Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Für Élise

"Do you think it's the first time this's happened? The first time that the Assassins have been forced to purge their leadership? The first time that the Order has built itself back up from nothing to power? No. Masyaf, Monteriggioni, the American Colonies... it's all happened before, and we've risen anew, stronger than ever. But now... we've lost our purpose, Arno. We mired ourselves in politics and revolutions. But we're not a nation. We're an army. And in an army, 'making peace with the enemy' is called 'treason'."
(Pierre Bellec)

"Assassin's Creed:Unity" pelasi mainoksissaan odotuksilla. Kostotarina toi mieleen Inigo Montoyan Ezio Auditore, jonka perhe tapettiin. Myös Unityssä assassiinin isä murhataan. ("AC:Roguen" viimeisenä tehtävänä itse asiassa tehdään tuo kyseinen murha.) Siksi odotusarvona oli varmasti se, että Arno ilmestyisi paikalle kertoen "Minun nimeni on Arno Toyota, murhasit isäni, valmistaudu kuolemaan". Samoin "AC III" kertoi Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja tästä syntyi odotus siitä että nytkin taisteltaisiin köyhien puolella ja korruptoitunutta aatelia vastaan.

Maailmasta

Pelin ratkaisut onkin nähtävä jonkinlaisena irtiottona tälle. Tosiasiassa vapaamielinen aatelisto, jopa sen dekadentti Markiisi de Sade, nähdään assassiinivaikutteiden alaisina. Assassiinien suhde vallankumouksellisiin on sen sijaan enemmän tai vähemmän ambivalentti. Tämä näkyy tehtävissä joissa on esimerkiksi saatava naisia houkuteltua vallankumouksen puolelle. (Ja siinä kirotussa tehtävässä jota ei ohjelmointivirheen vuoksi saa pelattua läpi, jossa autetaan kokoamaan giljotiinia.) Sen sijaan usea vallankumouksellinen on suoraan temppeliherrojen alaisuudessa. Ratkaisu herätti paljon närää ranskalaisessa vasemmistossa. Moitetta sai se, että Robespierre nähtiin verenhimoisena hulluna ja Marie Antoinette viattomana, joskin kenties hieman ignoranttina, naisena. Pelisarjaa moitittiinkin näin historian vääristelystä. Väite on kahta kautta omituinen ; Ensinnäkin se on peli. Jopa minä joka nautin siitä että historiallisia tosiasioita sotketaan mukaan, pidän näitä enemmän alluusioina kuin jonain tieteen popularisointina. Toinen on tietenkin siinä että pelisarjan historian vääristelyt voidaan nähdä ennen kaikkea jossain aivan muualla kuin noissa mainituissa yksityiskohdissa.

Pelin ideana olikin tavallaan kuvata se, miten assassiinien ylivallan alla voi käydä. Kun pelisarjassa on varhaisissa osissa korostettu temppeliherrojen kontrollinhalua, nyt nähdään vapaamielisen elämäntyylin dekadenssi. Ranskassa temppeliherrat ja salamurhaajat elävätkin itse asiassa jonkinlaista rauhaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että kun Arnon isä salamurhataan, hänet adoptoi temppeliherra François de la Serre, jonka tyttären Élisen kanssa Arno on jo tuossa vaiheessa ystävystynyt.

Toki tässä vallankumouksessa on
jotain temppeliherravaikutteita...
Teknistynyt noitarovio.

Ranskan vallankumous onkin saanut vaikutteita AC:Roguen sankarilta(?), joka on koulutettu joskin varsin entinen salamurhaaja. Hän käyttää assassiinien keinoja ja sen vuoksi Ranskan vallankumoukselliset käyttävät monia sellaisia temppuja (kuten sokaisupommeja) jotka ovat olleet normaalisti salamurhaajien käytössä. (Ja jopa vallankumouksen lietsominen voidaan nähdä jonain joka on muistutus siitä, että kun assassiinit onnistuivat Amerikassa, niin kenties temppeliherrat voivatkin tuottaa oman vallankumouksensa.) Samalla salamurhaajat ovat jossain määrin "irtautuneet maailmasta" ja pelaavat omia valtapelejään. Lähtötilanne on siis se, että sekä keinot että asenteet ovat jossain määrin sekoittuneet. Salamurhaajat ja temppeliherrat näyttävätkin tässä suhteessa toisiltaan. (Tosin pelin kuvaama Ranskan maailma on omituinen. Yhdessä sivutehtävässä pelastetaan ihmishenkiä sähkön ominaisuuksia kartoittavasta ihmiskokeesta. Ja tavataan itse herra Laplace tässä samassa tehtävässä.)

Tämä alustus oli tarpeen.

Arnon tarina on tähän kontekstiin heitettynä ihan kiinnostava. Hän päätyy salamurhaajiin lähinnä siksi että hänet heitetään Bastiljiin ottoisänsä murhasta jota hän ei ole tehnyt. Vankilassa oleva vanki, Pierre Bellec, oli salamurhaaja joka tunsi Arnon isän. Hänelle syntyi vahva ajatus siitä että tässä on mahtavan temppeliritarin surmannut isänsä poika. Muutoin Arnolla ei ole mitään salamurhaajien ideaaleja vastaan.

Onkin kiinnostavaa että koko peli keskittyy murhamysteeriin. Siinä ei ratkota Arnon biologisen isän vaan hänen ottoisänsä murhaa. Peliä on jostain syystä mainostettu jonain jossa Arno avaisi "todelliset vaikuttimet" Ranskan vallankumouksen takana, peli on kuitenkin pääosin murhamysteeri. Arnon isän murhaaja ja vallankumouksen taustavoimat ratkeavat tämän selvittelyn sivutuotteena.

Arnon motiivit ratkoa ottoisän murhaa ovat hieman omituiset. Hänet otettiin hoiviin, mutta hän toisaalta joutui tekemään periaatteessa palvelijoiden töitä. Hänen ottoisänsä auttoi häntä mutta suhteet eivät olleet erityisen lämpimät. Arnon suhde isäänsä oli voimakkaampi, mutta aikaa oli kulunut niin kauan että tämä tunne oli haipunut. Arno itse selittää asiaa (siinä vaiheessa temppeliherrojen kuuluvalle) Éliselle siten että tosiasiassa ottoisän murhan selvittäminen on tarpeen koska hän haluaa estää sen tapahtumista uudestaan. Eli hän ei halua että Éliseä murhataan samalla tavalla. (Koska on romanttista haluta panna sisarpuoltaan.)

Erikoinen ratkaisu on myös se, että siinä missä pelisarjassa aikaisemmin murhan jälkeen on saatu jonkinlaisessa (tarkemmin selittämättömässä) "limbossa" tapahtuva keskustelu. Kuolema on kaikissa aikaisemmissa pelisarjan osissa ollut melko intiimi asia jossa murhattu esittää näkemystään ja tuo ymmärrettävyyttä sille miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Tässä pelissä tätä limboa käytetään kuulustelumenetelmänä. Arno ei siis hae sovitusta tai ole sovittaja. Luvassa ei ole requiescat in pacea vaan murha on ennen kaikkea tiedonhankinta/kuulustelumenetelmä. Näin murhavyyhti aukeaa kun saadaan kontakteja ja detaljeja siitä kuka on käskenyt ketäkin ja valmistuttanut minkäkin murha-aseen. Ainut perinteinen kuolemanrajakeskustelu käydäänkin varsinaisen murhaan toimeksiantajan kanssa, aivan pelin lopuksi.

Pelin taustafilosofia on erikoinen.

"Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus"
ideaalit näyttävät toteutuvan
käytännössä muodossa
"mekastus, kivien heittely
ja asioiden polttaminen"...

Jos minun olisi käsiteltävä Unityn maailmankuvaa, siitä nousee erikoinen teema. Siinä missä monet ovat kuvanneet temppeliherrojen ja assassiinejen eroja, tai sitä mitä pelisarjan salamurhaajuus ylipäätään merkitsee, tämä peli on itse asiassa peli Ranskan vallankumouksesta. Tai oikeastaan ei Ranskan vallankumouksesta joka on vain miljöö. Vaan Ranskan vallankumouksen ideaaleista. Peli lataa merkitystä käsitteille "vapaus", "veljeys", "tasa-arvoisuus".

Ja kuten pelisarjassa on tehty aikaisemminkin, tämä otetaan analyysiin negaation kautta. Siinä missä "Black Flag" oli eniten siitä mitä salamurhaajana oleminen tarkoittaa ja tätä lähestyttiin sillä että Edward Kenway ei teknisesti/virallisesti ollut salamurhaaja vaan vapaa toimija. Tässä pelisssä korostuu se miten Ranskan menestyksessä pulskistuneet dekadentit assassiinit eivät enää ole vapaudessa, veljeydessä eivätkä tasa-arvoisuudessa.

Heillä on herran tähden "brotherhood", mutta pelisarjassa sekaantuminen on hämmentävän laajaa. Salamurhaajilla on myyrä temppeliherroissa. (Arno surmaa hänet erehdyksessä.) Toisaalta tietoa vuotaa salamurhaajilta temppeliherroille. Ja jossain mielessä Arno ja Élise saavat toisiltaan oleellisia tietoja ilman että kyseessä olisi varsinainen vakoilu sanan täydessä mielessä. Pelin salamurhaajat kiistelevät toimintatavoista. Ja näiden kiistojen kohdalla Pierre Bellec tappaa toisen hallitsevan salamurhaajan. (Ja yrittää lavastaa Élisen syylliseksi koska jonkun täytyy olla murhaaja, tai oikeastaan joka tuomitaan sellaisena.) Hänen kohdallaan kysymys ei ole petturuudesta salamurhaajiin vaan näkemyseroista. Siinä missä sarjassa on aikaisemminkin taisteltu pettureita vastaan, niin "Unityssä" Bellec joudutaan tappamaan näkemyseron vuoksi. Ja Bellec on periaatteessa se kiva tyyppi salamurhaajissa. Tässä ilmapiirissä ei varmasti ole veljeyttä sanan täydessä merkityksessä. Tätä korostetaan sillä että Arno saa potkut veljeskunnasta. (Josta seuraa luvun mittainen krapulatehtävä.) Eikä hänen takaisin liittymistään itse asiassa missään vaiheessa suoraan vahvisteta. Peli loppuu vapaana toimijana.

Onneksi kaikesta ei ole puutetta.
Pääkalloja on esimerkiksi tarjolla
yli jokaisen tarpeen...

Samoin keskusohjautuvuus ja sen vaatiminen, yhdessä tietovuotoja täynnä olevaan maailmaan, on assassiinien heikkous. Toki tästä kontrollista lipsuminen tässä samaisessa kontekstissa johtaa hankaluuksiin. (Oho, tapoit meidän myyrän.) Mutta se on samalla ongelma jos halutaan tehdä jotain. Salailu on tarpeen. Tässä ympäristössä ei ole vapautta. Ja kontrollin puutteen vuoksi ei tasa-arvoakaan.

Siksi onkin luontevaa että siinä missä Ezio korosti "Nothing is True, everything is permitted" iskulauseessa olevaa vapautta, ja sitä että ei pidä antaa temppeliherrojen hallita elämää pelolla, Arno korostaa sitä että tämä on tavallaan varoitus. Ehkä dekadenssin ja anarkian sijasta vapaus vaatiikin myös veljeyttä ja tasa-arvoisuutta. Assassiinien riskinä on fanaattisuus ja temppeliherrojen dogmaattisuus. Ja jos tarkoitus pyhittää keinot (temppeliherrat), tai jos on keinot ilman tarkoitusta (assassiinit) tuloksena on vain ongelmia.

Mitä on normaali ja odotettu?

"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.

Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.

Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)

Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?

Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.

Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.

Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.

Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.

Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.

Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.

Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.

Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.

Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.

Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.

Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja  tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.

Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.

Palauttaakseni tämän sarjaan

Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.

Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.

Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.

Numero pondere et mensura Deus omnia condidit

Neil de Grasse Tyson on lähestynyt Intelligent Designiä kriittisesti, mutta erikoisesta kulmasta. Hän korostaa että monet ihmiset kokevat syviä mystisiä kokemuksia katsellessaan erityisesti universumia ja luontoa. Näin ollen kauneuden kokemuksen alla on erityisesti astronomia ja biologia. Hän perustaa näkemyksensä myös historiaan jossa nimenomaan viisaat miehet ovat kannattaneet Intelligent Designin sävyisiä ajatuksia. Hän nostaa esille laajan kavalkaadin Newtonin ja Galilein kaltaisia selvästi oppineita miehiä jotka ovat viitanneet ihmistä suurempaan mysteeriin tiedeaiheisissa kysymyksissä.

Samalla hän kuitenkin tuo esille trendin. Hän esitti että Newton oli varsin hiljaa Jumalakysymyksistä uransa tehokkaimpana aikana, mutta seinän tullessa vastaan hän sitten oli lausunnoissaan huomattavasti teistisempi. Kun Newton ei osannut selittää useampien kappaleiden ratoja laskelmillaan, hän vetosi Jumalaan. Hänen aikanaan ei ollut riittävää matematiikkaa, ja myöhemmin näissä samoissa ongelmissa ei sitten enää viitattu Jumalaiseen kontrolliin. Laplace ei näissä kysymyksissä enää tarvinnut kyseistä hypoteesia. Kuitenkin pyhyyden kokemusta siirrettiin muihin tiedon aukkoihin.

Tysonin korostuksena oli se, että tämänlaisten kysymysten kysyminen on ihmisille hyvin luonteenomaista. Se liittyy paitsi kauneuden tunteeseen, myös tietämättömyyteen. Ja että kun katsotaan tilastoja, voidaan huomata että valtaosa ihmisistä uskoo Jumaluuteen. Tutkijoissa tilastot sitten siirtyvät ateismin suuntaan. Ja huippututkijoista valtava määrä on ateisteja.

Tämä olisi vielä hyvin klassista ID -kritiikkiä. Mutta Tyson korostaakin, että tämänlaisia kysymyksiä ei voi kuitenkaan halveksua. Sillä kun katsotaan huipputiedemiehiä, kuitenkin 15% uskoo yhä Jumalaan. Tysonin mukaan on mielenkiintoista, että se ei ole nolla. Terävimmistä mielistä, mukaanlukien Newtonit ja vastaavat, kertovat että ajatus ei ole pelkästään typeryyttä. Ei voida siksi järkevästi olettaa että ID voitaisiin oikeasti päihittää millään kansan valistamisella. Vaikka hän itse on kuuluisa tieteen popularisoijana, hänestä ei voida olettaa että kansalaisten mieltä voitaisiin jotenkin muuttaa enemmän kuin mitä koulutus tekee huipputiedemiehille.

Tysonin ajatus onkin se, että ID:n tapa käsitellä tietämättömyyttä on ihmisille hyvin tavallinen. Ja että ihmisen on vaikeaa hyväksyä että "johonkin vain on ratkaisu". Monissa mysteereissä onkin huomattavaa, että ongelman ratkeamiseen voi mennä vuosikymmeniä. Jos ongelman ratkaisuun sopivaa matematiikkaa tai fysiikan teoriaa ei ole vielä edes kehitetty, ja tämän valmistuminen ei tapahdu tutkijan omana elinaikana, on ajatus tietämättömyydestä monelle raskas.

Näin ollen ID -henkisiä lausuntoja ei pidäkään tyystin kieltää. Niiden esittäjät eivät luultavasti itse ratkaise kyseisiä ongelmia, mutta kenties paikalle tulee joku muu joka käärii hihansa. Ja jos ID tuo esille jotain, on sen tietysti myös tehtävä tieteellisiä löytöjä. Kuitenkin sen ylivaltaa tulee rajoittaa. ; Sillä aukkojen Jumala paitsi viittaa mysteeriin, myös yrittää peittää sen. Se ei siis tee sitä minkä pitäisi, eli näytä missä on tietämättömyyttä selvitettäväksi, vaan peittää sen mielikuvin.

Keino on hyvin sama kuin arkiajattelussakin. Ihminen katsoo avaruutta ja näkee siellä kotkan mallisia pilviä. Uljas hahmon näkeminen liitetään mahtipontisesti Jumalaan - toisin kuin silloin kun löydetään tähtisumu joka näyttääkin hämähäkinmahalta tai joltain iljettävältä. Kauniin kukan vieressä ei nähdä limaista ja rujoa ja myrkillistä olentoa. Ja avaruudestakin puhutaan kuinka se on ihmisen elämälle sopiva, mutta tässä ei huomata että valtaosa avaruudesta tappaa ihmisen välittömästi. Mielikuva, vaikutelma ja analogia tuovat selityksen tunteen. Ja jos tämän rikkominen "loukkaa uskontoa", tutkimista helposti rajoitetaan. Koska jos teologista argumenttia vastaan hyökkää, sen voidaan nähdä uhkaavan uskoa.
1: Moni uskovainen inhoaakin tieteessä menestyvässä USA:ssakin Big Bangia ja ainut tapa jolla Tyson puolustaa itseään esimerkiksi museossa esitelmöidessään on se, että hän sanoo keskustelevansa mielenkiinnolla tästä Big Bang -aiheesta, mutta että eläintieteen ja luonnonhistorian puolella on näytettävissä ihmisien ja apinoiden evoluutiota. Ja näitä Big Bang -denialisteja ei enää sen jälkeen nähdä tähtitiedenäyttelyn puolella.

Tyson ottaa esille islamilaisen tieteen kultakauden ja sen romahduksen. Kun maa vielä oli avoin ja monikulttuurinen, jossa islamilaisten lisäksi juutalaiset ja ateistitkin esittivät haasteitaan, tutkimus oli sen ajan huippuluokkaa monta sataa vuotta. Islam kuitenkin menetti tämän hedelmällisen asenteensa ja alueet ottivat vahvemman uskonnollisen roolin. Ja siksi nykyään islamilaisista maista on tullut vain hyvin vähän nobeleita. Se menetti asemansa eikä ole onnistunut palauttamaan sitä. Ja tämä on riski ID:ssä. Se kenties tuo esiin oikeita tiedon aukkoja, mutta ratkaistaessaan niitä se tekee sen tavalla joka toimii tiedejarruna. Sehän sanoo että tiettyihin kysymyksiin ei edes voi tulla vastausta. Näin ollen joku toinen tekee tähän liittyviä löytöjä ihan sen vuoksi että he eivät usko tätä vaan yrittävät.

Tysonin kannan mukaan tiede onkin oleellinen juuri siksi että se on talousveturi. Siihen liittyvät löydöt pitävät sisällään "löytäjän oikeuksia" jotka tahkoavat sivutuotteenaan myös maallista ja taloudellista menestystä. Ja hän korostaakin olleensa hyvin positiivinen kun Doverin oikeudenkäyntiin oli valittu tuomariksi John Jones. Tämä kun oli republikaanipuolueen kannattaja. Kreationistit tietysti ennalta juhlivat, sillä heidän näkökantansa on maailmankuvallinen. Demokraatti olisi ajateltu liberaalien ateistien ystäväksi - eli kuuluvaksi ryhmään joka on kreationismin vihollisryhmä. Tysonin mukaan republikaanit ajattelevat kuitenkin lompakollaan, joten mitään koraanikouluun viittaavaakaan tiedejarrua tuskin saataisiin yleiseen kouluun.

Referaatilleni on syy.

Tysonin näkemys on nykyään varsin valtavirtaa. Kuitenkin aikanaan nostatin hieman ... vaikeuksia ... korostaessani näkemystä jossa ID ei ole tiedettä vaan metatiedettä. Toisin sanoen se parhaimmillaan ja enemmänkin viittaisi kysymyksiin joita voitaisiin tutkia lisää. (Yhtenä syynä on juuri se, että ihmiset kestävät huonosti tietämättömyyttä. Kaunis halu tietää ja ymmärtää johtaa siihen, että väärä tieto ja pseudotieto voittaa ikävän todellisuuden.) Tämänlaatuinen kanta oli tietysti yllättävä koska ihmiset vielä siinä vaiheessa pitivät minua suhteellisen keskitasoisena ja tavallisena skeptikkona. Siis sellaisena joka ei sooloile ja hoopoile.

Irtiotto saattoi ärsyttää ihmisiä sosiaalisistakin syin. Mutta selvästi tämä näkemys ei silloin saanut kovin suurta suosiota. Yksi syy siitä varmasti onkin se, että se ei oikeastaan ole kovinkaan sosiaalinen. Eli sillä ei viitata selvästi "kumpaan leiriin kuulutaan". Intelligent Designin kannattajien ärsyyntyneisyyden voi tietysti ymmärtää sitä kautta että heidän argumentaationsa nojaa maailmankuvallisuuteen. Tysonin kanta taas korostaa sitä että teorian ja käytännön ero on siinä, että "teoriassa eroa ei ole, mutta käytännössä on". Eli ideologiat eivät oikeasti determinoisikaan valintoja ja päätöksiä niin vahvasti kuin "ideologiset perusoletukset" ja "a priori Jumalan kieltävät darwinistit" -korttejaan heiluttelevat ID -veikot näkevät. (Dogmaattisuus ja maailmankuvan sumentaminen koskeekin korkeintaan heitä itseään. Ja tiedepotentiaalinsa hukanneita islamisteja.)
1: Olen tosin pettynyt että en osannut silloin katsoa politiikkaa Tysonin tavoin. Olisin nimittäin voinut miettiä vaikka sitä tosiasiaa että ID:n perustaja Phillip Johnson korosti että hän dekonstruoi evoluutioteoriaa. Hän ottikin postmoderniin liittyviä suvaitsevaisuuteen ja sananvapauteen liittyviä käsitteitä ja vaihtoi näkökulman klassisen kreationismin skientistisen "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" -lähestymisen ja muutatoi sen perusargumentit ajatukseksi jossa evoluutio on luonteva seuraus siitä että naturalismi ja ateismi ja materialismi ovat rakentaneet ideologisen vallan pesäkkeen joka sortaa väärinajattelijoita. Näin esiin nostettiin korostetusti esimerkiski demarkaatiokysymys tavalla joka oli vanhemmalle kreationismille hyvin vieras. Jo tästä perusasiasta olisi voinut teoriassa vetää huomion siihen että demokraatti olisi kenties "evoluutiolle vaarallisempi". Sillä liberaalit humanistiset ideologiat soveltavat ID:n strategioita melko yleisesti. Tämä on huomio joka perustui tietoihin joita minulla oli. Ja ennen kaikkea se on juuri sen luonteinen että olisin voinut tehdä senkaltaisen päätelmän. Mutta en tehnyt.

Toki Tysonin näkemys on hyvin klassista minua siinäkin mielessä että hän ei korosta että yksi tietty ideologia olisi menestyksen tae. Hänelle tieteessä tutkimusohjelman hedelmällisyys on kaikki. (Hänkään ei ole ateisti vaan agnostikko, kenties tässä on jokin syvällisempikin yhteys.) Ja että tietämättömyyden hyväksyminen ja eri maailmankuvien tuomien haasteiden kautta löytöihin (dogmatiikan sijasta) kannustuminen on tieteessä menestyksen tae.

Mutta toisaalta islamin menestysvuodet korostavat sitä, että tieteen menestys ei ole sidottavissa ajatukseen jossa tietyt rodut olisivat muita älykkäämpiä, tai että älykkyys sitoutuisi leveysasteisiin, ainakaan tavalla joka olisi relevantti tieteenteon kannalta. ; En toki tiedä Tysonin kantaa, mutta oma näkemykseni älykkyyden ja tieteellisen menestyksen välillä on kaksivaiheinen:
1: Älykkyys itsessään on melko tyhjä. Ihan sen vuoksi että islamin dogmatisoituminen on esimerkiksi tuottanut paljon älykkäitä ihmisiä jotka keskittyvät saivartelemaan esimerkiksi siitä miten ihmisten tulee toimia teologisesti objektiivisesti jos moskeijassa alkaa pierettämään. Samoin kiistatta älykkäät ihmiset ovat kuluttaneet voimavarojaan islaminuskon dogmatiikan kehittelyyn ja puolustukseen. Ja tämä ei taatusti ole näkynyt positiivisena virtana islamilaisten maiden nobeljonoon.
2: Ihmiset ovat normitieteen tekemiseen "ihan riittävän älykkäitä". Vaikka eroja olisikin, on tärkeämpää saada ihmiset kiinnostumaan tieteestä kuin se, että heidän täytyisi olla superneroja.
3: Toisaalta nerot, jotka saattavat ehkä kenties - joskaan ei välttämättä - olla tieteen kehityksen ytimessä, ovat joka tapauksessa poikkeusyksilöitä. Tilastollisessa jakaumassa vain hyvin marginaalinen määrä yltää joka tapauksessa superälykkäiden joukkoon. (Tätä voi tietysti olla vaikea ymmärtää jos osaa katsoa jakaumissa vain keskiarvoa ja julistaa sitten vaikka uusnatsismin innollaan miten "valkoinen rotu on älykkäämpää kuin neekerit". Kenties keskimäärin, mutta näiden arvon arjalan heilien älynlahjat eivät kyllä ole kaatamassa tätä keskiarvoa siihen oikeaan suuntaan.) Ja poikkeuksia hakiessa on pakko katsoa myös väkilukua. Otoksen koko vaikuttaa suuresti silloin kun etsitään tilastopoikkeamia. Ja monilla alueilla väkiluku on niin suuri että älykkyyden tulisi riittää.

Eli en korosta että biologia ajaisi tieteelliseen menestykseen. Mutta kulttuurin roolina ei olekaan ajaa viisaisiin tosiin ajatuksiin, vaan kulttuuri voi lähinnä estää ja häiritä prosessia. Se tuottaa dogmia ja lukkiutumia. Tästä on merkkejä esimerkiksi mielenfilosofiassa, joka on paikoitellen hyvin hienostunutta ja kehittynyttä, mutta jossa on tästä huolimatta valtava miltei tutkimaton aukko. Siksi en huoli siitä että islamilaisissa maissa olisi tyhmiä ihmisiä jotka turmelevat kylmien maiden superohjelmoidut geenistömme. Huolestun lähinnä siitä miten teokratia on onnistunut torspoilemaan valtavan älyllisen potentiaalinsa, potentiaalinsa joka pääsi varsin selvästi demonstroimaan itsensä ennen kuin se sammutettiin.

Filosofiset laitteistot

Filosofia esitetään usein määritelminä jotka kuvaavat sen perimmäisiä tavoitteita. Esimerkiksi katsotaan, että se tavoittelee totuutta tai viisautta. Kuitenkin käytännössä filosofia redusoituu joksikin jossa totuutta ja viisautta tavoitellaan jollain keinoilla ja näkökulmilla. Tämä johtaa siihen, että pragmaattisesti filosofia ilmenee erilaisina kikkoina ja menetelminä joiden väitetään edustavan joko totuutta tai viisautta.

Sen vuoksi on varsin kätevää käsitellä filosofiaa laitteistona. En ole vielä itse lukenut David Papineaun "Philosophical Devices" -kirjaa. Mutta pidän sen lähestymistavasta. Se tarkastelee käsitteitä ja perustelutapoja. Se toki monista latistaa filosofian. Mutta käytännössä jokainen filosofinen perinne on "latistunut" siihen, että asioita lähestytään vaikka fenomenologisesta näkökulmasta fenomenologiassa hyväksyttävissä nähtävin keinoin. Osa filosofeista esimerkiksi käyttää reduktiota ja toiset kieltävät sen käytön ja vaativat reflektoivaa filosofin omien tunteiden ja kokemusmaailman peilaamista.

Tämä on itselleni hyvin luonteva lähestymistapa. Voidaan jopa sanoa, että valtaosa teksteistäni rakentuu siten, että yhdistän jonkin itselleni kenties kiinnostavan asian johonkin käsittelytapaan. Tämä on ikään kuin malli jossa filosofinen laitteisto on mylly johon tungetaan aineisto ja katsotaan mitä tulee ulos. Vielä useammin syntyy rakenne, jossa on kaksi eri aihetta, joita yritän käsitellä jollain laitteistolla. Tässä teemana on yhdistäminen. Ja tässä filosofinen laitteisto valikoituu usein käytännössä valittujen aiheiden kautta. On jopa niin että toisiinsa yhteensopimattomat aiheet ovat haaste ja roolini on pähkäillä, mikä välineistö sopii aineistoon siten että voin käyttää sitä molempiin. Tämä johtaa usein siihen, että tekstini lähtevät jostain, ja sitten lopulta ollaan siirrytty ihan toiseen aiheeseen. Niitä yhdistää vain jokin teema. Ja tämä teema on käytännössä jonkinlainen filosofinen laitteisto.

Tämä on hyvä siinä mielessä, että se harjaannuttaa erottamaan erilaisia metodiikkoja. Tämä taas on taito joka on yllättävän harvinainen. Monesti pelkkä käsite itsessään hämää. Esimerkiksi Sewell aikanaan käsitteli termodynamiikkaa ja evoluutiota. Hämmentävintä oli se, että vaikka Sewell laittoi tekstiin esille entropian kaavoja, hän ei soveltanut sitä missään vaiheessa. Kaavan läsnäolo muuttui kuitenkin monien lukijoiden mielessä prosessiksi. Tämä ei kuitenkaan ole filosofisen laitteiston käyttäminen, vaan enemmänkin irrallinen laitteiston esittely. Kaava pelkästään "ilmassa" ollessaan jää tyhjäksi.

Samoin voidaan ottaa historia. "Takkiraudassa" kirjoitettiin vallankumouksen paraabelista. Oikeutusta matematiikkaan haettiin varsin suorasukaisesti. "Paraabeli on toisen asteen polynomifunktion kuvaaja ja sen derivaatta on lineaarinen. Paraabeli on siksi erittäin käytännöllinen kuvaaja kuvaamaan erilaisia muutoksia, joihin liittyy paikka, nopeus ja kiihtyvyys. Ja vallankumoukset noudattavat paraabelirataa. Tämän huomasi ensimmäisenä suuri matemaatikko ja fyysikko Pierre-Simon Laplace. Ne alkavat jostain alkutilasta, kiihtyvät, saavuttavat lakipisteensä, sitten sieltä aletaan tulemaan alas ja lopulta päädytään samaan tilaan, josta aloitettiin. Laplace otti tämän niin vakavasti, että hän formuloi siitä kaavan ja sovelsi sitä historiaan, ja kuinka ollakaan, vallankumoukset noudattavat kaikkialla samaa kaavaa. Alkukaaoksen jälkeen päädytään aina siihen samaan tilaan, josta aloitettiin. Tämä havainto merkitsi matematiikan ja tilastotieteen tulemista yhteiskuntatieteisiin ja sosiologiaan."

Itse en vastusta matematiikan ja tilastotieteen soveltamista yhteiskuntatieteissä. Pikemminkin päinvastoin. Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä ongelmana on se, että paraabeli on enemmänkin metafora. On toki lähes selvää, että vallankumouksissa on rakenne joka tiivistyy muotoon "vallankumous syö lapsensa". Kuitenkin samaa voisi kuvata sinikäyrällä tai ympyrällä. Itse asiassa paraabeli on toisen asteen yhtälö. Se voisi kuvata myös rajatonta ikuista eksponentiaalisesti kasvavaa käyrää. Laplacen analogian ongelmana onkin se, että miksi vallankumous ei ole kertatapahtuma. Miksi historia toistaa itseään jos toisen asteen kuvaaja kuvaa ihmisten väkivaltaisuutta?

Monitulkintaisuus on itse asiassa ongelma. Jos matematiikka, eksaktina menetelmänä, toimisi täydellisesti, meillä ei olisi tulkintavaikeuksia. Katsotaan vaikkapa vallankumouksen kaarta "Venäjän vallankumous on kestänyt hiukan pitempään - se alkoi tsaarin syrjäyttämisestä ja helmikuun vallankumouksesta. Sitten valtaan tulivat Kornilov ja Kerenski, ja lopulta lokakuun vallankumouksessa 1917 bolševistit. Tätä seurasi Leninin diktatuuri ja Stalinin diktatuuri. Lakipisteensä Neuvostoliitto saavutti Hruštšovin aikana. Sitten alkoi alamäkin Ensin Brezhnevin pysähtyneisyyden aika, sitten Andropov ja Tšernenko, perestroika ja vallankaappaus ja Jeltsin. Tämän jälkeen siirryttiin taas samaan demokratiaan kuin helmikuun vallankumouksessa, ja nyt Putinin aikana Venäjästä on jälleen tullut oligarkia. Kuinka kauvan kestää, ennenkuin Romanovit ovat jälleen valtaistuimella? Kymmenen vuotta? Viisikymmentä vuotta? Sata vuotta? Ruukinmatruuna ei tiedä, mutta Venäjällä kruunataan tsaari ennemmin tai myöhemmin valtaan aivan yhtä vääjäämättömästi kuin mitä ilmaan heitetty kivi putoaa maahan. Tai sitten Putin on jo tsaari." Monitulkintaisuus johtuu siitä että matematiikan sijasta paraabeli on vertaus. Ja se muistuttaa tässä eksaktin tieteen sijasta teelehdistäennustajien, horoskooppifanien, Nostradamuksen ennustusten tai Raamatun maailmanloppuskenaarioiden tulkitsijoita. Heille kuvaus on tosiasia ja tärkeintä on sovittaa aineisto sen mukaiseksi ja sen kielelle sen sijaan, että testattaisiin pitääkö se paikkaansa.

Toisen asteen yhtälö ei tässä kohden tosiasiassa ole matematiikan soveltamista yhteiskuntatieteisiin. Se, että saadaan matemaatikko ja kuuluisa nimi asetettua taakse ei muuta sitä tosiseikkaa, että kyseessä on lähinnä vertaus. Takkiraudan mallissa ytimessä on analogia. Mistä tiedämme, että "kulma on sama"? Hän esittää ennustuksen jossa Venäjällä tulee olemaan tulevaisuudessa tsaari. Mistä tiedämme mikä on riittävän analoginen  tsaarille? Mistä tiedämme mikä on riittävä vallankumoukselle? Historiantulkinnan kannalta ongelmallista on, että tuhoutuneita sisäiseen kinasteluun hajonneita alueita on vaikka kuinka paljon. Vertausta hakeva voi korostaa aina että jos paluuta ei ole tapahtunut, niin (a) se on ollut reformi eikä vallankumous (b) se on ollut vallankaappaus eikä vallankumous (c) se on ollut ulkopuolisen tekemä valloitus eikä vallankumous. Ja siksi ne olisivat epäanalogisia. (d) Muutokselle on annettava enemmän aikaa. Kokonaisuuden kannalta ongelmana onkin se, että tämänlaista teoriaa ei voi mitenkään falsifioida tai kritisoida. Sillä se ei ole teknisesti ottaen matemaattinen ennustus, mallintava vertauskuva, vaan tätä epämääräisempi näkökulmien vertauskuva.

Tässä on hyvä huomata, että vertaus on filosofinen väline. Se on hyvin intuitiivinen ja arkijärjen mukaine. Siksi Jeesuskin käytti sitä. Moni pitää vertauksista, ja itsekin sovellan analogioita mielelläni. Mutta on pidettävä mielessä, että se on aivan eri filosofinen väline kuin eksakti matematiikka. Matematiikka on perustaltaan deduktiivista, paraskin analogia on aina induktio. Ja vertaus on usein jopa monitulkintainen ja epämääräinen induktio - toisin kuin hypoteettis-deduktiivisen peittävän lain mallin mukainen induktio, joka on kyllä induktiivinen mutta myös varsin yksitulkintainen.

Tieteellisen mielikuvan tuominen tieteellisillä termeillä on pseudotieteiden lempikeino. Niiden ydin on siinä että jotain filosofista laitetta kutsutaan joksikin toiseksi. Yleensä jokin taikauskoinen tai muutoin heikko ja epäuskottava perustelukenttä yritetään sovittaa johonkin jota tiedemiehet noin yleensä kannattavat. Virhe onkin siinä, että laitteistoja ei eroteta toisistaan ja ajatellaan, että "kun siinä esiintyy matemaattinen termi, se on matemaattisesti todistettu". On selvää että yhteys ei päde Sewellin eikä "Takkiraudan" kohdalla. Tämänlaista argumentaatiovirhemaailmaa kutsutaan ekvivokaatioksi.

Vaikka emme tiedä (tai emme tietäisi) viisaudesta tai totuudesta mitään, tiedämme, että filosofisten laitteistojen näkökulmasta tämänlainen lähestymistapa ns. smells like a rat.

Salem Hypothesis eli kannanottoja "inssikreationistien" mysteeriin

Kreationismin kanssa kauan vääntäneet ovat yleensä kuulleet Salem Hypothesiksesta. Siitä löytyy pieni teksti esimerkiksi RationalWikistä. Korrelaatiolle on peräti kaksi muotoilua. Heikon Salem hypoteesin mukaan "In any Evolution vs. Creation debate, A person who claims scientific credentials and sides with Creation will most likely have an Engineering degree." ja vahvemmassa väitetään syy-yhteyttä "An education in the Engineering disciplines forms a predisposition to Creation/ID viewpoints."

Olen sen verran vieraantunut "normaalista yleisestä tiedosta" sen verran että olen olettanut että kaikki tietävät yhteydestä. Joshua Rosenaun kirjoitus tuo esille sen, että yhteys on todellinen. Se on jotain johon on syytä ottaa kantaa edes jotenkin. Se kuuluu "kreationismista tietämisen skeneen" jollain oleellisella tavalla. Ei välttämättä ilmiselvällä tavalla. Tämänlaista yhteyttä on tietysti vaikeaa käsitellä tavoilla jotka eivät johda ad hominem -maailmaan, jolloin ei puhuta asiasta vaan ihmisistä. Mutta toisaalta sosiologinen ilmiö vaatii selitystä ja tätä voi lähestyä aivan asiallisesti ilman pelkoa argumenttivirheilystä. (Ilman tätä ei voitaisi käsitellä psykologiaa tai varsinkaan psykiatriaa ; Ilman tätä kulmaa psykoosi ei olisi diagnoosi tai korjattava ongelma vaan loukkaus ja henkilöä vastaan hyökkääminen.)

Tässä kohden on pakko ottaa muistutukseksi vanha slogan siitä, että korrelaatio ei tarkoita kausaatiota. Eli korrelaatio ei tarkoita suoraa syy-yhteyttä. Tieteenfilosofit korostavat kuitenkin sitä, että jos korrelaatiolla ja induktiolla on perusteluvoimaa, korrelaatio on propabilistinen yhteys jollekin. Kari Enqvist onkin "Olemisen porteilla" -kirjassaan kuvannut tämän ilmiön fiksusti. Hän korostaa, että kahden ilmiön tapahtuessa tilastollisesti useammin kuin muutoin, kysymys ei ole välttämättä suorasta syy-yhteydestä. Mutta kysymys on kuitenkin epäsuorasta syy-yhteydestä. Jäätelönsyöminen ei aiheuta hukkumisia, mutta korrelaatiolle on silti selitys. Kausaatio joka yhdistää molemmat mukana olevat elementit. Näin ollen korrelaatio todistaa vähintään epäsuorasta syy-yhteydestä.

Tätä kautta voidaan ajatella että Salem hypoteesin selitykseksi on saatavissa muutamakin erilainen ratkaisu. Mahdollisesti ne kaikki vaikuttavat osaltaan ; Korrelaatiolle olisikin monta kausaatiota joista osa olisi suoria syyseuraussuhteita ja osa epäsuoria syyseuraussuhteita.
1: Kreationistit itse ovat yleensä korostamassa että Salem hypoteesi johtuu siitä että insinöörit ovat tuttuja koneiden kanssa. Paleyn kelloseppäargumentti jonka jatkomuotoiltuja versioita kreationistit käyttävät moderneinta Intelligent Designiä myöten on perimmiltään analogia-argumentti laitteiden kanssa. Näin ihmiset näkevät samanlaisuuksia niihin asioihin joista he tietävät jotain. Kreationistit korostavat tässä kokemuksen tuomaa intuitiota ja hahmontunnistusta. Muut voivat korostaa vain sitä että insinöörit tuntevat koneet ja osaavat siksi yhdistää asioita. Analogioiden ongelmana kun on usein se, että hyvää ja huonoa analogiaa on vaikea erottaa toisistaan. Luettelon pituudella voi paikata argumentin muuta heppoisuutta. Insinööriltä tämä onnistuu helpommin.
2: Rosenaun linkissä tuodaan sosiologien nimeltä Diego Gambetta ja Steffen Hertog tekemään yhteyksien havaitsemiseen. He yhdistävät insinöörit korrelaatiolla ääriryhmiin, myös väkivaltaisiin. Argumentaatio perustuu yli- ja aliedustuksiin tavalla joka on perussuomalaisille tullut tutuksi maahanmuuttotaustan, ihonvärin ja rikollisuuden välisten tilastojen tarkastelun kautta. Tämä taatusti selittäisi jotain. Esimerkiksi ID:llä tuntuu olevan Matti Leisolan kaltaisia insinöörejä. Ja ID -kritiikkiin kuuluu erottamattomasti tietyt lieveilmiöt. Niin paljon kuin tämä vastaa omia intuitioitani, olen tämän suhteen hieman varovainen. Sillä suurin osa insinööreistä ei ole ääriryhmiin kuuluva ihminen. Nähdäkseni esimerkiksi edellä mainitsemani Leisola on evoluutikoita khtaan enemmänkin "asenteellinen mutta rento letkauttelija" kuin "aggressiivinen raivopää". Hän kuvastaa minusta hyvin yleistä trendiä. Muut ID -inssit ovat tietääkseni samantapaisia. (Pahimmat kreationisti kusipäät tuntuvat "noin perstuntumalta" löytyvän lähes poikkeuksetta humanistisen tai teologisen koulutuksen saaneista.)
3: Insinööriys, kreationismi ja konservatiivinen politiikka ovat kaikki ajatuksia jotka pohjaavat jonkinlaiseen vahvasti hierarkiseen ja hallittavaan taustakonseptiin. Insinööri toimii alueilla joissa hän on käytännässä vahvoilla ; Koneet joko toimivat tai eivät toimi, ja siksi insinöörit ovat tottuneet olemaan auktoriteettihahmoja joissa osaaminen on lähestulkoon sama kuin erehtymättömyys. Jumala voidaan siksi nähdä samanlaisena kompetenttina kokearkkitehtinä. Insinööriasenteeseen voi liittyä kaikenlaista joka yhdistää ajatukseen järjestyksestä jossa kaikella on paikkansa. Ja jossa korrelaatio tai laki on sama kuin koneen raksuttava osanen tai sille vahvasti analoginen piirre. Tämänlainen asenne voisi itse asiassa selittää myös sitä miksi insinöörejä on paljon myös skeptikoissa ja vastaavissa piireissä. (Joka on nähdäkseni tärkeä huomio aina kun Salem hypoteesia ratkotaan.) Tämä on kuitenkin hieman epämääräinen argumentti joka nojaa enemmän mielikuviin insinööreistä kuin kunnon dataan.
4: Nick Matzken teoria saa minulta sitten jo enemmän suosionosoituksia. Hän nimittäin nostaa esille sen, että insinööritieteet ovat ala jossa uskonnollisuudesta ei ole haittaa. "Engineering is about machines, and machines won’t argue about religious problems. So engineering is a safe choice for faithheads." Evoluutiotutkimuksessa kreationistinen ennakko-oletus johtaa tien pystyyn ; Kokeet eivät tuota haluttuja tuloksia joten ne tulkitaan virheellisiksi. Ja jos omaa agendaa yritetään ajaa, syntyy keinotekoisesti rakennettuja tai ylitulkittuja tuloksia joille tiedemaailma nauraa. Kreationistit kutsuvat tätä tietysti norsunluutornin harjoittamaksi naturalistiseksi vainoksi, joka korostaa ilmiön olemassaoloa. Insinööritieteet ovat NoMa -periaatetta seuraava ala, jossa ei tarvitse välittää mikä metafysiikka on käytössä. Näin ollen kreationisti -insinöörit olisivat ensin kreationisteja ja vasta sitten insinöörejä. ; Sekulaarius antaa parhaan tilan ID:lle. Kun Laplace sanoi Napoleonille Jumalasta, että hän ei tarvinnut tätä hypoteesia, ateisti näkee tämän helposti samana kuin Jumalan heittäminen romukoppaan turhana. Tämänlainen suojaus kuitenkin takaa, että Jumala ei koskaan joudu kriittisen testin alle potentiaalisesti falsifioitavaksi. (NoMa -periaatteen ja sekularismin välillä onkin nähdäkseni vahvaa samanhenkisyyttä. NoMa on tavallaan "sekularismia uskovaisille".)

Menisinkin jopa niin pitkälle että Salem hypoteesissa olisi taustalla erikoisia piirteitä jotka tekevät korrelaatiosta lähes illuusion. Eli se miltei ei ole edes epäsuoraa kausaatiota. ; Jos nimittäin mietitään eri tieteenaloja, voimme huomata että ID -kannattaja Egnor on siitä oikeassa että kirurgi tai insinööri harvemmin tarvitsee evoluutiota vahvasti tiedepohjaisessa työssään. Jos taas mietimme biologeja, tiedämme e ttä evoluutioteorian kannattaminen yleistyy valtavasti. Tämä johtuu siitä että biologia ei ole NoMa -suhteessa evoluutioteoriaan. Todisteet ovat vahviten lähellä omaa ammattitaitoa ja siihen liittyviä relevantteja testejä. Ja biologit ja muut vastaavat "evoluution kannalta relevantit alat" ohtavat tilastossa ilmiöön nimeltä vääristynyt otos. Kaikki tiedemiehet eivät ole samanlaisia.

Näin tapahtuu erikoisia. Vaikka insinööreissä olisi tilastollinen yliedustus evoluution kannattajia, - verrattuna vaikka putkimiehiin tai kosmetologeihin - kreationismi on kuitenkin yliedustettuina "noin yleensä akateemisesti pätevöityneisiin" verrattuna. Vaikka koulutus vähentäisi kreationismin kannatusta myös insinööreissä, ei tätä trendiä helposti huomaisi koska he debatoivat muita keskimääräistä useammikn akteemisesti koulutettuja vastakeskustelijoita vastaan julkisuudessa. Ja jos katsotaan keistä tulee muita useammin pseudotiedeliikkeiden staroja - olipa liike sitten mikä tahansa ja miten skientisminvastainen argumenteissaan tahasa - niin akateeminen tutkinto auttaa. Ihmiset eivät kenties luota tieteeseen mutta he luottavat että jos professori sanoo että ei luota tieteeseen, niin hän on tässä parempi kuin eiakateeminen tyyppi sanomassa samaa.

Pieni ajatus : fraktaalielämää.

Joidenkin ihmisten mielialat liittyvät ulkona olevaan säähän. Minä tiedän sen, koska olen itse heitä. Aurinkoisena päivänä, jolloin ilmankosteus on siedettävällä tasolla ja lämpötila siinä hieman +20 paremmalla puolella, on helposti mukavaa. Kun ulkona on pimeää, kylmää, kuraista ja tuuli puhaltaa naamalle -4 asteista alijäähtynyttä räntää, on mieliala toinen.
1: Tieteenfilosofisesti ajatellen olen kertonut korrelaation. Klassisesti näihin sanotaan että en voi suoraa väittää edes tilastollisa syy-yhteyttä asioiden väliin johonkin tiettyyn järjestykseen. Kuitenkin vain harva on sitä mieltä että minun mielialani muuttavat säätä. Useampi on sitä mieltä että sää muuttaa minun mielialaani. Kenenkään mielestä kysymys ei ole käsiäänestyksestä vaan occamin partaveitsestä.

Sääesimerkin nostin asian esiin, koska yllä oleva on esimerkki siitä miten maailma vaikuttaa ihmisen fysiologiaan: Kylmissäni ruumiini toimii eri tavoin kuin helteessä. Esimerkiksi stressi on sitä, kun sosiaalinen ympäristö vaikuttaa niin että ruumiin kemiallinen toiminta muuttuu. Ja tunnetusti geenit voivat vaikuttaa -ainakin hieman- käytökseen. Kun geenit vaikuttavat käytökseen ja käytökset geeneihin, saadaan mukaan itseensä vaikuttavat kehät. Nämä taas sallivat kaaosteorian käytön. Tämä juttu on varattu tälle ajatusleikille.

Leikin taustoitus.

Kaaosteoriassa jännittävin piirre on se, miten pienet muutokset vaikuttavat systeemeissä muuttaen tilannetta hyvinkin paljon. Pierre-Simon Laplace esitti että jos luonnonlakeihin luottava fyysikko newtonilaisessa maailmassa saisi tietää maailman jokaisen asian tilan, hän voisi ennustaa koko tulevaisuuden.

Laplace tosin itse asiassa ajatteli että todellisuudessa maailma ei antaisi tätä kaikkea tietoa, ja tämän tietämättömyyden ihmettely oli hänelle olennaisempi. Moni ajattelisi että sattumalla tai vapaalla tahdolla voitaisiin rikkoa ennustettavuus. Eli se, että maailman tilasta ei voida saada kaikkea tietoa koska luonnonlait "eivät riitä", koska maailmassa on muutakin. Kaaosteoria tekee saman, mutta pysyen silti täydellisen deterministisessä maailmassa. Lopputulosta ei voi ennustaa, koska mittaustarkkuudella on rajat. Pienikin muutos tilassa voi johtaa suuriin muutoksiin myöhemmin ja vielä suurempiin vielä myöhemmin. (Ja ehkä jossain vaiheessa eroja ei sitten taas olekaan..)

Varsinainen leikki.

Moni ihmettelee miten mutkikkaasti ja joskus vaikeasti ennustettavasti ihmiset toimivat. Moni ajattelee että vapaa tahto tekee ihmisen elämästä mutkikasta. Tämä on luultavasti totta. Ainakin itse koen valinneeni elämäni aikana asioita tahdollani. Osa selittää että satunnaiset impulssit ohjaavat ihmistä, eli hän ei olekaan viisas tai valitsija, vaan eräänlainen mielivaltainen arpajaiskone. Tämä tuntuu uskottavalta, ainakin kun miettii miten mitättömiä ja harkitsemattomia monet tekemäni teot ovat. Ajattelin vielä mutkistaa tilannetta lisää : Kun ihmisessä on sisäänrakennettu piiri joka tarjoaa mahdollisuuden kaaoottiseen toimintaan, on elämässä tätäkin kautta ennustamattomuutta. Kauniiksi tämän viimeisimmän tekee tietysti se, että ollessaan rekursiivista se tekisi elämästä fraktaalinomaisempaa. Joku pitää determinismiä ahdistavana, mutta fraktaalisena sekin maistuu paljon vähemmän pahalta. Tai ainakin näyttää nätimmältä.

---

Tämä juttu ei ole aivan tyhmä, mutta sitä ei pidä ottaa liian vakavastikaan.

Kuinka lennetään putoamalla maata kohti osumatta siihen.

Olen aiemmin kirjoittanut jonkin verran Einsteinin oivalluksista. Erityinen suhteellisuusteoria oli tärkeä, koska se sovitti paradoksin ; sähködynamiikka ja Newtonin liikelakien väliset ristiriitaisuudet oikoutuivat. Kun kaksi vahvaa teoriaa ovat keskenään ristiriitaisia, on kyseessä paradoksi, jonka Einstein ratkaisi siten että kummastakaan teoriasta ei tarvinnut luopua.

Einstein kehitti myös yleisen suhteellisuusteorian - Theory of General Relativity : Teoria joka paradoksaalisesti ei sisällä mitään kenraaleista (General) eikä sukulaisista (Relatives) - joka oli laajempi kuin erityinen suhteellisuusteoria. Tässä hän keskittyi miettimään painovoimaa. Tässä Einstein ei keskittynyt ristiriitojen paikkaamiseen. Syynä oli se, että kappaleilla oli tavallaan "kaksi massaa". Kappaleella oli massan hitaus ja vetovoima joka käsitteli massojen välistä vuorovaikutusta ; Ja massan hitaus oli suoraan yhteydessä vetovoiman suuruuteen. Tälle yhteydelle ei tiedetty syytä. Einstein tavallaan tiivisti "kaksi yhteen".
1: Einsteinin kiinnostus aiheeseen voi kuitenkin olla "paradoksikeskeistä", koska hänen suppea suhteellisuusteoriansa ei sopinut yhteen vahvasti koetellun teorian, Newtonin painovoimalain, kanssa. Newtonin ideassa kaukovaikutus oli välitön, kun Einsteinin mielestä mikään signaali, häiriö tai muutos ei voi kulkea valoa nopeammin.

Einsteinin ratkaisu, keskittyminen ekvivalenssiperiaatteeseen, poisti tämän ongelman ; Ekvivalenssiperiaate tarkoittaa sitä että gravitaation aiheuttama voima ei eroa kiihtyvässä liikkeessä koetusta näennäisvoimasta ; Eli painovoiman ja tasaisesti kiihtyvän liikkeen vaikutuksia ei voida erottaa tosistaan kokeelisella testillä jos tarkastelussa rajoitutaan pieneen aika-avaruuden osaan. Erot saadaan selville vasta kun tarkastellaan hyvin laajasti, jolloin tarkastelu sidotaan johonkin toiseen kohteeseen/ toisiin kohteisiin, johon suhteessa muutokset tapahtuvat suhteessa näihin.

Eli takana oli ajatus, jota voidaan kuvailla esimerkiksi seuraavalla ajatusleikillä : Jos ihminen on avaruudessa kiihdyttävässä hississä, kiihtyvyys johtaa siihen että henkilö kulkee "kohti lattiaa". Tämä näyttää vetovoimalta. Samoin jos hissi lähtee vapaaseen pudotukseen, ihmiset leijuvat. Näin hississä on savolaisen vitsin tila, jossa se pudotus ei haittaa, vaan se äkkipysäys ; Jos hississä ei ole ikkunoita (kuten niissä yleensä ei ole) on mahdotonta erottaa johtuuko vetovoima kiihtyvyydestä vai massasta. Toki leijuminenkin on järkevää vain hissin mittakaavassa : Ulkopuolinen tarkastelija katsoisi että henkilö ja hissi kiitävät kiihtyvää nopeutta kohti maata. Hississä olevan leijunta johtuu siitä että hän tarkastelee itseään suhteessa hissiin. Syynä on siis tarkastelunäkökulma.

Tämä oivallus on ollut tärkeä ainakin mustien aukkojen kohdalla.

Laplace oli kehittänyt teoreettisena idean mustista aukoista : "Exposition du système du Monde" sisälsi varhaisissa versioissa mietintöjä kappaleesta joka on niin painava, että valo ei pääse pakoon sen pinnalta.
Idean takana oli pakonopeuden tutkiminen ajatuskokeenomaisesti. Nimittäin huomattiin, että jos tykillä ammutaan kovaa, saadaan lähtönopeus suureksi. Kun maan vetovoima vetää kappaletta kohti itseään, syntyy pitkä rata. Jollain nopeudella maan vetovoima vetää kappaleen maahan hyvin lähellä ampumapaikkaa, koska rata yltää miltei maailman ympäri.

Jossain vaiheessa nopeus on juuri sellainen että kappale jää kiertoradalle, kuten tehdään vaikkapa satelliittien kanssa. Tai kuun. Tätä kautta tulee kenties arkiajattelunkin kautta ymmärrettäväksi Newtonin erikoinen oivallus jossa omenan putoaminen maata kohti johtuu täsmälleen samasta asiasta, kuin se joka pitää kuun kiertoradalla. Nopeutensa vuoksi kuu putoaa koko ajan maata kohti törmäämättä siihen ikinä: Se on kiertoradalla.

Tätä kovempi vauhti vapauttaa kappaleen kiertoradalta, ja kappale pääsee pakoon painovoimakentästä. Laplace mietiskeli sitä, että jos kappaleen massa kasvaa, vaaditaan kova pakonopeus. Jossain vaiheessa kappale yksinkertaisesti painaa niin paljon, että valon nopeuden tarjoama pakonopeus ei riitä painovoimasta pois pääsemiseen, jolloin kappaleen pinnalta lähtenyt valo palaa takaisin. (Mitä yritän selventää vieressä olevalla karkeasti raapustetulla kuvalla, jossa samasta paikasta ammutaan eri nopeudella kiitävä kappale, joka voi olla vaikkapa tykinkuula.)

Toki idea oli teoreettinen varsin pitkään. Einsteinin tärkeät kokeet auringonpimennyksen kohdalla todistivat että valo taipuu massan vaikutuksesta. Tämä oli tärkeää, koska periaatteessa voisi olla niinkin että valo ei toimisi samaan tapaan kuin tykinkuulat. Mustilla aukoilla toiminnan kannalta olennaista on se, että valolla on nopeus ja pakonopeus. Mustilla aukoilla mukaan tulee tapahtumahorisontti : Sen takaa ei saada tietoa kohteesta, koska valo ei pääse pakoon. Onkin luonnollista että rajapinnan kohdalla pakonopeus on sama kuin valon nopeus
1: On tärkeää huomata, että tämä on eri asia kuin mustan aukon pinta, koska mustan aukon massa on keskittynyt singulariteettiin. Tämä on tapahtumahorisontin sisällä, sitä pienempi. Tapahtumahorisontin rajan määrää kappaleen massasta johtuva painovoima, joka pienenee kauempana massasta. Nuppineulanpään kokoinen singulariteetti voi aikaansaada paljon itseään suuremman tapahtumahorisontin.

Toki yleinen suhteellisuusteoria tuo mukanaan erikoisuuksiakin. Tässä tärkeässä roolissa on aikadilataatio. Kun kappale nopeutuu, sen aika hidastuu. Aika muuttuu tätä kautta tarkastelijapainotteiseksi. Ei ole mitään universaalia aikaa, joka tikuttaa kaikkialla samalla tavalla. Näin esimerkiksi kaksi hypertarkkaa kelloa joita lennätetään eri korkeuksilla ja eri nopeuksilla näyttävät laskeutuessaan hieman eri aikaa. Tätä on itse asiassa kokeellisesti testattukin, ja esimerkiksi satelliittipaikannuksessa ajan muuttumiset on otettava huomioon jotta systeemit toimisivat.

Sama tapahtuu suurten massojen lähellä. Mustissa aukoissakin on tämän vuoksi ajan hidastumista samaan tapaan kuin mitä maan pinnallakin. Siksi mustaan aukkoon ajautuminen näyttää olennaisesti erilaiselta, katsotaanko tilannetta normaalista avaruudesta sivummalta, vai ollaanko kohde joka kulkee mustaan aukkoon. Turvassa asiaa seuraava näkee miten mustaan aukkoon vajoava kappale näyttää kulkevan yhä hitaammin kohti mustaa aukkoa. Kappale muuttuu myös punasävyisemmäksi punasiirtymän vuoksi. Se muuttuu myös himmeämmäksi. Mustaan aukkoon vajoava taas näkee itsensä venyvänä, ja kaukana oleva ulkopuolinen maailma näyttää kulkevan "nopeutuvalla pikakelauksella". Toisen hidastuminen on toisen nopeutumista.
1: Vähän kuin roolipelien loitsu haste, jossa hahmon nopeuttaminen antaa ulkopuolisten kannalta enemmän toimintoja, hasten itsensä saanut taas kokee vanhenevansa, hän ei koe nopeutuvansa vaan hidastavansa ulkopuolista maailmaa.

---

Otsikko viittaa tietysti Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" -"trilogiassa" (maailman ainoassa viisiosaisessa sellaisessa) esittämään ohjeeseen lentämisestä. Kyseessä on siis simppeli tiedevitsi.

Approksimoinnin ajatus.

Todennäköisyyksillä tarkoitetaan käytännössä tapahtumien yleisyyden ymmärtämistä. Sen lähestyminen alkoi uhkapelin tiimoilta. Tästä tärkeitä asioita olivat se, että oli ymmärrettävä sekä voiton että häviön yleisyyssuhteet toisiinsa. Ja lisäksi oli ymmärrettävä panoksen suuruus. Tästä saadaan voiton odotusarvo. Tosielämä onkin liian mutkikasta, ja siinä paras päätös riippuu usein myös toisten toiminnasta, siitä mitä toinen tekee. Tällöin aletaan puhumaan peliteoreettisista tilanteista.

Kuitenkin vastaavaa todennäköisyyden ymmärtämistä tarvitaan myös tieteessä. Siellä selittäminen on olennaisesti samantapainen ilmiö: Sen ei tarvitse kattaa joka ikistä yksityiskohtaa. Selittäminen vaatii sen, että "laki peittää" jonkun havaintojoukon. Tästä päästään siihen, että mitä laajemman yksityiskohtien alueen ja mitä useammin se selviää "kriittisestä testistä", eli tilanteesta jossa aineisto voisi tuottaa "sille mahdottomia" tuloksia, sitä paremmin teoria ennustaa. Ja sitä todennäköisemmin teoria myös on tosi. Bertrand Russell sanoikin, että "Vaikka tämä näyttää paradoksilta, kaikkea eksaktia tiedettä dominoi approksimoinnin ajatus."

Todennäköisyys on aikoinaan liitetty pelkästään virheisiin: Esimerkiksi Laplace kehitteli metodeja, joilla voitiin arvioida sitä, kuinka laadukas jokin mitattu aineisto on. Tätä kautta voidaan katsoa että taustalla on ollut "eksakti totuus", ja todennäköisyyttä tarvitaan vain koska mittauslaitteilla on onnistuneet rajat, ja joskus teknikkokin kämmäilee. Satavuotiaan puun sijasta tehdäänkin vuosirengasajoitus harjoittelijan kuksasta jonka tämä on itse vuollut lapinmatkallaan. Tämä idea oli vahvasti läsnä, ja sen voi osoittaa helpohkosti viittaamalla Laplacen demoniin : Se oli ajatuskoe, jossa kuviteltiin hahmo joka tunsi kaikki maailmankaikkeuden vaikuttavat voimat ja kappaleiden sijainnit aivan tarkasti, joten tämä pystyi tietämään tarkasti mitä missäkin ajanhetkessä tapahtui tai tapahtuu. Tässä maailma on ehdottoman deterministinen. Maailmassa ei ole todennäköisyyttä, on vain jotain joka tapahtuu. Todennäköisyyksiä tarvitaan vain koska ihminen ei tiedä kaikkea. Ihminen ei ole "Laplacen demoni".

Kuitenkin juuri tässä kohden on isoja erimielisyyksiä. Todennäköisyyksissä on karkeasti kaksi pääkoulukuntaa. "Objektivistinen" ja "subjektivistinen". Niiden pääluonteet on ymmärrettävissä jo aikaisemmin kirjoittamani, silloin sattumaa koskevassa, valossa.
1: "Objektivistinen todennäköisyys -koulukunta" esittää että kun tapahtumien joukossa mitataan vaikka 1% jotain tapahtumaa, se tarkoittaa sitä että tämä todennäköisyys on ilmiön todellinen ominaisuus. Tämä lähestyy todennäköisyyttä havaitun toistumisen autta.
2: "Subjektivistinen todennäköisyys -koulukunta" taas esittää että todennäköisyys on uskomus siitä, miten usein jokin tapahtuma tapahtuu. Tätä lähestymistapaa käsitellään Bayesin kaavalla.

Tässä kiistassa esitettiin jo varhain tärkeitä kannanottoja: Jaynes esitti että molemmilla tavoilla on puolensa, mutta että joskus vain subjektiivista todennäköisyyttä voidaan käyttää. Hänestä se oli hyödyllistä etenkin jos tilasta ei tiedetä mitään. Jos meillä on jokin laatikko jossa on hiukkasia, josta emme tiedä mitään, niiden ominaisuuksista oleva tietämättömyys on maksimissa. Ei ole mitään mitattua aineistoa, josta todennäköisyys saataisiin. Esimerkiksi Laplace oli tässä kohden sitä mieltä että kaikki todennäköisyydet oli oletettava yhtä mahdollisiksi. Objektivisteista tässä kohden olennainen ongelma on siinä, että tämä arvaus ehkä auttaa laskelman tekemisessä. Mutta tosiasiassa ei ole mitään perusteita olettaa että todennäköisyydet todella olisivat samat. Se vertautuu ikään kuin siihen, että jos pelataan arpapeliä, josta ei tiedetä mitään, pitäisi odottaa voiton todennäköisyys ja häviön todennäköisyys yhtä suuriksi. Toki tällä arvauksella saadaan laskelma, mutta onko tämä vakioksi arvaaminen yhtään vähemmän mielivaltainen kuin se, että otettaisiin mikä tahansa muu oletus.

Tieteellisen tiedon hankinnan voidaan ajatella olevan informaation keräämistä. Tässä näkökulmassa on perusteltua ottaa käyttöön Claude Shannonin informaatio. Hänhän lähestyi informaatiota epävarmuuden vähentämisen kautta. Ennen viestin saamista kaikki viestit ovat mahdollisia ja viestin saamisen jälkeen vain osa. Tätä kautta viestin informaatiosisältö on katsottavissa sen suhteen, miten paljon asioita se rajaa sisäänsä ja mitä ulos. Jos esimerkiksi etsittäisiin tiettyä henkilöä puhelinluettelosta, ja meille kerrottaisiin että henkilö on luettelon viimeisellä puolikkaalla, epävarmuutemme puolittuisi. Olisimme saaneet yhden bitin verran informaatiota. Shannon kehitti kaavan sille, jolla tätä epävarmuutta voidaan arvioida. Hän kutsui sitä entropiaksi. Se rinnastuu hieman fyysikoiden termodynamiikassa käyttämään entropiaan, mutta ei ole aivan identtisesti sama asia. Fyysikoillekin entropia on epäjärjestyksen mitta, jonka määrää voidaan arvioida. Niiden kaavatkin ovat olennaisesti samanlaisia: Shannonin entropian kaava kuvaa "sovelletusti" sitä tilaa, jota fysikaalinen entropia käsittelee kun kyseessä on vaikka laatikollinen kaasua.

Informaatioteoria mittaa epävarmuutta todennäköisyysjakaumassa. Fyysikoiden entropia taas fysikaalisessa järjestelmässä olevaa järjestystä. Joka on vaihtoehtoja fysikaalisesti uskottavissa todennäköisyysjakaumissa.

Shannonin informaatio ja entropia ovat matemaattisia suureita, joita voidaan tietysti soveltaa tosielämässä. Fysiikassa taas kyseessä on enemmän fysikaalisesta ilmiöstä, jonka käsittelyä voidaan auttaa matemaattisilla kaavoilla. John Pieper on siksi viitannutkin "Entropy, Disorder and Life" -jutussa että pelkkää järjestystä arvioimalla ei voida sanoa mikä seuraavista jonoista sisältää eniten termodynamiikassa käytetyn statistisen mekaniikan entropiaa: "ABAABBABBBBBABBAABABB ABAABAABAABAABAABAABA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ABABABABABABABABABABA" Ne ovat pelkästään tuollaisina kaikki jonkin tuntemattoman fysikaalisen tilan aikaansaannoksi: Eikä fysiikassa aina voida olettaa hyvällä syyllä kaikkia mikrotiloja yhtä todennäköisiksi. Sen sijaan matemaattisesti voidaan arvata subjektiivisen todennäköisyyden tavan kautta: Sen tapa suhtautua epätietoisuuteen voidaan ottaa käyttöön ja saada tässä, erilaisessa konteksissa, vastaus. Tätä näiden välistä, pieneltä tuntuvaa mutta oleellista, eroa voidaan kuvata esimerkillä koulumaailmasta. Kuvitellaan että meillä on tosi iso luokka. Oppilaiden taidoista ja kurssin vaikeudesta ei ole tietoa. Tiedetään vain että arvosanat ovat 4 - 10.
1: Jos puhuttaisiin fysikaaliseen entropiaan verrattavissa oleva systeemi, sen määrittämisen katsottaisiin vaativan koeaineistoa. Keskiarvo saataisiin, jos katsottaisiin moniko otoksessa saisi vitosia, nelosia, kymppejä... Tätä kautta voitaisiin arvioida keskiarvoja, vaikka joka ikistä arvonsanaa ei ole listalla. Minusta tämä on järkevää, koska minulla oli esimerkiksi ruotsissa yhtenä opettajana Raili "raippa" Heinonen, joka oli sinällään ihastuttava persoona ja hyvä opettaja. Ainut ongelma oli siinä että hänen kursseillaan nelosen sai 55% henkilöistä. Pääsin lopulta lukion ruotsini läpi sillä, että kävin kurssin ensin Heinosen kurssilla, jossa opin mutta en päässyt läpi. Ja sitten kävin sen seuraavassa jaksossa jonkun toisen opettamana, jolloin Heinosen psyykkaamana pääsin sen hyvällä läpi. (Muuten en olisi ikinä läpäissyt ruotsin kursseja. Se viivästytti lukiotani niin että valmistuin 3,5 vuodessa. Loppuaika oli pelkkää kielien ihmemaata..) "Heinosmaailmassa" kaikkien kurssin keskiarvo oli kaikkea muuta kuin seitsemän. (Se oli tuskin edes kuutta.)
2: Sen sijaan jos sovelletaan subjektiivista todennäköisyyttä ja informaatiomatematiikan entropiaa, voidaan "arvata" että kaikki numerot olisivat yhtä mahdollisia. Keskiarvoksi voidaan tällöin arvata seitsemän. Se voidaan saada useimmilla tavoilla: Kympin keskiarvo saataisiin vain, jos miltei kaikki saavat kymppejä, nelosen vain jos miltei kaikki saavat nelosia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Sen sijaan seiskan keskiarvo voidaan saada useilla tavoilla: Jos vaikka 20% on kymppejä ja 20% nelosia, ne nollaisivat toisensa seiskaksi. Jos kaikki ovat seiskoja, on myös seiska... ylipäätään se tulee useimmin. Tämä on kuitenkin jonkinlainen vastaus.

Molemmat laskutavat ovat tavallaan järkeviä: Syy on tieto järjestelmästä. "Samansuuruisiksi" arvottavat vaihtoehdot perustuvat oletukseen että kaikkien vaihtoehtojen todennäköisyydet ovat samat, ja että niiden tulokset ovat toisistaan riippumattomia. Tästä seuraa se, että jos ne eivät ole, laskelma ei yhtäpidä todellisuuden kanssa. ("Keskiarvo 7" on hyvä odotus luokan tulokseksi, mutta jos tietää että kurssia opettaa "Raippa -Raili" Heinonen, on laskelmia korjattava välittömästi.) Tätä kautta voidaan olettaa fysiikassa on moniakin tilanteita, joissa sääntöä ei voida noudattaa. (Silloin lasketaan tilanteita jotka ovat jollain tavalla "Heinosen ruotsinluokassa".) Ero, jossain soveliaan kaavan hylkääminen, johtuu siitä että tiedämme jotain systeemin todennäköisyyksistä ja tämä tieto otetaan huomioon. Joko kaavaa muokataan tai laskelma hylätään toimintarajoiltaan tilanteeseen sopimattomana. Fysiikassa tämä on tietysti selvää, koska monin paikoin tiedämme että jokin tilanne riippuu edellisistä tapahtumista, jolloin "pelkkää arvontaa" ei tietenkään voida olettaa tapahtuneeksi. (Kun näen kiven jyrkänteellä, en voi olettaa että mikä tahansa suunta olisi yhtä mahdollinen. Kivi putoaa todennäköisemmin rotkoon kuin nousee rinnettä ylös.) Siksi jos ei käsitellä kaasun leviämistä (jossa satunnaisuusennusteet ovat havaintojen kanssa sopusoinnussa ; Eli niissä on vahva empiirinen tukikin, joka osoittaa että kaasu myös jakaantuu vapaasti.), vaan näitä tilanteita joissa todennäköisyysjakauma ei havaintojen nojalla ole "puhtaasti arvottava", entropialaskelmaa on painotettava:

Silloin lasku tehdään tilassa, jossa systeemi ei ole pelkkä "suljettu laatikko". Siitä tiedetään jotain. Tämä tieto muuttaa alkutilaa, jonka mukaan jos yhteyttä ei ole todistettu, sitä ei ole.

Sen sijaan epätietoisuuden tilassa voi olla aivan järkevää olettaa että kaikki, mitä systeemi ei suoraan kiellä, on otettava huomioon. Ei voida sanoa että jokin asia olisi todennäköisempi, koska tästä ei ole tietoa. Jos kyseessä on ennuste tapahtumista, havainnot voivat osoittautua erilaisiksi, mutta se on silti paras laskelma joka voidaan tehdä. Toki jos havainnot osoittautuvat erilaisiksi, on syy muuttaa kaavaa, eikä uskoa että "todellisuus fail". (Ainakin mikäli ei ala uskomaan puhtaaseen rationalismiin, mutta tällöin ei tarvitse mitään koeaineistoa tai tutkimusta, joten koko kokeen tai havainnoinnin tekeminen olisi turhaa in first place. Empiristi sen sijaan sekä tekee kokeen että muuttaa kaavaa, mikäli kaavan ennuste ja todellisuus ovat ristiriidassa.) Mutta tämä muutos perustuu tietoon, joka on saatu. Tietenkin arvaus on tietyssä määrin mielivaltainen, ja olisi erikoista esittää että se todistaisi yhtä vahvasti kuin jo testattu asia. Mutta sen tekee paremmaksi se, että siinä ei tiedetä mitään systeemistä. Ja ennen kaikkea, koska laskelma voidaan tehdä.