Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?

Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)

Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.

Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.

Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)

Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.

Mutta.

Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.

Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.

On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.

Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.

Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.

Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)

Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.

On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.

---

Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".

Tohtori Jekyll ja Poliisimestari Hydestä.

"My name is Sam Tyler. I had an accident, and I woke up in 1973. Am I mad, in a coma, or back in time? Whatever's happened, it's like I've landed on a different planet. Now, maybe if I can work out the reason, I can get home."
("Life on Mars", alkutekstit)

"Life on Mars" on kahden tuotantokauden mittainen televisiosarja, joka kertoo Sam Tylerista, joka auto -onnettomuuden jälkeen kokee outoja. Hän kokee olevansa nykyajasta, mutta hän on kuitenkin maailmassa vuonna 1973. Omsta mielestään hän on tulevaisuudesta. Mutta muut kokevat että hän on saanut siirron Hydestä, eli hän on poliisina siirrossa muualta.

Sarjaa voi, etenkin aluksi, katsoa monelta tasolta. Se tuo esiin jännitteitä esimerkiksi moraalikäsitysten muuttumisesta. Maailma 70 -luvulla on arvoiltaan ja normeiltaan hyvin erilainen. Ja vanhaan menneeseen eivät välttämättä huomaakaan sitä miten paljon eettisempi nykyinen järjestelmä on. Tämä tulee esiin siinä, miten paljon Tyler parantaa vangittujen oikeuksia ja kohtelua asioilla jotka ovat nykyään "arkipäivää" ja 1970 -luvullakin teknisesti toteutettavissa.

Toisaalta sitä voi lukea myös psykoaanalyyttisen symboliikan kautta. Televisiosarjan kohdalla tämä on hyvin turvallista, koska se ei vaadi taustaoletusta siitä että psykoanalyysi olisi oikein, vaan riittää että sarjan käsikirjoittaja uskoo siihen. Tämän tavan voi oikeuttaa tarinankerronnan kautta. Tylerin mielessä tapahtumista korostaa se, miten tapahtumat ja kertomukset kuvaavat aina hyvin läheisesti Samin omaa tilannetta sairaalassa. Esimerkiksi väärä lääkitys sairaalassa selitetään tarinassa flunssaepidemialla ja lopulta sillä että Sam on saanut baarissa huumeita. Koska kyseessä oli virhe yksityiskohdissa, koko jakso käsittelee sitä miten "God is in Details". Näin Samin ruumis ja mieli liittyvät toisiinsa, ja on varsin kevyt tulkita että tapahtumat 1973 ovat koomaa, ja oikeasti mitään aikamatkustusta ei ole tapahtunut.

Ajallisesti seuraten Sam oppii elämään uudessa elämässään. Hän saa luottamusta ja hyväksyntää 1973 -vuoden poliiseilta. Myös sarjan aikana ulkomaailmasta tulevat viestit muuttuvat yhä selkeämmiksi ja vähemmän symbolisiksi. Toki alusta lähtien Sam näkee näkyjä ja esimerkiksi televisio näyttää vain hänelle asioita hänen omasta maailmastaan. Alkupuolella äiti vain voi näyttää sukkanukelta, kun lopulta vieraileva poliisimestari saa kirurgin kasvonpiirteet.

Sarjan teema jakautuu tuotantokausien mukana kahteen. Ensimmäisessä laajana teemana on Samin irrallisuus ja sopeutuminen maailmaan. Ja toisessa osassa taas Sam on osana ryhmää, joka hänen pitäisi jättää - viimeisessä jaksossa jopa pettää. Ensimmäisessä ollaan ulkopuolisia ja toisessa ollaan osa ryhmää.

Sarjassa on koko ajan valtataistelua. Poliisipäällikkö Gene Hunt on intuition ja tunteiden kautta toimiva. Hän rikkoo sääntöjä. Roolipelaaja sanoisi että hän on "aligmentiltaan Chaotic Good". Suomeksi ja vähemmän nörtisti sanoen hänellä on hyvät tavoitteet, mutta hän rikkoo sääntöjä saavuttaakseen ne. Päämäärä oikeuttaa keinot, säännöt ovat korkeintaan ohjenuora joka toimii yleensä - jos sitäkään.

Tätä kautta sarjan alkupuolella Sam toimii korostetusti lain ja sääntöjen esittäjänä. Hän parantaa poliisiasemaa ja toimii ylimaallisena toimintatavan parantajana - hänhän tuo esimerkiksi uutta tietotaitoa modernin rikostutkinnan keinoista mukanaan, ja osa siitä on toteutettavissa vanhemmallakin tekniikalla.

Sarjan jatkuessa Tyler muuttuu kuitenkin yhä enemmän kohti Gene Huntin tapaa. Tilanne huipentuu siihen että kun lopussa Hydestä tulee sääntöjä pilkulleen noudattava Frank Morgan, jonka juonikkuus lopussa osoittaa hänen olevan roolipelitermeillä "Lawful Evil", hän noudattaa sääntöjä mutta unohtaa hyvyyden. Tämä selviää kun hän haluaa saada järjestetyn poliisilaitoksen, ja noudattaa lakia pilkulleen, vaikka sen kiertäminen pelastaisi monen poliisin hengen. Vain jotta hänen pointtinsa tulisi selväksi, moni saa kuolla.

Tästä päästään siihen psykoanalyysin tavalla tulkitsemiseen.

Tätä kautta voidaan sanoa että Genen ja Samin suhde on alusta lähtien erimielisyys toimintatavoissa mutta heillä on pohjimmaisista tavoista yksimielisyys. Modus operandi (vallitseva toimintatapa) on erilainen, ja tästä seuraa modus vivendi (Eli erimieliset ovat yksimielisiä jostain asiasta) Tässä toimintatavat ovat erilaisia mutta tavoite ja tahtotila muuten ovat hyvin samoja. Tämä kuvaa sitä miten Sam ja Gene ovat ikään kuin saman ihmisen eri puolia. Tälle taistelulle on psykoanalyysin mukaan syy, mielen rakenne.
1: Käytännössä sarjassa kaikki mihin liittyy sana "Hyde" on sellaista että se sopii hyvin siihen mitä psykoanalyysissä sanotaan superegoksi. Se tarjoaa sääntöjä joita tulee seurata, ja se pyrkii pitämään viettejä ja haluja kurissa. Tämän keulakuvaksi huipentuu soluttautumisoperaatiota johtava Morgan.
2: Gene Hunt poliisiasemineen taas edustaa kaikessa suuruudessaan tuota vastustettavaa idiä, viettipohjaa. Tässä poliisiasemassa on hyvin erilaisia toimijoita, joiden moraalisuuskin vaihtelee, hyvin paljonkin. Koko asema kuitenkin personoituu melko hyvin johtajaansa.
3: Sam Tyler taas on itseoikeutetusti ego, "minä". Se toimii näiden välissä.

Koko sarja voidaan siis nähdä sitäkin kautta, että Sam harjoittaa eräänlaista itsereflektioon perustuvaa terapiaa. Aluksi hän vastustaa ja torjuu viettipohjan, mitä pidetään freudilaisuudessa usein ongelmana. Tämän vuoksi Genen barbaarisuus näyttää korostetulta. Rakenne on "minä vastaan vietit". "Hydeläiselle superegolle" "Genen viettipohja" on haittaava ja merkittävä vastavoima, jonka kahlitseminen on tärkeää. Terapian edetessä Sam tekee rauhan viettipohjansa kanssa, ja lopulta paljastuu että koko hänen siirtonsa Hydestä on ollut vain soluttautumisoperaatio, jonka tehtävänä on tuhota koko poliisilaitos ja korvata se uudella. Hän on kuitenkin kasvanut, hyväksynyt Genen poliisilaitoksen väen. Tyler lopulta palaa normaaliin aikaan onnistuneen aivoleikkauksen jälkeen, mutta hän ei halua elää, koska ei tunne siinä mitään, edes kipua. Maailma ilman viettipohjaa on niin valju, että hän painuu tarkoituksellisesti uudestaan koomaan, koska hän elää harhoissaan täydempää elämää kuin normaalimaailmassa.

Tämä sarja onkin tätä kautta eräänlainen toimiva malliesimerkki perinteisestä ja klassisesti freudilaisuudesta. Tähän ei tarvita edes hirveän paljon tulkintaa. Tylerillä on "(head) trauma", jonka paranemista edeltää viettipohjan tiedostamisen ja hyväksymisen. Tämän jälkeen moni superegon toiminta, joka ennen koettiin normaaliksi, tuntuukin pinnalliselta ja pikkusieluiselta, ellei peräti neuroottiselta.

---

1 Otsikossa viitataan tietysti tunnettuun Robert Louis Stevensonin teokseen. Kuitenkin tämän sarjan "Hyde" on tavallaan negaatio Tuon kirjan "Hydestä". Tohtori Jekyllhän oli kirjassa "hyvä", enemmän superegon ihminen. Ja Hyde oli se hirviö, jonka toimintaa puhdas viettipohja näyttää kovasti hallitsevan. Tätä kautta pitää muistuttaa että tässä "ja" ei ole erottavalla tavalla toimiva sana, kuten tuon kirjan otsikossa se on dualistinen voima joka erottaa "lain ja järjen ohjaaman Jekyllin" "viettien ohjaamasta Hydestä" ja korostaa heidän erillisyyttään. Tässä otsikossa se enemmänkin yhdistää ja rinnastaa, joskin sarjan edetessä se muuttuu erottavan luonteisemmaksi. Me itseironisia tulkintoja höperehtivät filosofian harrastajat pidämme näitä asioita aika "mielenkiintoisina". Ehkä meidän päässämme on jotain vikaa?
2 Toinen asia, josta minun tekisi mieleni huomauttaa on "Wizard of Oz". Sillä Ozin velhoon on sarjan aikana muutamia viittauksia. Esimerkiksi Gene Hunt soittaa yhdessä jaksossa tyhjän puhelun Ozin velholle osoittaakseen että siirtoon vaadittaisiin ihmettä. Ja kirurgin nimi on sattumalta juuri sama, kuin sen joka näytteli Ozin velhoa. Näille ei kuitenkaan jäänyt sujuvaa paikkaa tekstin sisään, joten ne saivat muodostaa erillisen ja orvon osan "tekstin jälkeen".

Perhosen ilmestyminen

Sana psyyke on kaikkien tuntema sana. Se sinällään yhdistetään mieleen. Kuitenkin sen alkumuoto, kreikan psykhe tarkoittaa sekä sielua että perhosta. Psyyke -sanan perinne on ollut dualistinen; Kreikkalaiset erottivat sooman ruumiista ja heistä se aikaansai ruumiin liikkeet. Tämä taas on hyvin samantapainen ajatus, kuin Descartesin ajatus ohjaavasta mielestä ja ruumiista joka on ohjaamisen kohde. Dualistisuuden korostaminen psyyke -sanassa on merkittävää, koska ennen psykhea käytettiin myös heprealaista sanaa nefes, joka taas merkitsi ihmisen verta. Tämä oli ruumiillisempi käsitys, jossa ihmisen nefes oli ruumis ja ravinnontarve sekä hänen suonissaan virtaava veri. Tämän näkemyksen vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat välttävät verta. He liittävät siihen ihmisen sielun.

Kreikkalaisilla oli usein psykologiaan liittyviä tarinoita. Yksi esimerkki tälläisestä "psykologisesta tarinasta" on tietysti Narkissos, joka kuvaa itserakkautta, jossa Narkissos ihailee vain itseään ja rakastuu peilikuvaansa. Psyyken kohdalla mytologia yhdistettiin mieleen seuraavalla tarinalla (joka on oikeasti paljon pidempi) : Psykhe oli nainen, joka rakastui itse rakkauden jumala Erokseen. Tästä syntyi suhde. Afrodite oli mustasukkainen ja sen seurauksena Psykhe ja Eros sulautuivat yhteen. Tässä tarinassa mielenkiintoista on se, että psyyke on ennen kaikkea feminiininen voima. Tarinan onkin tulkittu monella tavalla joko (1) esittävän että naisillakin on sielu : Näin vältetään kahtiajakoa, jossa mies olisi enemmän kuin nainen, eli kun vaikka englannin kielessä "man" tarkoittaa ihmistä, woman = taas tulee ajatusksesta "no man". (2) Toisaalta voidaan ajatella että miehissäkin heidän feminiinisyytensä aikaansai mielen. Psyykehän sulautui Erokseen. (3) Ero miehen ja naisen välillä oli sielun kannalta merkityksetön, Eros ja Psykhehän olivat yhtä.

Tarinat olivat sinänsä erikoinen asia, että se toi teorioihin "jotain joka toi ne emotionaalisesti lähelle ihmistä". Sillä ihminen kaipaa tietyllä tavalla tarinoita. Tarina tuo uskottavuuden ja "ymmärrettävyyden", kun taas tekniset asiat yleensä vain "osataan ja hallitaan". Tarina tuo mukaan "kokemuksen tunteen". Asiaan samastutaan. Tätä kautta länsimainen psykologia voi tuntua kalsealta. Vaikka asia ei olisi paljoakaan erilainen. Nimittän psyyke on tärkeä sana myös Sigmund Freudin psykoanalyysissä. Siinäkin on psyyke, jonka Freud jakoi kolmeen osaan. Idiin, egoon ja superegoon. Tässäkin unet ja niihin liittyvät tarinat ovat tärkeitä. Ja sekin erosi sen ajan muista näkemyksistä siten, että niihin ei liittynyt rankkoja käsittelyjä, kuten lobotomiaa tai sähköshokkeja. Siinä keskustelu, kuuntelu ja lähellä olo olivat keinoja. Tunteista tulee puhua. Silti terapiaa yhdistettynä lääkehoitoon pidetään usein kalseana, teknisenä ja kliinisenä, kun taas esimerkiksi vaihtoehtohoitojen nähdään tarjoavan lempeämmän vaihtoehdon. Riippumatta siitä, mitä mieltä kukin on psykoterapian toiminnasta, on selvää että syynä ei ole lempeys vaan tarinan puute. Psykoanalyysi ei tarjoa mystisiä ja salaperäisiä tarinoita jotka toisivat saman asian lähelle. Se ei ole se asia, vaan se miten se kerrotaan.

---

Psykedelia -sanassa ideana on että sanat ψυχή (psyche) eli sielu ja perhonen yhdistetään sanaan δήλος (delos), ilmestyminen. Psykedelia tarkoittaa siis hengen ilmeentymistä. Sana liitetään sekä mystiikkaan että harhoihin - luultavasti osittain siksi että näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa ellei mahdotonta. Piirros on minun. Vaihtoehtoinani oli viettää juhannuksen tienooaika siten että (1) menisin katselemaan nuotiotulia ja juomaan viinaksia (2) Ottaisin Jeesuksen sydämeen ja jakaisin lappuja Helsingin keskustassa. (3) Nörtteilisin kotona koneen parissa ja piirustella runsaita tuntikausia. Luulen että tein maailmasta tällä valinnalla paremman paikan.

Jekyll ja Hyde.

"Jos noilla molemmilla olisi asuntonsa eri minuudessa, niin elämämme vapautuisi kaikesta sietämättömästä. Moraaliton minä voisi kulkea omaa tietään vapaana moraalisen kaksosensa arvailuista ja omantunnon vaivoista. Tuo vanhurskas taas voisi vaeltaa vakaasti ja horjumatta tietään ylöspäin tehden hyviä töitä, joista hän saa tyydytyksensä, joutumatta enää häpeään ja rangaistavaksi tuon hänelle vieraan pahuuden vuoksi."
(Robert Louis Stevenson, "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde.")

Jokainen meistä on elänyt tilanteessa, jossa ensin annetaan lupaus, jota ei voida pitää käytännössä; Opiskelulupaus muuttuukin kahvilassa notkumiseksi, laihdutuskuuri sortuu siihen että ostetaan kaloritonta olutta ja ollaan niin iloisia että otetaan ranskanperunat päälle. Pikkujouluissa sorrutaan syrjähyppyihin. Lisäksi koemme mustasukkaisuutta ja vihaa muita kohtaan. Tämä on niin tiivis asia, että kristinuskossa perisynti on saastannut kaikki ihmiset, ja olemme pohjimmiltamme pahoja. Ja jos ei ole kristillisen uskonnon ystävä, voidaan lainata Buddhaa, jonka mukaan vihan välttäminen on vaikein ja kaunein vaate, jota voi yllään pitää. Tietenkin osa epäonnistuu. Tästä ehkä selvin esimerkki on Ted Haggard, joka oli näkyvä uskonnollinen hahmo Ameriikan mantereella. Hän vastusti homoseksuaalisuutta kiivaasti. Paljastui kuitenkin että hän oli itse harjoittanut homoseksuaalista toimintaa, peräti maksullisen miehen parissa. En sitten tiedä oliko tilanteeseen liittyvä huumeiden käyttö lieventävä asianhaara vai ei.

William Brodie oli arvossapidetty herrasmies, jota puritaaninen, tiukassa säännössä elävä, 1750 -luvun Edinburgh piti kunnioitettavana miehenä. Toki hän toimi näin päivisin, mutta hänellä oli kaksoiselämä, jossa oli muun muassa kaksi vaimoa jotka eivät tienneet toisistaan mitään. Lisäksi hän pelasi ja varasteli ja huijasi. Hän päätti elämänsä hirsipuussa; Jopa tästä hän oli yrittänyt selvitä; Hän oli asettanut kaulansa sisään metalliputken, jonka piti estää kaulan murskautuminen hirsipuussa. Keinot pettivät -luultavasti ainakin siksi että kaulasuonten tukkeutuminen riittää kuolemaan- ja niin hän kuoli hirttolavalle vuonna 1788. Hän toimi lähtökohtana eräälle tarinalle ; Hänen uskotaan olevan taustalla Stevenson romaanissa"Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde", jossa tohtori Jekyll eräänä päivänä kemiallisia kokeitaan tehdessään huomaa, että ihminen ei pohjimmiltaan ole yksi vaan kaksi, ja kirja kuvaa sitä miten hän oppii tuntemaan ihmisen alkuperäisen ja läpikotaisen kaksinaisuuden.

Sisäisen pahansa kanssa taistelu on tärkeä teema myös täysin fiktiivisissä kertomuksissa Shakespearen "Macbethissä", puhumattakaan Dostojevskin "Rikos ja Rangaistus" -kirjassa, jossa Raskolnikov on tehnyt rikoksen josta omatunto kolkuttaa. Hän ei tehnyt murhaa niinkään ryöstöaikeissa vaan todistaakseen itselleen sen, että hän on valioihminen, jolla "on munaa" tuollaiseen. Hän on jakanut ihmiset kahtia:
1: Sellaiset, jotka elävät säännöistä ja jotka ovat rakentaneet yhteiskunnan. Nämä toimivat sääntöjen mukaan ja he eivät kohtaa vastustusta eivätkä vainoa. Tähän kannustetaan lain voimin. Nämä vertautuvat näppärästi viisaaseen Tri Jekylliin.
2: Sellaiset, jotka elävät tässä ja nyt. He astuvat normaalien sääntöjen yli. He ovat liikuttajia, jotka muuttavat maailmaa: Kirjassa mainitaan nimeltä Newton (joka kehitti tiedettä), Napoleon (joka vaikutti politiikkaan ja maan rajoihin) ja Muhammed (joka kehitti maailmanuskonnon). Tätä ihmistyyppiä kritisoidaan ja heitä vastustetaan heidän tekojensa vuoksi. Tämä ihmistyyppi taas tiivistyy kaaoottiseen Mr Hydeen.

Kirjassa on siis tullut tehdyksi murha, jota on tekohetkellä pidetty kovastikin hyvänä, joka on ratkaissut juuri sen mitä on haettu. Mutta joka kuitenkin tuo katumuksen. Ja katumus on niin kova että rangaistus on se, eikä se mitä rikostarkastaja hänelle tyrkyttää. Tunnustaminen itse asiassa poistaa rangaistuksen pahimman terän.

On teemaa toki käsitelty muutenkin, runsaastikin. Se on myös käytetty huumorin lähde : Esimerkiksi Douglas Adamsin "Sielun pitkä pimeä teehetki" kertoo vastaavasta tilanteesta. Kirjassa eriskummallinen, metodeiltaan -jos sellaisiin nyt ollenkaan ruvetaan, nehän ovat vain karkea yksi näkökulma joka rajoittaa todellisuutta ja tarjoaa vain kapean siivun- omalaatuinen mutta onnistumisprosenttinsa kautta tehokkaaksi - ainakin palkkavaateiden suhteen- osoittautunut, dekkari Dirk Gently, toimii tutulla tyylillään. "Hän ei ollut koko päivänä polttanut ainuttakaan savuketta paitsi mitä nyt aamulla heti herättyään, ja vähän heräämisen jälkeen, ja silloin kun oli joutunut vastatusten Geoffrey Anstenin pyörivän pään kanssa, mikä oli ymmärrettävää, ja tietenkin ollessaan Katen kanssa pubissa. Ei ainuttakaan. Hän oli vannonut luopuvansa tupakasta kerta kaikkiaan. Hän tuli hyvin toimeen ilmankin. Tupakka vaan raastoi hänen hermojaan ja teki elämästä helvetin, mutta kyllä se siitä. Ja juuri nyt kun hän oli tyynen harkitusti tehnyt selvän ja suoraviivaisen päätöksen (ei mitään voimatonta antautumista vastustamattoman himon edessä) polttaa kaikesta huolimatta savukkeen..."

Kaksittainen ihminen on kuitenkin melko näkyvä asia. Sigmund Freud on ensimmäisiä jotka nostivat sen keskiöön: Hänestä id voi tuoda esiin alhaisiakin vaistoja, jos se pääsee livahtamaan superegon ulkopuolelle.

Sen verran tästä tiedetään, että oltiinpa psykoanalyysistä sitten mitä mieltä tahansa, tälläinen "liskonaivo" on olemassa;
1: Tiedetään että aivojen otsalohko hallitsee tätä toimintaa. Tästä suorastaan kulttimaineen on saanut Phineas Gage, joka selvisi ikävästä onnettomuudesta hengissä, mutta aivovammaisena. Hänen luonteensa muuttui vastuuntuntoisesta ja huolellisesta tuli äkkipikainen ja kärsimätön. Tämä lienee hyvä muistutus kaikille niille joiden mielestä spontaanius ja kaikkien tunteiden seuraaminen on aina hyvä asia.
2: John Darley ja Daniel Batson osoittivat että ainakin kiire muuttaa toimintaa aika tavalla. Heidän testinsä oli yksinkertainen: He ottivat siihen papiksi opiskelevia oppilaita. Heille annettiin "varsinaiseksi tehtäväksi" tehdä saarna tai esitys Laupiaaseen Samarialaiseen liittyen. Ensimmäinen ryhmä sai kovan aikataulun ja heillä oli kiire. Toiselle annettiin paljon aikaa. Pyydettiin että he kävelisivät esityspaikalle. Matkalle asetettiin raukka apua tarvitseva. 61% niistä joilla ei ollut kiire, auttoivat. Kiireisille pappisopiskelijoille auttaminen tuli mieleen vain 10% tapauksista. Tilanteen suuruus korostuu koska laupiaan samarialaisen kertomus Raamatussa käsittelee juuri tälläistä auttamistilannetta ja sen hyvyyttä. Kiireiset papit olivat niin puheen kimpussa että he jättivät konkreettisen sanomisen mukaan toimimisen tekemättä.
3: Kenties humoristisempi, aihe liittyy seksuaalisuuteen. Dan Ariely nimittäin teki kokeen parikymppisillä heteroseksuaaleilla opiskelijoilla. Siihen liittyi pornografian katselua. Lupa kokeen tekoon oli työn ja tuskan takana, koska hänen piti vakuuttaa eettinen neuvosto asiasta. Kokeen tekijöille voisi tulla traumoja. Ariely viittasi muun muassa siihen että elämme kuitenkin internetpornon kulta -aikaa. Olisi luultavaa että mitään uutta ei tulisi vastaan. Lupa saatiin. Hän kysyi heiltä kysymyksiä. Tietenkin, kun tieteessä ei vain tehdä koetta, vaan systeemi tulee korrelaatioiden ja niiden muuttumisten kautta, hänelläkin oli kaksi datankeruutilannetta. Ensimmäisessä henkilöiden käskettiin kuvittelemaan itsensä kiihottuneiksi ja korostettiin ottamaan tämä tila huomioon kokeessa vastatessa koko ajan. Toinen sessio taas koostui pimennetystä huoneesta, isosta kasasta pornoa ja käskystä masturboida koetuloksia antaessa. Kysymykset olivat molemmille ryhmille samoja. Sellaisia kuin "Voisitko rakastella vihaamasi naisen kanssa?", "Menisitkö hakemaan kondomia jos voisi käydä niin että hakiessa toinen ei haluaisikaan enää?", "kiihottavatko korkokengät?" ... Ryhmien vastaukset erosivat aika paljon. Jos ihmisten piti kuvitella itsensä kiihottuneiksi, he olivat kunnollisia. He eivät pääsääntöisesti naineet kuin rakkaudesta ja kondomi muistettiin usein. Kun taas kyseessä oli aito tilanne, se ei enää ollutkaan yhtään niin helppoa. Lisäksi erilaiset perversiot alkoivat kiinnostamaan enemmän, ja oltiin valmiimpia valehtelemaan rakkaudesta jos sillä saataisiin seksiä. Tämä koe oli selvästi sellainen, että se näytti yhden kyselyjen heikkouden : Henkilöt vastaavat väärin, vaikka kysyttäisiin heidän omasta elämästään.
___3.1: Ariely käyttää tästä valintatilanteesta termiä procrastination, (pro=for, cras=tomorrow~ huomista varten), ja se koskettaa koko tunne -elämäämme. Eli teemme lupauksen erilaisessa mielentilassa kuin sen noudattamisen. Kun lupaamme säästää, napsahtaa sähköpostiin sepän erikoisspesiaalitarjous "kaverille" ja onkin uuden pitkän miekan hankinnan aika, tai näemme auton tai "beigepilkulliset supernaiselliset jotkin". Samoin dieettilupaukset "jatkuvat tietysti katkeamatta heti huomenna", kun näemme kakkupalan. Meillä on siis sisällä ikään kuin Mr Hyde joka estää meitä olemasta tri Jekyllejä. Tai toisinpäin. Riippuen tietenkin siitä, kumman vai molempien kokee olevan se "perimmäinen minä".

You Are A Sick Guy!

"- "Anger ruins joy. Steals the goodness of my mind. Forces my mouth to say terrible things. Overcoming anger brings peace of mind. Leads to a mind without regrets. If I overcome anger, I will be delightful and loved by everyone."
- "Are you making fun of us?"
- "It is the universe that makes fun of us all."
...
- "Why would the universe make fun of us all?"
- "Maybe it's insecure.""
("Life" ep. "Merit Badge")

Kun nykyään puhutaan siitä että joku on moraaliton, viitataan usein jonkinlaiseen psyyken häiriöön. Henkilö on sanoissamme esimerkiksi "sairas". Tai "Ihan psyko, tutkituta pääs". Toinen yleinen tapa on selittää, miten se on sairas. Selitetään kuinka esimerkiksi väkivaltainen käytös johtuu geeneistä tai huonosta kohtelusta. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että henkilö ei olekaan "paha" perinteisessä mielessä, vaan sellainen että hän "kaipaa apua". Tekijä onkin tässä näkemyksessä itsekin uhri. Tämä medikalisaatio, pahuuden muuntaminen sairaudeksi, on yksi niistä asioista, jotka ovat modernismille tyypillisiä. Ennen ajateltiin että rikos on rikos. Moraalin ajatellaan siis tulevan ihmiseltä, ja jos hän on terve mieleltään, ja on "OK", hän käyttäytyy moraalisesti. Tämä on tietyllä tavalla positiivinen ja luottamukseen perustuva konsepti.

Kuitenkin medikalisaatio on vanhaa perua. Se on alkujaan Platonista. Platon nimittäin jaotteli ihmisen mielen toimimaan ikään kuin elimistön. Ihmisen tuli aistia kauneutta, ja Platonilla rakkaus ei ollut rakkautta ihmiseen, vaan siihen että ihminen heijasteli ikuista ja muuttumatonta kauneuden ideaa. Tästä seuraa se, että jos ollaan terveitä, systeemi toimii oikein. Toisin sanoen ongelmia tulee kun jotain puuttuu tai toimii väärin. Platonista tämä elimistö koostui moraalin kohdalla:
1: Järki oli loogista ja järkevää asioiden käsittelyä. Siinä keksitään ratkaisuja. Kun tämä on kunnossa ei hairahduta tyhmyyksiin.
2: Platonin tahto muistuttaa minusta kovasti suomalaista sisua. Se sisältää tahdonvoiman, joka voi ilmentyä monella tavalla. Esimerkiksi yrittäminen väsymättä voi johtua pelosta, ajatuksesta lopettamisen häpeästä, kiukusta, viileästä järkähtämättömyydestä.
3: Halu taas on mutkikas, Platonilla se on tässä kohdassa rajoitetumpi kuin se halu, josta yleensä puhumme. Platon tarkoittaa tässä perushaluja, kuten syömistä ja monia muita vastaavia asioita.

Platonista näiden kolmen tuli olla suhteessa siten että järki johti tahtoa ja joka taas hallitsi haluja. Kuitenkin halujen puutekin johti sairauteen, joten kaikkia osa -alueita tuli olla. Siksi julmuus johtui epätasapainosta. Paha ihminen oli siis jollain tavalla sairas, puutteellinen. Hulluus ja pahuus ikään kuin rinnastettiin. Tästä seuraa tietenkin se, että kun logiikka oli mukana, seurasi helposti niin että olet samanaikaisesti joko [oikeassa, hyvä, viisas] tai sitten [paha, väärässä, mielisairas] Tämä kolmikko itse asiassa tulee vastaan usein nykyäänkin.

Yllättävää kyllä, Freud otti paljon vaikutteita Platonilta. Freud jaotteli siten, että järjen tilalle tuli ego, "minä" ja halut korvautuivat id:illä eli "esitietoisella viettipohjalla". Tahdon roolin taas otti superego, "yliminä".
1: Freudin oma oivallus oli kuitenkin se, että haluista suuri osa oli tiedostamattomia. Niistä hän korosti tärkeiksi libidon ja thanatoksen; Libido eli elämänvietti on toki myös seksuaalista mutta on kuitenkin hieman laajempi, kuin pelkkä sukuvietti. Vaikka siihen se yleensä rinnastetaan. Ja Thanatos ei ole pelkkää halua itsemurhaan, se voi sen lisäksi esimerkiksi lisätä halua ottaa riskejä ja vaikka ajaa nopeasti autolla. Siihen liittyy myös aggressio sekä itseä että toisia kohtaan. Toisin sanoen Freud ei ajatellut että seksuaalisuus olisi kaikki kaikessa. Hän korosti sitä kenties osittain sen vuoksi, että siihen aikaan seksuaalisuuteen liitettiin paljon tabuja, jotka rajoittivat ja ahdistivat ihmisiä. Toisaalta Freudin varhaistuotannossa seksuaalisuus korostuu, hän korostaa siinä paljon eros -viettejä, jotka olivat luonteeltaan juuri eroottisia. Kenties painotus johtuu siis myös siitä että hän vanhemmiten muutti mieltään ja otti ikään kuin "pakon edessä" lisää vaihtoehtoja repertuaariinsa.
2: Freudin mukaan kasvatus oli tärkeä ja vaikutti paljon. Velvollisuudentunne tulee siitä, miten vanhemmat ovat meidät koulineet. Superego oli vanhempien ääni. Tämä on hyvä, koska muuten ihminen olisi aggressiivinen ja tekisi kauheita. Liian pahaksikin asia voi kuitenkin mennä. Freusista, toisin kuin Platonista, vika ei siis ollut samaan tapaan fyysinen kohteen oma vika. Vika oli vanhempien.

Nämä ovat tietenkin vain selkeimmät esimerkit. Itse asiassa kaikki ajatukset, joissa ajatellaan että ihmisellä on luontainen moraali, eli että moraali on esimerkiksi (1) hypersosiaalisen ihmislajin lajinmukaista käytöstä, (2) Jumalan antaman omantunnon seuraamista tai (3+) mitä muuta vastaavaa tahansa. Ei siis voida sanoa että medikalisaatio olisi joko Platonin tai Freudin yksityisoikeus. Medikalisaatio on nykyään itse asiassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. (Alkuotsikossa olevissa lauseissa ne tosin voivat joskus olla vain vertauksia ilman sen kummempaa sisältöä, joka tarkoittaisi että henkilö olisi oikeasti psyko. Se on vähän kuin joku vihjaa "homo, homoo" ja tarkoittaa enemmän että "olet ikävä" kuin vihjaisi aidosti tämän seksuaaliseen suuntautumiseen.)

Kuitenkin tässä medikalisaatiossa, korostipa se sitten mitä vain - naturea ("luonnollista olemusta") Platonin tapaan tai nurturea ("kasvatusta") Freudin tapaan - on oltava varovaisia. On toki selvää että jos ihminen on paha, se voi johtua siitä että hän on sairas. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättömyys. Toinen asia on sitten tietenkin se, että tämä ajattelutapa pakottaa moraalin erikoiseen muotoon. Se supistaa pahuuden sairaukseksi, tehden siitä asian joka "on". Tällöin tehdään itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu "on - pitäisi" rinnastus, joka on itse asiassa "mutkien oikomista" eikä perusteltua.
1: Kuitenkin tämä sopii hyvin yhteen modernismin kanssa tavalla jossa ristiriita poistetaan. Tämä voidaan tehdä jos ei itse asiassa selitetä pahuutta, vaan käytöstä : Eli toisin sanoen annetaan syitä sille, miksi joku lyö. Tämä vain sekoittuu helposti, koska ajattelemme usein että lyöminen on paha. Tämä voi olla tottakin, mutta jos selitetään miksi joku lyö, silloin selitetään lyöminen. Pahuus selittyy siinä sivussa jos ja vain jos tehdään "pitäisi" -päätös joka sidotaan lyöminen pahuuteen. Tämä on erillinen valinta, mutta se tehdään niin usein että en näe isoja ongelmia.

Tosin olen siitä outo, että jos joku aikoo lyödä minua, puolustan ennen enkä ryhdy murehtimaan sitä, johtuuko hänen aggressiivinen käytöksensä geeniviasta joka pumppaa addrenaliinia, ikävästä lapsuudesta, puolison jättämisestä, huumeista vai puhtaasta päähänpistosta tai muusta valinnasta. Selitän tilanteen sitten jälkikäteen vaikka viettipohjalla tai automatisoituneilla reaktiotavoilla. Jos tarvetta tulee.

Erään Hoppelin matka "Sinne" ja "takaisin".

Sigmund Freudin psykoanalyysi on merkittävä - jos ei muuten, niin vaikutustensa sosiologisen laajuuden ja maineen vuoksi. Siihen liittyy myös symbolien tulkintaa. Tämä on tärkeää, koska hän jakoi tietoisuuden kolmeen osaan:
1: Id, Se, viettipohja, joka sisälsi synnynnäiset ja primitiiviset vietit ja vaistot.
2: Ego ,Minä, joka syntyy kun lapsi tajuaa olevansa äidistä erillinen olento. Tämä osa toimii sovittelijana tietoisuuden välillä.
3: Superego, yliminä. Tämä sisältää opetetut, kulttuurisidonnaiset, normit. Lapsi oppii nämä vanhemmiltaan. Superego hallitsee kaikkia tasoja, ongelmatilanteissa se luo defenssimekanismeja ja torjuntoja. Lopputuloksena voi olla neuroosi, mielenhäiriö.

Psykoanalyysissä symboleja, kuten unia, tulkitaan jotta superegon vaikutus saataisiin pyyhittyä pois: Se kun suojaa ja kätkee varsinaisen ongelman ja naamioi sen. Näin psykoanalyysin mukaan päästään käsittelemään varsinaisia ongelmia. Jotka ovat aika usein seksuaalisia (ikäryhmästä riippuen joko oraalista eli suukeskeistä, anaalista eli peräsuolikeskeistä tai fallista eli sukuelimiin keskittyvää.)

Tästä päästäänkin tulkitsemaan John Ronald Reuel Tolkienin "Tarua Sormusten Herrasta". Sekin on merkittävä, jos ei muuten niin sosiologisen laajuuden ja maineen vuoksi. Lopputulos on humoristinen, ja sen syyksi voidaan tulkita kolme eri syytä:
1: Superiority theoryn mukaan asettaudun ylempään asemaan ja nauran ikään kuin ylemmyydentuntoista, halveksivaa, naurua.
2: Relief theoryn mukaan taas tilanne on juuri päin vastoin: Juttu naurattaa koska se vetoaa aitoihin takana oleviin pelkoihin ja käsittelee sitä. Tämä teksti on silloin tavallaan tekstiä, jota voidaan psykoanalysoida ja kaivaa takaa ongelmiani.
3: Incongruity theoryn mukaan tilanne on neutraalimpi. Huvitus syntyy siitä kuinka teksti mukailee, mutta ei aivan ole, filosofisen tekstintuoton kontekstissa.

Siksi onkin olennaista, että katsot kantasi huumorin rakenteeseen: Se ratkaisee tulkinnan sisällön. Mutta asiaan.

Kirjat jaottuvat neljään osaan, joista ensimmäinen on Hobitti, ja sitten on kolmiosainen Taru Sormusten Herrasta. Hobitti toimii eräänlaisena alustuksena itse TSH:hon. Tolkien on itse kiistänyt kirjansa allegorisuuden, eli hän on itse sanonut että siinä ei ole symboliikkaa. Tämä on hyvä asia psykoanalyyttiselle tulkinnalle, koska nyt kaikki allegoriat tulevat esitietoisesta mielestä.

Hobitti alkaa sillä, kuinka hobittikylään saapuu velho Gandalf. Velholla on sauva. Hän kolkuttaa sauvallaan Bilbon oveen, jota kuvataan pyöreäksi. Perinteisessä psykoanalyysissä sauva on fallokseksi, miehen sukupuolielimeksi, symbolisoitu merkki. Portti taas kuvaa perinteisesti naisen emätintä. Tämän kolkuttelun jälkeen kääpiöitä alkaa pukkaamaan taloon, joten selvästi Tolkienilla on käsitys siitä miten lapset syntyvät maailmaan. Samalla Gandalfin miehisyys tulee todistettua. Muutoin hobitissa ei ole mainittavia, mutta tämä esittelee Gandalfin perusluonteen, joka jatkuu läpi koko kirjasarjan: Gandalf kolkuttelee aina oville sauvalla. Normaalisti ihmiset kolkuttavat oveen kädellä, mutta Gandalf on selvästi sauvamiehiä.

Varsinaisessa Taru Sormusten Herrasta kirjassa alussa esitetään paha. Paha on kuvattu "yksisilmäiseksi" (Sauron : "the one eye that sees all".) Hän asustaa tornin (fallossymboli) huipulla. Yksisilmäinen hirviö on tunnettu kiertoilmaus miehen penikselle. Lisäksi Sauron on selvästi myös feminiinisiä voimia omistava: Se tiivistyy kehän muotoiseen sormukseen. Elokuvasarjassa tämä suorastaan korostuu. Kun katsoo ohessa olevaa kuvaa, huomaa siihen liitettäviä sanoja ("suuri, punainen, sykkivä, kehä") alkaa psykoanalyysin ystävä hokemaan lausetta "ei voi olla sattumaa". Viestejä löytyy yhtä helposti kuin fundamentalistikristittyjen takaperin soittamista heavylevyistä. Sormuksen voima on valtava, ja sitä kantamaan tarvitaan selvästi oraalivaiheeseen jäänyt hobitti, joiden elämän keskeinen ilon lähde on syöminen, laulaminen ja muu suun kautta tapahtuva nautinto : Sormus edustaa siis selvästi naisellista seksuaalista voimaa, joka falliseen vaiheeseen siirtyneelle edustaa vastustamattonta ja vaarallista voimaa, kirjan kuvauksen mukaan. Tämä on valtasormus, ja esimerkiksi Galadriel saa jumalilta anteeksi kun ei ota sormusta ja sen tuomaa valtaa. Tässä kuvataan selvästi neitsytkultin näkökulmasta: Tämä onkin eurooppalaisessa ajattelussa keskeisellä sijalla, ja se nojautuu kristilliseen perinteeseen ja sitä korostettiin ritariperinteessä. Ritarillinen ihailu on tavoittamattomuudessa ja naisen itsekontrollissa. Ihailu kohdistuu siis kykyyn piilottaa himonsa niin että pinnalle näkyy vain aseksuaalisuus. Tästä seuraa se, että naista ei ihailtu ajattelevana ja järkevänä olentona vaan neitsenä, joka on pystynyt osoittamaan itsekontrollikykyä "puhtaimmillaan". Ja vain tälläisenä tämä kelpaa ihailtavaksi idoliksi. Nainen on tässä näkemyksessä ensi sijassa suojeltava, ja hän saa sädekehänsä seksuaalisen pidättyväisyyden kautta. Miehen tehtävä on suojella naista, koska tämä on suhteessa mieheen heikompi. (Tosin eräiden ajattelijoiden mukaan tälläinen seksuaalisuuden piilottaminen itse asiassa johtaa eräänlaiseen "siitä puhe mistä puute" -ketjun tapaisen kautta siihen että seksuaalinen halukkuus itse asiassa kasvaa. Heistä nykyinen tabuton seksuaalisuuskuva on tuonut keskusteluun myös aiheen "haluttomuus/kyvyttömyys". Toiset ovat tosin sitä mieltä että vasta nyt tämä on tuotu esiin: Diagnoosi ei välttämättä ole yleistynyt tai alkanut vasta nyt olemaan, vaan on sen sijaan vasta nyt ylipäätään voitu diagnosoida, kun aikaisemmin ollaan oltu hiljaa, vaiettu ja "suljettu silmät ja ajateltu isänmaata.")

Gandalf itsessään taas edustaa selvästi perinteistä Oidipusmyyttiä: Psykoanalyysissä keskeistä on ajatus siitä että mies haluaa tarun Oidipuksen tavoin vastustaa isäänsä ja voittaa äitinsä. Tähän liittyy isäkapina ja halu yhtyä äitiin (seksuaalisvireitteisesti, kuinkas muutoin.) Saruman viisas on hänen isänsä, ja toinen osa "kaksi tornia" (kuinkas muutoin?) käsittelee oidipusmyytin sitä vaihetta, kun hän tappaa isänsä. Tämä kulminoituu siihen, kun Gandalf Valkoinen kohtaa Sarumanin ja päihittää tämän. Otan lainauksen "kahdesta tornista", sivu 511.

"Hän kohotti kätensä ja puhui hitaasti kirkkaalla kylmällä äänellä. 'Saruman, sauvasi on poikki.' Kuului rusahdus ja sauva särkyi kappaleiksi Sarumanin kädessä ja sen pää putosi Gandalfin jalkoihin."

Psykoanalyyttisen symboliikan tulkinnan mukaan kastraatioon ei voi paljoa suoremmin viitata. Gandalfin matka lopuksi harmaisiin satamiin on lähtö takaisin veden taa, jossa hän kohtaa äitinsä. Oidipusmyytti on kohdannut kliimaksinsa.

Toinen merkittävä henkilö on Aragorn. Kun hänet kohdataan aluksi, hänellä on nysä miekka. (fallossymboli) Se on "murtunut". Kun he menevät haltioiden luo, jossa hän kohtaa rakastettunsa Arwenin. Tässä vaiheessa hänen miekkansa on jälleen ehjä. Freudilaisittain tulkittuna tämä tarkoittaa sittä että hän tuli tietoiseksi erektiostaan. Tässäkin isä liittyy voimakkaasti, miekka on perintökalu, ja siihen liittyy suvun arvoasema. Aragornista tulee mies, ja mukana tulee miehiset vastuut. (Joku voisi argumentoida että Aragorn oli kirjassa jo melko iäkäs, mutta tässä vaiheessa on syytä tajuta, että "pojat ovat poikia, mutta niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin.") Myöhemmin kirjassa hän kohtaa Éowynin, joka on nainen jolla on miekka. Hän edustaa joko emansipoitunutta naista, tai sitten vihjaa homoseksuaalisuuden suuntaan. Pääasia on kuitenkin se, että lopulta perinteisen feminiininen Arwen saa Aragornin sydämen. Kirja voi tässä kohden korostaa perinteisiä arvoja koska Tolkienilla oli joitain herkkiä tuntemuksia asian tiimoilta.

Kirjasta löytyy myös tärkeä kohta, kun joukkue tavoittelee Moriaa. Gandalf yrittää sauvallaan ja muilla taikakonsteillaan avata porttia, mutta ei siinä onnistu. Portti aukeaa lopuksi puhumalla ystävyyden sanoja. (Kirjaimellisesti.) Tämä viittaa siihen, että Tolkien todella tiesi, mitkä kikat tehoavat. Morian portista sisään mentyä sokea hirviö, jonka nimi on "Watcher" (W.t.F.) sulkee portin niin että ulospääsy estyy. Tämä voi kuvata sokeaa viettipohjaa, joka vie vallan superegolta. Kun astut sisään, ei enää seuratakaan järkeä, vaan on seurattava tuntemuksia. (Mikä korostuu siinä että älyllä ja mustilla ja kontrollilla tunneleissa(joka viittaa tietenkin naisten...) suunnistava Gandalf eksyy kunnes tajuaa seurata tuntemuksiaan.

Kokonaisuutena voisi sanoa, että TSH edustaa tämän tulkinnan mukaan konservatiivista seksuaalinäkökulmaa, jossa kuitenkin taustapiruna häärii oidipuskompleksi ja jonkinlainen seksuaalisuuden pelko.