Conatus

Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

Shakkipelistä ja osuvan havaitsemisen konteksteista

On helppoa niputtaa asioita yhteen. Tästä voi seurata omituisia yleistyksiä jotka paljastuvat illuusioksi, harhaluuloiksi tai muiksi vastaaviksi kategoriavirheiksi.

Yksi niistä koskee shakkia Adriaan de Groot tutkikin shakinpelaajien havaitsemistapoja ja muistia. Tässä takana oli havainto siitä että vaikka ihmisen työmuisti on melko pieni, niin kykenemme kuitenkin suoriutumaan melkoisen ällistyttävistä suorituksista sen avulla. Mielemme onnistuu kategorioimaan asioita relevantilla tavalla yhteen ja tunnistamaan kuvioita ja hahmoja.

Ja tässä kohden tapahtuu tietenkin se, että shakkia pelaten oppii paremmaksi shakinpelaajaksi. Ja ihmiset oppivat muistamaan shakkiasetelmia tehokkaammin. Muitakin asioita shakissa tietenkin kehittyy. Mutta tässä blogauksessa keskityn tähän muistamisyksityiskohtaan. De Groot  tutkikin sitä miten näitä shakkiasetelmia muistetaan. Ja hän huomasi, että shakkiasetelmien muistaminen oli siitä erikoista että jos shakkiasetelmat perustuivat oikeasti pelattuihin shakkipeleihin, kokeneet pelaajat muistivat niitä huomattavasti paremmin. Mutta jos shakkiasetelmat arvottiin, eivät ekspertit olleet parempia muistamaan kuin muutkaan. ; Toisin sanoen shakinpelaajat havaitsivat ja muistivat tehtäväspesifejä nappulamuodostelmia. Havaitseminen ja mieltämisyksiköt olivat tapa jolla työmuistin pienuus käsiteltiin.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset kykenevät tunnistamaan ällistyttävän hyvin asioita. Mutta toisaalta he tunnistavat asioita väärässä kontekstissa väärin. Tai eivät osaa toimia erilaisessa kontekstissa oikein.

Tällä ajatuksella on merkitystä kognitiivisen uskontotieteen kannalta.

Ideaa siitä että ihmisen havainnointi on tehtäväspesifiä eikä toimi tehtävän rajauksen ulkopuolella relevantisti on itse asiassa jotain joka on hieman toisella tavalla muotoiltuna osana kenties yhtä parhaiten tunnettua kognitiivisen uskontotieteen ajatusta; Justin Barrettin ajatus ylihavaitsemisargumentti, josta olenkin kirjoittanut blogissani aikaisemmin.

Barrettin idea voidaan tiivistää ajatukseen siitä miksi pimeällä niin helposti säikymme pensaita ; Jos pensaassa ei ole mitään, ei ylireagoinnin hinta ole kovin suuri. Mutta jos jätämme yhden kerran reagoimatta ja pensaassa onkin peto, sen hinta on ollut kova. Havaitsemme intentioiden kaltaisia toimia oikein monissa tilanteissa. Ja laajennamme tätä joskus tilanteisiin jotka eivät ole niin ilmiselvästi oikeita. Tai ovat jopa useimmiten vääriä.

Tästä voisi tehdä twistin klassisempaan - ja ytimeltään ei niin psykologiseen - teologiaan.

Jos otetaan Paleyn kelloseppäargumentti, se nojaa siihen että havaitsemme taskukellosta että se on tehty. Näemme samoja piirteitä luonnossa. Ja tunnistamme ne niissäkin ikään kuin "suoraan ja samalla tavalla". Tässäkin on yhden kontekstin havainnointi jota käytetään toisessa kontekstissa. Ja kun se on tässä ensimmäisessä kontekstissa toimiva, niin se on sitten perusteltu myös jälkimmäisessä.

Väite on perustaltaan sellainen, että se ohittaa aika paljon asioita. Se on vähän kuin sanoisi että kun tunnistamme leijonia ja muita petoja kun ne ovat eläintarhassa rajatussa tilassa ja valaistuissa olosuhteissa niin sitten yöllä pensaissa pelkäämämme leijonat ovat nekin hyvin perusteltu uskomus. (Eli enemmän kuin "varmuudeksi järkevämpi tapa reagoida". Itse kontekstin siirtyminen tilanteesta toiseen ei ole niin ilmiselvä.

Tässä ajatuksessa on ongelmana se, että se nojaa analogiaan tavalla jossa taustaoletetaan että vertailu eläinten ja kellojen välillä on relevantti. Joka taas on tavallaan se josta tässä keskustellaan in first place. Tämänlainen asetelma on jotain josta Jennifer Faust moittisi kutsumalla temppua "begging the doxastic question".

Tässä mielessä voitaisiin sanoa että aivan kuten todennäköisesti yöllä pensaan lehdet heiluvat, ja vain harvoin siellä on Vantaan "kohususi", niin aivan samoin ihmisen design -kokemus luonnossa voi johtua ylihavaitsemisesta. Ja jos rakenteissa on samanlaisia piirteitä, niiden samanlaisuus voi olla syy miksi tätä ylihavaitsemista tapahtuu. Mutta silti niiden taustalla oleva syntymekanismi on erilainen. Biologisten piirteiden samanlaisuuksia voi aivan täysin hakea vaikka Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirjan kuvaamista fysiikan reunaehdoista. (Elossa ja koossa pysyvän eläimen on noudatettava samoja reunaehtoja jotka estävät vaikkapa siltoja romahtamasta oman painonsa alla.) Tämä yhteys on analogisuutta mutta ei välttämättä syy.seurautta koskevaa samanlaisuutta. Joka on se jota Paley analogiassaan piilo-olettaa.

Tässä mielessä modernien kreationistien ajatus siitä että "biologitkin kuvaa biologiaa suunnitteluvertauksilla" pitää sisällään asennevammaa. Sitä taustaoletellaan mukana aika paljon testaamattomia premissejä joita ei ilmituoda mutta jotka otetaan ilmiselvyyksinä. Kenties edes tiedosteta.

Optimismista ja evoluutiosta

Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.

Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.

Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.

Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat  palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...

Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.

Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.

Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.

Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..

Kristinuskosta, positivismista ja ihmeistä

Nykyaikana kristinusko asetetaan hyvin usein skismaattiseen suhteeseen luonnontieteiden kanssa. Tässä on kaksi näkökantaa ja lähestymistapaa. (Joista toista kutsutaan "tieteen kanssa sopusoinnussa/ ei ristiriidassa olevaksi" siksi että jännitteitä ei oikein jakseta katsoa loppuun asti. Tai jännite on määritelty uudestaan.)
1: Ensimmäinen on useiden maallikoiden ja esimerkiksi Intelligent Designin kanta. Tässä korostetaan sitä että Jumala on olemassa ja tämä tiedetään koska on koettu jotain joka rikkoo luonnonlakeja. Toisin sanoen tiedetään että luonnonlait eivät riitä. Toisin sanoen ihmeen ja naturalistisen maailman välillä on konflikti. On tärkeää että on jokin tapahtuma joka rikkoo luonnonlakeja.
2: Toinen on se, että luonnonlait eivät ole konfliktissa Jumalan kanssa. Sen sijaan luonnontieteet ovat riittämättömiä selittämään kaikkea. Ihmisten kokemusmaailma viittaa asioihin joita voidaan lähestyä uskolla. Silti ei uskota ihmeisiin. Tässä ei olla haastamassa luonnontieteilijöitä, joten moni pitää tämän NoMa -mallin jonain joka on hyvä jos haluaa uskoa ja pitää luottamusta moderniin tieteeseen. Tämä on toki totta. Mutta skismaattisuus nouseekin juuri siinä miten "naturalisteihin" tai "skientisteihin" suhtaudutaan. Välit eivät ovat skismaattisia. Sillä tällekin näkemykselle tärkeää on, jos ei saada väärinajattelijoilta suita suppuun, niin ainakin korostaa sitä että uskolla on jokin oleellinen bonuslisä jota tiede ei voi antaa. Ja tämän eron on oltava tärkeä ja ylitsepääsemätön. On oltava uskon oma magisteria joka määritelmällisesti ei saa olla osa luonnontieteen valta-aluetta.

Tämä konflikti on mielenkiintoinen. Sillä kun mietitään historiaa, asiat eivät ole näin yksiselitteisiä. Itse asiassa kun katsotaan aikaa jolloin luotettiin sekä matematiikkaan että tieteisiin hyvinkin vahvasti, oltiin aika vahvasti kristillisessä maailmassa. Ja siellä uskottiin vahvasti että matematiikka saadaan valmiiksi. Ja oli tärkeää selittää miten tieteen menestys sopi niin hyvin yhteen kristinuskon kanssa.

Tämänlaiset asiat paistavat Galileo Galilei -sitaatissa "I do not feel obliged to believe that the same God who has endowed us with sense, reason, and intellect has intended us to forgo their use." Tätä rationaalis-kristillistä asennetta puolustaa myös kirjailija Edgar Allan Poe.. Hän panee älykkösalapoliisinsa Auguste Dupinin sanomaan "The Mystery of Marie Rogêt":issa seuraavaa "That Nature and it's God are two, no man who thinks can deny. That the latter, creating the former, can, at will, control and modify it, is all unquestionable. I say 'at will'; for the question is of will, and not, as insanity of logic has assumed, of power. It is not that the Deity cannot modify His laws, but that we insult Him in imagining a possible necessity for modification. In their origin these laws were fashioned to embrace all contingencies, which could lie in the Future. With God all is now." Poe ei tietenkään ollut filosofi. Mutta heijasti taatusti aikansa ajatusvirtauksia.

Kuinka hitossa entinen Jumalinen havaintojen varmuus ja maailman läpijohdonmukaisuus muuttuu pahaksi naturalismiksi?

Sävynä onkin että jos metodologista naturalismia katsotaan, se on ehdottomuudessaan jotain joka on ollut osana nimenomaan kristillistä perinnettä. Erikoista kyllä voidaan sanoa että Tapio Puolimatkan kirjoissa on yhtenä päätavoitteena selittää miten kristinusko on synnyttänyt luonnontieteet. Se, mitä Puolimatka näyttää yrittävän on se että kristinusko ja vain kristinusko voisi synnyttää luonnontieteet. Kuitenkin se mitä hän enemmänkin todistaa on se, että kristillisellä asenteella on ollut hyvin vahva osa positivismin synnyssä. Puolimatka vetoaa tässä esimerkiksi Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Ja tässä kohden erikoista on se, että Tapio Puolimatka pitää metodologisen naturalismin mahtia äärimmilleen vetävää naturalismia vihollisenaan. Ja Puolimatka ottaakin mukaansa Poen kuvaaman teesin antiteesin. Intelligent Designin perustuu nimenomaan siihen että naturalismi on rikki selitysmallina joissain kohden. Ja Jumala voidaan nähdä jos ja vain jos on tämänlainen rike.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista huomata että Paleyn kelloseppäargumentti vetoaa siihen että kun katsomme kelloa, tiedämme (tai jossain yksinkertaisissa versioissa) tunnemme sen olevan suunnittelun tuotos. Tässä ytimessä on alun perin ollut analogisuus. Se ei viittaa sattuman ja lainomaisuuden ylittävään. Se sanoo että on olemassa kohde, vaikkapa eliö, jonka alkuperä on kenties tuntematon mutta jolla on paljon yhteisiä piirteitä kellojen ja muiden suunniteltujen kohteiden kanssa (ja näiden syntytavan tiedämme) joten sekin on suunniteltu. Kellon johdonmukaisuus, ei sen yliluonnollisuus, on se mikä voi periaatteessa vedota enemmän. (Periaatteessa sillä argumentti ei ota tähän kantaa mitenkään. Se ei ole ytimeltään sellainen että naturalismi-supernaturalismi -jaottelu olisi sille mitenkään relevantti.)

Tämä versio koettiin haastetuksi Darwinin evoluutioteorian kautta. Sillä näille selitettäville piirteille saatiin toisenlainen selitys. Siksi ID -kannattajakunta onkin muuttanut Paleyn argumenttia suuntaan jossa korosteaan sitä että kello ei voi syntyä mitenkään sattumalta tai lainomaisesti. ID -piirit esittävätkin että Paleyn argumenttia on modifioitava siten että katsotaan että kelloissa on CSI -informaatiota. Joka saadaan esiin kun lainomaiset ja sattumaperustaiset selitysmallit eliminoidaan eliminatiivisella filtterillä.

Toki on syytä huomata että kristinusko ei ole vain positivismi.

On selvää että kristinuskossa on ollut heti alusta lähtien mystisiä suuntauksia. Kuitenkin tieteen ja tekniikan kehitys on sellainen, että ne herättävät vähintään kysymyksiä siitä miksi ihmeessä ne toimivat niin hyvin kuin toimivat. Tässä mielessä tieteellinen ajattelutapa ja säännönmukaisia puolia korostavat tahot ovat olleet vahvoilla. Näin ollen on ollut luontevaa selittää kristinuskoa myytillisten versioiden sijasta niillä jotka painottavat positivistisia suuntauksia.

Koska tieteellinen menestys tuo mukanaan helposti menestystä myös poliittisessa vallassa, syntyy ajatus jossa kristinusko eroaa taikauskoista juuri sillä että ihmeet jätetään pois ja keskitytään siihen miten maailma toimii. Toiset tulkinnat eivät kuitenkaan olleet niinkään suoraan ei-kristillisiä vaan ne hylättiin tai jätettiin vähemmälle painotukselle after the fact.

Tämä on "hieman hassua". Sellaisella tavalla jossa on vähän huumoria ja liiallisuutta. Jos alussa on oppinäkemys joka sanoo että "asia on joko a tai sen vastakohta b" ja sitten selviää että b on tosi, se selittää miten hyvin tämä sopii alkuperäisen lauseen kanssa ja miten se on koko ajan ajanut että b. Ja miten se, että on tieto b:stä on sen ansiota että on se uskonto joka on opettanut tämän asian. Tämä vaikuttaa siltä että sääntöjä muutetaan tilanteen mukaan jälkikäteen ja sitten leikitään että asia on ollut näin alusta asti. Se ei ole rehellistä. Tai ainakaan se ei ole älyllisesti selittämistä. Se on sitä että omaa maailmankuvaa sovitetaan havaintoihin väkisin jälkikäteen ja leikitään että tieto on tämän oman maailmankuvan ansiota jo etukäteen. Tämä on kiemurtelua ja sen seuraaminen vuosisatojen ajan ei ole kannustavaa. Se kertoo enemmän ihmisen absurdiudesta ja heikkoudesta ja saivarteluhalusta sukupolvelta toiselle siirtyvässä maailmankuvanpuolustusprosessissa. Se ei ole jotain joka kasvattaa kunnioitusta tätä maailmankuvaa kohtaan. Se on jotain joka saa sen näyttämään, jos vain mahdollista, entistäkin tyhmemmältä.

Hieman samaan tapaan kuin se, että teologiassa oli vuosituhantinen perinne tehdä jumalatodistuksia. Kun nerokkaimmat miehet eivät ole saaneet tuloksia, on laji jäänyt marginaaliin. Ja nykyään onkin muodikasta ajatella että jumalatodistuksien vaatimisessa olisi jotain ei-kristillistä. Siksi nykyään kuullaan että on naurettavaa vaatia Jumalatodistuksia koska eihän sitten enää tarvittaisi uskoa. Painotukset ovat muuttuneet ; Aina on ollut sekä jumalatodistuksia että uskoa vaativia suuntauksia. Se, miten tiede onnistuu ja jumalatodistukset epäonnistuvat ovat sitten vain tuottaneet painotuseroja siihen mikä milloinkin on sitä oleellisesti kristillistä.

Näissä muutoksissa kyseessä onkin eräänlainen narraatio jossa oppia muotoillaan ja leikitään että se on koko ajan ollut sama.

 Ennen Darwinia Paleyn argumentti riitti ilman yliluonnollist twistiä koska oli tärkeää suojautua taikauskoisilta näkemyksiltä ja selittää miten selvästi toimiva tiede oli kristinuskon opin mukaista. Sitten kun vääräoppiset toivat menestyviä vaihtoehtoja, oli Darwiniin reagoitava jotenkin. Ja näkökulmaa oli korjattava. Ja sitten kristinusko alkoikin näyttämään joltain hieman muulta.

On syytä muistaa että ajassa jolloin Gödelin epätäydellisyysperiaatetta ei oltu keksitty, oltiin varmoja että matematiikka on varmaa ja se saadaan joskus valmiiksi. Ja tässä nähtiin jumalisuutta. Nyt kun asia muuttui, ihmiset näkevät matematiikassa mystisyyttä. Samoin ennen Einsteiniä ajateltiin että fysiikka oli enemmän tai vähemmän valmista. Ja optimistisesti luotettiin loogisen positivismin mahtiin. Nyt kun tämä tie on käyty loppuun, kristityt ovat sitten nähneet nämä asiat lähinnä ateistien ongelmana.

Merkittävää on toki sekin että siinä missä kaikki tietämäni ajattelukykyiset naturalistit ovat siirtyneet loogisesta positivismista ja verifiointiperiaatteesat eroon, vaativat uskovaiset skientisteiltä loogisen positivismin todistusehtoja. Se tuntuu istuvan kristillisessä maailmasta todisteiden hakemisessa tiukasti. Kenties siksi että ne ovat kristillisessä ajatteluperinteessä tiukassa. Koska positivistiset arvot on suoraan valettu kristinoppiin silloin kun oli tärkeää selittää miten tieteen menestys oli kristinuskon ansiota.

Näistä jäänteistä ei oikein osata päästää irti. Ja siksi suhde luonnontieteisiin pysyy samana senkin jälkeen kun systeemit on huomattu tehottomiksi. Kun positivismi ei onnistunutkaan tuottamaan metafysiikatonta tiedettä, niin luonnontieteitä katsotaan silti positivistin silmin ja tämän päälle vaan liimataan metafyysistä Jumaluusoppia mystiikasta. Kristitty ei päästä irti positivismista ja tämä näkyy siitä minkälaisia olkiukkoja luonnontieteen filosofiaan ja naturalisteihin säännönmukaisesti heitetään nykyään.

Lopputulos näyttää tietenkin helposti Tapio Puolimatkalta ; Ensin pitkästi selitetään miten kristinusko on äärimmäisen positivistinen ja täten luonnontieteellinen ajattelu ja luottamus siihen että kaikkiin sillä hetkellä tuntemattomiinkin ilmiöihin saadaan luonnontieteellinen selitys on kristinuskon ylivertaisuuden ansiota. Ja sitten sen jälkeen selitetään että on maailmankuvallista ja pahaa ateismia uskoa luonnontieteisiin ja vain niihin.

Kuinka aivojen tietokonemetafora on nykyajan Paleyn kelloseppäargumentti...

aeon:illa oli melko tiivis ja yksinkertaistettu juttu siitä miten aivojen tietokonemetafora on virheellinen. Se, mitä aivojen toimintamekanismeista tiedetään, kertoo että se ei systeeminä talleta muistoja samalla tavalla kuin aivot. Se ei prosessoi informaatiota samalla tavalla kuin algoritmit. "Here is what we are not born with: information, data, rules, software, knowledge, lexicons, representations, algorithms, programs, models, memories, images, processors, subroutines, encoders, decoders, symbols, or buffers – design elements that allow digital computers to behave somewhat intelligently."

Tämä ei ole mitenkään kovin kontroversiaali väite. Itse olen - suoraan ja karkesti - sitä mieltä että aivojen tietokonemetaforalle tulee jossain määrin tapahtumaan sama kuin Paleyn kelloseppäargumentille. Analogiaa tullaan luultavasti hakemaan myöhemmin jostain aivan muunlaisesta. Olen korostanut tätä sillä että ihmiset ovat hyviä siinä mikä on tietokoneille haasteellista. Ja toisaalta tietokoneet suorittavat tehokkasti ja helposti sellaisia asioita jotka ovat aiemmin vaatineet lujaa harjoittelua ihmisiltä. Vain korkeakoulutetut ovat voineet hallita loogisen prosessoinnin virheettömästi. Ja nykytietokoneet tekevät tämänkin silti virheettömämmin ja nopeammin. Tämä on oireellista ja viittaa siihen että taustalla oleva toimintaperiaate on hyvin oleellisesti erilainen. Ja tämä on tietenkin ongelma. Analogiapäättelyille epäanalogiat ovat yleensä mukanaolevia asioita. Mutta tämänlaisessa mittakaavassa ne ovat todellinen haaste.

Kysymys on tietenkin siitä hauska, että monesti tätä nähdään haasteena naturalismille. Tietokonemetaforan puutteellisuudesta on haluttu tehdä todiste siitä että luonnontieteet eivät ikinä ja lainkaan voi ratkaista aivojen ja ennen kaikkea ihmsien mielen kysymyksiä. Mielenfilosofiassa dualismia puolustetaan, vaikka sille ei ole oikeastaan mitään perusteita.

Toisaalta tämä dualismin välttely on sitten antanut kenties liikaakin valtaa tietokonemetaforan käyttämiselle. Esimerkiksi Kurzweilin ajatus teknologisesta singulariteetista, jonka mukaan tietokoneet ylittävät aivojen kyvykkyydet - hänen ennusteensa mukaan jo vuonna 2045 - perustuu siihen että laskentatehon kasvaminen jatkuu eksponentiaalisena kuten tähänkin asti. Ja lisäksi se taustaolettaa tietokonemetaforan pätevän ainakin riittävän osuvasti.

Näissä näkemyksissä on merkitystä sitä kautta että nämä saavat rahoitusta. Niistä siis yritetään tehdä tutkimusohjelmia. Ne eivät ole vain "pelottelua Terminatorista" vaan niihin sidotaan tutkimustyötä. Tämä on tietenkin hyvä asia näille projekteille. Ne eivät jää nojatuolifilosofioinniksi vaan niihin liittyviä väitteitä lähestytään tutkimustyöllä.

Huonona asiana voi sitten olla rahanhaaskaus. Tai kuten aeon kuvaa aivojen mallintamisohjelmasta ; Se oli valtava projekti jonka tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia "$1.3 billion Human Brain Project launched by the European Union in 2013. Convinced by the charismatic Henry Markram that he could create a simulation of the entire human brain on a supercomputer by the year 2023, and that such a model would revolutionise the treatment of Alzheimer’s disease and other disorders, EU officials funded his project with virtually no restrictions. Less than two years into it, the project turned into a ‘brain wreck’, and Markram was asked to step down." Tämä muistuttaa siitä että tiede on hyvä ja hieno asia siinä mielessä että rahalla ja vallalla ei saa kaikkea. Poliittinen tausta voi rajoittaa hypoteesinmuodostusta eli sitä mitä ajatuksia ylipäätään keksitään ja ennen kaikkea mitä pidetään jatkotutkimuksen arvoisina. Mutta toisaalta tutkimusohjelman hedelmällisyys riippuu myös sellaisista asioista joita ei voi rahalla ostaa.

Paleyn kelloseppäanalogiasta ei saatu toimivaa tutkimusohjelmaa vaikka Discovery Institute kuinka tahkosi rahaa Intelligent Designin tukemiseen. Ja omien lausuntojensa mukaan Paleyn kelloseppäargumentin jatkokehittelyyn keskittyneet Michael Behe ja William Dembski olivat ensiluokkaisia neroja ja supertiedemiehiä. Karismaattinen pääomankeruu, älyllisten ihmisten tekemä perustyö, raha ja resurssit ja aivopääoma eivät yksinään ratkaise tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. (Ne ovat jotain jotka ovat välttämätön mutta eivät riittävä ehto tutkimusohjelman hedelmällisyydelle.)

Tämä tarkoittaa sitä että väärä metafora on lähinnä rahankulua. Tutkimuksen avomielisyyden puutteesta syyttäminen on tietenkin helppoa, etenkin jos ajaa "avomielisesti" sitä että on lukkiutunut maailmankuvallisesti rajoittuneeseen tutkimusohjelmaan. Sellaiseen jossa "publish or perish" -nyrkkisääntö alkaa jo vaikuttaa relevantilta. Tämä on niitä asioita joiden vuoksi Dan Barken mukailu on perusteltua. Hänhän esitti, että Totuus ei vaadi uskoa. Tutkijat eivät yhdistä käsiään joka sunnuntai, laulaen, kyllä, vetovoima on olemassa! Minulla on uskoa! Olen voimakas! Minä uskon koko sydämestäni että se mikä menee ylös, ylös, ylös, tulee myös alas, alas, alas. Aamen! Ja jos he tekisivät niin, ajattelisimme heidän olevan kovin epävarmoja asiasta... Tämä on niitä syitä joiden vuoksi itse kannatan tutkimusohjelman hedelmällisyyttä ja sovellettavuutta muissa tutkimusohjelmissa yhtenä tärkeimpänä tieteellisyyskriteerinä. Se kun on sitä osaa joka ei riipu rahasta, vallasta ja maailmankuvasta. Naturalistina voisin tietysti ilahtua jos tietokonemetafora olisi tosi koska sitten saisimme nopeasti "jauhot suuhun" jokaiselle dualistille. Mutta tällä riemulla ja halulla ei saisi olla väliä tieteenteolle.

Induktioiden varmentelusta

Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.

Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.

Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.

Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.

John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.

On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.

Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.

---

Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?

Maailman hallitsijat vs. maailman ymmärtäjät?

Olin ollut tuhma koko vuoden mutta sain kuitenkin joululahjaksi "Maailmankuvien sodan". Se on Deepak Chopran ja Leonard Mlodinowin erimielisyyskirja. Lajityyppi on suosittu tieteen popularisoinnissa. Joskus niitä kutsutaan myös "keskustelukirjoiksi". Chopra ja Mlodinov ovat kuitenkin montaa astetta vähemmän dialogissa kuin monessa muussa vastaavassa teoksessa. Koska tulin lukeneeksi puoli kirjallista Chopraa, hän on pelkän vahvemman erimielisyytensä vuoksi kiinnostavampi reagoitava. Mlodinov hoitaa oman osansa hyvin tyypilliseen tapaan, joten hänen osuutensa ei ollut itselleni yhtä relevantti ; Hän kertoo paljon itselleni tuttuja asioita tutusta näkökulmasta.

Teoksessa Chopra ei selkeästi ole skientisti. (Siksi hän tietenkin on koko kirjassa.) Sitä kuvaa jonkinlainen sisäinen jännittyneisyys. Hän kun haluaa samalla selkeästi erottautua kreationismista mutta kuitenkin kannattaa sellaisia asenteita jotka ovat esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentin takana. Toisaalta hän ei kuitenkaan saa arvotta tiedettä niin hirveän korkealle koska toiset hänen asenteensa vaativat sitä. Tämän vuoksi mukaan päätyy esimerkiksi luku jossa Deepak Chopra pitkästi argumentoi että maailma on täydellinen ja että tiede tutkii sitä. Ja että täydellisyydet ovat kokonaisia. Sitten hän erittelee mielen ikään kuin se olisi auttamattomasti todellisuuden ulkopuolinen. Ja selittää että sekin on täydellinen. Ja että näiden yhdistämisestä on kysymys. Luvussa täydellisyydet ovat samanarvoisia. Mutta sitten ne eivät olekaan. Henkisyys on paljon tärkeämpää, parempaa ja muuta vastaavaa.

Chopran näkemys on vahvasti teknologiakeskeinen. Hän itse asiassa käsittelee tiedettä sellaisena kuin se olisi jotain jossa todellisuutta hallitaan teknologioilla. Siksi tiede tarkoittaa hänelle sitä että luodaan ydinpommeja ja ratkaistaan teknologialla ongelmia jotka sitten synnyttävät uusia ongelmia. Tiede on maailman hallitsemista. (Puheet hallinnasta ja kontrollista ovat hänellä vahvoja.)

Tämä on itselleni hyvin vierasta. Olen käsittänyt että teknologia, itse asiassa kaikki teknologia, tulee nimenomaan siitä että universumin fabriikki on jotain jota ei voi ylittää eikä kiertää. Jos haluaa tehdä jotain sen on toteltava luonnon käskyjä. Siksi ikiliikkujat - ja sen uskonnollinen analogi henkisyydessään täysin ravinnotta eläjät - eivät ole mahdollisia. Kikkana ei siis ole ylittää luontoa vaan katsoa mihin kaikkeen luonto taipuu. Ihmismieli ja tietoisuuskin ovat skientisteille jotain jota ei torjuta täysin vaan en tapahtuvat aivoissa, noudattaen jotain johon luonto taipuu. (Chopra puhuu myös siitä miten tiede hukkaa tietoisuuden ja haaskaa sen siksi kokonaan.)

Olen itse ajatellut että skientismi olisi juuri sitä että hyväksyy sen että tiede nimenomaan ei anna vastauksia vaan enemmänkin hakee niitä. Ja maailman hallitsemisen sijaan se tuottaa kaavoja joiden yli ihmisen mielipide ja maailamnkatsomuskin joutuvat joustamaan. Koska niitä päihittämmään millään inhimillisellä haluamisella ja yrittämisellä ei ole valtaa. Jos lait on keksitty oikein, ihminen ei voi toimia niitä vastaan vaikka itkisi. Kaiken tietäminen ja se, että pitää olla vastaus, vaikka mikä tahansa vastaus, ovat enemmän niitä uskontojen vaatimuksia. Maailman ylläpitävien voimien modifiointi, hallinta ja ylittäminenkin ovat enemmän magiikan, taikuuden ja uskonnon special area of expertise. (Chopra toki korostaa itse että nämä asiat ovat väärin. Hän korostaa että uskonto on epäonnistunut, mutta henkisyys ja hengellisyys jyräävät.)
* Teorioita ei ihanteissakaan kumota tieteen aukoilla, vaan falsifioimalla. Sillä että tiedetään että ne eivät toimi koska todellisuus tuottaa asioita jotka ovat ristiriidassa niiden kanssa. (Teorioiden toki täytyy ensin olla periaatteessa falsifoitavissa jollain havainnoilla jotta ne olisivat ylipäätään jotain jonka osuvuutta voitaisiin testata.)
* Karussa käytänteissä falsifiointi ei ole yhtä relevanttia ja siellä puhutaankin enemmän siitä miten hedelmällinen tutkimus on. Ihan sen vuoksi että ristiriitoja on helppoa peittää ad hoc -oletuksin. Ne tosin myös vähentävät teorian luomia ennusteita ja tätä kautta niiden avulla on vaikeampaa etsiä niitä vastauksia.

Tai ainakin näin olen luullut. Nyt, mm. maksumuurien vuoksi, en ole aivan täysin varma mitä muumin näköisissä universumeissa voidaan tuhota ja ylittää.

Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

Intelligent Design ja ensimmäinen syy...

Intelligent Designistien "EvolutionNews" sisälsi todellakin uutisia. Uutisia siitä, että ID on uskontoa. "Darwin's Robot" -artikkeli pitää sisällään kannanoton jonka mukaan vapaa tahto on merkittävä ero darwinismin ja luomisen välillä. "The testimony of universal human experience is that humans are personal beings capable of willing and choosing -- which means their origin must be a personal Being, not the blind forces of nature. Even materialists often admit that, in practice, it is impossible for humans to live any other way." Eli ihmisen kokemus on että hän on vapaa, ja ihmisen on mahdotonta ajatella muutoin. Jatkokantana on että "But if humans "can't really live with" the implications of a worldview, is it a reliable map to reality?" Ja muistuttaa että Raamattu opettaa jotain tärkeää ihmisistä ; "The Bible teaches that humans are fallen sinners, but the fall did not make us less than human. It did not make us machines. Our actions are not simply links in a closed chain of causally connected physical events. We have the capacity to be first causes, starting a new chain of cause and effect."

Kysymys on erikoinen. Suoraan sanoen M; mielenfilosofian kannalta argumentti ei onnistu (a) vakuuttamaan että ihmisellä todella on vapaa tahto ja (b) että naturalismi ei mitenkään voi sellaista luoda.
1: Ensinnäkin on hyvä tiedostaa että itse tahdonvapausargumentti on rakenteellisesti hyvin heikko. Se nojaa premissiin että naturalismi ei voi tuottaa vapaata tahtoa. Ja jos tästä on erimielinen, koko rakennelma kaatuu. ID selittää että naturalismi vaatisi että ihmiset ovat mekaanisia koneita vailla vapaata tahtoa. Ja tätä vaadittaisiin koska vapaa tahto ei voi olla naturalististen ilmiöiden tuotos. Jos tämä ajatus ei tunnu uskottavalta ei ole itse asiassa mitään syytä uskoa että evoluution olisi pakko johtaa vapaan tahdon puutteeseen. (Moni toki tekee niin. Mutta ID -artikkeli nojaa sen varaan että tämä olisi ainut mahdollinen vaihtoehto.)
2: Toisaalta se nojaa hyvin vahvasti siihen että ihminen on warrant -tyylisessä tilassa jossa hänen kokemuksensa, intuitionsa ja arkijärkensä ovat sama kuin totuus. Kokemuksellisuuden ja totuuden välinen yhteys on hyvin vahva. Tätä käytetään jonain jolla luodaan ristiriita darwinismin ja todellisuuskuvan välille. Mutta kuitenkin jos katsomme warrant -tyylisiä evoluutiokriittisiä filosofeja kuten Alvin Plantingaa, heidän teemansa on juuri se että jos uskot evoluutioon ja olet ateisti niin sinun ei pidä uskoa että todellisuus on sama kuin kokemuksellisuusmaailmasi. Ei sinun aisteihisi luottaman pidä.

Joten tosiasiassa tässä ei rakenneta yhtään mitään ristiriitaa jossa evolutionisti joutuisi tunnustamaan jotain. Ei darwinisti joka uskoo olevansa "We Are Robots Designed Not to Believe That We Are Robots" tee yhtään mitään noloa tunnustusta jossa "Evolutionary Materialists Admit that Their Own Worldview Fails". Ei se että darwinistin intuitio ei hyväksy hänen maailmankuvansa sisältöä ole väistämättä ristiriidassa. Eksistentiaalinen ristiriita - jo sellainen nyt ID -piirien mieliksi oletetaan universaalisti kaikille darwinisteille, joka on itse asiassa äärimmäisen epäuskottava - ei tarkoita maailmankuvan virheellisyyttä. Ei paitsi niille jotka uskovat että Jumala on heille antanut erehtymättömät aistit ja järjen.

Suurin ongelma onkin sitten yllättävä. Se ei koske mielenfilosofiaa vaan ID:n omaa metodologiaa.

Voinkin itse asiassa alleviivata muutakin kuin sen, että tässä suoraan viitataan nimenomaan "Raamatun" Jumalaan. ID on perinteisesti väittänyt että siinä ei kysymys ole mistään uskonnosta. Mikä tahansa Suunnittelija, myös ei-jumalalallinen avaruusolento, kelpaisi. Kenties voidaan tehdä jotain. Ehkä voidaan äärimmäisesti venyttäen rakentaa tulkintaa ID:läisten puolelle. Sanottua voidaan vääntää heille mieleisesti venkoillen niin pitkälle että teksti ei sitä oikeastaan enää sano. Ja tällöin voidaan ajatella että ID ottaa kristinuskon Jumalan esimerkiksi, ja tosiasiassa kaikki Jumalat ja Suunnittelijat ovat tämänlaisia. On kenties vaikeaa ymmärtää miten avaruusolento voisi olla tämänlainen. Mutta ohitetaan tämäkin. Maksimireiluudessa.

Siltikin tuo malli on itse asiassa ristiriidassa ID -mekaniikan ytimen kanssa. He ovat selkeästi hyvin intoutuneet luonnollinen-yliluonnollinen -jaosta tuossa tekstissä. Ja kun joku ei ole naturalismia se on Designiä. Valitettavasti tässä on unohtunut se mikä on Behen solukoneissa ja Dembskin matematiikassa ytimessä. Paleyn ajatusperinne.

Ensimmäiseen syyhyn viittaaminen on tärkeää koska halutaan korostaa vapaata tahtoa. Mutta ID:n perushenki on nimenomaan se, että ihminen on analoginen koneelle ja roboteille. Ja että Suunniteltu ihminen ei eroa taskukelloista ja nämä voidaan erottaa kivistä juuri siksi. Tämän mallin mukaan voidaan luokitella luonnonlain mukaiset, satunnaiset ja rakennetut asiat toisistaan. Tämä näkökulma tosin korostaa sitä että ID itse asiassa uskoo että sama CSI -informaatio (jne) joita Jumala on lurittanut Shakespearen sonetteihin ja taskukelloihin on nimenomaan analogisuutta robottien kanssa. Ihminen on design koska hän näkee itsessään samaa mitä ihmisten suunnittelemissa asioissa.

Ja tämä juuri tässä yhteydessä on huvittava huomio. Sillä jos tiedämme jotain, niin tietämämme Suunnitellut asiat eivät omista vapaata tahtoa. Kun näemme taskukellon tiedämme että se ei ole tietoinen vapaalla tahdolla varustettu olento. Evolutionistin kohdalla ongelmia tulee vasta kun oletamme alkuun premissin että luonto ei voi vapaata tahtoa tuottaa. Kun taas ID:n kohdalla vaadittaisiin itse asiassa jo jotain jonka mukaan kellojen tulisi olla vapaalla tahdolla varustettuja jotta mekin olisimme. Tämä on melko ironista, ottaen huomioon tuon artikkelin sisällön.

Mitä jos Puolimatka tekeekin teorioissaan osuvan jumalankuvan?

Tapio Puolimatka edustaa näkemystä jossa tiedekuva vaatii warrant -tyylistä varmuutta. Tässä ihminen ja tiede asetetaan äärimmäisen kaikkitietäväksi. Jumala on taannut havaintomme ja meillä on jopa sensus divinitatis joka antaa meille havaintoja Jumalasta. Hänellä korostuu myös elämän erikoislaatuisuus. ID -henkinen "priviledged planet" -näkökulma antrooppisine periaatteineen sävyttää hänen maailmaansa lujasti. En pidä näistä konsepteista. Mutta jos ne otetaan vakavasti voidaan ottaa esille erikoinen argumentti. Se ei toimi kovin monessa teismin mallissa.

Mutta tässä kohden voidaan ottaa eräänlainen pahan ongelma ja muuttaa se eräänlaiseksi havaitsemattomuuden ja elinkelvottomuuden ongelmaksi.

Argumentin voisi muotoilla seuraavasti:
*: Jos naturalismi on totta voimme odottaa että Jumala on näkymätön, ympäristö ei ole elinkelpoinen ja vastaavaa.
*: Jos Puolimatkan tyylinen teismi on totta, pitäisi olla niin että ihmisillä on sensus divinitatiksen kautta vahva kokemus Jumalasta. Tällöin on päädyttävä näkemykseen jota Puolimatka "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjassaan esittää. Eli maailmassa ei oikeasti olisi oikeita ateisteja. Ateistit tietäisivät syvästi olevansa väärässä.
= Josta seuraa se että jos seuraamme dataa minne tahansa se viekin emme voi vain sanoa että maailmankuvalle ja tulkinnalle on ristiriidatonta tilaa. Jos havainnot näyttävät "erityisen planeetan" ja "ihmisen syvän Jumalakokemuksen" mukaan niin teismi on todennäköisempi. Jos havainnot eivät näytä tältä niin Jumalaa ei tarvitse falsifioida jotta voidaan sanoa että se on väärässä. Eli kauhut, Jumalan piiloutuminen tieteeltä ja elinkelvottomat ympäristöt vahvistavat naturalismia ja heikentävät teismiä.

Jos Jumala on havaittua taattua todellisuutta.

Kun katsomme maailmaa voimme huomata että jos Jumala olisi antanut ihmisille jumala-aistin niin ateistit olisivat kuin sokeita. Meillä testataan ihmisten aistien tarkkuutta, ja näkötestit ovat empiriisen maailman ulottuvilla. Meillä ei kuitenkaan ole Jumalaconnoisseureille mitään vastaavia testejä. Itse asiasas jopa kristillisten teistien kesken on syviä erimielisyyksiä siitä mitkä premissit ja jumalatodistusteoriat ovat parhaita ja mitkä huonoja. Lisäksi voidaan sanoa että jos Jumala haluaisi että havaitsemme hänet hän voisi tehdä niin että jokainen joka vapaaehtoisesti haluaa suhteeseen hänen kanssaan saisi selvät todisteet tästä. Sen sijaan jos Jumalaa ei ole on väistämätöntä että Jumalasta kertoisivat kirjoitusvirheitä ja päättelyvirheitä harjoittavat inhimilliset middlemanit jotka käyttäisivät apunaan kirjoja ja muita asioita jotka ihminen kykenee tekemään itse.

Asiassa on luonnollisesti variaatiota. Mutta tämä kysymys tiivistyy siihen ongelmaan joka on askarruttanut itseään Puolimatkan mestaria Alvin Plantingaa. Nimittäin kysymys siitä että jos Jumala on rakastava ja kaikkihyvä niin elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja tällöin täytyy kysyä että eikö voisi olla niin että edes yksi ihminen nykyistä enemmän uskoisi vapaaehtoisesti Jumalaan? On vaikeaa nähdä että tämä olisi nykyisillä uskontilastoilla todennäköistä. Itsekin olen antanut Jumalalle useita mahdollisuuksia, jopa pyytänyt niitä. Kenties kaikista vaativimmat ja snobeimmat vaatimukset voitaisiin torjua vain sillä että Jumala ei ole käskettävä alainen. Mutta kun hyvin aidot ja nöyrätkin pyynnöt selvästi jäävät havaitsematta on kyseessä jokin aivan muu. Ollakseen vakuuttava argumentin riittää olla sellainen että tilaa on ajatukselle siitä että yksi nykyistä useampi uskoisi Jumalaan. Koska ihmiset yrittävät käännyttää innolla, on selvää että kristityt uskovat tämänlaisen vaihtoehdon olevan mahdollinen. Jos nyt olisi juuri paras määrä kristittyjä niin ei olisi mitään järkeä käännyttää esimerkiksi kirjoittamalla tiiliskivikirjoja aiheesta.

Näin ollen voidaan esittää argumenttina että jos Jumala olisi antanut meille sensus divinitatiksen meillä ei olisi maailmankuvallista ateismia. Kun jokainen tietäisi että Jumala on todella olemassa, ei kukaan puolustaisi ateismia maailmankuvallisesti. Sillä ateistilla ei olisi aitoa vakaumusta jonka mukaan olla jääräpäinen. Puolimatka itse onkin hankaluuksissa. Hänen pääargumentteinaan on toistaa että ateistit tulkitsevat havaintoja sisäisten maailmankuvallisten syidensä takia. Psykologiseti tämä vaatisi sitä että ateisti todella uskoo ateismiinsa. Joten heillä ei voisi ollakaan sensus divinitatiksen mukanaan tuomaa syvää perimmäistä tietoa siitä että he olisivat todella väärässä. Jota Puolimatka kuitenkin kannattaa. Näin ollen voidaan sanoa että on mahdollista mutta hyvin epätodennäköistä että Puolimatka on oikeassa sekä jumala-aistin että ateistien maailmankuvallisuuden kohdalla. Jääräpäisyys vaatisi Jumalan vihaamista eikä hänen olemassaolonsa torjumista. Toki Jumalan vihaaminen on siitä erikoista että tämäkin pitää sisällään pikkusormen pahan ongelman vääntämiseen. Jos Jumala antaa itsestään todellisen kuvan sensus divinitatiksen kautta niin että teisti voi puhua objektiivisesta moraalista menettämättä rationaalisuuttaan, niin jumalan vihaamista koskeva argumentaatio voitaisiin empiirisesti asettaa objektiiviseen tutkiskeluun ja havaita että tässä kohden vastaan tulisi sama kuin "miksi yksi useampi ei usko Jumalaan".

Asiaa hämmentää sekin että maailmankuvan jämähtäminen on tyypillistä niin ateisteille kuin teisteillekin. Uskovaisten valmius kuolla marttyyrina uskonsa puolesta koetaan kuitenkin todisteena uskon totuudesta. Ateistien maailmankuvallisuus taas nähdään maailmankuvallisena vääristymisenä. Jos Jumala todella antaisi selvän tiedon sensus divinitatiksella koko ihmiskunnalle ja antaisi täten warrantin myös uskontoaiheeseen, ei maailma mitenkään kovin uskottavasti näyttäisi tältä. Jos naturalismi on totta, tätä voi jopa odottaa. Koska ihmisten uskomusten ei tarvitse hyödyttää totuutta vaan ainoastaan auttaa selviämään hengissä vaikka sosiaalisessa tilanteessa. (Ja jos näin ei olekaan niin Plantingan warrant -argumentaatio on premissitasollaan syvästi virheellistä eikä tästä voitaisi päätellä mitään.)

Asia muuttuu vielä hankalammaksi kun katsotaan Puolimatkan puheita tieteestä.

Hän korostaa että kristityn on luontevaa etsiä lainmukaisia säännönmukaisuuksia joista tiede on kiinnostunut. Sillä lainomaisuudet ovat analogisia ihmisten järjelle. Kuitenkin Puolimatka samalla korostaa ID:lle tyypillisiä eliminatiivisia elementtejä. Niiden ideana on nimenomaan se että Jumala olisi perimmältään mysteerinen. ID -hengessä emme tiedä Jumalan oikeaa persoonaa, nimeä tai laatua. Tällöin Jumala tunnistetaankin juuri niiden kanssa jotka ovat naturalistiselle tieteelle eianalogisia. Eli kun ihmisen ajattelulle tyypillinen sattuman ja säännönmukaisuuksien tuijottelu ei tuo ratkaisua ollaan ihmeen ääressä. Joka tarkoittaa sitä että ihmisellä ei olekaan Jumala -aistia jonka avulla meillä olisi pääsy Jumalan persoonaan ja vastaaviin asioihin. Kun lisäksi korostetaan sitä että vain hyvin tietynlaiset Jumalat antavat teismillekään Puolimatkan kaipaamaa warrantia, on selvää että näiden elementtien yhdistäminen yhteen on hyvin vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Lisäksi jos jumala-aisti olisi todellinen eivät kristityt vetoaisi uskoon tässä kohden. Kuitenkin useimmiten selitys on se että Jumala antaa ihmisten uskoa vapaaehtoisesti. Ja siksi Hän ei yleensä näyttäydy eikä useimmiten myöskään vastaa vilpittömiinkään rukouksiin.

Voidaankin jopa sanoa että tässä kohden jos design on todella einaturalistista ja vastaa ihmisten kokemusta, voitaisiin huomata tietynlainen maailma. Naturalismi sen sijaan olettaa että ensin on fysiikka ja ihminen on vain liharobotti tämän päällä. Silloin naturalistisessa maailmassa elettäisiin sellaisessa todellisuudessa jossa älylliset syyt vain muokkaavat olemassaolevaa perustavaa fyysistä todellisuutta. Eli toisin sanoen ihmiset muokkaavat ainetta eivätkä esimerkiksi luo sitä. Jos mieli ylittää aineen ja mieli voi luoda asioita joita fysikaalinen maailma ei salli hän voisi luoda ainetta ja asioita tyhjästä. Mielen kohdalla ei mitenkään väistämättä tarvitsisi miettiä energiakysymyksiä. Ei aineen ja energian säilymislakeja eikä vastaavia. Sillä mieli ei vain järjestäisi olemassaolevaa ainetta.

Jos ihmisen mieli on analoginen Jumalalle, kuten Imago Dei -näkemysten mukaan on nähty tieteen järjestelmällisyyden kohdalla, pitäisi tämän mielen rakenteen olla jotenkin oleellisesti samanlainen. Tai se ainakin voisi olla tämänlainen ja siinä olisi tilaa tämänlaatuisille teoille. Nyt kuitenkin näyttää siltä että ollakseen älykäs täytyy omata fysikaalinen liharuumis. Ja siltikin mieli pystyy vain järjestämään ainetta. Naturalistille tämä on ilmiselvyys.

Mutta jos tietäminen on sitä että ihmisen suunnittelu on Paleyn kelloseppävertauksen analogista Jumalan Suunnittelun kanssa ja tiede vaatii tätä, niin miksi ihmeessä ihminen voi älyllään vain muokata ja järjestää fysikaalisen energian avulla fysikaalista ainetta kun Jumalan tärkein saavutus on aineen ja energian luominen ex nihilo? Jos tiede vaatii analogisuutta niin eikö tämä tarkoittaisi sitä että todiste universumin synnystä olisi väistämättä epäanaloginen ja ID -teoria lähtökohtaisesti väärä ja huonoa tiedettä?

Selvää ainakin on että teismi ei voi selittää miksi ihmiset eivät luo ainetta ja energiaa ex nihilo. Naturalisti ei tämänlaisia ex nihiloja mieti. Puolimatka joutuu itse asiassa nielemään tämän argumentin koska hän itse pitää ongelmana että naturalisti ei selitä universumin syntyä, joten hän nielee tämän premissin melko vahvasti. Tai tunnustaa että hän on väärässä universumin alkua koskevien argumenttiensa kanssa. ; Naturalisti joutuu toki esittämään että universumin alku on harvinainen ja että ihmiset noudattavat makrofysiikan lakeja ja elää niiden varassa. Tässä olosuhteet ovat erilaiset jälkeen alkuräjähdyksen kuin ennen sitä. Esimerkiksi sen vuoksi että singulariteetti on ollut tiivis. (Jos singulariteetti hylätään niin universumi toisaalta voisi ollakin ikuisesti joten ongelmat kiertyisivät toisella tavalla tällöinkin.)

Joten naturalisti ei joudu vaikeuksiin siitä että universumi on olemassa. Mutta nykymaailman ihmisen kyvyttömyys Ex nihilo -luomiseen on jotain jota teisti ei voi selittää mutta naturalisti melko vahvasti sanoen voi. Joten ihmisten toiminta ei olekaan analogista älykkään suunnittelijan kanssa. Tai sitten ihmisellä ei olekaan warrantia ja tiede ei voikaan tuoda luotettavia ratkaisuja lähes kaikkiin ongelmiin. Ongelma voidaan paikata monella tavalla mutta Puolimatkan ongelmana on siinä että hän kannattaa samanaikaisesti konsepteja jotka yhdessä eivät voi toimia. Hänen on luovuttava jostain syvästi kannattamastaan ja useissa argumenteissa nojaamastaan asiasta jotta teismin malli säilyy argumentin jälkeen eheänä. Puolimatkan kokonaisuus on siis jostain kohden virheellinen, puutteellinen ja huono.

Mutta jos ajatellaan että tieteellinen selitys on mahdollinen kun (a) ihmisillä on taatut (warrant) aistit ja (b) Jumala antaa havainnot itsestään ja (c) Ihmisen tapa tehdä tiedettä vaatii analogisuutta Jumalan mielen kanssa ei nykymaailma näytä sopivan kovinkaan hyvin tähän maailmaan.

Loppukaneetti.

Eli jos teisimi olisi totta voisimme nähdä että kognitiiviset ja affektiiviset kykymme olisivat luotettavia ja voisimme arvioida objektiivista moraalia ja jopa estetiikkaa kuin ne olisivat mitattavia maailman ominaisuuksia. Koska teismi on totta ja Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä elämme parhaassa maailmassa. Tämä maailma on maksimaalisen hyvä, maksimaalisen kaunis ja maksimaalisen täynnä elämää. Mutta kuitenkin kun katsomme maailmaa voimme huomata että vain harvalla planeetalla on mahdollista ylläpitää elämää. Maapallon erityislaatuisuus vie voimaa ajatukselta että luonnon peruslait ovat todella niin hienosäädettyjä elämälle. Samoin kreationistien suosikkiargumentti siitä että DNA:n täytyy olla mutkikasta ja spesifiä jotta se ylipäätään toimisi korostaa miten harvinaislaatuista ja vaikeaa elämän ylläpitäminen maailmassa on. Joka kertoo että luonnonlait eivät ole suopeita elämälle. Elämä onnistuu vain poikkeusoloissa. Joka vihjaa siihen että jos elämä on erityislaatuista niin se on erityislaatuista siten että vaadimme erityistä huolenpitoa jotta voimme olla olemassa tässä universumissa. Spesifiys johtaa myös suureen määrään kärsimystä ja se pitää sisällään omituisia syövän ja aineenvaihduntavikojen tapaisia kuolintapoja. Joista monet ovat ylen kiduttavia. Jos elämälle sovelias DNA ei olisi noin spesifiä vaan elämä olisi syväkoodattuna luontoon ei tämänlaatuisia ongelmia syntyisi niin helposti. Asiat eivät menisi rikki kun se uusikin versio kestäisi hyvin elossa.

Sen sijaan jos naturalismi on totta on estetiikka hengissä selviämistä varten. Silloin linnunlaulu on kaunista vain koska ihminen sen avulla saa epäsuoraa tietoa siitä että lähistöllä on elinympäristö jossa on hyönteisiä ja muita eläimiä jotka kelpaavat ravinnoksi. Ja jossa vehmas ympäristö kukkineen vihjaa hyvästä metsästysympäristöstä jossa on ruohonsyöjiä että paikkoja joista hiipiä näiden kimppuun. Ja vehmaus kertoo myös elämälle tarpeellisesta vedestä. Tässä naturalistisessa kauneuskuvassa rumuus on väistämätöntä. Evolutiivisesti on hyvä välttää kuolemista ruutikuivassa elinkelvottomassa ympäristössä joten rumuuskokemus on juuri se jonka kontrastiksi kauneuspalkintaa tarvitaan. Ei ole mitään syytä miksi Jumalan pitäisi tehdä asia juuri tällä tavalla miten se evoluutiossa tapahtuisi. Jumala voisi luoda estetiikan ja etiikan joka ei nojaisi itsekkääseen ihmisen, sukulaisten ja hänen ryhmänsä etujen puolustamiseen.

Kokonaisuus näyttääkin jännitteiseltä ellei peräti tyystin ristiriitaiselta.
* ID -Puolimatka yrittää selvästi eliminoida evoluutiota ja korostaa DNA:n erityistä spesifiyttä ja selittää miten Jumalan ihmemieli on epäanaloginen ihmisen havaitsemille rajoitteille. Kun toisaalla kristitty Puolimatka selittää että kristillinen kulttuuri luo tieteen koska analogisuus Jumalan mielen kanssa luo kristitylle ajatuksen siitä että ihminen voi ymmärtää todellisuuden.
* ID -Puolimatka selittää että Jumalan persoona luonne ja etiikka on ehdottomasti salattuja. Ja että designin tunnistamisen lisäksi ei voida tietää mikä on se tarkoitus jonka vuoksi kohde on tehty niin että Suunnittelijan motiivit ja tavoitteet ovat tiedekeskustelun ulkopuolella. Mutta silti Kristitty -Puolimatka selittää että vain harvoilla uskonnon muodoilla olisi tarjota warrant ja että Jumala antaa sensus divinitatiksen kautta tietoa itsestään. Ja että on rationaalista puhua objektiivisesta moraalista vaikka homoseksuaalejen sukuelinten käyttämistavoista ja siitä että Jumalalla on tietyt suunnitelmat ja moraalit näihin liittyen.
* ID -Puolimatka korostaa että ateistit ovat maailmankuvansa sumentamia ja tulkitsevat havaintoja. Eli samat havainnot ja eri tulkinnat johtavat eroihin "evolutionistejen" ja "teistien" kesken. Samalla kristitty Puolimatka sitten selittää kuitenkin että ateistit tietävät että Jumala on olemassa ja vain vihaavat Häntä jolloin he eivät olekaan maailmankuvallisesti ateisteja vaan maailmankuvallisesti enemmänkin saatananpalvojia ja Jumalan tiedettyä tahtoa vastaan rikkojia.

Tunsitko sinäkin paradigman värähtävän?

Kun olin nuori, ateisteista puhuttiin hyvin vähän. En tuntenut lukioaikanani ainuttakaan ateistia. Sittemmin tuli uusateismi, ja nykyisin ei ole lainkaan vaikeaa törmätä ateisteihin vaikka työtehtävissä. Ja mitä tähän muutokseen on liittynyt? Se, että aikaisemmin ateismiin suhtauduttiin kunnioittavasti joskin sitä pidettiin triviaalina. Ja nyttemmin ateismia syytetään siitä että se on vaarallista fundamentalismia ja että se on häviämässä ja katoamassa. Esimerkiksi Alister McGrath esitti suomenvierailullaan että uusateismi alkaisi olemaan pois muodista. Eli pian ilmiö katoaisi. Toki argumentit ovat usein sellaisia että niissä viitataan enemmänkin siihen että ateistit (nuo evoluutioharhaoppinsa vuoksi siveettömät seksimaanikot) eivät lisäänny kanin tavoin, ja niin kristityt lisääntyvät ja täyttävät maan.

Asioita voi lähestyä monella tavalla. Ja koska uskovaisten parissa on aina esimerkiksi odotettu ja ennustettu massaherätyksiä lähes yhtä usein kuin maailmanloppua, en ole yleisesti ottaen luottanut uskovaisten lausuntoihin. Niissä tuntuu olevan liiaksi toiveajattelua. Siksi teinkin pienen klikkailun Google trendseissä. Laitoin hakuikin kaikki uusateismin pahamaineiset ratsastajat (four horsemen). Richard Dawkins, Sam Harris, Christopher Hitchens ja Daniel Dennett.

Hakutulos oli yllättävä. Sillä olen toki aikaisemminkin googlannut uusateismiin liittyviä trendejä. Niissä olen käyttänyt asiasanoja. Niissä on pääsääntöisesti niin että niiden määrät ovat melko vakaita mutta niissä tapahtuu paljon fluktuointia. Eli suosio heilahtelee, ja suurissa linjoissa ne ovat vakaita mutta pienissä linjoissa kaaoottisia. Mutta näin yhdessä saatoin huomata että kokonaissuosio on itse asiassa pysynyt melkoisen vakaana. (Tämä ilmiö jää vaikka trendeistä leikkaisikin pois tuon Hitchenspiikin joka latistaa lukemat lattiatasolle koska google trends näyttää suhteellista suosiota jossa paras suosio on se mihin muuta verrataan.)

(Kuvassa oleva piikki johtuu Christopher Hitchensin kuolemasta.) Samalla voidaan huomata että Richard Dawkins, siis hahmo jota uskovaiset pitävät uusateismin ainoana nimenä, ei olekaan niin kruunaamaton kuningas. (Jos heiltä kysyy esimerkiksi mitä Daniel Dennett opettaa uusateismista, että kun he tietävät ja tuntevat kritisoimansa opin niin mitä hän sanoo, niin ovat tuppisuuna. Dawkinsista he osaavat tasan sen - ja suunnilleen siinä muodossa - mitä Alister McGrath on hänestä sanonut.) Oikeastaan ainut alkuperäisistä uusateisteista suosiotaan romauttanut on Hitchens. Mikä ei ole yllättävää. Sillä no. Hän on kuollut eikä siksi esimerkiksi kiertele pitämässä puheita ja kirjoittamassa kirjoja.

Tämä ei näytä miltään joka uhkaa länsistä sivilisaatiota. Uusateismi ei selvästi ole valloittamassa kulttuuria. Se ei kuitenkaan mitenkään selvästi ole katoamassa. (Eikä mikään genetiikka muuta tätä. Kaikki uusateistit ovat syntyneet eiuusateistisista vanhemmista. Ihan sen takia että uusateismi on kaiken kaikkiaan ... uusi ilmiö.)

Koska lähestymistapa näytti tuovan ilmoille jotain uutta ja kenties kiinnostavaa, päätin ottaa vertailun vuoksi ilmiön jolle toistuvasti povataan hyvää tulevaisuutta. "Sandwalk" -blogissa nostettiin äsken esiin Mary Poplin joka antoi mairittelevia lausuntoja William Dembskin uuden kirjan johdosta. (Mary Poplin, Professor of education, Claremont Graduate University. Nimeltään vähän kuin Maija Poppanen mutta luonteessa ei mitään yhtä taianomaista, hän on suoraan sanoen rapakontakainen Tapio Puolimatka.) Hän kehui miten tässä seurataan seuraavaa suurta paradigmanmuutosta. Näin siitä huolimatta, että Dembskin teokselle on annettu suoraan seuraava kuvaus "Dembski provides a non-technical overview of his work on information." ja Dembskiltä on odotettu sitä kunnollista teknistä materiaalia. Mutta kyseessä on aina kaduntallaajille suunnattu eitieteellinen-eitekninen teos. Sillä paradigmanmuutoksia tunnetusti saadaan aikaan juuri näillä. ID:ssä onkin aina puhuttu siitä miten tässä ollaan mullistamassa paradigmoja. Ja aivan kuten massaherätystenkin kohdalla, voi olla syytä katsoa niitä googlen trendejä. Laitoin hakupalkkiin Intelligent Designin kannattajien nimiä. Sellaisia jotka olivat mukana liikkeen alussa. Hakuina ovat William Dembski, Michael Behe, Phillip Johnson ja Jonathan Wells.

Tämä on selvä laskeva trendi. Erikoista tässä on Phillip Johnsonin osuus. Sillä hän on jättäytynyt melko syrjään keskustelusta ja osallistumisesta. Mutta hän on silti aivan kärkisijoilla hakujen määrissä. (En suotta antanut hänelle keltaista väriä, hänen suosiokäyränsä on ID:lle samantapainen kuin Hitchensin uusateisteille. Mutta sen toimintarakenne on oleellisesti erilainen.) Jännittävää on se, että laskevan käyrän rakenne saadaan näkymään jos Johnson otetaan pois. (Kun suosio kalibroidaan suurimpaan hakuun on parhaat aina yläreunassa.) Johnsonin muutos on siis ollut jyrkin mutta muiden kannatus on seurannut samaa suuntaa. Yritykset joita ID:ssä on tehty ovat muuttaneet tilannetta vain marginaalisti. Heilahdukset ylöspäin - joita voidaan liittää ilmestyneiden kirjojen ja vastaavien kohdalle - ovat marginaalisia. Vauhdikkaampien aikojen satunnaisheilahtelut ovat suunnaltaan suurempia.

Itse voisin tässä kohden jopa miettiä että miksi ID:n suosio rapistuu. Uusateismi nimittäin näyttää sen miltä ideologia helposti näyttää. Ihmiset harvoin vaihtavat vakaumustaan. Se on selvästi saavuttanut kohderyhmänsä ja jatko on vain tämän ryhmän ylläpitämistä. Joku voisi ajatella että ID:n "kaappikreationismiluonne" olisi syy laskuun. Että ID oli strategia joka omaksuttiin koska haluttiin ajaa kreationismin asiaa. Mutta tämä on vain osittain totta. Mutta tosiasiassa myös kreationismin suosiokäyrä on laskusuuntainen. Osittain syynä voi olla se, että uskonnollisuus on yleisempää vanhoilla ihmisillä ja nämä kuolevat pois.

Mutta kenties vanhat ihmiset eivät kuitenkaan niin ahkerasti tee googlehakuja kuin nuoremmat. Tai ainakin minulla on muita teorioita sille miksi ID:n paradigma näyttää olevankin se, että se mitä minä olen alkanut pitämään valitettavankin ikuisena - eli sitä että kreationismikeskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu - on itse asiassa katoamassa. Kenties tämä paradigma korvautuu jollain toisella. (Toivottavasti ei chemtrail -salaliittoteorioilla.)

Ensimmäinen asia on se, mikä tulee erityisen vahvasti aina kun vierailee "Uncommon Descent" -blogissa. Siellä puhutaan koko ajan tieteestä ja tieteellisyydestä. Mutta samalla selvää on että sivustolla on suuria vaikeuksia erottaa toisistaan rationalistista konseptia "argumentti" tieteenfilosofisesta konseptista "selittäminen". Ristiriidattomuus Suunnittelun kanssa tuntuu riittävän eikä ymmärretä että selityksen täytyy vahvistua, konfirmoitua, korroboroitua - tai jotain - datan mukana. Tämä on toki vielä pahempaa jos tekee argumenttianalyysejä Intelligent Designin suurten nimien kirjoista. Niiden kohdalla selväksi nimittäin käy se, että ID koostuu antievoluutiosta. Jopa ne jotka kannattaavat yhteistä kantamuotoa, kuten Behe, rakentavat pääosansa argumenttinsa sen kohdalle että evoluutio ei voi tuottaa tiettyjä piirteitä. Ne ovat antievolutiivisia aukkojen Jumala -rakenteeseen nojaavia, eivät proDesign todistuksia. Ja siinä vaiheessa kun Designin osuutta pitäisi päätellä esiin jää itse asiassa abduktiivista päättelyä. Ja tämä on huonointa rationalismia mitä voi olla. Sillä jos mietitään mitä sofistikoituneet loogikot tekevät, on se että he luovat selvän kokonaisuuden. Abduktiivisen argumentin rakenne taas on hyvin epämääräinen ja epätarkka ja joustava. Näin ollen käsiin ei jää mitään pro design -argumenttia. Tämä itse asiassa näkyy vahvasti jo siinä että Dembskin uusin kirja on jälleen teos joka esittää "eiteknisen" selityksen. Joku voisi sanoa että abduktiiviset argumentit ja analogiat ovat intuitiomoottoreita jotka voisivat olla kenties kimmokkeita jollekin joka lopulta kasvaisi oikeaksi teoriaksi. Mutta tämä prosessi vaatisi täsmentämistä, eikä pelkästään sitä että keksitään abduktiivisten kyhäelmien taakse omia tieteelliseltä kuulostavia sivistyssanatermejä ("Complex Specified Information") jonka määriä ei sitten osata edes arvioida vaikka sähköpostiviestiin liitetystä merkkijonopätkistä.

Toinen asia on puhdas tylsyys. Olin hieman huvittunut kun aikanani luin Ilkka Niiniluodon 1984 kirjoittaman "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus", tiedostin että olin kirjan ilmestymisen aikana kaksivuotias. Ja kirjassa olevat kuvaukset kreationistien argumenttityypeistä löytyvät kaikki ID:stä. Eikä ID:ssä ole sellaisia argumentointitapoja joita ei voisi sovittaa näihin jo tuolloin kuvattuihin asioihin. (Paleypohjainen "näyttää suunnitellulta" -rakenne, tornado kaatopaikalla tyyliset sattuma-argumentit, datan ja semantiikan sekoittaminen keskenään informaatio -käsitteen avulla, sekä ajatus siitä että luominen ja evoluutio ovat ainoat vaihtoehdot ja että dogmaattinen tiedeyhteisö torjuu sen.) Ja tosiasia on, että vaikka tämä pitkä historia unohdettaisiinkin, niin ID tarkoittaa sitä että ollaan hyvin suppealla tavalla kreationisteja. Nuoren maan kreationismi on sentään kiinnostavaa koska siinä on variointia. Yhtenä päivänä sitä joutuu puhumaan radiohiilen puoliintumisajan fysiikasta, seuraavana tähtitieteestä ja siitä miten valo tulee tähdistä maahan, kolmantena siitä miten kiviin jää merkkejä vuodenajoista ja säätiloista. ID taas "ei ota kantaa maan ikään" tai universumiin. Sen parissa näitä aiheita vältellään kuin ruttoa. Joten käsiin jää muutama perusargumentti. Joista on loppujen lopuksi kirjoitettu vain hyvin rajallinen määrä kirjoja. Ja joiden sisältö on tätä kautta tullut läpikotaisin kliseytetyksi. Kun asian on käynyt sata kertaa, sitä tuskin innostuu debatoimaan asiasta. Ja rehellisesti sanoen luultavasti asia on näin vaikka kannattaisi uskonnonjulistamista.

Eli ID kuolee siksi että se on tyhmä oppi joka ei ole saanut tiedemaailmaa vakuuttuneeksi. Joka on sitä Todellisen Paradigmanmuutoksen ydinmehua. Ja joka johtaa lisääntyneeseen näkyvyyteen googletrendeissä ihan sen vuoksi että paradigman uutisia alkaa ilmestymään myös tiedeaiheisiin lehtiin enemmän. Ja sitten toisaalta ID kuolee siksi että se ratsastaa kaduntallaajien suosion varassa, mutta on kuitenkin liian tylsistyttävä oppi herätääkseen pysyvää kiinnostusta edes vannoutuneimmissa Jeesuksen Ystävissä. Minuakaan ID ei ole enää aikoihin viihdyttänyt. Ei älyllisesti tai muutoinkaan.

---

Anteeksi, ei se ollutkaan paradigma vaan minun codpieceni.

Pieni ajatus ; Kaiken maailman jääräpäiset ajatukset ja Lindyn vaikutus

Nassim Taleb kuvaa "antihauras" teoksessa miten ihmiset katsovat usein liiaksi uuteen kuvaillessaan tulevaisuutta. Tässä projektissa syntyy omituisuuksia jotka näyttävät pian vanhoilta sillä omituisella tavalla joka onnistuu vain jos kohde on aikanaan suunniteltu jotenkin futuristiseksi. Suurin ongelma on siinä, että tulevaisuutta ennustetaan liiaksi konventionaalisesti ja siitä hetkestä katsoen. Joten lentäviä autoja on mietitty mutta internetiä ei. Sen hetken uusimpien innovaatioiden oletetaan säilyvän ja tuottavan kaltaisiaan. Kuitenkin harva innovaatio säilyy ja vain melko harva kaikista vaikutusvaltaisimmista innovaatioista on konventionaalisia.

Talebin mukaan olisi järkevää katsoa asiaa myös toisin. Monet asiat näyttävät varsin muuttumattomilta ja pysyviltä. Taleb kuvaakin Lindyn vaikutuksena sitä, että tilastollisesti katsoen jos jokin innovaatio on ollut käytössä sata vuotta, on todennäköisempää että se löytyy myös sadan vuoden kuluttua tulevaisuuteen. Toki tämä ei ole täydellinen ennustus, se vain kertoo että kymmenen vuotta sitten tehty innovaatio unohtuu todennäköisemmin historian jalkoihin kuin jokin joka on jo ollut käytössä kauan. (Ja tuona vanhana aikanakin on keksitty kaikenlaista joka on unohtunut.) Tämä koskisi kaikenlaisia esineitä. Jos jotain kirjaa on myyty tuhat vuotta, on todennäköistä että se ei tule hukkumaan seuraavan tuhannen vuoden kuluttua. Sen sijaan vain aniharva nykyisistä kirjoista pärjää tuhannen vuoden päähän. Eli innovaatiot vahvistuisivat ajan mittaan. Jokainen vuosi jonka innovaatio on käytössä lisää hitusen varmuutta siihen että se kestäisi seuraavankin vuoden tulevaisuuteen.

Ajatus on hieman erikoinen, mutta siitä saa kuitenkin erikoisia huomioita kun katsotaan tieteen historian kuvaamista. Jostain syystä ihmiset ovat tässäkin "neofiilejä". Ihmiset keskittyvät paradigmanmuutoksiin. Monille Kuhin paradimga -ajatus on se ensimmäinen ja tutuin tieteen edistymistä koskeva käsite. Se on se oleellisin ja kiinnostavin asia tieteen kehittymisessä. Machlup puhuu tässä kohden tiedon puoliintumisajasta, eli ajasta jolloin jokin alan tiedosta puolet vaativat tarkennusta tai korjaamista. Ja se on hyvä näkökulma kun arvioidaan vaikkapa tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.

Tästä huolimatta on hyvä huomata että kaikki tietomme ei ole uutta. Uutta tietoa tulee hirvittävästi, mutta siitä huolimatta monet varsin klassiset tieteen keksinnöt ovat kestäneet yllättävän pitkään. Galileo Galilein laskelmat ovat periaatteessa aika osuvia. Niitäkin on toki korjailtu, mutta lähinnä mittaustarkkuuden kautta. Itse asiassa voidaan jopa sanoa "hikipedian tapaan" muinaisten kreikkalaisten viisaudesta että "Antiikin kreikkalaiset keksivät kaiken, mitä kiinalaiset eivät keksineet, kuten länsimaisen kulttuurin, oliiviöljyn, homoseksuaalisuuden, filosofian, luonnontieteen, historian ja fetan. Antiikin kreikkalaiset olivat kaikesta tästä sietämättömän leuhkoja, ikään kuin olisi ollut suurikin saavutus tehdä nämä jutut, kun kerran sai aloittaa puhtaalta pöydältä." Tiedon puoliintumisaika on tosi, osa on hyvin sitkeää, joten suuri osa oleellisista muutoksista koskee uusia teorioita. Joten ei ole hirveän typerästi ajatella että tietyssä määrin tutkimusohjelman pitkäikäisyys korostaa että se todennäköisesti on vallitseva paradigma myös tulevaisuudessa. Eli Lindyn vaikutus koskisi myös paradigmoja. (Joka antaa toivoa esimerkiksi evoluutioteorialle, joka on sinnitellyt jo roimasti yli 150 vuotta tieteessä.)

Toisaalta kun katsotaan pseudotieteitä, voidaan uskoa että nekin tulevat pyörimään seurassamme kauan. Kreationismihan ei esimerkiksi ole mikään uusi innovaatio, vaan pikemminkin ikivanhaa Paleyn lämmittelyä. Ei ole mitenkään uskottavaa että kreationistit jotenkin yht'äkkiä tomertuisivat argumenteilla järkiinsä. (Jos se olisi mahdollista, he rehellisesti sanoen olisivat jo tehneet sen.) Lindyn vaikutus ei tässä tapauksessa koske kreationismia tieteellisenä paradigmana vaan jonkinlaisena "ihmisten kannattamana ideologiana".

Ja uskonto, noin laajemmin. Se on pyörinyt nurkissa niin kauan että en jaksa uskoa valistushenkisten ateistien kannanottoihin siitä että ihmiset jotenkin erityisen laajasti käännytettäisiin pois uskonnosta. Toki tämä on mahdollista, mutta Lindyn vaikutuksen pohjalta olisi todennäköisempää uskoa että uudempi uusateismi myös unohdettaisiin ensin. (Tosin ateismilla on sitten hyvin pitkät perinteet joten on hirmu epätodennäköistä että se katoaisi täysin.)

Itse tosin haaveilen omituisesta maailmasta jossa kysymys ei ole siitä kuka käännyttää ketään. Uskonnonvapaus on teoriassa siitä erikoinen konsepti, että moni kannattaa sitä mutta harva haluaa johtaa siitä ajatusta että jokin ideologia ei lopulta olisi "voitokas" ja toinen puoli "häviäisi nolosti ja katoaisi olemattomiin".

Miksi Turingin testi olisi onnistuessaan lähinnä "nätti temppu"?

Tekoäly on monelle innostava aihe. Monesti sillä nähdään teologisia implikaatioita ja keskustelu pyörii lähinnä siinä voiko kone olla älykäs vai ei. En ymmärrä miksi tämä on oleellisesti teologinen kulma teistien mielessä ; Yleensä sielu nähdään eialgoritmisena, mutta toisaalta on vaikeaa olla välttämättä Paley -tyyppistä analogisuutta jos se onkin kuvattavissa algoritmisesti. Mutta moni kokee tietoisen tekoälyn ihmisyydelle ja eksistentiaaliselle olemiselle uhaksi. Tai jos ei uhaksi niin ainakin joksikin jossa yritetään jotain joka on a priorisin hengellisin syin mahdotonta tieteelle. Onkin tervettä että tätä jätetään joskus vähemmälle ; Moni lähestyy asioita lähinnä tekemisen kautta. Ja näin esimerkiksi Turingin testi on lähinnä jokin joka tehdään. Se on sitä että saadaan kone tekemään jotain. Tällöin vain puuhataan ja jätetään sieluasiat niille jotka osaavat sellaisia ohjelmoida, rakentaa tai eristää.

Mutta minua, kuten varmasti aika montaa muutakin, tässä kiinnostaa enemmän se että "onko tietokone oikeasti tietoinen". (En ole kovin kiinnostunut koneista, teknologiasta tai rakentelusta noin yleisesti.) Ja siksi asiat menevät helposti soveltamisen ja tulkinnan puolelle. Ja tämä onkin suosittua muutoinkin. Monista syistä.
1: Kysymys voi olla etiikasta, eli milloin tietokoneille tulisi antaa oikeuksia. Tämä on tietysti samantapaista kuin kaikki soveltava etiikka. Eli melko löyhässä suhteessa tietoisuuteen.
2: Tai sitten huomio siirtyy transhumanismiin ja tätä kautta "toiseen suuntaan", eli siihen että missä kohden ihminen voi muuttaa itsensä koneeksi menettämättä tietoisuuttaan. Tällöin puhutaan joko kyborgeista ja androideista tai sitten vaihtoehtoisesti ns. mind uploadingiin, oman tietoisen mielen lataamiseen tietokoneelle.

Mutta vaikka olenkin tietoisuusfiksoitunut, nämä sovelluksetkin ovat jonkinlaisia harhautuksia. Niissä ei oikeastaan puhuta tietoisuudesta ja siitä mitä se on, vaan jostain muusta joka on kytköksissä tietoisuuteen. Siksi ajattelin purkaa hieman joitain ajatuksiani. (Etenkin kun olen varsin ahkerasti ottanut kantaa noihin erilaisiin "sivupolkuihin". Ihan siksi että ne ovat tärkeitä ja kiinnostavia.)

Itse pidän Turingin testiä kiinnostavana haasteena joka ei mitä luultavimmin ole mahdoton edes nykyteknologialle. Ja samalla se on melko nähdäkseni "herttisen yhdentekevä" tietoisuuden kannalta. Tämän eron kuvaamiseksi voidaan katsoa aikaisempi kirjoitukseni, jossa korostin miten etologia ja eläimet ovat kenties tietoisuuden kannalta paljon relevantimpi kuin shakkipeli. Toki shakinpeluukyky kertoo jotain tekoälyn tasosta. Mutta tietoisuuden kohdalla se ei ole niin keskeinen. Tämä kertautuu siihen, miten suhtaudun ns. filosofiseen zombieen. Määritelmissäni se on perimmiltään pseudo-ongelma. (Jos joku kysyy minulta miltä tuntuu olla filosofinen zombie, vastaan että brains. Tai jotain muuta yhtä "fiksua" ja "hassunhauskaa".) Kenties hieman yllättävää onkin se, että havainnointi-reagointi-homeostaasinäkemykseni (tietoisuus toimintakyvyn jatkamiseen keskittyvänä reseptori-termostaattina) tarkoittaa sitä että bakteeri on tietoisempi kuin ohjelma joka selviäisi Turingin testistä. Se tarkoittaa myös sitä hupsuna turhakkeeksi helposti mieltyvä "ultimaattikone" on minun kirjoissani "tietoisempi" kuin Turingin testistä selvinnyt algoritmi.

Arkikielelle näkemykseni tiivistyy siihen että tietoisuutta lähestytään liian logiikkakeskeisesti. Kuitenkin tietoisuudessa on kysymys reagoinnista ja tunteista. Näin käsien pystyyn laittaminen painaa tietoisuusasioissa enemmän kuin kyky laskea yhteen kompleksisia yhtälöitä.

Tämän ilmituonti toki latistaa itse ideaa, mutta sen ymmärtämisen avuksi voi olla hyödyllistä tiedostaa että en usko että tietokoneeseen ohjelmoitu kalkyyli voisi olla oikealla tavalla tietoinen kovinkaan helposti. Näen nimenomaan että tekoälyä saavutetaan toiselta puolelta. Liikkuvien erialisilla antureilla kulkevien robottien kautta. (Etenkin niiden joiden sisäisessä mallissa ratkotaan ristiriitoja kun yksi anturi sanoo yhtä ja toinen toista ja niiden välillä tehdään kompromisseja.) Tässä on toki oltava varovainen. Sillä riskinä on se, että päädytään "denialistiseen kuiluun". Mielenfilosofiassa tiedetään että emme perimmiltään voi tietää muuta kuin sen että olemme olemassa koska olemme itse tietoisia. Mutta meillä ei ole mitään tietä ulos solipsismista emmekä voi olla aivan ehdottoman varmoja siitä onko edes toisilla ihmisillä tietoisuutta. (Pidän tätä vain samanlaatuisena osoituksena kuin loogisen positivismin kohdalla kävi tieteenfilosofiassa. Ehdottomasti totta, mutta ei se tieteentekoa täysin estä. Kaikki vaan muuttuu enemmän rajanvetokysymyksiksi.) En siksi mene sille tielle jossa selitetään että ei ole yhtä tietoisuuden määritelmää josta kaikki olisivat samaa mieltä tai että emme voi todistaa että tietokonealgoritmi ei olisikin tietoinen. Tämänlaisia näkemyksiä on paljon. Sen sijaan heittäydyn röyhkeästi lähtökohtaani ja katson mihin suuntaan se vie.

Tunnenäkökulma korostaa että mehiläisen toiminta on kenties esitietoista loogisella tasolla, eli se ei sisällä reflektoivaa tietoisuutta. Mutta se on kuitenkin hitusen tietoista, koska siinä on reseptorisuhde jonka kautta mehiläinen muuttaa toimintaansa. Siksi on vaikeaa nähdä että liiskattu mehiläinen maassa kituessaan vain toteuttaisi jotain mutkikasta refleksitanssia. (Paitsi siinä mielessä että brains.) Mehiläisen tietoisuus on käytännössä aivan varmasti erilaista kuin ihmisen, ja luultavasti ihmisellä on myös enemmän tietoisuutta kuin mehiläisellä. Mutta toisin kuin ohjelmoitu keskustelubotti, mehiläisellä on jonkinlainen tietoisuus. (Niihin on siis järjellistä kohdistaa sääliä. Koneisiin voi niihinkin kohdistaa sääliä mutta se on järjetöntä sääliä, toki inhimillistä on antropomorfisoida koneita.)

Tätä kautta esitän että periaatteessa tietokonealgoritmin saa tietoiseksi kun sen laittaa reagoimaan ympäristöön. Digikamerat jotka johtavat tietokoneen homeostaasihakuisuuteen tekevät siitä selviytymisrobotin jolla on hyvin alkeellinen tietoisuus. Ja väitän että tämänlaisten toimintojen lisääminen muuttaa oleellisesti sitä tapaa jolla tämä tietokone on olemassa. Joten tätä kautta elämän piirteet myös ulkoisesti tulevat väkisin ikään kuin kaupantekijäisinä. Viimeistään siinä vaiheessa kun tietokoneeseen asetetaan antureita jotka mittaavat sitä toimivatko muut sen anturit oikein, ollaan saavuttamassa jonkinlaista sisäistä ymmärrystä joka viimeistään avaa polut "aidolle, joskin äärimmäisen alkeelliselle, tietoisuudelle". Tätä kautta syntyy syvä yhteys ulkoisen ja sisäisen havainnoinnin ja näihin havaintoihin reagoimisen kautta. Turingin testi yrittää matkia reagointia. Mutta siinä ei ole tietokoneen omaa tilaa mittaavia "sisäisiä reseptoreja". Ja niin kauan kuin yksikin puuttuu, minä en pidä sitä minkäänlaisena tietoisuutena. Sen jälkeen alkaakin sitten creepy. Ihan jo nykyteknologialla.