"Syytön vastoin tahtoaan. / Aseena hiipuu työni vaalea. / Hän katsoo perään, hymyilee: / Rummutukseen herään. / Kerään sanat maasta. / Lausumatta ei jää "erään". / Millaista on kirjoittaa kun kaikki on sanottu. / Millaista on nukahtaa kun ilman peittoakin on liian kuuma."
(Absoluuttinen nollapiste, "Valtani viimeinen päivä.")
Koska minussa on aina ollut vähän flâneurin vikaa, joudun joskus hieman hankaliin tilanteisiin. Tällä kertaa aiheeksi voisi nostaa musiikin ja bänditoiminnan.
Olen musiikkiopistoaikoihin liittyen ja muutenkin soitellut ihmisten kanssa myös yhdessä. On ollut bändiä, jolla on itsetehtyjä huonoja biisejä pari kappaletta, innostusta mutta ei muuta toimintaa eikä kunnianhimoa. ("En tahdo olla vihannes, tahdon olla passionhedelmä.") Sitten on ollut niitä järjestettyjä, joissa on musiikkiopiston tai muun tahon järjestämät keikat, ja joissa soitetaan jostain syystä aina covereita. Sitten oli se bändi, joka ei koskaan lähtenyt käyntiin. Basisti muutti rovaniemelle ja ties mitä muuta vastaavaa. Kakkoskitaristista tuli merimies. Minä en koskaan hommannut sitä banjoa joka piti.
Sitten on se kauhein malli bändejä. Tämä on valitettavasti se tuorein.
Sellainen minulle tuli vastaan nyt. Voisin aloittaa sen sanoilla "kohtasin kerran tiellä mustalaisen". Mutta mies ei ollut mustalainen. Paitsi ehkä elämäntapasellainen. Hän tuli spontaanisti kyselemään ("lausumaan mulle tuo") soittotaidostani. Kerroin. Tässä vaiheessa hän tietenkin usuttaa kaljalle ja jopa tarjoaa. Hänen tarkoituksenaan olisi kasata bändi. Pääsisi soittelemaan. Ongelmana tässä kaikessa on se, että hänellä ei ollut vielä kappaleita. Tai oli "muutama juttu kehittymässä". Jutun edetessä olikin selvää, että jotenkin minun tehtävänäni olisi rekrytoida lisää väkeä soittamaan. Oletus soittotaidosta sisälsi oletukset laajasta seuraelämästä ja kontakteista. No, joku voi ehkä olla sellainen. Minä en. Tämä häslinki on tietenkin tavallista. Katastrofin merkkejä on ilmassa, kun henkilö alkaa korostamaan sitä miten hän haluaa olla solisti, ykköskitaraa voi ehkä soittaa. Roolitus on tietenkin tärkeä osa, mutta yleisesti ottaen "tämä malli ihmisiä" ei soita treenatakseen tai soittaakseen, vaan ollakseen keulakuva. Homma tuli selväksi, kun hän alkoi puhumaan demonauhan tekemisestä. Hän ryhtyi tekemään tälle pikaista aikataulua ja selitti siitä. Ennen kuin ensimmäistäkään kappaletta on kasassa. Ennen kuin bändiä on kasassa. Ennen ainuitakaan treenejä.
Kappaleita ei lisäksi kyselyistä huolimatta syntynyt kasaan. Tai siis jotain oli koko ajan pian tulossa paperille.
Musiikista puhumisen ja kehittelyn korvasi se, että puhuttiin siitä demosta ja siitä kuinka pian tehdään miljoonia. Kyllästyin tähän touhuun. Ymmärrän toki innon joka bänditoimintaan voi liittyä. Mutta en ymmärrä "intoa tuotteeseen jota ei ole olemassakaan". Liian vähän teologia sellaiseen.
Onneksi tietä riittää. Tein asian tietysti kohteliaasti, eli ilmoitin että sitten kun on kaksi biisiä kasassa, niin soittaa. Tiedän että tätä päivää ei koita. Demonauhasta intoilu vie sen ajan jonka kappaleiden tekoon tarvittaisiin. (Minähän en osaa säveltää, joten tämä taito minun on ulkoistettava.)
Tällä tarinalla on opetus. Voit arvata sen ylempää. On tietty persoonallisuustyyppi, jolla on innostusta ja kunnianhimoa mutta ei musiikkia. Ne bändit ovat niitä bändejä joissa ei ole edes mukavaa olla. Kunnianhimottomissa bändeissä rämpyttely sen sijaan on yleensä jopa paineita päästävää ja rentouttavaa touhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti