Imitointia ja liioittelua.

Taiteen kutsutaan jäljittelevän totuutta. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä että esitettäisiin asiat niin kuin ne ilmenevät, vaan pikemminkin niin, että taiteilija yhden yksittäistapauksen kautta onnistuu sanomaan jotain olennaista, joka sopii moniin. Tässä on mahdollista myös käyttää liioittelun menetelmiä. Tällöin sanoma, joka muuten ei tulisi esiin, tulee sanotuksi.

Karkeasti voisi sanoa että kulttuuri, viihde, tarinat on jaettavissa kahtia:
1: On kulttuuria, joka on eskapistista. Siinä tuodaan illuusio, jossa epätavallisille ihmisille tapahtuu epätavallisia asioita. Murhat, väkivalta, ja seikkailu, joita ei muuten ole kohdattavissa, tuodaan esiin. Näissä on yleistä vahva stereotyyppisyys : Hyvä ja paha ovat selvästi esillä, jolloin voidaan esittää kannanottoja myös tosiasioihin. Hyvän ja pahan rajat tulee esitettyä. Tämä ns. populaarikulttuuri liioittelee. Eli se rakenteellisesti ottaa erikoisia tyyppejä ja erikoisia tapauksia ja pistää niitä yhteen.
2: Toinen tyyppi taas esittää tavallisia ihmisiä ja tavallisempia asioita. Niissä on "vähemmän erikoistehosteita", olipa taidemuoto sitten elokuva tai kirja. Tämä on liioittelun sijasta sävyiltään surrealistista, jossa arkiset asiat ilmenevät oudosti ja tuovat esiin niiden kummallisuuksia, tai sitten aivan arkista. Niissä sanomat ovat piilotetumpia ja jännitteet voivat olla monisyisempiä.

Populaarikulttuuri on useammin ensimmäistä, ja korkeakulttuuri jälkimmäistä. Näihin suhtaudutaan monella tavalla. Otan esiin mielestäni erilaisimmat. Molemmat rakentuvat sen varaan minkälaisia ihmisten ajatellaan olevan. Loppu rakentuu tämän päälle.

Ihminen hegemonian edustajana ja propagandan kohteena : Populaarikulttuuri hegemoniaa välittävänä ja vahvistavana voimana, korkeakulttuuri niitä horjuttavana voimana.

Ensimmäisessä tulkintaperinteessä on tavallisesti oletettu että populaarikulttuuri vain tukee valtarakenteita. Tätä kautta sen tarinat ovat hegemoniaa edustavia. Elokuvantekijöiden pääsyyksi katsotaan rahan hakeminen, ja tämä saadaan mukailemalla valtarakenteita. Ei siksi että joku hallitsija maksaisi, vaan siitä että menestys saadaan kun kansalle on saadaan sirkushuveja. Jos elokuvan sanoma on sellainen että katsoja ei sitä jaa, se ei menesty. Se herättää inhon ja vihan tunteita. Joten menestys perustuu siihen että rakennetaan stereotypioita niiden näkemysten mukaan jotka ovat sillä hetkellä vallassa.

Näin syntyy tarinoita jotka seuraavat niitä perusajatuksia ja arkkityyppejä, joita ei todellisuudessa ole välttämättä olemassa, mutta jotka ovat sen hetken kulttuurille olennaisia tarinoita. Elokuvat siis vahvistavat niiden katsojien ennakkoluuloja vahvasti : Ne ovat propagandaa, koska sen hetken valtiomuoto ja moni muu on tämän kyseisen näkemyksen seurausta : Ylemmät valtarakenteet ja näkemykset ohjaavat sen, mikä niissä on vallassa. Tämä johtaa jämähtämiseen ja vahvistamiseen, ja tämän prosessin seurauksena hegemonia vahvistuu. Silloin stereotyyppiset näkemykset vahvistuvat. Ääritila vakiintuu. Viihde -elokuvat muistuttavat yhä enemmän toisiaan, koska kaupallisuus haluaa toisintaa menestyksensä, ja saa tuen vahvistetuilta stereotypioilta. Erilaisille näkemyksille jää vähemmän tilaa. Viihteestä tulee tasapäistettyä, ja se ohjataan usein sen mukaan että kaikki, myös tyhmimmät, ymmärtävät.

Näin uskotaan että esimerkiksi väkivaltaiset elokuvat aikaansaisivat väkivaltaa : Jos vaikka elokuvissa esitetään tiukkoja hyvä - paha -jakoja, niin se antaisi ihmisille ikään kuin luvan tehdä tiukkoja jakoja myös arkielämässään. Eli jos elokuvan poliisi ampuu rikollisia - "Jippiaijea, motherfucker" - se vahvistaisi näkemystä että oikeillekin poliiseille luvan ampua rikollisia. Tässä korostetaan sitä miten näkymät rakennetaan huolellisesti : Tehdään kuvauspaikalla, puvuilla, valaistuksilla, propeilla ja erikoistehosteilla aidon näköinen maailma, jossa tapahtuu liioiteltuja asioita. Tällöin todellisuuskuva vääristyisi, kun harhan rakentava lavastuskoneisto ja koodarinörttien laumat ovat piilossa.

Elokuvissa sen sijaan rikotaan historialliset totuudet : Historiallinen elokuva on useammin aidosti puetettu, etenkin sotilaitten kohdalla, mutta tapahtumien kulku eikä sankareiden maailmankuvat ja näkemykset eivät ole aidosti historiallisia, vaan anakronisia mielikuvia nykyajasta. Se, että ihmiset tietävät sen viihteeksi ei heistä auta, koska näkymät vaikuttavat alitajuisesti.

Tämän kiertämisessä korostetaan tietysti epäkaupallisuutta. Pitäisi uskaltaa tehdä elokuvia, jotka tehdään vaikka tiedetään että niistä ei tulisi kassamagneetteja. Marginaalisuus tarkoittaa vähemmän suosittujen vähemmistöjen asian kuulemista. Korkeakulttuurilla on tätä kautta erityinen arvo, koska se saa arvonsa älymystöltä ja kriittisiltä taiteilijoilta. Näkemys toisaalta pelkää joitain poikkeuksellisiakin ilmaisumuotoja. Esimerkiksi pornografian katsotaan olevan opetusmateriaalia, joka vääristää ihmisten näkemykset aidosta seksistä.

Ihminen ajattelevana tulkitsijana : Populaarikulttuuri korostavana esiintuojana, korkeakulttuuri piilovaikuttavana ohjauksena.

Toisessa tulkintasysteemissä korostetaan sitä että elokuvankatsojakin osaa ajatella. Kun asian ymmärtää viihteeksi, se on viihdettä. Ihminen osaa rakentaa myös vastakkaisia prosesseja. Elokuvan sanomakin voidaan tulkita monella eri tavalla : Se, että jokin asia tapahtuu ei tarkoita että elokuvan tekijä pitäisi tätä haluttavana asiana. Silloin se onkin näyttävä esimerkki siitä, miten väärin tuo tapahtuma on. Näiden erottaminen toisistaan tapahtuu maailmankuvallisen tulkinnan kautta. Esimerkiksi jos elokuvankatsojalla on ennakkonäkemys stereotypioista, hän voi nähdä tarinan niitä vahvistavina, kun taas joku toinen voisi nähdä sen jopa vallitsevien tarinankerronnan konventioiden pilkkaamisena, ivasirukuksena. Tulkinnat kertovat siksi myös katsojan ennakkoluuloista ja näkökulmista. Ei voida erottaa mikä osa näkemyksestä on elokuvan käsikirjoittajan, ohjaajan, näyttelijöiden, leikkaajien ja mikä elokuvan katsojan tulkintaa.

Tässä tavassa tulkita korostaa massaviihteen eskapistista luonnetta. Sen sijaan että viihde kertoisi miten asiat ovat, se ajaa ihmisen kauemmas, fantasiamaailmaan, joka on selvästi erilainen. Näin se ei suinkaan rakenna todellisuuskuvaa, vaan vapauttaa ihmisen siitä. Liioittelussa haetaan eskapismia, "todellisuuspakoa", "irtautumista" esimerkiksi töistä jne. jolloin liioittelun syykin on selvää. "Jännää, seksiä ja väkivaltaa." Ne tunnistaa helposti viihteeksi. Rakenteen analyysikin on selkeyden vuoksi helppoa. "Tappajarobotin mielipiteet eivät välttämättä edusta yhtiön tai näyttelijäiden tai kenenkään muunkaan kantoja". "Tapahtumien viittaukset todellisiin ihmisiin, tapahtumiin, eläimiin sekä kuolleiden varjoissa vaeltaviin ovat satunnaisia." "Hahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä." Tämän vuoksi vaikka Japanissa animeviihde on suosittua ja niissä on usein erittäin väkivaltaisia tarinoita, ne eivät ole tehneet japanilaisista erityisen väkivaltaisia. Samoin maan erikoinen hentaikulttuuri, jossa voi esimerkiksi olla lesboinsestiä ja lonkerohirviöitä, ei suinkaan ole tehnyt heistä hillittömiä pervertikkoja : Maa on tunnettu sen erittäin pidättyväisestä maailmasta, jossa tietyt toiminnat pidetään kiellettyinä, ja niiden kannattajat eivät suinkaan voi viihteen piirteiden suosiosta huolimatta voi imitoida populaaritaidettaan julkisesti.

Sen sijaan arkinen systeemi näyttää arvoineen paljon "oikeammalta". Niissä on kuitenkin yleensä mukana tekijän utopia, kirjailijan tai elokuvantekijän näkemys. Ja tätä on usein vaikeaa huomata, se on "hyvin haudattu". Tulkintatavassa näitä pidetään manipulaatioteholtaan "vaarallisempina" tässä suhteessa. Sillä siinä utopia tulee esiin mutta sen ideologisuus on kätketty : piilotetut näkemykset ohjaavat silloin tulkitsijaa helpommin, hänhän ei kovin helposti huomaa tätä vaan arkisuus ottaa myös sanoman arkiseksi, yhtä todelliseksi. Ne kertovat ikään kuin siitä että miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Ja kun ohjailu on hienosyisempää ja piilotetumpaa, sitä on vaikeampi huomata. Ja vapautuakseen jostain valtarakenteesta, se pitäisi ensin nostaa esiin. Stereotypioiden käyttö voi tuoda epäuskottavuuden tunnetta ja nostaa yhteiskunnan luuloja selvästi esille, jolloin niistä voidaan vapautua.

Tietenkin myös tässä näkemyksessä puolustetaan erilaista taidetta. Koska jos jostain aiheesta ei saisi tehdä juttua, se kertoisi siitä että on tabuja joita ei saisi nostaa esiin. Niiden esilletuominen antaa mahdollisuuden myös puhua niistä, ja tätä kautta syntyy mahdollisuus vapautua niistä. Kun elokuvassa pikkupoika murskaa murtomiehen pallit mallia "Yksin Kotona", voi syntyä keskustelu siitä "saako näin tehdä". Ja kun asia on tuotu esiin, voidaan miettiä onko esimerkiksi Yhdysvaltain lainsäädännössä kohtia jotka antavat lainvalvojien tai tavallisten ihmisten "puolustaa itseään liiallisin keinoin". Näin esimerkiksi pornografian kieltäminen kertoo seksuaalisuustabuista, ja näistä pitäisi päästä eroon : Pornoelokuvien erittäin epätodellisia tilanteita ja suorituksia ei pidetä opetusfilminä tai näkemyksen muokkaajina, vaan nimenomaan eskapismina.

Kahden tulkinnan kautta voidaan miettiä pilakuvien kautta.

Kun piirretään karrikatyyrejä, niissä korostetaan ominaisuuksia. Vähäpuheisesta tehdään mykkä. Erikoistuntomerkkejä korostetaan. Suuret korvat isonnetaan. Hahmosta tulee liioiteltu, ja tälle epätodelle kuvalle nauretaan. Satiirissa ei sen sijaan yleensä yritetä nähdä ihmisen taakse. Siksi poliitikot ovat keulakuvia, eikä sitä kiiltokuvaa revitä pois, jonka he työpaikkansa portailla ovat päälleen liimanneet. Opittujen maneereiden taakse ei pyritä näkemään eikä haeta sitä mitä nämä ihmiset haluaisivat olla tai olisivat. (Mikä on tietysti mahdotonta, koska meille luonne ei juurikaan ilmene. Maneerit takaavat sen että ihmiseen ei ole tarttumapintaa.) Poliittinen satiiri luo liioiteltuja kahtiajakoja. Ne tuovat esiin asioita, jotka muuten voisivat jäädä huomaamatta. Niille voidaan nauraa. Ilman korostamista ei olisi pilkkaa, joka taas sisältää muutospotentiaalin. Toisaalta satiiri kieltämättä tukee sitä kuvaa joka kansalaisilla on aina poliitikoista.