lauantai 31. lokakuuta 2009

Epätoden ideaalin ihanuus.

"Tahdon elää - tahdon kuolla / niin kuin olisi paikka tuolla / hämärätaipaleen takana tuolla / tähtien välissä - mahdoton saavuttaa."
(CMX, "Päänsärkijä")

Seurasin televisiosta animesarjaa "Fullmetal Alchemist". Sen idea tiivistyi vaihtokauppaan. "Alchemy; the science of understanding the structure of matter, breaking it down, then reconstructing it as something else. It can even make gold from lead. But alchemy is a science, so it must follow the natural laws: To create, something of equal value must be lost. This is the principle of Equivalent Exchange. But on that night, I learned the value of some things can't be measured on a simple scale. My brother and I knew the laws of science, of Equivalent Exchange, that gain required sacrifice, that something had to be taken from us. But we thought there was nothing more we could lose. We were wrong.."

Sarjassa ideana on se, että saadakseen jotain joutuu luopumaan jostakin. Kaikella on uhrauksensa. Voidaan puhua äärimmäisestä kompensaatiosta. Sarjan edetessä opitaan paljon asioita. Alkemiaan päästään sisälle autiolla saarella kaksistaan. Elämässä ihmiset koostuvat eri aineista, jotka kiertävät. Kaskaasta tulee ravintoa muurahaisille. Samoin jäniksestä. Kuolema on aineen kannalta hajoamista ja liittymistä yhteen, johonkin toiseen elämään. Alkemia nähdään samanlaiseksi.

Sarjan aikana rakennetaan tietysti viisasten kivi. Se vapauttaa vaihtokaupan laista, ja se tehdään isosta kasasta ihmiselämiä. Tosin sen käytölläkin on seuraamuksia, jostain on luovuttava. Se, onko vaihtokauppa "tasan" on kuitenkin vaikeaa arvioida. Se jää loppujen lopuksi hieman auki. Osa uskoo että vaihtokaupassa myös kokemukset ja vaivat tavoittelussa painavat jotain. Toisten mielestä esimerkiksi se, että vanhemmat rakastavat lapsiaan pyyteettömästi osoittaa että kaikki ei mene tasan vaihtokaupan malliin. Viimeisessä jaksossa jopa esitetään että maailma on niin mutkikas että mikään laki, edes vaihtokaupan laki, ei voi kattaa sitä täysin. Joku saa jotain ilmaiseksi ja kaikille ei anneta. Maailma ei tältä osin jaa pakkaa tasaisesti tai reilusti.

Joskushan menestyjän ja luuserin välillä on vain onnea, ei uhrauksia tai tekoja. Rikas voi kertoa että "jos vain teette työtä voitte ihan kaikki saada ihan saman, jos vain haluatte". Luuseri taas syyttää olosuhteita, vika on aina koulutusksessa, yhteiskunnassa. Mutta ei siinä joka peilistä katsoo. Molemmat lienevät joskus oikeassa ja joskus väärässä. Ja totuus lienee jotain tuolta väliltä, eikä kumpikaan perustelu kata kaikkea.

Mutta kuitenkin vaihtokaupan laista ei haluttaisi luopua. Sillä se tarkoittaisi sitä että jos ihminen haluaa jotain ja hän näkee vaivaa asian eteen, hän ei voisi saavuttaa tai lähestyä tavoitetta. Että vaikeuksia ei korvata. Että tuska ja vaikeudet jäävät palkitsematta. Siksi sarja loppuukin "luottamukseen johonkin jonka luotettavuus on melko kyseenalaista". "Humankind cannot gain anything without first giving something in return. To obtain, something of equal value must be lost. That is alchemy's first law of Equivalent Exchange. In those days, we really believed that to be the world's one, and only, truth. But the world isn't perfect, and the law is incomplete. Equivalent Exchange doesn't encompass everything that goes on here, but I still choose to believe in its principle, that all things do come at a price, that there's an ebb and a flow, a cycle, that the pain we went through, did have a reward, and that anyone who's determined and perseveres, will get something of value in return, even if it's not what they expected. I don't think of Equivalent Exchange as a law of the world anymore. I think of it as a promise, between my brother and me. A promise that someday, we'll see each other again."

Tässä on tietysti utopioiden yksi tärkeä luonne. Nehän ovat nimensä kautta "paikka jota ei ole". Ihanne ei välttämättä toteudu arkitodellisuudessa. Mutta monesti se, että toimitaan kuin ne olisivat olemassa, riittää. Tätä kautta voidaan saada arvoa sellaisillekin näkemyksille joiden totuusarvo on kyseenalainen. Siksi olemattomaan Jumalaan uskominen ei välttämättä ole "turhaa". (Maailmassa on paljon uskontoja, jonkin niistä luulisi olevan väärän, koska ne ovat niin erilaisia keskenään ja osa on tiiviisti yksijumalaisia, ja vielä useampi kieltää kaikkien muiden Jumalat.) Se on toki uskomista epätoteen. Uskomista voidaan pönkittää erilaisilla loogisilla rakenteilla, ja epätodesta tehdä rationaalista. Mutta se ei välttämättä ole se asia, jonka vuoksi uskonto on kannattava tai eikannattava.

samat ja eri ideologiat & "cdesign proponentists"

Kun puhutaan ideologioista, on tietenkin hyvä nähdä milloin kyseessä on sama ideologia ja milloin eri. Asiaa voidaan lähestyä montaa kautta:
1: Nimen kautta. Esimerkiksi kristinusko on nykyään luonteeltaan olennaisesti erilaista kuin vaikka keskiaikainen kristinusko. Siinä on alajuonteita jotka ovat erilaisia. Monet kristityt esimerkiksi helluntaiseurakunnan puolelta eivät pidä katolilaisista ja pitävät tätä jopa "porttouskontona". Kyseessä on silti kristinusko.
2: Olennaisten piirteiden kautta. Tässä ideologialla on jokin piirre, joka säilyy vaikka ideologian nimi muuttuisi sen harjoittajien alla. Vaikka ideologian uudelleennimeää ja sen sisällön pitää identtisenä, on kyseessä sama ideologia.
3: Kannattajien kautta. Eli jos sama ryhmä henkilöitä toimii yhdessä tietyllä tavalla ja muuttaa nimensä, on perusteltua sanoa että ideologia on sama. Nimenmuutos ei muuta ideologian sisältöä, ja usein ideologiat elävät ajan kanssa sisällöllisestikin.

Alustava esimerkki: Jehovan Todistajat.

Monesti asiat esiintyvät yhdessä. Tästä malliesimerkkejä saa rakennettua Jehovan Todistajien kautta. Jehovan Todistajien yksi tyypillisimmistä piirteistä on se, että he kutsuvat itseään kristityiksi. Sitä ei yleisesti pidetä kristillisenä, koska siinä kielletään kolmiyhteisyys ja monet muut näkemykset jotka nähdään "kristinuskon olennaisimmaksi ytimeksi". Tämän, melko suositun, näkemyksen voi ymmärtää sitä kautta että kristinuskolla on juutalaisien tarinoita ja Jumala on olennaisesti sama. Mutta se on kuitenkin kristinuskoa, ei juutalaisuutta. Mutta laajemmin ajatellen "desert dogmat", eli kristinusko islam ja juutalaisuus ovat sama ideologia. Kysymyksessä on siis näkökulmakysymys.

Jehovan Todistajilla on toinenkin piirre, joka tekee siitä hyvän esimerkin. Tämä on "valon kirkastuminen". Heillä on oppimuutoksia. Itse asiassa Jehovan Todistajilla on lehdissä rakenne, jossa "Vartiotornin" pääartikkeli käsittelee vakiintuneita näkemyksiä ja "kysy vastaa" -palstoilla esitetään oppimuutoksia. Niitä ei korostetusti myydä tällä nimellä, mutta asia ei ole suoranainen salaisuuskaan. Jehovan Todistajilta suoraan kysymällä saa tietää että heillä tapahtuu näitä oppimuutoksia. Tämä muutos johtuu tiedon syvenemisestä joka tulee itsekriittisen tarkastelun ja järjestön jumalasuhteen kautta. Monet muutokset voidaan tosin yhdistää myös juridisiin kamppailuihin, kun esimerkiksi jossain maassa on menetetty tiettyjen piirteiden vuoksi uskonnoille normaalisti annettu verovapaus. Valtaosa muutoksista johtuu tietenkin muista asioista, mutta nämä hävittyihin oikeusjuttuihin liittyvät muutokset kuitenkin kertovat "tiettyjä asioita". Muutosten vuoksi Jehovan Todistajat ovat nyt olennaisesti erilainen kuin mitä se oli opin alkuaikoina. – Itse asiassa Suomessakin oli jonkin aikaa sekä Jehovan Todistajia että "Russelilaisia", jotka seurasivat Jehovan Todistajien perustajan näkemyksiä.

Perustajan kautta paljastuu kätevästi myös se, että Jehovan Todistajat ovat jatkumo, joka on vaihtanut nimeä: Se oli alkujaan "Siionin Vartiotorni ja Traktaattiseura", eli "Zion's Watch Tower Tract Society". Charles Taze Russellin perustaman järjestön alun jälkeen oli J. F. Rutherfordin aika, jolloin tapahtui suuria oppimuutoksia. Rutherfordin aikana Jehovan todistajat omaksuivat nykyisen nimensä. Nimeämisen vuoksi Ruthefordia voitaisiin pitää Jehovan todistajien perustajana, mutta toisaalta Russell kuitenkin perusti Vartiotorniseuran joka on Jehovan todistajien laillinen yhdistys yhä tänäkin päivänä. Toisaalta muutos oli asteittainen, joten on järkevää puhua samasta liikkeestä.

Ja lisäksi Jehovan Todistajat yhdistää ihmiset. Rutheford piti Russellin seuraajat, organisaation, varat. Muut ihmiset pääosin mukautuivat ja jakautuivat "vanhoillisiin" Russellilaisin ja "uudistusmielisiin" Jehovan Todistajiin. Jehovan Todistajiin siirtyminen tapahtui seuraamalla, ei erityisen kääntymisen kautta. Ateisti voi kääntyä pois uskonnosta, mutta esimerkiksi lahko voi muuttua kultiksi ilman vastaavaa kääntymistä: Lahkolainen syventää uskonsa ja opiskelee syvemmän kulttiuskon.

Varsinaiseen aiheeseen, kreationismiin.

Sillä tällä kertaa ajattelin ottaa esille kreationismia. Esittely on sitä varten, että yhtenevän linjan ja ideologian tunnistaminen onnistuu. Se, että joku väittää että ei ole jotain ei vielä tarkoita mitään. Kyseessä voi olla myös PR, tai "kuollut kirjain" jota ei noudateta käytännössä. Se, että ideologian kannattaja sanoo jotain julkisuudessa ei vielä tarkoita että tämä olisi mitään muuta kuin mielikuvan myymistä.

Ytimessä on lasten indoktrinaatio, eli lasten opettaminen uskoon. Tässä on tietysti ideana lasten suojelu sekä se, että lasten käännyttäminen on helpompaa koska he eivät ole yhtä kokeneita asioiden arvioijia. Eikä heillä ole ennakkokäsityksiä eikä aikuisiin verrattavissa olevaa kykyä arvioida asioiden totuutta. (Hyvässä ja pahassa.) Tästä päästään tietenkin kouluopetukseen. Juttu tiivistyy mainiostai Worchesterin piispan vaimon kommenttiin kun tämä kuuli ensimmäistä kertaa evoluutiosta: "Descended from the apes! My dear, let's hope that it is not true, but if it is, let us pray that it will not become generally known."

Kreationismin historia pähkinänkuoressa.

"The objective [of the Wedge strategy] is to convince people that Darwinism is inherently atheistic, thus shifting the debate from creationism vs. evolution to the existence of God vs. the non-existence of God. From there people are introduced to 'the truth' of the Bible and then 'the question of sin' and finally introduced to Jesus."
(ID -kriitikko Rob Bostonin näkemys Wedgen ytimestä.)


Kreationismi (kuten fundamentalismikin) on kuitenkin aika tuore ilmiö ihmisen historian mitassa. Amerikan kansa oli kannattanut luomista aikaisemminkin, kuten eurooppalaisetkin jo pitkän ajan. Mutta vasta kilpailijan esiintuleminen nosti esiin tämän kytevät asenteet:
Aluksi evoluutiota ei kritisoitu paljoa. Pääsyynä oli se, että evoluutioteorian kannattajat eivät esittäneet yhteiskunnan muutoksia. Siksi uskonnollisen tahojen oli tärkeämpää keskittyä sellaisiin filosofioihin kuin marxismi, joiden idea kulminoitui vallankumoukseen. Uskonnollisen oikeiston tärkeimpänä tavoitteena oli yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäminen. Evoluutiokritiikki alkoi vasta siinä vaiheessa kun koulutus yleistyi: Tällöin yhä useampi sai kuulla evoluutiosta ja tätä pidettiin pahana. Evoluutiokritiikki johtui siis siitä että koulussa opetettiin jotain joka soti joidenkuiden uskonnollisia näkemyksiä vastaan. Aluksi vastustus oli epämääräisempää: Fundamentalistit esimerkiksi jakoivat 1910 lappusia joiden mukaan "Darwin's A Dodo!".

Kouluasiat tulivat kuitenkin esiin melko nopeasti.

Vuonna 1918 joukko "anti-Darwinisteja" esitti olevansa huolestuneita siitä että evoluutiota opetetaan koulussa ja että tämä haittaa luomiskertomusta ja varjostaa kristillisyyden antamia opetuksia ja että sillä on vakavia haittoja fundamentalistisille oppilaille ja heidän itsetunnolleen.
1922 William Jennings Bryan aloitti kampanjoinnin, jonka tavoitteena oli vakuuttaa laintekijät bännimään evoluutio julkisista kouluista ja luvata oppilaille vaihtoehtoisia oppikirjoja, joissa oli mm. kuvia alastomasta Eevasta ja Aatamista Eedenin puutarhassa.

1926 evoluutioteorian opettaminen kiellettiin Mississipissä ja 1928 Arkansasissa. Ensimmäinen tärkeä oikeudenkäynti olikin Scopesin oikeudenkäynti 1925, jossa protestantit pyrkivät estämään evoluution opettamisen kouluissa. Siihen aikaan Tennesseessä oli laitonta esittää evoluutiota ja luomisteoriaa opetettiin. Fundamentalistit saivat Daytonin jutusta lisää vauhtia. . Evoluution vastustus kohosi. Huomio vaihtui lakituvasta ruohonjuuritasolle, mutta bannimisen idea säilyi. : Kustantajat huomasivat tilanteen, ja evoluutioteoria alettiin esittää oppikirjoissa vähemmän jyrkässä muodossa tai se jopa poistettiin kokonaan : Kun koulukirjojen kustantajat halusivat pitää ostajat, "evoluution" korvattiin löysillä sanoilla, kuten "kehitys".

Vuoden 1959 Darwinin kirjan satavuotisjuhlat uudistivat kiinnostusta evoluutiokirjallisuuteen. Tämä tietenkin nosti vastareaktioita. Historia näyttää että evoluutiota vastustetaan vain silloin, kun se kuuluu ja näkyy yhtään missään. Kyseessä on siis vaientamiskampanjointi. Vastareaktioinnin seurauksena syntyi ensimmäinen varsinainen kunnolla organisoitunut evoluutiokielteisyys on kuitenkin vuorossa vasta hieman myöhemmin: Se rakentui käytännössä yhdestä ainoasta kirjasta, Whitcomb & Morrisin "The Flood" (1961)ista. 1963 syntyikin sitten "Creation Research Society", joka perustettiin sitä varten että voitaisiin osoittaa vääräksi teoria evoluutiosta ja todistaa Genesiksen luomiskertomus.

Vasta Neuvostoliiton sputnik muutti asioita: Luonnontieteiden opetuksen parantaminen tuli keskiöön, olihan sputnik ikävä propagandatappio. Tämän seurauksena oppikirjoissa oli taas evoluutiota, ja vuoteen 1970 mennessä monet evoluutioteoriabannit poistettiin laista. Ennen tätä kreationistit olivat kuitenkin osassa montaa oikeusjuttua, joissa menestys oli vaihtelevaa: Yksi esimerkki oli 1968 "Epperson vs. Arkansas" -oikeudenkäynti. Samoin esimerkiksi vuonna 1972 Henry Morris perusti "Institute for Creation Researchin". Kuitenkin suunta oli siihen suuntaan, että kreationismi epäonnistui liikaa. Tämän johdosta tästä tehtiin lievennetty versio. Kun räväkämmät jutut eivät menneet lakituvissa läpi, piti koululaisille saada uskonnolliselle oikeistolle sopivampaa materiaalia sitten juuri niin paljon kuin se vain oli mahdollista. "Huolestuneiden kristittyjen vanhempien" tavoitehan on olla paitsi oikeassa, saada systeemiä läpi lakituvassa, ja luonnollisesti he myös ostavat kirjoja ja tukevat toimintaa. Tämä ei sosiaalis-kulttuurillisessa ilmiössä tarkoita oikeastaan muuta kuin että kysyntää alkaa vastata tarjonta.

Kaiken tämän jatkumon pohjalta Intelligent Designin suosion nousu on ymmärrettävää, jopa ennalta arvattavaa. Toki sen perustajilla voi olla muitakin ajatuksia, mutta tosiasiassa juuri poliittinen tilanne teki sen, että se otettiin niin suurella innolla vastaan. Jos protestanttien olisi ollut mahdollista tiukan kristillinen kreationismi läpi, maallikot olisivat pitäytyneet siinä. Ja kun pääasia tästä liikehdinnästä on nimen omaan maallikkojen keskellä tapahtuvaa toimintaa, tämän merkitystä ei voi vähätellä. ID -liikkeen nahanluonti alkoi vuosina 1981-1984, tosin itse termi "intelligent design" otettiin käyttöön vasta myöhemmin. Tämä tukee näkemyksestä kouluopetuksen keskeisyydestä kreationismin suuntauksissa: Se kun ajoittuu McLeanin häviöön vuonna 1982, ja tavoitteisiin selvitä tulevasta "Edwards vs Aguillard" -oikeudenkäynnistä. Kyseisessä oikeudenkäynnissä kreationismi esitettiinkin sitten riisutussa muodossa: "Creation-science does not include as essential parts the concepts of catastrophism, a world-wide flood, a recent inception of the earth or life, from nothingness (ex nihilo), the concept of kinds, or any concepts from Genesis or other religious texts."(Dean Kenyon, "Edwards v Aguillard") Tässä kreationismi määritettiin ulos sen nuoren maan suuntauksista. Eli sanottiin suoraan että kreationismi on muutakin kuin nuorta maata. Kenyonin esitys on nykyään se, mikä on ID:n kanta siitä mikä erottaa heidät kreationismista. (Eli Kenyonin määrittelemä kreationismi ei ole sekään kreationismia?)

Muutos lakitupatilanteessa sai aikaan muun muassa sen, että "Of Pandas and People" -kirjassa muutettiin etsi - korvaa toiminnolla "creationism" -sana muotoon "Intelligent Design". Kirja on kulkenut tällä nimellä melko kauan, mutta sen asiasisällöltään tätä nimenmuutosta lukuun ottamatta melko samanlaiset varhaisemmat versiot taas olivat nimeltään "Biology and Origins" (1987), "Biology and Creation" (1986) ja "Creation Biology" (1983). Tässä kirjassa on kyseessä Älykäs Suunnittelu, koska tätä kirjaa yritettiin saada kouluihin Doverin oikeudenkäynnissä. Vaikka tässä oikeudenkäynnissä paljastuikin, että koulun johtokunta, joka pisti asian vireille ei tuntenut älykästä suunnittelua, ja oli asenteiltaan kreationistista, kirja on ID:tä, koska muutoin kuuluisa ID -ideoija Michael Behe ei olisi sitä puolustanut ja kyseisessä oikeudenkäynnissä ID -näkemyksiä esittänyt. Tosin on mainittava että Behe on itse asiassa vaikuttanut myös em. kirjan kehittämistyöhönkin. Tämän vuoksi kirjan sisällön samanlaisuus ja muutoksen jännittävät välimuodot kertovat siitä miten kreationismin aatesisältö koki muutostrendin, säilyttäen kuitenkin olennaisen osan sisällöstään. (Siitä miten Intelligent Design on olennaisesti erilaista kreationismista kertoo sekin että muutos on likimain niin dramaattinen kuin "Etsi-Korvaa" -toiminnolla Jumala sana vaihdetaan Intelligent Designeriksi...)

Tähän liittyy olennaisesti "Wedge" -dokumentti, jossa ilmoitettiin tavoitteeksi materialismin tuhoaminen ja että kristillisyys vaikuttaa kaikessa, myös taiteessa. Tämä on melko erikoista, koska ID:läiset ovat kovasti julistaneet ajavansa ajattelunvapautta ja kaikkien puolien esittelyä. Näin ei kuitenkaan ole. Dokumenttia ei suinkaan ole hylätty ID -piireissä, koska esimerkiksi Casey Luskin puolustaa sitä. Olennaisinta Wedgessä on kuitenkin se, että se ei ole niinkään kreationistien oikeistokristillisiä ja dominionistisia näkemyksiä ohjaava, kuin niitä heijasteleva dokumentti. Itse asiassa sen sisältämää mallia on toteutettu koko ajan. Wedgtessä ei ollut mitään "uutta". Se ei aloittanut. Se on vain ääneenlausuttu asiantila.

Wedgen tavoitteena kun on vähitellen voittaa sijansa. Tämä tarkoittaa käytännön tasolla esimerkiksi tavoittelemalla oikeusjuttuja jotka voidaan voittaa, ja näistä voidaan sitten jatkaa asteittain. Tämä ei ole mitään väärin tehtyä - juuri sen takia että Wedge, kuten koko ID liike, ei pyri muuttamaan teistien näkemyksiä, vaan kerätä heidät yhdistävät piirteet yhteen. ID:n sisältö heijasteleekin politiikkaa ja kreationistien näkemyksiä, ei rakenna niitä. Tämä on itse asiassa melko yleinen ilmiö. Esimerkiksi ensimmäiset evankeliumit kirjoitettiin monta kymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Kukaan järkevä ihminen ei kuitenkaan sano että kristittyjä ei olisi ollut ennen tätä kirjoittamista. Sama koskee monia muitakin pyhiä kirjoituksia.

"Pandas and Peoplen" strategia on osana "Teach the Controversy" -strategiaa, josta kirjoitettiin vuonna 1999. Tässä strategiassa on keskeistä se, että kouluissa pitää lapsille opettaa molemmat vaihtoehdot. Evoluutitosta täytyy opettaa tarkemmin sen heikkouksia ja ID -liikkeen aatetta pitää muistaa opettaa siellä. Tästä esitettiin "Kitzmiller v. Dover Area School District" (2005) -oikeudenkäynnin jälkeen, jonka ID:läiset ja kreationistit hävisivät, pelkkä evoluutiota kritisoiva versio, jossa toisin sanoen pitää opettaa evoluutiota enemmän, mutta siten että evoluutiokriittisyyttä tuodaan esiin. Kun ID -oppi noudattaa pääasiassa kaavaa "ei evoluutiolla joten sen automaattisella vaihtoehdolla ja kilpailevalla koulukunnalla Älykkäällä Suunnittelulla" tämä ero on kuitenkin hädin tuskin mainitsemisen arvoinen. Borofsky onkin kommentoinut että tämä on ID:tä valepuvussa, mikä rinnastuu hauskasti siihen kun muutama vuosi sitten Barbara Forrest esitti että ID oli kreationismia valepuvussa.ID oli siis eräänlaista häivytettyä kreationismia, jossa ennusvoimaa poistettiin hämärtämällä sen kannanottoja ja evoluutiokritiikki häivytettyä ID:tä.

Kun nämä strategiat eivät tuottaneet hedelmää, on selvä että alkoi uusi "lempeämpi kausi". Barbara Forrest onkin huomauttanut että Doverissa hävityn lakijutun jälkeen strategiointa on uudistunut monellakin tavalla. Tarjolla on " multiple alternative identities: "critical analysis of evolution," "teaching the controversy," teaching the "strengths and weaknesses of evolution," "evidence for and against evolution," and, in the form of legislation in Louisiana and five other states this year, "academic freedom." These code terms are instantly recognized by DI's supporters as announcements of creationist initiatives." Näillä haetaan samaa haluttua lopputulosta.

Uusi strategia ei ole avoimesti edes ID:tä vaan ihan normaalia lasten koulutusstrategiointia. Tästä hyvän kuvan saa lukemalla suomalaista kristittyjen "sisäistä kanavaa", Apologeettawikiä Siinä kiila -strategia on mikä tahansa kaksi toisistaan erottavaa strategiaa. (Itse asiassa määritteleminen on tätä kautta aina kiilan työntämistä.) Siinä puhutaan että ID ajaisi "Suunnitteluteoreettinen kiilastrategia (t. kiila-strategia, engl. Wedge strategy) tähtää tieteen erottamiseen filosofisesta ja uskonnollisesta materialismista, nimittäin havaintoaineistoista riippumattomasta (ei-empiirisestä) ennakkositoumuksesta materiatason selitysten yksinomaiseen hyväksyttävyyteen" ... "Naturalistista tutkimusta ei pyritä kieltämään, rajoittamaan tai parjaamaan, vaan tavoitteena on ensinnäkin saada sille sosiaalisesti hyväksyttyjä vaihtoehtoja ja toiseksi osoittaa eräiden tällaisten vaihtoehtojen paremmuus naturalismiin verrattuna avoimessa väittely- ja kilpailutilanteessa." Tässä takana on tietysti kiilan uudelleenmäärittely. Ja sitten sen jälkeen on tehty ekvivokaatio jossa vanha kiila ja uusi kiila väitetään samaksi asiaksi. Sillä alkuperäinen Wedge -dokumentti, joka on luettavissa internetistä. Sen tavoite ei kuulosta samalta kuin nykyinen: "To defeat scientific materialism and its destructive moral, cultural, and political legacies" ... "To replace materialistic explanations with the theistic understanding that nature and human beings are created by God." Suunnitelmissa on siis materialismin kieltäminen. Wedgessä tämän katsotaan koskevan myös taidetta ja muuta elämää. Tavoitteena on dominionismissa tuttu ideologinen tila, jossa vastustaja on poistettu. Näin saadaan uskonnollinen valtio, jossa jopa taide on kontrollissa. Tätä ei voida unohtaa. Huvittavuutta tähän tuo puheet "ateistisesta kiilasta". On toki totta, että ateistit julistavat kuten mitkä tahansa uskonnot. Mutta vain heidän kohdallaan se on jotenkin paha asia, vain ateistit vainoavat kun yrittävät lisätä vaikutusvaltaansa. Toisekseen tämä määritelmä on keinotekoinen. Sillä ateistit eivät ole kirjoittaneet yhtään Kiila -dokumenttia. He eivät kutsu omaa suunnitelmaansa "Kiilaksi". Sana yhdistetään aina vain yhteen tiettyyn tavoitesuunnitelmaan. Eikä ainakaan minun tietääkseni ateismi yritä kieltää uskontoa yhteiskunnasta tyystin. (Joka muuta väittää, etsiköön virallisen, Wedgeen verrattavissa olevan ateistien tekemän toimintasuunnitelman.)
1: Tässä diskurssissa erikoista on tietysti se, että jos kyse on todella alkuoletuksista, ei niiden paremmuutta voitaisi vertailla. Olisi erilainen looginen asioiden ratkomissysteemi. Vertailu voi onnistua vain yhteisen alkuoletusjoukon sisällä. Kuitenkin "voittaminen" eli "vaihtoehtojen paremmuusjärjestys" on ratkottavissa samanaikaisesti. Näyttää siltä että perspektiivien pluralismi ei ole näille pluralismin nimessä itseään kauppaaville tuttu ilmiö.

Kuitenkin irtautumisessa on myös sellainen kaunis piirre, että Wedgessä kuvattu taiteisiin ja kulttuuriin vaikuttaminen nähdään pahana. Muutenhan siitä ei sanouduttaisi irti. Tämä olisi hyvä muistaa aina : On kuitenkin mielenkiintoista katsoa kuinka ID -linjassa vihataan ateisteja koska näillä on julistuskampanjoita. Tätä nähdään vakavana asiana, se on pyrkimys kiiloittaa ikävällä tavalla. Kuitenkaan uskovaisten vastaavaa julistustoimintaa ei kritisoida, sehän vain kannustaa diskursseja. Tämä kahtiajako tuntuu erityisen kiinnostavalta. Syynä on luultavasti se, että tuore "pehmeydellä itseään myyvä" ja pluralismiin ja moniarvoisuuteen kannustava linjaus on itse asiassa hyvin samanlainen kuin "Discovery Instituten" Wedge : Se tiivistyy sen omaan iskulauseeseen "Defeat darwinism by opening minds." Siinä on selvästi vanha kunnon "visio ja missio". On tavoite ja keinot. Tavoite on ajaa ateismi yhteiskunnasta. Keinoksi nähdään diskurssi. Ja siihen osallistutaan vain koska "jo valmiiksi on päätetty että voitetaan". Tällöin kyse on itse asiassa juuri samasta, mistä on kyseessä silloin kun diktatoorinen asema saavutetaan voittamalla ensin vaalit. (Mitä on tapahtunut pitkin historian muutamaan kertaan.) Silloin on kuitenkin aivan turhaa väittää että kannattaa moniarvoisuutta. Siinä menee välineet ja tavoitteet sekaisin. Tavoitehan on moniarvoisuuden sijasta yhtenäiskulttuuri. Tosin uskon että kaikki eivät tätä tavoittele : Onhan kristillisen aseman vahvistamista jo se, että mennään lähemmäs tavoitetta, eikä tämäkään riko "evon moittimista ja/tai uskonnollisuuden julistamista tieteen nimissä kouluopetukseen ennen kuin ollaan saavutettu paradigma -asema akateemisessa maailmassa."

Wedge on siis ensisijaisesti tietty kristillis-ideologinen toimintasuunnitelma, osa isompaa kristillis-fundamentalistista ja paljon tuota dokumenttia vanhempaa linjaa. Dominionismia. Pohjimmiltaan yksi asia on selvä: Wedge syntyi yhtä paljon ideologisessa tyhjiössä vapaana dominionismista, kuin ID syntyi ilman kreationismin vaikutusta.

Myös diskurssia seuraten jännittävää on se, miten ID -läiset syyttävät keskustelua hysteriaksi ja vainoksi. Tätä syyttelyä, jonka kerrotaan tapahtuvan itselle, tekevät nämä vainotut hyvin palkatut, ihmiset televisioajallaan, lehdistöissään ja useita painoksia myyneine kirjoineen. Käytännön tasolla tarkastellen vainot ovat niinkin "hurjia", kuin se että ID:läinen oli ehdolla tieteenteon johtotehtäviin ja ei saanut paikkaa. Eli johtajaksi ehdolla oleminen olisi vainoamista. Samoin se, että tutkimus tai väitöskirja ei läpäise seulaa kertoo siitä että kyseessä on automaattisesti vaino, vaikka vertaisarvioinnin tehtävä on juuri seuloa, josta automaattisena seurauksena on se, että "kaikki ei mene läpi". Mielestäni vainoamissyytteet ovat sen verran vakavia, ja rikollinen on syytön kunnes toisin todistetaan, että vaino pitäisi myös todistaa. Tämä voi tuntua pieneltä asialta, mutta se on tässä kysymyksessä melko ratkaiseva. Esimerkiksi ID -myönteinen "Expelled" -elokuva rakennettiin pitkälti tällaisen vainodiskurssin varaan. Tästä vainosta kuitenkin seuraa yksi asia. Se akateeminen tutkimus, jota wedgessä on pistetty tärkeään osaan on jäänyt toteutumatta. Se on ehkä ideologisesti tärkeää, mutta jos tutkimus toimisi sujuvasti ja nousevan paradigman tyyliin yleistyisi runsaasti ja sen tutkimusaiheita löytyisi runsaasti joka paikasta, ei tarvitsisi selittää miksi tutkimusta ei ole. Vaino olisi tätä kautta totta ollessaankin vain ja ainoastaan perustelu sille että tutkimusta ei ole. Tosiasiasa keskustelukenttä on ollut "avointa" koko ajan. Kun sitä seuraa, tietää että siinä on käytetty pitkin matkaa ensisijaisesti argumentteja.

Erotteluun ID:n ja kreationismin välille on puolustettu väitteellä että ID ei käsittele maan ikää. Kuitenkin kreationismi on muutakin kuin YEC -kreationismi, jossa näin tehdään. Tässä tehdään siis samanlainen päättelyvirhe, kuin jos sanottaisiin että luterilaisuus ei ole kristinuskoa koska katolilaiset ovat kristittyjä ja luterilaiset ovat erimielisiä jossain asiassa. Toinen perustelu on näkemysten uniikkius: ID:n oma terminologia on vain sen piirissä käytettyjä. Kuitenkin on hyvä muistaa että jos kreationisti keksii uuden termin, se ei tarkoita että hänen uusi terminsä ei olisi kreationismia. Behen RC esimerkiksi muistuttaa hyvin paljon kreationisti Henry Morrisin 1975 kirjoittaman "Scientific Creationism" -kirjan argumentaatiota. "This issue can actually be attacked quantitatively, using simple principles of mathematical probability. The problem is simply whether a complex system, in which many components function unitedly together, and in which each component is uniquely necessary to the efficient functioning of the whole, could ever arise by random processes." Morris tosin puhui elimistä ja rakenteista, ja Behe keskittyy vain biokemiallisiin pieniin elementteihin. Toisaalta tama näkökulma on monista vain seurausta siitä että Behe on itse biokemisti eikä siksi ota kantaa isompiin kappaleisiin: On siis mahdollista että Morriksen isommat osaset ovat tämän määrittelyn sisällä. Myös Dembskin idea siitä että perimä on niin kompleksi sellaisella tavalla mitä luonto ei voisi tuottaa ilman älyä muistuttaa kovasti kreationistien "jumbojetti kaatopaikalla" -tyyppisiä esityksiä, joissa analogia koneisiin, rakenteiden mutkikkuus ja toimivuus ovat todiste Jumalasta. Kreationistien argumenttirakenteen "moiti evoluutiota ja tämä on automaattinen todiste omalle näkemyksellesi" on olennaisessa ytimessä. Ja jokainen ID -argumentti onkin ainakin toistaiseksi sovellettavissa kreationismiin. YEC -kannattajat lainaavatkin niitä innolla. Koska he sekä tunnistavat rakenteen omakseen. (pseudotieteet ja "lack of originality" kuuluvat yhteen: Kun argumentit eivät sooloile, oma jengi voi tunnistaa ne omakseen helposti.) Ja voivat soveltaa niitä omaan näkemykseensä koska ne sopivat siihen hyvin. Tässä kohden on hyvä huomata, että kreationismissakin on lainattu vanhoja teologisia kannanottoja tähän käyttöön. Kreationisteissakin on ollut aina mukana lievempää kantaa edustavia ja nykyäänkin löytyy tiukan kannan edustajia. Mutta kuten huomaamme esimerkiksi suomalaisessa antievoluutiotrensissä, suomessa tuotettiin kreationismia aikaisemmin ja älykäs suunnittelu sai suosiota myöhemmin. Kannattajapiiri on pysynyt suunnilleen samana: Esimerkiksi Matti Leisola on tuottanut kreationistista ja älykkään suunnittelun materiaalia ahkerasti. Ja muistakin ID -nimistä löytyy myös sellaisia, jotka nyt viime aikoina ovat nostaneet esiin YEC -henkisyyttä, luultavasti siksi että nyt on kahdenlaista pyrintöä: Sellaista joka miellyttää fundamentalisteja, ja on siksi YEC -henkinen. Että sellaista jossa yritetään muuttaa politiikkaa haluttuun suuntaan ja jossa ollaan pluralistisempia.

Toisaalta on sanottu että ID on vanhempaa perua. Että kreationismissa on samanlaisia piirteitä vain koska ID on lainannut ne vanhemmista lähteistä. Tämä on tietenkin tavallaan totta. Mutta tässä avuksi tulee evoluutioteorian historia. Evoluutioksi tulkittavia näkemyksiä on ollut kauan. Anaximander Miletolaisen mielestä elämän maapallolle kehittyneen merissä. Hänen teoriansa mukaan merissä asui valtavia suomukaloja jotka muuttivat kuivalle maalle ja ryhtyivät maa eläimiksi. Ajatus eläinten muutoksista toisiksi ei siis ollut "sinällään uusi". Kuitenkin on erittäin perusteltua sanoa että Darwin keksi luonnonvalinnan systeemin talousteorian kautta. Darwin eli ajassa eikä teoria noussut missään tyhjiössä.

Toisin sanoen ideologinen malli, jossa keskiössä on dominionistinen kristillisen yhteiskunnan tavoittelu jossa kristittyjen sananvaltaa yritetään kasvattaa nykytilaan nähden sekä ajatus siitä että lapsia tulee indoktrinoida, selittävät yleistymisen syyt ja niiden vuosiluvut ja järjestulsen. Vastustava, "eri lähtökohdan näkemys" sen sijaan joutuu väittämään että copy-pastemuutokset kirjasta toiseen "cdesignproponentists" -välimuotoja sisältäen ja muut vastaavat olisivat tapahtuneet "sattumalta". Tämä vaatii aika monta juuri tietynlaista ideaa juuri tiettyyn aikaan. On hyvä muistaa että kaiken takana on yleistymisen syy, ei syntymisen syy. Kun puhutaan ilmiöistä, on hyvä muistaa että vaikka keksimisessäkin ajan hengellä on ehkä vaikutusta, erityisen paljon se vaikuttaa yleistymiseen. Yksilö voi keksiä jotain ajan hengelle epätyypillistä, syntyy tietysti "tarjontaa" mutta jos tälle ei ole "kysyntää", se ei yleisty. "Kukaan ei osta sitä."

Kaiken kaikkiaan ei ole mikään ihme että "Unohdettu Genesis" tuotettiin tiettynä aikana, "evoluutio - kriittinen analyysi" tiettynä aikavälinä ja "Usko, tiede ja Raamattu" tiettynä aikana. Kaikki heijastelee kulttuurin muutoksia ja fundamentalistejen julistuspaineita ja pyrkimyksiä vaikuttaa keskeisesti juuri kouluopetukseen.

Samoin kuin se, että siinä missä normaalisti kouluun saadaan opetukseen sellaisia teoksia jotka ovat saavuttaneet vakaan aseman akateemisessa maailmassa. Näissähän ei mitään kirjan oppilaillemyymisongelmaa tietenkään ole. Kreationismi laajasti katsoen on määritettävissä toimintana jossa "evoluution ja ateismin moittimisen varaan perusteltua uskontoa"yritetään saada kouluun ennen kuin asiasta on debatoitu akateemisessa maailmassa. Vastustus ja kriittisyys on se, jonka jokainen paradigma joutuu läpikäymään. Siksi jos on voittajan puolella on helppoa olla ruohonjuuritason toimijana: Sen kun vain taittaa kädet selän taakse ja odottaa. Muut sen sijaan voivat vääntää akateemisesti mitä haluvat, ja tähän ei ruohonjuuritason toiminta saisi puuttua. Tiedettä ei saisi tehdä uskonnolla eikä politiikalla. (Mitä ei uusateistitkaan osaa. Heistä tiede on todistanut ateismin. En osta tätä argumenttia.)

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi sanoa? Ei sitä mikä ensimmäisenä tulee mieleen. Se, että jossain on ideologiaa, kuten tässä tapauksessa dominionismia ja kreationismia, on oikeasti pieni ja irrelevantihko asia. Teen asiasta pienen kuvauksen. Mielestäni jos jokin asia ei ole laitonta, se on sallittua. Sitä ei ehkä suositella, mutta sitä saa tehdä. Siksi jos jokin tietty toimija todetaan laittomiksi joiltain piirteiltään, se voi varsin hyvin poistaa nämä osat ja sen jälkeen se on oppimuutoksen jälkeen laillinen. Kuten Jehovan Todistajat saavat verovapauden joissain maissa määrittelemällä dogmejaan uusiksi. Sillä, onko takana rahanhimo vai ei on merkityksetöntä. Siksi on ihan hyvä sanoa vaikkapa että ID on "korjailtua kreationismia". Asioita on muutettu, tietyistä asioista pyritään pitäytymään. Vaikka toki esimerkiksi Matti Leisola on esitelmöidessään ajoituskysymyksiin - eli YEC -kreationismien suosimaan näkemykseen jossa maa on nuori koska mittaukset jotka antaa vanhoja vastauksia on vääriä - vastatessaan kertonut että ei ole hänen asiantuntemusaluettaan, mutta sitten samalla kerralla intoutunut esittelemään ajoitusmenetelmien kritiikkiä. Mutta nämä voivat olla hairahduksia, joita ihminen tietysti tekee vaikka olisi miten fiksu. Ehkä lipsunta kertoikin vaikkapa siitä että Leisola oli "yhtä kahvikuppia vajaa", esitelmöinnistään väsynyt.

Samoin ideologioissa on selvää että asiat eivät synny tyhjiössä. Ei Darwinkaan ollut väärässä vain sen vuoksi että hän sai ideansa "aikansa hengessä". Jos ideologian läsnäolon tulkitsee pahana, syyllistyy geneettiseen virhepäätelmään. Se taas osoittaa että henkilöllä on sekä pahantahtoinen mieli että huono maku että kyky käyttää huonoa argumentaatiota ja uskoa siihen itsekin. Sillä juuri tätä ajattelua on takana kun evoluution historiaan yritetään kreationistien toimesta liittää natsismia. Vaikka olisi tottakin, se on irrelevanttia.

Itse asiassa minusta koko puheet kreationismin historiasta ja sen olemassaolosta siirtävät diskurssin pois olennaisesta. Uskonnon tärkeys ihmisille, näkemyksen ideologinen tausta ja kaikki muu on irrelevanttia. Jopa vaino on irrelevanttia. Ytimessä saa olla vain ja ainoastaan se, onko tutkimuksia saatu läpi. Jos ei ole, turha syyttää vainoa ellei tästä ole saatu läpi tuomioita. Sillä vainoamisesta on tuomioita saatavilla, ja näitä ei ole oikeuteen haastettu ja voitettu. Siksi koko tämän jutun ydin, jota käsittelin, on itse asiassa sivuraidetta. Vain tutkimuksilla on väliä. Niiden rinnalla filosofiointi ja koherentit ajatusrakennelmat ovat itse asiassa irrelevantteja. Sillä ilman tutkimuksia ne voivat sisältää vain ja ainoastaan systematisoituja ideologisia ennakko -oletuksia.

perjantai 30. lokakuuta 2009

Ruusu, taistelun kukka.

Ylläoleva kuvasarja on esillä kahdesta syystä. Ensimmäinen, se tärkein, on se että sen kautta voi nähdä miten yksinkertainen periaate muuttuu kun sitä sovelletaan. Yhdessä muodossaan se on yksinkertainen, toisessa se on astetta mutkikkaampi ja kolmannessa se ei enää ensivilkaisulta edes näytä samalta.

Toinen syy on se, että esitetty on melko hienostunutta miekkailua. Siinä askellus ja käsien käyttö ovat aika mutkikkaita. Niiden hallinta ja ymmärtäminen vaativat sen, että moni muu asia on hyvin hallussa. Ilman tätä tästä ei tule sulavan sujuvaa, vaan ne ikään kuin pilkkoutuvat useaksi osaksi, ja silloin se on hidas ja epätoimiva. Oikein suorittaen se on kuitenkin sujuva ja toimiva. Lisäksi se on harvinaisen näyttävä.

Tekniikkahan perustuu anatomiaan, ja siihen liittyy epäsymmetriaa. Tekniikkaa voi kuvata siten että siinä käytetään unterhauta tavalla joka mahdollistaa puolenvaihdon bindissä ilman että suojausta tarvitsee laskea. Se toimii erityisen hyvin jos se tehdään oikealta, koska se loppuu siihen että kädet ovat suorassa, ja tästä toisen miekka voidaan siirtää syrjään isommalla voimalla: Voit työntää pommelilla keskilinjan yli ja suojata linjan ulkopuolisesta bindistä. Erikoisinta on tietysti sekin, että sitä voidaan käyttää feintin kautta jossa teeskennellään että ollaan joutumassa bindiin.

Lisäksi siihen liittyy se, että siihen on liittynyt mysteerisyyttä : Esitetty kuvasarjani on "Rose" , jonka ympärillä on ollut erilaisia arvailuja. Siihen on viitattu muutamissa lähteissä, esimerkiksi Talhofferilla ja Mairilla, Meyerillä siihen on viitattu pitkän miekan, dusackin ja sauvan yhteydessä. Ne olivat ongelmallisia koska rose on ikään kuin jotain joka ymmärretään muiden kautta, tai ainakin näin on jouduttu tekemään sen vuoksi että lähteet ovat sen sisällöstä hyvin vaiteliaita. Sitä ei ole kuvattu samalla tarkkuudella kuin monia muita asioita. Siksi sitä on tavoiteltu juuri kaiken muun tiedon kautta soveltaen, mikä on tietysti melko haasteellista. Siitä on saatu melko tuoreesti tietoa. Minä, joka en ole kielitaitoinen. Ja joka olen vielä muutenkin vain amatööri, olen tietysti tyytyväinen että jotkut käyttävät aikaansa tämänkaltaiseen toimintaan.

Pettymys.

Melko usein mediaa syytetään sen takia että ne ovat vaikkapa liian väkivaltaisia. Toinen suosittu kritiikin kohde on tietysti pornografia. Nämä nostetaan usein esiin luultavasti sen vuoksi että niihin liittyvät asiat eivät ole "yleisesti täysin hyväksyttyjä". Ne rikkovat yleisiä normeja. Näin siitä huolimatta, että väkivalta on suosittua televisiossa. Sillä televisioväkivallan katsotaan lietsovan väkivaltaan, kertovan että se on OK.

Nämä rakentuvat yleisesti sen näkemyksen varaan että tulkitsija vain ottaa näkemänsä hyväksyttävänä. Tätä kautta on ehkä järkevää että kritiikki kohdistuu siihen väkivaltaan joka näyttää "aidolta väkivallalta". Se kun ei ole kaunista. Idealisoitu seikkailuelokuvista tuttu väkivalta kun on enemmän koreografista.

Toinen tapa kritisoida viihdettä syntyy siitä että se vääristää asioita. Tästä helppo esimerkki on pornografia, jonka katsotaan antavan suorituspaineita. Se on epätodellista. Tässä näkökulmassa väkivaltaviihde olisi tietysti sellaista että erityisesti koreografista hyppelyä tulisi kritisoida. Se kun luo illuusion siitä että väkivalta ei olisi sotkuista.

Mielestäni uutta vääntöä aiheeseen saa ottamalla aiheeseen "pehmon". Sellaisen joka ei ole normien rikkomista, vaan mukailee nykyisiä hegemonioita. Eli kun ihmiset näkevät asian, he sanovat että "noin sen pitäisi olla tosielämässäkin".

Ja tässä päästään tietenkin rakkauteen.

Helposti tästä saa esimerkin katsomalla "Kolmas kivi auringosta" -komediasarjaa. Siinä on jakso joka käsittelee ensisuudelmaa. Joukkion naispuoleinen avaruusolentoluikahtaja kun tutustuu ihmisten maailmaan. Hän lukee romanttisista kirjoista kaunistelevia näkemyksiä. Sellaista romanttista tavaraa, jota naisten romanttiset kioskikirjat tarjoavat. Näissähän nainen on kaunis, miehet rikkaita ja komeita lääkäreitä. Näiden kanssa sitten on ihanteellista rakastelua huokuvine povineen ja alabasterisäärineen. Kun avaruusolento on tutustunut tähän, korostuu se kuinka ensisuudelman pitäisi olla jotain erityistä. Niinpä hän lavastaa ja suunnittelee puitteet täysin. Tosielämässä kuitenkin pussattavana on tietysti pulska ja lyhyt poliisi, Don. Odotusten vuoksi tilanteelta vain odotetaan enemmän, vaatimuksetkin kasvavat. Joten tulos on tietenkin pettymys. Muuten ei voisi käydä. Sama on tietysti esillä jo lapsilla. Jo Disneyn piirretyissä rakkaus on ikuista ja luonteeltaan ihannoitua. Ja vanhat sadut loppuvat häihin ja "onnellisena elämänsä loppuun asti".

Jos ajatellaan että viihteen seuraaja on vain passiivinen vastaanottaja, on selvää että nämä sarjat tarjoavat ihannetta joka ei käytännössä toteudu. Ne vääristävät ihmisten kuvaa elämästä ja parisuhteesta. Ja sen vuoksi erotaan helposti : Kun parisuhteen odotetaan olevan "sen yhden oikean kanssa" helppoa, on ongelma tietysti vain merkki siitä että "nyt ollaan väärän kanssa". Tässä kohden viihteen kuvan nielevät joutuvat pettymään. He ovat suljettuna "Donin suudelmaan" odottamaan jotain ihannetta joka ei toteudu maailmassa, vaikka se ehkä olisikin hyvin tavoiteltava asiantila. Ymmärtämättä että vaikka ihanne olisi kaunis ja toiveet täyttävä, on hyvä muistaa että epäonnistuminen tässä on aina läsnä jollain tasolla, ja tähänkin on hyvä varautua.

Jos taas ajatellaan että katsoja on kriittinen suhtautuja, on selvää että nämä myyvät ihannetta, eivät todellisuutta. Eli lapset eivät pidä piirrettyjä opetuselokuvina. Eivätkä kioskikirjoja lukevat naiset hae kirjoista todellisuutta, vaan eskapismia, irtautumista todellisuudesta.

Siksi jonkin "vaarallisuus" liittyy aina enemmänkin siihen kuka on lukemassa mitäkin. Jos joku on vain vastaanottaja, tämän pitäisi sitoutua totuuspohjaisuuteen, jossa väkivalta on irvokasta ja julmaa. Ja olemaan muutenkin realisti. Sen sijaan jos joku on aktiivinen tulkitsija, voi irtautuminen olla hyväksikin. Taide voi tarjota juuri väylän pois maailmasta, joka kriittisen tarkastelijan silmin harvemmin näyttää ihanteelliselta. Tällöin kyynistymisen ainut vastalääke on tietysti utooppinen tai dystoopinen hömppä, jossa ensimmäisessä esitetään ihanteita ja pumpulia sokerikuorrutuksella. Ja toisessa taas eletään julmassa todellisuudessa jossa on pahaa. Niin pahaa että Jeesuskin on zombie "Jesus is a zombie: Walking among us after death. And Christianity will eat your brains!" (Jos tuo tuntuu keinotekoiselta, syynä on se että uskontovitsikiintiöni tämän blogin osalta on aika pahassa vajauksessa.)

Tosin tätäkin näkemystä mutkistaa se, että jotkut ajattelevat että ihminen valitsee viihteen omien tarpeidensa mukaan. Eli esimerkiksi kauhuelokuvat eivät muokkaa persoonaa, kuin tietynlaiset ihmiset alkaisivat katsomaan kauhuelokuvia. Näin ihmisen viihdevalinnat kertovat siitä mitä tarpeita hänellä on. Taide, jota jopa kioskikirja on laajassa mielessä, tarjoaa tässä kohden keinon vaikka värittää tylsää elämää. Tai läpikäydä pelkoja ja vihan tunteita joista voidaan jopa vapautua. Tietenkin se voi ainakin teoriassa myös lietsoa, eli ihminen vihaa ja vaipuu vihaviihteeseen, joka voimistaa vihaa, antaa ihmisen rypeä siinä : Onhan Goethen "Nuoren Wertherin kärsimyksetkin" aikaansaanut itsemurhia.

Itse olen sitä mieltä että ongelma ei ole ilmiö, vaan tulkitsijan tilanne, persoona ja tulkintatapa. Siksi halut kieltää tai tuomita jokin ilmaisun muoto kertookin enemmän yksilön omista lukutavoista, peloista, seurasta ... Tai vaan siitä että hän haluaa muiden seuraavan omia normejaan mutta ei kehtaa sanoa sitä suoraan koska se on sitä "vallankäyttöä", jolla on paha kaiku etenkin lukeneempien keskuudessa.

torstai 29. lokakuuta 2009

Eläimet ja välineet.

Eläinten oikeudet ovat aika paljon puhuttu aihe. Mielestäni se on aiheena myös tärkeä. Niille pikku sapuskanruinaajille on hyvä nähdä muutakin roolia kuin hansikkaanpäälysteenä. (Missä ne ovat luonnollisesti mainioita.)

Tällä kertaa tuon esille "Animalian" kautta löytämäni Elisa Aaltolan näkemyksen. Esitys ei ole huono, ja se nostaa esille hyvin animalian kaltaisten aktivististen eläinoikeusjärjestöjen kannan asiaan. Hänen näkemyksessään on itse asiassa annos postmodernia filosofiaa. Hänen esityksensä on itse asiassa eräiden filosofien käsitystä siitä mikä on ihmisten välineellistämistä. Näissä näkemyksissä korostetaan että jokainen ihminen on yksilö, ja yritys ymmärtää tai luokitella tätä on aina jonkinlaista väkivaltaa. Siinähän ihminen asetetaan ennalta määrättyyn raamiin. Silloin ihminen muuttuu välineeksi suhteessa määrittelyyn. Hänen yksilönarvonsa katoaa ja tilalle tulee välinearvo.

Aaltola soveltaa vain samaa eläimiin.

Tämä sopii tietysti omaan näkemykseeni, jonka mukaan eläinaktivismin päähenki on antropomorfismissa. Fakta "ihminen = eläin" muutetaan muotoon "eläin = ihminen", ja perusteluun käytetään analogioita, piirteitä jotka ovat ihmisillä ja eläimillä yhteisiä. Tämä sallittakoon, kunhan muistetaan että analogia on monin paikoin laadultaan satunnainen. Hyvää ja huonoa analogiaa on usein vaikea erottaa toisistaan. Ja sekä analogioita että epäanalogioita voidaan rakentaa oikeastaan mihin vain. Itse olen sitä mieltä että on vakavasti mietittävä asiaa. Sillä vaikka kaikki koirat ovat eläimiä eivät kaikki eläimet ole koiria. Sama koskenee ihmisiäkin. (Ei pidä antaa yhtäsuuruusmerkkien hämmentää, ne ovat keinona "pseudomathematics", joka eräällä tavalla harhaanjohtaa.)

Ensilukemalta tekstissä voi ärsyttää tapa, jolla metsästäjä-keräilijöiden tapaa ihaillaan. Toiminnallisesti katsoenhan ne ottivat heinää, ja tappoivat eläimen. Luolamiehen karja eli tätä kautta "kädestä suuhun nuijasta päähän" -elämää. Tässä eläin käytettiin ravinnoksi. Samoin tietysti keskiajalla oli eläinoikeudenkäyntejä, koska eläimet nähtiin osana yhteisöä ja kenenkään ei katsottu olevan Jumalan vallan ulottumattomissa. Rangaistus ja oikeus koskivat kaikkia. Silti eläimet olivat ruokaa. Tämän kautta Aaltola näyttää lietsovan nostalgiaa aikaa kohtaan jona ei ole edes elänyt. Näkemys on kuitenkin ymmärrettävissä postmodernin filosofian kautta: Aaltola soveltaa ihmisiin käytettyä ajattelutapaa.

Ideana on "luokittelun latistava vaikutus". Suositun tulkintatavan mukaan ihmisen luokittelu on väärin, koska siinä toinen asetetaan omaan asettamaan häkkiin, määritelmään. Tämän katsotaan poistavan yksilöllisyyden, ja tätä kautta yksilölle tehdään eräänlaista väkivaltaa. Tässä leimaavaa ja vangitsevaa, "väärin/rikollista" on nimen omaan suhtautumistapa. Ei niinkään mitä tehdään. Vääräksi asiaa ei enää teekään niinkään ulkoinen toiminta, vaan se onko ulkoisen toiminnan mukana luokittelua vai ei.

Aaltolan pointti on sisäisesti koherentti. Mutta itse lähestyisin toisenlaisesta lähestymistavasta. Minun maailmassani "ajatusrikokset on kielletty". Eli moraali arvioidaan siten että teoista on erilaisia seurauksia ja niiden moraalisuutta arvioidaan tätä kautta. Koska tilanne on myös sovellettava tosielämään, on turhaa vaatia "täydellistä virheettömyyttä". Sen sijaan on katsottava kokonaiskuvaa ja valittava erilaisista haitoista pienempi. Tämä vaatii erilaisten näkökulmien punnitsemista ja luokittelua.

Tätä kautta voin ottaa esiin juuri samat asiat mitä Aaltolakin ottaa. Mielestäni hän on kuitenkin nostanut esiin joka tapauksessa tärkeitä seikkoja. Nostan aiheen esiin suoraan sitä kautta että jalostaminen nostetaan esiin erityisen pahana toimintana. Yleensä eläinkokeet ja teurastamon puoli kohtaa pahimman kritiikin, ja sen ohella tietysti turkistarhat sekä yksittäiset "kauhujen maatilat" nälkiintyneine eläimineen. Ja pienessä määrin metsästys. Joten on ehkä hyvä tarjota asiaan hieman tälläistä tuorettakin perspektiiviä.

Jalostuksen sisällä olevista sanoista puhuessa on hyvä muistaa että sanojen merkitykset muuttuvat. "Jalostamisessa" on tosiaan takana ajatus jostain "jalosta" jota eläimessä lisätään. Tämä sanan historia voi kertoa jotain näkemyksistä. Mutta ei välttämättä nykyajan. Ja onhan "teeskentelynkin" takana sana "tekeminen", eivätkä ne ole sama asia. (Itse asiassa teeskentely ei ole mitään "pikkutekemistä", vaan pikemminkin tekemisen puutteen piilottelua.)

Voidaankin sanoa että jalostus on katsottava määritelmiensä kautta. Jalostus on ihmisen suunnitelmallista toimintaa, jossa pyritään tavoitteellisesti vaikuttamaan eläinten geenifrekvenssien välisiin suhteisiin. Tämä kieltämättä tuo mukaan välineellistämistä. Eläin nähdään toivottavana ja eitoivottavana suhteessa johonkin ihanteeseen. Ihmisen eläinsuhteeseen on myös aina liittynyt välineellistäminen. Tältä voi tosin olla vaikeaa välttyä, koska myös suojeluohjelmissa tehdään keinotekoisia säilytysmenetelmiä, jossa puututaan eläinten lisääntymisoikeuksiin jotta geneettinen ajautuminen ei latista pienen populaation perimää. Tavoitteena on satunnaisparitus. Siinä kaikkien pyritään saavan aika tasaisesti jälkeläisiä. Mutta luultavasti tässä tavoitellaan kuitenkin sitä että eläin saa lisääntyä omien toiveidensa mukaan. Onhan se ihmisillekin tärkeä asia.

Pettäjän väline.

Aaltolan mukaan nykyihminen pettää eläimen rakentamalla tälle luottamuksen, tarjoamalla ruokaa ja hoivaa ja sitten tappamalla eläimen. Tämäkin näkökanta on poikkeuksellinen, koska yleensä animalia moittii eläinten huonosta kohtelusta. Sellaisessa ei luottamusta rakenneta. Tässä itse asiassa rakennetaan eräänlainen ansa. "Kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilanne. Jos eläimellä ei ole kivaa, sitä kidutetaan. Jos sillä on kivaa, se petetään. Tämänkaltainen tilanne kertoo tyypillisesti siitä että takana ei ole itse asian argumenttien vahvuus ja heikkous, vaan halu olla oikeassa keinolla millä hyvänsä ja tilanteessa missä tahansa. (Mutta kuitenkin Aaltolan näkemys on tuore. Sellaisena sille pitää antaa pisteitä ja rapsutusta. Vaikka uutuus ei olekaan mikään totuusarvon tae.)

Kuitenkin myös "vanhan ihanan luontokuvan Metsästäjä-Keräilijä" on kesyttänyt villieläimiä petoksella. Nauta on tullut syömään ruohoa ja muuta ruokaa jota sille on tarjottu ja sitten tämä on tapettu. Itse asiassa olen melko näppärä värkkäämään erilaisia ansoja, ja minulla on kirjallisuutta vanhoista riistanmetsästysansoista. Osassa niistä on syötti, jonka avulla elikko petetään astumaan maassa olevaan kuoppaan joka on naamioitu huomaamattomaksi. Kuopassa on tietysti keihäitä. Tälläisiä ei saisi tehdä nykyaikana. Tulisi valituksia eläinsuojelusta, ja ihan syystä.

Toki metsästäjä-keräilijä on nähnyt eläimen myös yksilönä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että nauta oli arvoltaan ensisijaisesti väline. Metsästäjä-Keräilijä, kuten nykymaanviljelijäkin, harvemmin vihaa eläimiä. Niitä rapsutellaan ja niille puhutaan niin luolissa kuin navetoissakin. Kuitenkin ihminen on aina ollut naudalle, sialle ja lampaalle susi. Sudellekin saaliseläin on nälän tyydytyksen väline. Luolissa syntymä ja kuolema oli säädeltyä - jopa ritualisoitua. Rituaalissa eläimellä on arvo, mutta se on ihmisen ideologinen arvo. Eläimen omaa vakaumusta ja halua tulla uhratuksi ihmisen abstraktiolle ei kysytä. Eläin on siis ensisijaisesti väline ihmisen uskonnollisten kokemusten saavuttamiselle. Jännittävää on tietysti myös se, että kapitalismin voi nähdä ideologiana joka tavoittelee suurta taloudellista voittoa. Tätä kautta rahan ansaistseminen on ideologista.

Voidaan kysyä miksi toisille ideologioille annetaan erilaisia oikeuksia kuin toisille. Ilmeisesti näin tehdään siksi että sallittuja ei ole todistettu olemassaoleviksi, ja raha on. Näin kuvitteelliselle jumalalle uhraamisen kautta hyöty on puuttunut ja ilman hyötyä ei ole välinettä. Mutta muistuttaisin kuitenin että uskonnollinen kokemus itsessään on hyöty. Se on sama kuin tappaisi eläimiä omaksi lystikseen. Tämäkään tie ei siis tuo pelastusta.

Jalostaja Luojana.

Tästä päästään tietenkin Aaltolan mainitsemaan luomiskäsitykseen : Jalostaja on eläimen rakentaja. Eläinten pitäminen on muuttanut eläimiä. Ne ovat domestikoituneet passiivisesti sen kautta, että ne ovat sopeutuneet niihin olosuhteisiin joissa niitä hoidetaan. Tätä tapahtuu vaikka niitä ei aktiivisesti jalostetakaan. Aktiivinen jalostaminen tietenkin muuttaa eläimiä lisää. Eläimet ovat lisäksi sopeutuneet petokseen. Siihen joka alkoi jo kivikaudella. Jo ennen jalostuksen alkua eläimistä pahintapaiset on tapettu, ja hyvin hoitoon sopeutuvat eläimet ovat muutenkin selvinneet hengissä. Sellaisetkin yksilöt, jotka luonnossa olisivat kuolleet suden hampaisiin ovat voineet selvitä hengissä. Niille kun on annettu turvaa ja hoivaa. Toki tämä turva ja hoiva on ollut ahneuden motivoimaa. Jalostus on tätä kautta ilmiselvästi yksi eläimen kontrolloinnin muoto. Siinä eläinten seksuaalivalintaan liittyvät vaistot ohitetaan. Eläimien jalostamista tarvitaan jos ja vain jos "ne eivät lisäänny jalostuksessa halutuilla tavoilla itsestään, eikä niitä saada lukemaan ja oppimaan jalostuskirjoista."

Aaltolasta jalostus esineellistää eläimen, koska siinä mitataan eläinten ominaisuuksia : Kun eläimien luonnetta arvioidaan "säyseäksi" ja niiden rakennetta voidaan kuvata erilaisilla termeillä. Onkin totta että esimerkiksi lihaa luokitellaan eläimillä monellakin tavalla. Grammoja päivä kasvua, kokonaispaino, painon kehityksen nopeus ja vakaus, lihan rasvaprosentti, rehuhyötysuhde eli paljonko rehua kasvuun vaatii ja muut asiat ovat tarkastikin tiedossa. Tässä otetaan näkökulma, joka korostaa nimenomaan hyötyä ihmiselle. Tässä eläintä tarkastellaan välineellisten ominaisuuksien kautta. (Tämä on selviö.)

Tässä ongelmana on tietenkin se, että ihmiset menevät lääkäriin koska tohtorilla on tietty taito. Ihmiset mittaavat lapsiltaan pituuden neuvolassa eikä tämän nähdä poistavan yksilöllisyyttä. Minun vanhemmat huomautteli minun laihuudesta, eikä tässä ollut takana välineellistämistä. Vaan sitä mitä naapurit ajattelevat siitä jos kakara kuihtuu kasaan. (Söisit nyt, nörtti! Etkä aina sekoilisi!) Ja minä "autan" ihmisiä, koska luokittelen heidän tarpeitaan. (Vitut autan, mutta kuvitelkaa esimerkin vuoksi.) Apua tarjotaan vain kun sille nähdään tarvetta. Avun vastaanottaminen taas olisi minun välineellistämistäni, koska siinä katsotaan että tässä luokittelussa todella on hyötyä. Hyötylasku on mukana siis avuntarjoajalla että avunsaajalla. Pelkkä hyödyn laskeminen ei selvästi tee asiaa pahaksi. Kuten ei hyötykään. Auttamista voi pitää hyvinkin eettisenä toimintana, vaikka siinäkin on mukana valtapeliä. (Lahjojen antaminen ja vastalahjat ovat itse asiassa filosofisesti aika mielenkiintoisia, valtapeli suorastaan tunkee lahjojen joka lävestä.)

Tosiasiassa jalostus ei kiellä ympäristöolosuhteita tai eläimen yksilöllisyyttä. Sitä kiinnostaa vain perimä, koska se on se mihin se voi vaikuttaa.

Jos genetiikan sisältämä on yksilöllisyyttä, niin jalostus ei suinkaan poista eläinten yksilöllisyyttä. Voidaan jopa sanoa että se elää siitä. Populaation pääominaisuushan on variaatio. Ja siitä katsotaan jalostettavia nimenomaan yksilötasolla. Variaation ei uskota koskaan täysin loppuvan. Yksilöllisyys ei lopu, eikä syntyvät eläimet ole vähempiarvoisia tai vähemmän yksilöitä siksi että vanhemmat on valikoitu erilaisella tavalla. Jos genetiikka taas ei sisällä yksilöllisyyttä, ei jalostus puutu yksilöllisyyteen yhtään mitenkään. Jos perimä on yksilöllisyyden kannalta irrelevanttia esineellistämistä, jalostushan ei silloin by definition vaikuta eläimen yksilöllisyyteen mitenkään. Valitettavasti kaikkea ei voi saada.

Jalostus on kuitenkin selvästi myös välineellistämistä, vallankäyttöä. Kuten Foucaultin valtakäsityksen kanssa tämä ei välttämättä tarkoita nollasummapelissä olevaa valtaa. Se, että ihminen saa jalostamisesta taloudellista hyötyä ei poista eläimen oikeuksia. Samaan tapaan kuin taidemaalarin tietty taulu ei muutu eitaiteeksi välittömästi sillä että joku ostaa sen isolla rahalla.

Villieläjästä kotieläin.

Tässä on mietittävä miten domestikaatio mutkistaa asioita. On katsottava vertailutiloja:
1: Domestikaatio tekee eläimen riippuvaksi ihmisestä. Vapaan domestikoidun eläimen rooli ei ole vapaus vaan kuolema. Vastakkain on siis eläimen kuolema luonnossa ja eläimen eläminen maataloudessa ja nopea kuolema. Domestikaation jälkeen eläimellä ei ole vapautta valita ihmisen seuraa, toisin kuin villeillä esimuodoillaan. Tietyllä tavalla tämä on eläimen "lapsen asemaan asettamista" samaan tapaan kuin esimoderneissa ideologioissa ihmisen päätäntävalta korvattiin ulkopuolisella auktoriteetilla.
2: Kun verrataan eläinten oloja ennen domestikointia ja sen jälkeen, on selvää että nykyajan naudat elävät mukavampaa elämää kuin kivikauden. Kun kivikauden immeinen on ottanut eläimen, se on nähnyt nälkää. Sen teurastus ei täyttäisi nykyään edes alkeellisia standardeja.
3: Kun verrataan nykydomestikoitujen eläinten elämää ja luonnoneläinten elämää, on selvää että luonnossakin on paljon karsintaa. Eläimiä kuolee nälkään ja kylmään. Ja petoeläimet välineellistävät heidän ruumiitaan. Nykyisin tarjolla maaseudulla on domestikoituneille eläimille melko hyvin sopivat olosuhteet. Ne elävät tietyn mittaisen elämän ja sitten ne teurastetaan nopeasti. Nälkä ja pelko eivät siihen kuulu.

Näiden kautta kysymys huijauksesta muuttuu. Voidaan sanoa että esiin nousee myös vaihtokaupan idea. Ensin eläintä kasvatetaan ja pidetään elossa, sitten eläin pitää kasvattajaansa hengissä.

Lypsykarjan kohdalla tilanne on erityisen mutkikas, koska se tuottaa maitoa niin paljon että se ei ole luontaisen tarpeen kieltäjä. Vasikat eivät yksinkertaisesti jaksaisi juoda sitä määrää maitoa mitä lypsyrotuinen emä tuottaa. Samoin se, että lypsykarjaa voidaan pitää vuosia elossa on oma asiansa. Niitähän ei käytetä ensisijaisesti lihaksi, ja pääasiallinen tuote, maito, vaatii eläimen hengissä oloa. Myös vertailu luonnonolosuhteisiin on vaikeaa. Sillä susi ei tapa yhtä eettisesti kuin teurastamo. Uskallan lyödä vetoa että jos susilauman tapa jahdata eläimiä, raadella ne niin että aikaa tuskissa kuluisi yhtä paljon, olisi eläinsuojelu välittömästi kieltämässä toimintaa. Eläin siis saa vaihtokaupassa selvästi jotain. Tietenkin lihasika, joka ei kasva edes täysikasvuiseksi ennen teurastustaan on astetta vaikeampi kysymys. (Mielestäni koko alan yleistäminen yhteen palikkaan on jotain jota voi odottaa filosofeilta jotka eivät tunne käsittelemäänsä asiaan liittyvää tiedettä. Tai välitä siitä.)

Aalto nostaa esiin että välineellistäminen nojaisi tekijänoikeuksiin. Minäkin olen törmännyt sellaiseenkin argumentaatioon missä jalostuksen katsotaan antavan oikeutta käsitellä eläimiä, koska ihminen on vaikuttanut niihin. Tässä perustelussa on tietysti mukana isoja heikkouksia. Siinä sotketaan mahti ja oikeutus toisiinsa. Kristillisessä perinteessä sen huomaaminen on tietysti erityisen vaikeaa, koska kristinuskon perusdogmina on autoritaarisuus joka on tullut tekijänoikeuden, mahdin ja oikeutuksen kautta. Kaikkivoipuus ja kaikkitietävyys tarkoittaa siinä pakkoa totella.

Pohjimmiltaan kysymys onkin siitä että vastakkain on kaksi näkemystä:
1: Näkemys jossa eläimiä käyttävä pettää eläintä. Petos onnistuu koska eläin nähdään tyhmänä olentona jonka luottamus saadaan totuttamalla. Tätä kautta ihmisellä on "vastuu heikommasta". Petoshan muuttuu pahaksi juuri siksi että se kohdistuu typerään. Toki osa on sitäkin mieltä että eläimet ovat fiksuja mutta niitä silti petetään, jolloin ihminen on silti älyllisesti ja kyvyllisesti eläimen yläpuolella. Eläin rinnastetaan tässä olennaisilta oikeuksiltaan ihmiseen, jolloin petos on vakava asia.
2: Näkemys jossa hoitaja tekee vaihtokaupan eläimen kanssa. Vaihtokaupassa eläin on joko väline jolta saadaan enemmän kuin mitä siihen asetetaan, tai sitten joissain tapauksissa samanarvoinen vaihdon kumppani. (Koiria jalostetaan mutta ei syödä tai tehdä hansikkaita, niitä jopa hoidetaan lääkärissä miltei kuin ihmisiä. Lypsylehmää pidetään lypsämässä kunnes se on niin sairas että se lopetetaan, siitä ei tehdä lihaa.)

Kaikki tiivistyy tietysti siihen miten samanlaisia eläimet ja ihmiset ovat olennaisilta osiltaan. Tämä on iso ongelma eettisissä kysymyksissä. Helppo esimerkki tässä on siinä, miten sisaruksen kanssa naimista pidetään yleisesti aika pahana asiana. Kuitenkin pikkupikkuserkkua saa jo "painaa" ihan miten lystää. On täysin mahdollista että eläinten kohdalla on eroa ihmisiin, ja että eettisesti tämän eron huomioonottaminen johtaa ylikarkeisiin yleistyksiin. Sellaisiin, jotka liioittelussaan ovat epäeettisiä koska yleinen kaava jyrää liikaa. Asia maalataan dikotomiseksi joko-tai –tilaksi, jossa induktioita maalataan reippaalla kädellä ilman että yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota ja niiden kautta tarkastellaan tätä pääsääntöä kriittisesti.

Kuitenkaan animalian kantakaan ei ole välineellistämisestä vapaa. Sillä siinä eläimelle annetaan arvo ihmisen romanttisena ideaalina. Tässä korostetaan vapautta ja päätäntävaltaa. Tässä maaseutu voi tarjota korkeintaan kultaisen häkin eläimelle. Ja kaikki häkit ovat pahasta. Vapaus korostetaan korkeimmaksi arvoksi. Tässä tapahtuu eläimen luokittelu. Sen halut heitetään syrjään ja ihminen päättää mitä eläin arvostaa. Tämä päätetään tietyn arvomaailman kautta. Arvomaailman, joka on eläinsuojelijoihin liittyvien tilastojen mukaan kaupunkilaisten lemmikinomistajien, ei maaseudulla tuotantoeläinten kanssa saatuihin näkemyksiin. Eli näkemys on vieläpä juuri tietyn ihmisryhmän ideaalejen ja romanttisten ihanteiden mukainen. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka jalostusta ja eläinten hoitoa miten vastustaisi, esityksissä kuitenkin heijastetaan lähinnä omia valtapyrkimyksiä. Erikoista kyllä Aaltosen näkökulmanvalinta on erittäin vahva argumentti tälle kannanotolleni : Hänhän korostaa luolamiesten ja nykyajan ihmisten vertailussa juuri ihmisen eläinkuvaa ja sen luonnetta. Ja että tämä liittyy siihen miten ihminen kohtelee muita ihmisiä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että eivät pidä tärkeänä sitä miten eläin itse kokee asian yksilönä. Vain ihmisten katsantotavalla on merkitystä. Eivätkä sitä mitä eläimille tapahtuu ja mitä niille tehdään. Keskiössähän on tässä puheessa vain ja ainoastaan se, miten ihminen kokee eläimen. Tämä taas on nimen omaan välineellistämistä.

Erikoista hommasta tulee tietysti myös ihmisten kannalta. Kun katsotaan mitä Aaltola ja kumppanit vihjaavat eläinten pitäjistä. Kun luokitteleminen kieltää suoraan ilmiön ymmärtämisen: Yksilöllisyyshän menee rikki jos esitetään että asioita voidaan tiivistää kaavoihin. Näin itse asiassa ainut sallittu tapa on olla ottamatta selvää. Kaikki rikokset ovat ajatusrikoksia. Tätä kautta sitä tehdään väkivaltaa kun toisen yksilöllisyys kielletään ja tämä luokitellaan pahantekijäksi. Suuri osa maanviljelijöistä ei tee työtä pelkkä julma verenhimo silmissään. Itselläni ei ole ollut motivoivampaa työtä, kuin se mitä tein MTT:n tutkimussikalassa porsituspuolella. Maanviljelijöistä tehdään tässä argumentaatiossa luokitus, ja heille tehdään tätä kautta väkivaltaa. Heistä tehdään toinen, jokin johon kohdistetaan ideologista ylenkatsetta.

Kuitenkin juuri animalian ihmiset ovat haluamassa asettaa itsensä eläinten huoltajiksi. He siis edustaisivat näitä eläimiä vahvempina ja kyvykkäämpinä ihmisinä. He kieltävät että maanviljelijöillä olisi oikeutta nimetä itsensä vastaavaksi tahoksi. Mielestäni tämä kertoo lähinnä autoritaarisesta arroganssista. Jos Jumala säätää säät ja ilmat, on eläinsuojelija se, joka eläimen puolesta ottaa vallan ajaa omia näkemyksiään. Totta kai tämä on vallankäyttöä. Se ei toki välttämättä ole eläimeltä pois. Mutta tämän myöntäminen vie terän koko välineellistämisen moittimisesta.

Itse korostaisin sitä että petoksen ja teurastamisen kauheutta ja luonnon petojen saalistamisen ja syönnin raakuutta vertaillaan eläimen tuskan näkökulmasta. Eläin edustaa eläinsuojelijoille ihmisten arvoja, kuten vapautta. Tällöin eläimellä nähdään välinearvoa. Mielestäni ajatusrikos ei ole rikos. Asiat on arvioitava ennustettujen seuraustensa mukaan. Virheen ja erehdyksen armo saadaan tässä siitä että se arviointi on tehty väärin, eikä tulos ole odotettu.

En väitä että eläinsuojelujärjestöt olisivat väärässä. Väitän että animalian näkemys on tietyllä tavalla hyvinkin rationaalinen. Mutta sitä esitetään kuin vanhaa esimodernia ja diktatorista uskontojen moraalinormistoa : Ulkopuolelta määrätään kaikille yhteinen moraali, jota ei voida kritisoida koska se on ainut. Ja erimieliset ovat syntisiä. Väärässä ja pahoja.

Pornon määrittelystä, rajaamisesta ja kieltämisestä.

"I can't define pornography, but I know it when I see it."

Pornografiasta on tullut kirjoitettua paljon, koska se on provokatiivinen aihe, jonka kautta voidaan nostaa esiin monia juttuja jotka muuten olisi "tylsiä". Ajattelin että tällä kertaa voisin nakuttaa siitä sen määrittelyn ja kieltämisen kautta. Valitettavasti en ehdi katsomaan pornoa, kun olen aina kirjoittamassa siitä. Olen siis hieman kuten sinkut avioliittoneuvojat.

Pornoa kielen päälle. Määritelmää hakemassa.

Etymologisesti sana "pornografia" tulee kreikan sanasta joka tarkoittaa prostituoituja. Kuitenkaan tämä ei ole sellaisenaan kovin hyvä määritelmä koska pornografiaksi luokitellaan aineistoa joka ei kerro tai kannusta prostituutiota. Tämä on siksi hyvä esimerkki siitä miten etymologia ei ole "täydellisten määritelmien lähde", vaikka joskus tuntuu että tätä sellaiseen käytetään.

Pornografialle on kuitenkin löydettävissä kolme käytettyä päämääritelmää. Se on hyvä, koska muuten ilmiön rajaaminen ja siitä keskustelu olisi aika vaikeaa. Voidaan päästä hieman parempaan kuin "tiedän kun näen", joka on eräänlainen tapa autoritarisoida omat tuntemukset ja fiilikset.
1: Pornografia on mikä tahansa aineisto joka on seksuaalisesti sävyttynyttä. Tällöin käytännössä mikä tahansa voi olla pornografista. Esimerkiksi Viktoriaanisiin aikoihin nilkan näyttämistä pidettiin riskaabelina. Japanissa naisen niskaa pidettiin eroottisimpana ruumiinosana, ja vanhassa kreikassa se oli kainalokuoppa. Toisaalta monissa metsästäjä-keräilijäheimoissa kuljetaan rinnat paljaana ja tämä ei välttämättä ole useimpien mielestä mitenkään eroottissävytteistä. Paitsi tietysti joistakuista. Ja joku voi periaatteessa ottaa innostusta vaikka anatomian tai taidehistorian oppikirjojen kuvista. Tällöin pornografia on kovasti muuttuvaa, kulttuurisidonnaista ja kaikenkattavaa. Toisaalta rajanveto voi olla aiheellinen.
2: Toisen määritelmän mukaan pornografia on seksuaalisesti sävyttynyttä aineistoa joka on pääasiassa tarkoitettu aikaansaamaan kiihottumista. Tässä kohden vältetään monet 1 kohdan omituisuuksista. Taide, heimokulttuuri ja anatomian oppikirjat, puhumattakaan kumisammakoista, ei ole valmistettu siihen tarkoitukseen. Mielenkiintoiseksi tämä muuttuu tietysti siinä vaiheessa kun aletaan miettimään "tekijän motiiveja". Sillä vaikka motiivi olisi kiihottaa, se ei tarkoita että se olisi ainut tarkoitus. Tätä kautta esimerkiksi kaunokirjallisuudeksi, ei pornoksi, yleensä luokiteltu "Lolita" kirjan arviointi on vaikeaa. Se on toki mm. argumentti tai vähintään kysymysten herättely asian tiimoilta. Se on myös seksuaalisesti värittynyt siinä määrin että kiihottumiskysymys on oleellinen. Samoin kuin "Last Tango in Paris" taatusti tavoittelee kiihottumisia, mutta se tekee myös poliittisia kannanottoja. Kysymys on "mikä on tarpeeksi muuta /liikaa kiihottamista".
3: Kolmas tapa on normatiivinen. Siinä pornografia määritellään sitä kautta että niissä on seksuaalisesti kiihottavia aineistoja, joita käytetään jotenkin pahassa ja likaisessa mielessä. Tällöin arvojen loukkaaminen astuu mukaan kuvioihin. Tämä näkökanta korostaa sitä että suuri osa seksuaalisesti kiihottavasta materiaalista ei olekaan pornoa, vaan jotain. Tämä pakottaa vahvaan erotteluun "erotiikan" kanssa, koska tässä pornografia määritellään pahuuden kautta. Tällöin jos puhutaan pornon vahingollisuudesta, tämän esityksen porno on aina vahingollista, ja sen sijaan olisi keskusteltava aina siitä onko "tämä ja tämä" pornoa. Tässä valtavana ongelmana on tietysti se, "kenen arvot". Nimittäin normaalisti kaikki sensuuri tehdään aina ja kaikkialla vedoten jotenkin arvoihin ja ideologioihin joiden kautta ne arvot tulevat. Porno on tässä pohjimmiltaan auktoriteetin asemaan nostetun moraalikäsityksen määrittämää "kiellettyä seksuaalisuutta" tai ainakin sen toteuttamisen rajoittamista. Moraalinäkemykset eroavat tässä kohden suuresti, ja mukaan astuu monia ensimmäisen määritelmän ongelmia:
___3.1: Pitääkö nilkkakuvat kieltää kaikkialla, vai vaan Viktoriaanisissa kulttuureissa, vai ainoastaan Viktorianaikaisen englannin arvoja kannattavilta yksilöiltä? Tämä sama kysymys tulee vastaan oluenmyynnissä: Islamilaiset eivät saa juoda olutta, joten pitäisikö kaikkien oluen juominen kieltää jotta he eivät ajautuisi kiusaukseen?
___3.2: Toinen, yleinen näkemys on se, että pornografia tarkoittaa kaikkea sellaista seksuaalista aineistoa joka vahingoittaa naista. Yleisesti keskustelussa nostetaan esiin juuri naisten oikeudet. Tämä kertoo siitä että miestä ei nähdä pornon suhteen uhrina, mutta se on naiselle ensisijainen asema.
___3.3: Kolmas yleinen näkemys on se, että porno on seksuaalista aineistoa joka turmelee. Tätä kautta se rikkoo jotain "yleisiä arvoja", ja muuttuu yksilön oikeudesta yhteisön asiaksi. Tätä kautta yhteisön arvomaailma on se, mihin on ikään kuin pakko peilata: Yksilön arvoillahan ei voida antaa arvoa koska hän voi sanoa että aineisto "muuttaa" häntä, tai jopa "kehittää" häntä johonkin suuntaan. "Turmelu" on tätä kautta helposti vain mielipide. Erikoiseksi konventioihin vetoamisen tekee se, että Usein esitetään että pornografia olisi vain pienten käyttäjäryhmien juttu. Tämä riippuu taatusti käytetystä määritelmästä. Se on kuitenkin hyvin levinnyt ja taloudellisesti pärjäävä, joka viittaa päinvastaiseen. Marginaaliryhmät eivät voisi tuottaa valtavan suurta kannattavuutta. Se, mitä konnotaatioissa kokeetaan "pornografiaksi" ei siis ole yleisiä näkemyksiä vastaan. Jos moraali on yhteisön moraali, se tarkoittaa sitä että normatiivisen näkemyksen mukaan suuri osa "pornografian" nimellä myytävästä ja tarjottavasta aineistosta ei olisikaan "aitoa pornoa", vaan vaan harmitonta "erotiikkaa". Toisaalta turmelua vastaan puhuu se, että se itse asiassa vähentää ikäviä asioita. Jos tämä on siis perustelu sen vähenemiselle, olisi johdonmukaista väittää että tämä asiantila jotenkin velvottaisi siihen tai tekisivät pornosta jotenkin tuettavan asian, jota kannatettaisiin ja tuettaisiin rikollisuuden vähentämisen ja yhteishyvän nimissä, kuten vaikka uskontojen kohdalla tehdään.
Kun asiaa katsoo laajemmin, on selvää että "seksuaalisesti eksplisiittinen materiaali" voi kulkea hyvinkin erilaiseen tulokseen sen suhteen, onko se pornoa vai ei, vaikka sen kiihottavuus, kantaaottavuus tai haitallisuus ei olisi edes erimielisyyden alla. Ongelmana aiheessa onkin se, että tämä hämärtyy. Olisi syytä keskittyä siihen, mitä haittaa asioista on. Näin samanmielisyys nousee näennäisen erimielisyydenkin takaa helposti ja usein.

Erikoinen 1 ja 3 aineiston välillä on se, että jos asiaa katsotaan laajemmin, harva itse asiassa pitää niiden sisältöä samana. Syy on siinä että kun 3 vahingoittamista pidetään keskeisenä elementtinä, harva itse asiassa pitää sitä seksuaalisesti kiihottavana. Tätä kautta valtaosa esitetystä pornografian nimellä kulkevasta aineistostakaan ei olisi "aitoa pornoa". Raiskaamiset, kuolleisiin sekaantumiset, lapsiporno, silvontaporno, väkivaltaporno ja muut haitalliset asiat ikään kuin "yleistä kannanottoa ajatellen" eivät ole 1 kohdan pornoa mutta ovat ehdottomasti 3 kohdan pornoa. Moraaliarvoiltaan konservatiiviset suosivat tavallisesti juuri tätä määritelmää mutta käyttävät sitä huolimattomasti. He vaihtavat 1 ja 3 kohdan määritelmiä, jotta kaikki seksuaalisesti kiihottava saataisiin kiellettyä automaattisesti pahaksi. Itse asiassa tällöin he eivät argumentoi asiasta, vaan määrittelevät koko ilmiön pahaksi vain sen vuoksi että he eivät pidä siitä. Vastaavalla tempulla voitaisiin kieltää aivan mitä tahansa. Jos uskonto määritetään kultinkaltaiseksi, eli sen harmin ja haitan mukaan. Ja sitten vaihdetaan uskonnon määritelmä yleensä hengellisyyteen ja sanotaan sitten että kaikki hengellisyys tulisi kieltää, harva ottaisi juttua vakavasti.

Yleensä ottaen tästä käy selviksi se, että suuri osa erimielisyyksistä eivät ole edes näkemyksellisiä. Aiheen piirissä kaikki ongelmat määritelmäepäselvyyksissä korostuvat: Yksimielisyys saattaa hämärtyä määritelmäerimielisyyksien taakse. Ja toisaalta joskus sama termi ja sama kanta voi johtaakin erimielisyyteen: Joku voikin vastustaa koko pornografiaa ja toinen vain sitä vahingollista osaa, heillä on keskenään eri määritelmät ja samat sanat. Heidän välillään on tällöin erimielisyys, joka ei näy kovin helposti. Se näkyy vain laajemmassa analyysissä. Ja tällöinkin vain, jos aiheet kuten taidekuvat astuvat mukaan keskusteluun.
Tämä korostaa sitä että aiheen parissa ei voida vain "kokea". Jotta voidaan ylipäätään ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa, joka on minimitaso aidolle kommunikaatiolle, ei täyty jos ei olla tarkkoina. Siksi on tiedettävä mitä määritelmiä kukin käyttää, ja että niissä myös pysytään.

Pornon käsiraudat, missä saa käyttää ja missä menee rajat.

Kun mietitään lakiasioita, on pakko miettiä myös sitä mitä valtio saa kieltää ja mitä ei. On oltava jotain perusvapauksia ja joitain perusvelvollisuuksia. Lisäksi eston voimakkuudesta tulisi jotenkin voida päättää. Perinteisesti eroottiseksi luokitellun aineiston esittämisen puolta on pidetty taiteilijoiden ja liberaalien toimesta. Sen sijaan uskonnolliset ja konservatiivisest tahot ovat pyrkineet kieltämään sitä. Yleensä tässä on muutama perussyy:
1: Seksi itsessään nähdään pahana, jolloin sen tekeminen aina on syntiä. Siispä sen esittäminen taiteessa tai pornografiassa on kiellettävä.
2: Seksi itsessään on hyvä asia, mutta pornografia vetää sen väärään paikkaan. Toisin sanoen tämä on sama, kuin vaikka jumalanpalvelus, joka on kirkossa harras tilaisuus, mutta jos se tehtäisiin kaatopaikalla kasassa ihmisen paskaa, se olisi jotenkin luonteeltaan herjaava. Liberaalit taas voivat vastustaa samaa aineistoa joko sen takia että se haittaa naisen oikeuksia ja mahdollisuuksia, orjuuttaa ja tekee hänestä kohteen, objektin.

Toisaalta taas monet, feministitkään, eivät ole vakuuttuneita että se olisi vahingollista. Ja silloin sen rajoittamiseen ei heistä pitäisi olla syytä. Osasta kaikki seksi muuttaa naisen kohteeksi, toisten mielestä vain väkivaltaporno ja alan alipalkkaus tekee niin. Kolmannen mielestä syyllisiä on myös silloin, kun alla on "vapaaehtoinen pakko", eli se että ihminen elää köyhyydessä ja ainut vaihtoehto säälliseen elämään on ammatinvalinta. Tällöin ihminen voi valita köyhyyden. Mutta reiluksi tilanteeksi sitä ei voi silti sanoa.

Molemmissa linjoissa esiintyy tietysti myös moraalin laillistaminen (legal moralism), joka on siitä erikoinen tapa, että siinä vastuu moraalisista toimista otetaan yksilöiltä pois. Se on näkökanta, että jos jokin asia on paha, siitä on tehtävä myös rikollista. Tätä kautta moraalia ei vahdi yksilö, vaan ympäröivä kulttuuri. Oikeus päättää asiasta ei siksi ole yksilöllä vaan yhteiskunnalla. Tätä tapaa voidaan perustella sillä että valtio suojelee kansalaisiaan vahingoittamasta itseään. Ongelmia tulee tietysti tilanteissa, jotka itse näkee harmittomina mutta joita jotkut muut paheksuvat. Pahimmissa tilanteessa valtio muuttuu "isoksi veljeksi", joka kontrolloi toimintaa. Totalitaariset kulttuurit ovat tyypillisesti eläneet tällaisessa tilassa. Yksilön asioista on tehty yhteisön asioita.

Toinen perustelu on tietysti moraalinen paheksuttavuus. Pornografian myyminen aikaansaa paheksuntaa koska se kritisoi uskontojen periaatetta jossa pornografia on kielletty. Tässäkin takana on totalitaristisista valtioista tuttu periaate, jossa kritisoiva diskurssi ja vaihtoehtoiset mielipiteet kielletään. Toisaalta yhteiskunnan pornografistuminen on tuottanut hankaluuksia, kun pornografiaan törmäävät nekin jotka siihen eivät halua törmätä. Tilannetta voi verrata vaikkapa passiiviseen tupakointiin.

Normaalisti liberaalit vastustavat yhteisön valtaa määrätä asiasta, vaikkapa uskonnon kautta. Tosin tässä usein asetetaan poikkeuksia, kuten lasten kohdalle. Yleisenä ilmiönä liberaalissa näkemyksessä porno on sensuuria. Voidaan siis eräällä tavalla sanoa että on yleistä asettaa jotain rajoitteita, ja pitää asiaa enemmän rajanvetokysymyksenä. Tässä perusteluna voi olla vaikkapa esitys siitä että aikuinen osaa miettiä asioita ja on fysikaalisesti eri tavalla kehittynyt. Toki hieman vastaavan tapaista argumentaatiota esiintyy myös pornografian kieltäjillä. He suojelevat yhteisön heikkoja ja ymmärtämättömiä jäseniä, joista osa vain sattuu olemaan aikuisia. Tällöin tilanne vertautuu esimerkiksi huumeisiin, joita aikuisetkaan eivät saa laillisesti.

Jos asiaa lähestytään John Stuart Millin harm principlen kautta, sensuuriin pitäisi olla hyvä syy. Sensuurilla pitäisi estää selvä haitta. Ja se pitäisi rajata siten että harmitonta ei mene tarpeettomasti mukana. Luudalla pitäisi lakaista vahingoittava aineisto. Tätä kautta huumeiden kielto suojelee henkeä ja elämää, mutta pornografian kohdalla tilanne on selvästi erilainen. Ja on selvää että valtaosa pornografiaksi kutsutusta ei aikaansaa ongelmia, jos ongelmaksi lasketaan vain fyysinen vahingoittuminen. Ongelmia tässä perustelussa tulee NAMBLA:n kohdalla. Se kun perustelee lapsipornoa sillä että lapset pitävät siitä. Heidän mukaansa tästä ei siis ole haittaa. Lapsiporno pitäisi siis heistä laillistaa.

Kysymys on tavallaan siitä kuinka suuren arvon ilmaisunvapaudelle antaa. Pornografia on ehkä makaaberia, mutta se on kuvallista ja sanallista ilmaisua. Eihän sananvapaudessakaan kielletä kliseisiä mielipiteitä. Toinen on sen henkilökohtaisuus. Henkilön moraali on hänen käsissään ja seksuaalielämä ei oikeasti muille kuulu. Tätä kautta pornografian kieltäminen on hieman sama kuin komentaminen siihen kenen kanssa saa mennä naimisiin. Tietyssä määrin tätä on tietysti myös laki joka estää lasten kanssa naimisiin menon. Homoseksuaalisten avioliitot ovat jo monisyisempi tilanne. SM -pornossakin on kaksi vapaaehtoista. Täyttyykö harm principlen ehdot, vai onko tarvetta sessiokohtaisempaan tarkasteluun, mikä tarkoittaa tarkempaa erittelyä, määrittelyä ja tarkkailua?

Kaikkien onneksi Millkin hyväksyy suostuttelun, suorastaan kehottaa siihen. Ihmisiä saa siksi varoitella tai suositella jotain asiaa, mutta ei kieltää. Yksilö voi itse päättää ottaako hän toisen esityksen vakavissaan vai ei. Tätä minä kannatan. Hieman kuten uskontojenkin kanssa. On hyvä että tarjotaan. Mutta pakko ei pitäisi osallistua. Ja halutessaan ilmiötä pitäisi voida välttää. Ja osa on sellaista settiä, että on hyvä että kielletään.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Auttavia mielikuvia.

Usein ihmiset saadaan ymmärtämään erilaisia asioita antamalla heille mielikuvia. Tämä on ollut historiallisessa miekkailussa tyypillistä: Asioita on lähestytty helpottavien vertausten kautta. Esimerkiksi Fiore dei Liberi on esittänyt ruumiin roolit vertaamalla esimerkiksi jalkoja torneihin, joka kertoo jalkojen roolista tasapainossa ja vakaudessa.

Tällä kertaa ajattelin esittää pari sellaista mielikuvaa, jotka minusta auttavat paljon "perustreenissä". (En välttämättä ole oikea ihminen neuvomaan tässä kohden. Että "omalla vastuulla".)

Döbringerin esitti että on hyvä kuvittella, että miekan kärkeen on kiinnitetty nuora, ja että jokaisessa iskussa tai viillossa tai pistossa miekan kärki ikään kuin vedetään kohteeseen, jolloin se tietenkin etenee mahdollisimman suoraan kohteeseen. Muu osa ruumiista seuraa tätä jälkeenpäin. Tällä saadaan aikaan hyvä, siisti lyönti joka on tehokas ja nopea tehdä. Samalla estyy kaksi melko yleistä perusvirhettä:
1: Se, että ennen lyöntiä vetää miekkaa hieman taaksepäin ja tätä kautta paljastaa mihin on lyömässä.
2: Samoin askellus muuttuu: Kun usein käy niin että astutaan ensin ja lähdetään lyömään vasta sitten. Jalan kannattaa siksi ajatella "lopettavan" tekniikan, ei aloittavan sitä. Tämä johtaa toimivaan hyökkäämiseen.

Koska sennossa käy helposti niin että asennot ovat korostetusti liikaa johonkin suuntaan, koska se vaikeuttaa muiden osien suojaamista tehden toiminnasta hitaampaa. Samoin lantion kanssa tulee helposti vaikeuksia. Nämä molemmat ongelmat voi estää mielikuvalla jossa ajatellaan että navassa on hyökkäyslinjan ydin, joka on kohti vastustajaa. (Kenties tässä on takana jotain samaa, mikä on itämaisessa Ki -voimassa. Vaikka energia ei ole totta, siitä voi olla pedagogisena käsityksenä hyötyä.) Tämä asettaa lantion ikään kuin "mukavasti" oikein. Ochsissa sekä joissain erikoisemmissa "uudemmissa asennoissa" napa tosin heittää hieman tältä linjalta hieman.

Lisäksi on tietysti hyvä miettiä miten jalkatyö liittyy tekniikkaan. Tärkein asia on olla vain kävelemättä, vaan sen sijaan pitää liikkua, jolloin mukana on ruumiinpainosta tulevaa voimaa. Tässä hyvänä muistisääntönä on se, että etummainen jalka osoittaa aina kohteeseen. Kun asennot ovat hallinnassa muuten, ohjautuu asento tällä mielikuvalla aika hyväksi. On vain hyvä muistaa että astuessa etummainen jalka vaihtuu.

Eli juttu hoituu ikään kuin kolmella narulla, jossa yksi on miekan kärjestä toiseen, toinen on omasta navasta toiseen ja kolmas on omasta varpaasta toiseen. Muu on sitä että vain osaa asentojen ja tekniikoiden perusrakenteen. Voisi luulla että tälläiset turhat lisäelementit voisivat vaikeuttaa asioita, mutta minusta ne tuntuvat helpottavan sitä.

Netiketti

"Siitä tulee sellainen lämmin pörröinen olo kun saa ihmiset suuttumaan."

Internetissä, kuten kaikessa muussakin on "hyvän tavan normistoja", kuin ulkoelämässäkin. Tietynlaisesta käyttäytymisestä menettää sosiaalisen arvostuksen. Netissä nämä eivät vain ole yhtä selviä kuin ulkoelämän normit. Internet on sen verran kliininen kanava, että se helposti nostaa esiin huonoja tapoja. Siellä tehdään normaalisti sellaista jota ei tehtäisi muutoin. Reagointi on vahvempaa, eikä sanomisia helposti varota yhtä paljon kuin normaalielämässä. Tämä on tietysti hyvä asia joskus, se kasvattaa avoimuutta, mutta toisaalta siihen liittyy myös huonojen tapojen ja ärhentelyn lisääntymistä.

Tähän liittyen on erilaisia internetlakeja. Ne ovat tietysti osittain humoristisia. Ja on vaikeaa sanoa mikä internetlaki on. Otetaan vaikka tunnettu Godwinin laki. Sen mukaan keskustelun pidetessä muuttuu varmaksi se että jotakuta verrataan natseihin. Tämä voi olla vain havainto, jolloin sanotaan että näin tapahtuu. Siinä voi kuitenkin olla sisällä normi siitä että tälläinen käytös ei ole toivottavaa ja ilmiön esiintuonti vain kertoo että sitä on syytä varoa. Tai se voi vain kertoa että natsianalogioita, kuten mitä tahansa analogioita, voidaan rakentaa lähes mihin tahansa.

Itselläni on tietysti omanlaiseni, melko suora tapa, suhtautua muihin. Usein kommenttini sisältävät sekä argumenttien käsittelyä. Mutta en lainkaan varo sitä että laitan mukaan myös moitetta käytöksestä. Varon vain sekoittamasta argumentin hyvyyttä ja lausujan epämiellyttävyyttä. (Miten onnistuminen, on sitten tietysti oma lukunsa.) On hyvä huomata, että vaikka persoonaa kohtaan hyökkääminen ei ole argumentti, on kommunikaatiossa mukana myös sosiaalisia puolia. Jopa minä ymmärrän tämän. Näin esimerkiksi opettaja voi sanoa Matille että "olet laskenut matematiikan laskusi väärin" ja näyttää miten se pitäisi tehdä (argumentti) ja vihjata sen jälkeen että on rumaa heittää toisia luokkalaisia kuminpalasilla (sosiaalinen puoli). Kun opettaja ei sano että laskut on väärin koska kuminpalat lentelee, tai että huono laskutaito tarkoittaisi surkeaa käytösnumeroa, on tilanne aivan OK.

Sillä mielestäni provosoituja tai suuttuja ei aina ole väärässä. Usein tietysti on. Monesti sanotaan että "ei pidä provosoitua jos provosoidaan". Joskus on kuitenkin hyvä miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että antaa provosoijalle takaisin. Etenkin jos provokatiivisia ja kyseenalaisia keinoja käytetään muiden halventamiseen. Niiden käsittely ja ääneen lausuminen voi poistaa niiden tehon, jopa niin että ikävyydet palautuvat lähettäjälle. Reagoimattomuus muistuttaa minusta liikaa koulukiusaamista ja muuta sivusta seuraavien tapaa suhtautua. Asiasta heittäydytään ulkopuolelle, ja juuri tätä kautta toiminta voi ylipäätään jatkua.

Yleisesti ottaen minua ärsyttävät muutamat seikat, jotka eivät ole internetlakien listalla. Tämä ei ole mikään "yleinen tuomiolista", mutta tämän avulla on melko helppoa tajuta suurin osa käytöksestäni.

Kuten huomata saattaa, nämä kohdat käsittelevät enimmäkseen sellaista kohtaa, jonka voisi ottaa "asenteeksi".
1: Autoritaarisuus. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö sisällyttää oman itsensä kuvailua osaksi argumentaatiota. Tämä kohta ei tarkoita sitä että henkilö ei saisi olla ylpeä osaamisestaan, vaan siitä että lausuntoon yritetään lisätä painoarvoa lähdeviittailun sijasta siihen miten hyvä asian esittäjä on. Tässä apuvälineenä voi olla jopa "itseoppineisuuteen" vetoaminen. Omakustannekirjailija voi esimerkiksi muuttua omalla retoriikallaan alan johtavaksi tutkijaksi Suomessa. Kuitenkin asia keskittyy siihen että henkilö on itse "niin paljon asiaan tutustunut ja sitä tutkinut", että hän on sen ehdoton auktoriteetti. Danth’s Law käsittelee juuri tätä kohtaa, mutta kattaa alueen vain hyvin suppeasti. Sehän sanoo että jos joku esittää voittaneensa väittelyn, hän on todennäköisesti hävinnyt "isosti". Erikoinen piirre on se, että auktoriteettia rakentava usein esittää omin sanojensa mukaan kumoavansa muiden auktoriteetteja. Kirjoittelun "sosiaalinen rakenne" on sellainen, että hän rakentaa itselleen asemaa. Mutta vain vastustajilla on auktoriteetteja, ja vain nämä on lupa ottaa kritisoitaviksi. Vastustajan auktoriteettiaseman saavuttamiseksi saattaa riittää tutkimuksen tekeminen, ja tulokset jotka eivät itseä miellytä. Näiden tekemä tutkimus on tietysti "tieteitä" isoilla heittomerkeillä. Eikä niiden sisältöä välttämättä tarvitse edes opetella.
2: Henkilö on ns. "One Trick Pony", yhden tempun hevonen. Tämä tarkoittaa sitä että henkilö innokkaasti johdattelee keskustelun sivuraiteille, ja aina tiettyyn aiheeseen. Tässä avainasemassa on päsmäriys, jota ei välttämättä huomaa ensimmäisellä kohtaamisella. Mutta hän vie, olipa aihe mikä tahansa, aiheen aina yhteen tiettyyn asiaan. Kun kerran toisensa jälkeen keskustellaan samasta asiasta ja tietystä näkökulmasta, olipa lähtökohta mikä tahansa, on selvää että näissä "spin offeissa" ei ole kyse yleisestä keskustelusta. Näiden henkilöiden keskustelutaito tiivistyykin siihen miten johdatella asia "siihen heidän asiaansa". Tämän suurin rike on minusta se, että se ei lainkaan kunnioita muita aiheita. Siinä implisiittisesti esitetään että vain tämä yksi asia on kiinnostava, tärkeä tai juttelun arvoinen. Muut aiheet tallautuvat jalkoihin, niistä puhuminen vaikeutuu suuresti. Muiden arvo on vain siinä miten hyvin siitä saadaan johdateltua puhe taas siihen samaan asiaan. Ja tämä asenne erottaa tämän vaikkapa jostakin asiasta tai aihepiiristä innostumiseen. Jos ihmisellä on tietty kiinnostuksen kohde, ja harrastuneisuutta, hän voi olla joko asiantuntija tai ainakin sellainen jota kannattaa kuunnella. One trick pony taas ei ole vain "innostunut".
3: Epätasapuolisuus. Tämä tarkoittaa sitä että mielestäni "hyvä lukutapa" tarkoittaa sitä että esittäjän oletetaan olevan täysjärkinen ja looginen. Silloin näkökulmia yritetään valikoida siten että toisen näkemys olisi fiksu. Tässä apuna voi käyttää paikallispolitiikan ja ulkopolitiikan rinnastamista: Paikallispolitiikan asiat voivat olla järkeviä vain tietyllä tasolla. Ulkopolitiikan asioiden esittäminen paikallispolitiikassa voisi olla melko irrelevanttia, päätöksentekovalta niihin olisi muualla. Samoin paikallispolitiikan esittäminen ulkopolitiikassa on tietysti usein irrelevanttia. Siksi onkin hyvä katsoa missä määrin ja millä ehdoilla on samaa mieltä. Ja vasta jos toinen rajauksen jälkeen esittää ettäon harjoittamassa ulkopolitiikkaa paikallisesti (tai toisinpäin), tätä on syytä kohdella kritiikin julmimmilla moukareilla. Mielestäni "tuomittavaa" on yleinen asenne, jossa toinen on paitsi väärässä, myös moraalisesti paha. Sellainen, jossa paikallispoliittisen näkökulman esittäjä siirretään ulkopolitiikkaan vain siksi että toisella on ns. "väärä mielipide". Asiat on käsiteltävä erikseen, niiden välillä ei välttämättä ole yhteyttä. Ja se, että erimielisyyteen liitetään moraalittomuutta kertoo yleisestä toiseuttamisesta, jossa itse nähdään oikeassa olevana, samanaikaisesti hyvän ja moraalisen kulman kautta ylivoimaisena, johon erimieliset ovat alemmassa asiassa. Toki ihminen voi osoittaa vaikka että skientologia on sekä tieteellisesti heikko että tekee moraalittomia toimia. Kysymys on siitä että asenteellisesti erimieliset automaattisesti sidotaan vastemielisiksi. Joskus näihin liittyy myös huhupuheita, urbaaneja legendoja. Se, kuinka helposti vaikkapa erimielisistä leviävä sähköpostikierros otetaan todesta, kertoo siitä miten reilusti asiassa ollaan mukana. Jos tietyn tason kritiikkiin ei sovelleta lähdekritiikin ja luotettavuuden arviointia, se kertoo siitä että henkilö ei osaa sitä mitä filosofit kutsuvat kriittiseksi keskusteluksi. Siinähän mukaan kuuluu molempisuuntainen kriittisyys. He ovat vain arkikielellä kriittisiä, eli he vihaavat ja vastustavat jotain tiettyä tahoa keinolla millä hyvänsä. Ja usein sekä kannattavat sekä puolustavat jotain toista lähes ehdoitta.
4: Lisäksi itseäni inhottaa se, että henkilö teeskentelee mukavaa ja utelee samalla henkilökohtaisuuksia. (Etenkin jos puhkuu raivoa jos ei anneta. Ja yrittää taas lempeästi.) Henkilökohtaisista asioista uteleminen on yksinkertainen keino hankkia manipulatiivista tietoa. Tätä voidaan käyttää henkilöä vastaan. Henkilökohtaiset asiat ovat aina julistukselle helppoja keinoja käännyttää toinen eiasiapitoisilla argumenteilla. Erityisen pahalta tilanne näyttää jos toinen on vain yksipuolisessa suhteessa, eli hän joko vain ottaa tietoja. Mutta myös jos hän itse tunnustaa asioita menneisyydestään. Jälkimmäinen on yleistä uskonnollisille tahoille: Henkilö voi kertoa miten hän on aikaisemmin ollut vaikkapa kannabista poltteleva pikkurikollinen ja alkoholisti, joka on nyt paremmassa tilanteessa. Tieto on toki henkilökohtainen, mutta se ei koske nykyisyyttä. "Admit past, deny today's flaws" -strategia itse asiassa rakentaa ideologista ylivertaisuutta: Nykyinen on niin paljon parempi, kuin se vanha. Näin tieto tasapuolistuu, ja mahdollisesti satuttavat tiedot siirtyvät vain toiseen suuntaan. Toiselle puolelle siirtyy vain tietoa joka voi vahvistaa ideologisen käännyttäjä-julistajan nykyidentiteettiä. Laajemmin sanoen kaikki manipulaatioon perustuvat menettelyt rakkauspommituksesta lähtien ovat tietenkin bannilistalla. Kaikki missä pyritään ensin horjuttamaan ja tekemään heikoksi, ja sen jälkeen rakentamaan ja ehdottelemaan uutta persoonaa ja jossa tätä uutta persoonaa pyritään ylläpitämään vaikkapa yhteisillä tilaisuuksilla, ovat sellaisia että arvostustilanne minun silmissä tipahtaa nollaan välittömästi.
5: Anonyymiteettiin liittyen voidaan katsoa että se antaa mahdollisuuden olla vastaamatta sanomisistaan. Siksi en yleensä arvosta anonyymejä. Tämä ei tarkoita pelkkää "anonyymin" statusta kommentointikentissä. Se koskee sitä että ei mitenkään yhdistetä siihen kuka kommentoija on. Voit tietää kuka "anonyymi" on. Vakaat nimimerkit eivät ole läheskään yhtä huono asia, koska ne ovat kuitenkin yhdistettävissä samaan tahoon. Puhtaasti anonyymejä tai vakaan nimimerkin sijasta kaikista pahimpia mielestäni ovat ehdottomasti "yhteispeliä harrastavat sukkanuket", sock puppetit. Niissähän sama henkilö rakentaa useita eri nimimerkkejä, jolla näytetään että tiettyä mielipidettä kannattaa useampi. Erityisen pahoja sukkanukkeja ovat "nimimerkinvaihtajat". He vaihtavat samassa paikassa nimimerkkiä toistuvasti. Silloin heidän kommentointihistoriaansa on lähes mahdotonta seurata. Nimimerkin vaihdolla voidaan myös paeta ikäviä tilanteita ja aloittaa oman agendan levitys ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman vastuuta vanhoista sanomisista. Samalla näyttää tietysti myös siltä että useampi kannattaa asiaa, joka tietysti on toimivan tehokas sekä manipulatiivinen, joskaan ei argumenttina minkään arvoinen, keino.