Kirjoitin aikanani siitä miten evoluutiota voidaan lähestyä poikkeamisena Hardyn-Weinbergin tasapainotilasta. Tämänlainen lähestymistapa voi olla arkiajattelussa vierasta. Siinä kun mietitään asioita sen kautta mitä ne ovat eikä sitä kautta mitä ne eivät ole. ;
Toisaalta arkiajattelussa suositaan usein sitä, että perustalle ajatellaan se, että oma ilmiö on tosi ja sitä siten vahvistetaan todisteilla. Tämän tiedostaminen näkyy erityisen vahvasti siinä mielikuvassa jossa maailmankuva luo malleja ja sävyttää todisteet tämän mukaiseksi.
1: Joskus se voi olla häiritsevää. Esimerkiksi Jeesukseen liittyvissä pyhäinjäännöksissä joutuu usein siihen tilanteeseen että uskovainen selittää että hän pitää jotain reliikkiä aitona koska hän uskoo Jeesukseen. Mikä ei ole järkevää. Sillä jos reliikki on tosi, se on evidenssiä Jeesuksesta, ei niin että jos Jeesus on tosi niin se on evidenssiä tälle reliikille. Tämän huomaa jos miettii sitä että Hitler on varmasti melko kyseenalaistamattomasti historiallinen hahmo, mutta silti Hitlerin päiväkirjojen autenttisuutta ei perustella ja todisteta sillä että Herr Hitler oli olemassaoleva henkilö. Ne ovat väärennöksiä ihan omillaan.
Toki tästä toisena ääripäänä on P -arvo, jonka koko perusidea on siinä että taustalla on nollahypoteesi siitä että yhteyttä ei ole. Sitten katsotaan kuinka todennäköisesti puhtaasti valikoimaton sattuma tuottaisi sen esillä olevan data-aineiston. Tätä kautta "nollahypoteesi" tavallaan "falsifioidaan". (Sanan hyvin löyhässä merkityksessä, lähes metaforanomaisesta falsifioinnista on kyse.) P-arvo on tieteenteossa hyvin tärkeä konsepti. (Mutta silti sen kohdalla voidaan sanoa että se on hyvä renki mutta huono isäntä.)
On kuitenkin aina hyvä muistaa, että jos jokin ilmiö on voimakkuudeltaan tasainen ja sen tapahtumat ovat toisistaan riippumattomia, ne noudattavat todennäköisesti Poisson -jakaumaa. Vasta tästä jakaumasta poikkeaminen antaa syitä ajatella että ilmiön voimakkuus ei ole tasainen eivätkä tapahtumat ole toisistaan riippumattomia. ; Koska jos näin ei tee, käy helposti niin että sitä kiinnittää huomiota liian lyhyen jänteen muutoksiin vaikka rikostilastoissa ja sitten sitä kiinnittää huomiota vain niihin jotka vastaavat omia uskomuksia.
1: Esimerkiksi : näkee vain rikoksen kasvut ja unohtaa ne vuodet jolloin rikollisuus on pienempiä, ja tästä syntyy helpostikin vaikutelma siitä että rikollisuus olisi pitkässä aikajänteessä kasvussa. Tai lyhyessä jänteessä johtuisi jostain joka on tapahtunut edellisenä vuonna ja jota itse pitää merkittävänä. Jotka ovat vähän samanlaista ajattelua kuin niillä reliikkien ystävillä. Mutta sitä ei ajatella samanlaisena koska aihe ei ole teologinen vaan yhteiskuntatieteellinen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste P -arvo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste P -arvo. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Miten (itselleni virallisesti ratkeamaton) miesnuhakysymys auttaa pseudotieteiden ymmärtämisessä
Feministit puhuvat usein ns. "miesflunssasta". Jossa miesten yksi etuoikeus olisi se että he saisivat heittäytyä sairastamaan. Voivottelun nähdään tietenkin tukevan perinteistä nais-mies -sukupuolijakoa jossa nainen hoivaa ja mies ei. (Toisaalta voitaisiin toki sanoa että miehen tervettä teeskentely olisi machokulttuuria, joten mitään asiallista tietä ulos tilanteesta ei ilmeisesti ole. Ei ainakaan tumbrl -feminismissä.)
Tässä kohden olen ollut lievästi huvittunut sitä että mies todella saattaakin olla heikompi astia. En ole niin panostanut ihmisten lääketieteeseen kuin evoluutiokysymykseen. Ja evoluutioteorian kohdalla korostuu se, miten testosteroni korreloi matalan immuunipuolustuksen kanssa hyvin monilla lajeilla. Vastaavia löydöksiä viitataan aika usein löytyvän myös ihmisiltä. Monesta olisi erikoista että evoluutio tuottaisi heikkentynyttä immuunipuolustusta. Mutta valitettavasti esimerkiksi Zahavin haittaperiaate piittaa enemmän populaatiogeneettisisien laskelmien kautta saatavista trendeistä kuin intuitioista. Näkemys on siitä kiinnostava että Zahavin haittaperiaate vaikuttaa klassisesti esimerkiksi riikinkukkokoiraiden kantajalleen saaliiksijoutumisriskiä ja vastaavia kasvattavissa pyrstösulissa. Ihmisillä miehetkin joutuisivat siis taistelemaan naisten suosiosta jollain tavalla.
Tässä mielessä on hauskaa huomata että ihmisillä naiset koristautuvat ja miehet eivät. Ja kenties Zahavin haittaperiaate ei pääsekään näyttämään kynsiään. Puolisoni mielestä ajatus miesnuhasta on hassu. Hän viittasi Daily Mailiin jossa viitattiin että miesnuha on myytti ja tosiasiassa naiset sairastaisivat pahemmin. Eli kenties naiset sitten olisivatkin niitä jotka joutuisivat noudattamaan tiukkoja naiskuvia taistellakseen miehistä tai muista vastaavista asioista. Eli jotakuinkin kuten monet feministit näkevät asian.
1: On muuten mielenkiintoista että Daily Mail piti uutista huonona uutisena miehille. Vaikka he olisivat terveinä. Miesnuhakysymyksestä on ilmeisesti tullut monille tumbrlin ulkopuolellakin jonkinlainen arvovalta-maailmankuvakisa-statusvääntö jossa on tärkeämpää uhriutua kuin olla tieteen mukaan miellyttävästi terveempi. No, tumbrlissa terveysihannointi olisikin varmasti ableismia.
En lähde ottamaan tähän kantaa koska tilanne oli muuten herkullinen.
Tässä kohden tuon esiin sen että tiedettä tehdään paljon. Ja tästä seuraa se, että olipa kantasi tai mielipiteesi mikä tahansa, jossain on tutkimus joka puoltaa sitä. Ja tämä on tieteenfilosofisesti tärkeää. Se liittyy aika vahvasti kirjoitukseen jonka tuotin aika vähän aikaa sitten "Uuteen Suomeen". Kun tutkimuksissa on tärkeänä saada tietty P -arvo, voidaan sanoa että tätä nykyä tilastollisesti odotettavissa on että yksi 20 tutkimuksesta on odotusarvoisesti väärin. (Ja muut asiaan liittyvät vaikuttimet saavat luvun näyttämään todennäköisesti hieman surullisemmalta ; Tuo odotus P -arvon kohdalla koskee esimerkiksi metodologialtaan aivan virheettömiä tutkimuksia. Vääristyneitä ja virheelliselle logiikalle perustuvia juttujakin on olemassa nollasta poikkeava määrä joten todellinen luku on pelkästään tämän vuoksi surullisempi kuin mainitsemani 1/20.) Koska tutkimusta tehdään useista aiheista paljon, syntyy niihin väistämättä ja odotettavasti monenlaisia tuloksia.
Pseudotieteilijät ja eri aatteiden helppoheikit taas etsivät juuri näitä poikkeavia tutkimuksia. Ja tästä seuraa jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka paras lähestymistapa on tuttu tieteenfilosofiasta. Mutta ei perinteisestä normatiivisesta tieteenfilosofiasta jossa joku Popper tulee puhumaan falsifiointikriteeristä. (1/20 on metodisesti hyvää tutkimusta mutta niissä on epätosi tulos.) Puhutaan sellaisesta tieteenfilosofisesta asiasta kuin tutkimusohjelman hedelmällisyys. Tämä on, jännittävää kyllä, hyvin tehokas ase juuri tätä virhemarginaalia vastaan. Ja taustasyy on hyvin tehokas ja tavallaan yksinkertainen. Ja se on liitoksissa siihen miten ihmiset - ja ennen kaikkea skeptikot - lähestyvä asioita väärin.
Monet muistavat vielä sen kuinka Puolimatkan homojen ja perheiden suhdetta epäiltiin. Tässä esitettiin kovaa vihjailua yliopistoa vastaan. Viestin henki oli se, että Puolimatka olisi oleellisesti vääristellyt käyttämiään lähteitä. Tässä kohden olin tosiaan jopa varovaisesti Puolimatkan puolella. Sillä en näe että ongelmana olisi se että hän vääristelisi lähteitään vaan siinä miksi hänellä on juuri ne tietyt lähteet. ; On itse asiassa niin että pseudotieteissä tulee usein vastaan yksi tai kaksi taktista tutkimusta jotka toistuvat kerran toisensa jälkeen. On mielenkiintoista miten näihin samoihin marginaalitutkimuksiin aina päädytäänkin.
Taustalla on tietenkin se, että jos ihmisellä on agenda tai muuten vaan vahva maailmankuva, niin se helposti ohjailee kiinnostusta ja tulkintaa. Ihminen on valitettavissa määrin epäfilosofinen olento. Ja epäfilosofisuudella tarkoitan sitä että emme täytä itsekriittisen olennon kriteereitä juurikaan. Kognitiivisen dissonanssin edessä assimiloimme, yritämme jotenkin selittää asian ilman että korjaamme omia näkemyksiämme. Ja tästä seuraa se, että helposti valikoimme tutkimusvuoresta ne jotka tukevat omia juttujamme. Jos olemme väärässä etsimme sitä 1/20+ -poolia.
1: Falsifioituvuusehdon vaatiminen ja falsifiointiehtojen esittelyvaatimus ennen testin tekemistä ovat tässä mielessä tieteenfilosofisesti oikein että psykologisesti oleellinen temppu joka taistelee luontaista idiotiaamme vastaan. Että ei se Popper ihan olematon tässäkään yhteydessä ole.
Tätä kautta onkin oleellista tiedostaa että Puolimatkan kohdalla on syytä katsoa esimerkiksi Regnerusta johon hän viittaa. On jännittävää miten aina kun homojen avioliittoa vastustetaan esiin löydetään juuri Regneruksen tutkimus. Ristin voitto uutisoi Regneruksesta tärkeänä tutkijana, sillä Aito Avioliitto on kutsunut tämän mestarin maahan vierailemaan ja keskustelemaan homoavioliittoa vastutavan Pasi Turusen kanssa. Regnerus on tullut esiin myös laajasti. Juha Leinivaara blogasi taannoin siitä miten Suomessa hänen puolustamisensa on melko näkyvää. Ja miten Venäjällä juuri Regneruksen tutkimusta oli siteerattu kun oli haluttu, Zhuravlyov etunenässä, saada syy ottaa sateenkaariperheiden lapset pakkohuostaan (mukaanlukien lesboperheiden omat biologiset lapset).
Tässä tieteen hedelmällisyys -argumentissani tärkeää ei ole se että Regnerus oli paheksunut tätä Zhuravlyovin esitystä vaan se että Zhuravlyov käytti Rengerusta. (Joskin eettisesti se on relevantti asia ja kertoo että Regneruksella on jotain jota Tapio Puolimatkalla ei ole, eli moraalinen kompassi.) ; Pointti on siinä että tässä pseudotieteiden sisäisten starojen synty nojaa samaan prosessiin miksi aina samat tutkimukset tulevat esiin.
Vakiintuneet starat ja aina samat tutkimukset.
Kun mietitään pseudotieteitä lähdeluettelo edellä, herää usein kysymys siitä miksi (1) ei ole haettu esimerkiksi suomalaisia alan tutkijoita joilla on vastaava siteerattuuskynnys ja tunnettavuus kuin näillä staroilla ja (2) miksi ei haeta ulkomailta yhtä kaukaa niitä joiden tieteellinen arvovalta ja lainattuusmäärät ja muut vastaavat ovat kovempia ja (3) miksi aina samat kourallinen tutkimusta toistuvat eikä valikoimassa ole hirveää kasaa erilaisia tätä poikkeusnäkökantaa tukevia tutkimuksia ja oikein runsasmääräisen useita eri tutkijoita.
Miksi esimerkiksi rokotekriittiset viittavat Wakefieldiin ja puolustavat tätä? Koska heillä on sankarit vähässä. Miksi se on vähässä? Koska tutkimusten vuori ei mitenkään ole tämän näkemyksen kannalla ja valtaosa on nimenomaan erimielinen. Miksi rokotteita puolustamaan hommataan joku koulutettu lääkäri mutta joskus pseudotieteitä puolustamaan napataan jokin aivan eri alasta tutkinnon saanut tyyppi - ja joskus jopa vain "kätevästi itseopiskellut valistunut amatööri"? Koska keskustelussa haetaan vastapuolia ja toisella on varaa tarjota isommasta talenttilaarista kuin toisella.
Pseudotieteiden olemassaolon idea on tavallaan yksinkertainen ; Se, että suosio saavutetaan tiedemaailman ulkopuolella. Sanotaan jotain joka miellyttää monia ei-tiedemiehiä. Tämä saavutetaan olemalla maailmankuvallinen ja tarjoamalla jotain jota on vaikeaa saada muuten. Tästä seuraa usein se että tiedepuolella vastassa on paradigma jolla on useita tutkijoita. Näin pseudotieteen edustajasta tulee tunnettu kun hän on aina se "toinen osapuoli" keskustelussa (kun kilpailua on vähän) vastapuolella taas on useampia tutkijoita joten he vaihtuvat useammin ja näin heistä tulee vähemmän näkyviä ja muistettuja hahmoja. Tätä kautta juuri se että oman puolen tutkijat ja tutkimukset ovat harvalukuisia tuottavat maine-etua.
Hedelmällisen tutkimusohjelman voi tuntea siitä että sitä ei ehdi opiskella työn ohessa parissa vuodessa omalla vapaalla ajalla internetissä samalla kun on lapsi, asuntolaina ja vastaavia menoja. Se vaatii usein sitä että otetaan riski ja mennään opiskelemaan sellaista alaa josta voi hankkia maisterintutkinnon. Joka on karkeasti sanoen noin "nelisen vuotta tervehenkistä työtä ilman naurettavaa sluibailua tai kauheaa raatamista."
Tässä kohden tilanne onkin se että pseudotieteen tunnistaa siitä että alan klassikkotutkimukset voi opetella parissa kuukaudessa iltapuhteena. Ne voi löytää ja opetella googlella mielekkäässä ajassa. Tässä mielessä ID ja eksegetiikka ovat hyvät esimerkit. Ne ovat nimittäin monen ideologisessa viitekehyksessä samanlaatuista materiaalia (joko roskaa tai laatua). Mutta niiden välillä on ero. Jos mietitään alkukielisen Raamatun ymmärtämistä, vaatii prosessi vuosien kielitieteellisen opiskelun. ("Sitähän saattaisi päästä jo parinkymmenen vuoden päästä lukemaan Raamattua", kuten eräs uskovainen osuvasti lohkaisi kun moitittiin sitä että Raamattua lähestytään liian arkisesti ja alkuseurakunta ohittaen.) Sen sijaan sekä minä että Tapio Puolimatka olemme opetelleet varsin hyviksi ID -teorian perusteosten ja tutkimusten läpikahlaajiksi samalla kun meillä on ollut muita velvoitteita. (Molemmat ovat suorittaneet tutkintoa "jostain ihan muusta" ja tutustuneet ID:seen vapaaehtoispohjalta vapaa-ajalla.) Emme voisi oppia kvanttifysiikkan sisältöä yhtä läpikotaisin vastaavalla resurssoinnilla. (Oikeasti uudet mullistavat paradigmat tuottavat uusia tutkimuksia sarjatulella, ja tämä viehättää etenkin nuoria tutkijoita. ID ei näytä mitään tämänlaisia merkkejä.)
Ja juuri tämä on se ero hedelmällisen tutkimusohjelman ja erilaisen ideologisen helppoheikkeilyn välillä. ; Helppoheikit hakevat sen 1+/20 -osuutensa perslihaksilla ja internetissä kaveripiirissä jakamalla niin että heillä on asiaansa tukemassa tutuksi tuleva harvinainen tutkija ja hänen harvinainen tutkimustuloksensa. Toinen puoli taas on sellainen että sitä ei voi opetella läpikotaisesti kätevästi internetistä, on pakko jäädä amatööriksi. ; Pseudotieteissä keskustelun mestarit voivat olla maallikoita joilla ei ole juuri tähän aiheeseen liittyvää akateemista tutkintoa.
Ja toisaalta ; Ei tarvitse olla mikään oikean tutkinnon omaava Regnerus päästäkseen Aidon Avioliiton kannattajien silmissä sopivaksi intellektuelliksi. Koska kun marginaalia vakavastiotettavuuteen on riittävästi, on otettava siitä mitä on tarjolla.)
perjantai 29. toukokuuta 2015
Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?
James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.
Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.
Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.
Pieni ongelma:
Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.
Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.
Suuri ongelma.
Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.
Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.
Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)
Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.
On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.
Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.
Lopputarkennus;
Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)
Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.
Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!
Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.
Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.
 |
| Too elementary, Watson? |
Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.
Pieni ongelma:
Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.
Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.
Suuri ongelma.
Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.
Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.
Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)
Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.
On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.
Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.
Lopputarkennus;
Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)
Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.
Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!
Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.
Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
P(T|H)antom of the Operation
Pseudotieteen ja tieteen syvin ero on siinä että pseudotiede käyttää tieteestä pääasiassa muotoa, kun taas tiede sisältöä. Klassisesti tässä on käytetty vaikkapa name drop -menetelmää, jossa tieteen viittaussuhde muuttuukin auktoriteettiin vetoamiseksi. Mutta hienostuneempiakin tapoja on. Ja Intelligent Designin parissa tässä strategiassa ollaan varsin hienostuneita. Ja kenties paras esimerkki tästä on Dembskin CSI (~complex specified information ; kompleksi spesifi informaatio) -konseptiin liittyvät argumentit.
Dembskin CSI on siitä hyvä konsepti että siinä käytetään suurinta osaa retorisesta kikkailupotentiaalista. Ja vain hyvin harva jaksaa olla niin kiinnostunut todennäköisyyslaskennasta, että jaksaisi perehtyä mitä Dembskin sulosanat tarkoittavat.
Miten logaritmilasku toimii silmänkääntönä:
Dembski itse - ja vielä useampi hänen seuraajansa - tuntuvat olevan kovasti innostuneita siitä että jokin todennäköisyys muutetaan bittimuotoon kaavalla S=log2 2N Tämä laskelma ikään kuin paljastaa jotain oleellista sen todennäköisyyden luonteesta. Tämä liittyy kuitenkin enemmän siihen minkälaisia mielleyhtymiä tulee sanasta "informaatio". Arkikielessä se sisältää viestintää ja merkitystä. Matemaattisesti kysymys on kuitenkin juuri siitä mitä tehdään kun jokin (epä)todennäköisyys muutetaan biteiksi ; Se kuinka yllättävä tapahtuma on, kertoo sen informaatiosisällön. Mutta jos ihmiselle sanoo että "tapahtuma on harvinainen joten se on luotu" ei synny vakuuttuneisuutta vaan vaivautuneisuutta. Mutta jos tekee laskelman jossa epätodennäköisyys muutetaan sen toiseen esitysmuotoon ja esitetään bitteinä, ja puhutaan informaatiosta, niin ihmiset ovat heti paljon vakuuttuneempia. Tämä laskelma kuitenkin on päättelyn kannalta hyvin irrelevantti. Se kertoo saman tiedon toisessa muodossa. Se on sama kuin yhden kuvaajan esittäisi ensin 256 värisenä bittikarttana ja sitten muuttaisi sen .gif -muotoon ja esittäisi että tässä on tehty aineistolle jotain oleellista. Kun muunnat todennäköisyyden biteiksi, e kertoo paljonko bittejä tarvitset että voit tuottaa järjestyksen joka kertoo mitä se on. Mutta tämä täsmälleen sama toimii sekä merkityksellisten jettä merkityksettämien jonojen kanssa. Bittimuunnos on hämäystä.
Mutta noloksi tämä muuttuu oikeastaan vasta kun ID:läinen avaa metodologisen arkkunsa. Sillä kun ensin saamme "vakuuttavien" todennäköisyyksien bittikonversioiden jälkeen kuulla että "darwinismi" on ollut hieno tieteellinen teoria joka on käynyt tiensä päähän "koska se ei ole ottanut huomioon informaatiota" niin seuraavaksi saatamme törmätä siihen miten evoluutikot ovat itse asiassa arvioineet todennäköisyyksiä. Ilman bittikonversiota toki. Mutta tässä tuleekin sitten vastaan myös muuta kuin hihitys siitä mitä tapahtuu kun tiedostaa miten ristiriitainen tämä lausunto "evoluutikot eivät ole ottaneet huomioon" onkaan. (Sillä tämän lisäksi kaikki menee ns. päin P:tä...)
Sanotaan yhtä ja lasketaan toista, eikä mietitä mitä laskut tarkoittavat.
Dembski muistaa Ronald Fisherin "Specification":issaan. "Fisher’s approach to testing the statistical significance of hypotheses, one is justified in rejecting (or eliminating) a chance hypothesis provided that a sample falls within a prespecified rejection region (also known as a critical region). For example, suppose one’s chance hypothesis is that a coin is fair. To test whether the coin is biased in favor of heads, and thus not fair, one can set a rejection region of ten heads in a row and then flip the coin ten times. In Fisher’s approach, if the coin lands ten heads in a row, then one is justified rejecting the chance hypothesis." Tämä on erikoista, koska saamme todellakin melko usein siitä miten evoluutiotieteen teossa "unohdetaan informaatio". Dembski ottaa tämän lähtökohdakseen "More formally, the problem is to justify a significance level α (always a positive real number less than one) such that whenever the sample (an event we will call E) falls within the rejection region (call it T) and the probability of the rejection region given the chance hypothesis (call it H) is less than α (i.e., P(T|H) & α), then the chance hypothesis H can be rejected as the explanation of the sample. In the applied statistics literature, it is common to see significance levels of .05 and .01. The problem to date has been that any such proposed significance levels have seemed arbitrary, lacking “a rational foundation."
Tässä kohden Dembski siis viittaa Fisheriin ja hänen soveltamaansa P -arvoon. Dembski ottaa tässä käyttöön Seth Lloydin näkemyksiä ja laventaa niistä universaalin todennäköisyysrajasa (~universal probability bound). Dembskillä on tässä kaksi vaikeutta:
1: Itse asiassa todennäköisyysraja Lloydilla ei ole se mitä Dembski sen ajattelee olevan. Dembski haluaa Lloydin avulla arvioida mikä todennäköisyys on niin pieni että se tuskin tapahtuisi edes kerran universumin historian aikana. Lloydin tuotos on kuitenkin internetissä julkisesti luettavissa. Ja sen tulokset ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa. Ensimmäinen huomio on että annettu luku on 10120 eikä Dembskin toistama 10150. Mutta tämä on tietysti anteliasta evoluution kannattajille, joten tämä paljastaa että Dembski on itse asiassa melko reilu rajojensa kanssa. Merkittävä kohta on kuitenkin syytä laittaa suoraan lainauksena. Se, mitä tässä arvioidaan "the boundary between the part of the universe about which we could have obtained information over the course of the history of the universe and the part about which we could not." Eli tämä raja ei koske koko universumia vaan sitä universumia joka on havaittavissa meille. Joka taas on tiedetysti vain pieni osa koko universumista. Tätä kautta voidaan huomata varsin helposti että Dembskin ajatus voitaisiin muuttaa SETI -henkiseksi arvioksi jossa laskettaisiin todennäköisyys sille että kohtaammeko ulkoavaruuden olennon viestintää viestintäetäisyyden päästä - ja päättelisimme sitten tästä että jos viestiä ei todennäköisesti tule, niin olisimme Jumalan luomuksia. Mikä on tietysti ajatuksena hieman erikoinen, eikä ollenkaan ilmiselvä Suunnittelijan huomaamiseksi, sillä myös hienosäätöargumentteja on pidetty todisteena siitä että universumissa on Suunnittelua.
2: Mutta lisäksi itse metodissa on ongelma. Jacob Cohen on kirjoittanut tähän liittyen oleellisesti. Ongelmana on se, että P -arvolla on rajoittuvuuksia. Se voi vain luokitella dataa jossa on yksi tietty nollahypoteesi. Sen avulla ei voida työskennellä loogisesti pätevästi takaperin. Eli tehdä sen avulla lausuntoja siitä minkälainen allaoleva todellisuus on. Tieteenfilosofisesti katsoen takaperin laskeminen P -arvosta Dembskin tavalla olisi sama kuin heräisi aamulla päänsäryssä ja eliminoisi krapulan ja sitten päättelisi että sinulla on pakko olla aivosyöpä. Se on toki mahdollista, mutta päätelmän todistamiseksi vaaditaan paljon enemmän. Tässä kohden Regina Nuzzon Naturessa julkaistut näkemykset merkitsevät. Nuzzon mukaan Fisherin tapa testata nollahypoteesia ei ole sellainen todennäköisyys jota me haluamme tietää. "The more implausible the hypothesis - telepathy, aliens, homeopathy - the greater the chance that an exciting finding is a false alarm, no matter what the P value is."Ja tämä on se ongelma joka on Dembskin CSI:n (ja käytännässä kaiken muunikin ID -teorisoinnin) ongelmana ; Ne nojaavat siihen että on ilmiö X jota väitetään epätodennäköiseksi jonkin nollahypoteesin valossa (~pieni Fisherin P -arvo). Mutta se mitä meidän täytyisi tietää puuttu. Sillä kuten Cohen esiintoi, meidän ei tule katsoa Dembskin maaliin (~"target"). Todistaaksemme ID -teorian ei auta vaikka tietäisimme kuinka (epä)todennäköinen meidän havaintomme on. Se mitä meidän täytyy tehdä on katsoa eri hypoteeseja ja tietää miten todennäköisiä ne ovat. Ja Fisherin P -arvo ei nimenomaan kykene antamaan tätä tietoa. Fisherin P -arvo kun testaa vain ja ainostaan sitä antamaasi nollahypoteesia. Ja se tekee sen sillä tarkkuudella ja määrittelyillä kuin mitä olet tälle testattavalle nollahypoteesille annetaan.
2.1: Siksi onkin huvittavaa huomata miten Dembski itse demonstroi systeeminsä heikkouksia ns. Caputo case -esimerkissään. Hän selittää miten Caputo tuomittiin huijauksesta koska hän heitti kolikolla liikaa tietyn puolueen ehdokkaita. Tosiasiassa P -arvohypoteesin avulla kaikki mitä voidaan päätellä on se, että heitetty kolikko ei ole ollut tasapuolinen. Emme tiedä miksi se ei ole ollut. ; Ja tämän lisäksi evoluutio, kuten monet muutkin fysiikan tilanteet ovat sellaisia että ehdotonta todennäköisyysjakaumaa on hyvinkin vaikeaa arvioida. Tiedämme nämä ongelmat siitä, miten haastavaa sääennusteita on tehdä.
Dembskin suurin ongelma tältä osin onkin nimenomaan se, että hän kyllä ahkerasti puhuu eliminoinnista, jossa kaikki sattumaan ja lainomaisuuteen liittyvät teoriat eliminoidaan ja joissa jäljelle jää Suunnittelu. Mutta kun katsoo sitä miten hän tätä lähestyy on aivan selvää että tätä ei käytetä missään. Retoriikka tarjoaa paremman argumentin kuin matematiikka jolla sitä kuvataan. Tätä vain voi olla vaikeaa huomata jos mieli haltioituu karismaattisista lähdeviittauksista ja tämän seurauksena ei katsota mitä ne lähteet antavat ja mitä nämä metodit todella tekevät ja opettavat meille tieteen kannalta.
Toki Dembskin kohdalla on pakko huomauttaa sekin, että tosiasiassa hän kuitenkin sitten aina laskee niitä proteiiniketjujaan olettamalla että ne ovat 100 aminohappoa pitkiä ja että ne kokoonpannaan täysin satunnaisesti. Hän ei sen sijaan tee mitään kunnollisia laskelmia joissa olisi huomioitu oikein mitään muuta "nollahypoteesia" kuin täysi sattuma ; Kun olen arvioinut ID -piirien "matemaattista" jargonia olen ollut huomaavinani että "best explanation" tarkoittaa sitä että todennäköisyys on suuri jos Suunnittelija on tehnyt sen mutta Luonnollisten syiden todennäköisyys on pieni. Kuitenkin kun katsomme sellaisia kysymyksiä kuin että Suunnittelija voisi tehdä suuria, pieniä tai vaaleanpunaisia elefantteja, emme tiedä miksi Suunnittelija tekee ne sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Meillä on jonkinlainen semiBayesilainen argumentti mutta mitään selvyyttä siitä miten tätä pitäisi oikeasti soveltaa todellisen maailman todellisiin kohteisiin ei ole.
Dembski toki esittää aina päätelmän prosessina ; (1) Tunnista kaikki relevantit luonnolliset hypoteesit (2) Hylkää kaikki luonnolliset hypoteesit (3) päättele Suunnittelija. Mutta hän ei tee tätä. Eikä ihme. Sillä kun katsoo hänen argumenttejaan niin voimme huomata että akilleen kantapoää on siinä että meidän ei itse asiasa täydy vain tunnistaa relevantteja nollahypoteeseja vaan myös laskea ehdoton todennäköisyysjakauma datalle näille nollahypoteeseille. Ja kaikki mitä saamme on Fisherin P -arvo.
1: Kuitenkin tästä huolimatta Dembski on sentään nerokas verrattuna Sewelliin, joka on tässä kohden hyvin erityinen. Sewell esimerkiksi saattaa puhua termodynamiikasta ja esittää siihen liittyviä kaavoja, joita ei sitten sovella koko tekstissä, koska kaava on vain tuomassa uskottavuutta. Hän on myös rakentanut ajatuskokeista uuden tieteellisen todistamisen muodon ; Hänen tarvitsee vain kuvitella koejärjestely, kuvitella koeaineisto ja tulkita tuloksia kuvitteellisilla metodeilla ja päätellä tästä sitten että tämä kaikki ajatuskoe on sama kuin empiirinen todiste. Tämä tekee toki tieteen tekemisestä edullista. Mutta sen tuloksien luotettavuudelle olisi kyllä eduksi että kokeita myös ns. suoritettaisiin ja niiden toistettavat tulkokset esitettäisiin tiedemaailmalle, sen sijaan että esiteltäisiin vain hienoja kaavoja - kaavoja jotka tosin ovat nykyään helppoja copy-pastetettavia wikipediasta.
Lopuksi helppo.
Retoriikan kannalta kaava on siitä hyvä, että se näyttää objektiiviselta. Kuitenkin se on teorian deskriptiivinen osa. Ja tätä kautta voidaan sitten kohdata se ID:n erikoinen puoli. Nimittäin se, että se esittää että teoria ei ota kantaa Suunnittelijan kykyihin ja ominaisuuksiin. Ja kuten aikaisemmin olemme huomanneet, ID kuitenkin vaatii piilo -oletuksia jotka itse asiassa torjuvat joitain teologisia näkemyksiä. Näistä ei vain puhuta ja esitetään kuin ID olisi uskontoneutraalia teismiä. Empiiristä Jumalatodistamista ilman teologisia kytkyjä.
Tästä päästään suoraan kysymykseen, että miksi ihmeessä Dembski ylipäätään eliminoi. Miksi hän ajattelee että hän todella päättelee jotain. Väitän että tässä on mukana eräs suurimmista piilo-oletuksista koko ID -opissa. Tämän huomaamisessa saattaa huomio kiinnittyä siihen, että niin Dembskin CSI -konsepti kuin muutkin vastaavat nojaavat kombinaatioon jossa on klassinen "tornado in a junkyard" -argumentti yhdistettynä "Aukkojen Jumala" -argumentivirheeseen. Ja kun tornadoargumentti on kulunut ja käynyt heikoksi, on Dembskin tapaan alettu vain puhumaan todennäköisyyksistä ilman tornadovertausta ja siihen liittyvää termodynaamista kielenkäyttöä. ; Ja periaatteessa P -argumenttiin viittaava aineisto näyttää että kombo on CSI -argumentissa hyvinkin relevantti. P -arvo on lähinnä konsepti joka piilottaa Aukkojen Jumalan sillä että se käyttää paljon sanaa epätodennäköinen.
Kuitenkin kun katsotaan Dembskiä ja vastaavia, he hyvin kovasti kiistävät että heidän argumenttinsa olisi vain Aukkojen Jumala ja tietämättömyyteen vetoaminen ja epäselvä epätodennäköisyyshässäkkä. Ja uskon syvästi että he valehtelevat näin sanoessaan vain osittain. Syynä on piilo-oletus. Hyvin merkittävä piilo-oletus. Jos nimittäin mietimme että miksi Dembski käsittelee epätodennäköisyyttä luonnollisten prosessien (sattuma & lainomaisuus) kohdalla mutta ei käsittele niitä lainkaan Suunnittelun kohdalla on se, että perusoletuksena on se, että Suunnittelu voi tehdä aivan mitä tahansa. Tämä on suuri oletus. Ja itse asiassa se on oletus joka vetää viemäristä ajatuksen siitä että ID käsittelisi rajallisia Suunnittelijoita. Sillä rajaton Suunnittelukyky on samaa kuin kaikkivaltius.
Jos otamme tämän "piilotetun kaikkivaltiusaksiooman" huomioon voimme nähdä että miksi esiin nousee niin usein niitä ID-läisten suosimia ajatuksia siitä, että eliminointi ei tarkoita sitä että kohde ei voisi olla suunniteltu. Vaan että se tarkoittaa että luonnollisten prosessien eliminointi tarkoittaa suoraan sitä että niiden synty on ei-naturalistinen (ja että tämä= Suunnittelu). Ongelmana vain on se, että kun tämän "kaikkivaltiusaksiooman" kanssa ei olla avoimia, syntyy se että P -arvossa oleva ongelma nousee vahvasti esiin ja Designin selittelyt siitä miten he ovat reiluja - kun eliminoivat luonnolliset prosessit eli antavat niille mahdollisuuden - muuttuu täysin ontoksi. (Toki kaikkivaltisusaksiooman kohdalla erikoista on se, että miten tiedämme että meillä on eliminoitavana vain Sattuma, Lainomaisuus ja Kaikkivaltias Jumala, että mistä tiedämme että eliminointi on todella täydellinen.)
Luultavasti tämänlaiset ajatukset ovat ID:läisillä niin lujassa että he eivät edes tiedosta että heillä on ylipäätään tälläinen maailmankuvallinen piiloaksiooma käytössä. He vain lisäävät sen automaattisesti intuitiollaan seokseen. Jos ensin oletetaan että Jumala kykenee tuottamaan todennäköisesti aivan mitä tahansa, ja tämä sitten oletetaan samaksi kuin tieto, niin on ymmärrettävää miksi he eivät koe P -arvoon liittyviä ongelmia kovin suureksi ongelmaksi. ID ei siis ole kovin maailmankuvaton edes Teismin mittapuulla. Ja tämä johtaa siihen että se on myös loogisella tasolla kuollut. Kaikki mitä se tekee on jotain joka puhekielellä tehtäessä kulkisi "halpojen retoristen temppujen" nimellä. Mutta kun se tehdäänkin numeroilla ja kaavoilla, menee halpakin temppu läpi.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Päin P:tä
P -arvoa ei tosin edes ole tarkoitettu siihen tehtävään mihin monet sitä käyttävät. "The irony is that when UK statistician Ronald Fisher introduced the P value in the 1920s, he did not mean it to be a definitive test. He intended it simply as an informal way to judge whether evidence was significant in the old-fashioned sense: worthy of a second look. The idea was to run an experiment, then see if the results were consistent with what random chance might produce." Tilanne on siis sama, kuin jos toimisi niin että Goldmanin metodi olisi sama kuin koko tieteellinen ajattelu. Goldmanin metodi on erinomainen bullshit -detektori, joka antaa vähällä vaivalla uskottavuusarvion. Hyviin pitää sitten keskittyä enemmän. Joku klassinen filosofi voisi sanoa että virhe on se, että pitäisi välttämätöntä mutta ei riittävää ehtoa ainoana kriteeriattribuuttina.
Tietenkin tämänlaatuinen tilastomoite on herättänyt kannustusta relativistisissa ja pluralistisissa filosofeissa. Nähdäkseni tässä riemussa on kuitenkin muutamia ohituksia jotka tekevät reaktiosta suunnilleen yhtä perustellun kuin P-arvon ylitulkitsijoiden päättelyketjut. - Voi tavallaan katsoa ja seurata mitä tietä ajatukset juoksevat, mutta ei voi kuin ihmetellä miksi mieli juoksee niin kaukaa ja samanaikaisesti niin laiskasti.
Minulle, Quinelaisena filosofina, selitys on varsin alkeellinen ja tuttu. Quinen filosofiaa kun leimaa vahvasti ns. ensimmäisen filosofian kieltäminen. Moni voisi ajatella että tässä olisi kysymys metafysiikattomuudesta, mutta hän viittaa enemmän René Descartesin ja Alvin Plantingan ensimmäiseen filosofiaan. Descartesin "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" kun ottaa perustakseen tietoa koskevan skeptismin haasteeseen vastaamisen. (Skeptismi ei tässä olesitä skepsis ry:n skeptisyyttä jossa ollaan empiristejä vaan kiistetään tietäminen ja vastaavat.) Ja tekee tämän viittaamalla tieteen ulkopuoliseen, ehdottoman varmaan filosofiseen perustaan. Nykyään Plantinga jatkaa tätä warrant -filosofiallaan joka on suoraa sukua Descartesin näkökulmalle. Plantinga tosin vastaa uskonnon oikeuttamiseen ja relativismiin samanaikaisesti.
Oleellista onkin tässä nyt lähinnä tiedostaa, että Descartesin ensimmäinen filosofia on oleellista astetta eri asia kuin klassinen metafysiikka. Ja Quine myöntääkin suoraan että havainnot ovat teoriapitoisia - tämä on hänen tiedenäkemyksensä ytimessä. Hän korostaa että tiede on autonomista. Ei siis ole mitään tiedettä ylempää ideologista tai filosofista instanssia jolle pitäisi olla tilivelvollinen. Tiede on todellisuuden tutkimusta, jossa ollaan erehtyväisiä mutta jossa prosessi kehittyy.
Quinen maailmassa kaikki perustellaan toisilla asioilla. Puhutaan käsiteverkosta jossa tulee koeasetelmissa korjauspakkoa. Kokonaisuudessa on ristiriita jos koetulos on sopivanlaatuinen ja siksi jotain täytyy muuttaa. Duhemin-Quinen teesissä muutetaan sitä joka rikkoo tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. Ja tässä on tärkeää huomata, että Quine ei jaa tiukasti empiiristä ja teoreettista maailmaa erilleen. Havainnot ovat teoriapitoisia. Ja itse asiassa matematiikan aksioomat ovat jossain määrin todellisuussidonnaisia. ; Jos esimerkiksi mietimme geometriaa, saamme hyvin erilaisia tuloksia vaihtamalla eukleidiseen geometrian epäeukleidiseen. Soveltamisen kulma määrittää mitkä ovat oikeita lähestymistapoja. Siksi myös logiikan ehdot, kuten ristiriidattomuuden laki, ovat itse asiassa nekin keskustelun alla.
* P -arvon miettiminen Naturessa on oikeastaan aivan täydellisen loistava esimerkki siitä miten matematiikan ja empirian yhteydessä ei mietitä pelkästään sitä onko argumentti koherentti, vaan sitä onko erikoisissa havainnoissa kysymys siitä että aineistoa on käsitelty väärin, aineisto on mitattu väärin vai onko analyysin menetelmä itse asiassa väärä.
* Pienemmässä määrin oman blogini perushenki on se, että mitään ei voi puhua puhumatta jostain muusta. Quinen maailmassa kaikki perustellaan siitä miten muualla sama metodi tai tulos on keskeinen. Jos argumenttirakenne on sama, vihje on että argumenttirakenteesta luopuminen johtaisi syvään tarpeeseen luopua suuresta määrästä muualla sovellettua tietoa. Ja havaintoaineiston kohdalla se on tietysti se sama.
Siksi Quinea voidaan pitää jopa jossain määrin konservatiivisena : Hänen lausunnoistaan kumpuaa henkeä peritystä filosofiasta. Hänestä naturalisti aloittaa järkeilynsä vallitsevista paradigmoista ja aloittaa perustasonaan sen, että ne ovat todennäköisemmin hyviä ja perusteltuja ja jopa oikeassa. Hän kuitenkin samalla ymmärtää että kenties jossain tuntemattomassa kohdassa on vakava virhe ja yrittää sisältä päin havaita tämänlaisia tilanteita, esimerkiksi rakentamalla erilaisia testejä jotka yrittävät kyseenalaistaa paradigmoja. Quine käyttää tässä usein vertauksena Neurathin venettä jota korjataan samalla kun sillä seilataan. Minkä tahansa laudan voi korvata toisella, mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Ja jos jokin ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata.
Toki Quinella on tässä suuri haaste. Jos filosofian tehtävänä olisi osoittaa ehdoton varmuus kaikelle, niin olisi ongelmallista yrittää millään tavalla käyttää tiedettä. Sillä, kuten Descartesin jumala-aistin kohdalla on tunnetusti opittu, seurauksena on kehäpäätelmäisyys. Jos meillä on Descartesin tyylinen ensimmäinen filosofia, ja sitten se takaa empirian ja empiria sitten viittaa havaitsevansa sen ensimmäisen filosofian perustan, päädytään siihen että A koska B ja B koska A. Kartesiolainen kehä on vältettävä. Ja Quine tekee tämän kiistämällä ensimmäisen filosofian. Ja itse asiassa hän tekee tämän varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin redusoi tiede-epäilyn itsessään tieteelliseksi kysymykseksi.
Skeptiset epäilyt olettavat tiedettä. Tämä on Quinen kenties epäintuitiivisin mutta samalla koviten iskevä yksittäinen huomio. Descartes esimerkiksi käytti unen ja hallusinaatioiden kaltaisia ajatuksia epäilyksen tiellään. Samaa keinoa on käytetty häntä aikaisemminkin. Nämä taas ovat empiirisiä kokemuksia maailmasta ja niitä käytetään ikään kuin ne olisivat tietoa maailmasta. Kun vaikka katsomme hienostunutta havaintoilluusiota, paperille piirretty viivasto näyttää liikkuvan. Quine huomauttaa että jos illuusion havaitseminen voidaan tulkita harhaksi tai epäonnistumiseksi, meillä täytyy olla tieto siitä että kuva ei itse asiassa oikeasti liiku. Ja tämä tieto on saatu jotain kautta. ; Plantinga ajautuu samantapaiseen tilanteeseen puhuessaan evoluution suhteesta havaintoihin. Hän tekee sen vain Descartesia sofistikoituneemmin. Argumentti pätee yhä. ; Niin kauan kuin skeptiset epäilyt olettavat tieteellisen taustan, ongelmat ovat tieteen sisäisiä, eivät sen ulkoisia haasteita.
Koska naturalismin skeptikko käyttää tieteellisiä argumentteja, saa tietysti naturalismin puolustajakin niin tehdä. Ja tässä ytimessä ei ole se, että tieteellä olisi jokin ehdoton varma totuus. Tämä ei oikeastaan ole edes oletuksena. Tämänlaatuiset kysymykset vain ovat ensimmäisen filosofian näkökulman mukaanvaaatimista. Ja niin kauan kuin ihmisellä ei ole kykyä nousta ihmistietoisuuden ulkopuolelle, nämä kysymykset ovat (a) joko kehäisiä tai (b) tiedettä kritisoidessaan tiedettä olettavia tai (c) vajaita jotka joko eivät perustele illuusion mahdollisuutta tai jotka jättävät ensimmäisen filosofian dogmaattiseksi vajaaksi väitteeksi. - Kaikenkattava Descartes -tyylinen epäily on sisäsiittoista, kehäpäätelmäistä ja absurdia ja muu skeptismi taas on tiedettä olettavaa ja viittaa korkeintaan triviaaleihin ongelmiin jotka koskevat yksittäisten teorioiden ja näkemysten tieteellisyysarvoa kuin haastaisivat naturalismin filosofiana ja lähtökohtana.
* Ja kyllä. Ihminen ei voi ylittää inhimillistä tietoisuutta. Ja tämä ei ole a priorisesti Jumalan olemassaolemattomuuden olettamista. Sillä jos Jumala olisi kaikkitietävä ja antaisi ihmiselle aivan ehdotonta tietoa maailmasta ja olisi rakentanut ihmisen luotettavaksi tieteentekijäksi ja erehtymiseen kykenemättömäksi, niin ihminen joutuisi silti arvioimaan omilla kognitiivisilla kyvyillään sen että onko tuo häneen tullut tieto todellakin kaikkitietävästä Jumalasta vai ei. Rajoite on siis ihmiskognitiossa joka joko päättää että tieto on luotettavasta lähteestä tai ei ole. Ei siinä onko luotettava lähde olemassa vai ei. Arvio ei siksi voi ylittää inhimillistä tietoisuutta sortumatta niihin vaikeuksiin jotka Quine näytti.
Quine ei väitä että kaikki todellinen kääntyy tieteen kielelle. Eikä edes että kaikki hyvä tiede olisi fysiikkaa ilman metafysiikkaa. Päin vastoin, siinä korostetaan malliriippuvaisen realismin tapaista järjestelmää, jossa ei oleteta pömpöösiä kaikkitietoa ja eletä jossain inhimillisen järjen kaikkivoipaisuuden hybriksessä, vaan ymmärretään se, että valtaosa ns. skeptisyydestä ja ylinaturalismista (etenkin jos mennään supernaturalismiin asti) nojaa erikoiseen logiikkaan jossa ajatellaan että "kun tiede ei voi selittää asiaa X, niin tämä meidän metodi ihan varmasti pystyy parempaan, onhan kysymus minusta emotionaalisesti tärkeä joten siihen täytyy myös olla vastaus joka on ihmisen saavutettavissa." Quine sanoo siis oikeastaan : Lopeta turha egoilu. Mutta naturalismi on silti se, jota pidetään jotenkin ylitsevuotavan ylpeänä ja epänöyränä filosofiana.
Kuvassa on junan ikkunan väliin valunutta vettä. Tiiviste pitää sen ikkunan sisällä. Kun juna kiihdyttää, vesi painuu kohti takaosaa. Kun juna pysyy paikallaan tai ajaa vakaata vauhtia, vesi on aivan vaakasuorassa. Ja kun juna hidastaa, vesi painuu vasten junan kulkusuuntaa. Tällä voi testata hieman sitä illuusiota mitä tapahtuu kun toinen juna kulkee ohi. Liikkumattomassa junassa ikkunasta viereisellä raiteella ohimenevä juna näyttää helposti kuin oma juna lähtisi liikkeelle ja se toinen juna liikkuisi. Samoin voi syntyä kuva siitä että itse liikkuu ja juna pysyy paikallaan. Maisema, toinen juna ja tuo ikkuna välissä oleva vesikerros tarjoaa jännittäviä ja hyvin mutkikkaita kombinaatioita joita testaten voi arvioida melko luotettavasti mikä liikkuu millä lailla suhteessa mihinkin. (Tämä viimeinen ilmaisu siksi että korostuu että ei ole suhteellisuusteorian vastaisuutta tai edes asioiden arkikokemukseen sovittamista.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)