Suuri kupla

Alvin Plantingan teologiassa voidaan nähdä kaksi hyvin erilaista vaihetta. Varhaisempi vaihe näyttäytyy kirjassa "Reason and belief in God" (1983) sisältää perusargumentin, jossa hän selvästi irtautuu fundamentalistisesta teismistä. Hän kritisoi fundamentalistien tapaa lähestyä Jumalaa; He ikään kuin oikeuttavat Jumalaa vetämällä siihen johtopäätöksiä toisista uskomuksista. Vuosimallin '83 Plantingasta tämä nojaa liikaa evidentialismiin -ja hän menee sivulla 63 niin pitkälle että esittää että fundamentalistien projekti kaatuu sisäiseen ristiriitaan ; Se ei kykene täyttämään omia vaatimuksiaan ja heijastuu tätä kautta älyllisenä epärehellisyytenä. ; Plantingan mukaan fundamentalistit esittävät väitteen, jonka mukaan Uskomus on henkilölle aito perususkomus, mikäli uskomus on henkilölle itsestäänselvä, kumoamaton tai aisteille ilmeinen. Tämä väite itsessään ei kuitenkaan täytä tätä ehtoa, jolloin tämä määrittely on ristiriidassa ja irrationaalinen. Ja sen varaan evidentialistista Jumalatodistusperinnettä on rakennettu.
1: Logiikka muistuttaa itse asiassa hieman niitä argumentteja, joita on sovellettu loogisen positivismin kumoamista kohtaan (Mikä ei yllätä, koska kreationistit yrittävät tehdä Jumalasta skientismiä ja koska loogisen positivismin kumoamisargumentit oli jo keksitty, niiden soveltaminen on todennäköisempää ja helpompaa kuin aivan upouusien keksiminen. Plantinga on lukenut mies, joten tämä oli hänelle varmasti tuttua.

Ateismin sijasta varhaismallin Plantinga esittääkin toisenlaista lähestymistä jolla uskominen olisi järkevää. Hänestä uskominen oli perususkomus. Ensimmäisessä korostetaan sitä, miten teismi on järkevä perususkomus, vaikka Jumalalla ei olisi yhtään perustelua tai todistusta. Sen sijaan Plantinga vetoaa subjektiiviseen puoleen. Hän korostaa (sivu 80), miten moni kokee uskonnollisia tunteita. Näillä henkilöillä on kokemus johon viitaten he voivat yksilöinä uskoa että on olemassa vaihtoehto että nämä tunteet kenties viittaavat johonkin aitoon.

Tämä huomautus johtaa tietysti siihen, että miltei mistä tahansa asiasta saadaan tällä menettelyllä rationaalista. Plantinga yrittää kuitenkin rakentaa asialle jotain esteitä. Hän käyttää Suuri Kurpitsa -vertausta käyttäen apunaan "Tenavat" -sarjakuvassa olevaa uskoa Suuren Kurpitsan tuloon. Plantinga selittää että peruskokemus vertautuu normaaleihin aistihavaintoihin. Kun puu on edessämme, meillä on peruskokemus puusta. Mutta nurkan taakse mennessämme tilanne voi olla aivan toinen. Samoin Suuri Kurpitsa ei ilmene uskonnollisina kokemuksina sarjakuvan ulkopuolella, joten se on selvästi perusteeton. Sen sijaan kristityt kokevat syyllisyyden, armon saamisen ja muita vastaavia kokemuksia normaalissa elämässä. Näin abstrakti esimerkki ei tule kysymykseen.

Kuitenkin historiasta ja uskontojen rakenteista löytyy ilmiöitä, jotka ovat selvästi olleet yhtä hyviä perususkomuksia kuin kristinusko. On yhteisöjä joille esimerkiksi voodoo on rationaalinen perususkomus kaikilla niillä kriteereillä, joita Plantinga antaa. Itse asiassa "uuden linjan" Plantinga myöntää tämän. Plantingan "Warranted Christian Belief" (2000) kertoo sivulla 346, että voodoo on yksi perususkomus, jonka laatu on sellainen että yhteisön jäsenien on rationaalista olla sen kannattaja (ei siksi että se on evidentiaalisesti todistettu, vaan koska se on järjenmukainen ja koherentti). Tämän seuraus muuttaa koko näkemyksen aika tylsäksi, sillä jos uskovainen kertoo että kristinusko on jollain ajatteluketjulla yhtä perusteltu kuin voodoo, ateistit ja muutkin ihmiset kohauttavat olkapäitään ja sanovat "niinhän me just sanotaan. Samaa taikauskoa kaikki."

Siksi ei olekaan ihme, että kommentti löytyy "uuden Plantingan" puolelta. Sillä tässä vaiheessa hän rakentaa hyvin erilaisen lähestymistavan asiaan. Plantinga muuttaa mielipiteitään, mikä kertoo kypsyydestä. Toisaalta hän ei hylkää sitä asiaa, jonka puolesta hän on perustelunsa rakentanut, vaan heittää koko rakennelman sivuun ja alkaa puolustamaan ennen kannattamaansa asiaa eri näkökulmasta. Tämänlainen liittyy tietysti -hyvässä ja huonossa- siihen että Plantingan usko on vahva. Hyvänä on se, että hän käy kaikki tiet asian puolustamiseksi, eikä jätä projektia kesken pikkupuutteiden vuoksi. Huonona taas on se, että jos asiaa puolustaa keskenään ristiriitaisilla tavoilla, voi tilanne olla se, että lopputulema on ennaltapäätetty ja sitten kaavitaan esiin mitä tahansa joka jotenkin voisi tukea sitä.

Tässä hän on tehnyt ison paluun takasin. Sillä hän määrittelee rationaalisuuden uusiksi tavalla joka sopiikin melko hyvin yhteen juuri hänen aikaisemmin kritisoimansa fundamentalismin kanssa. (Ja luultavasti juuri tämän vuoksi fundamentalistit pitävät hänestä kovin kovasti.)
1: Tosin on "miltei pakko tehdä" huomio siitä, että itse asiassa Plantingan asenne Jumalatodistuksen painoarvolle ja mahdille tuntuu heiveröiseltä, kun sitä vertaa siihen varmuuteen mitä teologiassa on tavattu nähdä. Ennen Jumalatodistukset olivat mahtipontisempia, ne ikään kuin sulkivat muita vaihtoehtoja lujemmin pois. Ateismi oli järjetöntä ja mahdotonta, Jumala ainut vaihtoehto. Nyttemmin alan terävimmät mielet kehittelevät varsin järkeviä, mutkikkaita ja hyvin sovellettuja perusteluketjuja, joissa yritetään selittää enemmänkin sitä, että "voi olla Jumala kun sitä ei ole kumottu, joten voin uskoa siihen olematta ihan täys tomppeli". Tämä tosin myös herättää mietteitä teologisen projektin edistymisestä. Tuntuu että vuosisataiset perinteet ja terävimmät aivot ovat isosta työstä huolimatta ottaneet lähinnä takapakkia. Vakaa ateismin kumoava Jumalatodistus näyttää kulkevan kauemmas ja Jumalan rationaalisuuden puolustaminen yhä varovaisemmalta.

Uudenkin linjan Plantinga rakentaa ajattelunsa sen varaan, että hän määrittelee rationaalisuuden. Tässä rationaalisuus tarkoittaa (koherenttiuden, loogisuuden tai muiden vastaavien asioiden sijasta) siihen että näkemyksellä on tae. Tae tarkoittaa sitä, että kognitiivinen kyky joka tuottaa asianmukaisen havainnon toimiessaan ympäristössä ja tavalla jossa se toimii tehokkaasti, on taattu. Tässä mystinen kokemus ei riitä, koska täytyy ottaa huomioon harhan mahdollisuus. Selvästi tämä on hyvin kaukana siitä perususkomusnäkemyksestä, jota hän kannatti aikaisemmin.

Plantinga tarvitseekin Jumalalle aistimuksen, jonka hän saa sensus divinitatiksen kautta. Tässä hän viittaa Calvinin näkemyksiin, mutta ajatus on pyörinyt ympäriinsä (ja itse pidän sitä ensisijassa Descartesilaisena). Kun meillä on asiallinen Jumala -aisti, se oikein toimiessaan antaa oikean tuloksen. Plantingasta Teistin ei ole ristiriitaista usko että jos Jumala on olemassa, hän antaa tälläisen aistin jotta ihmiset voisivat uskoa häneen rationaalisesti. (Plantinga uskoo että ateistit kokevat Jumalan eri tavalla, koska heillä aistissa on vikaa. Tämä johtaa mielenkiintoiseen tilanteeseen. Tätä vammautumista kuitenkin tavallaan tarvitaan, jotta aistimuksen ihmiseen rakentumiseen voitaisiin uskoa vakavasti.) Lopputulos on siitä mielenkiintoinen, että Plantinga tiivistää sen (s. 191) että teismin rationaalisuutta ei voida irrottaa Jumalan olemassaolosta. Hän päätyy selittämään että ateistien uskontokritiikin ongelmana onkin se, että jos he eivät kumoa Jumalaa, he eivät tuhoa kristityn rationaalisuutta. ; Tämä argumentti on tietysti käännettävissä siten, että jos Jumalaa ei ole olemassa, ei meillä todennäköisesti ole taetta jolloin aistimukset Jumalasta ovat irrationaalisia. Näin ollen kysymystä ateismin irrationaalisuudesta ei voida toteuttaa ennen kuin ateismi on kumottu, falsifioitu, lyöty arkkuun lopulliset naulat.

Kuitenkin olennaisempaa on huomata, että Plantinga päätyy lopputulemaan, jossa päätellään että Jos Jumala on olemassa, on Teismi rationaalista, mutta hän ei itse asiassa tee mitään todistaakseen tätä "Jos" -lausetta seuraavaa asiaa. - Itse asiassa näin ei voida tehdä, koska jos Jumalan olemassaolo oletuksena tarvitaan jotta aistimus on tosi, on aistimuksen varassa tehty Jumalan päättely askel joka rakentaa kehäpäätelmän jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä. Näin ollen Plantinga rakentaa jotain, joka ei vakuuta ollenkaan erimielistä. Hän vetoaa kristittyihin sen sijaan että perustelisi miksi asia on jotenkin eikä toisin.

Omalta kohdaltani Plantinga näyttää siltä, että Teismille yritetään lähinnä tehdä oikeutusta koherentisoimalla se. Tämä toki liittyy olennaisesti siihen, onko asia perusteltu. Mutta hyvin perustelluksi se ei sitä vielä tee. Tämä itse asiassa myönnetäänkin ja kuvataan miten eri maailmankuvat rakentavat erilaisen mahdollisen tilanteen. Pluralismin sijasta voidaan esimerkiksi sanoa, että sekä ateistinen tavoite, että teistinen tavoite koherentisoivat itsensä, eikä lopullusta valintaa siitä, kumpi vaihtoehto on oikeasti parempi, voida tehdä. Ja voidaan sanoa että juuri tämä tarkoittaa sitä, että emme tiedä kummat ovat paremmin perusteltuja. Ja tämä tarkoittaa sitä, että valintaa kahden yhtä rationaalisen vaihtoehdon välillä ei voida tehdä. Joka ei tarkoita ateismia tai teismiä, vaan agnostismia. Tätä vaihtoehtoa reformoidut epistemologit eivät kovin usein mieti, mutta minä sen sijaan määrittelen hyvin perustelluksi, rationaaliseksi, juuri tällä tavalla. (Ihan sen takia että Plantingakin on määritellyt uransa varrella rationaalisuuden tietynlaiseksi, hylännyt muut vaihtoehdot, ja nämä tavat ovat olleet keskenään hyvinkin erilaisia.) Kenties siksi, että iso osa nimen omaan teismin rationaalisuuskampanjasta on kummunnut tarpeesta olla teismin sijasta a-ateismia, ateisminvastustusta.