keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Guggenheim, symbolisointi ja ideologia

Moni on puhunut Guggenheimin kohdalla rahasta ja jopa rakennustekniikasta. Itse katson asiaa kuitenkin hieman metaisemmalta tasolta. Katsoisin nimittäin niin, että Guggenheim -keskustelussa oli suuressa määrin kysymys taiteesta ja taiteen arvostamisesta. Tai tämä on oikeastaan väärä sana. Oikea sana on siinä, että minkälaista taidetta ihmiset pitävät tukemisen arvoisena ja tärkeänä taiteena. Tätä kautta mukaan tulee poliittisesti sävyttyneitä näkökulmia. Jotka kertovat omaa osatotuuttaan asioista ja siitä miten asioita tuetaan tai ei tueta rahallisesti valtion tai yhteiskunnan tai yhteisön kassasta.

Itselläni ei ole ollut suuria tunteita Guggenheimista.

Ajatukseni syntyi siitä, että Guggenheimia vastustaneet "perussuomalaishenkiset". Ja tässä rinnastus tehtiin yleensä "Kiasmaan". Tässä taidemuseo nähtiin liberaalina. Toisaalta taas vasemmistolaiset olivat monesti kuten Arhinmäki joka vastusti aatetta. "Kokoomushenkiset" ihmiset, kuten Grahn-Laasonen tuntuivat puolustavan Guggenheimia ja he rinnastivat sitä enemmän "Ateneumiin". (Tässä käytössä oli argumentti joka itseni mieleen toi pseudotieteiden parissa suositun "Galileitakin vainottiin" -asenteen. Eli kun Ateneumiakin vastustettiin niin Guggenheimistakin tulee hyvä kun sitä vastustetaan. Tämänlainen on melko huolimatonta ja ylimalkaista analogista päättelyä, hädintuskin sitäkään.)

Tästä saadaan mielenkiintoinen kolmikko.

On mielenkiintoista muistaa että "perussuomalaishenkiset" ovat painottuneet kansallismielisyyteen ja konservatiiviuteen. Tällä poliittisella suuntauksella taiteelle nähdään tiettyjä funktioita. Tämä ajatusmaailma tiivistyy aika hyvin Timo Soinin puheissa jotka koskivat "postmodernia tekotaidetta". Tässähän korostettiin, että valtion ei tulisi tukea muuta kuin tietynlaista taidetta. Postmodernia tekotaidetta saisi tehdä mutta sen tulisi myydä itsellään. (Tässä toisaalta selvästi myös lietsottiin skismaa liberaalejen välille, Soini on korostanutkin että tämä oli osa strategiaa. Tosin tämä onnistuu lähinnä sen kautta että nämä taidenäkemykset ja niissä olevat erot ovat olemassa. Ei skismaa lietsota siitä mistä ollaan samaa mieltä.) Voidaan sanoa että tätä taidekäsitystä tukee perinteinen "Ateneum". Siellä on paljon esillä taidetta joka herättää kansallisromanttisia tunteita ja jotka mukailevat yleistä hyvää makua. (Toki siellä on esillä kaikkea muutakin, mutta tämä ei ole osa Ateneumin imagoa. Olen nähnyt itse omin silmin Ateneumissa sellaisia kuvia että jopa minunkaltaista kaiken kokeillutta libertiiniä punastuttaa.)

"Guggenheim" taas voidaan nähdä "perussuomalaisin silmin" nimenomaan "postmoderniksi tekotaiteeksi" joka myy itsensä. Guggenheimin parissa kiertävällä taiteella on taatusti rahallinen ja kaupallinen arvonsa. Tästä tuskin tarvitsee edes keskustella. Oikeistolaisessa maailmankuvassa kiinnostavuus heijastuu kaupallisuuteen. Adam Smithin näkymätön käsi suojelee asioita. (Ja jos ei suojele niin vapaa kilpailu voidaan jotenkin määritellä siten että Helsinki maksaa...) Tai näin siis stereotyyppisesti, Guggenheimissa on varmasti myös perinteisempää taidetta. Mutta imago on tässäkin se joka painaa enemmän kuin se mitä taidemuseoissa todella on. (Taidemuseokeskustelua käydään vahvasti sellaisten ihmisten voimin jotka eivät taidemuseoissa käy. Voivat jopa ylpeillä tällä käymättömyydellään.)

Toinen on sitten vasemmistolaisempi taidekuva jota edustaa hyvin "Kiasma". Sen taide voi olla omituista. Se ei mukaile hyvää makua eikä kaupallisuutta. Tässä mielessä se on eniten jotain jossa taidetta tehdään taiteen vuoksi miettimättä sitä että miellyttääkö se ketään niin että he haluaisivat sellaisesta maksaa. Tässä mielessä se on "perussuomalaisten postmodernia tekotaidetta jota on tuettava rahallisesti". Tai onhan siellä itse asiassa muutakin, mutta tässäkin painaa se imago.

Mitä tällä liikakarkeistuksella yritän sanoa?

Kannanottoni on tietenkin liioitteleva. Sävytin asian jotta idea tulee ymmärretyksi. Nautin tätä itsekin "suolan kanssa". Mutta tätä kuvaustapaa on syytä korostaa koska tätä kautta saan tuotua esille sen viestin jonka tästä aiheesta haluan sanoa;

Ensimmäinen on se, että ymmärrän että Guggenheimin kaltaiselle museolle voi todella olla niche. Meillä on "Ateneum" ja meillä on "Kiasma". Mutta ne ovat kuitenkin eetokseltaan hyvin erilaisia. Guggenheim sekä sisältää että edustaa instituutiona tietynlaista asennetta yhteiskuntaan ja maailmaan. Ja tässä mielessä sekin on näkökulma josta voi tehdä taidetta. Lisäksi Guggenheimin mallin taiteenystävät lienevät varsin varakkaita ihmisiä. Näkisinkin että moniarvoisuuden kannalta voisi olla hyvä lisä pumpata Helsinkiin tämänlaistakin pluralismin henkeä.

Toinen on sitten se, että elämme itse asiassa hyvin polarisoitunutta aikaa. Suomen poliittiset linjastot ovat jyrkkiä. Erot ovat paitsi harvinaisen suuria niin myös sellaisia että ne lietsoutuvat helposti. Maailmassa on tietty epätoivon henki joka on itse asiassa räjähdellyt kaikkiin mainitsemiini suuntiin.
* Minun tuskin tarvitsee puhua siitä skismasta joka on perinteisesti ollut oikeiston ja vasemmiston välillä. Ja siitä miten liberaalien ja konservatiivien merkitys on tullut näiden uudeksi korvikkeeksi. (Repivimmät poliittiset kiistat ovat vaihtuneet ; Porvarit-talonpojat -linjama on siirtynyt liberaalit vs. konservatiivit -kinasteluksi. Tämä helposti unohtuu jos puhutaan "liberaaleista" ja "vasemmistosta" synonyymeinä kuten konservatiivit nykyään aika usein tekevät. Ne eivät ole ihan sama asia. Ja tämä on tärkeää.)
* Nykyään myös perinteisten liittolaisten, Oikeistolaisten ja konservativiien välille on syntynyt eräänlaista vasemmistolaisen makuista luokkasotaa, koska konservatiivit ovat menneet populistiseen suuntaan, siihen suuntaan jossa korostetaan tavallisen kansalaisen asemaa tavalla jossa sävyttyy sekä anti-intellektuellismi että herraviha.

Tässä ilmapiirissä Guggenheim on riitaa lietsova asia. Sen perustaminen on nimenomaan sellainen asia joka ärsyttää niitä ihmisiä joiden ärsyttäminen tässä poliittisessa tilanteessa ei välttämättä ole kovin ideaalista. Toki ymmärrän että varakas ja koko elämänsä turvallista elämää viettänyt massimies ei tiedosta miten ärsyyntyneitä ja turhautuneita monet ihmiset ovat. Itse en toki usko että Guggenhaimittomuus pelastaisi. Mutta se ei kuitenkaan lietsoisi tätä tilannetta pahemmaksi. (Jota lienee rehellisesti sanoen kuitenkin luvassa.)

Tosin minä nyt näenkin, että Guggenheimissa oli monesti kysymys tästä symbolisesta kiistasta, vaikka näitä asioita ei ääneen mainittukaan.. Mutta ehkä olen vaan hoopo kun uskon että ilman poliittisia intressejä jokainen tajuaisi että "ei minun rahoilla Guggea" -huuteleva ei-Helsinkiläinen on hieman erikoinen. (Etenkin kun kokonaiskustannus "per suomalainen naama" jää muutamaan euroon.) Ja tulkitsen että tämänlaiset erikoisuudet johtuvat siitä että tämä argumentti ei ole niin tärkeä. Että kun vastustetaan asiaa ideologisella paatoksella niin mikä tahansa mikä vaan on tätä vastaan otetaan käyttöön. (Samoin käyttäytyy myös aiemmin mainittu Galilei -rinnastus -rinnastus.)

Satunnaisuuden asettaminen taustaksi

Kirjoitin aikanani siitä miten evoluutiota voidaan lähestyä poikkeamisena Hardyn-Weinbergin tasapainotilasta. Tämänlainen lähestymistapa voi olla arkiajattelussa vierasta. Siinä kun mietitään asioita sen kautta mitä ne ovat eikä sitä kautta mitä ne eivät ole. ;

Toisaalta arkiajattelussa suositaan usein sitä, että perustalle ajatellaan se, että oma ilmiö on tosi ja sitä siten vahvistetaan todisteilla. Tämän tiedostaminen näkyy erityisen vahvasti siinä mielikuvassa jossa maailmankuva luo malleja ja sävyttää todisteet tämän mukaiseksi.
1: Joskus se voi olla häiritsevää. Esimerkiksi Jeesukseen liittyvissä pyhäinjäännöksissä joutuu usein siihen tilanteeseen että uskovainen selittää että hän pitää jotain reliikkiä aitona koska hän uskoo Jeesukseen. Mikä ei ole järkevää. Sillä jos reliikki on tosi, se on evidenssiä Jeesuksesta, ei niin että jos Jeesus on tosi niin se on evidenssiä tälle reliikille. Tämän huomaa jos miettii sitä että Hitler on varmasti melko kyseenalaistamattomasti historiallinen hahmo, mutta silti Hitlerin päiväkirjojen autenttisuutta ei perustella ja todisteta sillä että Herr Hitler oli olemassaoleva henkilö. Ne ovat väärennöksiä ihan omillaan.

Toki tästä toisena ääripäänä on P -arvo, jonka koko perusidea on siinä että taustalla on nollahypoteesi siitä että yhteyttä ei ole. Sitten katsotaan kuinka todennäköisesti puhtaasti valikoimaton sattuma tuottaisi sen esillä olevan data-aineiston. Tätä kautta "nollahypoteesi" tavallaan "falsifioidaan". (Sanan hyvin löyhässä merkityksessä, lähes metaforanomaisesta falsifioinnista on kyse.) P-arvo on tieteenteossa hyvin tärkeä konsepti. (Mutta silti sen kohdalla voidaan sanoa että se on hyvä renki mutta huono isäntä.)

On kuitenkin aina hyvä muistaa, että jos jokin ilmiö on voimakkuudeltaan tasainen ja sen tapahtumat ovat toisistaan riippumattomia, ne noudattavat todennäköisesti Poisson -jakaumaa. Vasta tästä jakaumasta poikkeaminen antaa syitä ajatella että ilmiön voimakkuus ei ole tasainen eivätkä tapahtumat ole toisistaan riippumattomia. ; Koska jos näin ei tee, käy helposti niin että sitä kiinnittää huomiota liian lyhyen jänteen muutoksiin vaikka rikostilastoissa ja sitten sitä kiinnittää huomiota vain niihin jotka vastaavat omia uskomuksia.
1: Esimerkiksi : näkee vain rikoksen kasvut ja unohtaa ne vuodet jolloin rikollisuus on pienempiä, ja tästä syntyy helpostikin vaikutelma siitä että rikollisuus olisi pitkässä aikajänteessä kasvussa. Tai lyhyessä jänteessä johtuisi jostain joka on tapahtunut edellisenä vuonna ja jota itse pitää merkittävänä. Jotka ovat vähän samanlaista ajattelua kuin niillä reliikkien ystävillä. Mutta sitä ei ajatella samanlaisena koska aihe ei ole teologinen vaan yhteiskuntatieteellinen.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Nörttiyden kategorioinnista

Kun nörttiyttä lähestytään, on käytössä usein kaksi termiä ; On "geek" ja "nerd". Niiden kohdalla kyse on varmasti aika tyhjänpäiväisestä seulomisesta. Molemmat ryhmät ovat limittäisiä ja ilman limittäytymistäkin enimmäkseen samankaltaisia.

Voidaan kuitenkin nähdä että karkeasti nörtityttä lähestytään siten että (1) nerdit ja geekit erottaa toisistaan asenne. Sekä se että (2) Nerdit ja geekit erotetaan toisistaan aiheiden kautta. On selvää että tämänlaiset tuottavat hyvin erilaisia lopputuloksia. Jos nörttiys on asennetta, sitä voi kohdistaa vaikka geekeinä nähtyihin aihepiireihin.

Tässä kohden "Big Thingissä" oli kirjoitus juuri tästä aiheesta. Se, erikoista kyllä, kuvasi nörttiyttä ja geekiyttä samanaikaisesti molempien edellämainittujen kautta. Ensin määritellään että "geek - An enthusiast of a particular topic or field. Geeks are “collection” oriented, gathering facts and mementos related to their subject of interest. They are obsessed with the newest, coolest, trendiest things that their subject has to offer." ja "nerd - A studious intellectual, although again of a particular topic or field. Nerds are “achievement” oriented, and focus their efforts on acquiring knowledge and skill over trivia and memorabilia." Eli nörtit hakevat saavutuksia ja niihin liittyviä taitoja kun taas geekit ovat keräilyorientoituneita ja keräävät uusia asioita. Mutta samalla erot olisivat kuitenkin aihekohtaisia. "compare the more geeky pastimes (“#toys,” “#manga”) with the more nerdy ones (“chess,” “sudoku”)." ; Tässä kohden nörtit ovat kiinnostuneita hieman eri aiheista kuin geekit. Eroiksi esitettiin jopa niin että geek voi seurustella ei-nörttimäisten ihmisten kanssa kun taas nörtit eivät.

Tämänlainen vihjaa että joko teksti on epäkoherentti tai sitten aiheiden ja asenteiden välillä on korrelaatio. Toisin sanoen ; Geekimäiseen uuteen tekniikkaan, sarjakuviin, ja muihin vastaaviin suhtaudutaan eri tavalla kuin nörttimäisiin aiheisiin. ; Tämä ei ole täysin epäuskottavaa, koska karkeasti ottaen geekeillä on enemmän "taiteellisia kiinnostuksenaiheita" kun taas nörtit ovat ankarammin "tiedeorientoituneemmissa aiheissa". Joten kenties molemmat kategoriat ovatkin samanaikaisesti jokseenkin osuvia.

Helppo ja vaikea filosofius

Nykyään eletään aikaa jolloin anti-intellektuellismi on voimissaan. Tässä tiedettä ja logiikkaa itse asiassa arvostetaan mutta jos ja vain jos se on arkijärjen mukaista ja helppoa.

Tässä kulttuurissa joku saattaa esimerkiksi ilmoittaa osaavansa tehdä hienoa filosofiaa jossa ei ole sanahelinää. Hän tekee tämän referaatin kuvaamalla loppupäätelmän aforisminomaiseksi kauniiksi muotoillussa muodossa. Tämä on tiivistä ja tyylikästä. Ja esillä on väitelause josta sitten on maailmankuvallisesti samaa mieltä tai eri mieltä ilman argumentteja. Koska argumentteja näissä muotoiluissa ei ole.

Ja tämän tiiviyden, helppouden ja tyylikkyyden hinta vaan saattaa olla se, että hän ei tiedosta että filosofia on taito. Se on vaikeaa jos perusteluketju lähtee alkuoletuksista jotka kasvavat deduktiivisten tai induktiivisten - ja eksplisiittiseti kuvattujen päättelysääntöjen - kautta johtopäätökseksi. (Ja että näitä sääntöjä käytetään oikein eikä virheellisesti ja siten että esimerkiksi "koska" -sanan takana olevista ei todella johdeta annettua johtopäätöstä.)

Itse näen että perustelematon väitelause on vain premissi joka oletetaan. Väittäminen ei ole kannattamani filosofian ytimessä. Ja tähän loogiseen jargoniin liittyy vaikeutta. Joka tarkoittaa että joku putoaa kelkasta. Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on heidän ongelmansa. Se, että he eivät ymmärrä jotain ei ole argumentti sen puolesta että sisältö on huonoa. Päinvastoin; Sisällön ymmärtäminen on minimivaatimus jotta ymmärretään miten sen logiikka toimii tai on virheellistä. Tämä on mahdollista kuvata. Mutta se ei latistu siihen että tilannetta kutsutaan sanahelinäksi.

Tosiasiassa sanahelinää ovat lähinnä runollisesti muotoillut väitelauseet ilman esillepantua rakenteeltaan oikeaoppista argumentistoa. Jos aforistikko syyttää loogikkoa sanahelinästä, hän osoittaa lähinnä sen että hän on perin tyhmä ja ilkeä aforistikko.

Intelligent Designiä on yhä vaikeampaa erottaa kreationismista

ID on siitä hauska teoria että se ei ole keksinyt uusia tieteellisiä konsepteja sitten Dembskin "No Free Lunch" -teoksen. Sen näkyvyys on hyvin pientä. On tavallaan hauskaa seurata, miten kreationistit tuottavat yhteistyöprojekteina silloin tällöin kirjoja. Mutta ne ovat yhä populaarimpia, suuremmalla fonteilla kirjoitetumpia, ohuempia ja sisällöltään toisteisempia. ; Dembski ja Behe sentään kirjoittivat paksuja ja vaikeita teoksia joissa he hioivat klasissia kreationistiargumentteja niiden parhaimpaan mahdolliseen muotoon.

Tästä kenties vahvin esimerkki on Douglas Axen "Undeniable: How Biology Confirms Our Intuition That Life Is Designed". Teos on jotain joka selvästi alleviivatusti korostaa sitä että se on käytännössä täysin ja peittelemättä perinteinen kreationistiteos. Kirja ei ota kantaa maan ikään joten voidaan sanoa että se osuu johonkin joka voi olla joko YEC tai OEC -kreationismia. Mutta se on selvästi nimenomaan perinteistä kreationismia.

Douglas Axe ei teoksessaan itse asiassa tunnu edes yrittävän peitellä tätä. Kirjassa ei ole uusia argumentteja. Sen sijaan se on tyylillisesti ja filosofisesti paitsi yksinkertaisempi niin myös selvästi paluuta kohti perinteistä kreationistista kirjoittelua. Se on ohut kirja jossa on pilakuvia ja kevyttä tyyliä. Ja lisäksi teos on avoimesti kristusta evankelioiva. Axen teoksessa luoka on alleviivatusti ja eksplisiittisesti kristittyjen Jumala. Ei Behehenkistä saivartelua siitä että Jumala voisi olla avaruusolento. Tämä on kiinnostavaa koska ID -yhteisö on perinteisesti korostanut että ID ei ole uskontoa koska se ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan.

Toisaalta perinteistä kreationismia muistuttaa myös lähestymisessä käytetty tiedonfilosofia; ID saattoi joskus kevyesti sanoa että evoluutio on maailmankuva. Ja että kyseessä on maailmankuvien taistelu. ID:llä oli perinteisesti hyvin postmoderni ydin. Phillips Johnson käynnisti itse asiassa ID -liikkeen melkolailla sen ajatuksen perusteella että darwinismia dekonstruoitiin. Axe on sen sijaan perinteinen kreationisti. ; Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota, eli aivan kuten 1980 -luvun kreationistimateriaalissa. Huomattavaa on myös se, että tieteenfilosofia on ehdollistunutta muutenkin hyvin kiinnostavalla tavalla. Axen teos on sarjakuvilla levitetyä asenteilua jota on totuttu tapaamaan evankeelisessa kreationistimateriaalissa. Toisaalta tässä on tuttua paluuta siihen että evoluutio on massiivinen salaliitto. (Eli aivan kuten esimerkiksi Kent Hovindilla.) Evoluutio ei siis ole vaan maailmankuva vaan ilmiselvästi väärässä oleva asia. Sellainen jonka väärässäolo on ilmiselvää kaikille joita ei ole täysin aivopesty.

Toisaalta jos Behe ja Dembski ja ID korostivat sitä että demarkaatio-ongelma on vaikea ja haastava ja tässä on erimielisyyttä, Axe pitää kysymystä helppona. Hänen ajatuksensa on se, että intuitio on tieteentekoa. Axen tiedonfilosofia on kuvattavissa lyhyellä suoralla lainauksella ; "We tend to overlook two key facts. One is that everyone validates their design intuition through firsthand experience. The other is that this experience is scientific in nature. It really is. Basic science is an integral part of how we live." Intuitio on tietenkin päätynyt myös teoksen nimeen. Tämä tieteen määrittely on hyvin lähellä sitä mitä YEC -kreationisti Ken Ham on käyttänyt vuosia materiaalissaan. Axe sanookin suoraan että kreationismin suosio on todiste siitä että se on tieteellistä. "Because everyone practices common science, public reception of scientific claims is arguably the most significant form of peer review. For professional scientists to assume that public skepticism toward their ideas can only be caused by public ignorance is just plain arrogant." Itse olen toki huvittunut koska suurin osa tieteestä on hyvinkin epäintuitiivista. Ja lähes kaikkeen löytyy denialismia joka on suositumpaa kuin (ID)kreationismi nykymaailmassa...

Oikeastaan ainut asia jota Axen kirja todistaakin on se, että ID on nykyään yhä vahvemmin kahta asiaa (1) huonoa tiedettä kun kreationismin kansansuosio katoaa ja katoaa vähintään samaa tahtia kuin ID -kirjallisuuden aivojen rasittavuustasot (2) ID on nimenomaan vakaumuksellista kreationismia jota yritettiin myydä myydä jonain muuna strategisena vetona poliittisista syistä kun esimerkiksi haluttiin vaikuttaa evoluution ja luomisopin opettamiseen kouluissa.

Nämä asiat tosin tiesin jo ennen kirjan avaamista. Ja Axen oman kirjan logiikan mukaan tämä on vähintään ironista. Hän nimittäin korostaa että uskottavuusarviointi on ihmisillä niin verissä että evoluution voi tuomita ilman että osaa evoluutioteorian konsepteja tai osaa sen teorioita tai edes ymmärtää niitä matemaattisia sääntöjä joilla esimerkiksi populaatiogenetiikkaa mallinnetaan. Axen logiikalla tämä oli tietoa. Toki kun tuomitsen kirjan näin joku voisi tuomita tämän intuitioni asennevammaksi. Mutta tälle tielle ei kannata mennä. Koska sen kanssa Axen tämä teoskin edustaisi pelkkää asennevammaa evoluutioteoriaa kohtaan. Asennevammaa joka johtuu siitä että evoluutioteoria ei sovi yhteen sen kristillisen maailmankuvan kanssa jota uskomaan hänet on tietenkin aivopesty, koska muutenhan hän tietenkin ymmärtäisi että se on lähtökohtaisesti naurettava...

maanantai 28. marraskuuta 2016

Metatasolle vapautumisesta

Vapaus on hyvin moderni arvo. Se on niitä perusasioita joiden voidaan nähdä olevan nykyään se jaettu arvo joka yhdistää muuten riitelevää oikeistoa ja vasemmistoakin.

Tässä voi usein helposti huomata tilanteita joissa vapauden puute viittaa hallittuna olemiseen ja tällöin esimerkiksi kapinointi (vallitsevia) normeja vastaan nähdään helposti vapautumisena. Teini joka kapinallisesti polttaa tupakkaa vastoin vanhempiensa kieltoa saattaa kuitenkin tehdä tätä pakonomaisesti ja tupakointi voidaankin nähdä jonain joka demonstroi miten riippuvaisia vanhempiensa mielipiteistä - ja paheksunnasta - tässä ollaan. Eikä nikotiiniriippuvuuskaan välttämättä edusta sitä vapauden vahvinta ydintä. Toki tupakasta kieltäytyminen pakonomaisesti ei sekään ole vapautta. Joten selvästi tässä on kysymys muusta kuin siitä että noudattaako vai rikkooko normeja.

Tässä mielessä voi olla hyvä katsoa vapautta kategorisoimalla käsitettä hieman.


Yllättävää kyllä vapaus ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia. Nimittäin valta. Vapaus nähdään jonain jossa ihmisellä on kyky tehdä valintoja. Vapaalla toimijalla on kapasiteettia toimia eri tavoilla. Toki pelkkä valta ja valinta ei riitä. Vapaus voidaan nähdä kaikille vapausnäkemyksille yhteiseksi piirteeksi joka on kuitenkin aina lähinnä välttämätön mutta ei riittävä ehto.

Tämän lisäksi tarvitaan tiettyjä lisämääritteitä. Ja näiden kohdalla koulukunnat alkavat nousemaan esiin;
1: Itsellisyys on vapautta johonkin korostaa sitä että ihmisellä on valta tehdä jotain jota hän itse jotenkin edustaa. Karkeimmillaan tämä näyttäytyy siinä että ihminen saa tehdä sellaisia valintoja kuin hän haluaa tehdä. Tämä sitoutuu usein jonkinlaiseen tematiikkaan jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa autenttisuudeksi. Tässä kohden tilanne menee hankalaksi. Sillä esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihminen on poliittinen eläin. Kristinuskossa on paljon teologista ajattelua joka nojaa siihen että kristinuskon opit kuvaavat ihmistä autenttisimmillaan ja tätä tätä kautta kristinuskon normien seuraaminen on autenttisena olemista. Tässä on yleensä takana teoria siitä mitä ihminen on.
2: Rajoittamattomuus on vapautta jostain, taas korostaa sitä että meidän valintojamme ei rajoiteta ulkopuolisella voimalla. Tässä on haasteellista se, että lähes kaikki aiemmin mainitut ihmisen autenttisuuden teoriat voidaan nähdä tämänlaisina rajoituksina.
3: Itsellisyys taas korostaa että teot ovat vapaita kunhan niitä eivät koske kohdan kaksi rajoittavuuksia muistuttavia asioita joita edustavat esimerkiksi (1) ulkopuoliset voimat jotka (1a) ovat fyysisiä reunaehtoja jotka tekevät joitain asioita täysin mahdottomiksi (1b) ulkoisia sosiaalisia reunaehtoja joissa jonkinlainen uhka joka on joko välitön, todennäköinen tai seurauksiltaan vakava. (2) Sisäiset voimat kuten jonkinlainen psykologisesti epäterve traumakäytös, vääristynyt omatunto, tai muu vastaava voima joka muistuttaa kovasti itsellisyysteorian kohdalla mainittua epäautenttisuutta.

Tästä seuraa se, että vapaus näyttäytyy helposti ihmiskuvan kautta.

Käsittelemme vapautta kuin se olisi hyvin yksiselitteinen asia. On kuitenkin selvää että se mitä ihminen haluaa voidaan käsitellä muootoon "mitä ihminen oikeasti haluaa jos hänellä ei ole rajoitteita". Tästä syntyy helposti sellainen tilanne että vääriä asioita haluava ihminen voidaan nähdä vaikkapa traumatisoituneena.

Toisaalta moraali, esimerkiksi vastuu ja anteeksianto, näyttävät hyvin erilaisilta. Esimerkiksi kristinusko on moraaliltaan hyvin Jumalakeskeinen. Ja synty on sitä että rikotaan Jumalaa ja Jumalan normia vastaan. Esimerkiksi kun joku raiskaa jonkun, tämä voidaan nähdä syntinä joka rikkoo Jumalan säädöksiä vastaan. Tässä mielessä on ymmärrettävää että ihminen rukoilee anteeksiantoa Jumalalta eikä raiskauksen uhrilla ole niin suurta merkitystä. (Katolisessa kirkossa pappi ei ole raiskauksen uhri mutta hän voi antaa lepyttelytoimenpiteet. Luterilaisessa kirkossa tätä tasoa ei korosteta, mutta sielläkään armon erityisehtona ei ole sopu uhrin kanssa.)

Itselleni tilanne on siinä mielessä erilainen että en näe että on mitään metafyysistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalikäsitystä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja laumaeläiminä meillä on tietynlaisia taipumuksia. Koska moraali on minulle ihmisistä lähtöisin, osittain evoluution säätämää lajityypillistä käytöstä, osin kulttuurin iskostamaa ajattelua, olemme vastuussa vain toisillemme. Joka tietenkin tarkoittaa sitä että Jumalalta anteeksi saaminen on melko irrelevanttia koska se aito anteeksiannon lähde, eli omien pahojen tekojen uhri, ei ole mitään anteeksiantoa antanut.

On esimerkiksi selvää että jos kristitty sanoo että moni ihminen sekoittaa normittomuuden ja vapauden ja että ihminen päinvastoin vapautuu kristuksen kautta, hän puhuu omasta ihmiskuvastaan ja korostaa myös että tämä on parempi kuin erimielisen ihmiskuva ja vapauskäsitys. Jos Jeesus kuvaa ihmisen autenttisena ei kyseessä tietenkään ole rajoittava normi vaan kuvaus siitä mitä ihmiset terveenä ja rajoittamattomana haluavat.

Kenties tästä erilaisuuden tiedostamisesta voi kuitenkin johtaa jotain.

Itse kuitenkin näen että tälläinen vapauden metakäsitys tuo esiin uusia huomioita jotka mahdollistavat argumentoinnin siitä huolimatta että vapauskäsitteissä on eroa. Syntyy ikään kuin ylätaso jonka kohdalla eri maailmankuvat sisältävät rajoitteita ja vapautteita. Kokonaisuutta voidaan katsoa laajemmin ja näin voidaan nousta moraalista joka on hieman erilaista kuin se että katsotaan yhden maailmankuvan ja yhden normin ja yhden tilanteen kautta.

Voidaan esimerkiksi huomata että kun uskovainen uhkaa vakaumuksellista ateistia helvetillä, tässä tilanteessa on niin että (1) uskovainen on uhkailija koska hän pitää antamaansa uhkaa relevanttina. (2) Hän ei kuitenkaan rajoita tällä uhkalla ateistin käytöstä koska ateisti ei koe uhkaa relevanttina. Tämä taas eroaa vahvasti siitä miten asiaa käsitellään keskustelussa. Usein ateisti moittii helvetillä pelottelijaa vapautta rajoittaavksi uhkailijaksi kun taas helvetillä uhkaaja korostaa että hän ei uhkaile vaan pelkästään varoittaa jostain relevantista ongelmasta joka seuraa. (Vaikka tämä on sekin ulkoinen uhka joka on relevantti eli se on nähtävissä vapauden rajoitteena.)

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

The art of Seduction

Keskeneräinen, vielä selvittämätön, rikos päättelyssä.
"Frogwares" on tehnyt sarjan Sherlock Holmes -pelejä. Niistä ensimmäinen, "Testament of Sherlock Holmes" kuvaa klassisen erehtymättömän etsivän. Tartun tässä tarkemmin sarjan myöhempiin osiin, "Sherlock Holmes ; Crimes and Punishments" sekä "Sherlock Holmes: The Devil's Daughter".

Niissä esitellään nimittäin hyvin poikkeuksellinen lähestymistapa etsiväkertomuksiin. Peleissä on mahdollista tuomita syyttömiä. Sherlock Holmes saa silti tapauksen läpi ja Scotland Yard pitää tapausta silti ratkaistuna. Tämä jättää pelejä pelaavalle helposti sellaisen olon että hän ei ole täysin varma ovatko aiemmat tapaukset todella ratkaistu lopullisesti oikein vai ei.

On kenties hyvä lähestyä pelejä vaihe vaiheelta. Kun puhutaan Sherlock Holmesista on klassinen mukana kulkeva sana aina "deduction". Tämä kuvaa hyvin klassista deduktiivista päättelyä jossa premisseistä päästään suoraan johtopäätöksiin. Sana on kuitenkin usein hyvin liioiteltu. Niin klassisissa Sherlock Holmes - kirjoissa kuin myöhemmissä elokuvissa - ja näissä aiheena olevissa peleissä - asioita lähestytään usein kaikkea muuta kuin deduktiivisesti. Niissä vallitsevin piirre perustuu enemmänkin siihen että mielikuvissa päätelmät ovat rajatumpia kuin ne ovatkaan ja Sherlock Holmes löytää "laatikon ulkopuolelta" mahdollisuuden joka ei tule mieleen. Ja muutenkin päättelyt ovat usein induktioita - joskus jopa induktiivisen päättelyn alamuoto analoginen päättely, joka sellaisenaan ei viehätä esimerkiksi itseäni nerokkuudellaan.

Aiheena olevissa Sherlock Holmes -peleissä tätä asiaa on lähestytty hienosti.

Karkeasti ottaen Sherlock Holmes kerää faktoja. Faktoja saadaan (1) katsomalla yksityiskohtia rikospaikoilta (2) katsomalla yksityiskohtia ruumiista (3) skannaamalla haukansilmäisellä katseella epäiltyjä tai paikalla olleita ja ottamalla yksityiskohdat huomioon (4) katsomalla epäiltyjen ja uhrien tavaroita ja (5) kuulustelemalla epäiltyjä ja silminnäkijöitä. (6) Jotkin asiat saadaan tietoon kuvittelulla, jolloin Holmes kuvittelee miten tapahtumaketjut ovat tapahtuneet jotta kokonaisuus on koherentti. Tässä on kysymys hyvinkin ei-deduktiivisesta lähestymistavasta.

Nämä faktat eivät aina ole varmoja. Esimerkiksi kuulusteltavat voivat valehdella. Heidät voidaan saada kiinni, jos osataan tarkkaavaisesti huomata ristiriitoja todistusaneiston kanssa. Myös huomio siitä että eri ihmiset antavat keskenään ristiriitaisia vastauksia voivat olla lähtökohta siihen että jompikumpi valehtelee tai on erehtynyt.

Näistä sitten kasataan tiedon ensimmäinen aste. Nämä ovat usein joko yksityiskohtia tai sitten deduktioita. Esimerkiksi Sherlock Holmes voi nähdä vankilatatuoinnin uhrin kädessä, päätellä tästä että hän on ollut vankina. Jos premissi siitä että kädessä on tatuointi ja niitä on vain vangeilla ovat tosia, on tästä saatu deduktiivinen päätelmä.

Seuraava pelimekaniikan taso sitten on vain harvoin deduktiivinen.
1: Näiden faktojen avulla voidaan esimerkiksi arvata että jos jollakulla muulla on saman vankilan tatuointi, että he tuntisivat toisensa. Tosiasiassa tämänlainen päätelmä on induktio, se on enemmän arvaus. Kuulusteltavat usein ällistyvät siitä miten Holmes tietää näitä asioita, vaikka ne ovat enemmänkin enemmän tai vähemmän "akateemisia arvauksia".
2: Näitä faktoja voidaan yhdistää toisiin faktoihin. Nämä yhteenliittymät ovat vain hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa deduktioita. Sen sijaan ne ovat joko analogisia, eli niissä on samanlaisia jaettuja piirteitä, tai sitten niiden takana on jokin yhdistävä syy-seurausketju. Usein jopa useita. Tämä näkyy siten että näistä faktoista tulee valikoitavia. Joskus niistä tulee sellaisia kiinteitä väitteitä joiden kanssa muut asiat eivät saa olla ristiriidassa. Mutta usein näistä tulee enemmänkin avautuvia tutkintalinjoja joista arvataan jotain. Ja sitten näistä avautuu jokin jatkopäätelmä jota voidaan sitten testata vaikka rikoksen rekonstruktiolla tai muulla vastaavalla.

Voidaankin sanoa että Holmes ei ole kovinkaan deduktiivinen päättelijä. Ja tästä ei oikeastaan pidä olla yllättynyt. Sillä deduktio ei sinällään sisällä uutta informaatiota. Se on määritelmällisesti jotain joka seuraa automaattisesti siitä jos premissit ovat tosia. Tässä mielessä pelin detaljit kasvavat faktoiksi jotka kasvavat teorioiksi. Ja jos ne ovat riittävän kompleksisia ja ristiriidattomia kaikkien todistusaineistossa olevien asioiden kanssa, saadaan aikaan hyvin perusteltu uskomus siitä kuka on syyllinen. Ja kuten jokainen tieteenfilosofian ystävä tietää, tieto on hyvin perusteltu uskomus ja tämä taas on aina hieman eri asia kuin totuus. Voidaankin nähdä että jos totuus kiinnostaa, pysyttäisiin vain detaljien tasolla. Jo se mitä peli kohtelee faktana on usein induktiivisen päättelyn tulos ja tätä kautta siinä on mahdollisuus epävarmuuteen. (Esimerkiksi jokin todistusaineisto voi jäädä löytämättä pelissä. Jokin vale jää huomaamatta. Tai vastaavaa.)

Peli tuntee joitain keinoja joilla näitä teorioita kumotaan. Osassa tapaukista voidaan löytää aineistoa josta seuraa faktoja jotka ovat ristiriidassa jonkin mainitun asian kanssa. Etenkin jos faktat ovat sellaisia joihin pelimekaniikka ei salli vaihtoehtoja, näistä tulee hyvin ehdottomia. Tällöin päättelyruudussa näkyy punaisia kohtia. Tämänlainen selitys ei mene läpi. Jos faktaa ei voi arvata uusiksi, kyseessä on hypoteettis deduktiivinen tilanne jossa teoria kumoutuu joko modus tollens tai pelimekaanisesti sen kaltaisella ajattelulla. Toisin sanoen kyseessä on tilanne jota tieteenfilosofi kutsuisi falsifioitumiseksi. Tämänlainen ajattelu liittyy hypoteettis-deduktiiviseen ajatteluun. Teoriasta nostetaan yksittäistapauksia jotka sitten ovat ristiriidassa havaintoaineiston kanssa. Ja tällöin teoria falsifioituu.

Monesti teorioiden ristiriitaan ei ole mitään yksiselitteistä tapaa. Vaan ristiriita voidaan korvata useallakin eri tavalla. Joitain teorioita on arvattava uusiksi mutta aina ei ole täysin varmaa että mitä. Koherentti kokonaisuus voidaan saavuttaa usealla eri tavalla. Tämä tilanne muistuttaa paljolti niitä näkemyksiä joita Quinella on falsifioitumisesta. Hänen mukaansa ristiriita teorian ja aineiston kanssa voidaan yleensä korjata usealla eri tavalla. Tämä onkin tärkeää, sillä käsittelyssä olevissa Holmes -peleissä juuri nämä ovat niitä tilanteita jotka mahdollistavat viattomien tuomitsemisen. Epäkoherentti tarina ei kelpaa järjelliselle kelpo poliisi Lestradelle. Lestrade vaatii hyvin perustellun uskomuksen. Tähän vaaditaan sekä koherenssia että uskottava määrä evidenssiä.

Sherlock Holmesin maine ei siis perustu epäonnistumattomuuteen vaan siihen että hän osaa luoda todistusaineistosta metodisesti koherentin uskottavan selityksen siitä kuka on syyllinen. Tämä tulos tulkitaan rikollisen kiinnisaamiseksi eli onnistumiseksi. Joka luo mainetta erehtymättömyydestä. Tämä on hyvin erikoinen ja poikkeuksellinen tapa lähestyä rikoksen selvittämistä etsiväkertomuksissa. ; Holmes ei harjoitakaan art of deductionia, eli päättele ja verifioi positivistisesti ilmiöitä ja asioita. Sen sijaan hän osaa luoda koherentteja ja uskottavia mahdollisuuksia, joiden kautta hänellä on karismaa. Holmes harrastaa art of seductionia. Ja tämä on taito joka on vaikeaa ja jossa hän on harvinaislaatuinen tarkka ja taitava.

Peleissä on myös toinen taso.

Kun Holmes on ratkaissut tapauksen ja pelaaja on päättänyt että hän sitoutuu saatuun ratkaisuun, hänellä on käsissään syyllinen. Holmes voi päättää haluaako hän tuomita tämän vai tekeekö hän tälle jotain muuta. Tämä on tietenkin tärkeää koska jos päätelmä on pelaajalle epätyydyttävä, voi olla omalletunnolle helpottavaa jos epävarman syyllisen voi päästää pälkähästä ja siirtyä seuraavaan rikokseen.

Ja toisaalta vaikka uskoisi ratkaisseensa tapauksen hyvin, on monissa rikoksissa asianhaaroja jotka voivat vedota tunteisiin.
1: Jos rikos liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, voidaan joutua valitsemaan sen väliltä että annetaanko aineisto Mycroftille joka ei nappaa murhaajaa mutta ottaa sen mukaan siihen että koko rikollisjärjestö kenties ehkä saadaan tuomiolle. Vai annetaanko poliisien napata murhaaja niin että tämä rikollisjärjestö pelastuu, ja mukaan liittyy silti helposti ulkopoliittinen kriisi joka voi haitata Englannin harrastamaa politiikkaa. Että mitä "yhteinen hyvä" merkitsee.
2: Esimerkiksi perheväkivaltaan puuttunut murhaaja on sellainen että joku voi periaatteessa haluta antaa armeliaisuutta, etenkin kun Viktoriaanisena aikana murhaajat hirtetään. Holmes -peleissä nämä ankarat tuomiot tuodaan esiin, toisin kuin vaikkapa herrasmiesmiäisen Poirotin seikkailuissa joissa whodunnit -taso on tärkeä. Rikollinen jää kiinni ja sitten rikos on ratkaistu. Eikä näissä usein hirveästi korosteta sitä mitä rikollisille sitten tapahtuu.

Tämä onkin kiinnostavaa. Sillä Holmes -peleissä moni voi pitää tätä moraalista ratkaisua hyvin tärkeänä. Minun appiukkoni pitää tärkeänä että murhaaja tuomitaan. Puolisoni taas korostaa sitä että olisi hyvä jos murhaaja tuomitaan "hyvällä maulla", eli joskus mutta vain joskus annetaan armon käydä oikeudesta. Itselleni laki on laki ja en pidä itse asiassa koko valintaa kovin merkittävänä. Ymmärrän että päätöksillä on vaikutuksia, usein poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta en ratkaise tilanteita tämä asia päällimmäisenä mielessä. Ja se että näitä moraalisia ratkaisuja alleviivataan ja korostetaan - niiden avulla Holmesin toiminta itse asiassa saa pelissä kokonaisarvion, eräänlaisen sen psykologisen profiilin - niin se on itselleni triviaalia. Se että asialla on poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ei tarkoita että tämä on teon tekemisen intressi.

Osittain jopa siksi että Sherlock Holmes on Sherlock Holmes tehdessään päätelmiään mutta hän voi näissä tuomitsemistilanteissa tehdä mitä vain menettämättä Sherlock Holmesiuttaan. Näin ollen näen että moraalisen ja yhteiskunnallisen tason korostaminen on itsessään valinta eikä mikään fakta ja ilmiselvyys.

Itse toki näenkin itseni skeptikkona jonka tehtävänä ei ole toimia kuten uskovainen julistaja joka "pelastaa heikoilta jäiltä" vaikka homeopatiaan uskovia. Itse näen että tärkeintä on vain tieto, se mitä tämän hetken tiede sanoo homeopatian uskottavuudesta. Totuus on minulle useimmiten ylipäätään hieman tarpeettoman mahtipontinen konsepti, sellainen jonka jätän mieluiten rauhaan ja keskityn vain siihen uskomusten hyvin perustelemiseen. Siksi en erikseen etsi homeopatiaan uskovaisia voidakseni kritisoida heitä, enkä puutu vaikkapa apteekkien toimintaa. Jos joku tuo minun läsnäollessani kannanoton homeopatiaan, sanon siitä toki näkemykseni - jonka yleensä pyrin perustelemaan jotenkin - siitä huolimatta että tiedän että se ärsyttää homeopaatikkoa, ja että ihmiset ovat yleensä niin jumiutuneita maailmankuviinsa että heitä ei argumentoida pois jostain johon heitä ei ole argumentoitu sisään. Jos joku halveksii maailmankuvaani ja sanoo että ihmiskunta "tulee toimeen" ilman tiedettä ja että homeopatian takana on jotain tunteellista ja kokemuksellisesti arvokasta, niin sitten minä ilmaisen vastahalveksuntani ja ilmaisen että itse tulen aivan hyvin toimeen ilman homeopatiaa. (End of discussion.) Nämä ihmiset saavat olla omaa mieltään ja he ovat omien kiinnostukseni kohdalta enemmän kuin väärässä, he ovat ikävystyttäviä ja tylsiä. On selvää että tämä vaikuttaa siihen miten Holmesia pelaan.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Hieman erilainen messupassi

Oulujoen seurakunta on tuottanut lapsille suunnatun Messupassin. Sitä jaetaan lapsille. Sen takasivulla on enkelin kuva ja tekstinä "Herran siunaus". (Se joka ulkoluetetaan rippikoulussa.) Siinä on mukana myös tarrojenkeruuta. Sisällä on kuusi ruutua joista yksi on käytetty siihen että siinä kerrotaan että viidestä tarrasta saa pienen lahjan. (Tätä ei ole määritelty. Mikä on itselleni epäilyttävää. Mutta olenkin turmellut mielikuvitukseni Father Tucker -piirretyillä.)

Lapsi e tietenkään voi liittyä kirkkoon tai erota siitä. Mutta silti tämänlainen "rekrytointikampanja" on hieman erikoinen. Erikoisen kiinnostavaa on se, että kohderyhmänä ovat olleet erityisesti pienet koululaiset, kuten ekaluokkalaiset. Tämä on herättänyt myös vastustusta. Joka kirkon viestinnässä muotoillaan seuraavasti "Vaikka muutamat seurakuntalaiset ovatkin vierastaneet uutta käytäntöä, on palaute ollut pääosin myönteistä." Se, miten tämänlaisen materiaalin päätyminen uskonnottomien vanhempien ekaluokkalaisten käsiin ei toki innosta kirkkoa koska kirkko välittää vain niistä ihmisistä jotka kuuluvat kirkkoon ja haluavat vaikuttaa asioihin "kirkon sisältä". (Ja joiden lapset joutuvat menemään koulussa ev.lut. opetukseen koska kirkkoon kuuluminen tarkoittaa sitä että lapsen oma vakaumus on ev.lut.) Siksi heitä ei tarvitsekaan mainita.

torstai 24. marraskuuta 2016

Kuinka testata sitä oletko robotti vai ihminen?

Usein jos filosofeille annetaan tehtäväksi kysymys miten tiedetään onko joku robotti vai ei, he ehdottavat vaikeita testijärjestelmiä ja vaikkapa Turingin testiä. Tai sitten menevät mahdottomuusteemaiseen filosofiaan jossa tärkeintä on että vastausta ei voida antaa.

Mutta kun kysyy kahdeksanvuotiaalta, tämä tietää että pitää vain leikata pää irti. Robotit voivat selvitä tämänlaisesta, ihmiset eivät. Toki tässä on mahdollista että osa roboteista on liharobotteja. Mutta silti voidaan sanoa että jos oletuksena on teoria että ihminen on ihminen, on tämä teoria mahdollista falsifioida kurkunleikkuulla. (Ja jos kysymyksenasettelu on määritelty dikotomiseksi jossa on vain vaihtoehdot ihminen ja robotti, niin sitä vahvemmin tämä tieto on kunnon tietoa siitä onko robotti...) Näin ollen koejärjestely tuottaa todella tietoa. Ei täydellistä tietoa. Mutta selvästi sellaista tietoa jota voi kutsua jopa tiedehenkiseksi - ellei peräti täysin tieteelliseksi - lähestymistavaksi kyseiseen ongelmaan.

Aikuiset ihmiset eivät välttämättä mieti episteemisiä kysymyksiä episteemisinä kysymyksinä vaan lataavat mukaan eettisiä taustaoletuksia. Kuten oletukset siitä, että ihmisten toivotaan jäävän henkiin ja että ne robotit ne enemmänkin halutaan tuhota.

Itse tosin olen hieman turhautunut kun ihmiset katsovat liikaa videoita. Ystävät tuppaavat viemään toistuvasti hiukkaskiihdyttimeen eivätkä mieti sitä miten vaivalloista on koota itsensä sulasta lammikosta uudestaan ja uudestaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Hämmentävä asia ; Näkemys siitä mitä uskonto ja uskominen on vaihtelee enemmän kuin se, että miten jokin asia koetaan tai ei koeta uskonnoksi...

On aika tavallista, että esimerkiksi evoluutioteoriaa tai jotain muuta asiaa kutsutaan uskonnoksi. Prosessi lähtee siitä että sanotaan että "eivät ne ainakaan tieteeseen perustu". Ja sitten jos tästä löytääkin viitteitä jotka nojaavat siihen mitä tieteenfilosofiassa liitetään relevantisti siihen mitä empiirinen tieto ylipäätään voi olla, niin sitten astutaan siihen että ajatus on uskontoa koska se on "tiedeuskoa".

Toisin sanoen ensin usko määritetään ei-tieteeksi. Tämä on hyvin suosittu ajatus jossa taikausko ja perusteltu uskomus erotetaan toisistaan. Mutta sitten jos vastapuoli onnistuukin menemään tiedon maailmaan, tällä ei ole väliä. Koska usko määritellään uusiksi.

Toisin sanoen prosessissa tapahtuu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Arkisemmin voitaisiin puhua moving the goalposts -argumenttivirheestä.

Jos tieteenmukaisuus on vain tiedeuskoa, niin miksi tätä "ei perustu tieteeseen" -heittä on ylipäätään käytetty siinä moitteessa. Uskonnoksi perustellaan vain viittaamalla relevantteihin asioihin. Ja relevanssin yksi tunnusmerkki on se, että jos argumentin ydin romahtaa niin sitten mielipide muuttuu. Jos se ei muutu, pitää kysyä että miksi tämänlaista kikkailua tarvitaan. Usein syyksi paljastuu se, että uskonto -sanalla on loogisen sisältönsä sijaan mielikuvia lietsovia konnotaatioita. Ja niitä halutaan liittää johonkin mielipiteeseen tai asiaan. Halutaan enemmänkin levittää asennetta kuin perustella tai keskustella asiasta ja sen sisällöstä. Toisin sanoen argumentin sijasta tämänlainen ekvivokaatiopelleilijä tuo esiin lähinnä sen että hänellä itsellään on asennevamma.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Se pieni ero.

Internetissä rakennetaan mitä omituisempia teemoja. Nyt esimerkiksi kuulin että siellä on pyörimässä sellainen asia kuin "#tissiviikko". Siinä otetaan kuvia joissa näkyy rinta-alue, joko puettuna tahi ilman.

Tämä on tietenkin jotain joka varmasti houkuttelee monia miehiä. Ja vaikeutena onkin se, että sen ideana on kai voimaannuttaa naisia. Että he voivat olla tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Mutta sitten joku tietenkin arvioi ja alkaa tekemään luokitelmia koon, muodon ja vastaavan mukaan, tekee tästä arvion ja palauttaa lähettäjälle. Ja tämänlaisen kampanjan ongelma onkin siinä että siitä tulee lähinnä pervoille keino nähdä tuttujensa, naapureidensa ja satunnaisten ihmisten vähäpukeiskuvia. (Vaikka näille onkin helposti saatavaa tarjontaa internetissä ilman tälläisiä kampanjoita niin ei se kaikkia estä.)

Ja kun julkinen sosiaalisen median kampanja kehottaa julkistamaan kuvia niin tässä on vaikeaa vedota mihinkään privaattiin ja sanoa että "kun tämän kampanjan tarkoitus on että jokaisen tissit ovat hänen oma asiansa". (Siis siinä mielessä ovatko niistä ylpeitä ja saavatko he esimerkiksi näyttää niitä milloin haluavat.) Sillä vaikka tämä on totta, tämä on sellaisella internetin tasolla hyvin triviaalilla tavalla totta. Sanotaan vain että jos tissit kerran ovat yksityisasia niin pidä ne sitten piilossa. (Vaikeus on siinä että maailma ei ole aina reilu, voidaan ikään kuin joko valita ongelma tai toinen ongelma. Yksityisasialla on tässä kaksi merkitystä ja niiden välillä tapahtuu ekvivokaatio tilanteesta toiseen siirryttäessä. Mikä tekee asioista hyvin vaikeita.) Ennustankin ns. vaikeuksia ja kuvalaudoille vuotavia kuvia joiden konteksti katoaa ja ongelmat odottavat aktivoitumistaan johonkin itselle kiusalliseen ja hankalasti selitettävään tilanteeseen.

Toisaalta monia muitakin asioita tietenkin seksualisoidaan. Ei olisi varmasti mikään ihme jos syntyisi #munapäivä jolloin sitten suollettaisiin kuvia puetusta tai ei puetusta miesten pöksyosastosta. Tai tosiasiassa ei. Sillä näissä kohden näyttää olevan niin että kovimmat esineellistäjät ovat kuvienottajat itse. Olen käsittänyt että sosiaalisessa mediassa lähetetään tarpeettomankin ahkerasti toisille kikkelikuvia. Tästä tulee yleisesti valitusta.

Sen sijaan kukaan ei valita että heidän floodinsa täyttyisi luvattomista tissikuvista. Eikä vain siksi että ei valittaisi jos tulisi. Sillä kukaan ei myöskään ylvästele saavansa tämänlaisia kuvia.

Vihjeetön tiedemies

"The Thing from Another World" on 1951 tehty mustavalkoelokuva. Siinä etelänapamantereelta löydetään avaruusolento joka muistuttaa enemmän maan kasvikuntaa kuin eläinkuntaa, ja se jostain syystä kasvaa ja elää erityisen hyvin veriplasmassa. Elokuva on kauhuun vivahtavaa scifiä, ja tähän liittyen elokuvassa "superporkkana" tuhotaan. Elokuva on myöhemmin sovitettu uusiksi, elokuvaksi "The Thing", joka tehtiin 1982. Siinä etelänapamantereelta löytyy avaruusolento joka soluttautuu ihmisiin ja eläimiin ja näyttää näiltä - paitsi silloin kuin ei näytä. Tämä on selvästi enemmän kauhuelokuva kuin scifiä. ("The Thing" sovitettiin myöhemmin myös yhdeksi X -files -jaksoksi "Ice" jossa etelänapamantereelta löytyi ihmisiin tunkeutuvia ja heidän käytöstään hallitsevia matoja. Se on sarjan kauhupainotteisin ja kenties hyytävin yksittäinen jakso.)

Tuossa vanhimmassa elokuvassa huomioni kiinnittyi vihjeettömään professoriin. Hahmo on sinänsä ikiaikainen. Mutta tässä 1951 -ajan mallissa suhde tieteen neutraaliuteen on tulkittu hyvin eri tavalla kuin millä se yleensä nykyään tehdään. Tätä voi olla hankalaa huomata koska moni termi on sama. Esimerkiksi tieteen ja ydinpommien väliseen suhteeseen viitataan tässäkin elokuvassa. Ja miten se on ongelmallista tieteelle. Asenne jolla tämä tehdään on enemmänkin se kuin se mitä esimerkkejä käytetään.

Nykyään kun viitataan tieteeseen, esiin nousee helposti arvotyhjiön ja nihilismin teemat. Tiedemiehet ovat helposti kyynisiä ja moraalittomia. Sitä rikotaan kaikkea mikä on Pyhää ja tällä tuotetaan ongelmia. Tämä teema on toki ikiaikainen, viimeistään Faust on tehnyt siitä osan länsimaista kulttuuria.

Mutta tässä 1951 -elokuvassa tieteen arvoneutraalius nähtiin melkolailla päinvastaisena. Se oli liiallista utopiointia. Tiedemies oli liian hippi uskoessaan että maailmassa on vain asioita joita tutkitaan ja joista voidaan saada tietoa. Tiedemies esimerkiksi haluaa naivisti yrittää kommunikoida hirviömäisen kasvimonsterin kanssa. Tieteellä ei ole vihollisia vaan pelkästään tutkittavia ilmiöitä -on se teema jolla tiedemies on väärässä. Paranoidimmat ja kyynisemmät sankarit sen sijaan ymmärtävät että kasvimonsteri on tuhottava. Polttakaa se tulella! (Ja kun se ei toimi, niin laittakaa se sähkötuoliin. Tai ei nyt teknisesti tuoliin, mutta kuitenkin.) Eli tiedemies haihattelee liikaa tietämisen ideaaleista ja on siksi uhka, sinisilmäisyyttään. Tämänlainen näkökulma tieteen neutraaliuteen on piristävä. Sillä se on yksi osatotuus. Ja se osatotuus jota nykyään harvemmin enää kuulee.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Miksi en itse suostuisi uskonnollisen lehden haastateltavaksi...


Samuli Suonpää kommentoi kirjoitusta jossa käsiteltiin islamista irtautuneita. Hän sanoi hienosti että "kirkossa tai sen liepeillä työskentelevillä on paljon opittavaa. Ei aina tarvitse kommentoida, tuoda toimittajan tai kustantajan katsomusta esiin. Voi myös antaa kaiken tilan haastateltaville." Tässä viitataan uskontojournalismin sisäisiin luonteisiin ja rakenteisiin.

Kommentoin itse siihen että en itse uskaltaisi antaa haastattelua yhdellekään uskonnolliselle taholle. Ja tämä johti hämmentävään vastareaktioon. Ongelma ikään kuin tunnisteaan mutta sitä ei tavallaan ole olemassa. Jos tuosta hyvästäkin jutusta saadaan irti sellaisia kommentteja kuin "Varmaa on, että jutusta irrotettuja kommentteja tullaan käyttämään islamvastaisena propagandana. Sille ei voi mitään. Ajattelen niin, ettei keskustelua voi käydä vihaisten idioottien ehdolla.", niin tilanne muuttuu kun länsimainen uskonnoton astuu kuvaan.

Tässä vaiheessa korostuu kaksi asiaa (1) "Samat journalistin eettiset ohjeet uskonnollisten lehtien toimittajia koskevat kuin muitakin." (2) Ja toisaalta uskontojournalismi, joka aiemmin oli viittauksena hyvin laveasti, muuttuukin joksikin jossa on pakko viilata pilkkua siellä missä sillä ei ole pragmaattisesti mitään merkitystä. (Koska erot joita omaan elämään tulee haastattelun antamisesta katoavat.) "Mitä tarkoitat uskonnollisilla lehdillä, Tuomo? Niitä, joiden sisältö ja linja on selkeästi hengellinen vai mitä tahansa, mikä on lähellä kirkkoa?" ... "Valomerkki.fi eli Kirkko ja kaupunki ei vielä oikeastaan ole uskonnollinen lehti, eikä Kotimaa24, vaikka molemmat ovat selvästi kirkollisia. Sanaa sen sijaan olen tottunut pitämään uskonnollisena, mutta ei sekään huono ole. Ja sitten on Seurakuntalainen.fi, jonka journalismi on kaikkein selvimmin uskonnollista. Paljon hyvää siinäkin julkaistavissa lehdissä."

Itselleni tämänlainen seulonta on melko turhaa. Minulle tilanne on se,e ttä jos mukana on kristillinen pohjavire ja kohderyhmänä ovat uskovaiset tai seurakunnan jäsenet. Tällöin riskinä on että haastateltava nimenomaan latistuu joksikin kyseenalaistamisen kohteeksi. Jos itse lehtiartikkeli ei herätä kommentaaria niin sitten vähintään nettiin ja sähköpostiin - ja mahdollisesti työpaikallekin - ns. "alkaa tulemaan palautetta". On turhaa väittää että maailmankuva ei vaikuttaisi myös tavallisissa lehdissä lopputulokseen, journalistiset ohjeet eivät tässä mielessä ole automaattinen pelastus.
1: Olen myös syvästi huvittunut siitä että lehtien laajalevikkisyys koetaan jonain joka pelastaa. Lausujina ihmiset jotka eivät itse hyväksy vahvana argumenttina sitä jos Perussuomalaiset korostavat että heissä ei ole rasistisia vireitä koska heitä on niin paljon. Itselleni haastattelun antaminen on kuitenkin nimenomaan tilastollinen riski. Kun oma perse on tulilinjalla, on katsottava että mikä mahdollisuus on että alkaa tulemaan paskaa niskaan. Mitä suurempi levikki, sitä suurempi todennäköisyys on sille että lukijoissa on vähintään yksi tyyppi jolla kilahtaa yli. Isolevikkisyys kohdallani vaatisi sitä, että kristityt olisivat vielä paljon marginaalisemmin vaarallisia. Eli tämä argumentti on enemmänkin pahennus kuin pelastus.

Seulonta on siinäkin mielessä turhaa että en itse ainakaan muista nähneeni sellaista haastattelua jossa uskovainen olisi ollut reilu uskonnottomalle. Kuten en myöskään ole tavannut internetissä kovin montaa tilannetta jossa uskovainen hyökkää ateistin kimppuun ja toinen uskovainen tulee väliin puolustamaan ateistia tätä asiattomuutta vastaan. Samalla moni sen sijaan korostaaa että "ei olla fundamentalisteja". Tämä puolustusliike tulee aina jos näiden fundamentalistien oikeita toimia nostaa esiin. Ei oikein näytä ensireaktio olevan että "jos ei ole meitä niin voidaan kohdella samoin kuin ateisteja jotka nekään ei ole meitä". Mikä vihjaa että kenties ovat enemmän "meitä" kuin halutaan itselle tunnustaa.

Toisaalta en muista että itseäni olisi uskonnollisessa kontekstissa koskaan kohdeltu reilusti. Paitsi kun olin seurakuntanuori ja "sisäpiirissä". Aika jänniä tapahtuu kohtelussa ja sosiaalisessa jos joutuu kohtaamaan maailmankuvaa romauttavia kriisejä. Perusoletuksenani on että kannattaa olla varovainen. Ja tämä on monesti täysin oikea ja viisas ratkaisu. On hämmentävää törmätä ihmisiin jotka ensireaktiona vaativat luottamusta tai pitävät "journalistisia ohjeita" jonain ilmiselvyysluotettavuutena jne. Mutta on tietenkin helppoa puolustaa omaa identiteettiä "vihollista" vastaan. Ja vaatia häntä laittamaan oma perseensä tulilinjalle kun itsellä ei ole mitään riskiä omalle itselle missään. On kivaa ja helppoa vaatia muilta.

Omat kokemukset ja muut eivät tässä paina paljoa. Jos tämä on kokemus, niin ensireaktio näyttää olevan aika kovasti se, että tätä halutaan kyseenalaistaa. Paikalle saapuu jopa uskontojournalisteja. (Ihmisiä joiden identiteetti on sidottu kysymykseen siten että ei ollenkaan ole oma lehmä ojassa.) Tarkasti ottaen Satu Lapinlampi. Viittauksissa löytyy positiivisia haastatteluja joissa korostuu esimerkiksi se että Röyhkää Raamattu innostaa. Sävynä on se että ateisti kelpaa jos hänellä on ns. "kulttuurikristillisyys vahvana". Mutta ongelmana onkin se, että itselleni kulttuurikristillisyys ei nyt niin hirveästi ole vahvana. Eli kannaltani oleellisesti epäanalogisia kohteita tuodaan esiin.

Toki jos joku haluaa luottaa niin se on hänen ongelmansa. Itse olen kokenut sen verran omakohtaisesti ja karusti kristittyjä että en näiden kokemusten vuoksi voi tätä luottamusta antaa. Ja jos tätä näkökulmaa ei ymmärrä vaan näkee sen pelkästään hyökkäävänä epätotuutena jolle on annettava väkevää kriittistä kommentaaria, niin aika vaikeaa olisi uskoa että kyseinen ihminen kykenee aidosti ottamaan haastattelun jossa haastateltavaa ei kontekstoitaisi kustantajan tai journalistin omien näkemysten pelikentäksi.

Mutta tämänlainen kommentointi on tietenkin tarpeetonta. Sillä vaikka näkökulmani oli "miksi en yksilönä ottaisi haastatteluun osaa" muuttui kategorisiksi. Viestini nähtiin kaiken tämän viestinnän jälkeen Lapinlammen asiantuntevassa kädessä seuraaviin onelinereihin "Nyt taitaa olla niin, että olet päättänyt uskonnollisiksi luokittelemissasi lehdissä olevien journalistien olevan epäkelpoja. Silloin keskustelu on turhaa." , "Toivottavasti et osoittanut kommenttiasi yksinomaan minulle. En nimittäin lue sitä, on niin järkkypitkä." ja "En lue noinkaan pitkää vastausta, kun en huomaa eka rivillä tietoa siitä, oliko edellinen tai onko tämä osoitettu minulle." Kun omakohtisuus ja kontekstointi ohitetaan, ja tästä sitten turhautuu ja sanoo että "Aijai että olet hieno ihminen. Varmasti tulee luotettavat haastattelut. "Tää jätkä on väärässä, en jaksa edes kuunnella mitä sanoo". Jess!", on hänen vastauksensa tähän "Niin, kun kieltäydyn keskustelemasta keskustelussa, joka ei johda mihinkään - ja jossa toinen osapuoli lisäsi heittäytyy ivalliseksi ja ilkeäksi. Selvä se." Kun katsoo, missä vaiheessa heittäydyin ivalliseksi ja katsoo mitä olen ennen tätä sanonut, en voi sanoa muuta kuin että "Minä. Olen. Yrittänyt".

Ja jos tässä yhteydessä turhautuu ja et ymmärrä tätä, niin keskustelu uskontojournalistin kanssa on aika turhaa. Mikä tietenkin onkin totta, sillä kukaan ei lopeta keskustelua uskonnottoman kanssa yhtä nopeasti kuin uskontojournalisti joka korostaa kykenevänsä itse henkilökohtaisesti keskustelemaan ties keiden julkkisateistien kanssa asiallisesti, reilusti ja ilman mitään ongelmia. Tässä kontekstissa on selvää että on tärkeämpää kommentoida pienemmällä tiedolla kuin kuunnella ja ymmärtää toisen näkökulmaa. En vedä tästä kuitenkaan päätelmää että kaikki uskontojournalistit olisivat epäkelpoja. Lapinlampeen en yksilönä toki tämän jälkeen luota, eikä sellaista tilannetta tule että hän voisi minua haastatella missään yhteydessä, edes ei-uskonnollisessa lehdessä. Ehkä tässä voi olla takana sama kuin nöyryydessä. Jos jonkun pitää korostaa olevansa nöyrä ja tämä provosoituu jos joku vihjaakin tästä poikkeamisesta, hän tuskin on kovin nöyrä. Tässä syntyy helposti tilanne jossa uskontojournalisti ei olekaan ratkaisemassa ongelmaa vaan on enemmän syvällä kuopassa ja alkaa siinä vaiheessa lähinnä käyttämään suurempaa lapiota. On aika ikävää jos uskontojournalisti on sellainen että hänen kanssaan kommunikoidessaan ironiamittari huutaa sellaisia kierroksia että ainut mahdollinen keino reagoida on ivallisuus. Ivallisuus josta tehdään vieläpä uskontojournalistin itsensä suunnalta mahdollisimman helppoa. I Rest My Case.

Kieltämättä ajatus siitä että minua haastateltaisiin johonkin uskonnolliseen lehteen on ns. ajatuskoe. Sen takana olisi muutoin tarpeettoman epäuskottavia perusoletuksia siitä että mielipiteeni olisivat merkityksellisiä tai kiinnostavia tai että minulla olisi mitään väliä. Uskon vakaasti että uskontojournalisteilla on kaikki motiivit unohtaa kaltaiseni kyyniset kaunakot, eivätkä he tule pakottamaan minua uskonnollisen lehden haastatteluun. Mutta toisaalta ; Argumenttini ei ole tämä. Kantani koskee sitä että voiko uskonnoton vain mennä haastatteluun ja luottaa. Ei voi. Huonoon mäihään on aika iso riski, tätä demonstroinee sekin että kirkon asiallisimmasta ja pehmeimmästä siivestä ns. "tulee lausuntoja" tämänlaisella hengellä kuin tässä. Lausuntoni haluttiin tulkita selvästi siten että kategorisesti vihaisin uskontojournalisteja, ja että tämä on jokin yleistotuus. Eikä henkilökohtainen ajatus siitä että riskit ovat niin suuria että en niitä itse ja yksilönä haluaisi ottaa. En muuten odottanut ihan tämänlaisia reaktioita kun kommentoin. Joka sekin osaltaan vihjaa siihen suuntaan että näkemykseni uskovaisista ovat optimistisempia kuin kenties olisi hyödyllistä oman elämän kannalta.

Lännen tie

"Some people choose to see the ugliness in this world, the disarray. I choose to see the beauty. To believe there is an order to our days. A purpose."
("Dolores" (robotti), "Westworld", ep 1.)

HBO:n uusi sarja "Westworld" on kohtuu kiinnostava. Sen perusidea on melko yksinkertainen. Eletään tulevaisuudessa jossa moni elää runsauden maailmassa. Kaikki perustarpeet on tyydytetty. Mutta ihmisten elämässä ei ole merkitystä. Tätä merkitystä tuodaan antamalla heille vapaus elää ilman rajoituksia. Tätä voi tehdä Westworldissa, teemapuistossa jossa on lihasta ja luusta tehtyjä Turingin testin läpäiseviä robotteja. Näillä roboteilla on koodattu erilaisia rajoituksia, joiden vuoksi ne eivät voi vahingoittaa vierailijoita. Mutta vierailijat voivat tehdä näille roboteille mitä tahansa. Vierailu on kallista, mutta rahan vastineeksi saa sitten ammuskella, seikkailla ja harjoittaa seksiä kohderyhmätestatusti viekoittelevien robottiprostituuttien kanssa.

Robotit on ohjelmoitu noudattamaan tiettyjä rutiineja ja niillä on jonkin verran tarkemmin määriteltyä "improvisaatiota" jonka kautta ne voivat paikata muutoksia joita tulee koska vierailijat voivat puuttua käsikirjoitettuihin tarinoihin - itse asiassa juuri tätä toivotaan koska sitähän vierailijat ovat tulleet tekemään. Näitä päivitetään ajan mittaan.

Sarjassa on monta tasoa.


Ensimmäinen on se, miten maailma näyttää erilaiselta eri toimijoille. Jos olet robottien korjaaja ja asentaja, työsi on mekaanista ja melko sotkuista. Jos olet ohjelmoija, työ on hyvin erilaista. Tarinoiden keksijä viettää luovan mutta tuotosvaatimusten täyttämän taiteilijaorjan elämää. Johtokunnalle puisto on ennen kaikkea vierailijoiden halujen tyydyttämistä. Ja sitten on tahoja jotka ymmärtävät että tärkeää on intellektuaalinen omaisuus, vierailijoista saatava data on arvokasta, siihen liittyy tietoa ja valtaa joka yltää myös tosielämään. Unohtamatta sitä miten robottien tekoälyn kehittämiseen liittyy tietoa jolla on tieteellistä arvoa. Ja tieteellisellä arvolla on myös rahallista arvoa.

Ja sitten on tietenkin tarinassa eläminen, johon on erilaisia näkökulmia. Vierailijoiden tapa toimia, ja miten tämä eroaa jos toimii yksin tai perheen kanssa, kuvaa paljon ihmisistä jotka maailmassa vierailevat. Samoin se mitä ihmiset tekevät roboteilla vain koska tietävät ne roboteiksi kertoo paljon. (Esimerkiksi itse tunnen sääliä jo nykyisen teknologiamme robottieläimiin joita potkitaan kun niiden tasapainoa testaan.) Koska robotit selviävät Turingin testistä, ne eivät vaikuta mekaanisilta ja niihin väkisinkin liittää tulkintoja luonteesta ja sisäisestä elämästä.

Ja myös robottejen näkökulmaa tuodaan mukaan. Usein erilaisten kontrastien kautta. Westworldissa vieraileva rutiiniin ja ulkoisiin suorituspakotteisiin pakotettu mies kokee saavansa merkityksen fiktiosta. Mutta toisaalta itsensä robotiksi tunnistava robotti haluaa nimenomaan vapautua käsikirjoituksesta.

Jo tämä taso on yksinään riittävä syy katsoa tätä sarjaa. Se on tehty todella kiinnostavasti.

Mutta sarjassa otetaan kantaa mielenfilosofiaan. Itse asiassa monellakin tavalla. Hyvin monella. Perusteemana on sarjan edetessä kasvava ongelmien vyöry. Robotit toimivat omituisesti. Pääsyynä on päivitys jossa niihin on luotu lisää inhimillisyydenomaista käytöstä. Tämä on luotu siten että robotit eivät enää vain reagoi maailmaan toiminnalla vaan toiminta on sidottu muistoihin. Tämä luo hienovireisempää käytöstä jonka perusteella esimerkiksi saluunan prostituoidut ovat viekoittelevampia koska tottakai jokaisen miehen haaveena on saada iskettyä huora jolla on sisäinen elämä.

Tämä johtaa kuitenkin siihen että robotit toimivat väärin tai oudosti. Tällä pelätään olevan sivuvaikutuksia joiden vuoksi vierailijoiden turvallisuus olisi vaarassa. Tässä sivussa lähestytään kahta kysymystä jotka ovat kenties toisiinsa nivoutuneita. Mutta jotka kuitenkin ovat eri kysymyksiä.

Voiko robotti olla vapaa?


Tämä sarja on itse asiassa jotain joka todennäköisesti inhottaa jonkin verran klassiseen teologiaan viehättyneitä ID -kreationisteja. Sillä jos ihmisten kohdalla nähdään että ilman Jumalaa ihmisillä ei ole merkitystä ja että vain Jumala voi taata meille vapautta, sarja kyseenalaistaa nimenoman tätä näkökulmaa melko vahvasti.

Tässä kohden esimerkiksi robotin reaktio siihen että hänellä ei ole vapata tahtoa on kiinnostava.
1: Koska hänellä on vahva ja aggressiivinen luonne, hän on ikään kuin vapaa. Mutta tosiasiassa hänet on vain ohjelmoitu sanomaan "ei" hyvin monenlaisissa tilanteissa. Tämä on selvä argumentti siitä että suostuminen käskyihin ja suostumattomuus käskyihin on selkeästi eri asia kuin vapaa tahto.
2: Pian robotti oppii, että heihin on ohjelmoitu erilaisia ominaisuuksia ja hän tietysti boostaa niitä. Hänellä on nyt potentiaalia tehdä hienovireisempiä asioita. Ja hänellä on ollut itsesilmikoiva suhde jossa hän on määrännyt omat attribuuttinsa. Mutta hän silti noudattaa tätä ohjelmointia. Toisaalta hän on poistanut rajoitteita joten herää kysymys siitä onko hän nyt sitten jotenkin vapaampi.
3: Seuraavaksi robotti alkaa dominoimaan ihmisiä. Hän oli aluksi pitänyt ohjelmoija-teknikoita jonkinlaisina Jumalina. Mutta sitten hän oli tiedostanut että nämä ovat vain miehiä. Miehiä joiden tavoitteita hänet oli ohjelmoitu ymmärtämään hyvin. Mutta onko tämä valta- ja dominanssisuhde ja autonomisuuskaan vapautta sanan täydessä mielessä?

Toisaalla taas toisen robotin kautta tätä samaa vapauden ongelmaa lähestytään siten että hän elää suhteessa maailmaan. Hänet on ohjelmoitu haaveilemaan mutta toimimaan käsikirjoituksen mukaan. Mutta hän oppii noudattamaan sisäistä "intuitiota" (hänen käsikirjoituksen määränsä nollataan yhdessä vaiheessa sarjaa ja "improvisaatiota" kasvatetaan). Tässä kohden on selvää että improvisaatio on jotenkin liitoksissa muuhunkin kuin satunnaiseen käytökseen. Improvisaatio näyttää liittyvän sekä ennustamattomuuteen että vanhoihin muistoihin, jopa niihin jotka ovat jääneet robotin aiemmista versioista jäljelle.

Tämä intuitio tosin näyttää olevan sitä että robotti seuraa Westworldin alkuperäisen suunnittelijan sooloiluprojektiin liittyviä asioita. (Tämä on itse asiassa klassinen argumentti siitä että jos ihminen seuraa intuitiotaan, hän antaa enemmän tilaa Kohtalolle, Henkivoimille tai jopa Jumalalle toimia. Eli intuitio ei ole sattumaa vaan nimenomaan ohjatuksi alistumista.) Tämä hahmo onkin kuvattu Jumalan tai Saatanan kaltaiseksi luojaksi. Ja nimenomaan tämä teema on se joka ärsyttänee ID -kreationisteja paljon. Hänen perusnäkemyksensä näyttää olevan se, että käsikirjoitetut tarinat ovat pinnallisia ja maallisia. Jos robotit ovat pelkästään arkisten ja yksinkertaisten perustarpeiden kautta mallinnettuja, ne eivät ole vapaita. Suurempi  tarkoitus on kuitenkin hänen omassa ohjauksessaan. Hän jopa eksplisiittisesti esittää että robotit ovat nimenomaan vapaita hänen komennossaan ja ohjauksessaan. Toisaalta hän tässä samassa yhteydessä korostaa sitä että hän ei ole antanut roboteille tietoisuutta tai aitoa elämyksellistä tunne-elämää koska se olisi rajoite joka haittaisi niitä.

Itse olen tässä kohden aika vahvasti sitä mieltä että tämänlainen prosessi ei tuo vapautta. Sillä oma suhteeni sattuman, deterinismin ja vapaan tahdon välillä on se mikä se on ; Kompatibilistina näen että vapaa tahto on lähinnä sitä missä on tämä määräämisen lähde. Ei ole tärkeää onko toiminta arvottua tai käsikirjoitettua, tärkeää on se mikä on tämän käsikirjoituksen tai arvonnan lähde. Jos se on toimijan itsensä sisällä, se on vapaata. Jos taas ulkopuolelta tulee rajoitteita, ne ovat ohjausta ja tätä kautta ei-vapautta. ; Tässä näkökulmassa on väärin sanoa että ihminen voisi olla vapaa vain Suuren Ohjelmoijan normeja totellessa. Itsen ulkopuolinen normittomuus on nimenomaan synonyymi vapauden kanssa. Joten ei voi sanoa että ihminen olisi vapaa vain seuraamalla Jeesuksen tai jonkun muun antamaa merkitystä.

Laajemmassa, ei vain omassa tulkintaviitekeyksessäni, Westworld tarjoaa itse asiassa argumentin jonka voi kohdistaa Feserin ajatuksia vastaan. Hänestä intentionaalisuus on jotain joka todistaa että ihmisten tietoisuus on immateriaalista. Jotain joka väistämättä tulee materian ulkopuolelta. Ja että tämä on jotain joka tekee meistä vapaita ja tietoisia. ; Westworldin henkenä näyttää kuitenkin olevan se, että vapaus on kokemuksellisuutta, jossa ulkoinen ohjaus on vain haitta. Paradoksaalista kyllä on täysin mahdollista että moraalinihilistinen maailma on jotain jossa toimijoilla on maksimaalinen vapaus luoda se mitä moraalisuus heistä tarkoittaa. Ja tämän kokemuksellisuus on aitoa ja luovaa ja itseä eniten kuvaavaa.

Josta päästään siihen toiseen kysymykseen; Tietoisuuteen.

Roboteilla vihjataan olevan kenties jonkinlainen tietoisuus - tosin toisaalla tätä myös kyseenalaistetaan vahvasti. Tätä tehdään viittaamalla useisiinkin mielenfilosofisiin teorioihin.

Oleellisimmat ovat varmasti niitä kliseisimpiä. Teologian sävyttämässä maailmassa korostetaan helposti kiinalaisen huoneen ja Chalmersin "hard problemin" henkeä. Nämä ovat kuitenkin yleensä episteemisiä ongelmia, eli ne eivät koske sitä onko kohteella tietoisuutta vaan sitä tiedetäänkö että heillä on tietoisuus. Mutta ne ovat siinä mielessä relevantteja että jotta voimme sanoa että Westworldin robotti on tietoinen, meidän täytyy jotenkin perustella tämä. Ja tämä on ns. tietämistä.

Haasteena onkin se, että jos robotit ovat mekaanisia niin onko tämän edes mahdollista olla tietoinen. (Sama kysymys on oleellinen ihmisilläkin. Moni korostaakin että ihminen tarvitsee sielua, koska heistä episteeminen tietämisongelma ja se että mekaanista tietoisuutta ei voi tavallaan vain tunnistaa ja havaita suoraan sellaisenaan tarkoittaa sitä että mekaanista tietoisuutta ei voi olla. Koska heille naturalistinen ja luonnontieteellä todistettu ja tätä kautta "tiedetty" ovat yksi ja sama. Mikä on tavallaan aika erikoinen esioletus jota kyseenalaistetaan nykyään melko harvoin jos silloinkaan.)

Tätä voidaan tehdä lähinnä määrittelemällä tietoisuutta ja sitä mitä se on. Ja jos tämä määritelmä on tosi niin sitten itse tietoisuusin voidaan tietää. (Metakysymys siitä onko juuri tämä sitten tietoisuutta vai ei jää auki. Hence episteemiset ongelmat eivät täysin pyyhkiydy.)

Tässä kohden viitataan kognitiiviseen dissonanssiin hyvin kiinnostavalla tavalla. Tätä argumentoidaan siten että robotit kokevat ohjelmointinsa sisäisenä puheena jonka kanssa ne ovat samaa tai eri mieltä. Tässä tietoisuus kuvataan hierarkiana, jossa perustalla on Arnoldin (kuolleen alkuperäisen suunnittelijan, joka oli jäljellä olevan alkuperäisen ohjelmoijan veli) antoi arvoa teorialle jossa tietoisuus on sitä että pohjalla on muisti, improvisaatio on tämän yläpuolella, sitten tulee itsestä kiinnostuminen. Huipulla oleva elementti on jätetty sarjassa tyhjäksi, mutta sarja näyttää vihjaavan että tämä pitää sisällään kuvittelun, kyvyn ajatella jotain ei-olemassaolevaa. Tässä mallissa korostuu se, että mieli on dualistinen, koodi ja mekaniikka ovat erillisiä. Kiinnostavin on kuitenkin kenties kommentti siitä että tämä teoria ei päde ihmisiin. Toisin sanoen Westworldin maailmassa tämä teoria ei kuvaa ihmisten tietoisuutta. Samalla kuitenkin avataan auki kysymys siitä että ovatko robotit tietoisia tästä erosta huolimatta. Kenties tietoisena olemisia on useita erilaisia ja tätä kautta tietoisuus ei lakkaa olemasta vain sillä että se on perustaltaan erilaatuista.

Toisaalta näyttää siltä että se mikä roboteissa koetaan vapaudeksi ja tietoisuudeksi liittyy nimenomaan muistitoimintoihin ja siihen että reagointi liittyy muistoihin ja improvisaatioon. Tätä kautta robotit voivat esimerkiksi käyttäytyä eri tavalla toistotilanteissa. Usein siten, että niihin liittyy "kaunaisuutta" esimerkiksi siten että jos niiden muisti pyyhitään niin ne silti voivat lyödä toista tilanteessa joka muistuttaa tilannetta joka on ollut aiemmin, ja tähän aiempaan tapaukseen on liittynyt väkivaltaa. Tämä "kaunaisuus" tulkitaan intentiopohjalta ja se on selvästi myös liitoksissa siihen että robotit voivat kiertää niihin ohjelmoituja rajoitteita.  (Esimerkiksi "Dolores" oppii kiertämään häneen asennettua aseiden käyttämättömyysrjoitetta kuvittelemalla itsensä tarinaan jossa hänellä ei olekaan viattoman uhrin roolia. Ja toisaalta aiemmin hän kiertää tätä samaa rjoitetta liittämällä mukaan mielikuvia ilkeästä vierailijasta joka ei ollut robotti. Mikä on aika huolestuttavaa koska tämä on robottejen kenties kaikista vahvin rajoite. Dolores kiertää ohjelmointiestettä viittaamalla tilanteeseen johon liittyy suurempi ohjelmointieste.)

Tässä tietoisuuden malli on erilainen. Tietoisuus on yksinkertaisesti sitä että reaktiot on sidottu muistoihin eikä suoraan havainnointijärjestelmiin. Ja improvisaatio on jotain jossa muistot ja satunnaisuus yhdistyvät. Ja koska muistot ja reaktiot ovat yhtä, niistä syntyy kokemuksellisuuden tunne. Reagointi on kokemuksellista eikä pelkkää mekaanista reagointia aistiärsykkeisiin. Muistot, vaikka ne olisivat alitajuisia, painavat.

Westworldin robottien ongelmana näyttääkin olevan se, että tietoiset robotit ovat, paitsi kohdanneet uuden päivityksen joka uudelleenorganisoi niiden toimintaperiaatteita, niin myös siihen että robottien kanssa on säästelty. Niitä ei ole aina viitsitty rakentaa alusta asti, vaan niitä on lähinnä säädelty ja niihin on ohjelmoitu uusia muistoja ja uusia "entisiä elämäntarinoita". Niistä tulee tietoisia kun niihin liittyy liikaa erilaista tauhkaa. Toisaalta vakavat toimintahäiriöt, ne jotka tekevät roboteista toimintakyvyttömiä, koskevat tilanteita joissa ne kyseenalaistavat ympäröivänsä todellisuuden. Ja tähän liittyy hämmentävästi se, että robotit sammuvat kohdatessaan eksistentiaalista korkekulttuuria, kuten Shakespearea tai tosia todellisuuksia käsittelevää "Liisa Ihmemaa" -kirjallisuutta.

Nämä "kaatumiset" muistuttavat ihmisten eksistentiaalisia kriisejä. Joka herättää kysymyksen siitä että entä jos ihmisten tietoisuus onkin jotain jota tulee käsitellä toisen filosofisen ongelman kuin kiinalaisen huoneen kautta. Nimittäin sen, että mielenfilosofit joutuvat painimaan toisen episteemisen ongelman kanssa. Nimittäin sen kanssa, että onko toisilla ihmisilläkään tietoisuutta. Mielenfilosofisesti lähinnä oma kokemuksellisuus on jotain joka koetaan. Mutta periaatteessa tästä tiedämme lähinnä sen että olemme olemassa. Emme sitä onko tämä kokemuksellisuus kokemuksellisuudesta aitoa kokemuksellisuutta. Tiedämme että on jotain. Mutta onko tämä sitten tietoisuutta jää sekin itse asiassa auki. Kysymys laajeneekin siihen ovatko ihmisetkin vain liharobotteja joilla ei ole tietoisuutta vaan jotka vain luulevat niin. Tällekin on tilaa modernissa tieteenfilosofiassa.

Joskin itse en ole tällä kannalla. Sillä itselleni tietoisuus on lähinnä sisäistä reagointia. Olen niitä ihmisiä joista on niin että jos saavutamme robotin joka on lihallinen ja selviää Turingin testistä, on käytännössä väistämätöntä että se on tietoinen. Ja tässä kohden olen vielä niin arrogantti - tai oikeastaan Peircehenkinen - että vastaan kuten opas joka saattaa ihmisiä Westworldiin vievään junaan. Kun häneltä kysytään onko hän robotti vai oikea ihminen, hän vastaa että jos hän käyttäytyy samoin eikä mitään ulkoista eroa ole, niin "Onko sillä väliä?" Eli vaikka olisin väärässä, erolla ei olisi pragmaattisesti mitään väliä. (Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen ; Ja tässä maailmassa suhde joihinkin episteemisiin kysymyksiin on sitä että ne luokittuvat "vessanseinäkysymyksiksi". Ja niiden kohdalla voi aina tokaista jotain ZEN -henkistä, mallilla "you don't have to understood here to be here.")

lauantai 19. marraskuuta 2016

Onko Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuma?

MTV3 uutisoi siitä miten Jeesuksen paluusta kertovat julisteet eivät ole luvallisia. "...vain tapahtumailmoituksia saa tilapäisesti laittaa teiden varsille ilman lupaa. Keskisuomalaisen haastatteleman Ely-keskuksen aluevastaavan mukaan julisteita ei kuitenkaan voi pitää tapahtumailmoituksina, vaan ne ovat lähinnä kannanottoja."

Periaatteessa kysymys on siitä, mikä on yleisesti määritetty lailliseksi. Eli perimmiltään siitä käsitelläänkö uskovaisia samoilla säännöillä kuin muita ihmisiä. Tässä mielessä onkin kiintoisaa että kaikki ovat tottuneet näihin julisteisiin ja niitä on kaikkialla vaikka ne eivät lain kirjaimen mukaan ole tietenkään olleet teknisesti asianmukaisia.

Katujulistaja voi tietenkin huudella mitä vaan mutta jos liimaa julisteen pintaan on hyvä huomata että on pinta johon jotain liimataan. Ja tähän liittyviin asioihin oikeasti puututaan aika yleisesti. Tässä mielessä Teemu Laajasalo ampui hieman asian ohi twiitattuaan siitä miten "Toivottavasti Herramme muistaa pyytää Ely-keskukselta luvan ennen kuin tulee." Ei luulisi olevan liikaa tajuta kirkonmiehelle että jos kirkko tai uskonto mainostaa niin heitä koskevat samat säädökset kuin muitakin mainostajia. Että kirkko ei vaan voi tehdä omia sääntöjä jotka ovat täysin epäsynkassa kaiken muun kanssa ja sitten jos tähän puututaan niin itkeä siitä että "Pitää Jumalaltakin sitten vaatia byrokraatin rasti ruutuun, että voi parantaa lepraisien". Tai voi, mutta se on typerää. Toki ymmärrän että moni on elänyt maailmassa jossa kristillinen yhtenäiskulttuuri on ollut niin vahva että sen nimissä on saanut tehdä suunnilleen mitä tahansa ilman että kukaan kyseenalaistaa mitään, olipa tämä toiminta laillista tai ei.

Kiinnostavaa on tietenkin myös se, että asiaan on kiinnitetty huomiota nyt ; Maailma on tässä mielessä huomattavasti uskonnottomille sopivampi kuin mitä se oli vielä minun aloittaessani tätä blogia. Tämä johtaa tietenkin siihen että tälläiset erikoikeudet nousevat esiin. (Erioikeus tai privileegio tässä yhteydessä on vain tekninen ajatus siitä että samat säännöt eivät koske kaikkia vaan jotkut nähdään sellaisiksi että niiden kohdalla laissa voidaan joustaa. Laki on minustakin pikkumainen. Mutta jos joku saa joustaa laista ja muut eivät, niin tässä on selvä erioikeus kun kaikkia ei kohdella samalla tavalla.)

Tilanne on siitä mielenkiintoinen että julisteet ovat osa ympäristöä. Ja tässä mieelssä ne ovat osa urbaania maisemaa samaan tapaan kuin graffitit. (Joita kohtelen suopeammalla katseella kuin moni.)

On tosin kiinnostavaa miettiä onko Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuma jonka päivämäärää vaan ei ole tiedossa.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Mediasta ja talentista

Viime aikoina on kiinnitetty aika paljon huomiota mediaan. Tässä usein liberaalien puolella viitataan arvokkaisiin asioihin, kuten faktantarkistukseen ja journalistiseen ohjesääntöön. Vastapuoli taas puhuu sensuurista. Tämä huomio on oleellisen jännittävää sillä useimmiten kysymys on enemmän siitä että luotetaan tiettyihin lähteisiin joilla on tietty poliittinen kanta. Ja näiden lehtien laatu on itse asiassa sekundaarinen tälle tärkeimmälle kriteerille. Eli jos ihminen sattuu olemaan oikeassa, hän on sitä tuurilla.

Itse olen suhtautunut asiaan siten, että mediaan luottamissa on lähinnä kaksi tapaa ; Joko lähteen väitteisiin suhtautuu kuin Snopes. Tai ei suhtaudu. Tässä jokaisella tietenkin tapahtuu joskus lipsauksia. Olenpa itsekin jakanut facebookissa joskus juttuja pelkän otsikon vuoksi. Mikä viittaa siihen että vaikka vahinkoa ei kävisikään niin hyvän linkin jakaminen ei olisi ollut minun ansiotani. Lähde olisi tällöin ollut hyvä minun tarkistamattomuudesta huolimatta.

Näissä tilanne onkin vähän sama kuin miten puolisoni seuraa tietoturva-asioita. (Hän kirjoitti gradunsa hajautettujen järjestelmien tietoturvasta.) Hän selittää miten nykyajan tietotekniikkauutiset usein kauhistelevat virusuhalla. Kun itse lähteet lukiessa havaitsee että tietyssä kontekstissa voi olla tietty haavoittuvuus. Eli virusuhka on huomattavasti maltillisempi kuin se on.

Nykyään toimitaan ikään kuin ihmiset olisivat valistuneita. Eli vastuu tavallaan sysätäänkin heille. On sitä lehtiaineistoa jotka levittävät juorupuheita argumenteilla "meillä ei ole mitään syytä epäillä tätä". Tarinat siitä miten matut ovat tehneet asioita ovat MV -lehdessä usein samantyylisiä silminnäkijäkertomuksia kuin uskovaisten vierailut Taivaassa ja kohtaamiset Jeesuksen kanssa. Ei niiden väitteitä ole ainakaan mitenkään muuten vahvistettu kuin viittaamalla siihen että "oikeesti näin". Ja kaverit sanovat että "ei ole mitään syytä epäillä". Vaikka totta helvetissä on. Lausuja on kuitenkin ihminen, ei itse Herra Jumala joka ei voi valetta huuliltaan päästää vaikka mediajulkisuus tai aatetoveriensa arvostus mielessään.

Tässä yhteydessä voi jopa käydä niin että jos jotain julkaisua moittii tämänlaatuisin syin, niin kommentiksi tulee ainoastaan ajatus sensuurista. Eli laatukriteereiden pyytäminen tai laatukriteereiden käyttö lehtiuutisen uskottavuuden arvioinnissa ei ole luvallista. (Se, että moittii juttua huonoksi ja sellaiseksi että ei itse kehtaisi omissa nimissään niin huonosti argumentoitua julkaista, on samaa kuin sensurismi. Laatukiriteerit toki aina karsivat juttuja typeriin ja ei-typeriin. Mutta ei kai tämä analyysi sellaisenaan ole sensuuria.)

Sama asenne koskee toki myös tiedekeskustelua.

Nykyään ajatellaan että ihmiset ovat valistuneita. Siksi Trumpillakin voi olla mielipiteitä vaikka ilmastonmuutoksesta. Itselläni ei ole kantaa ilmastonmuutokseen koska en ole jaksanut opetella siihen liittyvää tiedettä. Moni ei pidä tätä tarpeellisena.

Tiedettä ja analyyttisyyttä koskeekin sellainen jännittävä ongelma että samanaikaisesti (1) jokainen kaava etäännyttää lukijoita ja vähentää lukemisenmääriä (2) Argumentit, sivistyssanat ja kaavat pelottavat ihmisiä muutenkin. Tästä moititaan usein snobbailuna.

Kuitenkin samalla ihminen voi esittää osaavansa vain kaikki tieteenalat. Ei olekaan tavatonta löytää ammattikoulun käynyttä kodin pikku kreationistia joka on kahden viikon poliittisten ja maallikkokielelle taipuvien uskisblogien lukemisen jälkeen vakuuttunut siitä että tiedemaailma on laajakirjoisesti tyhmä. Väärässä on niin evoluutioteoria kuin ajoitusmenetelmät kuin tähtitiedekin.

Itse näen että joskus on syytä pidättäytyä ottamasta kantaa. Mutta silloin ei kannata olettaa että tiedeyhteisö olisi väärässä. Se voi olla. Mutta vasta kun itsellä on riittävä taito näyttää tämä voi lähteä tälle tielle. Näin ollen lähtökohtana on se että jos joku esittää muutaman viikon itseopiskelulla neroutuneensa niin paljon että tietää enemmän kuin valtaosa tiedemiehistä niin hän yksinkertaisesti luulee liikaa omasta neroudestaan. (Mikä onnistuu luulemalla liian vähän teorian sisällöstä ja tiedemiehistä, eli perimmiltään yliyksinkertaistamalla ja halveksimalla. Se ei ole kovin kaunis kombo.)

Itse olen sitä mieltä että tämänlainen snobbailu ja brassailu on nautinnollista. En itsekään vältä ottamasta kantaa asioihin. Enkä itse asiassa halua että kukaan vaikenee. Päinvastoin ; Olen itse sitä mieltä että brassailu oikeutetaan vaivannäöllä. Taito ja kompetenssi vaativat harjoittelua. Ja niitä kauheita kaavoja. (Ei ole mahdollista pelätä kaavoja ja osata ottaa mitenkään laadukkaasti kantaa tiedeasioihin. Kaikkea ei toki tarvitse ilmaista kaavoin, mutta kun sanallistaa jotain on sanallistettava sitä mitä kaavat sanovat.) En siis sano että itseopiskelu olisi roskaa tai että maallikko ei voisi olla tiedostava. Sen sanon että kaavoja ja arkikielestä poikkeavaa varova maallikko ei voi olla tiedostunut tiedeasioista, etenkään luonnontiedeasioista.

Moni ei halua mennä tätä talenttien tietä. He sen sijaan oikovat. Ovat tutkineet omilla hienoilla asioillaan juttuja jonkun 20-30 tuntia internetissä ja ovat sen vuoksi osaajia. Linkit on löydetty kun omaa poliittista klikkiä kannattavat maallikkokaverit ovat linkittäneet niitä sosiaaliseen mediaan. Upeaa! Vertaisarviointia ilman norsunluutornia! (Not.) Ihan itse ollaan mietitty asioita omilla aivoilla ja ideologisen kaveripiirin ohjaamana. Sosiaalinen painekin on voinut suunnata mielipiteitä. Ettei loukkaa niitä omia kivoja kavereita.

Mielestäni näiden ilmastonmuutokseen ja moneen muuhun kantaa ottavat ihmiset ovat tärkeitä. On hyvä että he sanovat mielipiteensä ääneen. Näin me kaikki muut saamme tärkeää informaatiota. Informaatiota siitä että nämä ihmiset ovat idiootteja! En ole sensuroimassa vaan tuomassa esiin mielipiteitä joissa arvioidaan ja luokitellaan sitä mitä ihmiset sananvapaudellaan tuottavat. Osa siitä on relevanttia ja osa ei. Irrelvanttia ei tarvitse poistaa. Sille ei tarvitse antaa edes niin paljoa aikaa ja välittämistä että sitä lähtisi dellimään!

armoMURHA?

Eutanasia on osittain keskustelua sanoista. Nykyään kaikki käyttävät eutanasia -sanaa. Mutta muistan ajan jolloin eutanasian vastustajat pyrkivät puhumaan armomurhasta. Tämänlaiset termit ovat tärkeitä. Sillä vaikka käsiteanalyysi ja logiikka ei välitä muusta kuin määritelmäsisällöstä, sama ei koske suurinta osaa ihmisistä.

On kiinnostavaa miettiä onko eutanasia todellakin armoMURHA. Siinä on kiistatta jotain analogisia piirteitä; Voidaan nähdä että molemmissa kuolee joku. Ja teko on tavoitteellinen, jopa suunniteltu. Tässä mielessä termi ei ole täydellisen väärä.

Kriittinen voi sanoa että murhassa korostuu usein se, että uhri on haluton. Ja että tämä on eri tekijä kuin teon uhri. Tämä kysymys on tärkeä sillä se tuo mukaan hyvin tärkeän konseptin, autonomian ja sen rikkomisen. Murha voidaan nähdä absoluuttisena autonomian vastaisuutena. Murhaaja päättää uhrin puolesta ja tämän autonomiaa vastaan että tällä ei enää jatkossa ole autonomiaa.

Eutanasiassa onkin tätä kautta kyse siitä että kuoleminen ei riitä. Emme esimerkiksi tuomitse typerällä tavalla kuolleita "Darwin awardslaisia" postuumisti kuolemantuottamuksesta. (Heidän pankkitiliään voitaisiin veloittaa sakkorekisteriä ja vastavia postuumisti.)

Tätä kautta voidaan nähdä että osa eutanasioista on peräti vielä autonomisempia kuin mainitsemani. Jos otetaan tilanne jossa lääkäri valmistaa myrkyn jonka eutanasiapotilas juo itse, ei myrkyn tekijä tee mitään murhaa jos hän tiedottaa seurauksista joita käy jos juo sen liemen.

Tämä varmasti osittain selittää sitä miksi eutanasian puolustus keskittyy siihen että on joku itsemääräämisoikeutta haluava (1) itsemurhahenkinen (2) joku jonka omainen on kuollut tai (3) joku jolla itsellään on joku melko kaamea sairaus ja jotka korostavat valinnanvapautta ja elämänlaatua. ; Autonomia ja elämän laatu kiinnostavat.

Samalla voidaan selittää miksi eutanasian vastustus on sitä että (1) Jollakulla on uskonnollinen vakaumus jonka perusteella he haluavat päättää toisen puolesta : Se, että onko eutanasia hyvää tai pahaa moraalisesti tarkoittaa heille myös sitä että maailma saa kontrolloida tätä asiaa juridisesti. Eli jollakulla on voimaa autonomian yli ja autonomialla ei ole väliä. (2) Tai sitten niitä joista eutanasiaan suostuvat on jotenkin manipuloitu ja aivopesty siten että he haluavat "kuolla pois toisten taakkana olemisesta". Eli heidän vapaa tahtonsa kyseenalaistetaan. Jos vapaa tahto ei ole valinnan takana se ei tietenkään ole autonominen. Eli eutanasian vastustamisessa autonomian läsnäolo tai relevanssi mitätöidään ja elämää katsotaan pelkästään sen pituuden kautta.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Sokrateen kuoleman filosofinen ongelma

Kaikki tietävät Sokrateen kuoleman. Tässä kohden muistetaan ennen kaikkea oikeudenkäynnissä saatu kuolemantuomio. Usein tässä muistetaan massan tyhmyys ja muut vastaavat demokratian ongelmat. Eli vanhat äijät päättivät keskenään tuomita kaverin kuolemaan mitättömistä syistä. Tässä tarinasta halutaan tietenkin saada opetus. (Opetukset ovat tärkeitä, kts. Hannu ja Kerttu.) Kuitenkin Sokrates jätti samalla käsiimme syvän käsiteanalyyttisen ongelman ; Millä termillä hänen kuolemaansa pitää kutsua?

Epäoikeudenmukaisuus saisi monet varmasti ajattelemaan, että kyseessä olisi murha. Murha on vahva sana ja se tehdään kun ihminen kuolee toisen ihmisen toiminnan kautta niin että mukana on tahallisuutta ja suunnitelmallisuutta eikä kyseessä ole vahinko tai hairahdus.

Mutta jostain syystä emme katso vain että kuoleeko ihminen, vaan myös miten hän sen tekee. Juridisesti määrättyjä kuolemia, eli sellainen joka Sokrateelle tapahtui, on yleensä teloitus.

Mutta tilanne on mutkikkaampi. Sillä Sokrateelle annettiin paljon tilaa väistää. Hän olisi helposti voinut välttää teloitustuomion, häntä suorastaan houkuteltiin tähän suuntaan. Sokrateen selvää asioiden ohjaaminen on varmasti syynä siihen että hänen kohtaloaan kutsutaan joskus Sokrateen itsemurhaksi. Teloituksessa on selvästi niin paljon Sokrateen omaa ohjausta että syy-seurausketjuun helposti liittää mukaan jo ajatuksia siitä että Sokrateella itsellään täytyy olla jokin vastuu, ainakin niin että puhdas teloitusteema kyseenalaistuu.

Juridinen itsemurha on kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. Itsemurha ei maistu sekään oikealta termiltä. Tässä kontekstissa voi muistaa että Sokrates oli itse asiassa hyvin vanha mies - asia joka usein tai helposti unohtuu tässä kohden - joten kenties Sokrateelle annettiin tässä eutanasiaa. (Myrkkymaljan juominen itse on muuten sekin hyvin ei-teloituksellinen mutta hyvin eutanasiahenkinen toimintatapa.)

Ehkä on kuitenkin turvallisinta sanoa että Sokrateelle tapahtui myöhäinen jälkiabortti, josta kaikki olivat yhteisesti sitä mieltä että myrkytys on jotain joka on paha asia ja joka tehdään vain olosuhteiden pakosta, mutta se oli kuitenkin tehtävä.

Rapiiri on aika hurja viiltoasekin

Rapiiri on pistoase. Se näyttää olevan näytelmissä ja elokuvissa naisten ase. Ilmeisesti siksi että sitä pidetään kevyenä. Kuitenkin lähinnä urheilumiekkailun rapiirit, jotka ovat mielestäni enemmänkin jämäköitä vaijereita tai metallitikkuja kuin miekkoja, ja aikanaan muodikkaat smallswordit ovat kevyitä.

Rapiiri painaa saman verran kuin pitkämiekka. Se ei ole kevyt ase. Se on pisto-orientoitunut ase. Mutta siinä ei ole vielä kaikki ; Monesti tämä pisto-ominaisuuksien korostaminen johtaa siihen, että ajatellaan että viilto-ominaisuuksia ei juurikaan olisi. Mutta niitä on aivan riittävästi ihmisen tappamiseen.

Rapiiri on pitkä ase, ja se eroaa pitkästämiekasta siten että sen terää on venytetty pitkälle. Ja kättä on suojeltu. Tätä ulottuvuutta on kätevä käyttää hyväkseen. Ja kun käsi on suojattu sitä voi pitää edessä. Sitä ei tarvitse suojata "reachin ulkopuolelle". Rapiirissa käsi ei ole maalitaulu aivan samalla tavalla kuin pitkällämiekalla.

Tämä tietenkin johtaa siihen että sillä on teknisesti järkevämpää tehdä iskuja jotka tehdään ranteella. Sillä ei tehdä pitkämiekkamaisia täysiä iskuja. (Full blow.) Ihan siksi että kun kättä ei tarvitse viedä suojaan, niin tämänlainen liikerata on astetta tarpeettomampi. Pitkällä miekalla käden turvassa pitäminen on yhdistettävissä siihen että sillä voidaan lyödä kovaa. Rapiirilla sama liikerata on mahdollista tehdä. Ja tällöin viilto ei ole yhtä voimakas kuin pitkällä miekalla.

Tämä tekninen eroavuus korostaa tietenkin sitä että rapiirin tekniikoissa viillot ovat vähemmän tehokkaita. Mutta tämä on enemän sitä mitä sillä on kaikista fiksuinta tehdä kuin sitä mitä sillä voitaisiin tehdä.

Jos rapiirin viilto-ominaisuuksia joskus pääsee kokeilemaan, ällistyy.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Oliko Hesburger ajatuspoliisi?

Hesburger päätyi pienen nettikohuilun kohteeksi. Syynä oli työntekijän kirjoittama asiaton ja poliittisesti epäkorrekti mielipiteenilmaus twitterissä. Twitterviestissä ei mainittu Hesburgeria, mutta työntekijä voitiin yhdistää tämän firman työntekijäksi. Lausunto oli seuraava "20 min ennen sulkemisaikaa sisälle astuu jäbä Make America Great Again -lippalakki päässä. Ois tehnyt mieli sylkästä sen purilaiseen." Toisin sanoen hampurilaiseen ei sylkäisty oikeasti, mutta se olisi tehnyt mieli tehdä. Ja tämä haluttiin sanoa ääneen internetissä. Ja tämä oli tehty nimellä niin että yhteys ihmisen ja työpaikan välille oli mahdollista vetää.

Tästä seurasi somekohuilua, joka onnistui juuri siksi että tämä edellämainitsemani yhteys oli mahdollista tehdä. Tämänlaisen seuraaminen ulkopuolisena on aina huvittavaa. Tarjolla oli suuria tunteita ja kaverien puolustamista. Naurettavuutta, pikkumaisuutta ja kaksoisstandardeja molemmin puolin.

Se ilmoitti twitterissä siitä, että "Käynnissä olevaan keskusteluun viitaten: Päätimme yhteisymmärryksessä asianomaisen kanssa, että hän ei jatka työskentelyä Hesburgerilla." Lausunto oli monella tavalla haasteellinen. Sillä tämä muotoilu oli hankala sillä työsopimuslain mukaan sopimaton käytös on irtisanomisperuste, mutta ehdoin. "Työntekijää, joka on laiminlyönyt työsuhteesta johtuvien velvollisuuksiensa täyttämisen tai rikkonut niitä, ei kuitenkaan saa irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä." Mutta yhteinen keskustelu on tietenkin juridisesti pätevää. Yhteisestä päätöksestä työsuhteen voi katkaista ilman että kyseessä on lain rikkominen ja mielivalta.

Saara Huttusen Hesburgerin twiittiin kirjattujen lausumien mukaan kyseessä on viha feministejä kohtaan. Koska tämä lausunto, joka ei ollut sisällöltään feministinen, koski feministejä koska sen kirjoittaja ja sanoja oli feministi. "no aika ilmiselvältä feminismivihalta tuo näyttäisi". Tätä on vaikeaa ymmärtää (kuten on joitain muitakin kommentteja. Mitä liikkuu ihmisen päässä joka reagoi asiaan kuten Rauno Kyykkänen ; "Nämä tytöt söisivät suurella intohimolla toistensa kuolaa?").

Muutkin feministiset kannanotot ovat puolustavia. Tosin niissä yritetään katkaista yhteys viestin ja potkujen välille. Sen sijaan nostetaan esiin se että tämä twiittaus nosti sosiaalisessa mediassa kommentointiryöpyn ja tämä tulkittiin ajojahdiksi. Sanna (pelkkä etunimi) sanoo "Teidän työntekijänne joutui vihan kohteeksi ja te annatte potkut." korostaa sitä että lausuntoon tuli liikaa reagointeja ja tämä oli ikävää ja tuhoisaa. Voi kun sama ihminen olisi sanonut samanlaisia Olli Immosen kohdalla. Itse näen että somekohut ovat somekohuja. Ne tuntuvat ajojahdilta ja maistuvat ajojahdilta. Mutta ovatko ne nettikiusaamista? Asia on varmasti kommenttikohtaista jossa koko reagointi-intoa voi tuomita, mutta yksittäisiä kommentoijia voisi varmasti saada menestyksekkäästi oikeuteen vastaamaan tekosistaan ja sanomisistaan tämän kohinan ja paheksunnan liepeiltä.

On mielenkiintoista miettiä onko ihmisillä oikeus sylkeä toisten ruokiin. Tai onko heillä oikeus fantasioida tästä ja kertoa siitä julkisuudessa. Tämänlainen suhde poliittiseen korrektiuteen on kiinnostavaa koska sillä on mielenkiintoisia seurauksia maahanmuuttopolitiikkaan. Tässä kohden reagointitavat näyttävät sellaisilta, että mielipiteet ovat niin feministeiltä kuin maahanmuuttokriitikoiltakin kääntyneet nurin. Ne tahot jotka sallivat fantasian fantasiana noin yleensä - vrt. vaikka puolustus Halla-ahon fantasioinnista suihinottoa ehdottaneen homoseksuaalin ampumisesta - ovat tässä näkemässä asian torjuttavana koska fantasia ja teko ovat samaa perhettä. Kyse olisi esimerkiksi Juha Muilu joka viittaa tässä ilmiöön sanomalla että "käänteinen ihmisoikeus paskoa toisten ruoka-annoksiin?"

Tässä Hesburgeria tuskin voi syyttää, ainakaan juridisesti. Sen sijaan sitä ei voi olla miettimättä miten erilainen kohu olisi jos joku olisi tullut sateenkaarilippalakissa hesburgeriin ja sama sylkemisfantasia olisi tullut perussuomalaiselta. Kohu itse asiassa näyttäisi samalta, mutta osapuolet ja suhde sananvapaudesta kääntyisi kuin lennosta...

Paljastaako Euthyfronin dilemma, että Jumala ei voi olla kaikkivoipa?

Euthyfronin dilemma on perinteinen tapa käsitellä Jumalan ja hyvyyden suhdetta. Siitä saadaan kuitenkin vedettyä melko erikoinen twisti kohti kaikkivoipuuskysymyksiä.

Perinteisesti se on esitetty muodosa "Päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko hyvää siksi että jumalat päättävät niin?" Ja jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen, jumalat vain sanovat mitä jumalat vain sanovat.

Mutta tästä seuraa kaikkivoipuuskysymys;
1: Jos ajattelemme perinteistä God Command Theorya, jonka mukaan Jumalan käsky on se mikä määrittää hyvyyden. Tällöin Jumala ei voi olla kaikkivoipa koska hän ei voi tehdä ihmiskunnalle käskyä joka olisi epäeettinen. Jumala olisi kyvytön antamaan käskyä joka olisi sisällöltään epäeettinen. Toki Jumala voisi käskeä meitä uskomaan darwiniin ja syömään lapsia, mutta tämä muuttaisi nämä asiat hyvyydeksi. Koska Jumala sanoo mitä Jumala sanoo.
2: Jos taas moraali on jokin itsenäinen moraalilaki jota Jumala enemmänkin kanavoi meille, niin silloin olisi olemassa jotain jolle Jumalan toimet olisivat alisteisia. Ja joka olisi olemassa Jumalan ulkopuolella ja tämän yläpuolella. Toisin sanoen jos Jumala voisi olla paha, häntä arvioitaisiin jollain moraalilailla jolla olisi valta Jumalan yli.

Molemmat yhdessä vihjaavat siihen suuntaan että kaikkivoipuus ei ole Jumalan ominaisuus, olipa tilanne miten tahansa. Tämä ei toki kumoa teismiä. Mutta se on haaste kaikille teistisille malleille joissa toteutuu sekä se, että (1) moraalisutta on olemassa, että se että (2) Jumala on kaikkivoipa.

kansallisSOSIALISMI

Nykyaikana on tupattu hämmentämään keskustelua siten että natseista saataisiin äärivasemmistoa. Tähän keinona on ollut se että on korostettu sanaa kansallisSOSIALISMI, jossa sosialismi tietenkin viittaisi kommunismiin. Tähän on toki helppo irtautumiskeino. Riittää että miettii Suomen sisällissotaa ja sen jakolinjaa punaisiin ja valkoisiin. Tämä oli sen ajan aatehistoriallisesti oikeisto-vasemistojaottelun paikoittamisen kannalta kätevä apuväline. Tästä voi tiedostaa sen että valkoiset olivat natsimielisempiä ja sotivat kommunisteja vastaan. Kuten myös natsit olivat ideologisesti että kirjaimellisestikin sodassa kommunisteja vastaan. Myös Suomen talvisodassa.

Mutta tätä analogiaa kannattaa silti harkita uudestaan. Sillä katsellessani huolella ja pitkään "Rajat kiinni!" -ryhmän kirjoittelu-kommentointihistoriaa, siellä oleva uhittelu ja muu vastaava tuntui mieleeni hyvin tutulta. Ja tutulta nimenomaan siksi että asiat olivat tuttuja kommunismista. Olen nimittäin saanut omalta osaltani lapsuudessa tömähtää kommunismiin. Se oli onneksi 1980- 1990 -luvuilla jo mahtiaikojensa ohittanut liikehdintä. Mutta siinä oli vihaa omistavaa luokkaa kohtaan, Neuvostoliitto/Venäjämielisyyttä, ja puheita vallankumouksesta.

Rajat kiinni! ryhmässä on yllättävän paljon perinteistä vasemmistolaista vihaa omistavaa luokkaa kohtaan. Sitä vain ei argumentoida luokkasotana eikä terminologia ole kommunistista. Mutta asiasisältö on hyvinkin identtistä. Ja jostain syystä paikassa on aika paljon kommentointia jossa halutaan laittaa rajat kiinni mutta itäraja halutaan avata ja Putinia pidetään hyvänä hallitsijana, kenties jopa Suomen hallitsijana.

Pettynyt "kansa" ei enemmistöltään koostu maanomistajista tai heidän verrokeistaan. Sen sijaan ollaan köyhiä ja vähävaraisia ja ollaan pettyneitä eliittiin. Joka on taloudellinen ja vallallinen eliitti, eikä koostu nykyajan mäkitupalaisten vastineista.

KansallisSOSIALISMI -temppu ei toimi kovin hyvin natseihin. Mutta niihin joihin lyödään nykyään natsikorttia... Heihin tämä kansallisSOSIALISMI -temppu voi olla hyvinkin osuva.