Ihminen on filosofiassa nojannut varmuuteen. Sokrates kritisoi sofisteja, "joita ei kiinnostnut totuus, vaan voittaminen", eli jotka ottivat jonkun kannan ja puolustivat sitä. Sokrateesta totuus oli selvitettävissä. Siksi, vaikka hän myönsikin että hän ei tiennyt, ei suinkaan kiistänyt tietämistä. Sokratesta voidaankin kuvata oppijana. Hänen ajattelutavassaan perustelun vedenpitävyys oli olennaista. Perustelujärjestelmä joka oli ristiriidaton oli hänestä hyvä. Tämä sopiikin hyvin intuitioon.
Sittemmin, paljon myöhemmin, ruvettiin tietysti vaatimaan havaintoja ja testejä. Enää ei riittänyt että koherentisoitiin järjestelmä, joka saattoi olla oikeassa. Alettiin vaatimaan varmistuksia. Mukaan tuli empirismi. Aluksi tässä oli vallalla verifiointinäkemys, eli että asiat havaitaan. Tämäkin sopi hyvin intuitioihin.
Empirian huipentumana oli tietysti positivismi. Sen unelmana oli luoda koherentti ja ristiriidaton kokonaisuus, jossa ei ollut metafysiikkaa. Eli vapauduttaisiin mielipidepohjaisista arvauksista. Kaikki saataisiin havaittua ja todistettua ja tiedettyä. Tämä oli intuitionmukaista.
Valitettavasti tämä intuition ja arkijärjen mukaan "ilmiselvä" kuitenkin "romahti omaan mahdottomuuteensa". Se oli sisäiseti ristiriitainen ohittamattomalla tai kiertämättömällä tavalla. Havaittiin että verifiointi on mahdotonta, puolustaminen on puutteellista. Tämän jälkeen alettiin puhumaan enemmänkin itsekriittisyydestä ja Popperilaisittan falsifioitavuuden vaatimisesta, periaatteellisesta kumottavuudesta. Ja "toisenlaisella rintamalla" esimerkiksi Heidegger esitti että tiede ei suinkaan kiellä metafysiikkaa, vaan se on vallitsevin metafysiikkaa levittävä kanava.
Metafysiikan mukanaolon pakottavuus olikin suuri ja tärkeä oivallus, joka väritti suurelta osin filosofiantekoa. Tämän jälkeen tiede ei enää ollut kovinkaan intuitionmukaista. Arkijärkeen on jääty kiinni, ja siksi monet ihmiset näyttävät siltä että he kannattavat nimen omaan positivismia.
Kuitenkin uskonnossa näytetään olevan vaiheessa, jossa skientismiä moititaan kuin se olisi positivismia. On yleisesti ajateltu että verifiointivaatimuksen hylkääminen olisi hyväksi Jumalauskolle. Sillä nyt suora havaitsematon saadaan mukaan (kun soraa havaittavuutta ei voida itse asiassa ollenkaan tehdä). Samalla ollaan saatu vettä myllyyn siihen, kun puhutaan ateismista uskontona. Ateismin metafysiikan painolastia käytetään perusteena tu quoque heilahtaa ja ateismin metafyysisyyden katsotaan olevan sama kuin luvananto uskonnon metafysiikalle.
1: Kreationistien evoluutiokritiikissä tämä on kenties menneet pisimmälle. Hehän vaativat evoluution todistamisesta aukottomia todistusketjuja. He vaativat evoluutiolta loogisen positivismin mukaisia verifiointiehtoja. Tämä on tietysti varsin naurettavaa, koska evoluutioteorian kannattajat eivät suinkaan nojaa mihinkään loogiseen positivismiin, vaan esimerkiksi yhteistä kantamuotoa on osoitettu "Nature -tasoisessa tutkimuksessa" tavalla joka on nykytieteessä laskettu formaaliksi testiksi. Jos vaatii loogisen positivismin ehtoja jotta jokin on perusteltua, se tarkoittaa sitä että kannattaa loogisen positivismin ehtoja. Tämä on ymmärrettävää jos olettaa että kreationismi on arkijärkeen ja arki -ihmisten tiedekäsitykseen vetoavaa populistista materiaalia. Ei, jos kyseessä on älykkäiden ihmisten liike, joka perustuu uusimpaan tietoon ja ymmärrykseen. Loogisen positivismin ehtojen vaatiminen perustelulta on perustelullisesti luultavasti pahempi virhe kuin kannattaisi flogistonteoriaa nykykemian puolella..
Tässä matkan varrella on kuitenkin jätetty huomioimatta muutokset. Ei huomata, että jos ateistiskientistit eivät olekaan positivisteja, tämä loogisen positivismin moittimiseen keskittyvä kritiikki on itse asiassa vakavaa olkiukottelua. Sen lisäksi uskontojen puolella unohdetaan usein ottaa huomioon että fallibilismi on Jumalan kannalta vähintään yhtä ongelmallinen asia kuin se verifiointikin. Tätä kautta positivismin jälkeisenkin tieteenfilosofian kohdalla Jumalan rationaalisuusperustelu onkin yleensä mallia "miksi se ja se tieteenfilosofian kriteeristö ei koske Jumalaa". Se, että positivismin kaatumisen kautta tuli helpotuksia ei suinkaan auta siis riittävästi. (Voidaankin sanoa, että positivismin kaatumisen taustalla on se, että empiristit ja Jumalauskoiset onnistui täyttämään kriteerit yhtä huonosti.)
Näin ollen teologia on jämähtänyt esimerkiksi Plantingan tapaisiin ajatuskiemuroihin. Plantingahan yritti aluksi rakentaa näkemyksen joka perustui "peruskokemuksiin". Tässä ongelmana oli se, että mikä tahansa voitiin väittää peruskokemukseksi. Hänen myöhemmässäkin näkemyksessään olennaisena on Jumala -aisti, joka antaa takeen aistejen luotettavuudelle. Tämäkin yrittää puhdistaa metafysiikan, luoda kuvan jossa kristinuskolla olisi erityinen asema, ja esimerkiksi naturalismi olisi sitä huonompi. Tässä ongelmana on se, että mukana livahtaa positivismi ; Jos systeemi ei toimi aistimusjärjestelmillä, ei auta että mukaan otetaan 1 aisti lisää. Lopputuloshan olikin se, että naturalisti "joutuu olettelemaan" juuri tietynlaisen toteutuneen tilan, joka ei ole ilmiselvä, jotta hän saisi aisteille varmuutta. Tämä on kiistatta metafyysistä taakkaa. Mutta myös uskovainen joutuu olettamaan juuri tietynlaisen Jumalan. Se, että naturalistin maailmankuvan mukaan "maailma nyt vaan on sellainen" ei ole sen enempää tai vähempää havaintoehtoja rikkovaa kuin uskovaisen "Jumala nyt vaan on sellainen kun maailmankuvani sanoo". (Ja Jumala -aistin avulla tilanne ei korjautunut vaan muuttui vain kehäpäätelmäksi, ristiriitaa ei siis ole, vaan pelkästään päättelyvirhe.)
Ja itse hakisin tähän tilanteeseen helpotusta aivan muuta kautta. Voisin ottaa avuksi eksistentialistisen ajattelun. Binswanger otti käsittelyyn mielisairauden. Hän kiinnitti asian ytimen siihen että mielisairaiden sisäinen logiikka oli hyvin sidottua ; Juuri mikään ei saanut mielisairasta muuttamaan perususkomustaan. Hänestä tämä johtui siitä että mielisairaudessa ihmisen identiteetti oli voimakkaimmillaan. Näin koko maailma ikään kuin suodattuu ja muokkaantuu tämän perusnäkemyksen pohjalta. Ja samoin toimintaa ohjaa se, mikä tämä oma perusnäkemys on. Tätä kuvattiin vapaaehtoisena vapauden vähentämisenä.
Binswangerista mielen järkkyminen onkin täynnä merkitystä, sillä oli potilaalle valtava eksistentiaalinen sisältö ja arvo. Identiteetin murtaminen olisi sama kuin itsen murtaminen. Siksi hän kehottikin kuuntelemaan potilasta ja ymmärtämään tämän maailmaa, vaikka se olisi vääristynyttä, typerää ja täynnä aistiharhoja. Hän ei kuitenkaan jäänyt tilaan jossa on "vain näkökulmia", eli että mielisairaus olisi vain erilaista tapaa olla mielenterve. Tavoitteena oli päin vastoin auttaa ihminen takaisin normaalimaailmaan. Sillä yksilö ei ole irrallaan maailmasta, vaan on maailmaan heitettynä. Näin "omissa yksityisissä maailmoissa" olemista olisi seurauksena kärsimystä ja kiusaa mielenterveydeltään järkkyneelle itselleen. Kulttuuri, muut ihmiset ja historia ovat tärkeitä, koska niitä kautta maailma aistitaan.
Tämä ajattelutapa johtaa siihen että esimerkiksi tieteessä ei välttämättä tarvitse miettiä että onko meillä mitään autenttista todistetta siitä että kaikki mitä havaitsemme ei ole vaikka "Matrix" -elokuvan tapaisesta järjestelmästä. Ehkä koneen algoritmit luovat harhaisen maailman joka on jopa luonnonlaeiltaan erilainen kuin "sisällä järjestelmässä", eli vapautuminenkin olisi ikävä kokemus kun ulkopuolisen maailman eri todellisuus vaatisi paljon totuttelua. Sen sijaan tiede joka on empiiristä ajaa juttuja kokemuksiimme. Kenties kun rakennamme teknologisen vempeleen, se on vain bittien kalsketta. Mutta se kuitenkin ilmenee meille. Ja tästä voidaan sanoa vain että "koska ajattelen, niin olen". Ja "koska jokin asia ilmenee aisteillemme, se on jotakin, kenties vaan hallusinaatio, mutta se on kuitenkin jotain".
Ja näin tiedettä voi tehdä ilman että alkaa väistämättä vaatimaan jotakin "taetta", joka kalskahtaa vain siltä että tässä rakennetaan jotain jolla rakennetaan lähinnä havaintovarmuutta, jotain "metafysiikatonta oikeaa maailmankuvaa" joka on positivismin kumoutumisen jälkeen tiedetty mahdottomaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti