Kävin ala-asteen lopun ja yläasteen musiikkiluokkaa. Hain pääsykokeisiin ilman mitään erityistä tunteen paloa, huvikseni. Pääsin sisään. Kaiken kaikkiaan pääsyni oli onnekas asia. Sillä musiikkiluokkalaisiin liittyy mielikuva. Mielikuva "taiteellisuudesta". Tämä maine taas itse asiassa antaa luvan tehdä hoopoja asioita, sehän on vain sitä taiteellisuuden ilmenemistä. Sainkin kuulla olevani jonkinlainen "elämäntapataiteilija". Diagnoosia minulla ei ollut, eikä sille nähty tarvetta. Taiteellisuus selitti ylenmääräisenkin outouden.Vaihtoehtona olisi se, että olisin jäänyt normaalille luokalle. Olisin kuitenkin ollut liian outo pärjätäkseni siellä normaalisti. Asia olisi noussut esiin, eikä tavallisella luokkalaisella olisi "taiteellisuuden suojakuorta". Tämä olisi johtanut siihen, että olisin joutunut tarkkailuun ja todennäköisesti tätä kautta olisin saanut diagnoosin. Oikean sellaisen.
Tästä olisin päätynyt erityisluokalle. Enkä millekkä tahansa sellaiselle. Sillä lähikoulussani oli tarjolla kahdenlaista tarkkailuluokkaa ; Oli pahatapaisille ja sitten ns. "erilaisille oppijoille". Tilanne tulkittiin siinä aikana vielä aika vahvasti oppimisvaikeudeksi. Eivätkä kaikki olleet silloin vielä luopuneet edes "Sademiesmielikuvasta", jossa autismi ja asperger nähtiin "jääkaappiäitien" tuotoksena. Eli asia nähtiin niin että autistin/assin synty oli siinä että älykkäät uraäidit tekevät töitä ja lapset etääntyvät sosiaalisesti eivätkä oppineet sosiaalisuuden perustaitoja "kriittisessä iässä". Minun äitisuhteeni on toki varsin kieroutunut, mutta jääkaappilapseksi minua ei silti oikein millään saa. Tämä sosiaalinen "hylätyn lapsen syytös" on toki väärä ja epätieteellinen, mutta se vetoaa tiettyyn ihmistyyppiin. Siihen joka kiistää perimän vaikutuksen ja korostavat että kaikki mielenterveyden heilahdukset "normaalista/hyväksyttävästä" ovat jotain traumaattista perää.
Siellä asioita olisi käyty hitaasti. Olisin turhautunut hitaasta tahdista - itse asiassa olin turhautunut jo tavallisessa koulussakin. ; Kouluun mennessäni osasin jo lukea sujuvasti, niin sitten seurasin sivusta kun jotkut solkotti merkityksettömiä tavuja ääneen jotta oppisivat lukemaan tavaamalla. (Tein yläasteellakin vain muutaman kerran läksyt, muuten tein vastaukset spontaanisti jos opettaja kysyi, jolloin en koskaan jäänyt tästä kiinni. Poikkeuksena olivat kielet joita en osannut sitten yhtään.) Turhautuminen tylsyydestä yhdistettynä temperamenttiini olisi johtanut ikäviin tekoihin. Nämä taas vaikeuksiin, jotka olisi tulkittu käytöshäiriöksi ja yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Olisin vaihtanut tarkkista "siihen tuhmien ryhmään". Tämä tie olisi johtanut tiettyihin suuntiin, jotka eivät ole nyt olleet lähelläkään minun elämässä.
Tämän jutun kirjoitin siksi että se on kaiken kaikkiaan "riittävän uskottava skenaario". Se iskee loven juuri siihen ihmisryhmään joka näkee "tiedostamisen" olennaisena ratkaisuna yksinään. Tosiasiassa diagnoosin eettisyys ei ole näin ilmiselvä asia. Jos minua ei olisi diagnosoitu sivutuotteena, luulisin kenties nykyäänkin että olen "taiteilijatyyppi" - en (aivo)vammainen vaan eksentrinen.
Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei, sehän on epäonnistunut lunge : Huolimattoman syöksyn päätteeksi etujalan asento oli huono ja johti tasapainon häiriintymiseen. Onneksi tästäkin ilosta saatiin kuva...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti