Ei olemassa?

YLE uutisoi siitä miten rippikoulun suosio Suomessa vähenee hurjaa vauhtia. Tämä on hyvin erikoista. Kun minä olin nuori (ei niin kauan aikaa sitten) oli melko lailla ilmiselvää että rippikoulu käytiin. Kirkko myös piti tätä yhteyttävänä kokemuksena. Eli kun koko kansakunta kävi rippikoulun niin koettiin jotain syvää yhteyttä. Tämä oli ikään kuin argumentti kirkkoon kuulumisen puolestakin. Kirkko oikeutti itsensä ilmiselvästi koska se oli suosittu.

Sittemmin kristinuskosta on tullut eriyttävä identiteetti. Eli sen primaaritehtävänä ei näytä olevan yhteys vaan se että "ei olla noita". (Mitälie liberaaleja ateisteja ja vastaavia kommareita sitten ovatkaan.) Ja on selvää että tämä aggressiivis-luterilainen ilmapiiri on vaikuttanut. (Riippumatta siitä onko se kirkon virallinen kanta asiaan vai ei. Sen tahon liturginen värikin on tosin harmaa ja tosielämä ja ihmisten uskontosuhteet setvitään aivan muualla.)

Mielenkiintoista on kuitenkin kiinnittää huomiota detaljiin. Jouko Porkka ei ajattele että kirkko olisi huono. Kuten pitäisi jos suosio todella antaa syyn hymyillä maireasti. (Jos jokin todella testaa että jokin asia on tärkeä ja arvokas, tämän saman muuttujan puute tarkoittaa että tämä asia on kaikkea muuta. Tai sitten mittari on huono. Väitän että suosio ei ole syy kannattaa tai olla kannattamatta jotain instituutiota tai ideologiaa. Joten nuoruusaikani hymyilevä kirkko oli väärässä.)

"Silloin, kun rippikoulu lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, silloin sen asema heikkenee vääjäämättä. Ne, jotka eivät ole vahvasti motivoituneita tulemaan mukaan, jäävät hyvin helposti pois. Nämä tutkimustulokset, kun olemme haastatelleet samoja nuoria ennen ja jälkeen rippikoulun, osoittaa hyvin kategorisesti, miltei poikkeuksetta, että myös niille, jotka tulevat hyvin epäilevällä mielellä rippikouluun, on rippikoulu ollut hyvin positiivinen kasvun aika. He ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että tulivat lähteneeksi." ... "Jos tällainen porukka jää pois, on se vahinko yhteiskunnan kehityksen kannalta: meillä ei ole vaihtoehtoista mallia rippikoululle, tämän tyyppiselle nuoruuden siirtymäriitille, jossa tehdään merkittävä askel kohti aikuisuutta."

Hän ei ole ilmeisesti kuullut protuleiristä. Se ei kenties ole nyt suosittu, mutta sen suosio on kasvussa. Ja varmasti liitoksissa tähän muutokseen jossa rippikoulua ei pidetä itselle sopivana. (Tämän puutteen lisäksi ei ole kovin kiinnostavaa kuunnella kun joku hokee tautologiaa "jos asialla ei ole asemaa nuorisolle sillä ei ole heille merkitystä" -tyylisiä lauseita osaa tuottaa kuka vain. Osaan kertoa myös että "jos kirkon jäsenmäärä kasvaa, sillä ei ole yhtä paljoa jäseniä". Mutta ei YLE silti minua haastattele ja sano että halutaan tämä sinun arvokas kannanotto tallettaa kansakunnan muistiin.) Ja tämänlainen mahdollisuus osoittaa että rippikoululle oleva vaihtoehto on, paitsi mahdollinen niin jo nyt tällä hetkellä olemassa ja toiminnassa.

Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)

"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity  \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)

"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.

ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.

Hämmentävää.

Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.

Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.

Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.

Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.

Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.

Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.

Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.

Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.

Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.

Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.

Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.

Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)

Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...

Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.

Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)

Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(Qi^OE)Qi^OE − f(E, σ²) Jossa Qi^OE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(Qi^OE) on tilastollinen todennäköisyys jossa Qi^OE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ²) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)

Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...

Kaikkivoipaisuus ja tuntematon rajallisuus

"Intelligent Design" on viime aikoina saanut uutta nousua. Meyerin "Darwin's Doubt" on tullut painoista. Ja koska ID on tunnetusti maailman ainut supertiede jota tehdään populaarijulkaisuin, on tämä yksi kirja käytännössä nostanut vanhat jo aiemmin kuopatut argumentit uudelleen esiin. ; Tässä ei ole mitään uutta tai yllättävää. Kreationismia kuvaavat ns. kausittaiset "myyrävuodet". Liike tuottaa hypetystä, ja sitten tämä ei otakaan siipiä alleen ja asia vaipuu hiljaisemmalle. Tappiota ei koskaan myönnetä, vaikka vaipuminen johtuu luonnollisesti siitä että argumenttien heikkoudet tulevat yleisesti tunnetuksi. ja sitten pienen tauon jälkeen palataan takaisin. Ja ainut yllättävä piirre tässä on siinä, että tullaanko takaisin siten että liike käyttää vanhaa nimeä vai onko nimilappu vaihdettu.

Myyrävuosien aikana on kuin niistä vanhoista argumenteista ei koskaan olisi käyty mitään keskustelua. Kliseet toistuvat. On kuitenkin kenties oleellista käydä sitä taas. Jos ei muutoin niin sosiaalisin syin. Pyöritellen samaa voi sentään tehdä saman vähän eri tavalla.

Otan tässä yhteydessä esiin erilaiset hienosäätöargumenttien teemat. Oleellista on, että niissä kaikissa nähdään hienosäätöä, mutta tämä hienosäätö tapahtuu perimmiltään hyvin erilaisilla tasoilla.
1: Kosminen hienosäätö ("Cosmic Fine-Tuning") joks käsittelee antrooppista periaatetta. Eli se käsittelee universumin lähtöehtoja ja miettii miten luonnonlait ovat juuri sellaisia että voimme olla olemassa.
2: Biogeneesiä koskeva hienosäätö hienosäätö ("Biological Fine-Tuning") jossa esitetään että biologisissa kohteissa on informaatiota joka on sidottuna ensimmäisiin eläviin olentoihin. Tämä on se, johon Meyer keskittyi "Signature in the Cell" -teoksessaan.
3: Biologinen hienosäätö ("Zoological Fine-Tuning")  joka keskittyy kambrikauden räjähdykseen eli siihen miten kambrikauden aikana syntynyt monien eri eläinryhmien nousu ilman aikaisempia fossiileja ei kerrokaan siitä että kovakuorisuus kehittyi vaan siitä että eliökuntaan on tuotettu anatomisesti sofistikoituneita olentoja. Tää näkemys on Meyerin "Darwin's Doubt" -kirjan pääteema.
4: Biokemiallinen hienosäätö ("Biochemical Fine-Tuning") jossa esitetään että eliöissä on mutkikkaita rakenteita joita ei voi syntyä evoluutiolla. Tämä on etenkin Behen "Darwin’s Black Box" -teoksen pääviesti.

Nämä voidaan nähdä ikään kuin sarjamaisessa muodossa ja näistä yritetäänkin rakentaa ikään kuin kumulatiivista argumenttia. Kun moni vaihe vaatii osallisuutta, niin vähintään yhdessä vaiheessa olisi jotain ; Ne ovat lineaarisessa järjestyksessä ja voidaankin ajatella, että jos ketjun jokainen argumentti olisi heikko, niin kyllä ne yhdessä saavat aikaan jonkinlaista perusteluvoimaa. En ole tämänlaista kumulointia kohtaan kovin vihamielinen. Pääongelmat kun ovat enemmänkin näissä pääargumenttityypeissä. Kun jokainen niistä näyttää olevan yksinään hyvinkin pseudotieteellinen, ei tavallaan tarvitse miettiä että muuttuuko argumentti oleellisesti paremmaksi jos iso kasa argumenttivirheitä pistetään peräkkäin. ~ Näin karusti sanoen ; Kokonaisuus on tässä kohden varmasti vahvempi kuin osiensa summa. Heikompi se ei voisi olla oikein mitenkään.
 
Näkisin kuitenkin että hienosäätö tarkoittaa usein hyvinkin erilaisia asioita.
1: Esimerkiksi kosminen hienosäätö perustelee designiä sillä että se tuottaa elämää helposti. Luonnonlait siis ikään kuin itse rakentavat sen. Ja tämä luonnonlakien ohjaavuus on siis se joka puolustaa teismiä naturalismin yli. Kuitenkin sitten kun menemme biogeneesiin, niin teismin puolesta puhuukin yht'äkkiä se, että se nimenomaan ei tapahdu todennäköisesti luonnonlakeja rikkomatta. ; Kysymys onkin siinä, että miten ihmeessä biologian kohdalla haetaan ihmettä joka tapahtuu epätodennäköisesti, ja kun jokin asia sitten tapahtuu todennäköisesti, niin se kertoo ennakko-ohjelmoinnista. ~ Tämä herättää huomion siitä että käytössä on itse asiasa keskenään päinvastaiset selitysmallit. Jos jokin tapahtuu luonnonlakien kautta, se on suunniteltu ohjelmoimalla. Mutta näiden samojen ohjelmointisääntöjen kiertäminen tarkoittaa myös suunnittelua, koska tämä ohjelma on rikottu. Käytännössä jompi kumpi tilanne osuu aina kohdalle. Joko luonnonlait tuottavat sen helposti tai eivät.
2: Itse asiassa tarkemmassa tarkkaislussa voidaan huomata että monet designmallit syövätkin toisiaan. Jos esimerkiksi otetaan universumin hienosäätö, niin voitaisiin ajatella että jos sen hienosäätö menisi niin pitkälle että eliöiden syntyminen olisi hyvinkin luonnonlakien mukaista, niin se se vasta olisi hienoa ohjelmointia. Tämä kuitenkin veisi tehoa ja voimaa biogeneettisen suunnittelun argumentilta. Samoin jos zoologinen suunnittelu on hienoa, niin hienoa että se tuottaisi Behen IC -rakenteita helposti, se korostaisi miten toinen designtyyppi on vahvoilla ja toinen heikoilla. Argumentit selvästi kisaavat keskenään. ; Ääritilanteissa voitaisiin olla teistisen evoluution kannatajia joista on hienoa miten hienosäädetty kosmos on, kun evoluutiokin toimii ja tuottaa kaiken eliöistä Behen RC -rakenteisiin kuin suitsait. Että odotettavaa kaikki tämä kompleksisuus koska on niin hienosäädetty universumi.

Kysymys design -argumenteissa ei siis oikeastaan ole siitä että tutkittaisiin onko jokin asia suunniteltu vai ei. Se on pelkästään sitä että on oletettu suunnittelu ja sitten jälkikäteen selvitetään miten tämä on tapahtunut. Usein ID -läiset moittivat että evoluutikot ovat "dogmaattisia naturalisteja". Tämä rakenne kuitenkin todistaa että ID itse on "dogmaattinen designisti". Suurin ongelma on tietysti se, että todennäköisyyksiä on vaikeaa arvioida kun ID ei tunnetusti tee sitä mitä kunnon tiedemies tekisi arvioidessaan vaihtoehtoja. Eli hae jotain jonka rakenne ja syntytapa ja siihen liittyvät todennäköisyydet tunnetaan hyvin ja laske tästä. Heidän päästrategiansa on hakea tuntemattomia teemoja - tai pahimmillaan väittää että jokin on tuntematon ja lietsoa epäilystä sen ympärille - ja lähinnä väittää niille jokin hyvin pieni todennäköisyys. Laskelmista puuttuu yleensä vaihtoehtoisten selitysmallien arviointi, jopa silloin kun niitä on esitetty. (Esimerkiksi RC -tematiikka on pullollaan harvoja laskelmia joissa ei ole otettu huomioon likimain mitään.)

Vakioargumentti tähän ongelmaan on ollut se, että universumin synty on luonteeltaan oleellisesti erilainen kuin muut syntytavat. Näin kosminen hienosäätö nojaa siihen miten todennäköisesti jokin tapahtuu. Muut perustuvat epätodennäköisyyden lietsontaan. Ihme tapahtuu siis valmiissa universumissa ja universumi itsessään on ihme. Tämä argumentti on toki teistiseen malliin hyvin sopiva. Se on ongelma joka peittää ontologian kannalta siihen liittyviä ongelmia.  Se ei tosin korjaa siihen liittyvää epistemologista perusongelmaa ; Kun joku on luonnonlakien mukaan todennäköistä se on aina liitoksissa siihen että miten sopivat luonnonlait ovat universumissa itsessään jolloin se on "design -ihme" ja jos se ei sovi luonnonlakeihin, se vaatii myös "design -ihmeen".

Argumentiksi voitaisiin sanoa että kosmologinen hienosäätö on välttämätön ehto (necessary condition) kompleksille elämälle mutta se ei ole riittävä ehto (sufficient condition) sille. Tätä asiaa voidaan lähestyä lottoanalogialla. Voidaan sanoa että lottovoitolle lottokupongin ostaminen on välttämätön mutta ei riittävä ehto. "Jos et veikkaa, et voi voittaa". -iskulause muistuttaa hyvin tästä säännöstä. Näin ollen voidaan sanoa että on ohjelmointia että ostaa lottokupongin ja voitto on sitten se Jumalallinen väliintulo.

Tässä kohden Intelligent Design onkin argumentteineen erikoisessa maailmassa jota voisi kuvastaa vitsillä Kakesta. Kake on hullujenhuoneella koska hän kuulee ääniä - joka minusta on kyllä ihan tervettä, mutta hoitohenkilökunta on erimielinen. Ensin hän rukoilee Jumalalta lottovoittoa. "Herra, lupaan antaa köyhille, ja täällä pöpilässä on muutenkin ikävää." Voittoa ei tule vaikka kake on hurskas ja kärsivällisesti odottaa monta arvontaa. Hän kuulee päässään äänen joka sanoo "Osta ensin edes se lottokuponki". Kake päättää olla tulematta vastaan. Hoitaja kuitenkin antaa hänelle kupongin, koska hänen tulee Kakea sääliksi. Ja Kake voittaakin lotossa päävoiton. Kake on riemuissaan. Riemua himmentää taivaalta kuuluva kumiseva ääni joka sanoo että "Voitto yhdellä rivillä ekayrittämällä! Ei oo totta!" Tältä pohjalta on aika vaikeaa päätellä onko Kake vain sekaisin vai onko hän oikeasti uusi profeetta. ID voisi toimiessaan oikeasti paikata sairaanhoidon ja mullistaa biologian lisäksi psykiatrian. Jostain syystä he eivät ole kovin innokkaita miettimään näitä seurauksia ja implikaatioita joita heidän argumenteillaan kuitenkin on.

Voidaan kuitenkin nähdä että ID:llä on filosofinen sisäinen logiikka. Se ei ole epistemologiaa, vaan ajatteluketju jossa jos se, että lottokupongin saaminen on epätodennäköistä ja voittaminen on epätodennäköistä, tekee jotenkin kokonaisuudesta hyvin epätodennäköisen. Osat selvästi vaikuttavat toisiinsa vaikka teknisesti lottovoiton saaminen muuttuu todennäköiseksi jos ostaa lipun ja lottovoiton epätodennäköisyys on se joka tekee voittamiseta monille jotain niin mullistavaa että Jumala tulee mieleen ihan tervemielisillekin selitykseksi sille miksi juuri hän voitti lotossa.

Kuitenkin tämäkin selitys jättää auki ison ongelman. Se on filosofinen ja sen jälkeen ID:llä on paljon huonompi mennä. Kosminen hienosäätö nimittäin perustuu sille että elämä voisi toteutua vain nykytilassaan. Jos raskaita atomeja ei voisi olla olemassa, niin kenties hän voisi tehdä jotain muuta. Esimerkiksi Jumala voisi kaikkivaltiudessaan tehdä elämää vaikka fotoneista. Tai keijupölystä. - Toki fysikaalinen maailma tarkoittaa sitä että gravitaatio tai jokin sen kaltainen piirre tarvitaan jotta mitään kompleksista voi syntyä, mutta tässä on rajoituttu siihen että vain tämänlainen elämä olisi mahdollista. - Itse asiassa jos dualismi ja sielun olemassaolo ja henkimaailma ovat järkeviä oletuksia niin silloin tietoinen kompleksi elämä on aivan ilmiselvästi mahdollista ilman että on mitään raskaita atomeja. ; On siis selvä että kosminen hienosäätö ei oikeasti koske elämää vaan tietynlaisen elämän tuottamista. Jos luonnonlait olisivat toisenlaiset, niin kenties elämä olisi ihan erilaista ja sitten ihmettelisimme miten lait ovat sellaisia että juuri tämänlainen elämä olisi mahdollista.

Itse asiassa teismin vakavastiotettavuus ID:n yhtenä mahdollisena Designerinä tarkoittaa sitä että ei ole oikeasti olemassa yhtään mitään välttämätöntä ehtoa (necessary condition) yhtään millekään. Ja tämä syö tehot jaottelulta joka nojaa juuri siihen että on olemassa oleellinen filosofinen ero välttämättömän ja riittävän ehdon välille. ; Ja tämä onkin se syy että jos jäniksiä alkaa poksahtelemaan tyhjiöstä kuin taikurin hatusta tai jos aineeton enkeli tulee vastaan porttikongissa, ID -läinen selittää että ne ovat ihmeitä jotka kertovat designistä.

Toki tässä voidaan puolustautua sillä että tosiasiassa ID ei oleta että suunnittelija olisi omnipotentti. Kaikkivaltaisuus ei ole se joka väistämättä on ID:n designerin takana. Voisivathan ne olla vaikka avaruusolentoja. Avaruusolentoja jotka ovat vain sattumalta tehneet universumimme vaikka simulaatioksi. Tämä on toki totta. Mutta ongelmana onkin se, että ID kiistää että se ottaa millään tavalla kantaa suunnittelijan toimintatapaan tai intentioihin. Kuitenkin sen argumentit nimenomaan asettavat rajoitteita, erilaisia välttämättömiä ehtoja (necessary condition) jotta argumentti kestäisi yhtään vettä. ID rajoittaa designin luonnetta torjuessaan kaikkivaltiaan yhtenä suunnittelijavaihtoehtona. Ja tätä taas tarvitaan jotta taikurin hattua vastaan tarvitussa vasta -argumentissa olisi mitään järkeä. Ja sitä tarvitaan koska muuten kosminen suunnittelu jää argumentatiivisesti ontoksi.

Itse asiassa epistemologisella tasolla pelatessa on aivan yksi ja sama onko tilanne se, että suunnittelija on kaikkivoipa vai onko tilanne se, että suunnittelijan intentiot ja toimintastrategiat ovat tuntemattomia. Molemmat ilmenevät siten että mitään vaihtoehtoja ei karsita lähtökohtaisesti pois. Tämä iskee kaikkiin välttämättömiä ehtoja koskeviin puolustuspuheisiin. Toki keskustelu yritetään siirtää siihen että ID ei ole kreationismia ja ID ei kannata kristinuskon kaikkivoipaa Jumalaa (paitsi silloin kun kannattaa). Tämä on red herring, joka vie kysymyksen sivupoluille. Kysymys on siitä väittääkö ID tietävänsä suunnittelijan rajoitteet ja toimintastrategiat jotka määrittävät mitkä ovat designissä sen välttämättömät ehdot ja mitkä sen riittävät ehdot vai ei. Se väittää että se ei ota niihin kantaa, joten on syytä kysyä miksi sen argumentit sitten pitävät sisällään piilo-oletuksia jotka väittävät päinvastaisia?
1: En ole toki kovin innostunut leikkimään peliä jossa ID väittää että se ei usko johonkin johon se selvästi uskoo. Mutta tässä kohden sillä ei ole väliä. Itse asiassa keskustelun siirtäminen tähän aiheeseen on yleensä red herring jonka kreationisti siirtää pois. Että ei keskusteltaisi argumenttirakenteen heikkouksista vaan puhuttaisiin siitä että onko ID vai eikö ole uskontoa. Jotta ei tarvitsisi palata siihen argumenttiin.

Tämänlainen kysymys on oleellinen. Sillä ID väittää olevansa tutkimusohjelma joka selvittää onko jokin kohde suunniteltu vai ei. Kysymys on siitä onko naturalismi vai design parempi selitys. Nimenomaan tieteellinen selitys. Taktisia käsienheilutteluja ja keskustelun siirtämistä syrjään eli pakenemisella ei ole tässä mitään väliä. ID väittää kykenevänsä ratkaisemaan eron. Se väittää selvittävänsä onko kohde suunniteltu vai naturalismin tuotos. Se kuitenkin yleensä tyytyy tuottamaan saivarteluja siitä miten kohde voisi olla suunniteltu ja korostaa että naturalismi ei onnistu eliminoimaan heidän suunnittelijaansa - joka on ajatuksena varsin omituinen koska falsifiointikriteerejä ei ole eikä tule ; Behen RC -kriteerin kumoaminen kun toisi voimaa sille miten hyvin ensimmäiset eliöt oli esiohjelmoitu niin että ne voivat kehittää mitä ihmeellisempiä rakenteita.

Itse valitsisinkin päinvastaisen tien, jos olisin Intelligent Designin kannattaja. Korostaisin suoraan kristillisyyttä. Korostaisin sitä että kristityssä maailmassa nomologinen välttämättömyys (necessity) on itsessään kontingentti. Jumalalle universumi ei välttämättä koostu siitä mistä meidän universumimme. Se on pelkkä lopputulos valinnassa. Kenteis Jumalalla olikin vaihtoehtoja. Kenties hän on rajoittamaton, omnipotentti peräti. Silloin päästään eteenpäin ajatuksesta jossa on pelkkä lausuma "Jos universumi koostuu aineesta, energiasta ja tilasta gravitaatiota tarvitaan jotta voi syntyä kompleksisuutta". Jumala ei ole mitenkään metafyysisesti rajoitettu tuottamaan aineesta. Tällöin tunnustetaan että ei ole mitään metafyysistä pakkoa myöskään gravitaatiolle. Tai mitään mitä antrooppiseen periaatteeseen liittyen laskeskellaan. Luoduille on kuitenkin väistämätöntä että on jotain. Näin enkelit jotka eivät elä aineen ja gravitaation rajoituksissa ovat ihan yhtä design. Siitä huolimatta että suhde kosmologiseen designiin ja muihin vastaaviin ID -argumentteihin on hyvin erilainen.

Tämä on tosin ongelma argumenttien perustelusisällölle. Se pelastaa filosofisilta ongelmilta mutta johtaa episteemiseen onttouteen. Kyseessä ei enää ole tutkimusohjelma. ; Kaikki design -selitykset kun perustuvat siihen että on jotain rajoitteita ja olosuhdekohtaisuuksia. Kosmologisen argumentin kohdalla rajoitteina on tietyt välttämättömät ehdot joita kompleksi elää tarvitsee. Biokemiallisen argumentin kohdalla on tiedettävä tarkasti mitä evoluutio ja luonnonlait voivat tehdä ja eivät voi tehdä. Tämä vaatii aina jotenkin kahlittua Jumalaa tai designiä. Argumenttini pääasia olikin valaista sitä että tämänlainen raja tulee aina jossain vastaan. Tehdään oletus siitä mitä suunnittelija tekee tai voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Ilman tämänlaista selitettävä elämän kompleksisuus ei muutu todennäkööisemmäksi tai ihmeenomaisemmaksi yhdessäkään päättelyketjun vaiheessa.

Sanoisinkin suoraan että kunnon kristitty ei voi olla intelligent designin kannattaja koska design -mallit rajoittavat jumalaa. Rajoitettu jumala ei ole omnipotentti. Design -selitys joka viittaa kaikkivoipaan Jumalaan olisi aina perustelulogiikaltaan ristiriitainen, auki jää aina kysymys siitä miksi designer on rajoitettu tällä tavalla haluamaan jotain tiettyä eikä jotain muunlaista. ; Tämä kaikki nousee oikeasti siitä että ID ei ole onnistunut vapautumaan kristillisestä teleologian perinteestä. Ja se on se kenties erikoisin, ironisin ja hymyjä herättävin puoli. Sillä aina kun puhutaan läpitunkevasta teleologiasta, on se että aina kun viittaat että "koska Jumala tai muu suunnittelija haluaa sen niin" se herättää uusia kysymyksiä ja lopulta juostaan reductio ad absurdumiin.

Kristillisen teleologian argumenttirakenteessa on ikävänä puolena se tunnettu ongelma on se, että vastaus lopulta redusoituu muotoon "X haluaa A:ta koska hän haluaa A:ta". Tautologia ei toki koskaan ole ristiriidassa. Mutta selitysmalli joka ei vastaa omaan peruskysymykseensä ja joka voi kiertää ongelman vain ajautumalla kehäpäätelmään on selvästi varsin dogmaattinen. ; Kristillisen teologian teleologiaperinne kietoutuu ennen pitkää itsensä ympäri ja puree itseään hännästä.

Ja tämä kaikki tarvitaan jotta tiedosteaan että ID samanaikaisesti uskoo kaikkivaltiaaseen Jumalaan, ei tunnusta uskovansa kaikkivaltiaaseen Jumalaan vaan selittää että Designer voi olla kaikkivaltias Jumala, ja samalla se käyttää argumentteja jotka sanovat miltei suoraan että designer ei voi olla kaikkivaltias Jumala, koska muuten näissä argumenteissa ei olisi oikein mitään järkeä design -todistuksena.

Mitä älykkyys tarkoittaa?

Usein älykkyyden kohdalla kysymyksenasettelu koskee sitä mitä älykkyys merkitsee. Ja esille nousee se, miten se on ihmiselle irrelevantti piirre. Stephen Hawking edustaa tästä ajattelusta luultavasti ääripäätä. Hän esittää että älykkyysosamääräkysymys on niin turha, että hän on valmis vetämään aseensa aina kun kuulee siitä. Tässä blogauksessa on kuitenkin enemmän kysymys älykkyyden määritelmästä. Jos oletat että puolustan tai kumoan älykkyyden merkitystä, joudut pettumään odotuksissai. Voit mennä pois itkemään itsesi uneen tahi valveille, mien sitten haluatkin.

Varmasti mieleenpainuvin teema älykkyydestä on älykkyystestien kautta tuleva älykkyyden hakeminen. Olen itse käynyt Mensan älykkyysosamäärätestissä ja saanut siinä tulokseksi 120. Kysymys onkin, mitä tämä tarkoittaa? Teknisesti se tarkoittaa sitä että osaan vastata kohtuullisen nopeasti tietynlaisiin tehtäviin joita älykkyysosamäärätestissä tarjotaan. Kysymyksessä on siis älykkyyden määritelmä joka perustuu tehtävien suorittamiseen. Moni pitää tätä huonona tapana määritellä älykkyys. Ymmärrän heitä.

Yllättävän usein tässä vaiheessa kuitenkin aletaan korostamaan esimerkiksi musiikillista älykkyyttä. Sekin nimittäin on suoritusälykkyyttä - joka peräti sitoutuu varsin vaikesti tartuttavaan taiteellisuuteen. Sosiaalisen älykkyydenkin kohdalla mitataan usein kykyä suosia tietynlaista makua joka voi olla hyvinkin kulttuurisidonnainen. (Ja voi olla vaikeaa erottaa onko kyse perimmiltään hyvistä tavoista, manipuloinnista vai ystävällisyydestä vai enemmän kameleonttimaisesta kyvystä mukautua erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin.) Nämä piirteet ovat jotain jota moni kannattaa vaikka pitää älykkyysosamäärätestejä huonona. Tämä on omituista, sillä taustalogiikka on sama. Ne vain laajentavat älykkyysosamäärän kaltaista ajattelua moniin muihin suuntiin.

Tässä vaiheesa on hyvä mennä "Skeptical Zone" -blogin älykkyyttä koskevaan kirjoitukseen. Sen primaariaiheena on Intelligent Design. Mutta en tällä kertaa ota aiheekseni ID:tä, vaan älykkyyden kohtelun arkijärjen avulla. Tulen toki lainaamaan ID -kritiikkiä, mutta se on varsinaisesti demonstroimassa sitä miten arkijärkeä käytetään samalla tavalla kuin ID -läiset sitä soveltavat. Nostan asian esille koska blogissa nimittäin tuodaan esille tekoälyalgoritmeihin ja älykkyyden määrittelyyn koskeva ongelma. Blogisti avaa sitä vitsillä joka lienee vitsi vaan tosinörteille.

"AIGUY: Here is our newest AI system. It learned to play grandmaster-level chess by reading books. It has written award-winning novels, proven the Goldbach Conjecture, written a beautiful symphony, designed a working fusion reactor, and talked a suicidal jumper down from the Golden Gate Bridge.

CUSTOMER: That’s very nice. But is this system actually intelligent?"

Tehtäväni ei tietysti ole brassailla sisäpiirivitsien hallinnasta. Siksi tapankin vitsin eli selitän mikä siinä on hauskaa (joistakuista, harvoista, kenestäkään). Suuri osa ihmisistä ei koe vitsiä hauskana koska suuresta osasta ihmisistä tietokone ei voi olla älykäs. Period. Sen kysymisessä ei ole järkeä. Kuitenkin kysymys ja siihen vastaus on itse asiassa jotain muuta. Se iskee älykkyyden määrittelemisen suurimpaan vaikeuteen. Nimittäin tietokoneiden tekoälyt ovat ikäviä. Ne pilaavat aina ihmisten fiksuuden itsekorostuksen. Menneinä aikoina matemattisten tehtävien suorittamista pidettiin jonain joka erottaa ihmsiet eläimistä ja luo ylitsepääsemättömän kuilun kivikunnasta. Sitten tuli piisiru, joka osasi laskea paremmin kuin vanhan ajan käteiskassalla toimivaa kauppaa pyörittänyt kauppias, tai paremmin kuin kymmenen vanhan ajan pankkineitiä. Tietokone tuottaa hyvinkin mielenkiintoisesti juuri suoritusälykkyyttä. Tämä on äärimmäisen lähellä sitä missä minä päden Mensan testeissä (ja siinäkin vain kohtuullisesti). Josta voi vetää sen johtopäätöksen että tämän vahvuuteni voi kenties todellakin korvata tekoälyllä.

Erikoista kyllä sittemmin älykkyyden lähestymistapaa onkin yritetty maanläheistää. Abstraktiot ja matematiikka menettivät merkityksensä. Ja eräässä mielessä on epäselvää onko tämä muutos tehty oikeista syistä. Eräässä mielessä voidaan kysyä onko matemaattisesta ongelmanratkaisusta luovuttu after the fact, kun tulokset eivät ole miellyttäneet ihmisen egoa.

Vitsin kysymys onkin siitä että "älykkyys" voidaan määritellä yhdellä tavalla. IT -tyyppi yksinkertaisesti kertoo miten hänen koneellaan on suoritusälykkyyttä ja toinen kysyy että onko se älykäs. Tämä tulkintakulma halveksuu kysyjää. - Tämä on täysin antiteesi sille monille mieleen tulevalle joka korostaa muunlaista älykkyyttä kun suoritusälykkyyttä. Heitä kiinnostaa esimerkiksi sellainen kysymys että onko tietokoneella emootioita, intentioita, vapaa tahto tai tietoisuus. Silloin ominaisuus kertoo mitä ohjelmalla voi tehdä mutta se ei nouse älykkyydessä hyvää linkkaria kummemmaksi. Se on vain hieman teknisempi vemmel.

Kysymys siitä onko ohjelma älykäs riippuukin eri älykkyyden määritelmistä. Ja valitettavasti älykkyys on sellainen konsepti, että meillä on siitä arkikäsitys. Koemme että tiedämme mitä se tarkoittaa. Mutta kognitiotieteen ensimmäisellä kurssilla ensimmäinen opittava asia on se, että sille on olemassa lukuisia määritelmiä. ; Osassa korostetaan mekaniikkaa eli mietitään MITEN jokin asia toimii. Toimintaperiaatteen lisäksi on useita ongelmanratkaisuun liittyviä jolloin ei ole väliä miten asian tekee vaan se että SUORIUTUU niistä. Sitten älykkyys voi olla jopa Turingin testissä korostuva näkökulma jossa älykkyys on sitä, että tavallinen ihminen ei osaa erottaa sitä älykkäästä. (Mikä on todella erikoista koska rehellisesti sanoen on kyseenalaista onko tavallinen ihminen älykäs. Onko yksikään ihminen todella älykäs. Jopa tämä on mysteeri, joka riippunee siitä mitä älykkyydellä milloinkin tarkoitetaan.)

Tämä tuo esille mielenkiintoisen puolen tieteestä. Monesti ihmiset siirtyvät miettimään sitä, että mitä jokin määritelmä tarkoittaa. Määritelmällä ei kuitenkaan uisenkaan ole itsessään mitään lukkoonlyötyä luonnetta. Älykkyys merkitsee tietysti erilaisia asioita riippuen siitä mitä määritelmää käytetään. Esimerkiksi tietokonealgoritmi voi hyvinkin olla älykäs siten että se pelaa perkeleen hyvin shakkia. Se ei kuitenkaan tarkoita että sen kanssa voisi käydä henkevän keskustelun, koska tämä käytetty älykkyyden määritelmä ei johda siihen. On aina mietittävä miten asia on määritelty ja mikä on tämän suhde todellisuuteen. Tämä varovaisuus tietysti unohtuu etenkin kun puhutaan älykkyyden kaltaisesta piirteestä jonka moni kokee ymmärtävänsä ilman mitään määritelmiäkin. Tämä on kuitenkin nähtävissä normaaliksi arkijärjen ylikorostukseksi ja se muistuttaa sitä psykologian valitettavasti havaitsemaa piirrettä, että asioista vähiten tietävillä tuppaa olemaan asiasta vahvat mielipiteet koska he eivät tiedä/tiedosta oman inkompetenssinsa syvyyttä ja laajuutta. (Ihmisellä voi tietysti olla vahvat mielipiteet muutenkin, alan eksperteissäkin on usein egoilun merkkejä. Mutta jos olet ikompetentti olet hyvin varmasti tässä mielessä varma kyvyistäsi.)

Usein arkijärjen älykkyyden ongemana onkin se, että sekä älykkyys että sen syntytapa nähdään kehäisessä suhteessa toisiinsa.  "Skeptical Zonen"  ID -kritiikki nostaa tämän esiin ID -kontekstissa "The problem with using a behavioral definition of intelligence like this is that it renders ID theory a vacuous tautology: ID claims the best explanation for CSI in biology is that which produces CSI. Simply labelling a hypothetical cause does not add anything to our understanding; the theorist must actually characterize the explanatory construct in a way that enables us to decide if it exists or not. Otherwise, for example, we could explain the existence of crop circles by invoking the “cerealogical force”, which is characterized by the ability to produce crop circles. How do we know that the cerealogical force exists? By the appearance of crop circles of course!"

Oma kantani on että ID:n tunnettu epäselvyys johtuukin siitä että se mukailee arkijärkeä ja hakee täältä uskottavuutta. Samalla se sitoutuu määritelmäänsä ja väittää niitä samaksi asiaksi, vaikka määritelmä itsessään on ontto eikä sitä voida sitoa niihin asioihin joihin arkijärki sen liittää (nimen kirjainten ja kirjainjärjestyksen vuoksi eikä siksi että määritelmä todella tutkitusti tarkoittaisi sitä). Blogin kuvaus tässä kontekstiss merkitseekin lähinnä demonstraatiota siitä miten älykkyysaihe muuttuu varsin epätieteelliseksi arkijärkeä käyttäen. Ja tämä ei ole loukkaus. Jos olen huolimaton, itsekin ajattelen helposti juuri tämänlaisia polkuja. Kehäpäättely koherentisoi ajattelun mutta tekee siitä testaamattoman ja typerän. Se ei ole hyvin perusteltu uskomus. Se on kehäinen uskomus jossa itse asiassa halveksutaan sekä sitä ilmiötä mitä selitetään että sitä millä sitä selitetään.

Arkijärjenmukaisuus ei tietysti yllätä. ID:n tehokkuus onkin siinä että se lypsää mielikuvia siitä mitä älykkyys on, ja korvaa sen omilla konsepteillaan väittäen että ne ovat yksi ja sama asia. Näin ihmiset kokevat että puheet älykkyydestä ovat tieteellisiä - hiveleehän se niitä ajatusratoja joita he muutenkin harrastavat. Tämä on itse asiassa paljastaa koko kyseisen opin elinehdot ; Sillä kun kyseisen kehäisyyden huomaa, joutuu miettimään sitä että miksi ihmeessä kukaan fiksuhko rationaalinen asioita miettivä ihminen uskoisi niitä. Moni kristitty kuitenkin on älykäs. Luulisi olevan ilmiselvää että ontot väitteet huomattaisiin. Tämä on vaikeaa kun konseptit kiedotaan arkijärjen asiaan liittämien konnotaatioiden salakuljettamiseen. Syntyy ns. piilo-oletuksia joita ei tuoda esiin osaksi argumentaatiota. Niiden uskominen on kannattajalle oleellista, hän ei vain osaa välttämättä tuoda sitä minkään analyysin alle. Koska mielikuvat ohjaavat ajattelua itse kullakin

Ihmiset ihan oikeasti tekevät tälläisiä implisiittisiä oletuksia koko ajan. Ihmiset nimittäin käyttävät luonnostaan paljon analogioita. Sekä hyviä että huonoja analogioita. ID:n CSI:n voima on siinä että ihmiset tekevät oletuksen että kun sitä kutsutaan älykkyydeksi se on sitä mitä älykkäiksi kutsutut toimijat tekevät. Ja koska ihmisiä kutsutaan älykkäiksi - tai ainakin älyllisiksi - olennoiksi syntyy helposti mielikuva siitä että ne olisivat sama asia. Kuitenkin kyseessä voi olla sama ongelma mikä on IT -nörtin ja taviksen välisessä keskustelussa. IT -nörtin määritelmä on homonyymi asiakkaan määritelmälle. Sisällöllistä yhteyttä ei ole. Mielikuva yhteydestä kuitenkin syntyy helposti ja tällöin puhutaan ekvivokaatio -päättelyvirheiden tekemisestä. Syntyy verranto jossa verrataan ei asian kannalta olennaisesti toisiinsa verrannollisia asioita. Tämä yhteys olisi kuitenkin todistettava. Ja tavallaan sen yhteyden olemassaolo ja kyky tutkia tätä yhteyttä olisi oleelista aiheen kannalta.

Siksi ID:n kannattajakin miettii että puhutun kielen tuottaminen, koneiden rakentaminen ja muut vastaavat liittyvät Intelligent Designin CSI -konseptiin. Näin voi näyttää siltä että ID tekee merkityksellisiä väitteitä. Ongelmana on kuitenkin se, että yhteyttä ei tutkita - se vain oletetaan. Ongelmana on se että CSI on määritelty suhteessa luonnolliseen todellisuuteen. Se ei ole ongelmakeskeistä. Se ei määritelmältään käsittele kielen ja logiikan syntyä. Tämä yhteys onkin vahva ja se löytyy helposti Dembskin määritelmistä. "Skeptical Zone" tuokin tämän hyvin esiin. "Dembski’s most usual definitions for “intelligence” are functional, including “the complement of fixed law and chance” and “the power and facility to choose between options”.  So intelligent entities, in Dembski’s view, are defined by their power to make choices that are not determined by antecedent events." ... "What Dembski does not mention (although he is surely aware of it) is that what he is defining as “intelligence” is another way of describing libertarian free will, and in my experience discussing ID with its proponents on the internet, this is indeed an important part of what most people mean when they talk about intelligence."

Tästä kahden määritelmän välillä pomppimisestai on edellämainittu erikoinen seuraus. Se voidaan nähdä ID:n epäkoherenttiutena, sillä sen parissa älykkyyden määritelmä ei ole pysyvä vaan sitä vaihdetaan tilanteen mukaan. ID peittää tämän ongelman olettamalla että ne ovat sama asia, mutta tekemättä tutkimusohjelmaa jolla tämä yhteys varmistetaan. ID jää siis ilmaan edellämainituksi kehäiseksi järjestelmäksi jossa älykkyys ja sen tuotokset määritellään toisillaan tavalla joka olisi ristiriitainen ellei siihen ujutetut piilo-oletukset tekisi siitä kehäpäätelmää. Yhteys jää ilmaan heitetyksi. ID puolustaa omaa agendaansa Paleyn tavoin analogialla. Analogisuus perustellaan sillä että ihmisillä on tietoa älykkyydestä koska älykkyys vaikuttaa asioihin. He kuitenkin määrittelevät piilo-oletuksineen ennalta että älykkyys ei voi olla naturalistista - mikä on varsin huono lähstymistapa kun tämä on niitä asioita joita ID:n pitäisi todistaa. Ja päädytäänkin siihen että seisotaan kahdella eri määritelmällä jotka usein kulkevat eri suuntiin. "Dembski and Meyer argue that the "intelligent causation" posited by ID as the cause of biological CSI is something that is known to us by our familiarity with intelligent agents. This is specious. What we know is that human beings design and build complex machinery. We do not know how we do it." Aivojen toimitaperiaate on hieman auki. Sen väitäminen jonkinlaiseksi on aika voimakas sitoumus.

Määritelmien kanssa jonglööraus johtaakin siihen että ID:läisillä on argumentteja joilla he voivat pärjätäkun kysymys pysyy domeenispesifinä. Kyseinen vastaus ei ole mitään millä on laajempaa kulmaa. Kysymys ei siis ole argumentaatiosta koska määritelmiä ei vaihdeta lennosta ja saman perustelun pitäisi toimia vastaavissa tilanteissa. Kokonaisuutta katsoen voidaan huomata että oikeasti ID ei pärjää hyvin vaan on "suo siellä- vetelä täällä" tilanteessa. Ainostaan määritelmäkikkailu ja arkijärjen konnotaatioihin piilo-oletuksiin vedoten syntyy käsienheiluttelu joka vaikeuttaa tämän huomaamista. Eri määritelmät kaikki ajavat umpikujaan jossain  ja näissä umpikujissa vaihdetaan määritelmää ja annetaan eri domeenispesifi vastaus. Tälläiset kokonaisuudet päätyvät aina vaikeuksiin, jossa ihminen lähinnä päättää miten hän on huono perustelu. Rakentuu tilanteita mallia "If ID chooses to define “intelligence” behaviorally, then, the result will either be that (1) ID is vacuous, or (2) ID makes claims that are not supported by any evidence."
1: Ongelmalliseksi asian tekee jo se, että ID -näkökulmastakin on hyvinkin rationaalista uskoa että aivot ovat fysikaalinen laite, jonka rikkominen johtaa laitteen tuhoutumiseen. Aivot ovat eräistä uskovaisista jopa itsessään RC -laite joka ei ole sen metafyysisempi kuin bakteerin siimamoottori tai veneen perämoottorikaan. Kysymys ihmisen älykkyydestä voidaan johtaa samoihin ongelmiin joita tietokonealgoritmien kohdalla tulee vastaan. Niiden ei kerrota tuottavan älykkyyttä koska älykäs taho on tehnyt ne ja ne eivät siksi tuota mitään älyä. Samalla salakuljetusperusteella voidaan aivan vakavasti esittää, että ihminen ei ole älykäs koska Jumala on hänet luonut.
___1.1: Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen - mutta niin moni tekoälytutkija yrittää tehdä algoritmia omaksi kuvakseen. Intentio ja älykkyys yhdistävät mielikuvissa molempia. Tästä voidaan vetää erilaisia juttuja. Vaikka eihän ID käsittele Jumalaa. Paitsi että linkkaamani blogin kommentteihinkin huomautetaan että ID -kritiikki ei osu koska se unohtaa "Raamatun" : "The bible says God is intelligent and man was made in Gods image. Thats the only reason we are intelligent."

Ja yllättäen kyllä, tämän tehtävänä ei ole moittia erityisen vahvasti ID:tä. Kyseessä on vaikea ongelma. Sillä nähdäkseni esimerkiksi datanörtin suorittavan älyn kohdalla syntyy triviaalilla tavalla tosi ja tieteellinen tutkimus jolla ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tyydyttävää aiheen haltuunottoa. Ja triviaalius ei tarkoita sitä että se ei liittyisi ihmiseen tai tyydytä omaa älykkyyttään reflektoivaa ihmistä. Triviaalius ei ole mielipide, se on vain huomio siitä että että algoritmiteoria älystä on siitä hyvä että se on hyvin tarkasti määritetty. Se selittää asioita. Mutta se kuitenkin ratkaisee melko tarkasti rajatun ongelman ja muut älykkyyteen liittyvät piirteet jäävät selittämättä. Triviaalius johtuu siitä että algoritmilähestymistapa ei itse asiassa ratkaise kovin montaa ongelmaa. Se ei toki sentään päädy ID:n tapaan määrittämään itseään ja tutkimusaihettaan kehäisesti, vaan voi luoda teorian algoritmeista ja tämän jälkeen tutkia mihin algoritmit kykenevät. Mutta lopputulos ei silti ole kovin tyydyttävä. Ja näin arkijärkensä kautta nörtin algoritmia ostava asiakas on kenties oikeammassa kuin moni snobi älykkö voisi haluta myöntää.

Sillä tavallaan kun otetaan jokin aihe tutkimuskohteeksi, ei riitä se että määrittelee jotain tai että kutsuu jotakin havaittua joksikin tai väittää että jollain on jokin havaittu kantaa jotain piirrettä. Esimerkiksi tekoälyn kohdalla on todella oleellista miettiä että vastaako tämä annettu määritelmä todella miten vahvasti niitä asioita joita yleensä pidetään älykkäinä. Tutkimuskysymyksen rajaamiseen onkin hyviä ohjeita muualla "Skeptical Zonessa". Siellä kysymys on astetta tieteenfilosofisempi eikä pelkästään filosofinen argumentaatiota koskeva, jossa keskitytään määritelmien seurauksiin ja siihen ovatko ne keskenään yhteensopivia vai yhteensopimattomia. Tieteenfilosofiassa myös määritelmän rajaaminen on osa prosessia. Siellä korostetaan selitysvoimaa "I like David Deutsch’s description of explanations (I think it comes from him): a good explanation is hard to vary." Hyvä selitys luo mallin joka ennustaa tapahtumia mutta jota on hyvin vaikea muuttaa. "To make it concrete, a particular setting of gravity (acceleration of 32 feet/sec/sec) at the surface of the Earth explains the pattern we see when apples fall off trees. Any other setting of gravity would not yield the pattern we actually observe. The explanation is hard to vary and still explain the observed results. An explanation is likely to be bad if a wide range of settings of the cause(s) can be chosen and the resulting pattern remains the same." Intelligent Designiä ja arkijärjen tapaa mallintaa älykkyyttä yhdistää se, että ne eivät selitä juuri mitään. "It doesn’t matter what attributes you ascribe to the designer (its settings of what, when, where, how and why): whatever combination of causal settings you choose can always be claimed to explain the way reality is. Intelligent design deliberately refuses to specify the what, when, where, how and why of its cause." Tekoälytutkijoiden tietokoneanalogisuus on ID:n kanssa analogista lähinnä sitä kautta että ne ovat analogioita ihmisen ja koneen välillä. Algoritmipohjainen ajattelutapa liittää selitysmallin. Mutta se ei selitä kovin laajaa määrää ongelmia, joten siihen kohdistuva kritiikkikin helposti vain ajaa sitä johonkin nurkkaan.

Tällä hetkellä älykkyys on isoilla linjoillaan mysteeri. Tässä mielessä on ymmärrettävää että siihen yritetään tunkea Aukkojen Jumala -päättelyvirheilytapaa kuten kaikkeen muuhunkin. Triviaalilla tasolla älykkyydestä tiedetään jotain, ja tämä tutkimus kuitenkin etenee. Vastaukset eivät siis ole kovin tyydyttäviä, mutta pienessä linjoissa meillä on kuitenkin erilaisia enemmän tai vähemmän (ehdottomasti vähemmän) toimivia näkökulmia. Näin en näe että olisi syytä heittää kaikkea romukoppaan ja palata arkijärjen (Tai ID -logiikan) jyräämään esitieteelliseen vaiheeseen. On vain hyväksyttävä se, että olemme kaupassa jossa fiksu IT -mies myy tehtävälähtöistä älykkyyttä ja fiksu asiakas kysyy että onko se algoritmi tietoinen. Sen parempaan emme vielä kykene.

Absurdia, absurdia

Monesti hyvää filosofiaa lähestytään pelkästään logiikan ja koherenssin kautta. Tällöin virheiden kohdalla käsitellään sellaisia termejä kuin kehäpäätelmäisyys tai ristiriitaisuus. ; Itse asiassa Wittgenstein korosti että nämä olivat ne päätyypit joihin päättelyvirheet voidaan jakaa ; Että oli tautologioita (kehäpäätelmä) jotka eivät selittäneet mitään ja kontradiktiot (ristiriita) jotka eivät mahdollistaneet mitään.

Kuitenkin tämän lisäksi koetaan usein tarpeen ottaa esille muunlaisia konsepteja. Kenties yksi vaikeimmista on "absurdi". Sanaa käytetään hyvin paljon, mutta sillä on hyvin paljon erilaisia käyttötapoja. Osa niistä on hyviä ja osa on huonoja. Absurdin kohdalla ytimessä on usein se, että johtopäätöksessä on jotain sellaista omituisuutta jonka vuoksi sitä ei pitäisi hyväksyä vaikka se olisikin eheän ja koherentin päätelmän tulos.
1: Tätä kautta absurdi on kontaktissa paradoksin kanssa. Paradoksissa ideana on se, että se nojaa premisseihin jotka molemmat hyväksyvät, mutta kuitenkin sen johtopäätös on sellainen että se ei tunnu oikealta. Paradoksin ongelma on siinä että oikeat lähtökohdat johtavat väärään lopputulokseen. Virhe voidaan korjata joko hyväksymällä maailma omituiseksi mitä ei haluta tehdä. Tai korjaamalla lähtöoletuksia johon siihenkään ei olla valmiita. Tämä on "absurdilimbo".
2: Tarkemmassa tilassa absurdi on yksinkertaisempi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että premisseistä seuraa loppupäätelmä joka on molemmista puolista aivan selvästi väärä. (Se johtaa esimerkiksi vahvasti tieteenvastaisiin tuloksiin.) Näin ollen vaikka logiikka johtaa johonkin ajatellaan että premisseissä on oltava jokin virhe kun niiden yhteensopivuus vain johtaa selkeisiin omituisuuksiin.
3: Hyvin usein absurdia käytetään kuitenkin lähinnä denialistisessa muodossa. Tällöin johtopäätös ei sovi joidenkin intuitioon ja he hylkäävät koko perustelun sanomalla sitä absurdiksi ja eivät tämän vuoksi suostu hyväksymään päätelmää. Tällöin absurdiksi kutsuminen on  horse laugh -argumenttivirhe.
+: Tämän lisäksi absurdi voi tarkoittaa jotain jota ei kiistetä, mutta joka on huvittavaa. Tai jotain joka on yllättävää. Tai jotain johon ei kohdistu objektiivista ihmisenulkopuolista merkitystä. ... Mutta nämä konseptit eivät oel relevantteja tämän loppublogauksen kohdalla, joten voit toistaiseksi vaikka unohtaa ne.

Tämä kuvaus on jotain jota on kenties hyvä täsmentää. Onneksi meillä on William Lane Craig. Hänen jumalamallinsa nojaa tiettyjen äärettömyyksien ja jumalatodistuksiin jossa tietyt äärettömyyskuvat estetään fysikaalisessa maailmassa. Tämän vuoksi hän on kritisoinut matemaattista Hilbertin hotelli -mallia. "Skeptics Play" -blogissa nostetaan esille pari tuokiokuvaa siitä miten Craig on eri vaiheissa keskustellut tästä ongelmasta. Craigin ajattelu havaitaan varsin laaduttomaksi ja debattihenki vielä tätäkin surkeammaksi.
1: Tässä blogauksessa on kommentit surkuhupaisaa luettavaa. Sinne tulee Craigia puolustava nimimerkki "godboy". Hän yrittää rakentaa päätelyketjua joka johtaisi siihen että Craig olisi oikeassa. Tämä kohtaa ongelmia. Hupaisaksi asian tekee se, että jo ensimmäisessä kommentissa selitetään mikä päättelyssä on väärin. Tämän jälkeen "godboy" muuttaa joka kerran kaavaa hitusen, ja olettaa että mikä tahansa muutos ansaitsee tulla uudelleenkritisoiduksi. Valitettavasti hän haluaa pitää ytimen mukana koko ajan. Ja virheellisyydet ovat juuri tässä kohden. Näin "godboy" toistaa virhettä jonka virheellisyys on hänelle toistuvasti tuotu esille ja korjaa irrelevantteja osia argumentistaan, eli muuttaa argumenttiaan siten että olennaiset virheet säilyvät, mutta olettaa silti että tämä olisi uusi argumentti. Tämä on matematiikan kielellä tehtyä käyttäytymistä jota vastaa lähinnä suomessa ollut "Totaalista Sotaa!" - sivustolle koottu Lehto vs. Juutilainen -kina. Kina jota kuvataan surrealistisin termein aivan oman unimaailman logiikan ja tosimaailman kohtaamiseksi. Kun monille tahoille, kuten Ylioppilaskunnan Laulajille, levitetään roskasähköpostia jossa kerrotaan että joku henkilö raiskaa eläimiä, eivätkä nämä tahot ole pyytäneet tälläisiä eivätkä näe tätä tärkeänä tai relevanttina, on asia floodaajan itsensä kannalta ymmärrettävä. Tästä syntyy konflikti joka aukeaa seuraavalla tavalla. "Meidän ulottuvuutemme paradigmoja vasten asetettuna Lehdon viestissä ei ollut mitään järkeä. Mutta se, mitä Pöntiskoski ei tiennyt, oli, että viestiä ei lähetetty tästä ulottuvuudesta. Se lähetettiin ulottuvuudesta, jonka paradigmojen ja lainalaisuuksien oloissa Klaus Juutilainen juoksee Tesoman metsissä yrittäen nylkyttää eläimiä niiden anusreikään. Tämä pyrkimys liittyy Klaus Juutilaisen ryssäläisyyteen, sillä eläinten nylkyttäminen, monien muiden harrasteiden ohella, on oleellinen osa ryssäläisyyttä. Ryssäläisyys taas on kansakunnallinen vitsaus, oikein ajattelevan Suur-Suomalaisuuden antiteesi. Sen vuoksi sillä, että Klaus Juutilainen pyrkii nylkyttämään eläimiä, on kansakunnallista merkitystä ja asia kuuluu kaikille, mukaanlukien Ylioppilaskunnan Laulajat." "godboyn" asennekin on ymmärrettävä sitä kautta että Craig on kuuluisa apologeetikko eli oikealla asialla. Craigin kaltaiset ihmiset todistavat että uskominen on rationaalista. Näin ollen Craig on Totuuden ja Järkevyyden puolestapuhuja joten Craig ei voi tehdä virhettä koska ollessaan uskonrationalisointien auktoriteettihahmo, hänen kyseenalaistamisensa kyseenalaistaa koko uskon rationaalisuuden. Näin ollen Craigin virheet säilyttämällä mutta muuta osaa muuttamalla on oltava jokin keino jolla logiikan virheet ikään kuin itsestään ratkeaisivat. Ja käännytystyössä tarvitaan tuloksia koska haltuaan Pelastaa ihmsiä. Asia koskee ihmiskuntaa, kaikkia, siis myös ateisteja. Siksi on oikein vaatia arviota ateistilta sarjatulella vaikka virheen ydin onkin pysynyt samana.

"Skeptics Play" korostaa sitä, että absurdius voi olla oikein. Mutta että se mitä Craig tekee on jotain muuta. Se on juuri sitä horse laugh -mallia. "There is nothing wrong with an argument from absurdity if it is done correctly. But it is not done correctly." ... "WLC cites a couple people who objected, like me, that infinities are not absurd. His basic response is, "It looks pretty absurd to me." "Nuh uh." "Yeah too."" ... "I contend that infinities are not "absurd" in the sense of "obviously false"." "Skeptics Playssä" Tämä perusteltiin viittaamalla matematiikkaan ja sen äärettömän konsepteihin. Argumentilla on historia, joka alkaa siitä että hän käsittelee termejä hieman erikoisesti. Tämä on kenties virhe joka syntyy siitä että matematiikkaa käsitellään intuitiolla eikä matematiikalla ja näin tehdään olkiukko. Tai sitten sitä käytetään arkikieltä jotta ei oltaisi "teknisiä" jotta argumentti olisi luettavissa. Lisäksi Hilbertin hotellin taustalla oleva matematiikka on ammattimatemaatikkojen alueella vahva ala. Kun Craig joutui kritiikin alla kohtaamaan matemaatikkojen kannanottoja asiaan, hän muutti kantansa. Asia ei ollut "matemaattisesti absurdi", mutta se oli kuitenkin "oikeasti absurdi". Hän ei siis suostunut muuttamaan omaa kantaansa koska ei hyväksynyt johtopäätöstä.

On selvää että Craig vetoaa yleisöön ja yrittää vaikuttaa siltä kuin hänen absurdiksi kutsumisensa olisi sitä järkevää mallia. Se on kuitenkin sitä huonoa mallia. Ja näin tehdessään ainut absurdi kuvioissa on hän itse.

Luonnonvalinnan toimimisen reunaehdoista

Aikaisemmin kirjoitin varsin usein toistuvasta syytteestä, jossa evoluutiota kritisoidaan siitä että luonnonvalinta olisi tautologia, kehäpäätelmäinen ja siksi epätieteellinen. Ratkaisuni oli varsin mutkikas. Se liippaa hyvin läheisesti otsikkoon laittamaani blogausaihetta. Nimittäin jos asia on tautologinen sillä ei ole toimimisen reunaehtoja. Siksipä reunaehtojen olemassaolo paljastaa eitautologisen luonteen. Ja toisaalta eitautologisuus kertoo että reunaehtoja on.

Luonnonvalinta on tarkemmassa mietinnässä hyvinkin tietynlaisia ehtoja korostava. Se onkin se, mikä siitä tekee loistavan teorian; Luonnonvalinnan ytimessä on se, että (a) luonnonvalintaa tapahtuu jos on replikaattoreita jotka tekevät itsestään kopioita. Tämän seurauksena niiden määrä kasvaa. Kopioituminen itse asiassa johtaa hallitsemattomana eksponentiaaliseen kasvuun. (b) koska maailmassa on rajallinen määrä atomeja ja energiaa, on kopioitumiselle jokin maksimimäärä. (c) Replikointi ei ole täydellistä, jolloin niihin tulee muutoksia. (+) Lopputuloksena on se, että kopiointimuutoksilla on vaikutusta siihen miltä maailma näyttää tulevaisuudessa. Tämäkin johtuu siitä että asiat replikoituvat ja toiset vastaavasti jättävät replikoitumatta tai tekevät sitä vähemmän.

Tämä on vasta mekaaninen kuvaus, se ei sisällä reunaehtoja. Ne voidaan sen kautta kuitenkin kaivaa esille.

Luonnonvalinnan mekaaninen rakenne johtaa siihen että luonnonvalintaa tarvitaan selitykseksi jos ja vain jos
1: Kopiointimuutokset (mutaatiot) ovat luonteeltaan sattumanvaraisia. Tai teknisesti ottaen niiden ei tarvitse olla satunnaisia, vaan muutosten on oltava sokeita sille mikä on niiden efekti. Jos kopiointimuutokset eivät ole satunnaisia, niin siinä tapauksessa luonnonvalintaa ei tarvita ; Esimerkiksi Lamarckin ajattelu tarjosi teoriassa mahdollisen mutta faktojen vääräksi näyttämän teorian joka perustui siihen että muutokset eivät olleet satunnaisia. Kumulatiivinen muutos tapahtui hänellä eliöiden intentioiden kautta. Ponnistelu sai seuraavan sukupolven olemaan tässä asiassa vahvempi. Jos mutaatiot eivät voisi olla haitallisia, ei luonnonvalinnalla olisi mitään sijaa. Ja itse asiassa jos kaikki mutaatiot olisivat haitallisia, ei luonnonvalinnalla silloinkaan olisi mitään sijaa.
2: Toisaalta luonnonvalinta vaatii sitä että se perustuu syntyviin jälkeläisiin jossa ominaisuuksiin on perinnöllinen suhde. Esimerkiksi jos menestys olisi mikä tahansa muunlainen kriteeri, eliökunnassa voisi tapahtua muutoksia, mutta se voisi muistuttaa muoti-ilmiöitä tai uskontoja. Kukaan ei tosin ole ehdottanut tämänlaista teoriaa eliöiden synnylle (koska seksi ja sen vaikutus lapsiin/jälkeläisiin/karitsoihin on tunnettu), ja sellaisen mekanismi voisi olla vaikeasti kehtiettäväkin, mutta selkeästi tämäkin kohta tarjoaa tiukan reunaehdon luonnonvalinnalle.
3: Abstraktein reunaehto voisi olla vaikkapa se, että luonnonvalinta vaatii sukupolvia ; Se ei ole yksilöille tapahtuvia tapahtumia vaan muutoksia sukupolvien välillä. Eli se ei ole tapahtumia vaan ainoastaan liittyy niihin. Esimerkiksi monissa fysikaalisissa ilmiöissä on havaittavissa jonkinlainen valikoituminen. Mutta niissä ei kuitenkaan ole luonnonvalintaa. Esimerkiksi jos tuuli kuluttaa kiviä ja jäljelle jää vain kovimmista kivilajeista muodostuneita jäänteitä, on tässä jotain jota tapahtuu yhdelle kohteelle. Samaan tapaan toki eläimissäkin ; yksittäisessä kalassa tapahtuu muutoksia kun se kasvaa ja jos se vaikkapa haavoittuu kun toinen kala puree sitä. Kuitenkaan nämäkään muutokset eivät ole evoluutiota ja luonnonvalintaa. Luonnonvalintaa on sen sijaan se, että lisääntyykö vai eikö kyseinen muuntunut kala miten suurella tehokkuudella. Näin yksilön muutos on epäsuorassa kausaalisuhteessa perimäänsä ja luonnonvalinta vaikuttaa sukupolvien välisen muutoksen mittarina eikä itse asiassa edes yksittäisen kalan vammautumisena.

Tämäntapaiset varsin arkijärjellä valottuvat seikat näyttävät että luonnonvalinnalla on selitysvoimaa. Itse asiassa sillä on sitä yllättävän paljon.

Kielikone

Daniil Harms oli venäläinen absurdikko aikana, jona Venäjällä oltiin totisia. Kommunismi korosti taiteen roolia osana systeemiä ; Syvärakenne ja pintarakenne kommunikoivat tätä kautta. Siksi haluttiin kommunismin arvojen mukaista taidetta ja runoutta. Kommunistit korostivatkin kielen reaalisuutta, utopia, fantasia ja epätosi oli heille joko typeryyttä, valehtelua tai manipulointia.

Niin kauniilta kuin tämänlainen todellisuusriippuvainen ajatusmalli kenties olisikin, olen kuitenkin Harmsin kannalla. Harms nimittäin korosti sitä että kieli on ilmaisuvoimaltaan suurempi kuin todellisuus. Hänellä on itse asiassa runsaasti pintatasolla aivan tavallisenoloisia ja arkisia tarinoita, joissa epätodellinen hypähtää kasvoille. Näen nämä pilkkana kommunismin realismi-intoilulle. Harms ei koonnut lyhyitä juttujaan yhteen, ja hänen juttunsa levähtivät pihalle melko kaaoottisesti ja niiden yhteenlaittaminen onkin ollut työlästä jo tästä syystä. Erilaiset rajoitteet eivät ole tässä auttaneet.

Daniil Harmsin työhuoneesta ei tutkijoille löytynyt hirveästi apuja. Hänellä kerrotaan kuitenkin olleen siellä koneita. Kerrotaan että joku oli udellut miksi hänellä oli kone työhuoneessa. Harms oli kertonut että työhuone ei ole työhuone jos siellä ei ole konetta konetta. Kun häneltä kysyttiin mitä kone tekee, niin Harms kertoi että ei mitään. Hän oli siis rakentanut itselleen jonkinlaisen häkkyrän joka pööpöttää ja jossa on rattaita. Konetta ei oltu tehty mihinkään tiettyyn funktioon.
1: Tämän voi toki nähdä vain kuriositeettina sisustuksesta, joka on muodissa nykyäänkin. Nurkkaan ostetaan rukki jotta siellä olisi rukki vaikka kukaan ei osaa edes kehrätä - ja siitä rukistakin puuttuu herrantähden osasia. Tämä siksi että koti ei ole koti ilman laitetta.
2: Sen voi nähdä myös kommunismin kritiikkinä, tuotantolaitoksia korostettiin ja arvostettiin liiaksi ja työ nähtiin niiden kautta. Vaikka toisenlaisiakin töitä tietysti olisi ollut.

Kuitenkin Harmsin kone on näiden lisäksi, tai oikeastaan etupäässä, samaa, mitä hän itse teki kielellä. Hän leikki ja vapautti kielen tietystä funktiosta ja arkisuudesta. Kielessä ja runoudessa ei ole kysymys totuusarvoista vaan jostain aivan muusta. Harmsille arkinen kieli ja realismi oli kätevää ja hänen työnsä kannalta relevanttia jos vain jos sillä voitiin osoittaa arkielämä ristiriitaiseksi ja tätä kautta epäloogiseksi. On selvää että Harmsille systeemin mielettömyys näkyi kielen mielekkyydessä. Ja toisinpäin ; Systeemin mielekkyys näkyi sen kielenkäytön mielettömyydessä.

Toki Harms ei ole ainut joka on miettinyt kielen suhdetta maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Chomskyn generoima hänestä sisällyksetön lause "Colorless green ideas sleep furiously." Se noudattaa englannin kielioppisääntöjä ja sen jokainen sana on sana. Tätä kautta on selvää että lauseen syntaksi, kielioppi, on oikein. Semantiikaltaan lause on sen sijaan tyhjä. Sanan mielettömyys ei tosin ole vakuuttanut kaikkia. Esimerkiksi Quinen mukaan tämänkaltaiset lauseet ovat mielekkäitä, ne ovat vain epätosia.

Toisenlaisen esimerkin saa kuitenkin Carrollin "Through the Looking-Glass, and What Alice Found There" Tässä kirjassa hän moitti matematiikan siihen aikaan uusia ilmiöitä. Hän inhosi esimerkiksi imaginäärilukuja. Carroll esitti tilanteen joka on sisäisesti koherentti, sen sisällä on esitetty relaatioita. Mutta tämä ei pidä mitään tietoa sisällään, ja kokonaisuus on pelkkää sekasotkua. Esimerkki on "the gostak distims the doshes." Gostak on siinä muutoin määrittelemätön sana, joka tekee jotain jota kutsutaan distimsiksi ja tämän toiminnan kohde on joukko jonka yksikkö on dosh ja josta muodostuu isompi ryhmä doshes. Distims on toimintaa jota Gostak kohdistaa Dosheihin. Ja Dosh on jotain johon kohdistuu tapahtuma distims, jonka toimijana on gostak. Termit noudattavat myös kielioppia, ja kokonaisuus on koherentti. Sen takana on jotain määrittelyä, joka kuvaa tosin pelkästään relaatioita toisiin termeihin, joten kokonaisuuden informaatio jää varsin olemattomaksi.

Wittgensteinin tapa jakaa huonot ja epäloogiset lauseet voi olla tässäkohden mielenkiintoinen kohde. Hän jakoi virheet:
1: Kontradiktiiviset lauseet, eli joiden sisällä on ristiriita. Ristiriitaiset lauseet ovat mahdottomia, epätosia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos meillä on käsite "näkymätön vihreä", tiedämme että lause vaatii vähintään ankaraa uudelleenmäärittelyä jossa vihreys on jossain olosuhteissa ja näkymätön toisissa. Kunnes olemme tämänlaiset lisämääritteet tehneet, kokonaisuus on ristiriitainen tavalla joka sallii sen kieltämisen virheellisenä. Kontradiktio on siis epätotta. Ateistien vitsi "Näkymättömästä vaaleanpunaisesta yksisarvisesta" on siis itsetarkoituksellisesti sisäisesti ristiriitainen lause.
2: tautologiset lauseet ovat tilanteita jotka toteutuvat joka tapauksessa. Näitä ei voida pitää epätosina vaan arationaalisina lauseina. Ne eivät informoi meille yhtään mitään asiantilasta. Carrollin koherentti lausuma informoi minimaalisesti, se kertoo relaatiosta. Mutta se on hyvin lähellä tämänlaista tilaa.

Tästä päästään sellaiseen tilanteeseen että ateistien "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" ei itse asiassa ole onnistunut Jumalanpilkkavitsi, koska Jumala on enemmänkin tautologinen kuin kontradiktiivinen käsite. Jumalassakin on Taivas niminen kohde joka on kuvattu transsendentiksi, eli siihen ei ole laitettu määritelmiä. Siellä toimii transsendentti Jumala joka on sekin kuvattu ilman propositionaalisia määrittelyjä. Ja niin edespäin, koko tuonpuoleisen teologinen määrittely kuvaa korkeintaan relaatioita, mutta Helvetin rangastuksen metodologiakin jää itse asiassa teologiassa varsin epämääräiseksi - siitä esitetään mielikuvia maallisesta kidutuksesta, mutta tätä pidetään mystikkojen symbolisena esityksenä, transsendenttia maailmaa kun ei voi kuvata sanoilla. (Carroll olisi kristittynä vihainen ja hän kääntyneekin haudassaan, jos vain saa kuulla ja tietää mihin hänen esimerkkiään julmasti käytin.)

"Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" on epätosi kappale. Teologia taas on absurdia runoutta. Teologia rakentaa jättimäistä symbolista Harmsin konetta. Siinä onkin mielestäni vain yksi vika ; Esimerkiksi mahdollisten maailmojen teologiassa keskitytään siihen että jos jonkun asian voi kuvata kielellä, se on totta. Tämä maistuu minun suuhuni pirun pahasti siltä kommunismilta jonka mukaan kielellä saa ilmaista vain tosiolevaa. Jos sen sijaan Harms on olemassa, ihminen voisi todellakin luoda jotain. Tämä on konkreettisesti ajattelevien mielestä valehtelua. Minusta se on taidetta. Uskonto ja teologia voisi olla taidetta, joka erehtyy koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Aivan kuten ne kommunistit joille Harms koki velvollisuudekseen piikitellä.

Se, että emme voi koskaan olla ihan varmoja siitä että olemme jostain oikeassa lieventyy korroboraatiotyyppiseksi kysymykseksi välittömästi kun tajuamme sen, että joskus voimme olla ihan varmoja siitä että olemme erehtyneet. Monesti postmodernistit korostavat sitä puolta että kieli konstruoi. He tarjoavat toki periaatteessa mahdollisuuden siihen että kaikki mitä ilmaisemme ei ole totta, ja että erehtyminenkin voidaan huomata. Mutta harvemmin sitä tullaan mietittyä sitä, miten kieli konstruoimisen ja dekonstruoinnin lisäksi myös destruktoi. Ja kenties sen arvo onkin siinä, että se tekee ensisijassa tätä. Rajaa vaihtoehtoja, jotta tiedämme keskittyä siihen jäljellejäävään, jossa se tieto piileskelee.

Kreationistien kumoushaasteet

Melko usein kreationistit esittävät erilaisia konsepteja, joiden he väittävät olevan testattavissa ja kumottavissa. Tämä on tärkeää, koska tämän jälkeen konsepti olisi falsifioitavissa, eli Popperin fallibilismin mukaan tieteellinen väite. Kuitenkin näissä tapauksissa näyttää siltä, että lähempi tarkastelu näyttää että tilanne onkin jotain muuta ; He itse asiassa vaativat tautologian kumoamista, vaikka tautologioiden tunnettu rakenne on se, että niitä ei voi kumota ; Mikään aineisto ei voi olla niitä vastaan.

Tästä yksinkertainen näyte on perusryhmäopista. Perusryhmäkonseptin kumoamishaasteeksi esitetään että eri perusryhmien kesken havaitaan joko suoria tai epäsuoria risteymiä. Tämä näyttää uskottavalta, kunnes tajuaa että perusryhmä on määritetty siten että niiden kesken ei ole havaittu suoraa tai epäsuoraa risteymää. Se, mitä väitetään kumoukseksi ei toteudukaan, koska havainnon tullen kyseessä ei olekaan enää mikään "eri perusryhmä". Tämänlaista kehätilannetta ei selvästi voi kumota.

Larry Moran esittää vastaavan rakenteen Behen IC ("Irreducible Complex") -käsitteen kanssa. Hän näyttää miten konsepti on määritelty kehämäiseksi tavalla jossa IC -teoria jää falsifioimattomaksi ja kritiikin ulkopuolelle ; Behe on määritellyt IC -rakenteen siten että jos sen evoluution syntyhistorian näyttää, niin se osoittaa vain että kyseinen kohta ei ole IC. Kun Behen määritelmä on "By irreducibly complex I mean a single system composed of several well-matched, interacting parts that contribute to the basic function, wherein the removal of any one of the parts causes the system to effectively cease functioning. An irreducibly complex system cannot be produced directly (that is, by continuously improving the initial function, which continues to work by the same mechanism) by slight, successive modifications of a precursor system, because any precursor to an irreducibly complex system that is missing a part is by definition nonfunctional."

Moran näyttää että tällä määritelmällä käy hyvin samalla tavalla kuin perusryhmänäkemyksen kanssa ; Itse teoria IC:stä jää totaalisesti kritiikin ulkopuolelle. Jos jokin todistaa evoluutiohistorian jollekin kohteelle, niin se vaatii tilanteen jossa osoitetaan että kohde ei oikeasti olekaan IC:tä. Näin voidaan hylätä tämä yksittäinen ilmiö, mutta teoriaan ei koskaan tarvitse puuttua ; Tautologian kanssa ei voida olla ristiriidassa, joten mikään havaintokokonaisuus ei voi olla kumoava haaste.

Jäljelle jää vain aukkojen Jumala -tyyppinen argumentaatiovirheratkaisu ; Behe ei oikeasti koskaan todista että jokin kohde on "aidosti IC", vaan hän lähinnä väittää että esimerkiksi bakteeriflagella on sellainen. Väite on helppo tehdä, ja tutkimusta vaativa kritisointityö on vastaustajien tehtävänä. Tämä näyttääkin pääsyyn sille, miksi Intelligent Design ei kykene rakentamaan kunnollista tutkimusohjelmaa. Moran kuvaa tilannetta seuraavasti "It leaves us with a tautology: "... a series of self-reinforcing statements that cannot be disproved because the statements depend on the assumption that they are already correct." Irreducibly complex systems are, by definition, things that cannot evolve. If you postulate that something is irreducibly complex, then show later on how it evolved, it wasn't irreducibly complex to begin with. The definition is not falsifiable. The best that can happen is that the number of postulated irreducibly complex systems gets smaller and smaller until there are none left. The number is not likely to ever reach zero since the IDiots are really good at combing the scientific literature in order to discover something that almost nobody is working on."

Toki Behe on myöhemmin muuttanut määritelmäänsä. Ennen kuin nämä kirjat ilmestyivät, Intelligent Designin kannattajat vain väittivät että kritiikki ei ollut osuvaa. Että Behe ei väittänyt mitään sellaista, ja että Behen kirja olisi vain luettava uudestaan. Kritiikin väitettiin siis olevan "nonswer"/"pseudovastaus" eli eiosuva asia. Sitten kun Behe muutti määritelmää, tämä muutos otettiin osoituksena ID:n itsekorjautuvuudesta. Uusi määritelmä taas kuului seuraavasti. "An irreducibly complex evolutionary pathway is one that contains one or more unselected steps (that is, one or more necessary-but-unselected mutations). The degree of irreducible complexity is the number of unselected steps in the pathway" Tämänkin kohdalla tilanne on hyvin samanlainen. Jos jokin IC:ksi väitetty asia tuotetaan laboratoriossa, jää vaihtoehdoksi joko (a) valinnan alla olevia mutaatioita onkin enemmän kuin on luultu ja luonnonvalinta pääsee siihen käsiksi tai (b) Älykäs Suunnittelu on puuttunut tämän rakenteen syntyyn. Tämäkään ei siis selvästi puutu IC -teoriaan - ja itse asiassa tarjoaa entistä enemmän "kikkailutilaa".

Tämä ketju kannattaa huipentaa CSI -konseptiin ("Complex Specified Information"). Tähän Mark Chu-Carrollilla on sanottavaa. Hän analysoi Dembskin artikkelin evoluutiohauista, ja havaitsee että Dembski rakentaa määritelmän siten, että jos algoritmi ei voi tuottaa jotain, se on informaatiota. Ja jos se voi tuottaa sitä, kyseessä on informaation salakuljetus. Artikkelissa Dembski itse asissa vain kuvaa miten evoluutio toimii, ja esittää että tämä rakenne on sisältää informaatiota ja on siksi "huijausta" joka vaatii älykkään ohjelmoijan. Informaation säilymislain rooli argumentaatiossa on erikoinen, ja se tekee koko argumentista kehämäisen. Chu-Carrollia suoraan lainaten : "It's actually a subtly circular argument: we've just gone through this mass of obfuscatory mathematics to derive a set of theorems that prove that successful searches must in some sense encode information about the landscapes that they search. But that doesn't really matter to the argument. Because the real argument is that only an intelligent agent can create information. The whole exercise of deriving the so-called conservation of information laws was based on the premise that you can't create information; and now after all of that noise, we've come full circle to show that the conservation of information laws can be used to prove that you can't create information. The whole argument is ultimately concluding one of its premises. We can eliminate all of the faux math, and reduce the argument to its simplest form: "Only an intelligent agent can create information, therefore only an intelligent agent can create information"."

Näin lopputulos tiivistyykin siihen, että tilanne ei enää ole edes se, että kohteen CSI -pitoisuus voitaisiin kumota. Tilanne on astunut seuraavaan vaiheeseen, jossa sekin vaikka halutun systeemin tuottaminen onnistuisikin, se kertoisi vain että maailmassa on pakosti, yllättävissä paikoissa, informaatiota, joka mahdollistaa sen että tämä tuottaminen onnistuu. Näin ollen se, mikä olisi kenties jossain tilanteessa ollut kumous jossa osoitetaan että "kohteessa X ei ole CSI:tä" onkin tiivistynyt muotoon jossa "Kohteen X tuottaminen osoittaa että CSI:tä on yllättävässä kohteessa." Se, että luonnollinen näyttää tuottavan jotain joka näyttää CSI;ltä onkin siksi, argumentin kehäisen luonteen vuoksi, aina voitavissa esittää siten että se ei olekaan vastaesimerkki ja kumous, vaan päin vastoin uudesta paikasta tehty löytö joka vaatii taakseen "Intelligentin Designerin".

Valitettavasti se, mikä perusryhmien kohdalla on arkijärjelle helposti mukautuvaa, muuttuu vaikeammaksi kun se tehdään ihmisille vierailla ja vaikeilla matemaattisilla konsepteilla. Ja kaiken aikaa todennäköistä että ei julistaja-opettajalla että kuuntelija-oppilaalla ei ole kummallakaan ollut kunnollista käsitettä taustalla olevasta matematiiksta. Ylläolevaa matemaattista pyörittelyä on esitetty kadunmiesten suulla kadunmiehille, ja jos et ole vain ottanut sitä totena, sen seikkaperästä kumoamista on tietysti vaadittu tuhansilta (mm. minulta). Ja jos esitettyä kritiikkiä on kaivanut esiin, sekin vaatisi jotain jonka voi ohittaa "hämmentävällä hienoja sanoja vilisevänä snobisteluna".

Kaiken kaikkiaan kreationistien kumoushaasteet näyttävät siltä, että ensin he väittävät etät heidän konseptinsa on kumottavissa. Ja vaativat sen kumoamista. Sitten havaitaan että se ei olekaan kumottavissa, jonka jälkeen kerrotaan että falsifioinilla ei ole niin väliä koska se on naturalistien sisäinen perustelutapa. Ja tämän jälkeen erimielisten täytyy todistaa että "Jumalaa ei ole olemassa", joka tietysti vaatii sen että Jumalan olemassaolo kumotaan = falsifioidaan. (Joka on mahdotonta koska Jumala on edellä osoitettu kumoutumattomaksi.) Ja tämän jälkeen kreationisti katsoo olevansa voittanut koko keskustelun, koska vastapuoli ei ole todistanut omaa kantaansa, mutta hän on osoittanut oman kantansa mahdolliseksi. - Aika rohkeasti tehty, ottaen huomioon sen että koko suorite on saatu rakentamalla määrittelemällä tehty kehäpäätelmä.

Tieteellisiä sillai epäempiirisesti.

John Pieret kirjoitti "Of Cats and Bags" -blogauksessaan Intelligent Designin kannattajien asenteista. Esimerkkinään vakavasti otettavan Intelligent Designistin kirjoitelma.

Lyhyesti sanoen henki on se, että valistusaikana tehty muutos nähdään ongelmana. Ennen sitä luonnonteologiaa pidettiin ensisijassa henkisenä. Naturalistien kourissa siitä tuli vain testaamista, jossa on koejärjestelmä ja kontrollia. Myös teknillistymisen ikävät seuraukset, kuten tehdastyön monotoonisuus johtuu siitä että vain se, mikä nähdään merkitsee.
1: Näin siitä huolimatta, että teknillistyvä maailma oli kristittyjen, ja sekulaari maailma on ajanut työhyvinvointiasioita varsin hedonistisesti työläisen edun nimeksi tavalla joka konservatiivia pelottaa sellaisella tasolla joka saa heidät miltei huutamaan "kommunisti", kunnes muistaa että kylmä sota on ohi, jolloin he sanovat vain "viherliberaali".

Tämä ID -näkemys sopii hyvin yhteen perinteisen kristillisen oikeistofundamentalismin näkemykseen ; Teknillistymisen ja tieteen positiiviset piirteet tietysti kaapataan kristillisen arvomaailman ansioiksi.
1: Ei ole vaikeaa nähdä tätä osana yleistä oman ideologian teflonpinnoittamista, joka perustuu cherry pickingin ja kaivon myrkyttämisen yhdistämiseen ja josta rakennetaan asennevammainen pseudoargumentti. ; Jos näemme positiivisia muutoksia tieteellisyydestä, se johtuu provenienssista; Luonnonteologia näyttää kyntensä. Ja jos näemme negatiivisia muutoksia, ne johtuvat tietysti "naturalisteista". Pelin henki on "joko me voitamme tai te häviätte", eli on selvää että kysymys ei ole mistään tasapuolisesta tai reilusta setvimisestä.

Kenties mielenkiintoisin asia liittyy kuitenkin siihen, miten debatin epäempiiristä luonnetta korostetaan ; Discovery Instituten tekstistä saadaan irti lausunto "These debates go beyond weighing evidences on a scale and seeing which side is the heaviest. Most people agree on what they see, but they disagree on what is the correct interpretation, which is a matter of philosophical perspective." Tämä ajatus toistuu ID -teksteissä hyvin laajasti. Siinä korostetaan että empirismin sijasta on turvauduttava maailmankuviin, joiden kautta asiat järjestellään. Tässä korostetaan mielipiteiden kirjoa.

Mikäli tämä "mielipiteiden kirjo" ja erilaiset filosofiset tulkinnat, joiden väliltä ei voitaisi valita muuta kuin mieltymysten kautta ; Niin silloin olisi pakko tunnustaa että Intelligent Design on maailmankuvallista julistamista ja valtapeliä. Se on maailmankuva, jota ei perustella tieteellä, vaan filosofialla jonka aksioomienvalinnan seurausta tulkinta on. Aksioomien valinnassa taas on irrationaalinen elementti. Näin ollen mikäli tämä kohta pitää paikkaansa, on koko Intelligent Designistä debatoiminen turhaa ajanhaaskuuta, keskustelu ei ratkaise mitään, jos joku kääntyy tai jää kääntymättä, on kyse vain jonkinlaisen valtapyrinnön toteutumisesta tai strategian epäonnistumisesta. Jostain syystä Ingelligent Designin kannattajat ovat varsin vastahankaisia olemaan tätä mieltä. Heistä kysymys on usein nimen omaan ratkaistavissa.

Lainaamani kohdan ydin johtaakin siihen, että on ikään kuin pakko tunnustaa että luonnontieteet eivät todista Intelligent Designiä, tai että se olisi mitenkään parempi kuin evoluutio tai naturalismi. Sen mukaan ei ole mitään fakta -aineistoa jota seuraamalla voitaisiin tieteellisesti todistaa onko evoluutio parempi kuin Intelligent Design. Se olisi sitä vakavaa empirismiä ; Se olisi se vaaka, jolla asiat voitaisiin punnita. Samoin tämä kohta kiistää sen, että Intelligent Design voisi aktiivinen havaintolähtöinen tutkimusohjelma. Nämä taas ovat olennainen osa ID -argumentaatiota ; He usein ja toistuvasti ja voimakkaasti korostavat sitä miten luonnontieteet eivät hyväksy evoluutiota. Ja että evoluution kannattaminen voi johtua vain siitä että sulkee silmänsä ja korvansa faktoilta ja tosiasioilta. Tämäkin korostaa juuri sitä, miten olisi jokin faktaperustainen empiirinen vaaka, jolla asiat voitaisiin arvottaa.
1: Tai kuten nimimerkki "Carlos" asian asetti "Well, if that's right, then they've pretty much admitted that there are no empirical grounds on which we can reject Darwinism. But wait! The very point of design theory was that design is empirically detectable!"

En kuitenkaan haluaisi jättää tätä piirrettä vain Intelligent Designin piiriin. Sillä juuri vastaava ambivalentti suhtautuminen on hyvin yleinen paranormaalien ilmiöiden kannattajilla. Sen perushenki on suorastaan se, että skeptikot ovat skientistejä jotka kiistävät yliaistillisen. Kuitenkin he väittävät olevansa tieteellisiä jossa faktat ja havainnot, kuten pylpyrät rahisevassa videonauhassa tai konkreettisesti lentelevät ja seiniin kirjoittelevat hahmot, ovat todisteita henkimaailmasta kuten kummituksista.

Ja lisäksi he ovat usein vain skientistejä +1 aistilla. Tämä on itse asiassa keino, jolla mainittua ristiriitaa voi poistaa. On selvää, että tämänlaisia loogisia siltoja rakentamalla ristiriidoista päästään eroon. Valitettavasti tässä törmätään kuitenkin siihen että korjaaminen johtaa kehäpäätelmäisyyteen ; Kun ristiriidalta pelastaudutaan kehittämällä silta niiden välille, tämä onnistuu siten, että rakennetaan järjestelmä joka sallii aivan mitä tahansa. Tällöin eksakti ristiriita muuttuu epämääräiseksi lausunnoksi, jossa ei ole konkreettista sisältöä, ja jolla ei tätä kautta ole mitään selitysarvoa : Lausunto ei ennusta mitä tapahtuu ja mitä taas ei. Näin kokonaisuudessa virheestä loikataan toiseen virheeseen ~ Selvästä virheestä turhuuteen.

Ei, Juu tai Vaarinhousut.

Logiikan järjestelmät perustuvat ennalta valittuihin aksioomiin. Siksi niissä voi olla joskus erikoisia piirteitä. Näitä kuvatakseni tuon esiin hitusen kolmiarvologiikkaa. Siinä missä perinteisesti logiikka arvioi totuusarvoja siististi "T/F" -tasolla, eli katsoen onko asia oikein vai väärin. Esimerkiksi predikaattilogiikassa tehdään jonkinlainen väittämä, ja tiedot ja tästä voidaan johtaa lopputulos joka kertoo että asia joko on tosi tai epätosi.

Näin syntyy mekaaninen järjestelmä, jossa ei tarvitse tietää mitä A tai B tarkoittavat, mutta jos tiedetään A voidaan päätellä että "A tai B" on joka tapauksessa tosi. Kolmiarvologiikassa tilanne on mutkikkaampi.

Kolmiarvologiikassa on kuitenkin mukana kolmaskin vaihtoehto. Tämä on N. Ja sen voi määritellä hyvin moneksi asiaksi. N voi olla tuntematon, eitiedetty. Mutta N voidaan nimetä myös "molemmat" tai "ei kumpikaan". Ja se voi viitata tilanteeseen, jossa N tarkoittaa "mieletön".

Kolmiarvologiikka mukautuukin sen mukaan mitä N:än katsotaan tarkoittavan. Esimerkiksi Mark Chu-Carrollin kolmiarvologiikan käsittelyssä on Kleenen vahva kolmiarvologiikka, jossa N tarkoittaa "tuntematonta". Sen totuustaulussa ei ole ollenkaan tautologioita, mikä tekee siitä varsin erikoislaatuisen loogisen systeemin.

Toisaalla hän kuvaa kolmiarvologiikan toisenlaisia järjestelmiä, Lukasiewiczin ja Bochvarin. Lukasiewiczin järjestelmässä on tautologioita -itse asiassa samoissa paikoissa kuin normaalissa kaksiarvoisessa predikaattilogiikassa- koska sen N määrittyy siten, että jos et tiedä mitään, voit päätellä että et tiedä. Kleenellä taas tilanne on niin, että jos ei tiedä mitään, siitä ei voida johtaa mitään. "En tiedä" määritetään hieman eri tavalla, molemmat ovat kuitenkin ihan eheitä loogisia järjestelmiä.

Bochvarin N taas on "en tiedän" sijasta lähempänä sanaa "paradoksaalinen". Esimerkiksi Bochvarilla ei keskitytä siihen miten asioita ei tiedetä. Monessa muussa loogisessa järjestelmässä tämänlaiset päättelyt kielletään, niiden sanomista pidetään virheellisenä. Bochvarin logiikka sallii lauseet, mutta antaa niille tulokseksi sen, että ne ovat mielettömiä. Rakenne taipuu arkikielenkäytönkuvaukseksi siten, että jos jokin askel logiikassa on N(onsense), niin koko argumentti on N. "You can't reason from garbage to meaningful."

Moni pitää kaksiarvologiikkaa hyvänä koska olemassaololle ei ole montaa muotoa. Joko asia on tai ei ole. Ja että totuuskin olisi kahtiajakoinen, joko asia on totta tai epätotta ja me vain tiedämme epätäydellisesti. Tätä kautta kolmas vaihtoehto N on ikään kuin ylimääräinen. Asiaa voi järkeistää siten että kolmiarvologiikassa N ei viittaa maailmaan, vaan epämääräiseen käsitykseemme maailmasta. Ensimmäinen ja toinen arvo viittaavat teoreettiseen käsitykseemme maailmasta.

Mutta tätä ei tavallaan tarvita, koska logiikka on teknisesti katsoen seurausta aksioomistaan, jotka vain oletetaan. Yllättävän usein niihin liitetään eräänlaista metalogiikkaa, jossa logiikkan perusrakenne perustellaan vetoamalla että niiden aksioomat ovat tosia, eli käyttäytyvät ikään kuin alkuoletukset olisivat ennalta olevia johtopäätöksiä joiden varaan logiikka sitten rakennetaan. Eräässä mielessä tämä on turhaa.

Logiikka on ensi sijassa mekaaninen järjestelmä.