Tämä vihjaa siihen suuntaan että identiteetti on hyvin oleellinen osa koulutuksen sivistämissuunnitelmaa. Se on jonkinlainen perusasenne, jolla asiat tehdään. Koulutusputken jälkeen ihminen helposti katsoo asioita oman maan historian ja oman uskonnon kautta, koska muut ovat vieraampia. Tämä voi vahvistaa identiteettiä, ja toisaalta myös lukita sitä muuttumattomammaksi.
On toki selvää että koulutuksessa ollaan yleissivistäviä, ja myös omasta identiteetistä erkaudutaan. Historiassakin käydään itämaisiakin asioita samoin kuin buddhalaisuuden kanssa vietetään aikaa uskontotunneilla. Mutta tämä sitoo yhteen kulttuuriin.
Voisin tietysti valittaa siitä, miten tämä tarkoittaa sitä että vaikka kuinka korostetaan sitä miten annetaan eväät ajatella itse, niin vahvasti se näyttää olevan niin, että uskotaan että erilainen ajattelu on mahdollista vasta yhdestä omasta identiteetistä lähtien. Ja vielä pidemmälle ; Esitetään että tämä identiteetti on tietty. Ja että valtio ja koulutuslaitos päättävät mikä se on - ja että tämä tiivistyy joksikin joka on ylhäältä ohjattua ja yhteiskunnan kansalaisilleen tunkema. En jaksa toistaa tätä, koska se on kliseinen osa "postmodernia tulkintaperinnettä".
Otan esiin sen sijaan se, että postmodernismi ei ole vastustavassa vaan vahvistavassa osassa juuri tämänlaista asioiden opiskelutapaa kohtaan. Identiteettikeskeistä lähestymistapaa voisi sanoa äärimmäisen postmoderniksi näkökohdaksi. Joku voisi toki kutsua sitä pahantahtoisesti kulttuuri-imperialismiksi ja yhtenäiskulttuurin leipomiseksi. Mutta tosiasiassa juuri tämänlainen asenne on hyvin yleistä ns. postmodernissa intellektuellismissa. Feministit kirjoittavat naisten historiaa. Toisetkin kirjoittavat oman alakulttuurinsa historioita. Kun Totuus perinteisessä mielessä hylätään, otetaan tilalle maailmankuva. Postmodernismissa identiteetti luo ikään kuin oleellisen perspektiivin asioihin.
Se, mitä tässä vähän paheksunkin on se, että näen esimerkiksi monien apologeetikkojen historiantulkinnat äärimmäisen postmoderneina ; Siinä missä feministi sanoo että "naisen näkökulmasta", kirkkohihhuli toitottaa "kristityn näkökulmasta". Kristillisen konservatiivisiiven läpitunkeva postmodernisuus on vahva siitä huolimatta, että näissä samoissa kirjoissa usein tuomitaan postmodernismi syvimpään helvettiin - ja joskus tätä sellaisella tasolla joka on mahdollisimman kirjaimellisesti tulkittu ja mahdollisimman vähän metaforallinen. Syy lienee sama, mikä saa postmodernistin valittamaan tiettyjen kulttuurien kulttuuri-imperialistisuudesta. Syy ei ole tutkimusotteessa vaan kerettiläisyydessä. Tätä ei vain tuoda rehellisesti ja avoimesti esiin oikeilla nimillä, ja viha kätketään metodiin. Väitetään että kysymys on tutkimusotteesta, jota pidetään vääränä ja asenteellisena. Kuitenkin vääryys ja asenteellisuus johtuu pohjimmiltaan kerettiläisyydestä, väärästä maailmankuvasta. Metodit ovatkin hyvin samanlaisia.
Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä miten "konservatiivi linjama" pinnallisesti haukkuu ja vastustaa postmodernismia, mutta on itse äärimmäisen vahvasti ottanut käyttöön juuri postmodernin perustelustrategian. Siksi ne ihmiset, jotka vaativat postmodernia perspektiiviä ja Suomalais-identiteettikeskeistä otetta uskontoon ja historiaan, ovat juuri niitä jotka vastustavat kaikista koviten sitä jos joku lähestyy asioita oman, heistä poikkeavan, identiteettinsä kanssa. Postmodernista epätieteestä valittavat osuvatkin usein oikeaan muiden kohdalla. Ja kun heidän huomionsa kohdistetaan heihin itseensä, syntyy loputtomasti ironiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti