Kun katsotaan ihmisiä, jotka jaksavat innokkaasti harjoittaa päivästä toiseen jotain asiaa, helposti ajattelee että innostus olisi sellaista että se tekisi kaikesta toiminnasta mukavaa ja nautittavaa. Kuitenkin tässä tänään tuli introspektion kautta mietittyä, että miksi minä olen toisissa asioissa parempu kuin toisissa en. (On aina tosi egoa boostaavaa toimia omana neuvojanaan. Mihin sitä empiiristä metodia ja ulkopuolisen näkökulmaa muka tarvitaan?) Erottavana tekijänä on harjoittelun määrä. Tämä ei ole varmaan kenellekään yllätys. Mitä enemmän jonkun asian kanssa tuhraa, sitä paremmaksi siinä tulee.Mutta sitten mietin, että miten tekijät jakautuvat. Syntyi tulkinta : innostusta tarvitaan, mutta sitä täytyy laajentaa ja jakaa kahtia:
Ensin on pintainnostus, joka saa touhaamaan lyhytjänteisesti jonkun asian tiimoilla. Sillä saa nopeita pikakursseja asiasta. Niistä oppii nopeasti "jotain". Itse asiassa on yllättävää miten nopeasti innostuksissaan voi oppia jostain asiasta. Tämä innostus perustuu siihen että juttu on kivaa juuri tekemisen hetkellä. Tylsää asiaa taas ei saa päähän muuten kuin isolla toistolla. Tällä ei kuitenkaan pääse kovin pitkälle. Koska tosiasiassa treenaaminen pitkäjänteisesti on aina ja pakosti jossain määrin tylsää.
Ja tässä tarvitaan se toinen innostus. Sellainen "henki" ja "kipinä", joka on luonteeltaan aivan erilaista. Se ei ole aktiivinen ja räiskyvä ja helposti näkyvä. Se on sen sijaan se, joka saa lähtemään ikävään keliin heilumaan puu -ulokkeen kanssa, vaikka touhu ei ihan hirveästi huvittaisi "juuri tänään". Kun on vittu lokakuu, ulkona tylsä ilma, ja muutenkin elämän perusväri soittelee isoäidin kuoleman kautta molliasteikkoakin. Se on sitä innostusta, joka on pitkäjänteisempää, ja auttaa sietämään sitä että se juttu on tylsää.
Tosiasiassahan "huomenna" -tila venyy ikuisuudeksi, jos sitä toisenlaista innostusta ei tule. Tai ainakin minulla tekee.
Tätä sotkee tietysti lahjakkuudet. Tankkaan ruotsia, mutta olen siinä hirveän huono. Joku voisi sanoa että "ei lahjakkuutta". Oikea syy taitaa olla se, että en ole innostunut. En kummallakaan tavalla. Lahjakkuus voi tietysti auttaa innostamisessa, kun aluksi onnistuu ja oppii, se kannustaa jatkamaan. Ja pitkälläkin jännitteellä katsoen jotain etenemistä tapahtuu, vaikka tylsää onkin. Ja lahjakkuus auttaa tässä. Mutta ei se toimi ilman työtä.
Ikävintä tässä huomiossa on tietysti se, että olen peruslaiska touhottaja. Johan bloginkin sisältö näyttää että "Jack of all trades" Ja kaikki englanninkielentaitoisethan sen aforismin jatkon tietää: "master of none".
Piirros on omani. Ideana oli että pianon koskettimet jatkuisivat ikuisuuteen, mikä viittaisi vaadittavan treenin määrään. Tarkkasilmäinen huomaa yhdellä sormella pimputtamisen ja kaksi vasenta kättä. Nehän ovat vasta "alussa". Töitä ei tietysti koskaan saisi selittää auki, mutta en vain osaa olla hiljaakaan. Onhan Penn ja Tellerkin taikureita, jotka myös näyttävät miten ne taikatemput tehdään. Rikon tabua. Sori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti