innovaatioista ja modifikaatioista

Kun filosofian historiaa katsotaan taaksepäin, tuntuu että kaikki suuret ja kekseliäät filosofit ovat menneisyydessä. Että on vain perinteitä joita kehitetään ja hiotaan. Uniikit ideat tuntuvat puuttuvan. Itse asiassa vastaava on ollut vallalla jopa keskiajalla - aikana jolloin valtava määrä nykyisistä suurista filosofeista ei ole elänyt. Silloin kehitettiin perinteitä jotka nojasivat Platoniin ja Aristoteleeseen. Ja Platon. Hän oli ensimmäinen ja niin suuri ja kaunis, että koko filosofia nähdään usein reunahuomautuksina Platonin tuotantoon.

Moni esittää teknologiassa että "kaikki on jo tehty" ja kaikki on hiomista. Tieteen teoriat eivät oikeastaan enää tuota uusia paradigmoja vaan toimivat enemmänkin vanhojen teorioiden hiomisena ja tarkentamisena. ; Jotkut fundamentalistikristityt jopa esittävät että tämä taantuma johtuu siitä että olemme maallistuneet. Että naturalisti kelpaa vain normitieteen tekemiseen - raakaan eiluovaan ja tylsään työhön joka vertautuu heidän puheissaan joksikin joka on aivotyön versio vessanpesulle. - Mutta innovaatioon tarvitaan kunnon kristitty.

Suoraan sanoen ; tämä on illuusio. Ongelma on tuttu taksonomiasta.

"Tiedemies" blogasi tähän liittyen lyhyesti. "Taustalla on samantapainen näköharha kuin parissa muussa ilmiössä, eli esimerkiksi evoluution kohdalla on esitetty kysymys, miksi uusia pääjaksoja ei ole kehittynyt enää kambrikauden jälkeen, tai miksi "kaikki suuret keksinnöt" tehtiin jo 1800-luvulla tai varhain 1900-luvulla." ... "Koko pohdinta siitä "miksi" pääjaksoja ei ole kehittynyt myöhemmillä kausilla, on pöhköä, koska pääjakso on jo nimensä ja määritelmänsä mukaan jotain, minkä on täytynyt erota kauan aikaa sitten. Joku pari miljoonaa vuotta ei yksinkertaisesti ole riittävä aika, jotta fylogeneettinen etäisyys repeäisi riittävän suureksi. Ilmiö on samanlainen kuin se, että vanhan omenapuun runkoon ei ole syntynyt uusia haaroja vuosikausiin. Ei tietenkään ole, koska jotta versonnut oksa olisi "puun haara", sen pitäisi olla kasvanut hyvin pitkälle erilleen puun rungosta. Tämä voi tapahtua vain pitkän aikavälin kuluessa. Samasta syystä minkä tahansa inhimillisen toiminnan "suuret tähdet" ja "uranuurtajat" löytyvät aina siltä aikakaudelta, jossa kyseinen toiminta oli uutta." ... "Asia on helpoin ajatella juurellisena puuna (graafiteoreettisena puuna siis). Lähdetään puun lehdistä, ja mitä lähempänä juurta kaksi polkua kohtaa, sitä suurempi on fylogeneettinen etäisyys. Pääjaksojen edustajien fylogeneettinen etäisyys oli pieni silloin, kun haarautumisesta oli lyhyt aika. Jos me eläisimme nyt jotain varhaista kambrikautta (mikä ei tietenkään olisi mahdollista), meillä ei olisi nykyisenkaltaista taksonomiaa. Tasoja olisi esimerkiksi vähemmän. Nyt sensijaan meillä on niveljalkaisia ja selkärankaisia (esimerkiksi) joiden etäisyys on kovin suuri. Tarvitsemme käsitteitä kuten "pääjakso" siitä yksinkertaisesta syystä, että haarautumiskohtia puussa on paljon."

Taksonomian kohdalla on kenties tajuttavaa se, että taksonomia järjestetään evoluutiohistoriaksi. Se tutkii sukulaisuutta eikä innovatiivisuutta. Tämä voi olla vaikeaa havaita, koska pääjaksoja on etsitty rakenteellisia yhtäläisyyksiä tarkastellen, ja olettaen että samannäköisyys on sukulaisuutta ; Oleellista on tajuta että tässä sukulaisuusolettamisessa ei ole oikeastaan kovin paljoa järkeä ilman aikaan sitomista. Fossiiliaineisto on paitsi tietyn näköistä, myös tietyssä kerrostumassa. Evoluution tietty sukulaisuusrakenne on sitten naulattu tähän näkemykseen, ja ilman tätä hierarkia olisi melko keinotekoinen järjestelytapa eikä minkään teorian ennustama järjestys. Tätä kautta nimenomaan teoria sukulaisuudesta, ei innovatiivisuudesta, on ollut vanhassakin mallissa pohjalla. (Nykyään evoluutioteorian voimaa osoittaa se, että genetiikka on vahvistanut suurimman osan rakenteisiin pohjautuvista sukulaissuhteista. Samalla koko ala on muuttunut entistä enemmän kohti DNA:n voimaan luottamista. Eli sukulaisuus korostuu, ei uusien rakennepiirteiden synty.)

Kun evoluutiota mietitään prosessina, voidaan sanoa että jokaisella eliöllä on sukulaisia aina kambrikaudelle asti. innovaatiot vain "jakavat sukupuuta oksiin tai vääntelevät olemassaolevia oksia". Ja vasta kun jokin innovaatio on kehittynyt useiden lajien oleelliseksi "toimivaksi tempuksi" ne rakentavat ison konseptin jolle tarvitaan uusi välikonsepti ; Välikonseptien määrä kasvaa ajan mittaan. Niitä ilmestyy vain "nykyhetkessä" ja siksi peruskonseptien määrä ei muutu mutta jakautuessaan eteenpäin syntyy ns. twin nested hierarchy jossa uusia konsepteja on enemmän kuin vanhoja.
1: Selkäjänteisistä tulee monta konseptia ; esimerkiksi lintuja, matelijoita, sammakoita, nisäkkäitä. Ja nämäkin jakautuva ja siksi esimerkiksi lajeja on aivan helvetin monta, niin monta että niitä ei voi opetella ulkoa samalla tavalla kuin pääjaksoja.
2: Ja tarkalleen ottaen vaikka uusia valtavia eroja repeääkin ajan mittaan, ja tarvitaan uusia valtavan oleellisiakin uusia konsepteja, se ei suinkaan "tee uusia pääjaksoja". Se luo tätä pienempiä konsepteja. Ne voivat varsin hyvin erot toisistaan valtavan paljon enemmän kuin mitä kambrikauden eri pääjaksojen otukset erosivat toisistaan kambrin aikana, mutta tämä ei tee eroista itsestään uusia pääjaksoja. Sillä pääjakso ei ole eroavaisuus vaan sukulaisuusasia. Olla samaa pääjaksoa kambikaudella tarkoittaa "karkeasti ottaen" paljon lähempää keskinäistä sukulaisuutta kuin se että on samaa pääjaksoa jurakaudella.. ; Nykylajit voivat lajiutunut useaksi lajiksi, jotka taas jakautuvat edelleen, niin että tulevaisuudessa tämän jälkeläiset ovat jakautuneet monipuoliseksi eläinryhmäksi, jotka eroavat yhtä paljon kuin ihminen kambrikauden matomaisesta selkäjänteisestä. Tässä mielessä ne voivat tuottaa "uusia isoja jaksoja". Mutta eivät pääjaksoja.
3: Evoluutiossa on itse asiassa kysymys juuri siitä, että kambrikauden madonnäköinen selkänänteisotus on lajiutunut tyrannosaurus rexiksi ja nykykissaksi. Niitä yhdistää sukulaisuus, joka on kambrikauden peruja. (Sen sijaan että kissa olisi syntynyt liasta ja räteistä alkusynnynomaisesti.) ; Taksonominen jäsennys perustuu hierarkiaan, jossa evoluutio voi tuottaa uusia "oksia" sen hetkiseen lajistoon. Näin "puuhun" tulee "tuuheutta" "vaakatasossa" mutta se ei voi aloittaa uutta runkoa juuresta. Eli innovaatio ei pomppaa ajassa menneisyyteen. Haaromisen mukana syntyy vain lisää jakautumista. Evoluutiohistoria jossa sitoudutaan yhteiseen esi-isään johtaa väkisin "puun juureen". ; Niin kauan kuin tyhjästä sikiämistä ei tapahdu, evoluutio hioo kambrikaudesta ja sen jälkeen selvinneistä haaroista eteenpäin, pilkkoen sivutuotteenaan esiin yhä pienempiä taksonomisia yksiköitä. Ja tässä haaromisessa ei ole kysymys siitä että innovaatio olisi rajallista ja pienenevää. Että jokainen pääjakso rajoittaisi jotenkin evoluutiota ja evoluutio voisi tuottaa vain yhä pienempiä ja pienempiä keksintöjä. Tässä haaromisessa on kysymys siitä että "samankokoiset innovaatiot, kuin kambrikauden mutaatiotkin" tuottavat uusia keksintöjä nykyäänkin. (Toki esimerkiksi adaptiivinen radiaatio on nyt pienempää kuin kambrikaudella. joten lajiutuminen on teknisesti ottaen hitaampaa, mutta tämä on kuriositeetti eikä pääasia.) Ja pääjaksot ja vastaavat ovat vain jotain joka ilmenee kun aikaa ja sukulinojen erkanemisia tulee taakse tarpeeksi. (Sukulaisuus ei katkea, innovatiivisuus ei lopu koskaan.)

Näin ollen evoluution "kyvyttömyys tuottaa uusia pääjaksoja" muistuttaakin hieman monien tekniikkaepäilijöiden kantoja. Esimerkiksi eräs mies selittää että teknologia on jo keksinyt kaiken. Että nyt vain hiotaan juttuja eteenpäin. Hän näyttää silmääni juuri siltä kuin jos joku olisi jurakaudella pysäyttänyt ajan ja selittänyt että koska uusia pääjaksoja ei ole jurakauteen mennessä tullut kambrista, kaikki innovaatiot on tehty. Kuitenkin esimerkiksi ihmiset ovat tämän jälkeinen keksintö. Itse asiassa valtaosa nykyisistä eläimistä on vasta tämän jälkeistä perua. Ei ollut kissaeläimiä. Ne ovat jurakauden jälkeinen innovaatio. Silti uusia pääjaksoja ei ole syntynyt kambrin jälkeen ja joku voisi huutaa että "kyvyttömyys luoda uutta". Ajatus on tavallaan ymmärrettävä ja intuitiivinen, mutta se ei estä sitä olemasta huono. Todella järkyttävän huono.

Alullepanijat filosofian historian jäsentämisen "pääjaksoina" ; Keksintöjen ja luovuuden siirto oppi-isälle.

Keksinnöissä ja teorioissakin tähtiä ja suuria nimiä syntyy kun uusi teoria tai keksintö ideoidaan. Nämä ovat kuitenkin hieman samantapainen illuusio kuin puheet pääjaksoista. Ihmiset voivat ajatella että muut hiovat jotain toisen ideaa. Että Heidegger oli luova koska rakensi fenomenologian ja fenomenologiaa harjoittavat filosofit eivät vain ole yhtä oivaltavia ajattelijoita. Kuitenkin tosiasiassa fenomenologia pursuaa uusia filosofisia ideoita, ja tämä koulkunta jakautuu uusin kehitelmien kautta hyvin rikkaisiin muotoihin. Niiden hienostuneisuuden rinnalla Heidegger on karkea. Hänellä oli perusidea, ja muut ovat jalostaneet sen. Heidegger tuntuu uudistajalta samasta syystä kuin tuntuu että mikään määrä evolutiivisia innovaatioita ei tuota uusia pääjaksoja. Katsantokanta ja jäsennys filosofian perinteeseen luo harhan jossa ei ole kysymys kekseliäisyydestä vaan ensiksi sanomisesta. Jos joku keksii yhtä hienoja paranuksia jonkun perusideaan, perusidean saanut kerää kunniaa siitä että hänen ideansa on hedelmällinen. Tämä hedelmällisyys sekoitetaan samaksi kuin alkuperäisen idean erinomaisuus ja luovuus. Se ikään kuin imee kunniaa muiden työstä.

Ihmiset eivät välttämättä osaa arvostaa tai huomata tätä. Yksi syy tähän on se, että ihmiset ymmärtävät uudet karkeat ideat, mutta he eivät ymmärrä sitä mikä hienovireisemmän kehitelmän idea on. ; Ymmärrämme pyörän, mutta jos joku tekee hammaspyörästön ja tekee tästä kellon emme ole yhtä vakuuttuneita koska huomaamme vain että se hammaspyörä oli jo keksitty. Olemassaolevan yhdistäminen ja niihin liittyvän järjestyksen luominen on informaatiota. Sekin luomisprosessi. Itse asiassa tämä näkyy modernissa tieteessä, jossa transistorin keksimisen jälkeen ollaan keskitytty olemassaolevan jäsentämiseen ja sen hedelmänä on syntynyt tietotekniikan edistyminen jättiharppauksin. Väitän että tietotekniikka on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessa isommalla aivotyöllä kuin mitä se pyörän keksijä teki elämänsä aikana. Pyörä oli hieno keksintö juuri siksi että muut jatkoivat tämän pyörän keksijän jälkeen. Ilman heitä pyörässä ei olisi mitään siistiä.

Filosofian perinteentuijotus luo ja vahvistaa vastaavan harhan. Sillä mikä antaa Platonille sen hänen innovatiivisen tyypin mielikuvan ; Hän otti kantaa eri aiheisiin ensimmäisenä. Muut ovat siksi käsitelleet samoja kysymyksiä kuin hän - joten ne tulkitaan "alaviitteiksi Platonille". Hän oli siis valloittaja monissa eri aiheissa. Sen sijaan jos katsotaan tarkkuutta, on selvää että Platon ei tehnyt hienovireisintä, tarkinta ja todenmukaisinta filosofiaa. Esimerkiksi keskiaika joka perustui pääasiassa Platonin ja Aristoteleen ajatusten yhteenhiomiseen kehitti nimenomaan filosofian laatua ja loi siihen uusia innovaatioita.

Tämä huomio on sinänsä surullista, että valtaosa ns. intellektuellismista on vaikeuksissa etenkin nykyään kun tiede on valloittanut "maailman" ja uskonnot "hengellisen". He oikeuttavat sanomisensa melko usein siten että he sitovat sanomisensa jonkun muun sanomisiin. On vaarana että tässä haetaan kunniaa perinteen auktoriteetista. Tällöin päädytään sellaiseen, että oma filosofia olisi laadukasta "koska Platon". Tässä on helppo muistaa se, että Platon oli aloittaja, mutta ei tarkin. Laatua tuijottava huomaakin usein, että intellektuelien name dropping peittää taakseen hyvin yksinkertaisia ja kliseisiä ja karkeita ajatuksia.

Kaveriverkosto

Facebookissa on nykyään paljon ihmisiä. Ja se on "kavereita" ja "tutuntuttuja" joita yhdistävät erilaiset asiat. Kun pyöräytin erästä facebookin kaveriverkostoa visualisoivaa ohjelmaa, sain aikaan verkon. Laajemmasta "äärimmäisen suurpiirteisestä" joukosta sain siitäkin verkon. Näisä on havaittavissa joitain samanlaatuisuuksia ja yhteneväisyyksiä, joten voidaan sanoa että puolituttuihin laajennettu analyysi kertoo tarkemmin samasta, mikä näkyy olennaisesti jo pienemmässä aineistossa.Tämänlainen verkkojen muodostuminen näyttää että minulla on erilaisia tuttavuusklustereita. Tämä ei toki ole sinällään ihmeellistä ; Ihmisillä on sellaisia sidosryhmiä kuten perhe, entiset luokkalaiset ja muut vastaavat joissa kaikki tuntevat kaikki. Olin kuitenkin erityisen yllättynyt siitä, että minun sosiaalisuuteni näyttää olevan voimakkaasti klusteroitunutta.
1: Huvittavia yleisluontosia yksityiskohtia ; Tuo iso pallo koostuu erilaisista nörteistä, joita on ripoteltu ympäri maailmaa. Tästä räiskähtää (ei erillisenä klusterina, vaan nimenomaan jonain joka levähtää nörttipiireistä) alavasempaan suuntautuva "purskahdus" joka koostuu skientisti-skeptikoista (mikä kertoo heistä jotain jonka me kaikki tiesimme muutenkin). Alhaalla oleva pikkuruinen hämähäkinverkko on perhe jne. Jostain syystä miekkailupiirit eivät rakenna säteittäisiä "keskushahmoista" ryhmää, vaan rakentuvat limeen ja lomeen jossa kaikki ovat muutamien kavereita mutta ei yksikään kaikkien ; Joukko on liitoksissa mutta löyhästi.

Olen nimittäin itse oletellut että tunnen lähinnä ihmisiä jotka tuntevat toisia ihmisiä. Eli toisin sanoen, että tutustun sellaisiin ihmisiin joilla on tapana tuntea muita ihmisiä. Ja näin minulla olisi vähän tuttuja, mutta tutuntuttujen kautta sosiaalisuuteni olisi lonkeroista. Facebookin verkostopyöritys osoitti tämän vääräksi. ; Näyttääkin itse asiassa vahvasti siltä, että olen käyttänyt näitä "tutuntuttuja", eli kaverin kautta hankin hänen sidosryhmäänsä useammankin kontaktin. Ja näin olenkin enemmän laajentanut kaverin kavereiden kautta eteenpäin ;

Erikoinen yksityiskohta on myös syntynyt rengasmainen muoto ; Ryhmät joita tunnen ovat hyvinkin omituisesti linkittyneitä, mutta eivät kuitenkaan muodosta yhtä massaa. Tämä viittaa siihen suuntaan, että "monialaisuus" ja "monipuolisuus" jota harjoitan rikkoo jonkin verran rajoja, mutta ei kuitenkaan vyöry valtoimenaan. En siis ole selvästikään sidoksissa "satunnaisiin asioihin" ja olen kiinnostunut ja liittynyt asioihin jotka eivät ole suinkaan toisistaan irrallaan.

Pieni maailma - Kuuden ketju.

Nykyisin verkostoja on joka paikassa. On internettiä ja verkostomarkkinointia. Luonnossa ei ole niinkään ravintoketjuja, kuin monimutkaisempaa kiertoa kun "energia virtaa systeemin läpi mutta aineet kiertävät", ja puhutaankin ravintoverkoista. Yritykset ovat toisiensa kanssa tekemisissä, ja ihmisetkin. Kenties tämän vuoksi matemaattista graafiteoriaa on käytetty apuna kun on haluttu selvittää yhteisöjen toimintaa ja jopa ennustaa ihmisen kollektiivista toimintaa.

Verkostojen tutkimus alkoi 1700 luvulla, kun matemaatikko Leonhard Euler ratkaisi Köningsbergin siltaongelman, jossa tavoitteena oli löytää reitti joka kulkee jokaisen sillan kautta kerran, mutta ei koskaan käytä samaa siltaa kahdesti. (Euler valitettavasti osoitti että tälläistä reittiä ei ole. Et siis voi kunnioittaa hänen saavutusta juoksentelemalla silloilla.) Kuitenkin valtaosa aiheeseen liittyvästä matematiikasta tehtiin vasta 1900 -luvun puolivälissä kun Paul Erdős ja Alfred Renyi kehittelivät abstrakteimpia verkkoja käsittelevää matematiikkaa jossa käsitellään solmuja eli noodeja (yleensä piirretty piste) joita on yhdistetty linkeillä (viivoilla), joista syntyy erilaisia verkkoja joissa on sallitut yhteydet. Tämä lopullinen kuva on graafi:
1: Tämä ei ole mikään ihme, koska verkostojen laskeminen jossa on paljon solmuja sisältää valtavasti laskentaa. Esimerkkitapauksena tälläisestä voisi sanoa ns. kauppamatkustajan ongelmaa, jossa pitää etsiä reitti joka alkaa ja päättyy samaan pisteeseen, käy tietyn monen kaupungin läpi ja on lyhin reitti joka tekee tämän. Sen ratkaiseminen on eräänlainen lyhimmän ketjun metsästys, joka on laskennallisesti erittäin työläs. Sille ei ole helppoja ratkaisuja, ratkaisu saadaan kun kokeillaan kaikki mahdolliset reitit ja katsotaan sitten mikä niistä oli lyhin. Tietenkin suuri osa verkostolaskuista ei ole näin monimutkaisia. Mutta se kuitenkin kertoo osaltaan siitä, miten hankalia ratkottavia asioita verkostoihin liittyvät asiat ovat.

Kenties kuuluisin verkostoihin liittyvä näkemys on ns. "six degrees of separation" tai "kuuden ketju". Sen mukaan kuka tahansa tällä planeetalla on yhteydessä kehen tahansa toiseen ihmiseen ketjulla joka on korkeintaan 5 askelta pitkä. Ajatuksen kehitti vuonna 1929 Frigyes Karinthy, ja se oli osana novellia nimeltä "Chains."
1: Tälläisten verkostojen pituuden tutkimiseen on toki panostettu jonkin verran kaunokirjallisuutta syvemmin: Stanley Milgram teki postilaatikkokokeen, jossa Nebraskassa asuvia ihmisiä kehotettiin lähettämään paketti tutuilleen. Paketti piti sitten postittaa eteenpäin, mutta tässä oli mukana myös peli: Tavoitteena oli saada paketti tietylle postimeklarille. Kaikki paketit saapuivat perille korkeintaan viidellä postituksella.
2: Lisäksi maailmassa esiintyvien, konkreettisten verkostojen, tutkimiseen on oman erikoisen osansa antanut näyttelijä Kevin Bacon -fanittaminen ; Syynä on se, että hän oli osana monessa elokuvassa 1990 -luvulla. Eräät pennsylvanialaiset opiskelijat keksivätkin eräänlaisen leikin, jossa oli tavoitteena yhdistää joku näyttelijä Kevin Baconiin mahdollisimman lyhyellä tavalla. Tämä kasvoi ja siitä kehittyi tutkimusohjelma, jolla on olemassa nettisivutkin. Käytännössä voi sanoa että lähes kaikki elokuvanäyttelijät voidaan liittää toisiin elokuvanäyttelijöihin verkoston kautta. Syynä on se, että he kaikki eivät ole näytelleet vain vakioporukan kanssa, vaihtamatta elokuvassa mukana olevaa näyttelijäkaartia lainkaan. Kun näin ei tehdä, syntyy esimerkiksi sellainen kytkös, että Penelope Cruz yhdistyy Baconiin Tom Cruisen kautta, vaikka ei ole suoraan näytellytkään hänen kanssaan.

Konkreettinen ja matemaattinen yhdistettiin, kun Duncan Watts ja Steven Strogatz saivat Natureen läpi jutun "Dynamics of 'Small World' Networks". Esimerkiksi Tom Siegfried pitää tätä artikkelia lähtölaukauksena vakavalle verkostojen tutkimiselle. Havaittiin että verkostoja on muutamanlaisia:
1: Säännöllinen verkosto on esimerkiksi sellainen, jossa kytkökset ovat lähelle. Tällöin kauas verkostossa pääseminen vaatii paljon askelia. Sillä on kuitenkin suuri rypäytymistodennäköisyys, eli jos A on yhteydessä B:hen ja B on yhteydessä C:hen, on todennäköistä että A on yhteydessä myös C:hen.
2: Satunnainen verkosto sisältää "pienen maailman", koska sotkuisen näköinen satunnaisverkosto on sellainen että siinä yleensä löytyy lyhyt reitti paikasta kuin paikasta toiseen. Tässä rypäytyminen on melko epätodennäköistä. Se että A on yhteydessä B:hen ja B yhteydessä C:hen on vain harvoin "todennäköisyydestä huolimatta, ei sen ansiosta" yhteydessä A:han.
3: Verkosto, jossa lainattu molempien ominaisuuksia; Siinä on siis sekä säännöllisen verkon ja satunnaisen verkon ominaisuuksia. Tässä linkit ovat yleensä lähelle, mutta siinä on harvakseltaan kauas johtavia linkkejä, ja tämän seurauksena on myös se, että vähällä määrällä askelia päästään melko pitkälle. Toisaalta se silti rypäytyy melko suuresti.

Verkostojen ominaisuuksia voidaan käsitellä ja laskea. Ja tätä voidaan soveltaa näyttelijöihinkin: Jotkin yleiset ja paljon näytelleet näyttelijät toimivat verkoissa ikään kuin liimana: He ovat tekemisissä suuren määrän muiden näyttelijöiden kanssa ja heidän kauttaan se ei enää ole pelkkä satunnainen joukko saman ammattikunnan edustajia. Sitä kautta sellainenkin näyttelijä jolla on ollut yksi pikkurooli voi hyvinkin olla yhteydessä toiseen aivan toisessa elokuvassa näytelleeseen pikkutekijään, kollegaalisessa yhteydessä. Eikä yhteydet ole välttämättä edes kaukana. Kuitenkaan tämä ei tarkoita että "kuuden ketju" olisi fakta. Itse asiassa ennuste sanoo ainoastaan sen, että on todennäköistä että lyhyt ketju henkilöstä toiseen löytyy. Kun oikein etsitään, voidaan periaatteessa löytää sellainen henkilö joka on teoriassa vaikka kymmenen askeleen päässä. Kuuden ketju on siis nyrkkisääntö. Jos taas uskoo että se pätee aina, kyseessä on väärinkäsitys.