Familismi

Äitienpäivän kunniaksi on aina hyvä ottaa esille jonkinlaista perhefilosofiaa. Nykyään perhe on erilainen kuin ennen. Ennen oli kyläyhteisö, jossa perhe on. Mutta sittemmin perhettä on kuvattu familismi -käsitteellä. Sillä tarkoitetaan kodin ja perheen merkityksen nousemista keskeiselle sijalle, jossa ympäristön merkitys ja osuus hiipuu perheestä. Näin yhteisön on korvannut pieni ydinperhe. Ulkomaailma on perheelle lähinnä välineellinen ; Työ tarjoaa rahaa ja yhteiskunta hyödykkeitä.

Familismi -teema tuntuu jääneen syrjään. -90 -luvun loppupuolella siitä puhuttiin mutta en ole oikeastaan kuullut siitä 2000 -luvun puolella. Sen kohdalla kyseessä ei ole välttämättä pelkästään positiivinen perhekeskeisyys, vaan se voi olla myös pinnallista perheeseen käpertymisestä. ; Etenkin negatiivinen familismi on saanut viime aikoina hyvin vähän tekstitilaa. Familismissa individualismi korostuu. Eikä yksilökeskeisyyttä enää nykyään pidetä kovin pahana. Ja lisäksi uusperhekäsite on kenties liudentanut sisäänpäinkääntynyttä perhettä ; Perhe on taas kylä kun on vanhat puolisot ja lapset, ja uuden puolison vanhaa perhettä mukana.

Koska olen perheessä usein korostanut negatiivisia sävyjä, en aio tehdä poikkeusta. Siksi joudun hieman palaamaan menneisyyteen ; Negatiivisen familismin selittäminen onnistuu kenties paremmin kun sen selittää seurauksena, sen sijaan että vain määrittelisi sen. Ytimessä on hyvä elämä ja onnellisuus. Se, mitä se on ja mitä se ei ole.

Sosiologeista ihmiset tulevat onnellisiksi yleensä sitä kautta, että he ovat sitoutuneita. Kun ihminen keskittyy vaikka työhön, perheeseen, uskontoon tai harrastukseen, hänellä on jotain johon hän sitoutuu. ; Näin onnelliseksi tulevat ne ihmiset, joiden elämä on (a) mutkatonta, ongelmatonta ja tavallista sekä (b) joiden elämässä on ollut vaikeuksia, mutta ne on koettu mielenkiintoisuutta luovana voimana. Hyvinkin erilaiset elämänkulut muuttuvat hyväksi elämäksi siten, että on asenne, jolla asioita katsotaan ja joilla niihin tartutaan. Molemmissa tuntuu että elämä on antanut paljon. Joko on onnekas siitä mitä on saanut, tai onnekas kun on saanut kokemuksia joita on saanut.

Perheen kannalta onkin hyvä huomata, että perhekuvaa voi rakentaa työnkin kautta. Työkeskeisyys ei ole samaa kuin että uhraa perheen uralle. Sitoutunut näkee itselleen "paikan" ja tästä arvostus itseen. Ja arvostuksen kautta syntyy kokemus omasta arvokkuudesta. Työelämä on periaatteessa yksi tapa olla suhteessa perheeseen. He voivat olla sitoutuneita työhön ja ihmiseen.Kuitenkin moni tekee siten, että alkaakin keräämään ulkoisia hyvän elämän merkkejä. Tällöin ihminen voi olla päättäväinen ja ahkera, mutta ei sitoutunut. Hän hankkii mielenkiintoisen työn, kivan asunnon ja muita vastaavia materiaalisia asioita. Onnettomalle, sitoutumattomalle, ihmiselle tämä kokonaisuus ei tarkoita hyviä puitteita, vaan sitä että on elämä on ulkokultaisesti nautinnollista, mutta sisällöllisesti onttoa. Tämänlaista tilannetta kuvataan (myös menneisyydessä paljon nykyistä muodikkaammalla) termillä onnellisuusmuuri ; Ihminen alkaa yleensä selittämään itselleen että hänen elämänsä on kunnossa. Vika tulee olkopuolella. Vika on siinä, että kuori ei olekaan täydellinen. Pinnassa nähdään säröjä, huomio ei kiinnity helposti sitoutumiseen vaan siihen onko naapurilla isompi auto. Näin selitys onnettomuuden syistä muuntuu, se heijastuu joksikin epämääräiseksi eikä välttämättä kovin hyvin perustelluksi uhaksi. Sitä aletaan pelkäämään alkoholismia, nuorisojoukkoja, roolipelaaja -saatananpalvojia tai ulkomaalaisia.

Tämä heijastuu siihen että sitoutumattoman elämässä työ, perhe-elämä ja muut osa -alueet ovat sirpaloituneet. Ja kaikesta ei puhuta. Uhat heijastuvat peloiksi ja tästä seuraa sensuuria, jolla yritetään suojella tilaan. Onnettomuus johtuu siitä että "ne" ovat. Näin perheestä ja hyvän elämän imitaatiosta tulee se, jota suojellaan. Ja tätä ulkokultaista perhekeskisyyttä kutsuttiin familismiksi. Vaikka termi ei ole muodissa, sen keskeisyys on kenties suurempi nyt kuin vaikkapa 10 -vuotta sitten.