keskiviikko 31. elokuuta 2011

Priorisointi ja mallit

Kognitiotiede on "sateenvarjotiede". Tämä tarkoittaa sitä, että sen alueella yhdistyvät monet eri tieteenalat. Tietoisuutta lähestytään algoritmipuolelta tekoälyn kautta. Mutta toiset miettivät ihmisen ajattelua symbolien pyörittämisenä. Ja kolmannet keskittyvät psykologiaan ja neurologiaan. Itse asiassa näkemys tietoisuudesta ei ole edes kaikille näille alueille yhteinen, joten sitä on jopa kuvattu "foorumina" eikä "yhtenä taustateoriana". Tällä korostetaan sitä että kognitiotiede on "Kuhnilaisittain" "esiparadigmaattisessa vaiheessa". (Tietenkään mikä tahansa ei tietysti ole kognitiotidettä. Niitä yhdistää keskittyminen kognitioon, eli tietoisuuteen, muistamiseen, tietämiseen, siihen miten ihminen kehittää ja hyväksikäyttää tietoa.)

Tätä erikoisluonnetta lähestytään joskus välttämällä tieteenfilosofisesti (positiivisesti) väkevän "teorian" sijasta nimitystä "malli" (joka taas vastaa arkikäsitystä sanasta "hänellä on teoria".)

Mallintamisessa on hyvä huomata, että esimerkiksi tietoisuuden tietokonemetaforasta on hyötyä vaikka se tiedetäänkin melko huonosti osuvaksi. Jos tavoitteena on vain mallintaa, riittää että samanlaisuuksista saadaan tietoa - ja näissä kohden epäanalogiatkin ovat hyvin keskeisiä asian ymmärryksen lisäämisessä.

Historiallisesti tietokonemetafora -ajattelu sopii tietysti hyvin yhteen näkemykseen josta Descartes kuvasi. Hänestähän hyvä Jumala oli antanut ihmiselle logiikan ja aistit. Näin ollen olisi helppoa ajatella että ihmisen ajatteluprosessi noudattaisi logiikkaa. Tätä linjaa kannatetaan nykyäänkin, warrant on monissa piireissä suosittu näkemys siitä mikä on ihmisen järjen ja loogisuuden ja rationaalisuuden taustalla. Tietokonemetafora sopii yhteen myös Paleyn kelloseppävertauksen kanssa, jossa ihmisen analogisuus taskukellon kaltaisen koneen kanssa kertoo siitä että ihminenkin on kone. Jos meillä on looginen operoiva kone - joka peräti tekee jotain jota ennen pidettiin ihmisälykkyyden erikoislaatuisuuden korkeimpana merkkinä, eli tekee ennen vain sivistyneistön osaamaa matemaattista prosessointia - on mielikuva varsin helposti rakentunut.

Tässä näkemyksessä onkin oikeastaan vain se vika, että tietokone ei kuvaa ihmisen ajatteluprosesseja kovinkaan hyvin ; Esimerkiksi aivoissamme tieto ei prosessoidu Boolen piireinä, vaan hermosolujen aktivoinnissa on kysymys jonkinlaisista kulkemisista jossa on ratkaisevaa kynnysarvota. Erehdymme arvioissamme. Ja esimerkiksi Tverskyn ja Kahnemanin kokeet näyttävät että ihmiset laskevat väärin omituisilla tavoilla. (8*7*6*5*4*3*2*1 koetaan isommaksi kuin 1*2*3*4*5*6*7*8). Ja logiikkammekin toimii siten, että koemme esimerkiksi syllogismeissä atmosfääriefektin, jossa teemme omituisia virheitä. Esimerkiksi koemme että jos "Jotkin A:t ovat B & Jotkin B:t ovat C -> Jotkin A:t ovat C". (Vaikka tiedämmekin logiikasta, että vaikka jotkut koirat ovat keltaisia, ja jotkut keltaiset ovat kissoja, eivät jotkut koirat ole kissoja, tätä ei tajuta muuta kuin koirien ja kissojen kaltaisissa simppeleissä tilanteissa.)

Itse asiassa ihmisen ajattelun eroavuus loogis-matemaattisesta järjestelmästä näkyy vahvasti filosofiassa, jossa erilaiset virhepäätelmät ovat listalla usein siksi että ne on näytetty loogisesti pätemättömiksi, mutta ne ovat kuitenkin ihmisille vakuttavan tuntuisia. Psykologiakin näyttäytyy monille mielenvikaisuuden ja typeryyden näyttämisenä, koska ihmisten taipumukset erilaisiin sterotyyppisiin ja epäloogisiin toimintoihin ovat hyvin yleisiä. Nämä viittaavat siihen että se, mikä on tietokoneelle "helppoa", on ihmiselle hyvin vaikeaa.

Mutta silti algoritmipohjaisesta näkemyksestä on hyötyjä. Jos esimerkiksi katsomme shakkipeliohjelmia, tiedämme että niissä olennaisin tapa parantaa suoritusta on pistää ohjelma prosessoimaan enemmän siirtomahdollisuuksia ja useamman siirron päähän. Tämä kasvattaa laskentamäärää valtavasti, ja tätä kautta shakinpeluu riippuu ensisijassa käytettävissä olevasta vaihtoehtojen esittämismäärästä. Monien shakkiaiheisten ajattelututkimusten mukaan ihmisellä prosessointi kuitenkin näyttää keskittyvän enemmänkin siihen että katsotaan olennaisia vaihtoehtoja. Hyvät shakinpelaajat eivät mieti enempää kombinaatioita vaan parempia kombinaatioita kuin aloittelevat. Näin hyvät shakinpelaajat eivät suinkaan mieti tuhatta eri siirtovaihtoehtoa enemmän, vaan heillä on jonkinlainen sisäinen näkemys siitä, mitkä siirrot ovat olennaisia ja mitkä ovat epäolennaisempia.

Koska rakennelmien välillä on ero, saadaan kuitenkin esiin tärkeä havainto ; Ihminen ei ratkaise asioita arvioimalla kaikkia vaihtoehtoja. Kombinatoriikka iskee tässä ikään kuin kiilan yhdelle periaatteessa mahdolliselle vaihtoehdolle. Mutta koska ihmiset kuitenkin myös oppivat paremmiksi shakinpelaajiksi, tiedetään että tarvitaan heuristiikan kaltaisia käsitteitä. Ihmisen ajatteluprosessissa on siis järjestelmiä, jotka priorisoivat vaihtoehtoja ennalta. Tiedetään myös, että tällä ei välttämättä saada täydellistä tulosta, mutta tulos saadaan pienemmällä laskentateholla ja "hyvä tulos" saadaan kuitenkin melko helposti.

Tästä voisi jatkaa Searlen kiinalaiseen huoneeseen. Hänen tarkoituksenaan on tällä ajatuskokeella selittää että tietokoneet eivät ajattele. Hänen huoneessaanhan on vain kiinalaisten merkkien sisäänlaittoelementti, jokin geometrinen kuvaus joka muuttaa jotain ja ulos tulee toinen merkki. Hänestä se, että kone tuottaisi kiinalaista keskustelua ei tarkoita että kone olisi tietoinen ja ymmärtäisi kiinaa. Searlen näkemys tiivistyy siihen, että kun mikään kiinalaisen huoneen osa ei ymmärrä kiinaa, ei kiinalainen huonekaan ymmärrä kiinaa. (Lapun laittaja ja lapun lukija sen sijaan voi ymmärtää kiinaa, jos osaa sitä ja on vaikkapa ihminen eikä toinen kiinalainen huone..)

Monet argumentin vastustajat viittaavat jonkinlaiseen emergenssiin. Eli viittaavat siihen että osien yhteenlaittaminen johtaa suoritteeseen. (Ilmiö joka on tuttu jokaiselle joka on ottanut kellosta osia irti ja ihmetellyt miten se ei sitten enää toimi. Yksikään kellon ratasosanen ei näytä aikaa, joten miten kokonaisuus voisi?)

Searlen mukaan tietoisuus on kuitenkin mahdollista vain neuroneista koostuvassa järjestelmässä. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, sillä moni voisi ajatella että kiinalainen huone sovellettuna aivoihin johtaisi siihen että ihmisellä ei ole tietoisuutta. Tai että Searle selittäisi yliluonnollisesta sielusta ja sen välttämättömyydestä. Hän ei kuitenkaan tee niin. Tästä voidaan kuitenkin päästä siihen, että hermosolujen erityisominaisuudet ovatkin enemmänkin tekninen ongelma. Jos niiden omintakeisia kausaalisia vaikutuksia voidaan simuloida jotenkin, niin tietoisuus saataisiin syntymään niiden ulkopuolellakin. Tätä huomiota voisi pitää "emergenssin laajentamisen" puolustamisena. Tai sitten Searlen hermosolujen erikoisasemaan nostamisnäkemyksen kritiikkinä joka johtaa siihen että "emergenssiä ei saisi käyttää edes niissä".

Kuitenkin, vaikka kiinalaisen huoneen ottaisi vakavastikin, ei ongelma ole valtaisan suuri. Sillä mallintava vertauskuva ei ole itse ilmiön toisinto, vaan ymmärrystä lisäävää materiaalia ; Jos mallinnetaan myrskyä, ei ole välttämätöntä että malliin tutustuja, mallin tekijä tai malli itse kastuu. Ja itse asiassa jos kastuminen vältetään, niin siltikin näiden mallien kautta saadaan lisää tietoa myrskyistä ja voidaan kehitellä myrskyjä koskevaa hypoteesistoa jota voidaan jopa testata. Ja myrskyn mallia voidaan vertailla vaikka luonnossa havaittaviin malleihin, jolloin huomataan vähintään vika simulaatiossamme, joka taas pakottaa meitä vähintään heittämään jotain osia väärinä syrjään.

Tämä mallintelu onkin tavallaan osa tieteellistä ajattelua - Jos suunnitellaan laskuvarjoja, ei kannata miettiä että pudotettava ihminen on kahvilalli, perheellinen, tunteva olento. Sen sijaan kannattaa miettiä että hän on todennäköisesti 60 ja 120 kilon välillä oleva kappale, jolla on käsivarret, ruumis ja jalat, jotka pitäisi saada 10 kilometrin korkeudelta maahan niin että kokonaisuus ei kohtaa valtavan suuria nopeudenmuutoksia (sillä kiihtyvyys tappaa, ei nopeus). Tässä ihminen latistuu kappaleeksi, jossa ei ole itse asiassa kovinkaan montaa ihmisen eikä kattavaa settiä luonnonilmiöistäkään. Silti tämä auttaa asioissa.

Tässä mielessä kognitiotieteessä tarvitaankin ainakin toistaiseksi juuri sitä priorisointia, jossa ihminen eroaa tietokoneesta.
Tämä teksti on sekoitelma tieteenfilosofinen esitelmä, karkeaa tietoisuusaiheella filosofointia, kognitiotieteen aivan alkeiden esittelyä, että tieteensosiologinen manifesti. Siinähän valitset mikä on sen kiinnostavin ja tärkein/turhin ja tylsin aspekti.

Pieni ajatus : Sata vuotta jäljessä.

"Helsingin Sanomissa" eri alojen professorit ja muut mestarit surivat sitä että luonnontieteiden opettamisessa käytetyt kirjat ovat ajassaan jäljessä. Kokonaiskuvaa ei tule. Ja esimerkiksi koulukirjoissa ei ole oikein kunnolla opetettu evoluutiotakaan. Nyt toivotaankin muutosta, että kirjoista saadaan parempia ja että ihmiset oppisivat paremmin luonnontieteitä.

Samaan aikaan Forssalaiset vanhemmat ovat huolissaan (haluamme vain herättää keskustelua -kortilla) siitä että 5. luokan kirjoissa opetetaan ihmisen anatomiaa ja kerrotaan miten lapset syntyvät. Tätä aihetta ei pidetä noin nuorille lapsille sopivana, ja vanhemmat toivovatkin että lasten annettaisiin olla lapsia. Aihetta pidetään provosoivana ja järkyttävänä ja liian tarkkana.

Virallinen opetussuunnitelma on tietysti erimielinen. Mutta se nyt kannattaa sellaista törkeyttä että esimerkiksi historiassakin kerrotaan sodista ja ihmisten massatappamisesta, joka voi taatusti järkyttää monia.
Kirjoittaja kuuli ihmisen syntymistavasta ekaluokalla nurkan takana, toki kummallisessa ja vääristyneessä muodossa, mutta kuitenkin. Viidesluokkalaisena hän oli jo kuullut valtavan lauman hyvin irvokkaita vitsejä sekä lapsien että aikuisten suusta. Ja ymmärtänyt niiden sisällön. Ja oli siinä vaiheessa muutenkin varsin pesunkestävä runkkari, vaikka olikin tuon ikäisenä kakarana niitä "fyysisesti erityisen hitaasti kypsyviä ja muutenkin ujoja".

Diabolinen Verneri

Usein se, mikä tuotteessa ja palvelussa määritetään laaduksi on käytännössä samaa kuin tuotteen käytettävyys. Tässä korostuu se, että laadukas tuote on tehty käyttöön, siihen että on jotain jota tuotteella halutaan tehdä ja tuote myös tämän halutun sitten saa aikaan, ainakin jotenkin. ~ Käytännössä käytettävyys onkin sidottavissa tuotteen tarkkuuteen, tehokkuuteen ja käyttäjätyytyväisyyteen. Jos tuote hoitaa asiansa tehokkaasti, se on hyvä. Teho voi tarkoittaa puhdasta voimaa, tai kustannustehokkuutta - ja hoitaa tehtävänsä luotettavasti, eli on paitsi tehokas, myös toiminnaltaan melko häiriötöntä. Lopputuloksena on yleensä tyytyväinen asiakas, joka ei turhaudu laitteen käyttämisen vaikeudesta.

Käyttöliittymäsuunnittelussa tunnetaan eräänlainen nyrkkisääntö (ei ehdoton asia, mutta kuitenkin jotain jossa on hyvin paljon totuutta) siitä että tietoturvallisuus ja käytettävyys ovat toistensa vihollisia. Jos laitteen tietoturva on hyvä, on käyttäjän esimerkiksi muistettava työläästi omin aivoin salasanoja (sen sijaan että ne olisivat vaan työpöydällä tekstitiedostossa tai vastaavaa). Tietoturvasääntö on kuitenkin mukana muuallakin.

Käytettävyys liittyy helposti mielikuvissa vain tuotteisiin. Mutta myös palveluilla on käytettävyys. Tämän ymmärtämisen helpottamiseksi teen muutaman pienen ja pinnallisen käytettävyysmietteen junankäytöstä."Alivaltiosihteerit" ovat vitsailleet, että VR:än tehtävänä on kuljettaa tyhjiä vaunuja asemalta toiselle, ja että matkustajat ovat tässä itse asiassa ensi sijassa viivytys ja este tälle tavoitteelle. Tämä varmasti vastaa viime aikoina junalla matkustaneiden kokemuksia ; Kondyktöörien työvoimapula on rasittanut etenkin lähiliikennettä. Stressaantuneet kuskit ja peruuntuneet junavuorot rasittavat monien matkustajien mieliä.

Kuitenkin jos tästä mennään siihen paljon radikaalimpaan ajatukseen jossa VR:än käyttäjiä eivät olekaan kondyktöörit vaan ne junamatkustajat. Silloin tajutaan että juna on iso laite, joka ajaa junaverkostoa tavalla jossa on mahdollisia häiriöitä. Junat eivät ole kuten autoja, jotka voivat ohitella toisiaan samalla tiellä. Näin vaihteiden mekaniikka asettuu keskeiseksi - mikä näkyy esimerkiksi talvisin kun vaihteet jäätyvät ja junat alkavat myöhästelemään. Kaiken kaikkiaan nämä rakenteelliset ongelmat - yhdistettynä hyvin vaihteleviin sääolosuhteisiin joissa junien vaaditaan toimivan - johtaa siihen että juna on itse asiassa välineenä hyvin tehokas kuljettamaan (tyhjiä tai täysiä) vaunuja asemalta toiselle. Sen toiminnoissa on kuitenkin alttiutta häiriöihin. Tässä mielessä junien kohdalla junien myöhästely on kenties se olennaisin käytettävyysongelma.

Ei kuitenkaan ainut. Sillä lisäksi lippujenkäsittely on hyvin mutkikasta. Tämä on itse asiassa tietoturva -asia ; Tietokonevirusta tai troijalaista symbolisoi junapummi. Koska pummi vie rahaa VR:ältä, muuttuu välistäveto ongelmaksi. Valtionrautateiden junapummaamisongelmana onkin yhteismaan tragedia ; Juna liikkuu joka tapauksessa, joten miksi kukaan maksaisi siitä jos voi kerran matkustaa vapaamatkustajana? Jos kaikki pummaisivat, ei junakaan kuitenkaan kulkisi. Näin junissa on petturientunnistamista. Tarkastajien määrä ja pummaamisen kannattavuus liittyvät yhteen.

Toinen ongelma on se, että junankäyttäjillä on hyvin erilaisia tapoja käyttää junaa ; Osan matkat ovat lyhyitä ja toisten pitkiä. Tästä seuraa se, että matkustamismaksujen keruuseen tulee mutkikkuutta. Asiaa mutkistaa se, että junalippuja ostetaan esimerkiksi ennakkoon, printtaillaan netistä, ladataan kortille (joko aikana tai rahana) tai maksetaan vasta junassa ostamalla paperilappi kondyktööriltä.

Mutkikkuus lisää helposti erehdyksiä. Tässä kohden ongelmaksi tuleekin se, että jos erehdyksiä sattuu, niin ne tunnistetaan helposti "pettureiksi". Ja toisaalta : Jos on olemassa jokin tapa jolla "erehdyksiä" katsotaan läpi sormien, niin "petturit" kyllä käyttävät sitä hyödykseen. Tästä esimerkkinä olkoon Hoffmanin "Varasta tämä kirja" -teos, joka selittää useitakin konsteja joilla liikennevälineissä (busseista lentokoneisiin) voidaan kulkea siten että ei joko makseta ollenkaan tai sitten maksetaan vain osa matkasta.

Tämä ongelma on hyvin vakaa. Juhani Ahon "Rautatie" kuvaa esseemuotoisen tarinan jossa mennään ihmettelemään junaa. Ja matkassa tehdään erehdys junalippujen hinnoittelussa ja ostossa. Ensikertalaiset kun luulevat että lipun osto riittää matkustamiseen, eivätkä tiedä että pidempi matka maksaa enemmän. Näin heidät heitetään junasta pettureina. Jo tämä tarina kertoo siitä että matkanostojen mutkikkuus on ollut mukana alusta lähtien. Ja että rautateiden hinnoittelijoilla on ollut historiallisesti tapa panostaa "tietoturvallisuuteen" "käytettävyyden" sijasta. - Ongelmana tässä priorisoinnissa on tietysti se, että jos käytettävyys on huono, ja tietoturvallisuus on maksimissa, niin syntyy myös maksimaalinen määrä "vääriä hälytyksiä", jossa mummeli tai teini saa (joko oman tai maksuttajan) erehdyksen takia mojovat sakot. Tai sitten sitä vaan jää Tampereelle.

Ehkä se johtuu siitä että ihmiset ovat aina käyttäneet junaa eri tavoilla eri mittaisiin matkoihin. Ja mukana on aina ollut niitä pettureita.
Kirjoittaja muistaa ajat jolloin lähiliikenteen tunnuksena oli sellainen punainen isonenäinen Verneri -ukko. Internet ei häntä juurikaan muista. Hahmo oli kuitenkin sellaisella herttaisella tavalla diabolinen, ja sopii siksi hyvin kuvaamaan VR:än lähiliikenteen palveluhenkeä.

tiistai 30. elokuuta 2011

Rakasta vihollistasi.

Jehovan Todistajat selittivät minulle miten vuorisaarnassa "Matt. 5:43-48" oleva Jeesuksen lause "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" olisi kuvattava ja ymmärrettävä.

Perustelu nojautui rakkauden ja vihan määritelmiin ; Rakkaudessa uskottiin tarkoitettavan ystävänrakkautta, ei sellaista joka annetaan lähimmille ja ystäville. Lisäksi vihollisuutta kuvattiin yksityisenä vihollisena, kansan ja ideologian viholliset olivat asia erikseen. Tällä he yrittivät kuvata mitä tarkoittaa Jehovan Todistajien "rakkaus keskuudessaan". Minä kun viittasin siihen miten he kuitenkin suhtautuvat esimerkiksi apostasiaan, Jehovan Todistajista lähtemiseen (juridisesti "erotettuihin") varsin tiukasti. Näin Jehovan Todistajat näyttäytyivät minulle jokseenkin samanlaisina kuin vaikkapa moottoripyöräjengiläiset, jotka kyllä tukevat toisiaan mutta ovat monia kohtaan ignoroivia tai jopa hyökkääviä.

Jehovan Todistajien tapaista näkemystä on edutanut esimerkiksi Carl Schmitt. Hän nojaa perustelussaan etymologiaan ; Hän nostaa esiin Jeesuksen käyttämän vihamiestä kuvaavan sanan ekhtros, joka kuvaa nimen omaan henkilöä jolle on henkilökohtainen kauna. Hän muistuttaa että sodassa on hyökkäys valtiota kohtaan ja silloin käytetään termiä hostis. Ja että näin ollen ei olisi mitään hyvää syytä väittää että hostis olisi sama kuin ekhtros. Hän viittasi tässä myös Platoniin joka käytti samantapaista jakoa ; ekhtrosin lisäksi on myös yleisempi vihollinen, polemios. Eli joitain vihollisia kohtaan voitiin olla kova, kun toisia kohden oltiin armelias. Hänen ohjeensa oli siis se, että oman ideologian ja kansan edustajalle jonka kanssa tullaan riitoihin tulee antaa anteeksi ja olla pitkämielinen. - Kuitenkin tätä Schmittin käsitystä kritisoitiin varsin pian. Syynä oli se, että Platonin polemios oli itse asiassa alamääritelmä eikä vaihtoehtoinen eri termi. Toisin sanoen Platonille polemios oli vain yksi tapa olla ekhtros. (Schmitt käytti sanoja siis kuin ne olisivat "kissa" ja "koira", kun ne kuitenkin olivat enemmän kuin "eläin" ja "kissa".)

Näin mukaan voidaan saada monta astetta armeliaampi kuva. Tässä annetaan anteeksi. Siinä missä oikeudenmukaisuutta oli perinteisesti kuvattu kompensaation kautta, eli velallisen ja velanantajan suhteena, on uusitestamentillinen oikeuskäsitys sellainen, että ihminen jää vapaaehtoisesti velanantajaksi, eli antaa toisen lainaamat velat anteeksi jääden itse vapaaehtoisesti tappiolle. Heinimäki onkin kuvannut tätä armoa mielivaltana ; Siinä missä oikeudenmukaisuus vaatisi kompensaatiota, armo on mielivaltainen ja on välittämättä tästä. Se jättää kostamatta "normaalia oikeudenmukaisuutta suuremman oikeudenmukaisuuden" vuoksi.

Näin mukaan saadaan juutalaisten, kristittyjen ja John Lennonin kannattama näkemys jossa maailmaan saadaan rauha sillä että käydään itse vihollisuuden käsitettä vastaan kiistämällä taistelun tarve. Näin saadaan rauha, jossa ei ole vihollisuutta itseään.

Nietzsche ei tietysti pitänyt tämänlaisesta. Hänestä se oli askel kohti nihilismiä. Hän kuvaa "Antikristuksessa" sitä, miten armo on sitä että ei nouse pahaa vastaan ja puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Armo on tässä mielessä passiivisuutta ja heikkoutta, ja tätä kautta laskettavissa nihilismiin ajavana voimana. Ja Nietzsche vihasi tämänlaista heikkoutta. Hänen yli-ihmisensä ei ollut (tämänlainen) nihilisti, vaan oli enemmänkin sen kanssa päinvastainen, omalakinen ja uuttera. Nietzshen kuvassa olennaista on tajuta, että viha on kenties itsessään paha asia, mutta se voidaan sublimoida kohti hyvään. Näin hän monin paikoin päätyykin intomielisesti kehumaan yleensä negatiivisia asioita "Hyvän ja pahan tuolla puolen" näyttämään malliin "...kaikki kovuus, väkivaltaisuus, orjuus, vaara ulkona ja omassa sydämessä, kaikenlainen salakähmäisyys, stoalaisuus, viettelytaito ja pirullisuus, kaikki ihmisessä ilmenevä paha, peljättävä, tyrannimainen, petoeläimen ja käärmeen kaltainen on omiaan korottamaan..."
1: Näin hänen kirjansa voidaan nähdäkin tarkoitushakuisen provosoivana ; Jos hän onnistuu suututtamaan uskovaisen ja aktivoimaan tämän puolustamaan näkemystään, olisi uskovainen siinä vaiheessa provosoitunut ja aktiivinen. Ja käyttäisi loukkaantumistaan oman asiansa puolustamiseen. Tämä olisi Nietzscheläisittäin nousu nihilismistä. Näin, Nietzschen omalla logiikalla, häijy ja provokatiivinen kieli on maailman parantamista, ja jonkinlainen palvelus provosoituvalle uskovaiselle.

Nietzscheläisiä ajatuksia onkin itse asiassa helppo löytää nykyään nimen omaan fundamentalistien parista. Ja esimerkiksi Jehovan Todistajien. Hehän nimittäin tunnustavat "rakastavansa syntistä mutta vihaavansa syntiä" . Tässä viha on toki aggressiivinen tuntemus, mutta ei sinällään paha. Heillä on tavallaan selvää että sublimaatio negatiivismielikuvallisen tunteen kasvattavasta vaikutuksesta voi todellakin tapahtua jos se vaikkapa aktivoi puolustamaan tärkeää asiaa, kuten oikeudenmukaisuutta ja totuutta. Näin se, että fundamentalismin historia näyttää rakentuvan vastaankirjoittamisen periaatteelle. Sublimaatiohakuisuuden kautta on ymmärrettävissä miksi fundamentalismi ilmenee vastustajien hakemisen kautta. Selittyy miksi fundamentalismi ilmenee siten, että fundamentalismi valitsee aina joitain kulttuurissa myllääviä tapoja joita se kieltää, vastustaa ja pitää tapojenturmeluksena.

Ainut mikä tässä tämän jälkeen ihmetyttää on se, että he tuntuvat käyttävän Lennon -tyyppistä kieltä ja ottavat kovasti negatiivisen suhteen Nietzscheen. Tyyppiin, joka on filosofian historiassa suunnilleen se ainut tyyppi, jonka näkemykset antaisivat heidän toimilleen oikeutuksen...

Kun pilkkanimestä tehdään arvonimi

Jarla käytti itsestään nimeä "änkyräskeptikko", mikä sai aikaan ihmettelyä siitä, että tieteenteko ei voi olla änkyröintiä. Kriitikot näkivät että tässä olisi kyseessä tunnustus siitä että Jarla on maailmankuvansa sumentama, kyvytön oppimaan ja tätä kautta pseudoskeptikko. Jarla puolustautui että hän käytti "änkyrää" pikemminkin siten että hän on enemmänkin "umpiskeptikko", eli hän sitoutuu enemmänkin tieteellisyyteen joka on alati muuttuvaa. Hän päin vastoin näytti että skeptisyyden ulkopuolella on kyvyttömyyttä oppia ; Esimerkiksi homeopaatikot eivät oppineet Lancet -lehden tutkimuksista että homeopatia ei toimi. Koska maailmankuva pakottaa että homeopatia on totta, ei toista todistava tutkimus ole heille merkittävä. Kokeen on oltava huono ja merkityksetön koska se antaa epämiellyttävän lopputuloksen.

Tämä toi mieleeni nostalgisia tunteita. Minähän pistin aikaisemmin sivustoni nimeksi "evonkeliumi". Kun sillä nimellä pilkattiin, niin päätin sitten ottaa siitä humoristisen nimen. Moni koki tämän tunnustukseksi. Että olen evouskovainen ja tiedän sen.

Jarlan ongelmaksi tulee se, mikä minuakin seurasi ; Jarlan kohdalla tilanne oli se että skeptikoita moititaan usein änkyröiksi. Jarla ottaa tämän käytetyn pilkan ja käyttää sitä kuin se olisi miltei kunnianimi. Tämän jälkeen ihmiset eivät huomaa vikaa alkuperäisessä skeptikointi on änkyröinti -ideassaan, vaan siinä että "Jarlan näkemyksessä on jotain vikaa". Kuitenkin koko nimen valinta on huomautus siitä että osaa laittaa asiat omalle paikalleen.

Tässä siis itse asiassa viritetty ovela ansa. Kun skeptikoista on väärä mielikuva jota levitetään, voidaan siihen liitetty luonnehdinta ja pilkkanimi ottaa käyttöön tavalla joka olisi ristiriidassa skeptismin periaatteiden kanssa. Kun tämä mielikuva sopii ennakko -odotuksiin ilmestyy skeptikoiden vastustaja viittaamaan tähän ristiriitaan. Sitten voidaankin näyttää että skeptikko tietää että kyseessä olisi ristiriita, ja että siksi hän ei kannatakaan sitä ensinkään. Näin ilmituodaan se, että skeptismi on ristiriidassa sen kanssa mitä skeptismin väitetään olevan. Näin moittijien puheet paljastuvat olkiukotteluksi ja pilkkaamiseksi ilman kompetenssia ja perustelua pilkkaamisen taakse.

Tosin tämän tajuaminen taitaa olla sen verran mutkikasta, että monet pseudoskeptikoita moittivat kapsahtavat tähän ansaan eivätkä edes huomaa siihen kapsahtaneensa. He tuovat skeptikoiden elämään toistuvia rutiineja, pysyvyyttä, tilanteenhallintaa ja komiikkaa. Kiitos siitä heille!

Hamertia

Muutama vuosi sitten Dean Hamer herätti melko voimakasta ääntä koska hän teki uskonnollisuustutkimusta, jossa hän löysi korrelaation tiettyjen tunnevirtausten ja kokemusten - etenkin yhteydentunteen maailman kanssa - ja tietyn geenin kanssa.

Aivotoiminnalla on selvästi suuri vaikutus kokemukseen ja käyttäytymiseen. Esimerkiksi Antonio Damasion kirjat sisältävät runsaasti esimerkkejä näistä "leesioista". Phineas Gagen otsalohkon läpi lentänyt ratapalkki muutti hänen luonnettaan. Tämä on olennaista, koska hyveellisyys liitetään usein olennaisesti sielullisuuteen ja uskonnollisuuteen. Tässä mielessä teologia joutuu siirtymään käsittelemään sellaisia kysymyksiä kuin että kohteleeko Jumala Gagea armeliaammin koska hänellä on aivovamma. (Kalvinistit ovat tässä helpolla, hehän uskovat että Jumala predestinoi, asettaa ihmisten pelastuksen ennaltamäärätyksi.)

Paljon surua tyhjästä

Hamer aikaansai tuohtumusta - kuten tietysti myös muut aihetta sivuavat tutkimukset ovat aikaansaaneet. Esimerkiksi "Tieteen kuvalehti 4/2006" piti sisällään lukijapalautteen, jossa selitettiin että "Dean Hamer sanoo, että "uskonnollisuus on aivojen kemiallisten prosessien tulosta", mutta näin on vain, jos hyväksymme hänen subjektiivisen määritelmänsä, jonka mukaan uskonnollisuus luottaa järjen sijasta tunteisiin ja mielentiloihin Hamer näyttää löytäneen tunteilulle altistavan geenin ja on päätellyt että tunteilu on sama kuin uskonnollisuus." Tämänkaltainen tuohtumus on ymmärrettävää, koska löytö voidaan liittää vahvaan uskonnonvastaiseen käytänteeseen ; Medikalisoivaan malliin, jossa uskonto nähdään tunteiluna ja irrationaalisena, jolloin uskonnollisuustutkimus latistuu "yleisen mielisairauden" tutkimuksen kaltaiseksi ilmiöksi.

Hamerin tutkimusta itse asiassa myös käytettiinkin tämänlaisen ideologisen toimen kanssa. Kokeen ajateltiin näyttävän sitä että uskonto on aivotoimintaa. Kuitenkin tämä "ideologiseen käytänteeseen" viittaaminen ei ole kovinkaan kiinnostavaa. Se, että jotain teoriaa voidaan käyttää jonkun intention ja ideologian leimakirveenä ei ole "primaarisesti kiinnostava". Teoria voi olla tästä huolimatta totta. Jos asiaa katsotaan pelkästään tieteen tasolla, niin ideologialla on väliä vasta kun teoria on falsifioitu ; Se selittää miksi näkemys on suosittu vaikka se on väärässä. (Siihen asti ideologia -analyysi ei ole samaa kuin roska ; Se voi toki tällöinkin selittää miksi se on suosittu vaikka se teoria onkin oikeassa...)

Hamerin näkemyksen kannalta olennaista onkin se, onko teoria oikein. "Tieteen Kuvalehdenkin" lukijapalaute korosti sitä että uskovaiset arvostavat logiikkaa ja uskovat itse kovasti nojaavansa logiikkaan ja tieteeseen. Mutta tämä ei ole sama asia kuin se, että uskonnollisuus olisi tosissaan looginen ja tieteellinen. Karkeasti sanoen Dean Hamerin näkemyksen kritiikki onkin horse laugh, vaihtoehtoisen teorian hylkääminen pelkästään sanomalla sitä naurettavaksi. Ja tämä tehdään vain koska sen sisältämä uskontoteoria on omalle maailmankuvalle epämieluisa ; Perusteluna tässä on syyte ad hominemista. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, että uskovainen voi kenties loukkaantua siitä että jollakulla on "uskonnollisuus on ihmisen kommunikaatiota ihmisen itsensä ulkopuolisen Jumalan kanssa" -teoriasta vaihtoehtoinen teoria jonka varassa hän tekee tutkimusta (eli tekee uskonnollisuusteoriaansa liittyvän tutkimusohjelman.) Loukkaatuminen ei tarkoita sitä että olisi tehty ad hominem.

Dean Hamerin näkemys on kuitenkin siitä ongelmallinen, että se nojaa tiettyyn uskonnolliseen teoriaan, mutta ei eliminoi vaihtoehtoisia näkemyksiä. Tämä onkin hyvin yleistä silloin kun uskonnollisuutta sidotaan ties mihin ilmiöihin. Kuitenkin myös kritiikillä näyttää aina olevan sama ongelma. Jos joku sitoo uskonnollisuuden johonkin tuntemuksiin, niin kriitikko sanoo vain että "onko uskonnollisuus muka noita tunteita?" ja esittää retorisena kysymyksenä esittämäänsä retorisen vastauksen "ei tietenkään!" Tämä kielto ilman todistamista on kuitenkin nimen omaan horse laugh, eikä se sisällä mitään todistusvoimaa siitä että tämä väite olisi millään lailla tosi. Se ilmaisee vain lausujan subjektiivisen vakaumuksen asiasta. Ja tämä taas on kysymyksen kannalta irrelevantti.

Olennaista on huomata, että Hamerin näkemys on yhtä hyvä kuin hänen taustateoriansa oikeus. Jos taustateoria uskonnollisuudesta on oike uskonnollisuuden luonne, on tutkimus jo aika vakuuttava. Mutta jos uskonto on muuta kuin hänen teoriansa uskonnon luonteesta viittaa, koe ei ole kovinkaan vakuuttava. Tulkinta on kenties loukkaava mutta se on kuitenkin koherentti. Onko se tämän lisäksi perusteltu, onkin sitten hieman enemmän.

Toisaalta kysymyksen voi kääntää ympäri.

Usein ruumiistairtautumiskokemuksia pidetään todisteena irrallisesta sielusta. Kriitikoiden mukaan kokemus asiantilasta ei ole sama asia kuin asian oikea toteutuminen. Eli he kertovat että kyseessä on valehtelu tai hallusinointi.

Neuroteologiaa mielellään liitetään kuitenkin osoittamaan, että ruumiistairtautuminen ja muut uskonnolliset kokemukset ovat totta ; Kuten aiemmin blogasinkin, esimerkiksi meditoivien munkkien aivotoimintaa kuvatessa on havaittu muutoksia aivotoiminnassa. Tätä uskovaiset ovat käyttäneet tukemaan näkemystä joka korostaa että uskonnolliset kokemukset eivät ole keksittyä sepitettä ja valehtelya. Heistä muutos kuvaa sitä että uskonnolliset kokemukset ovat aitoja. Kuitenkin kriitikko voisi kysyä että "onko meditaatio todella uskonnollisuutta" ja heittää takaisin että "ei tietenkään".

Tätä voisi perustella täsmälleen samoilla syillä millä Dean Hamerin tutkimusta yritettiin irrottaa uskonnollisuudesta. Se ei esimerkiksi edusta koko uskonnollisuuden kenttää - ja toisaalta meditaatio on fyysinen tila, keskittyneisyyden tila, ja siihen ei tarvitse liittyä mitään hengellistä, esimerkiksi pelkkä toisto riittää suggerointiin. Näin uskonnollisten kokemusten aitouden kohdalla voidaan väittää että tulkinnassa ei ole otettu huomioon vaihtoehtoista psykologista teoriaa, ei ole eliminoitu vaihtoehtoja. Ja että tulkinta nojaa "subjektiiviseen teoriaan", joka on peräti sidottavissa tietyn ideologiatyypin (uskontojen) vallan pönkittämiseksi.

Kokemuksen aitous ei kosketa edes pitkällä tikulla hallusinaatioteoriaa. Neuroteologian jumalatodistuksellisesta yhteydestä iloitsevat - eivät yleensä toki akateemiset tyypit, mutta heitä on silti ns. globaalisti ja ns. kaiken kaikkiaan runsaslukuiset - veikkoset eivät siis oikeastaan onnistu projektissaan kovin hyvin. He lähinnä tulkitsevat havainnot ennakkovalintansa mukaan sen sijaan että osoittaisivat että näin todella on.

Vedotaan ei perustella - vai onko näin sittenkään?

Se, mikä on hyvä huomata, on se että tulkinnat eivät ratkaise takana olevaa perusongelmaa. Samalle havainnolle saadaan aivan erilainen tulkinta sen mukaan mikä taustateoria uskonnollisuudesta on kyseessä. Näkemykset käyttävät empiiristä aineistoa lähinnä koherentisoimaan näkemyksensä. Mutta kumpikaan ei oikein kykene suorittamaan vertailua siitä kumpi näkemyksistä on parempi.

Esimerkiksi tälläisestä tulkintavärittämisestä on uskonnollinen väritys joka voidaan tehdä Dean Hamerin tutkimukselle. Se sopii esimerkiksi Alvin Plantingan sensus divinitatis, jumala -aisti -näkemykseen. Siinähän "Jumalaa aistiva aistinelimistö" on tärkeä, koska se on eri ihmisillä eri tarkkuudella. Näin joukossamme on ihmisiä, jotka "kokevat Jumalan tarkasti" ja niitä jotka ovat "Jumalalle sokeita".
1: Tämä on toki jollain tasolla loukkaava vammaisdiskurssi, mutta koen sen kuitenkin ystävällisenä verrattuna homo religiosus -näkemykseen jonka mukaan jokainen ihminen on luonnostaan uskonnollinen. Tässä näkemyksessä nimittäin uskonnoton koetaan valehtelijana, joka itse pohjimmiltaan tietää valehtelevansa (jos ei tietoisesti, niin alitajuisesti). Plantingan näkemys on toki sävyiltään melko kalvinistinen ; Jumala -aistin tarkkuus helposti predestinoi ihmisen kohtalon tuonpuoleisessa, koska Plantinga korostaa että aistimusluonne johtaa siihen että loogisessa tarkastelussa kokemus näyttää kehäpäättelyltä. Eli logiikalla aistimuskuilua ei voi ylittää, koska kehäpäätelmä on päättelyvirhe. Tällä alakohdalla ei tosin ole sinällään niin hirveästi merkitystä koska se kertoo lähinnä mieltymyksistäni ja kuvaa sitä mitä koen herjaavana ja loukkaavana. Ratkaisevaa on kuitenkin se, miten hyviä tutkimusohjelmia näiden näkemysten ympärille saadaan rakennettua.

Kun molemmat näkemykset koherentisoivat, syntyy jotain hyvin klassista. Dualistisessa mielikäsityksessä ajatuksen painottomuus on nimittäin yleinen teema. Tällöin mielen yliluonnollisuutta perustellaan sillä että ajatus ei paina mitään. Sieluun uskova dualisti ajattelee silloin niin, että ajattelukyky ei ole aivoissa, koska aivoista voidaan leikata palasia, eikä niissä ole yhdessäkään ajattelua, eikä mikään yksittäinen aivojen osa tee muista aivoista irrallaan mitään tiettyä toimintoa, kuten ajattele tai koe empatiaa; Ei ole mitään älykkyyden neuronia tai männyntuoksun haistamisen synapsia. Mutta samalla logiikalla sydän ei voisi toimia pumppuna, koska sydänkin voidaan leikellä pieniin osiin, eikä yksikään noista osista tee yksin sydämen pumppaamistehtävää. Ei ole mitään yksittäistä pumppaamisen sydänlihassolua. Kun tästä ei voida päätellä, että sydän vaatisi pumppaamiseensa jonkinlaisen ulkopuolisen vaikuttajatahon, ei samaa voida tietenkään päätellä aivoistakaan. Daniel Dennett on esittänyt että jos "henkisyys" olisi luonteeltaan täysin eifysikaalinen, se tarkoittaisi sitä että sillä ei olisi fysikaalisia ominaisuuksia, kuten energiaa eikä massaa -eikä näistä riippuvia ominaisuuksia ; Tämän "riippuvien ominaisuuksien" huomaaminen on tärkeää, koska esimerkiksi esineen muodolla ei ole massaa tai energiaa, mutta se redusoituu silti aineeseen, energiaan ja näiden ominaisuuksiin. Jos lataan tietokonelevykkeelle pelin, se "ei paina mitään", mutta se on silti täysin fysikaalista informaatiota. Ja vaatii tallennustilaksi jotain fysikalista, joka taas sellaisenaan painaa jotakin (se painaa saman tyhjänäkin, ilman siihen ladattua informaatiota).

Tulkinnanvaraisuus näyttäytyy arkijärkeen taipuvammin vaikkapa seuraavalla vertauksella ; Jos meillä olisi tila jossa joku kuulee Jumalan puhuvan hänen päässään, ja henkilöllä havaitaan aivokasvain jossain aivojen osassa ja että kaikilla - tai isolla määrällä niistä - jotka kuulevat Jumalan äänen päässä on samoilla alueilla aivokasvain jää meillä itse asiassa auki se, onko aivokasvain häiriö aivotoiminnassa, vai onko kyseessä itse asiassa jonkinlainen puhelin jonka Jumala on laittanyt näiden ihmisten päähän.

Tässä mielessä näyttää että kyseessä olisi tasapeli. Tämä antaa tietysti tilaa minun kaltaisille agnostikoille. Kuitenkin on miltei pakko huomauttaa että tosiasiassa tilanteessa on painottumista.

Apuna ymmärryksessä käytän vertausta radiopuhelimesta.

Jos ajatellaan että vastakkain on näkemys "tulee sisäsyntyisesti" ja "tulee ulkosyntyisesti" voidaan ottaa esimerkiksi kännykän kaltainen puhelin. Jos aluksi kuvittelemme että meillä on pelkästään aivot, jotka ovat vastaanotin, mutta emme ole havainneet mitään "input" -lähdettä. Tällöin aivojen toiminta perustuu lähetin-vastaanottimena toimimiseen. Näin aivoissa on jokin, joka vastaanottaa "radioaaltojen sijasta ajatusaaltoja" ja tuottaa niistä "äänen sijasta uskonnollisia kokemuksia". Ja nimenomaan nämä vastaanotinosat vaikuttavat koko muun systeemin toimintaan.

Tätä kautta meidäntulee miettiä miten voisimme periaatteessa osoittaa aivot vastaanottimeksi naturalismin keinoin huomaamalla että aivot vastaanottaisivat ja lähettäisivät joitain "ajatusaaltoja". Koska voimme ymmärtää kännyköitä, tämä ei liene mahdotonta. Se, että tälläinen toiminta on mahdollinen "löytymätön ominaisuus" ei ole muuta kuin hassu rationalisointi, joka "ad hoc" selittelee tilanteen niin että dualismi ei kumoudu.

Voimme kuvata dualistisen ajattelun ydintä vastaanotettavien lähetyksien kautta:Tässä saamme avuksi vertauksen Jotta vastaanottimelle voitaisiin viestittää mitä sen tulee tehdä, tieto täytyy välittää jotenkin. Ja tämä välittäminen tapahtuu jotain kautta. On oltava jotain radioaaltojen kaltaista. Radiopuhelimessa käytetään frekvenssiä, energiaa ja muuta. Ja nämä tulevat TV:n antenniin ja vaikuttavat tätä kautta. Samoin tulisi olla aivojenkin kanssa jos sinne tulisi ulkopuolista materiaalia.
1: Voimme toki tehdä dualistit ja vedotaan "merkitykseen" jota TV lähetin-vastaanotin vain vastaanottaa ja välittää ymmärtämättä sitä ja että ainut syy jotka antavat merkityksen ja ymmärtämisen on "henkilön henkisyys", eikä siksi "naturalistinen maailma". Dualisti kuitenkin tätä päätelmää tehdessään itse asiassa tekee "piilo -oletuksen" siitä että se mikä tekee henkilöstä ajattelevan, kokevan ja ymmärtävän ei ole "naturalistinen", vaan henkinen. Ei ole kovin reilua oletella piilo -oletuksin sitä mitä aikoo perustella ja todistaa ; Jos teemme tämän, ajaudumme tilanteeseen jossa ensin oletetaan että aineellinen ei voi luoda merkitystä, vaan merkitykset syntyvät vain hengessä, ja sitten lopuksi päätellään tämä ihan sama, niin kyseessä olisi kehäpäätelmä. En siis jatka tästä sen enempää ja jätän tämän tälläiseksi hieman noloksi alaviitteeksi ja umpikujaksi ja jatkan varsinaiseen asiaan.

Helpointa on tietysti havaita että radioaallot ovat jotain joka on värähtelyä (energiaa) joka tulee ulkopuolelta. Tämä osoittaa että kännykkä ja sen ääni ei ole suljettu systeemi (vaikka käyttääkin toki esimerkiksi kännykän patteria virtalähteenä, eli ei toimi tyystin ulkopuolisella energialla.) Kuitenkin jos kuvitellaan että ajattelusäteily ja sen "spiritronit" ovat jotain vaikeasti havaittavaa, niin voisimme silti antennin kautta tulevan tiedon voi yksinkertaisesti osoittaa kokeellisesti siten, että kun laitamme TV -vastaanottimen tai kännykän paksuun lyijyvuoraukseen, ääniä ei tule. Ja kun tämän jälkeen otamme ne ulos laatikosta, ne toimivat yhtä hyvin kuin ennen laatikkoon laittamista; Ääni tulee. Jos pelkkä kännykän tai TV:n havaittu sisäinen toiminta selittäisi niiden äänet, tätä ei voitaisi tehdä. Voisimme havaita selvästi että kännykkä paitsi lähettää, myös vastaanottaa, jotakin. Ja ilman tätä jotain äänet eivät toimi.
1: Dualisti voi toki selittää että "ei tiedetä älyeristettä", mutta tämä on pelkkää selittelyä sille miksi hänellä ei ole todisteita, eikä suinkaan todiste hänen näkemykselleen. Todisteiden puute ei toki ole todiste puutteesta. Mutta todisteiden puutteelle annettu ad hoc selitys ei ole samaa kuin oikeutus kieräyttää todistustaakka omalta harteilta. Tämä selitys on tosin siinä mielessäkin varsin omituinen, että spiritronit ajatellaan joksikin neutriinon kaltaisiksi asioiksi jotka suhahtavat lyijyn ja muu vastaavan läpi. Mutta kuitenkin ne vaikuttaisivat hermosoluihin. (Hermosoluista tehty laatikko ei kuitenkaan ilmeisesti tuhoa ajattelua...)

Meillä voisi toki olla myös fysikalistinen näkemys tieoisuuden redusoitumisesta muihin luonnonlakeihin, kuten "aineelliseen aivotoimintaan". Tämä voitaisiin osoittaa vääräksi ja tätä kautta johtaa todisteet dualismille. Tähän on muutama keino : Osoittaa että henkisyys on aivoista ja ruumiista irrallista esimerkiksi sillä että aivot ovat lähetin-vastaanotin. Tai että tietoisuus on universumin perusvoima, jota välittää perushiukkanen "spiritroni";

Jos haluamme kumota fysikaaliset aivot, on apu löydettävissä ; Tämä on itse asiassa helpohko temppu. Uskonnollisuus on pelkästään inhimillistä fysikaalista aivotoimintaa, on tästä seuraus. Aivot eivät näytä olevan ikiliikkujia, eikä näissä näy mitään joka rikkoisi aineen ja energian säilymislakia. Tämä tarkoittaa sitä että "spiritronien" tuleminen aivojen ja ihmisen ulkopuolelta aivoihin aikaansaa aivojen toiminnan muutokset.

Olennaista on huomata, että olennaista on se, että aivotoiminnan yhteydet asioihin ovat selviö. Jotenkin neurologia liittyy vahvasti teemaan. Jos henki on itsessään aineetonta ja energiatonta ja tieteen tutkimuksen ulkopuolella, niin silti sen seuraukset eivät ole yhtään sellaisia jos ne pystyvät vaikuttamaan aivosoluihin -saati sitten se miten mielen vaikutus vaikuttaa aika isoihin lihamöntteihin. Kun esimerkiksi jotkut ihmiset painavat satoja kiloja... Koska henkisyys vaikuttaa fyysiseen maailmaan fyysisen maailman ulkopuolelta, se kuitenkin johtaisi muutoksiin fysikaalisessa maailmassa joka taas näkyisi aineessa ja energiassa. Tämä tarkoittaa sitä, että aineen ja energian säilymislain yhtälöiden soveltaminen ei onnistuisi.

Jostain syystä niiden soveltaminen kuitenkin onnistuu. Tämä on vihje jota ei voi jättää huomioimatta. Se on yhtä tärkeää kuin huomata, että ruumiistairtautumiskokemuksissa itse asiassa väitetään että saadaan näköhavaintoja silmien ulkopuolelta, ilman silmiä. Tämä rikkoo melkoisen vakavasti havaitsemista koskevia tietojamme.

maanantai 29. elokuuta 2011

Monsterit

Kauhuelokuvat vaativat taakseen jonkinlaisen katastrofin. Tätä kautta ne ovat konfliktissaselviämiselokuvia. Usein peloksi riittää se, että hahmot johon samastumme ovat ihmisiä eivätkä näitä hirviöitä. Ja tuntuu inhottavalta samastua siihen jota saalistetaan.
1: Tällä ajatuksella leikitelläänkin mukavasti alkuperäisessä "Olen Legendassa". Siinä lopulta paljastuu että sankari onkin esiintynyt vastapuolelle pahana - ja itse asiassa tämä huomio oli se syy siihen koko teoksen nimeen. (Will Smithin tähdittämässä elokuvassa "I am Legendissä" tämä idea vesitettiin, älä etsi tätä sieltä!)

Niissä on kuitenkin myös enemmän. Niissä hirviöt itse asiassa helposti edustavat jonkinlaista ihmiskuvaa. Ja tämä ei ole kovin positiivista.

Esimerkiksi zombieiden kohdalla mukana on - paitsi kuolemanpelkoa ja sitä että "tuttu, normaali ja turvallinen" muuttuu "tuntemattomaksi uhaksi" - myös negatiivinen ihmiskuva. Zombien takana on itse asiassa perinteinen sivistyskuva, jossa alhainen ihminen on eläimellinen ja sivistys on tämän eläimellisyyden kieltämistä ja että ainut tapa jolla ihminen voi kohota merkitykselliseksi on taistella alhaista eläintään vastaan. Zombiet ovat eläimellisiä ilman siitä vapautumista, ne ovat ihmisiä ilman kulttuuria ja sivistystä.

Kuvaa on varmasti auttanut rakentamaan näkemys perisynnistä, jonka mukaan ihmiset ovat turmeltuneita ja vaativat Jumalallista pelastusta voidakseen mitenkään nousta syntisyyden mahdottomasta turmeluksesta. Tätä pelkoa voi tietysti todentaa sekin, mitä esimerkiksi Hannu Lauerma on kuvannut aggressiivisuudesta ; Ihmisten mielikuvissa esiintyy paljon aggressiota joka ei ilmene toiminnallisesti. Tämä helpottaa kuvaa siitä että jokin pitää kurissa sitä "todellista itseä".

Mutta kenties tässä tapauksessa erilaisia selityksiä tärkeämpää on kuitenkin se, että kuva on. Sillä symbolista saadaan tarinankerronnan elementti. Näin zombie -elokuviin saadaan viesti, sanoma - tai ainakin "opetus". (Tuo saduista tuttu, pinnallisin sanoma joka on lähinnä indoktrinoiva statement. Mutta sekin kuitenkin sentään tekee tarinasta enemmän kuin sarjan kohtauksia.)

Kun zombiekuva on tuo, murisevat haudoista palanneet aivojensyöjämme onkin elokuvissa esitetty monenlaisina. Aivoton massa on helppo esittää vaikkapa natsistrippareina. Ja vakavasti otettavammin niitä on käytetty symbolisoimaan esimerkiksi kommunistisen aivopesun manipuloimina hahmoina. Ja kapitalistisen pinnallisen maailman edustajina, jotka vaeltavat pinnallisten vaistojen varassa etsien jotain millä tyydyttää lähinnä alhaiset vaistonsa. Ja tämä on pelottavaa vain jos tämä esitetty kuva herättää meissä ajatuksia siitä että jos meidän omakin elämämme on samantapaista "pinnallista roskaa".

Eli kun ihminen kohtaa hahmon joka muuttuu mielettämäksi mutisevaksi saalistajaksi, on mukana kenties aimo annos siitä epäilyksestä joka tulee mieleemme kun katsomme itseämme peilistä. Tai vähintään tämä kuvaa pelkojamme muita ihmisiä kohtaan. Monihan meistä kokee olevansa jotenkin jotain muuta kuin sitä kapitalistista pinnallista massaa, johon taas enemmistö koetaan kuuluvaksi.

Zombieissa on mukana nykyisin myös varoitus "seura tekee kaltaisekseen" -kontaminaatiosta. Tämä on tietysti tuttua, olipa kyseessä sitten uskonnolliset kristofasistiset piirit varomassa Jumalasta etäännyttävää sekularismia joka ajaa hedonistiseksi ganjahipiksi. Tai ganjahippikommunistiäiti pelkäämässä kapitalismin ahneuttavia vaikutuksia ja pelkää että tämän seurauksena ihmiskulma ohitetaan ja siirrytään uskonnolliseksi kristofasistiksi palvomaan hengetöntä ja sielutonta instituutiota. (Stereotyyppiset ääripäät oli pakko ottaa peilivaikutuksen aikaansaamiseksi, joka taas tarvittiin jotta saataisiin tehtyä huono vitsi.)

Katuja-tallaaja

Lueskelin ja huomasin miten yksi "Uncommon Descentiin" kirjoittaja esittää kääntymiskertomuksen omasta elämästään. Hän kuvaa menneisyyttään "I was not just an ordinary, garden-variety atheist, but a really obnoxious, nasty, self-aggrandizing, pathetically prideful atheist like Dawkins. I prided myself in using my intellectual capacities in an attempt to destroy any belief that materialism cannot explain everything." sittemmin hän kääntyi. Ja vaikka kuten "Sandwalkissa" vihjattiinkin (faktuaalisesti), että hänen luonteenpiirteensä ovat muuten pysyneet samana - eli nykyisin hän uskoo että teistinen realismi selittää kaiken ja hän on vain vihainen jos joku väittää että teistinen realismi ei selitäkkään kaikkea - kääntyjä itse korostaa muutosta ja sen suuruutta. (Asenne näkyy kohteliaissa sanavalinnoissa, jotka hän nostaa esiin sopivasti nimiä mainiten.)

Tämänlaiset kääntymiskertomukset ovat yleisiä ja olennainen osa fundamentalismia ; Vaikka yhteiskuntamme on kristillinen ja ateistit vähemmistönä, ei koskaan kohdata tarinaa jossa korostettaisiin sitä, että oltaisiin oltu aina kristittyjä. Jos ihmisen historian takana ei ole ateismia, niin sitten jotain muuta kaduttavaa, kuten alkoholismia. Taustalla on ajatus siitä, että uskonratkaisu on erityisen tärkeä. Lapsikastetta ei pidetä niin relevanttina, koska uskonvalinta on tärkeää. Siksi fundamentalistejen parissa onkin käsite uudelleensyntynyt kristitty. Tämä uudelleensyntyminen vaatii tietysti irtiottoa vanhaan itseen. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen katumusminän rakentamista. Ilman katumusminää ei ole uudelleensyntymistä, joten ei ole ihmeellistä että jokaiselta sellainen löytyy. Ja jos sellaista ei löydy, sellainen tehdään.
1: Siksi selittyy se, miksi esimerkiksi "Uncommon Descentissä" esiintyvä kääntymiskertomus vaikuttaa omituiselta. Ei siksi että "emme ole uskontoa vaan tiedettä ID -piirit" levittävät tämänlaista päätiedotuskanavassaan. Koska kaikki ihmetys katoaa jos vain tiedämme että ID on troijan hevonen kreationismille, jolloin tämänlaisia pitää suorastaan odottaa. Outouden tunne tulee siitä, että vaikka hän väittää olleensa vahvasti ateisti, hän kuitenkin esittää ateisti-itsensä sellaisena että ateismissa ei tunnu olevan mitään sellaista mitä ketkään "olen ateisti" -ihmiset ateismissa näkevät ; Hän vaikuttaa olleen erikoisen vakuuttunut siihen mitä Raamattu ja uskovaiset sanovat. "No one, not even the most devoted atheist, denies that the Bible is the most influential book ever written. So, what is the most important verse in this most important book?" johtaaa siihen, että ateisti ottaakin yht'äkkiä "Raamatun" kirjaimellisena totuutena ja käsittelee sitä sen mukaan. Sama ongelma näyttää olevan Lewikselläkin.

Kääntymiskertomuksilla on takanaan myös vankka perinne. Augustinus kuvasi opiskeluaikaansa, jolloin hän harjoitti kaikenlaista seksuaalista hurjastelua. Tähän menneisyyteen hän sitten ottaa etäisyyttä. Hän otti irtioton vanhasta minästään. Mielenkiintoista on se, mikä on ollut tekojen intention suhde etiikkaan. Hän kertoo nuoruuden synneistään "Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä." Augustinus korosti tässä sitä, että pahat teot ovat epäkristillisiä tekoja, eikä se että ihminen ei tiedä tekevänsä syntiä eikä siksi koe itseään rikolliseksi ei ole mikään vapautus synnistä. Augustinus toimiikin siksi eräänlaisena tarinan esimerkkinä ja mallina, jota toistamalla ihmiset sitten saavat itselleen pyhimysmäisyyttä ja osoittava seuraavansa nöyrää kristillisyyttä. (Mikään ei tietysti niissä piireissä ole isompi ylpeydenaihe.)

Augustinus tuo mieleen vahvasti mielikuvia Nussbaumista. Hän kun korosti että katumus syntyy omien ihanteiden rikkomisesta. Jos ihminen itse hyväksyy asian, hän ei koe syyllisyyttä. Jos joku ulkopuolinen moittii tälläisestä, seurauksena voi olla loukkaantuminen, raivostuminen, puolustautuminen tai jokin muu vastaava asia. Näin tehdään siksi että asiaa ei koeta hävettävänä. Jopa kunniakulttuureissa julkisen paineen rakentama häpeä perustuu jaettuun kulttuuriin. Samoin kulttien ryhmäpaine toimii vain kultin sisällä, sisälle se näkyy hyvyyden ja eheyden puolustamisena ja etääntymisenä ulkopuolisen maailman pahuudesta. Ulkopuolelle se näyttäytyy van karmivana ja niljakkaana. Tätä kautta Augustinuksen syyllisyys onkin kristillisyyden aikaansaama. Ja juuri tämän vuoksi se varmasti olikin "vaikeasti parannettavaa syntiä" ; Pitää ensin astua kulttuuriin sisälle jotta voisi kokea sen syyllisyyden.

Uudelleensyntymistematiikka kuitenkin etäännyttää vanhan minän. Kun kristitty uudelleensyntyy, hän ikään kuin esittää että hän on tehnyt enemmän kuin vain korjannut joitain virheitä toimissaan - kuten jotkut ihmiset tekevätkin kun katuvat virheitään. He esittävät että koko heidän elämänsä ja olemuksensa on oleellisesti erilainen. Näin tavallaan esitetään että vanhan elämän synnit ovat menneisyyttä ja irrallaan nykyisyydestä. Tätä kautta mukaan tulee voimakas vallankäytöllinen elementti, jossa ihmisten tunnustukselliset kielenkannat herätellään kertomalla tunnustuksia omasta elämästä. Tällöin toisten on helpompi tunnustaa virheitään. Tästä saadaan asevarustelua, jossa toinen saadaan tunnustamaan nykyelämäänsä ja nykyidentiteettiään koskevia virheitä, kun itse tunnustetaan vain oman nykyisen identiteetin kannalta epärelevantteja virheitä, ja sen sijaan tunnustetaan virheitä joista on jo irtauduttu ja joilla ei ole vaikutusta nykyiseen identiteettiin.

Katumusminä on tietysti tärkeä koska uskonnossa on taustalla anteeksiannon ja armon korostuminen. Jos ei olisi kaduttavaa, nämä menettäisivät merkityksensä. Siksi onkin vakavana riskinä että katumusta ylikorostetaan jotta armolle saataisiin merkitystä. Tämä johtaa syyllistämiseen. - Ja tästä uskontoa usein syytetäänkin. - Armeliaisuuteen jota kristityt esittävät tässä tilanteessa voidaankin hakea ymmärrystä Aristoteleeltä. Hänen "Retoriikkansa" pitää sisällään kohdan, jossa hän selittää että ihmiset ovat avomielisiä ja lempeitä ja armeliaita anteeksipyytäjiä vastaan, koska anteeksipyynnössä on sosiaalinen hierarkia. Anteeksipyytäjä asettautuu vapaaehtoisesti alempiarvoiseksi. Tätä kautta vaatiessaan ihmisiä olemaan katuvaisia ja pyytämään anteeksi saadaan mukaan teema jossa itse asiassa vaaditaan alempiarvoisuutta instituutiolle. Anteeksianto on ikään kuin pieni lahja siitä että alistuu vallan alle.

Katumukseen liittyy vahvasti myös halveksinta. Jos kadun jotain tekoani, pidän tekoa jollain tavalla halveksittavana ja inhottavana. Jos esitän nousseeni tästä yli, esitän olevani parempi ihminen kuin ennen olin.

Näin onkin mielenkiintoista, että kääntymiskertomuksiin liittyvä, aika yleinen, julistusstrategia onkin nimen omaan kuulijoiden syyllisyydentunteiden lietsominen, joten oma kääntymiskertomus käännyttämisstrategiana on itse asiassa aina jonkinlainen loukkaus jotain ihmisryhmää kohtaan jota se kääntyneen julistajan "entinen minä" ikään kuin edustaa. Kääntymiskertomuksessa halutaan kasvattaa synnintuntoa kuulijassa, herättää katumusta, ja tarinan keinoina on joko syyttäminen tai syyllistäminen. Ja joskus ne ovat provokatiivisiakin. Näin ollen nämä vanhan häpeäminän esittelykertomukset ovat aggressiivisia tarinoita jossa itse asiassa ajetaan sitä että vastapuolelle tulisi paha mieli, se loukkaantuisi tai muuten vain pahoittaisi mielensä. Näin tarina on itse asiassa melko aggressiivinen - silloinkin kun sitä ei esitetä "Uncommon Descendin" tapaan heitellen herjoja sille "entisen minän edustamalle ideologialle" (oikein leimattavan ideologian nimekäs edustaja nimi mainiten).

Moni tietysti esittää että kääntymiskertomuksen luonne olisi erityisen ystävällinen, koska siinä on esitetty että "olen ollut kuin sinä", ja tämän samastumisen kautta haettaisiin yhteinen pohja josta sitten ponnistettaisiin. Kuitenkin käytännössä tämä ihanne ei todellakaan ole asian nimi. Kääntymiskertomukset ovat pseudoystävällisiä -ne joko tiedetään rakenteeltaan loukkaaviksi tai sitten ollaan sosiaalisesti aivan tampioita ja täysin kyvyttömiä asettumaan käännytettävän kuulijan asemaan. Tarinoissa nimittäin kuvastuu usein varsin olkiukkomainen kuva siitä mitä käännytettävän elämä on;
1: Yksi vallitsevista ajatuksista on "elin vain materialle" tai "olin viinaan menevä". Niissä kuvastuu ennen kaikkea asennevammainen perusoletus että ateisti on automaattisesti pinnallinen hedonisti ja altis hedonistiselle elämänhallinnan puutteelle -johon harva ateisti kuitenkin ajautuu.
2: Mukana on myös jonkin verran homo religiosus -ajatuksen värittämiä kertomuksia. Silloin ajatellaan että ennen kääntymistäkin on tiedetty oikeaksi mutta kielletty uskonnon ydin ja vihattu tätä. Silloin korostuu esimerkiksi "sarjabilettäminen", jossa hedonismin sijasta korostuu halu ikään kuin peittää humalan jälkeisen sekoilun tuottama häpeä juomalla lisää viinaa. Tai miten katumusta yritetään peittää ostamalla asioita. Itse asiassa kääntymiskertomus tässä tapauksessa onkin enemmän kuin samastumista. Se sisältää "samanlaisuuteen tuomitsevan" väitteen jossa kääntynyt esittää että "tiedän mitä oikeasti pohjimmiltaan ajattelet ja tunnet". Tässä mennään ajatuksenluvun yli, ja kertoja väittää tietävänsä käännytettävästä enemmän kuin käännytettävä itse. Tarina sisältää väitteen että jos käännytettävä ei samastu, se johtuu siitä että hän kiistää aidot tunteensa ja peittää ne väliaikaisesti pinnallisuudella ja kiistää tilansa.)
___2.1: Tässäkin tapauksessa homo religiosus -ajatus luo ympärilleen sitä kammottavaa yksisilmäisyyttä, mitä se tavallisestikin luo. ~ Kokemukseni mukaan homo religiosuksen kannattaminen on vähän kuin kannattaisi arjalaiskeskeistä rotuopillista natsismia, jossa ei tuomita juutalaisia vaan uskonnottomia. Se näyttää ilmenevän oikeutuksena pitää uskonnottomia pidetään säälittävinä tai halveksittavina puoli-ihmisinä. Tämä ei ihmetytä, koska by definition tässä itse asiassa pidetään uskonnottomuutta perversiona ja luonnollisesta tilasta etääntyneinä.

Näin siinä missä perinteinen lähetyskäsky voi olla sosiaalinen ja yhdistävä, on kääntymiskertomus epäsosiaalisuutta jossa ideologia nostetaan ihmisyyden yli. Kääntymiskertomuksissa on kysymys ennen kaikkea vihollissuhteesta. Sellaisesta, jossa vain oma ideologia on tärkeä, ja jos toinen ei koe tekevänsä mitään väärää ja pahoittaa mielensä hyökkäävyydestä ja loukkaavuudesta, hänen syntinsä katsotaan vain vaikeasti parannettavaksi. Mikä taas johtaa helposti julistajan aggressivisoitumiseen entisestään.
Tästä ei tietysti saisi puhua, koska muita loukkaavien loukkaaminen kertoen omista tunteista, vaikka siitä miten itse loukkaantuu niistä toisten loukkaavista lausunnoista, on tietysti toiselle kerrottuna kovin loukkaavaa. Kirjoittaja on kuitenkin tunnustuksellisesti kusipää ja jättää moraalisen parempitieto-ylemmyydentunteen itsepettäjille.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Näkyvästi piilotettu

Asunnoissa ovien lukitseminen on vahva symboli siitä, että on jotain tärkeää jota suojata. Lukot, muurit ja hälytysjärjestelmät suojelevat yksityisyyttä ja kotia. Linnamainen asunto josta ulos näkyy vain linnamainen julkisivu kuvaa siksi myös statusta. Kuitenkin myös asunnon julkisuus liittyy statukseen ; Etenkin jos näyttää asuntoaan vaikkapa asuntolehdissä. Näin ihmiset ikään kuin päästetään tirkistelemään kotiin ja tätä kautta luodaan mielikuva hienostuneesta tyylistä. Tämäkin on statusta.

Kuitenkaan näyttämisen ja paljastamisen teemat eivät näy juuri missään niin voimakkaasti kuin naisten pukeutumisessa. (Tässä aiheessa miehen kannattaa olla varovainen.)Naisten kohdalla "miltä näytän" on siitä ongelmallista että toisessa päässä on alastomuus. Ja alaston nainen on helposti latistettavissa miehen halun kohteeksi. Toisessa päässä on muslimien tapa piilottaa naisen ruumis kaapuun, joka taas kuvaa nimenomaan sitä, miten nainen on halun kohde. Kaapu suojelee ja korostaa sitä miten nainen vaatteiden alla on nimen omaan alasti ja latistuu miehen halun kohteeksi. Hunnuttaminen essentialisoi naisen himon kohteeksi kuten alastomuuskin.

Tämä tematiikka oli tietysti mukana esimerkiksi "Slut Walkissa". Tietynlaiseen pukeutumiseen käskeminen vain siksi että itse ei tykkää jostain pukeutumistavasta, ei ole iso asken naisen esineellistämiseen. Nainen latistuu pukeutumiskritiikissä helposti pelkäksi halujen kohteeksi, potentiaaliseksi raiskatuksi.

On kuitenkin syytä olla varovainen että tässä ei mennä ylitulkintoihin. Kaikkea voidaan tulkita valtapelillisesti.

Ja kielloilla voidaan ajaa tilanne siihen että oikein mikään ei ole sallittua. Tämä taas voi johtaa varsin erikoisiin ilmenemisiin. Apuja tähän voi löytyä bondage -kulttuurista. Tässä fetississä tärkeää on sidottuna oleminen. Tämä voi tuntua alistamiselta, mutta sidotuksi kuitenkin tullaan vapaaehtoisesti. Syyksi haetaan usein syyllisyydentunteista vapautumista ; Jos on sidottuna ei ikään kuin ole vastuussa mitä tapahtuu.

Tämä selitys vihjaa että jos on elänyt kulttuurissa jossa seksuaalisuuteen suhtaudutaan varsin rajoittuneesti - kuten esimerkiksi konservatiivien suhde masturbointiin näyttää - on seksuaalisuuden ilmeneminen helposti vääristynyttä. Onkin hieman ironista ajatella että perversioiden välttäminen ja kieltäminen yhtäällä johtaa hyvinkin erikoisten perversioiden lisääntymiseen toisaalla.

Kun oleminen vaatiikin jonkinlaista käsittelyä. Yksi tapa hoitaa asia on yrittää tasapainoilla siveyden ja rivouden välillä.

Joskus tästä tosin seuraa jotain sellaista mitä "cracked" kuvasi "Dirty Line Dancing" -videoissa. Lopputuloksessa on varsin ambivalentti tuntemus, jopa kaksinaismoralismi. "Call me non-retarded, but maybe an instructional video on how to dry hump isn't the best place to take your moral stand against nudity." Kun videossa tanssitaan rivissä, vaatteet ovat päällä, ja tanssijoiden välillä etäisyyttäkin on aika paljon, mutta samalla se laiskasilmäinen nuorimies ylikorostaa tiettyjen ruumiinosien heiluttelua ja päästelee pornahtavia "Ngh" -äännähtelyjä, on lopputuloksena jotain joka ilmenee koomisena. Tai kuten cracked asiaa kuvaa ; "Is this a children's video for parents who only want their daughter to look like a slut?" Video on kuitenkin varsin ymmärrettävissä konservatiivisessa ympäristössään ; Seksuaalisuudessa korostetaan siveyttä ja esiaviollinen seksi on kiellettyä. Mutta kuitenkaan seksille ei sanota ei, ja tätä kautta seksuaalista luonnetta ei myöskään haluta kieltää. Seksikkyys on siksi tärkeä osa elämää, mutta sen ilmenemistä on rajoitettu varsin paljon, joten ei ole ihme että sen ilmeneminen saa myös varsin absurdeja muotoja. (Ngh!)

Kaiken kaikkiaan on tervettä sanoa että tässäkin videossa objektisoidaan naista ja kenties miestäkin.

Puitteet vai sisältö?

Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niissä ei ole sanomaa. Sen sijaan on otettu pätkä kohtauksia, jotka sidotaan jotenkin yhteen aasinsilloin, ja tätä tapahtumakuvausta kutsutaan sitten elokuvaksi. Näin käy etenkin romanttisen draaman, trillerien ja toimintaelokuvien kohdalla. Ensimmäisen syynä on varmasti aiheen mutkikkuus ja kompleksisuus joka vetää siihen että yllättävyys voittaa johdonmukaisen. Trillerien kohdalla tarvitaan usein hämmentäviä juonenkäänteitä ja yllättävyys suorastaan kerjää omituista loppukäännettä. Ja toimintaelokuvissa juoni on usein lähinnä tekosyy ja oikeutus sille pääasialle, räimeelle.

Sitten on sellaisia elokuvia kuin Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" Sen pintajuoni on toki ensikatsomalta suhteellisen viihdyttävä kuvaus jossa aarteenmetsästys, salailu ja muu oveluskelu on olennaisessa roolissa. Seuraavilla kerroilla on helpompi huomata, että tämä tarina on itse asiassa rakenteeltaan varsin yksinkertainen. Elokuvasta tekeekin mielenkiintoiseksi siinä olevat puitteet jotka ovat täynnä tarinoita. Osa niistä sivujuonista ja puitetapahtumista ovat yksinkertaisia ja ilmituotuja, kuten esimerkiksi tarina pettyneestä pohjoisvaltioiden kapteenista joka on sodan katkeroittama, ja jonka elämän täyttää vain viina ja valtionpetokseksi tuomittava ajatus puolustettavan sillan räjäyttämisestä. Sivussa on pieniä hyvin vähän alleviivattuja tarinoita kuolevasta salanimellä kulkeneesta petturivarkaasta, "Bill Carsonista", ja hänen onnettomasti päättyvästä rakkaussuhteestaan huoraan.

Elokuvan hahmoista ei itse asiassa kerrota tarinoita. Lukuunottamatta Tucosta ja hänen pappiveljestään, jolloin tarina on kahdessa kohtauksessa eikä siihen enää oikein palata. Puitteet sisältävätkin enemmän tarinoita kuin varsinaiset hahmot ja pääjuoni. Hahmotkin kuvataan peräti varsin erikoisella tavalla, jossa hahmojen toimet täsmentävät heidän luonteenpiirteitään tavalla, jossa loppupuolen toiminnat tuovat selkoa siihen miksi he toimivat alkupuolella juuri siten kuin toimivat eivätkä jotenkin muuten. Tämä johtaa siihen, että vaikka elokuva pitää kaiken yksinkertaisena - eikä esimerkiksi lainkaan kikkaile takaumilla ja muilla ajassa hyppelemisineen - se vaatii useamman katsomiskerran jotta siitä voi kokien ymmärtää asiat.

Ja mitä useammin elokuvan katsoo, sitä enemmän maailma esittäytyy juuri näiden sivutarinoiden kautta. Sillä vaikka se ei välttämättä heti tule mieleen, "Hyvät pahat ja rumat" on itse asiassa road movie. Niissä on tavallista että kohdataan eri ihmisiä ja heidän tarinoitaan episodinomaisesti. Ilman puitteita roadmovie ei kestä kulutuskertoja. Sillä nämä taustatarinat ovat paitsi jotain, joka tapahtuu hahmoille, joiden todistajia he ikään kuin ovat, ne ovat myös jotain joka värittää hahmot, mahdollisesti muuttaa heitä, tai vähintään selittää mitä hahmot ovat ja kokevat.

Jopa ratkaisu jossa moraalisuudeltaan suunnilleen samantasoiset miehet pistetään kisaamaan moraalisesti kyseenaalisin keinoin samasta asiasta on ovela. Se auttaa luomaan vetoavia tarinoita. Tätä itse asiassa korostaa se, että hahmot on nimetty ja esitelty oikein tekstiä myöten etiikalla väritetysti. Tätä kautta elokuva tekee juuri sen miten Sipura kuvasi pahaksi leimaamista ; "Käsitykseni natseista perustuu parhaimmillaankin etukäteen väritettyyn kolmannen käden tietoon. Vaikka tiedän hyvän ja pahan olevan konsensuskysymys, perimän ja yhteisön vuoropuhelua, enkä usko hyvien ja pahojen olemassaoloon, olen helpottunut etten kuulu heihin, vaan olen onnekkaasti syntynyt paremmalle vuosikymmenelle. Olen kuin nelivuotias Otso joka sai tämänpäiväisen Autot 2 -elokuvan jälkeen rauhan kun hänelle selvitettiin ketkä olivat elokuvassa hyviksiä ja ketkä pahiksia."

Elokuvassa ei itse asiassa kerrota suoraan kannanottoja hyvään ja pahaan. Hahmot ovat karkeita, ja toimet hyvinkin epäeettisiä. Tarinoiden ideana on selvästi ensisijassa kehittää tunteita, joiden pohjalta katsoja värittää tapahtumat hyveellisiksi tai paheellisiksi. Näin elokuva ei tiivisty siihen että olisi vain otettu kasa kohtauksia. Vaikka yhden katsomiskerran pohjalta juuri tämä voisi olla kokemuksena.

Tämä vihjaa siihen että kenties elokuvakritiikiperinne, jossa käydään katsomassa arvioitava elokuva vain kerran olisi ainakin osittain väärä.

Olipa kerran. Ja toisen. Mutta ei sen pituinen se?

"Somewhat more recently, among creationists, the realization emerged that what was needed was a more "scientific" version of creationism."
("Towards a Better Version of ID - A Manifesto"
)

Kreationismin koko historia on ollut sitä että on haluttu tehdä asioista tieteellisempiä. Fundamentalistit halusivat näyttää että kyse ei ole uskonnosta vaan tieteestä ja siksi syntyi kreationismi. Tämän jälkeen kohdattiin "scientific creationism" / "creation science", jotka nimellään korostivat että ne olivat hienostuneempaa kreationismia, sellaista jossa ei ollut kyseessä Jeesusteleva ja uskonnollinen kreationismi vaan tieteellinen teoria. Tätä seurasi Intelligent Design joka ei sekään omien sanojensa mukaan ollut uskontoa vaan tiedettä ja että sitä tarvittiin koska kreationismi ei ollut riittävän vakuuttavaa tiedettä. Nyt historia näyttää toistavan itseään. Intelligent Designin tarvetta radikaalille muutokselle on alettu kritisoimaan myös ID:n sisällä. Samoin vanhempi kreationismi on nostanut päätään. Nyt on mitä ilmeisimmin tarvetta antaa ilmiölle jälleen uusi nimi.

Tätä varten on hyvä ottaa esiin kreationismimyönteisen ja evoluutiovastaisen "how to debate evolution" -blogin manifesti - jolle löytyy toki kommentaarikin. Huolestuttavinta on se, että miten kirjoittaja tiivistää minun mielipiteeni. Toisin sanoen henkilö, joka kenties parhaiten kuvaa turhautumistani ID -liikettä kohtaan löytyy nimen omaan pro-luomisteoria -puolelta.
1: Tämä ei tietysti yllättäne niitä jotka aikanaan yllättyivät "tuolilta putoamiseen asti" siitä kun vuolaasti selitin miten vanha kreationismi oli rohkeampi ja eksakteja tieteellisiä hypoteesejä esittävä. Se esitti kannanottoja jotka olivat tieteellisesti testattavissa. Kuten ID taas ei, sehän nojasi enemmän analogioihin ja vertauksiin ja mielikuviin. Teesini oli että kreationismi oli paljon tieteellisempää kuin ID, ja että itse asiassa ID on vain sitä että kreationismista karsittiin kaikki tieteellisesti tutkittava (osittain siksi että kreationismi epäonnistui, paljastui epätodeksi) ja jäljelle oli rapistuminen retoriseksi kikkailuksi ja "voi olla" -epämääräisyyksien ja "ei oteta kantaa" -vaikenemisten taakse. Luonnontiede korvattiin postmodernismilla. Ei enää puhuttu onko evoluutio luonnontiedettä (tämä oli irrelevanttia, koska se tarkoittaa vain että evoluutio on naturalismia) vaan onko sen takana löydettävissä diskurssianalyysin avulla jotain valtapelejä. (Löytyy, ei pitäisi olla ihme, sillä valtapelejä voidaan löytää aivan kaikesta. Tunnettua on että jopa puhdas logiikka alistuu tässä vallankäytön välineeksi.) Jos ID ei ole kreationismia, niin se on jotain joka on laadultaan paljon pelkurimaisempaa, kaksinaamaisempaa ja ennen kaikkea pseudotieteellisempää.

Sen henkenä on se, että ID herätti aikanaan innostusta. Oli uuden ajan nousun tuntua. Sellainen oli esimerkiksi Behe ja hänen uusi konseptinsa. Sittemmin liike on kuitenkin latistunut politikoinniksi ja Behekin näyttää enimmäkseen keräävän rojaltteja kirjoista joita hän myy maallikoille. ID ei ole edes hävinnyt taistelua ja debattia koska se ei ole vielä noussut debattitasolle, vaan jäänyt metatasolle. ID ei ole vielä keksinyt miten lopettaa uhoamisen kehän reunalla ja miten siirtyä kehän sisälle. Tämän potentiaalisen näkemyksen rappeutuminen uskonnollis-poliittiseksi elämöinniksi harmittaa.

Kirjoittaja nakuttaakin teeseissään Lutherin tapaan vaatimuksia. Ja itse asiassa minun on pakko myöntää että henkilö sanoo suunnilleen täsmälleen niitä asioita joita minäkin olen aina korostanut. Vaatimuksena on se, että asiat etenisivät tieteestä alaspäin. Eli kaikki nykyisenkaltainen poliittis-uskonnollinen ideologia karsittaisiin karusti. Ruohonjuuritasolta pakottaminen jätettäisiin, eli keskustelussa ei yritettäisi vaikuttaa koulujen opetusohjelmaan vaan ensin asia hoidettaisiin tiedemaailmassa (ja koulukirjat seuraisivat sitten perässä, koska ne seuraavat tiedemaailmaa.) Pelkän naturalismin kritiikin sijasta pitäisikin esittää vaihtoehtoinen metodologia joka on tutkimuksellisesti vähintään yhtä tehokas kuin naturalismi. Ja jos tässä ei onnistuta, niin sitten on syytä lopettaa länkyttäminen ja toimia nykytieteen metodologialla ja tehdä Suunnittelusta naturalistisin menetelmin tutkittava ilmiö. Viholliskuvan lietsomisen ja "darwinismin päihittämisen ja kritisoimisen" sijasta pitäisi keskittyä tieteentekoon, positiiviseen tutkimusohjelmaan jossa ei moitittaisi toista teoriaa ja valitettaisi sitä miten se ei tutki riittävästi, vaan rakennettaisiin omaa tutkimusohjelma (joka sitten toimii paremmin ja tehokkaammin).

Kommentaari näyttää että tämän manifestin seurauksena jouduttaisiin käytännössä purkamaan nykyinen "Discovery Institute" -keskeinen Intelligent Design ja sen käytännöt. Eli käytännössä aloittamaan puhtaalta pöydältä. Lista on siitä mielenkiintoinen, että jos nykyisestä ID:stä karsii syytöslistan kohdat, jäljelle jää käytännössä vain "tyhjä talo". Kun olen luetellut kreationismin ominaispiirteitä, on selvää että ID on kreationismia, mutta tämän listan puhdistukset tekisivät ilmiöstä todellakin eikreationistisen. Se ei enää olisi ruohonjuuritasolta "norsunluutornia" moittiva vainokorttia heiluttelevaa juridista fundamentalismia joka yrittää ensi sijassa saada vaikutettua koulujen opetussuunnitelmiin ja saada ateismi ajettua ulos yhteiskunnasta (kun kukaan ei ajattele lapsia jotka kohtaa tämälaista kauheaa syntiä).

Idea tuntuu itse asiassa oikein hyvältä. Ja liikkeellä on viime aikoina ollut kovia muutospaineita. (Sen näkyvyys julkisuudessa on vähentynyt ja muut asiat kiinnostavat enemmän. Tämä näkyy jopa siinä että skeptikkoblogit olivat yhteen aikaan täynnä Intelligent Design -kritiikkejä, kun nyt homeopatian ja vaihtoehtohoitojen moittiminen on paljon yleisempää.) Muutospaine kuvaa sitä että tämänlainen ehdotus syntyy tilanteessa jolloin sillä on sosiaalinen tilaus ja tätä kautta potentiaalia levitä.

Valitettavasti onnistuminen ei seuraa siitä että on hienot tavoitteet. (Intelligent Designkin kuvasi toimiaan ihastuttavin termein jotka olivat ideoina kannatettavia. Se toteutus kuitenkin epäonnistui. Tämä ideoilla rummuttamisen ja niissä epäonnistumisten välinen kuilu on se joka ID -pettyneen manifestin kirjoittamisenkin taustalla on olennaisesti vaikuttanut.) I am not holding my breath. Mutta hengittelen kuitenkin sillä lailla positiivisesti ja ystävällisesti.

Skeptikon yleisö

Skeptikoiden eräs suurin ongelma perustuu siihen, miksi ylipäätään vaivautua. Tässä kohden voidan esittää ainakin seuraavat kohdat, jotka ovat esiintyneet skeptikoiden "sisäisessä keskustelussa". Osaa saattaa kenties yllättääkin se, miten skeptikot miettivät toimiaan yllättävän kovasti. Ateistis-skeptisessä blogissa nimeltä "paahtoleipä" oli jopa yhtenä pääteemana se, miten "hihhuleiden kanssa ei kannata keskustella". Teemana oli se, että hän kannusti "passiiviseen ateismiin", jossa koko ateistisuutta ei korostettaisi. Ilmeisesti tätä ei tarvitsisi mainostaa ja korostaa koska se olisi luonteva osa normaalia elämää.

Monin paikoin ostankin näitä argumentteja. Kuitenkin näen että avoin skeptisyys on kaiken kaikkiaan kenties parempi asia.

Vapauspuoli

Suomessa on lupa uskoa ja kannattaa typeriäkin asioita. Vapaus koskeekin kahta osaa : Yrittämisen oikeutta. Ja uskomisen oikeutta. Suomessa on "lupa myydä ja ostaa". Tässä osa jopa kehaisee yrittäjien oveluutta ; Jos vaikkapa joku Nokian insinööri siirtyy pitämään homeopatiayrityksen vetäjäksi koska hän tienaa tällä enemmän, on kyseessä "rahat pois tyhmiltä" -ajattelu.

Tosin ne, jotka ovat joutuneet erilaisten "käärmeöljykauppiaiden" uhreiksi tai jotka tietävät vaikkapa läheisiään jotka ovat niihin hurahtaneet ja menettäneet rahojaan, kokevat tämän loukkaavana ; Heistä erehdys ja manipuloitavuus ja hyväuskoisuus voi sinällään olla jopa tottakin, ja tämä tosiaan tekee toki huijauksen helpoksi, mutta se luo huijaukseen lisäilkeyttä. Lisäksi ihmetystä herättää se, miten esimerkiksi "energiaparannusta" opettavilla kurssittamalla näyttää tienaavan paremmin kuin varsinaisella "energiaparannuksella". Se, että ihmisille annetaan lupa huijata ilman että tästä saa edes ääneen kritisoida suututtaa monia ja vaikeneminen tunnetaan jopa epäeettisenä.

Tehokkuuspuoli

Skeptikoiden työ ei käännytä vaikkapa huuhaahoitoa käyttävää. Usein tämä kohdistetaan etenkin äksympiä skeptikoita kohtaan, ja muistetetaan että räväkkyys ei auta ihmisiä muuttamaan mieltään. Kriittisyys ei siis ratkaise yhtään ongelmaa. Mutta toisaalta täsmälleen sama ongelma näyttää olevan ystävällisemmilläkin skeptikoilla. Kritiikki ohitetaan, kielletään, sitä ei ymmärretä, tai sitä pidetään jo lähtökohdiltaan irrelevanttina. Tähän selityksenä on usein se, että tässä yleisö onkin jokin ulkopuolinen.

Tässä korostetaan että crank ei ole tavallinen ihminen, ja että hänen kritisoimisensa ei vakuuta varmasti häntä itseään koska hän on hyvin omistautunut ja syvällä asiassaan. Sen sijaan ulkopuoliset ihmiset, jotka muutoin saattaisivat uskoa crankia voivat herätä nähdessään sen toisenkin puolen.

Mainostuspuoli

Keskustelu antaa julkisuutta vastapuolelle, ja tätä kautta koko kritiikki relevantisoi aihetta. Tässä ajatuksena on sinänsä hyvä huomio, että kaikki julkisuus on hyvästä. Aina kun jokin pseudotiede mainitaan ääneen, saadaan ilmainen mainos joka tekee ilmiöstä muistettavan. Ja jos esimerkiksi joku professori vaivautuu kritisoimaan asiaa, niin mukana tulee helposti arvovaltaakin. Asia on sen verran laadukas ja merkittävä että sen kritisoimiseen tarvitaan joku muu kuin vaikkapa joku ammattikoulun käynyt Kelloseppä Toijalasta. ja muutenkin Streisand effect uhkaa aina kun jotakin vastustetaan ja yritetään sensuroida ; Ihmiset tulevat uteliaiksi.

Kritiikkinä tälle voitaisiin mainita että mainoskampanjoissa on vastustajien tuotteiden moittiminen kiellettyä. Tämä ei silti katkaise mainoskampanjoiden siipiä. Lisäksi silloin kun Suomi oli kristillinen, ei kristinuskoa vastustettu lainkaan. Se ei silti tehnyt uskonnotsa heikkoa, vaan päin vastoin se valloitti laajimman poliittis-yhteiskunnallis-infrastruktuurillisen asemansa nimen omaan silloin. Kritiikin ilmeneminen johti siihen että kirkko ja uskonto ovat marginalisoituneet runsaasti sen "kulta -ajoista". Näin on, vaikka todennäköisin ihmisillä on nykyisin keskimäärin paremmat tiedot uskonnon ja teologian kiemuroista kuin vaikkapa niinä aikoina kun lukutaitokin oli suomessa harvinaista.

lauantai 27. elokuuta 2011

Jos meta rikkoo fysiikan.

Säilymislait ovat olleet fysiikassa hyvin kantavia. Itse asiassa 1800 -luvulla oli sellaisia tiedemiehiä jotka ajattelivat että "kaikki oli jo keksitty". Eli että fysiikan ilmiöt oli löydetty ja loppu olisi lähinnä tarkkuuden parantamista. Tässä mahtia näyttelivät esimerkiksi aineen säilymislaki ja energian säilymislaki. Sitten tuli löytöjä radioaktiivisuudesta. Niissä energiaa näytti tulevan hyvin paljon, ikään kuin tyhjästä.

Säilymislait vaativat hieman täydentämistä, mutta selitys löytyi siitä että radioaktiiviset aineet energiaa tuottaessaan hajoavat toisiksi aineiksi. Ja lopulta syntyi eiradioaktiivisia aineita. Kun laskettiin näiden syntyneiden tuotoksia yhteen havaittiin että radioaktiivisen aineen ainesten massojen summa on hieman vähemmän kuin alkuperäisen radioaktiivisen aineen. Tämä tarkoitti sitä että pieni määrä ainetta muuttui energiaksi. Näin energian ja aineen välille saatiin yhteys, ne ovat ikään kuin samaa asiaa. Ja tämä tiivistyy siihen kuuluisaan yhtälöön E=MC2

Säilymislait ovat myös hyvin voimakkaita, mikä näkyy siinä miten Pauli suojasi ad hoc -oletuksella aineen ja energiansäilymislain kokeessa ja oletti näkymättömän neutriinon. Sittemmin tämä neutriino löydettiin, myöhemmin. Siihen asti oltiin ikään kuin sen varassa että "aineen ja energian säilymislaki on niin voimakas että kutsumme neutriinoa enemmänkin työhypoteesiksi."

Tästä päästään teologian puolelle. Sillä vaikka monen mielestä uskonto ja tiede eivät ole samassa maailmassa, ja että ne käsittelevät aivan erilaisia ilmiöitä, uskontoon kuitenkin usein liittyy kaikenlaisia kannanottoja siitä miten maailma toimii.

Näin käy esimerkiksi ihmeparantumisissa. Tosin niitä monet uskovat pitävät enemmän tarinointeina, joten ne ovat vähemmän kaikenkattavia uskontokritiikin kohteita. Ihmeparanemisiin ja muihin ihmekertomuksiin keskittymällä isketään lähinnä tietyntyyppisiin fundamentalisteihin. Kuitenkin kaikenkattavuuttakin löytyy. Yllättävin ja oleellisin lienee ajatus sielusta. Sielun ongelmahanan on kuten Dennett sen esittää ; Jos meillä on eifysikaalinen mieli, se on ulkopuolinen vaikuttaja mielessämme. Ja että tämän pitäisi näkyä aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.

Uskovaiset voivat tässä kohden toki selittää - kuten eräskin teki - että uskovaisen ei tarvitse uskoa että aineen ja energian säilymislait eivät pätisi. Sill säilymislaeissa oleellinen yksikkö on systeemi ; Jos systeemiin virtaa ainetta ulkopuolelta, siihen voi tulla lisää ainetta. Ja jos systeemiin virtaa energiaa, entropiankaan ei tarvitse totella. Tällöin Jumala on vain ulkopuolinen joka tuo universumiimme ulkopuolelta jotain ja tekee universumista avoimen systeemin. Universumin sisällä, noin muutoin, säilymislait pätisivät tämän jälkeenkin. Tämä on toki oikea oivallus.

Valitettavasti Dennettin ajattelutavassa nojautuminen on juuri tämäntapainen. Hänen mukaansa aineen ja energian säilymislaki on niin vahva, että ihmisen on ikään kuin pakko tehdä kuten Wolfgang Pauli. Eli "olettaa neutriino" vaikka sitä ei havaittaisi suoraan. Se, mikä Dennetillä onkin olennaista, on se, että voimme havaita - kuten radioaktiivisuuden kohdalla - arvioida energiavirtaa ja ainevirtaa. Näin voidaan havaita jos systeemi on avoin. Koska tätä ei ole havaittu ja aineen ja energian säilymislaki näyttää päin vastoin vastaansanomattoman voimakkaalta, on itse asiassa pakko olettaa että systeemi on suljettu. Sielu vaatisi avointa järjestelmää, ja sen perustelu vaatisi olettamaan havaintoja joita ei ole koskaan havaittu. Sellaisia jotka peräti rikkovat fysiikan kenties vahvimpia periaatteita.

Näin ollen Dennett perusteleekin että meillä on tässä empiirinen haaste jossa on koejärjestelmä, joka voi antaa kaksi vaihtoehtoa. Näistä vaihtoehdoista toinen kuvaa aivoja fysikaalisena suljettuna apparaattina ja toinen kuvaa aivoja jonain johon kohdistuu tietoisuuden ohjausta. Olisi tieteenvastaista olettaa että se toinen olisi totta "havainnoista huolimatta".

Valonarka totuus

Vampyyrien uskotaan palavan auringonvalossa. Tämä on toki sinällään jonkinlainen ad hoc -selitys sille miksi emme näe vampyyrejä päivittäisessä elämässämme. Mutta vampyyrit kuitenkin muistuttavat meitä jostain ; Valo tosiaan muuttaa sitä kohdetta johon se osuu. Tämänlaisia ei varmasti yleensä ajattella, mutta tosiasiassa ihminen ei saa suoraa välitöntä kontaktia kohteesesnsa. Vaan ihminen päin vastoin näkee koska fotonit välittävät jotain kohteista josta ne ovat tulleet. Ihminen aistii vain fotonien suuntaa ja aallonpituuksia. Se, että jokin näkyy vaatii sen, että kohteeseen osuu fotoni. Ja tämän osuman jälkeen fotoni eikä kohde ei enää ole sama. - Arkielämässä tämä näkyy siten, että esimerkiksi kuitit ja junaliput kehotetaan säilytettäväksi valolta suojattuna.

Vaikka totuuden uskotaan olevan sellainen että se ei pala tulessakaan, empiirinen totuus on hieman kuten vampyyri. Siksi kun katsotaan oikein pieniä kohteita joudutaan esimerkiksi siihen että vastaan tulee heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja muuta arkijärjelle erittäin ihmeellistä. Mieliä nyrjäyttää esimerkiksi superposition kaltaiset tilanteet.

Näiden outouksien vuoksi kvanttifysiikkaa kohtaan onkin laitettu kritiikkiä. Einstein ei pitänyt kvanttifysiikkaa eleganttina. Hänestä kysymys ei ollut mistään nopanheitosta. Toinen, kenties yllättävä, kriitikko, oli Schrödinger, joka kehitti ajatusleikin Schrödingerin kissasta joka on laatikossa ja ilmenee samanaikaisesti sekä elävänä ja kuolleena. Hän yritti tehdä tämän ajatuskokeen kritiikiksi kvanttifysiikkaa kohtaan, mutta kissasta tulikin sittemmin päinvastaisen kuvaus, ajatuskoe, jolla yritetään selvittää miten omituisesti kvanttifysiikka toimii.

Vastakkainen kanta kun on se että kvanttifysiikan epäintuitiivisuus myönnetään. Richard Feynman kuvaa tätä tilannetta "I'm going to describe to you how nature is - and if you don't like it, that's going to get in the way of your understanding it." Eli fyysikot selittävät miten maailma toimii, eikä vaadi maailmaa noudattamaan omia vaatimuksiaan siitä säännöstöstä jota maailman luonnonlakien olisi mielestämme seurattava.

perjantai 26. elokuuta 2011

Kolmas ulottuvuus (Joka miekkaan tarttuu...)

Douglas Adams kuvaa "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" -kirjassaan sitä, että kolikon reunakuviot vaativat syvää oivaltamista. Syynä on se, että kolikon reunat ovat "selityksen jälkeen" ilmeisiä, mutta niiden huomaaminen "aluksi" on itse asiassa vaikeaa. Kolikonheitossakin on aina kruuna ja klaava, ja tässä innossa kolikko näyttäytyy ikään kuin tasona ja kaksiulotteisena. Sillä on kuitenkin kolmaskin ulottuvuus, jonka huomaaminen vaatii perspektiiviä.

"Unkurissa" kuvattiin sitä, miten mainosmiehet keksivät että vaatteella on syvyys. "kun sanottiin, että omo puhdistaa syvältä, pyykin oletettiin samalla olevan syvää, mitä kukaan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. ja kun syvyys oli keksitty, likaa ei enää pyyhitty pinnalta vaan se karkotettiin kaikkein salaisimmista sopukoista."

Miekan kohdalla tilanne näyttää kuitenkin hieman erilaiselta. Tämän huomaa jos tarkastellaan tekniikoita, joissa miekan terään tartutaan. Joskus terä on oman miekan terä, jolloin puhutaan half-swordingista. Ja joissain disarm -tekniikoissa nimen omaan vastustajan terästä otetaan kiinni. Jotkut itämaisen mystiikan ylimmät ystävät halveksivat näitä tekniikoita, koska he ovat sitä mieltä että näiden tekniikoiden olemassaolo toimi kenties jossain kälyisessä euroopassa, mutta vain siksi että eurooppalaiset miekat olivat niin huonoja. Miekan terään ei tartuta japanissa, koska siellä miekat olivat niin teräviä, jopa ne miekat jotka oli tehty jonkun pienen kylän sepän nyrkkipajassa.

Kuitenkin tarttumisen ideana onkin siinä että ymmärtää että terässä on itse asiassa se pinta. Siinä missä kolikosta ei huomata reunoja, ja tätä huomaamattomuutta vedotaan ohuudella, miekan terässä huomio kiinnittyy vain tuohon ohueen reunaan. Sitä unohtuu, että kun minäkin viimeksi katsoin japanilaisen katanan terään, niin siinä oli laakeaa tilaa josta voi ottaa kiinni. Lape ei ole terävä, ja siitä saa yllättävän hyvän otteen.

Vallatonta ja puutteenalaista

Olen kierrellyt Suomenlinnassa useita kertoja. Joskus mukanani on ollut ystäviä, joskus ei. Näin reissuja voidaan kuvata joko seurallisiksi tai yksinäisiksi. Reissu on joko sosialisointia tai itsellistä heivaamista. Molemmissa on selvästi paljon merkitystä, joskin erilaista.

Tämä ajaa ajatukset Sartreen. Hänellä nimittäin oli hyvin tilanteeseensopiva suhtautuminen olemassaolemattomuuden merkitykseen. Hän kritisoi sitä, että ihminen ajattelee aina että vain se, mitä hänellä on on merkityksellistä. Hän kuitenkin kuvaa esimerkiksi sitä, että jos hän menee sovittuun tapaamiseen kohtaamaan ystäväänsä kahvilaan, ja tämä ei olekaan täällä, niin ystävän poissaolo värittää koko tilan. Näin voidaan itse asiassa sanoa vaikka odotettu henkilö olisi vain mielikuva ja toive tämän läsnäolosta. Itse asiasssa vaikka ystävä olisi kuollut tai mielikuvitusystävä, se olisi silti merkityksellinen jos se värittää tilan jotenkin.

Tällä on itse asiassa valtava merkitys Sartren eksistentialismille. Hänestä vapaus on tärkeää koska voimme kuvitella vaihtoehtoja. Ja koska voimme kuvitella olematonta. Unelmat, toiveet ja odotukset eivät ole reaalisia, joten poissaoleva mahdllistaa vapauden marginaalin. Tämä heijastuu sitten sellaisiin Sartren käsitteisiin kuin être en soi (oleminen itsessään) ja être pour soi (oleminen itselleen) ; Ihminen vertaa asioita jotka ovat ja asioita jotka ovat hänen mielessään. Tätä kautta kokemus värittyy ja esimerkiksi kahvila jossa ystävää ei ole esiintyy sitten merkityksellisenä (loukkaantuminen sopimusrikkomuksesta, tai mahdollisesti helpotus jos satut olemaan ystävälle pirusti velkaa).

Tämä itse asiassa heijastuu Sartren Jumalanäkemykseen. Moni korostaa Sartren ateistisuutta, mutta tosiasiassa Jumalakin on vain yksi asia jonka olemassaolo voi olla merkityksellistä koska ihmisillä on opetettu kulttuurillinen konsepti Jumalasta. Näin ateistin päässä on mielikuva Jumalasta, mutta se ei ole jumalakaipuumuotoa, johon homo religiosus -ihmiset ovat sitä helposti laittaneet. Sartren näkemys onkin se, että ateismissa on irtiotto Jumalakäsitykseen, joka voi jopa kasvattaa ihmisen itsellisyydentunnetta.

Ateistin Jumalattomuuden merkitys on samantapaista kuin se tunne, jonka monet parisuhdetta etsivät kokevat. Kun korostetaan sitä miten seuraavan nurkan takana voi olla Se Oikea, samalla korostetaan että tässä_ja_nyt Sitä Oikeaa ei ole kuin toiveissa. Tässä on toki helppoa kyynistyä vanhapiikamaiseksi, mutta moni uskoo että on mahdollista elää sinkkuelämää ilman tälläistä. Ja itse asiassa olemattoman seuralaisen suremista ja ns. "epätoivoisuutta" ei pidetä kovin kannattavana vaan säälittävänä.

Näin ollen Sartre itse asiassa vastaa Kierkegaardin haasteeseen. Kierkegaardin mukaanhan ihmisen kokemusmaailmassa on Jumalan kokoinen aukko. Sartre selittää että tämä johtuu siitä että ihminen hakee toteutumista itsensä ulkopuolisesta tilasta. Näin Sartre päätyykin siihen että ateismin ajatuksen kohtaaminen aikaansaa uskovissa turhautumista. Mutta ongelmana ei ole se, että ihminen ei usko Jumalaan vaan siinä, että ihminen ei kestä sitä että hän kohtaa jotain joka on enemmän kuin hän itse käsittää. Jumalakonsepti tuntuu siksi helpottavalta, koska se poistaa rajallisuuden kokemuksen ~ Vaikka monesti uskova on ymmällään, eli hänen oma ymmärryksensä ja hallintansa on poissa, hallinta ja ymmärrys oletetaan kuitenkin jonnekin. Sartren mukaan ratkaisu on hyväksyä Jumalan olemassaolemattomuus ja tottua kestämään omaa rajallisuutta. Tällöinkin oman ymmärryksen poissaolo koetaan, mutta olennaisesti eri tavalla.

Ja tämä kaikki tiivistyy Sartren vapauskonseptiin ; Hänelle vapaus ei ole vallattomuutta vaan puutteenalaisuutta. Valinnan hetkellä on vaihtoehtoja, valinnan jälkeen ei. Näin mahdollisuudella on rajat. (Peräti kahdessa vaiheessa ; ensin vaihtoehdoissa ja sitten vielä toteutumisessa.) Ja tämä on tietyllä tavalla puutteenalaisuutta. Tämä herättää suhteen myös siihen mitä ei ole. Ihminen lisäksi miettii eikonkreettista tulevaisuutta erilaisin skenaarioin. Näissä on mukana jotain, jossa joko on riskinä menettää jotain jota nyt on joka tuo mukaan olemassaolemattomuutta ja puutteenalaisuutta. Tai sitten tässä tavoitellaan jotain uutta, jotain joka puuttuu nyt ja jolla koetaan olevan jotain arvoa. Näin nykyhetken puute ilmenee vahvasti. Näin Sartren vapauteen onkin luontevaa liittää puutteenalaisuus.

Näin on, sillä olemassaolo ja olemassaolemattomuus ovat molemmat tärkeitä ja molempiin koetaan vahvasti erilaisia merkityksiä. Eli on luontevaa että jos elää Jumalattomana ja maailmaan heitettynä, että elämässä on pakosti monia askeesin piirteitä.

Pieni tutkielma vallasta.

Joskus täytyy mennä kauemmas jotta näkee lähelle. Näin voi käydä vaikka kun katsoo Suomenlinnan rannalta kohti Helsinkiä. Helsingin kaupungin silhuetti on melko kaunis. Tarkempi katsastelu näyttää että erityisesti silmiin pistävät monumentit ovat kirkkoja. Tämä on tärkeää, koska monumenttien rakentaminen on työlästä. Suuri määrä työtä sitouttaa varoja ja ihmisien työaikaa. Näin niiden rakentaminen vaatii resurssointeja joita tässä mittapuussa ei enää voi saada yksilön innostuksesta, vaan se vaatii taakseen aimo annoksen valtaa. Jostain syystä yhtää vapaa -ajattelijoiden toimipistettä ei näy Helsingin silhuetissa. Eikä miekkailukoulua.

torstai 25. elokuuta 2011

Connoisseur (Jos uskonto olisi viini, maistuisiko se "lannalta"?)

"As the philosopher Donald Davidson argued, it is ultimately impossible to distinguish between a subjective contribution to knowledge that comes from our selves (what he calls our "scheme") and an objective contribution that comes from the outside world ("the content"). Instead, in Davidson's influential epistemology, the "organizing system and something waiting to be organized" are hopelessly interdependent. Without our subjectivity we could never decipher our sensations, and without our sensations we would have nothing to be subjective about. In other words, we shouldn't be surprised that different people like different bottles of cheap wine."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")

Uskonnolliset kokemukset tuntuvat monille ihmisille vierailta. Kuitenkin yksi voimakkaimmista kristillisistä näkemyksistä on, että ihminen on homo religiosus, jota Jumala kutsuu ja kolkuttelee. Näin uskovaisuus olisi luontaista ja helppoa. Tämä on kenties voimakkain syy sille, että uskonnottomia pidetään helposti valehtelijoina tai sitten jotenkin vajaina.

Jälkimmäistä linjaa edustaa Alvin Plantinga. Hänelle sensus divinitatis antaa ihmisille aitoja aistimuksia Jumalasta. Koska näkemyksissä on eroja, syynä on se, että toiset aistivat paremmin. Arkikielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä että ateisti voi todella peruskokemuksena kokea Jumalan olemassaolemattomuuden, mutta hän on "sokea". Ja jos uskoo eri Jumalaan, on kenties "likinäköinen". Plantinga kuvaakin erikoisaistijia vertaamalla heitä connoisseureihin, ekspertteihin. Ehkä yleisin esimerkki tälläisestä erityisosaamisesta on viininmaistajat. Plantinga puolustaa että tarkkaa aistia on hyvin vaikeaa todistaa aistien ulkopuolisin keinoin. Ekspertit ikään kuin ovat auktoriteetteja, ja heidän aistimusmaailmansa "näyttää kehäiseltä". Plantingan mukaan aidon aistimuksen ja kehäpäätelmän ero onkin siinä että rakenne on sama, mutta aistimus on aito.

Vertausta voisi jatkaa siihen että ekspertit, connoisseurit, ovat tietysti niitä joita kannattaa kokeilla. Makuaistittoman kokemus ei kerro makuaistimuksista.

Viininmaistaminen on mielenkiintoinen vertaus, koska sen avulla voidaan kaivaa esiin jännittäviä seikkoja. Sillä viininmaistajien tarkkuutta on voitu tutkia. (Se ei siis ole jäänyt pelkän peruskokemustasolle, vaan aistien tarkkuutta voidaan tosiaan testata). Koska meillä on eri -ikäisiä viinejä, joille on annettu arvioita, voidaan viininmaistajien silmät sitoa ja tarjota heille sokkona juomista. Sitten katsotaan miten hyvin maistajat tunnistavat mitä juovat. Ja paljon tulokset korreloivat. Muitakin keinoja on, kuten tarjoaminen viiniä niin että pullo näkyy mutta sisällöt on vaihdettu ja katsotaan miten hyvin huijaus huomataan. Tulokset ovat olleet erikoisia, tosin eivät viininmaistajia kehuvalla tavalla.

Esimerkiksi ammattilaiset ovat kokeneet viinit hyvin erikoisesti ; Etiketti vaikuttaa ja sama viini saa aivan erilaiset arviot jos se tarjotaan eri pulloista. Eivätkä ekspertit osaa oikein erottaa punaviiniä ja karamellivärillä värjättyä valkoviiniä toisistaan. Itse asiassa viinien kohdalla luokittelun vaatimus ikään kuin luo luokittelua joka ei ole aistinelimissä vaan prosessoidaan mielikuvien mukaan aivoissa. Mutta toki viininmaistajat kykenevät erottelemaan jotakin. Viinien kypsyysikää voidaan erottaa sokkonakin. Tässä kuitenkin mukaan tulee "The Wine Trials" -kirjan mukainen tilanne ; On nimittäin havaittu että ekspertit pitävät maukkaina aivan eri viinejä kuin tavalliset ihmiset. Viininmaistajat selittävät tästä sen verran että tietyt viinilaadut vaativat totuttelua. Tavallinen ihminen voisi kuitenkin sanoa että viinien kohdalla kyseessä on normaalin makuaistin vääristely ja turmelemista, jonka jälkeen pahakin maistuu mielenkiintoiselta. (Mistä saa intoa katsomalla makuja viineistä. Kuvaus "tupakkalaatikko" tai "lanta" ei ole makuvivahteita jota voisi pitää erittyisen ihastuttavina.) Kun viineissä on kyse pilaantuneesta rypälemehusta, on muistettava se mikä kaikkia alkoholeja (paitsi absinttia) koskee. (Ei sitä sen maun takia juoda!)

Tämä on hyvä palauttaa lähettäjälle ja uskontoaiheeseen. Jumala -aistilta selvästi puuttuu testejä, connoisseurin aistintarkuutta selvästi voidaan arvioida. Uskonnossa taas on vain "itsearvioituja asiantuntijoita", joiden arvostus on korkeintaan seuraajien määrässä. (Totuus taas ei ole käsiäänestyskysymys.) Lisäksi viininmaistajia ja Jumalan ominaisuuksista tietäviä tuntuu yhdistävän tietty arvostuskupla, jossa palkkaa saadaan jostain suorituksesta joka esityksissä näyttää ihmeenomaiselta. Onnistuminen ja maine ovat perustelluudeltaan totaalisen eri sfääreissä. Lisäksi mukana on totuttamiselementti, joka on uskonnoissa aika kova. Maailmankuvaan kasvamista pidetään tärkeänä, ja hengellisen elämän katsotaan olevan parhaimmillaan kun sitä harjoittaa arjessa eikä vain harvoin. Tämä totuttaminen johtaa siihen että se, mikä totuttamisen jälkeen tuntuu hyvältä, luontevalta ja jopa itsestäänselvyydeltä ei välttämättä ole sellaista jota suunnilleen kukaan muu pitää sellaisena ; Tämä voi vihjata siihen että tämä asia ei olekaan niin ihanaa, vaan itse asiassa se on sen verran karmeaa että ilman työlästä totuttamista sen inhat sävyt olisivat karvaita ja epämiellyttäviä.

Tämä ei herätä perusteltua luottamusta pastoreihin ja muihin hengenmiehiin, vaan näyttäytyy enemmänkin vaatimuksena ja kehotuksena auktoriteetin sanaan uskomiseen heittäytymiseen ilman niitä perusteluja. Ja jos tilanne on todella tämä, miksi ihmeessä tehdä niitä perusteluja in first place. Sen kun unohtaa sanakikkailut ja lyö nyrkkiä pöytään ja huutaa että "tottele, kun sanon!"

"When we taste a wine, we aren't simply tasting the wine. This is because what we experience is not what we sense. Rather, experience is what happens when our senses are interpreted by our subjective brain, which brings to the moment its entire library of personal memories and idiosyncratic desires."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")