Tämän blogauksen takana on tarve. Nimittäin monet esittävät että kun tieteelle ei ole kunnon määritelmää, ei normatiivisella tieteenfilosofialla olisi tilaa, tieteen määrittelystä pitäisi kokonaan poistua ja sen sijaan korostaa relativistisia näkökantoja. Olen hyvin erimielinen, ja tiedän että en ole tässä asiassa ollenkaan yksin.
Aloitan jutun alusta.
Termi "science" tuli englannin kieleen 1300 -luvulla. Sanan etymologia oli latinan sanassa scientia, tieto. Nimeämisen takana oli silloin tietysti eräänlainen määrittely, joka kertoisi mistä asiassa on kyse. Tässä siis korostettiin että se liittyy vahvasti tietoon, se on ns. "knowledge". 1600 -luvun lopulla ajattelun ja päättelyn teko nimenomaan kokeenomaisesta tiedosta sai suosiota. Kuitenkaan ennen vuotta 1775 ei ihmiset kuvanneet toimintaansa tuolla nimellä. Eikä kukaan esittänyt yleistyksiä siitä mitä tiede oli. Tieteentekijöitä kutsuttiin varhaisemmilla ajoilla esimerkiksi virtuooseiksi. Ja ennen kaikkea tiedettä ei määritelty, ja jokaisella tutkijalla oli yksityiset syytä uskoa että he olivat tekemässä tietoa, että kokeet käsittelivät totuutta ja perustelua, uskomisen oikeuttamista, kokeellisella menetelmällä.
Vasta Auguste Comte ja Ernst Mach miettivät demarkaatiota. Eli he alkoivat miettimään mikä erotti heidän toimintansa muusta toiminnasta. Tieteen ja "muun" eroa.
Tämän jälkeen tieteen määrittely muuttui tärkeäksi. Ja esimerkiksi Popperin työn tuloksena syntyi formaali kriteeri tieteelle ; Saatiin abstrakti ominaisuuskokoelma, jonka avulla voidaan erottaa mikä on tiedettä ja mitä ei.
Mielenkiintoista kyllä, Popper löysi kriteerinsä juuri halunsa "sulkea näkemyksiä ulos tieteestä" -kautta. Eli melko ideologisesti. Hänhän etsi kriteerejä psykoanalyysin ja kommunismin kieltäminen mielessään: Hän halusi sulkea ne tieteen ulkopuolelle, vaikka niitä kutsuttiinkin siihen aikaan tieteeksi. (Popper halusi kieltää tieteen asemasta myös astrologian, jota taas väitettiin tieteeksi, mutta tätä ei otettu vakavasti.) Tämä ei tietenkään vaikuta kovin reilulta tavalta!
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että määritelmää hakiessa on kuitenkin tavallista että haetaan sekä asioita jotka ovat ja asioita jotka eivät ole. Ja näiden välille etsitään eroja. Tätä kautta elämän määritelmää voidaan katsoa valitsemalla eloton kivi ja miettimällä mikä sen erottaa elävistä olennoista. Tässäkin, kuten tieteessäkin, määritelmät ovat vaikeat. Formaalia ja hyvää muotoa on vaikeaa löytää. Silti kummankaan kohdalla kyseessä ei ole "turha määritelmä". "Epämääräinen" tai "ei valmis" ei ole käsky heittää rukkasia naulaan, on vain hyväksyttävä että "hei, me ei aikusten oikeesti olla valmiita". (Tämän myöntämättömyys olisi myös typeryyttä.) Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä että joskus ei voitaisi olla varmoja, ja että epätäydellistä ja hiomista vailla olevaa määritelmää ei voitaisi joskus käyttää. (Koira on elävä ja kivi kuollut, vaikka elämän määritelmä itsessään onkin harmaasävyinen ja kaikkea muuta kuin valmis.)
Yleinen ongelma tieteen määritelmissä on se, että se joko sulkee sisäänsä "liikaa" tai sulkee "liikaa ulkopuolelleen". Eli ollaan liian leppoisia ja sitten huomataan että minun iltaiset masturbaatiotoimet täyttäisi tieteen määritelmän. Tai sitten niin tiukkoja että käytännössä mikään ei täyttäisi sen vaatimuksia. Joskus määritelmät ovat jopa molempia: Vääriä asioita pääsee sisään ja vääriä ulos.
Tietenkin se, että näin voidaan sanoa, perustuu siihen että me kuitenkin jotenkin tietäisimme mitä tiede on. Tietäisimme jo ennalta mikä kuuluu ja mikä ei. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme perustella tämän ... meillä pitäisi olla suuntaviivat sille mitä tiede on. Muutenhan erottelua voitaisiin nähdä vain mielipidekysymyksenä.
Demarkaation, tieteen erottamisen epätieteestä ja eitieteestä, takanahan on yksinkertaisesti se, että kun asioille haetaan perusteluja, täytyisi olla jotain periaatteita, joilla me voimme tunnistaa että väitteillä on mitään luotettavuutta. Eli että voimme luottaa että ne ovat totta (ja miten vahvasti). Pelkkä leima "naurettavaa bullshittiä" ei ole perustelu, vaan väite. Tätä kautta seuraa se, että meidän on itse asiassa pakko kohdata demarkaatiokriteeri. Sitä ei voida lakaista maton alle : Kun demarkaatio käsittelee perusteluja, on joka ikinen datan analysointi, jossa haetaan "oikeaa ratkaisua" sellainen että siinä on joko ääneen lausuttuja (formalisoituja) tai hiljaisia (implisiittisiä), demarkaatioväitteitä.
Jos joku vaikka esittää että valta pitäisi siirtää formaalista tieteen määrittelystä tieteen tutkimusohjelmille jotka ovat hedelmällisiä ja konsistentteja, on sitä mieltä että demarkaatio tarkoittaa tutkimusta, joka on sisäisesti yhdenmukaista ja joka tuottaa paljon tutkimusta. Tätä kautta myös demarkaatiota vihaavienkin tieteensosiologisissa versioissa (kaikki tieteensosiologit eivät siis vihaa demarkaatiota!) on mukana tieteen määrittelyä : Siinähän valikoidaan "kohde jolle ollaan antropologeja", eli tarkkaitlava kohde sekä valitaan, rajataan sekä määritetään tiedeyhteisöön kuuluvaksi. Vaikka tieteensosiologiaa usein kuvataan erillisenä tieteen määrittelystä, näin ei siis itse asiassa ole. Sen mukaan demarkaatio vain kulkee enemmän sosiaalisen suhdeverkon ja työskentely -ympäristön ja muiden vastaavien piirteiden kautta.
Liian moni luulee että demarkaatio voidaan kokonaan välttää, mutta kuten näytetty, se on itse asiassa mahdotonta. Joko demarkaatiot ovat esillä, jolloin kaikki tietävät mitä ne ovat. Tai ne ovat implisiittisesti, jolloin ne ovat ideologisesti salakuljetettuja, ja jopa sellaisia joita väittäjä ei ole itse edes huomannut. Tosiasiassahan tämä tarkoittaa sitä että normatiivisen tieteenfilosofian kieltäjät haluavat lakaista reagointinsa maton alle, tehdä omista tieteen määritelmistään tabuja sillä ovelimmalla tavalla, jolla se on mahdollista. Eli määrittelemällä ne olemassaolemattomiksi. Mitä ei ole, siitä ei voida puhua. Kuitenkin on selvää että demarkaatio on mukana heidänkin käsittelyssään. Siksi herääkin kysymyksiä siitä miksi tälläinen epäfilosofinen tabu tulisi sallia?
1: Lisäksi syntyy kysymyksiä siitä miksi ne halutaan jättää käsittelemättä, ja tästä päädytään helposti mielenkiintoisiin ideologis -maailmankuvallisiin kysymyksiin. Entä jos tässä onkin haluna vallankäyttö : Kun määritelmän tekemisen yrittämistäkin kutsutaan vallankäytöksi ja omat selvästi olemassaolevat määritelmät kätketään jotta niistä ei puhuttaisi, voidaan tästä vetää tiettyjä persoonaa ja ideologiaa koskevia päätelmiä.
Tiivistetysti voisi siis sanoa että nykyisin vain likimain yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä. Ja se on se, että tieteenteko liittyy jotenkin tietämiseen. (Tosin tässäkin on näkemyksiä joissa tiede on vain tietty instituutio joka harjoittaa tällä hetkellä vallankäyttöä, joka ennen kuului papeille.) Eli paljon on vettä virrannut, ja yhä ollaan tieteen alkuperäisessä määritelmässä ja sen ympärillä pyörimisessä.
1: Näkökulma on kuitenkin muuttunut tieteenfilosofian seurauksena, aika paljonkin. Ennen oletettiin että kun puhutaan "tieteellisestä tiedosta" puhuttiin "totuudesta". Ennen tiede "todisti". Nykyisin taas ajatellaan että puhutaan enemmänkin "oikeuttamisesta", jossa korostetaan sitä että tiede on "toistaiseksi paras selitys". Minkään nykyään vallitsevan teorian ei siis enää väitetä edustavan sellaista aristoteelista varmaa ja oikeassaolevaa ja lopullista tietoa, johon tieteen nimessä sen alkuaikoina viitattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti