Tutkimusote vai kerettiläisyys?

Uskonnonopetuksessa ajetaan näkökulmaa jossa keskiössä on "oma uskonto". Eli ensin tutustutaan oman identiteetin kannalta tärkeimpään kulttuuriin. Tätä moititaan, mutta usein vähemmälle huomiolle jää, että täsmälleen sama asennoituminen on myös äidinkielessä. Suomalaiset klassikot ovat erityisen oleellisia. Ja etenkin historian opetus on painottunut Suomen ja Euroopan tapahtumiin ja näkökulmiin.

Tämä vihjaa siihen suuntaan että identiteetti on hyvin oleellinen osa koulutuksen sivistämissuunnitelmaa. Se on jonkinlainen perusasenne, jolla asiat tehdään. Koulutusputken jälkeen ihminen helposti katsoo asioita oman maan historian ja oman uskonnon kautta, koska muut ovat vieraampia. Tämä voi vahvistaa identiteettiä, ja toisaalta myös lukita sitä muuttumattomammaksi.

On toki selvää että koulutuksessa ollaan yleissivistäviä, ja myös omasta identiteetistä erkaudutaan. Historiassakin käydään itämaisiakin asioita samoin kuin buddhalaisuuden kanssa vietetään aikaa uskontotunneilla. Mutta tämä sitoo yhteen kulttuuriin.

Voisin tietysti valittaa siitä, miten tämä tarkoittaa sitä että vaikka kuinka korostetaan sitä miten annetaan eväät ajatella itse, niin vahvasti se näyttää olevan niin, että uskotaan että erilainen ajattelu on mahdollista vasta yhdestä omasta identiteetistä lähtien. Ja vielä pidemmälle ; Esitetään että tämä identiteetti on tietty. Ja että valtio ja koulutuslaitos päättävät mikä se on - ja että tämä tiivistyy joksikin joka on ylhäältä ohjattua ja yhteiskunnan kansalaisilleen tunkema. En jaksa toistaa tätä, koska se on kliseinen osa "postmodernia tulkintaperinnettä".

Otan esiin sen sijaan se, että postmodernismi ei ole vastustavassa vaan vahvistavassa osassa juuri tämänlaista asioiden opiskelutapaa kohtaan. Identiteettikeskeistä lähestymistapaa voisi sanoa äärimmäisen postmoderniksi näkökohdaksi. Joku voisi toki kutsua sitä pahantahtoisesti kulttuuri-imperialismiksi ja yhtenäiskulttuurin leipomiseksi. Mutta tosiasiassa juuri tämänlainen asenne on hyvin yleistä ns. postmodernissa intellektuellismissa. Feministit kirjoittavat naisten historiaa. Toisetkin kirjoittavat oman alakulttuurinsa historioita. Kun Totuus perinteisessä mielessä hylätään, otetaan tilalle maailmankuva. Postmodernismissa identiteetti luo ikään kuin oleellisen perspektiivin asioihin.

Se, mitä tässä vähän paheksunkin on se, että näen esimerkiksi monien apologeetikkojen historiantulkinnat äärimmäisen postmoderneina ; Siinä missä feministi sanoo että "naisen näkökulmasta", kirkkohihhuli toitottaa "kristityn näkökulmasta". Kristillisen konservatiivisiiven läpitunkeva postmodernisuus on vahva siitä huolimatta, että näissä samoissa kirjoissa usein tuomitaan postmodernismi syvimpään helvettiin - ja joskus tätä sellaisella tasolla joka on mahdollisimman kirjaimellisesti tulkittu ja mahdollisimman vähän metaforallinen. Syy lienee sama, mikä saa postmodernistin valittamaan tiettyjen kulttuurien kulttuuri-imperialistisuudesta. Syy ei ole tutkimusotteessa vaan kerettiläisyydessä. Tätä ei vain tuoda rehellisesti ja avoimesti esiin oikeilla nimillä, ja viha kätketään metodiin. Väitetään että kysymys on tutkimusotteesta, jota pidetään vääränä ja asenteellisena. Kuitenkin vääryys ja asenteellisuus johtuu pohjimmiltaan kerettiläisyydestä, väärästä maailmankuvasta. Metodit ovatkin hyvin samanlaisia.

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä miten "konservatiivi linjama" pinnallisesti haukkuu ja vastustaa postmodernismia, mutta on itse äärimmäisen vahvasti ottanut käyttöön juuri postmodernin perustelustrategian. Siksi ne ihmiset, jotka vaativat postmodernia perspektiiviä ja Suomalais-identiteettikeskeistä otetta uskontoon ja historiaan, ovat juuri niitä jotka vastustavat kaikista koviten sitä jos joku lähestyy asioita oman, heistä poikkeavan, identiteettinsä kanssa. Postmodernista epätieteestä valittavat osuvatkin usein oikeaan muiden kohdalla. Ja kun heidän huomionsa kohdistetaan heihin itseensä, syntyy loputtomasti ironiaa.

Kaunis on lintu

Valitsemani otsikko ei ole kieleltään hyvää suomea. Kieliopillisesti on hyväksyttävää sanoa että "lintu on kaunis" mutta ei sanoa että "kaunis on lintu". Ero johtuu siitä että kielessä on jako substantiiveihin ja adjektiiveihin. Adjektiivi on käsite joka kuvaa substantiivia eikä toisin päin. Ajatus on luonteva myös filosofian puolella. Usein nähdään että on ilmiö (vertautuu substantiiviin) jonka määritelmä (kuvaus) koostuu joukosta attribuutteja (jotka vertautuvat adjektiiviin).

Näin ollen kun kutsumme lintua kauniiksi, kuvaamme siinä olevaa tiettyä ominaisuutta. Tässä sanomisia rajoittaa usein se, että käsitteet ovat edustavia mutta ei kattavia. Lintu siis kelpaa edustamaan kauneuden ideaa mutta ei olemaan koko kauneus. Idea on hieman sama kuin jos meillä olisi punainen omena voimme sanoa että omena edustaa punaisuutta, mutta on silti väärin sanoa että punaisuus olisi omena. Punaisia asioita kun löytyy paloautoista, joulupukeista ja raivonaamoista.

Jako substantiiveihin ja adjektiiveihin on hyvin oleellinen jotta voidaan esimerkiksi käsitellä sujuvasti vaikkapa likööreitä. Likööreitähän kulkee kaikenlaisissa sateenkaaren väreissä. Tällöin kaikki liköörit eivät ole samanvärisiä. Normaalisti tavataan kuitenkin sanoa että likööri on vihreää, ei että vihreä on likööri.

Ja tätä kautta voidaan mennä jopa hieman kompleksisemoaan suuntaan. Voidaan jopa sanoa että käsitteiden sisällä on usein hierarkiaa. On esimerkiksi oikein sanoa että kaikki kissat ovat eläimiä mutta ei että kaikki eläimet ovat kissoja. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska eläimen käsite sisältää useita attribuutteja. Samoin kissan. Näin ollen hierarkisuus ei enää koske yhtä piirrettä kuten punaisuutta vaan sillä voidaan käsitellä jopa suurempia asiakokonaisuuksia.

Tai näin ainakin siihen asti kunnes pakkaa sekoitetaan.

Kauneus on siitä mutkikas käsiteltävä, että se on hyvin monisyinen. Siinä missä vihreän käsite on sisällöllisesti hyvinkin yksinkertainen, on kauneus monen asian yhteisvaikutusta. Se ei kuitenkaan ole lajikäsitteen tapaan hierarkinen. Näin ollen kun "linnun" sanotaan olevan "kaunis" on mukana kaksi monimutkaista käsitettä jotka menevät vain osittain päällekäin (kaikki linnut eivät ole kauniita, ja on muitakin kauniita asioita kuin linnut.) Tämä muuttuu helposti valtapelilliseksi käsitteeksi siitä kumpi on jotenkin oleellisempi.

Tätä kulmaa edustamaan voidaan laittaa klassinen Platonin ideamaailma. Se on arkijärjelliseti omituinen, sillä siellä on olemassa esimerkiksi kolmiouden idea, linnun idea ja kauneuden idea. Platonille nämä ikuiset ja muuttumattomat ideat ovat todellisuuden syvin olemus, josta esimerkiksi maan päällä elävät linnut ovat vain kalpea ja epätäydellinen heijaste. Ja samalla ne ovat erillisiä käsitteitä. Platon nimittäin esimerkiksi kertoo että ihmisen rakkaus on sitä että ihminen rakastaa toisessa ihmisessä ilmenevää kauneuden ideaa. Tässä kulmassa on itse asiassa täysin mahdollista kääntää hierarkioita päinvastaisiksi. (Kun esimerkiksi liköörin idea ja vihreän idea laitetaan yhteen voi olla täysin soveliasta sanoa että vihreä on likööri.)

Koska kauneus on moninaisista piirteistä ja niiden yhteisvaikutelmista (kuten sommitelmasta) riippuva piirre, tämä on tietysti kaikista mutkikkaimmillaan. Jos on oikein sanoa että "lintu on kaunis" vaikka on olemassa rumiakin lintuja on Platonisessa maailmassa samoista joustavuuden syistä soveliasta sanoa että "kaunis on lintu" aivan samasta syystä.

Joku voisi pitää tätä jopa "antiikkisen" Platonin filosofian heikkoutena. Tokaista siitä että ei ole ihme että filosofiaa on kehitelty vielä äijän jälkeenkin. On kuitenkin joskus vaikeaa sanoa onko tämänlainen omituisuus syy siitä että ajattelukulma on huono vai onko ajattelukulma vain epäintuitiivinen. Kenties meidän tavallinen ajattelutapamme onkin vain huono ja omituisuus jothuu siitä että oikeampi perspektiivi karistaa verhon todellisuuden ja rajallisen ymmärryksemme välistä tässä kohden. Voittajaa voi joskus olla vaikeaa päätellä. Quinelaisen kulman kautta voidaan kuitenkin huomata, että asiaa voidaan itse asiassa ratkaista. Ja tämän mukaan Platon on yllättävän vahvoilla.
1: Quinen eräs ansio on siinä että hän laajensi tieteenfilosofian kulmaa. Positivismin kumoutumisen jälkeen on keskitytty vain siihen miten metafysiikkaa ei voida välttää ja että fysiikassa on aina metafysiikkaa, ja tätä kautta epistemologia ("mitä voidaan tietää") on jotain jota ei voida jakaa erilleen ontologiasta ("mitä perimmältään on"). Quine muistutti että tosiasiassa jos puhutaan maailmasta ja olemisesta, niin mitään puhdasta metafysiikkaakaan ei ole. Tämä muutti pakkaa hyvin oleellisesti. Metafysiikka alistuu tämän jälkeen nimittäin varsin sujuvasti tieteellisen keskustelun piiriin. Ja mukana kaatuu NoMa -periaatteen kaltaisia esteitä.

Sillä kun Quine kiistää jaon analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä, ja esittää että kokemusperäisyys on mukana kaikessa ajattelussa, hän itse asiassa käsittelee asiaa tavalla johon on totuttu värien ja omninaisuuksien filosofian kohdalla. On nimittäin katsottu että jos meillä on esimerkiksi appelsiini, jonka riisumme kaikista atteibuuteistaan, ei jäljelle jää oikeastaan mitään. Näin ollen se, miten asiat meille ilmenevät ovat ominaisuuksiensa joukko. Nämä ominaisuudet ovat aina jossain määrin teoreettisia konsepteja. Esimerkiksi punaisuuden väri on inhimillinen käsiterajaus joka liittyy valon aallonpituuksiin. Tässä käsitteen rajaus on tietysti mukana koska punaisessa on monia eri sävyjä jotka lomittuvat toisiin väriin. Rajanveto on tietyllä tavalla mielivaltaista joka tekee siitä määrittelemällä tehdyn käsitteen. Mutta valon aallonpituus on kuitenkin empiirinen ja eimielipiteenvarainen osa tätä käsitettä.

Quinen maailmassa perusyksikkönä on teoria. Esimerkiksi siinä missä vanhakantainen positivisti ajatteli että hypoteeseilla testataan teorioita, Quine ajattelee että tieteentekijälle pienin mahdollinen perusyksikkö on aina nimenomaan teoria. Näin esimerkiksi havainto on aina teoriapitoinen. Punaisuutta ei voida millään koeaineistolla täysin riisua rajanvetoperspektiivistä. Kun jokin teoria kyseenalaistuu, voidaan juuri tätä kautta päätyä tekemään korjauksia mitä ihmeellisimpiin paikkoihin käsiteverkostoa. (Kun saamme omituisen mittaustuloksen, onko syynä mittausvirhe vai aito asia? -tyylinen kysymys on tässä kohden varmasti arkijärjelle helpoiten taipuvat tapa nähdä asia.) Quinen mukaan vihreys on teoria samaan tapaan kuin likööriyden käsite on sekin teoria. Näin ollen Quinen tapa katsoa maailmaa tavalla joka ohittaa arkikielenkäytön totutun tavan jakaa asiat substantiiveihin ja adjektiiveihin. Karkeasti substantiivit ovat yhdenlaisten teorioiden joukko ja adjektiivit toisenlaisten teorioiden joukko. Tutkimamme ja havaitsemamme maailma on näiden teorioiden yhteentörmäys, kaikki liittyy tavallaan kaikkeen hyvinkin syvällisellä tasolla.

Quinen maailmassa on kenties aivan mahdollista laittaa käsitehierarkioita uuteen järjestykseen, koska kauneuden konsepti on esteettinen käsite jota voidaan lähestyä esimerkiksi havaitsemisen ja ihmispsykologian tutkimuksen kautta. Näin nekin ovat punaisen värin tapaan sekoitus analyyttistä ja synteettistä. Se, mikä laitetaan ytimeen on sitten käsiteverkkokokonaisuuskysymys. Tässä kohden kuvioon kuitenkin astuvat ne substantiivit ja adjektiivit. Kokemustemme pohjalta on helpompaa esimerkiksi tehdä luonnontutkimusta siten että sidotaan tarkkailu linnun kaltaiseen kohteeseen sen sijaan että kohteeksi asetettaisiin kauneus, jota voisi kutsua liihottelevaksi. Kunnes tajuaa että linnut liihottavat, kauneus ei. Toisaalta joskus voi olla järkevää ottaa tutkimuskohteeksi kauneus. Silloin kun esimerkiksi mietitään mitkä syyt saavat ihmiset pitämään tiettyjä lintuja kauniina ja toisia ei, voidaan asiaa tutkia vaikka mielipidetutkimuksen avulla. Ja tällöin saatetaan saada aikaan tuloksia joissa ytimessä onkin kauneus. Kauneus nähdään silloin tarkastelun kohteena ja lintu on tässä hierarkiassa varsin kaukana. (Kaukana vaikka olisivat samassa massallisessa samalla tavalla ympäristöstään sulkien kohdalta tarkasteluun rajatussa kappaleessa.)

Pieni huomio Lallista.

Kävin aikani kuluksi kansallismuseossa. Siellä tutustuin melko tarkoin Pyhän Henrikin Sarkofagiin, jonka historiaan ja sisältöön pystyy tutustumaan netissäkin. Siinä on mielenkiintoisia anakronismeja, kuten suomalaisilla tykkejä ennen kuin se oli historiallisesti mahdollista. (Kuvausaikana se tietysti tunnettiin. Tietyllä tavalla tähän tottuu keskiaikaisessa taiteessa ; Ei esimerkiksi pidä ihmetellä jos Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvissa roomalaisilla näkyy selvästi keskiaikaista aseistusta.) Se ei siis esitä mitää ajankuvaista dokumenttia. Mutta se on kuitenkin kiinnostava ja aika hieno teos.

Siinä on osio, jossa on kolme kohtausta. Kuvassa Lalli surmaa kirveellä miekkamiehen. Kuva herätti mielenkiintoni. (Uutisia, huomioni saa kiinnitettyä "miekka eiposeerauskuvassa" -tyylisillä ratkaisuilla.)

Koska Kansallismuseo antaa valokuvata kuvia omaan käyttöön, kuvasin siitä itselleni paljonkin kuvia. Kuitenkin tähän blogiin laittaminen olisi tuskin omaa käyttöä, joten piirsin tietokoneenruudulta läpi karkean tussivedoksen jossa on yksityiskohta johon kiinnitän huomion. Samalla sain tietysti poistettua kuvasta krumeluureja, joita siinä on paljon. Näin sain itse tässä blogauksessa oleelliset kuva -aiheet esiin, jopa paremmin kuin mitä valokuvat voisivat näyttää.

Kuva on välttämätön, jotta kykenee seuraamaan asiaa. Ilman kuvaa ei olisi onnistunut, joten päädyin karkeaan mallintavaan piirrokseen, jonka kuitenkin katson olevan vähintään riitävän tarkan tarpeisiini. Internetissä ei ollut tarpeeksi yksityiskohtaista kuvaa, mutta Kansallismuseossa vieraillen kykenee kyllä varsin kepeästi tarkistamaan tarpeelliset yksityiskohdat.

Kuva on tyylitelty ja edustaa gotiikkaa. Silti argumenttini rakentuu siihen, että tyylitelty ei tarkoita samaa kuin todellisuuspakoinen. Voisi sanoa että kuva mallintaa jotain. Se, että kuparikaiverruksessa ei ole perspektiiviä on korostanut aikanaan sitä, että perspektiivi kuuluu maalliseen, tämänpuoleiseen. Perspektiivitön, malliteltu kuva onkin "eskapistisen idealistisempi". Tulkinnalle tämä ei tuota mahdottomia vaikeuksia, koska vanhimmat kamppailumanuaalit on tehty ennen perspektiivin yleistymistä. Niissäkin on lähinnä katsomiskulma. (Ja samaan kuvaan on voitu asettaa eri vaiheita tai liioitella jotain tärkeää yksityiskohtaa. Tämä voi itse asiassa jopa helpottaa tekniikan sisällön ymmärtämistä ja vaatia harvempia kuvia saman kuvailuun...)

Kuvassa on selvästi tilanne, jossa Lalli kirveineen iskee miekkamiestä. Miekkamiehellä on miekka pois huotrasta. Miekka vaikuttaa olevan yhden käden armingsword, jota hän pitää taipuneessa asennossa. Lisäksi asento näyttää että Lalli on tarttunut miekkamiestä vasemmasta kädestä ja vääntää sitä sivulle. Maassa on tikari, mitä ilmeisimmin rondel -mallinen. Miekkamiehen vyöllä on tuppi johon tikari selvästi sopii.

Kuva on itse asiassa selvästi kamppailullinen. Kyseessä ei ole yksisuuntainen hyökkäys, vaan molemmilla on aseet käytössä ja esillä. Etenkin miekkamiehen aktiivinen osallisuus toimintaan on suorastaan ilmiselvä. Jo se, että miekkamiehellä on esillä esillä peräti kaksi asetta on kuvaava. Miekan huotra on peräti maassa, eli kohtuu kaukana miekkamiehestä. - Joissain tapauksissa huotra voidaan heittää miekan päältä vihollisen päälle, joten kenties se on maassa tälläisen syyn takia? Tai sitten miekka on vain vedetty huotrasta ja huotra on maassa muutoin vain.

Voidaan jopa nähdä, että tikarikäteen tarttuminen tuollaiseen asentoon johtaen on todennäköinen lähinnä siten, että miekkamies on vetänut tikarin vyöltään ja yrittänyt lyödä tällä. Oikea reagointitapa tällöin onkin tarttua lähimmällä kädellä tikarista ja vääntää sitä. Ranne vääntää tikarin kädestä. Ja kun tikarista päästää, lopputulos itse asiassa näyttää hyvinkin tuontapaiselta. Kuvassa onkin ilmeisesti tilanne, jossa miekkamies on yrittänyt lyödä Lallia vasemmalla kädellä tikaria pitäen (luultavasti tikaria on pidetty "jääpiikki -otteessa" ja yritetty lyödä "rystypuolelta", eli siltä puolelta millä se kuvassakin on.

Isku on siis ikään kuin "torjuttu ja siirretty takaisin siihen suuntaan mistä se on tullutkin", joka itse asiassa on hyvin tavallinen tapa toimia. Isku on torjuttu lähimmällä kädellä, eli vasemmalla.

Ja - aivan kuten kunnon tarttumis-disarmissa pitääkin - Lalli saa otteellaan vaikutuspintaa vastustajansa tasapainoon ja horjuttaa miekkamiestä. Tämän suoman edun voimin hän pääsee lyömään tätä päähän kirveellä. Horjutus tehdään peräti oikeaoppisesti, hyökkäämällä jalkojen väliin. Tämän näkee selvästi siitä, miten miekkamiehen maassa oleva jalka peittää osan Lallin jalan varpaasta. Ja toinen jalka on ilmassa Lallin toisella puolella siten että Lalli peittää näkyvyyden jalkaan melko pitkän matkan. Horjutustilanteen huomioiden voidaan sanoa jopa että ennen horjutusta miekkamies on pitänyt miekkaa todennäköisestä italialaisen tyylin Posta di Fenestra -tyyppisesti, sen verran paljon asento muistuttaa sitä "vielä kuvaushetkelläkin".

Lalli on selvästi ripeästi lyönyt kädessään olevalla kirveellä. Vasen käsi on tehnyt tarttumista ja horjuttamista ja antanut aikaa tälle. Kuvaushetkellä Lallin kirves on ilmeisesti matkalla ylöspäin iskun jälkeen, koska miekkamiehen päässä on päälaella jotain jota on vaikeaa tulkita oikein miksikään muuksi kuin kirveellä lyödyksi haavaksi. (Tai sitten kuvassa on haluttu kuvata Lallin lyömistä ja kuvassa onkin ajallisesti monta vaihetta ; Kirves on itse asiassa samassa kuvassa vasta lyöntivaiheessa että on jo tehnyt haavan päähän.)

Se, miksi miekkamies lyö tikarilla vaikka miekalla on parempi ulottuvuus jää auki. Kenties syynä on ollut se, mitä on tapahtunut aikaisemmin. Kenties kirves ja miekka olivat yhdessä ja estivät niiden tehokkaan käytön. Miekkamies on sitten lähtenyt purkamaan tätä bind -tilannetta siirtymällä lähemmäs - mikä on yksi mahdollinen tapa ratkaista tilanne - ja tätä kautta etäisyyspeli on mahdollistanut tikarin käytön.

Muuten asetelma on jopa kelpo, mutta Lallilla on hieman kapea asento. (Ja ilmeiseti sama on koskenut miekkamiestä ennen kaatamistakin.) Jaloilla joustamisen sijasta Lalli näyttää kumartuvan hieman eteenpäin. Toisaalta nämä yksityiskohdat korostavat kaatumissuuntaa, tekemällä hahmoista "pitkänomaisempia", ja näillä on luultavasti rakennettu sitä goottilaista tyylittelyä realismin edestä.

Valoon vangittu uni

Surrealismi korostaa suuntauksena unenomaisuutta. Se on helpohkoa liittää maalauksiin, kuten Dalín pitkäjalkaisiin norsuihin. Kuitenkin on jopa surrealistisia valokuvia. Vaikka valokuva näyttää siten miten maailma on, on tämä mahdollista tehdä jotenkin.

Surrealismin tyyli ei ole yhtenäinen, ja sen välineistötkin ovat monenlaisia. Tässä kohden tuon esiin muutamia valokuvaajia joista itse pidän. He ovat keskenään hieman erilaisia ja molemmilla on oma mutta leimallinen tyyli.
1: Chema Madoz luo valokuvia, mustavalkoisia, joissa on arkisia elementtejä. Ne vain laitetaan yhteyteen, jossa ne eivät tavallisesti ole. Mutta jotka kuitenkin saadaan ikään kuin liimattua paikkaan jonkin piirteiden kautta. Esimerkiksi tälläinen liima voi olla muoto. Näin on esimerkiksi hänen kuvassaan, jossa tupakointiin tarkoitetussa piipussa on reikiä, jotka kuuluisivat puhallinsoittimeen. Kokonaisuutena asiat eivät ole täysin väärissä paikoissa, vaan osittain väärin.
2: Philippe Rametten valokuvissa on usein värit. Hänen voisi sanoa kuvillaan jotenkin rikkovan maan vetovoiman. Esimerkiksi hän voi asettaa huonekaluja seinille siten, että se näyttää olevan lattia ja seisoa sitten lattialla. Kuvaa kääntämällä näyttää että hän seisoo seinällä.

Valokuvilla yritetään jotenkin ylittää unenomaisen maailman pseudologiikka / ihmisen alitajunnankaltaisuus maailman karuun todellisuuteen.
1: Tässä mielessä valokuvaamiseen surrealistiseen tapaan liittyy usein jonkinlainen taikatemppumainen asia. Valokuvassa surrealismi onnistuu usein, jos se tekee todellisesta abstraktia tai sitten rikkoo todellisuuden lakeja.
2: Surrealistisia valokuvia voi tehdä monilla tavoilla. Usein apuna voidaan käyttää vaikkapa optisia illuusioita, joita hyväksikäyttämällä maailmaan saadaan vaikka mitä. Tällöin todellisuus rakennetaan ja tätä kautta siitä saadaan epätodellisia kuvia - ainakin jostain kulmasta. Joskus jopa todellisuus voi rakentaa olosuhteet oikein. Ulkomailta on jonkin verran valokuvia, joissa on vaikkapa suuri pato jolla kiipeilee vuohia. Vuohet ovat niin taitavia kiipeäjiä, että tilanne näyttää hyvin uskomattomalta. Tiedän myös kuvatun sähkölinjan, joka oli kohdannut tulipalon. Palo oli sammutettu niin että piuhat eivät olleet palaneet. Mutta osa pylväistä oli palanut poikki pitkältä matkalta. Lopputuloksena on se, että nämä tolpat kelluvat linjan jännitteen varassa ilmasa. Oikein kuvattuna tilanne näyttää absurdilta, kun näyttää että sähkölinja killuu ilmassa ja siitä roikkuu sähkötolppia jotka eivät yletä maahan.
3: Hyvin yleinen tapa on yhdistää kuvia yhteen. Tämä voi onnistua joko valottamalla sama filmi useaan kertaan, tai sitten yhdistämällä ne toisiinsa muutoin, vaikkapa kuvankäsittelyllä. Joitain osia voidaan myös venyttää tai kutistaa tai jopa poistaa.
4: Toisaalta valotusta voidaan muuttaa. Pitkillä tai lyhyillä valotusajoilla kuviin tulee omituisuuksia, joita taiteilija voi hyväksikäyttää. Yksi kikka on tehdä kuva valoherkälle paperille, jolle annetaan valoa ja vasta tästä tehdään lopullinen kuva. Toisaalta valokuvia tehdessä pimeään huoneeseen voidaan päästää valoa. Jos kuvankäsittely sallitaan, voidaan kuvan sävymäärityksiä muuttaa hyvinkin dramaattisesti ja tätä kautta kuva muotoutuu kummalliseksi.
5: Myös vaikkapa (hallitusti tai hallitsematta) sotketun lasin läpi kuvat outoutuvat helposti.
6: Perspektiivin avulla voi tehdä monenlaisia asioita. Esimerkiksi katuun voidaan maalata kuvioita, jotka tietystä kulmasta kuvaten näyttävät sopivan maailmaan. Näin saadaan vaikkapa kirjaimia jotka näyttävät leijuvan ilmassa. Tai sitten kerrostalo jatkuukin katutasosta "alaspäin" maalattuna. Oikeasta kulmasta kuvaten valokuvasta saa oikeanlaisen. Väärästä kulmasta ne eivät näytä juuri miltään.

ADD ja moraalin tasottaminen.

Määritelmät ja perspektiivit ovat hyvin tärkeitä filosofisia työkaluja. Esimerkiksi etiikkaa voidaan lähestyä yhteiskunnan ja yksilön tason jännitteiden kautta. Tällöin muut asiat voivat jäädä tarkastelematta, koska ne ovat tässä tarkastelussa irrelevantteja. Tässä mielessä jokainen tarkastelukanta on aina eräällä tavalla rajoittunutta.

Usein ideologioissa käy tietysti samoin, ja tätä kautta syntyy helposti dikotomisuutta, kahtiajakoa. Tiukoissa ideologioissa korostuu usein oikeaoppisuus ja vääräoppisuus ja tästä syntyy hyvin mustavalkoista maailmankuvaa. Tämä on yleensä johdonmukainen seuraus valitusta perspektiivistä. Näissäkin saadaan tietysti harmaansävyisyyttä sitä kautta että joku onnistuu paremmin olemaan oikeaoppinen ja joku huonommin. Tässä saadaan kuitenkin vain yhdentyyppistä kaksiarvoisuutta.

Eri näkemysten mukaan ottaminen lisää luokitteluasteiden määrää ja tätä kautta syntyy lisää sävyjä. Ilmiöstä tulee monisyisempi, mutta sen käsittely on hyvin vaikeaa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että suvaitsevaisuuden lisääminen yhdistää useitakin perspektiivejä.

Jos jatkan väreihin vertauksen kautta, yksi ideologia voi olla punaista, ja sen sävytykset katsovat onko kyseessä tummanpunainen vai vaaleanpunainen. Ja toinen sininen, ja tämän tummuusasteet. Näiden yhteenlaittamalla saadaan mukaan myös ikään kuin violetin sävyt, jotka jäisivät muutoin huomaamatta. Tätä kautta myös ymmärrys koko aiheesta kasvaa.

Tästä löytyy mielenkiintoinen esimerkki ADD -roolipelisäännöstöstä. On mielenkiintoista huomata, että tätä ei ole tarkoitettu pragmaattiseen elämään, vaan sen tehtävänä on tuottaa helposti toteutettavaa peliä joissa hahmoihin saadaan riittävää mielenkiintoisuutta.

"ADD - Players handbook" sisältää sivut 64-69 jotka käsittelevät hahmon aligmenttia. Tässä keskiössä on se, että aligmentti koostuu kahdesta osasta. On "lainkuuliaisuus-kaaoottisuusakseli", ja toinen osa taas on "hyvä-paha" -akseli.
1: Lawful-Neutral-Chaotic -osassa etiikkaa lähestytään yhteiskunnallisuuden kautta. Lawful -hahmo noudattaa yhteiskunnan sääntöjä ja Chaotic -hahmo on käytännössä individualisti. Hahmot jotka ovat lainkuuliaisia, uskovat että organisoitu yhteiskunta on vitaalissa asemassa, jolloin se suojelee ihmisten henkilökohtaisilta pyyteiltä, estää niitä nousemasta pintaan. Chaotic taas korostaa sitä että tulee toimia korostetusti oman mielen mukaan sen sijaan että noudattaisi järjestelmää.
2: Good-Evil -jaottelussa taas korostetaan sisäistä intentiota. Hyvä ihminen yrittää korjata virheensä, ja miettii tekojensa vaikutuksia muille. Evil -hahmo taas ei välitä tekemistään virheistä ja miettii asioita lähinnä omasta kannastaan.

Nämä voivat aluksi tuntua hyvin samanlaisilta. Kuitenkin niissä on olennainen ero. Siinä missä Lawful+Chaotic -hahmo ei ole mahdollinen, on Lawful+Evil on mahdollinen. Perspektiivi kun on ulkopuolisen ja sisäisen välinen. Esimerkin vuoksi esittelen kaikki kombinaatiot. Käytän tässä lyhennelmiä (L=Lawful, N=Neutral, C=Chaotic & G=Good, N=Neutral, E=Evil):
___1.1: LG -hahmo on käytännössä jonkinlainen utilitaristi. Hänellä keskiössä on yhteisön järjestys jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman monelle hyvää. Lakia tulee seurata ja totella, ja tähän liittyy rangaistuksen mahdollisuus. Hyveellinen ritarityyppinen sankari on hyvin normaali LG -hahmo.
___1.2: LN -hahmo taas noudattaa spartalaista maailmankuvaa. Hän luottaa järjestelmään ja tottelee kuin sotilas. Sotilas joka tottelee komentajaansa välittämättä siitä onko käskyttäjä tyranni vai hyväntahtoinen, ei merkitse.
___1.3: LE -hahmo taas käyttää systeemiä omaksi edukseen. Esimerkiksi lakimies, joka ajaa ahneesti omia etujaan ja saa oikeudessa rikollisia vapaalle jalalle, tai joku joka rikastuu laissa olevan porsaanreiän kautta, on hyvin normaali LE -hahmo. Toinen tapa olla LE on olla "Taru sosmusten herrasta" -kirjan Sarumanin tapaan eräänlainen pahojen joukkojen johtaja, jossa tavoitellaan valtaa itselle ja määrätään silti tiukasti. Tottelemattomuudesta kuritetaan kovalla kädellä.
___2.1: NG -hahmo on pluralisti. Hän uskoo että maailmassa on erilaisia tavoitteita jotka törmäävät toisiinsa. Sääntöjen noudattaminen on tätä kautta irrelevanttia, on unohdettava moraalinormistot ja sen sijaan keskityttävä yksilön omantunnon ääneen. Scifi -sarjoissa tavallinen liberaali kaikkia kuunteleva tyyni hallitsija, joka kuuntelee kaikkia osapuolia on hyvin normaali NG -hahmo. Sääntö korvataan keskustelulla.
___2.2: N+ -hahmo on nihilisti. Hänellä ei ole vihantunteita tai ambitioita, ja hän kieltää lain tai laittomuuden merkityksen. Tätä kuvaa irrallisuus, joka ei enää aja yhteisön eikä yksilön asiaa. Toinen luokittava piirre on passiivisuus, toimintaan ei ole mitään syytä. Joissakin saduissa esiintyvä tietäjä joka esiintyy passiivisena meditoijana ja tietäjänä, joka neuvoo kaikkia kysyviä samalla tavalla riippumatta siitä ovatko nämä hyviä vai pahoja, on tätä mallia. N+ -hahmoja esiintyy loppujen lopuksi hyvin vähän tarinoissa.
___2.3: NE -hahmo on totaalisen individualistinen hahmo, joka ajaa vain omaa hyötyään. Henkilökohtainen saavutus on tässä kohden normaalia. Käytännössä hän on joko lyhytjännitteistä nautintoa hakeva hedonisti, joka on laiska tyyppi olla NE. Toinen tapa on olla Nietzscheläinen yli -ihminen joka ahkerasti näkee vaivaa oman päämääränsä eteen. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti tieten tahtoen hyökkää mitään systeemiä vastaan, tai koe antipatioita sitä kohtaan. Hyvien pahojen ja rumien "paha" eli Angeleye on tästä, kenties hieman yllättäen, hyvä esimerkki. Hänhän toimii sotilaana ja yksilönä, rikkoo lakia ja noudattaa sitä, omilla ehdoillaan, mutta ei systeemiä vastaan tai sen puolesta. Jos asialla ei ole hänelle itselleen merkitystä, hän antaa sen vain tapahtua.
___3.1: CG -hahmo on korostetun hyväntahtoinen, mutta sääntöjä rikkova. Tässä tarkoitus siis hyvittää eräällä tavalla keinot, jesuiittojen tapaan. Hän käytännössä hylkää utilitarismin ajatuksen, koska hän ei hyväksy sitä että enemmistön edun nimissä voitaisiin sortaa vähemmistöä. Westerneissä esiintyvä yksinäinen ratsumies ja pistoolisankari, joka ottaa lain omaan käteensä ja päihittää sortajan on hyvin klassinen CG -hahmo. Toinen tapa olla CG on olla eräänlainen klownihahmo, jolloin maailmaan lisätään hyväntahtoista hämmennystä.
___3.2: CN -hahmo ei luota järjestykseen sisällään eikä ulkopuolellaan, ja hän lisää maailmaan kaaosta. Tämä sekoittuu tietysti helposti nihilismiin, mutta käytännössä ero on siinä että CN -hahmo on luonteeltaan aktiivinen. Se hyökkää järjestystä vastaan. Esimerkiksi hullut tiedemiehet jotka luovat hirviöitä "koska voivat" on paljon käytetty selkeän CN -hahmo.
___3.3: CE -hahmo hahmo joka tekee mitä vain jotta siitä olisi juuri hänen ambitioilleen hyötyä. Käytännössä tässä hedonismi ja ahneus ajavat henkilön julmuuteen. Tämä hahmo on elokuvissa hyvin käytetty, julma sadistiyksilö.

Roolipelien maailma on sekin toki monin paikoin stereotyyppinen ja lattea, koska sen tehtävänä ei ole kertoa totuutta tai kauneutta maailmasta, vaan tuottaa helpohkosti viihdyttävää pelaamista. Tähän taas liittyy helposti "tunnistettavuus", joka on käytännössä sitä että tilanen heijastetaan tuttuun viihdemaailmaan ja kertomusperinteeseen, ja joka on tätä kautta karrikoitua ja sanomaltaan tavanomaista.

Kuitenkin se ylittää erilaisissa näkökulmissaan esimerkiksi fundamentalistien etiikkamietinnöt, joissa korostuu lähinnä oikeaoppisuus. Fundamentalismissa intentio ja ulkoinen toiminta sekoittuvat toisiinsa vahvasti, ja oikeaoppinen intentio tarkoittaa oikeaoppista toimintaa ja toisinpäin. Näin eri luokitelmia tavallaan kielletään ja etiikan kirjo on heidän maailmassaan rajatumpi. (Ja siksi mahdollisuus siihen että Jumala muuten täyttäisi LE -luokitelman määritelmän jätetään käsittelemättä, se on ikään kuin mahdoton luokka, kun se että on L tarkoittaa samalla myös hyvää.) Fundamentalismia taas myydään syvällisyysargumenteilla, se on filosofista ja sille esitetään käytännön soveltuvuutta. Kun sinänsää "lattea ja stereotyyppinen pelimaailma" osoittautuu monisyisemmäksi, hiotummaksi ja monelta kantilta mietitymmäksi, herää kysymys siitä onko tähän syvällisyyteen muuta syytä kuin se että sen piirissä otetaan kantaa tiettyihin aiheisiin.
1: Ja tässä kohden suhtautumistapani on sama kuin taiteissa. Pelkkä lajityyppi ja esitystapa ei tee siitä hyvää taidetta. Ooppera voi olla huono tai hyvä, samoin komediasarja. Pelkästään se että juonen laulaa nainen kypärä päässä jousiorkesterin edessä ei tee tuotoksesta hyvää taidetta.

Tiedon epäsuhta.

Tietäminen ja kumoutuminen eivät koskaan ole oikein tasapainossa:
1: Verifiointitilanne. Oletetaan että olemme syöpäseulonnassa. Niissähän tarkastetaan syöpäpotilaita koska heidän elimistöönsä on voinut jäädä jäämiä syöpäsoluista joita ei ole huomattu. Näin syöpä uusii. Kun lääkäri sitten kertoo että "syöpää ei löydy" se ei tarkoita että syöpää ei olisi - vaan että tarkistetaan sitten taas ensi vuonna. Kun lääkäri taas kertoo että "Syöpää valitettavasti löytyi", tiedetään että syöpää on. Tähän liittyen kirjoitin aikanani kryptozoologiasta ja tappajamadoista. Siinä missä lääkäri voi erehtyä, ja koe antaa false positiven, on pieni mutta mahdollinen. Tätä voidaan varmistaa toistamalla testi, joka pienentää epätodennäköisyyttä valtavasti. Eläimen kohdalla erehtyminen on vielä pienempi. Kryptozoologin kiinniottama ja esiin tuoma valtava petolisko jonka kaikki näkevät on tuskin mikään false positive.
2: Falsifiointitilanne. Joissain tapauksissa emme voi varmasti tietää olevamme oikeassa, mutta voimme varmasti tietää olevamme väärässä. Kuvasin tätä induktion ongelman yhteydessä. Kuvitellaan nyt taas tuo Humen kuvaama kalkkuna. Kuvitellaan tälle kalkkunalle kaveri. Kaveri näkee joka päivä että isäntä tuo jyviä. Tämän on rationaalista luulla että sama toistuu joka päivä. Kun kaveri sitten näkee kirveen heilahtavan eräänä päivänä, hän yksiselitteisesti tietää että hänen näkemyksensä on väärässä. Yksi tapaus kumoaa säännön, mutta ennen tätä hän ei mitenkään voi tietää, että näin tapahtuu. Mutta yksi kirveen heilahdus myös riittää.

On siis selvää, että joissain tilanteissa ei voida todistaa vääräksi, ja toisissa edistystä voi tapahtua vain falsifioinnin kautta. Pinnallisesti tarkastellen näyttää että verifiointi sopii tilanteisiin joissa tarkastellaan havaittavia asioita. Sanotaan näitä faktoiksi. Falsifiointi taas tulee mukaan yleistyksissä, teorioissa. Teoriat taas ovat pinnallisesti niitä jotka ennustavat faktoja. Kalkkuna ennustaa havaitsevansa jyviä (fakta 1) mutta havaitseekin kirveen (fakta 2). Tätä mainiota nyrkkisääntöä häiritsee kuitenkin pari asiaa:
1: Nyrkkisääntö kuitenkin mutkistuu, kun muistetaan mitä Quine ja Duhem käsittelivät: Hänhän muistitti että emme suinkaan suoraan havaitse mitään. Kaikki tulee silmiimme ja se käsitellään aivoissamme. Nämä taas eivät ole virheettömiä, tai jos ovatkin, tämä joudutaan perustelemaan siten että niiden toiminnasta on teoria ja on jokin teoria siitä miksi nämä havaitsevat totuudenmukaisesti. Samoin kuin jos katsomme kaukoputkella, olemme rakentaneet kaukoputken valoa koskevien teorioiden pohjalle ja tulkitsemme tätä kautta sen, mitä se tarkoittaa. TS: havainnot ovat teoriapitoisia. ; Niihinkin pitäisi soveltaa falsifiointia kuten muihinkin teorioihin. Tätä emme kuitenkaan käytännössä tee.
___1.1: Ratkaisu tähän ongelmaan on Duhemin-Quinen teesi. Siinä kokonaisuus nähdään verkkona. Mitä isompi määrä sovelluksia teorialla on, ja mitä enemmän tiedeverkko vaurioituisi jos se poistettaisiin, sitä vahvempi käsitys on. Toisin sanoen ero on liukuva, mutta kun teoria saa tarpeeksi tukea, sitä aletaan pitämään ikään kuin faktana tai se ainakin käyttäytyy näin. Siksi meillä on biologinen teoria siitä mikä on kissa, ja mitä ehtoja täytyy täyttää jotta kohde olisi kissa. Kun sitten havaitsemme tähän liittyviä asioita, päättelemme että kyseessä on kissa.
2: Tieteenfilosofian näkemykset itse eivät ole verifioitavissa eivätkä falsifioitavissa. Esimerkiksi verifiointiperiaatteen ongelmana oli se, että se vaati että kaikki pitäisi havaita suoraan. Verifiointia itseään ei voida havaita suoraan. Toki voimme kirjoittaa paperille symbolin "verifiointiperiaate" mutta tämän näkeminen on yhtä paljon verifioinnin näkemistä kuin jos kirjoitan lapulle "Jeesus" ja tämän jälkeen kuvittelen nähneeni itse kristuksen. Sama koskee falsifiointiakin. Duhemin-Quinen teesikin rakentuu sen varaan, että että falsifiointitilanteessa ei ole yksinkertaista faktaa siitä mitä pitää muuttaa, ja siksi pitää kehittää nyrkkisääntö.
___2.1: Ratkaisuna tähän voidaan viitata matematiikkaan. Matematiikassahan kävi niin, että luultiin että matematiikka voidaan todistaa matematiikalla. Sitten tuli Kurt Gödel, joka huomasi, että mitään ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista käsin. Eli oli otettava lisää aksioomia, mutta tätä kokonaisuutta ei voitu osoittaa ottamalla lisää aksioomia. Toisin sanoen matematiikkaa itseään ei voitu osoittaa matemaattisesti. (Etkä voi logiikassakaan tehdä johtopäätöstä joka olisi itse premissisi: Sehän olisi by definition kehäpäättelyä, eli päättelyvirhe.) Onko tämä syy lopettaa matematiikka? Ei. Samoin on vain huomattava, että meillä on pakosti tiettyjä perspektiivejä emmekä voi päätellä mitään ilman niitä. Tapa voi toki olla erilainen, mutta näilläkin olisi tämä sama rajoite. Eli vastaan tähän kysymykseen samoin kuin Karl Popper, kun opiskelija kysyi häneltä että "Voiko falsifioinnin falsifioida?" ; Hän sanoi että "hän opettaa filosofiaa jotta henkilöt voisivat kysyä tuota älykkäämpiä kysymyksiä." Kyseessä ei siis ollut pelkkä ylimielisyys opiskelijaa kohtaan.

Toisin sanoen: Joskus asiat osoitetaan havainnoilla - voidaan sanoa että tällöin puhutaan "faktoista". Voidaan sanoa että tällöin havainto falsifioi vastateorian. Voidaksemme tehdä näin, olemme pakotettuja olemaan kuin kryptozoologian skeptikkoja: Valtavaa tappajamatoa ei ole, kunnes joku sen löytää. Näissä tapauksissa nollahypoteesi eli se tila joka on voimassa "ilman todisteita" on olemattomuus ja positiivisen väitteen esittäjällä on todistustaakka vaikka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta." Synteesinä voimme tietysti olla agnostikkoja ja sanoa että ehkä tappajamatoa ei ehkä ole ja ehkä on. Joka tapauksessa havaitseminen selvästi kumoaa havaitsemattomuuden ja tällöin ainut järkevä vaihtoehto on uskoa olemassaoloon, automaattiseen vastakohtaan. (Varo kuitenkin vääriä dikotomioita! Kaikki asiat eivät ole välttämättä toistensa vastakohtia.) Toisissa tilanteissa taas teemme "teorioita", jotka todistamme siitä deduktiivisesti nostetuilla ennusteilla, hypoteeseilla. Hypoteesi on joko teoria jolla ei ole korroboraatiota eli jonka ennusteita ei vielä ole testattu. Tai sitten se on teoriasta johdettava ennuste, jota testataan ja jolla vahvistetaan tai kumotaan teorioita. Itse pidän enemmän jälkimmäisestä määritelmästä, mutta on silti syytä muistaa että "hypoteeseja ei testata, hypoteeseilla testataan teorioita."

Joskus on selvää mihin suuntaan tiedon epäsymmetria viittaa milloinkin. (Kuten Kryptozoologin etsimä tarueläin vai kalkkunan kirves.) Toisissa taas vaaditaan valtavasti tietoa kyetä päättämään sitä, kumpi tilanne on kyseessä. Poikkeuksetkin voivat olla vain anomalioita, ne tulkitaan vaikka mittausvirheiksi, eivätkä ne silloin kumoakaan itse teoriaa. Tämän vuoksi demarkaatiokriteeriä, eli sääntöä joka yksiselitteisesti erottaa tieteen epätieteestä on vaikea keksiä. Tieteenfilosofia toki pakenee itseään, mutta suurin ongelma on siinä, mihin suuntaan epäsuhdan nuoli osoittaa missäkin yksityiskohdassa ja tilanteessa. Toistaiseksi tähän on vain nyrkkisääntöjä, joiden lukeminen vaatii näkemystä.

On kuitenkin syytä muistaa, että jotkut tapaukset ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Vaikka päivä hämärtyy asteittain yöksi, eikä päivän ja illan eikä illan ja yön välillä ole mitään selvää yksiselitteistä rajaa, on silti fiksua sanoa jotain aikaa päiväksi, jotain illaksi ja jotain yöksi.

Monta ratkaisua.

Kenties eniten päänvaivaa filosofian harrastuksessa on ilmiö, jota kutsutaan nimellä perspektiivien pluralismi. Ilmiö on jo kauan tunnettu, ja varhaisin maininta siitä löytyy Xenophaneelta. Hän oli sitä mieltä että jumaluuskäsitykset joutuvat muokkautumaan katsojien näkökantoihin, ja siksi jos leijonat kertoisivat jumaltarinoita, niiden sankarit olisivat leijonien kaltaisia: Käsitys muuttuisi tarkastelijanäkökulman mukana, vaikka itse termi "jumaluus" pysyy samana. Tämä näkemys on korostunut postmodernismissa.

Perinteisesti ongelmaa on pyritty korvaamaan häivyttämällä yksilö. Tämä tarkoittaa sitä että on tehty jaottelu. On subjektiivinen, intersubjektiivinen ja objektiivinen.
1: Subjektiivinen on yksilön näkökanta. Tämä on katsottu yksilön mielipiteeksi, ja esimerkiksi yksittäisen uskovaisen henkilökohtaiset kokemukset Jumalan läsnäolosta eivät ole uskottavia selityksiä sellaisenaan, niitä täytyisi voida testata ja toistaa.
2: Intersubjektiivinen on ikään kuin ryhmän "äänestystulos", eli käytännössä se että löydetään yksi tai useampi joka on asiasta samaa mieltä. Tämä on esimerkiksi uskovaisten keskuudessa oleva käsitys siitä että eri henkilöillä on samantapaisia psykofyysisiä kokemuksia jumalan läsnäolosta. Tätä kritisoidessaan joutuu jo tulkitsemaan tilannetta enemmän "lajityypilliseksi ajatteluvirheeksi". Tiedettä ei yleensä pidetä äänestyskysymyksenä (vaikka toisaalta hieman paradoksaalisesti luotetaan "tiedeyhteisön kantaan" ja mitataan teorioiden toimivuutta paradigman käsitteellä ; Tämähän taas on pohjimmiltaan taas sitä kuinka moni tiedemies on teoriasta vakuuttunut..)
3: Objektiivinen näkemys taas on sellainen, jossa päätelmä ei riipu katsojan maailmankatsomuksesta, eli se on eräällä tavalla "persoonatonta tietoa" tai "luonteetonta tietoa". Tässä korostetaan että Jumala todistetaan löytämällä tämä pilvistä puhuva, salamoita paiskova olento sen sijaan että jotkut saisivat henkilökohtaisia kokemuksia joita ei voida toisintaa.

Perinteisesä tavassa on korostettu sitä kuinka "ihminen uskoo kun näkee". Kuitenkin etenkin postmodernistit ovat muuttaneet tilannetta ; Heistä "näköala ei mistään" (the wiew from nowhere) ei ole lainkaan mahdollinen: Jo jaottelu "tuo on leijona" perustuu teoriaan leijonista, ei mihinkään objektiiviseen leijonan hahmoon, objektiivisuus on siis mahdotonta. Heistä ihminen "näkee sen minkä hän haluaa uskoa." Eikä muuta vaihtoehtoa ole.

Hieman tämän tapaista ajatusta on käsitellyt myös sellainen pragmatisti kuin Nicholas Rescher. Hän esitti että jokainen kannanotto perustuu aina aporetic clustereihin, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että filosofisella väitteellä on oltava relevantteja väitteitä jotka muodostavat yhdessä ikään kuin perheen, josta syntyy päätelmiä. Nämä taas oletetaan.

Rescher korosti sitä miten on mahdollista törmätä tilanteeseen, jossa annettuun tilanteeseen sopuivat useat eri selitykset, jotka ovat keskenään ristiriitaisia; Ne molemmat eivät voi olla tosia samanaikaisesti. Eikä ole mitään keinoa selvittää mikä tilanne on oikeasti, oikea vastaus on pelkästään vallankäyttökysymys.

Otan tästä keventäväksi esimerkiksi yhden sudokun. Kuten huomataan, kuvassa on ensin annettu ongelma, jolle onkin ainakin kolme erilaista vastausta. Ne kaikki ovat fiksuja ratkaisuja, ja noudattavat täysin sudokujen sääntöjä ; Ne ovat kaikki konsistentteja. Osa kaikkien vastuksien numeroista ovat samoja, mutta olen laittanut tummansinistä taustaa niihin, joissa vastauksissa on eri numeroita. Ei ole mitään keinoa ratkaista, mitä näistä kolmesta vastauksesta lehti, jonka kilpailussa tuo sudoku on ollut, tarkoittaa. Kun vastaus joka on valikoidut ruudut tuosta taulukosta, lähetetään lehteen, lehti vain päättää tuloksen virheelliseksi ja sudokun väärin täytetyksi. Ja vain siksi että sattuukin niin että valikoidut ruudut ovat tummansinisissä ruuduissa. Tässä tiede ja filosofia voi tuottaa nämä kolme konsistenttia tulosta, mutta todellisuus, tässä tapauksessa lehden toimituksen tieto sudokusta, ei ole älyllisesti ratkaistavissa. Voidaan vain lähettää sudoku ja toivoa parasta. Selvää on kuitenkin että kaikki näistä sudokuista eivät mitenkään ole samanaikaisesti se ruudukko joka lehden toimituksella on. Toisin sanoen, perheenä ratkaisut ovat inkonsistentteja.

Tässä kohden on syytä huomata, että tämä korostaa sitä miten tieteessä ja filosofiassa ei voida mitenkään kumota toista teoriaa tai näkemystä vain siten että etsii tukea jollekin toiselle teorialle, ja osoittaa että tämä tuettu teoria ja esitetty näkemys ovat keskenään ristiriitaisia. On yksinkertaisesti osoitettava, että toisen sudoku on väärin täytetty. (Tässä kohden on huomattava, että emme voi vain laittaa jokaiseen tyhjään ruutuun numeroa 1 ja väittää että se on ratkaistu sudoku.)

Recher esittää että filosofiassa ja tieteessä ja muussa vastaavassa rationaalisuutta käyttävässä päättelytoiminnassa joudutaan ottamaan tiettyjä perspektiivejä, tarkastelunäkökulmia. Hänen mukaansa niitä on aina vähintään kolme:
1: Sisällölliset sitoumukset: Tämä tarkoittaa päättelyn peruspremissejä.
2: Metodologiset sitoumukset: Sallitut argumentoinnin ja todistamisen tavat ja esitykset kielletyistä päättelytavoista, päättelyvirheistä.
3: Aksiologiset sitoumukset: Tiedon standardit, eli se mikä on mielenkiintoinen kysymys, hyvä tutkimusohjelma.

Näitä ei voida koskaan välttää. Emmekä siksi voi aloittaa päättelyä "puhtaalta pöydältä". Yskilön henkilökohtaiset kokemukset määräävät sen minkälaiset premissijoukot hän voi hyväksyä. Tämä ei kuitenkaan ole irrationalismia, rationaalisuuden puutetta. Sillä sisäisten näkökulmien on kuitenkin oltava:
1: sisäisten näkökulmien mukaisia
___1.1: konsistentteja, eli yhteensopivia päättelysäännön antamien tulosten kanssa
___1.2: koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa
___1.3: scopeja eli riittävän laajoja
___1.4: elegantteja eli jollain lailla tyylikkäitä
___1.5: taloudellisia eli niissä ei käytetä hirveää määrää premissejä.
2: ulkoisten näkökulmien mukaisia
___2.1: uskollisuuden kokemukset
___2.2: vaikutusalan laajuus.

Tämän pidemmälle sen sijaan ei hänestä päästä. Mutta näin pitkälle päästään. Eli toisin sanoen mitä tahansa ristiriitaista soopaa ei tarvitse sietää. Rescher korostaakin pragmatismia eli teorioiden toimimista käytännössä. Mutta siinä vaiheessa jos tilanteeseen otetaan mukaan hyväntahtoisuuden periaate, alkaa tapahtumaan erikoisia asioita. Hyväntahtoisuuden periaatteessahan ideana on se, että jos jonkun toisen näkemys vaikuttaa sinusta typerältä, se johtuu todennäköisesti siitä että et ole ymmärtänyt sitä, ja vain epätodennäköisesti siitä että hän todella olisi typerä ja ristiriitainen. Tämä ajatus on antropologiassa tärkeä, ja siinä estetään sitä että henkilö oman kulttuurinsa sokaisemana tuomitsisi toiset kulttuurit typeriksi, primitiivisiksi ja niiden kansalaiset typeryksiksi. Kun tämä sinänsä ansiokas ja käytetty periaate otetaan mukaan kuvioihin, käy kaksi asiaa:
1: Emme voisi kritisoida toisten näkemyksiä, edes Rescherin omaa näkemystä, koska kritisointi kertoo enemmän omasta maailmankuvastamme.
2: Emme voi kritisoida tiedettä tai muutakaan ajatteluun pohjaavaa tai sellaiseksi itseään väittävää systeemiä, koska sekin kertoo lähinnä kritisoijan omasta maailmankatsomuksesta.

Tällöin tilanne on todella vaikea erotta irrationalismista. Ja taidan tietää, miten heidän kanssaan tulee keskustella.