Kätevyyskysymys
Ihmiskunnan menestyksen, tieteeenteon ja monen muun osa-alueen kohdalla ongelmana on se, että yleisneroja ei ole eikä tule. Minun on tietysti hyvin raskasta sanoa tämä, koska oma filosofiaihanteeni korostaa sitä että olisi oltava nimenomaan generalisti. Generalistin koko tematiikka on kuitenkin joustavuus, ei tarkkuus. Jos tähdätään tiettyyn rajattuun suoritukseen, olisi parasta olla spesialisti. Tämä ero on mielestäni oleellinen, jotta erotetaan esimerkiksi filosofit tieteilijöistä. (Monesta tämä ero on siinä että filosofi haihattelee kun taas tieteilijä tekee. Mielstäni jako generalistiin ja spesialistiin on mielenkiintoisempi.)
Journalisti joutuu olemaan generalisti. Ja päivystäviä dosentteja tarvitaan koska journalistit eivät ole tieteen tekijöitä, vaan he joutuvat pyytämään usein spesialistiapua saadakseen ns. tosiasiat kuntoon. Kuten YLE kuvasi yhteistyön henkeä : "Tieteen popularisointi on kahden kauppa: median ja tutkijoiden. Medialta vaaditaan taitoa kertoa vaikeistakin tieteellisistä tutkimuksista. Julkisessa sanassa puhutaan tieteen näkyvyydestä mediassa." Asioissa auttava dosentti onkin parhaimmillaan loistava. Silloin hän on asiantuntija eikä auktoriteetti ja puhuva pää.
Journalistit tietävätkin että tosiasiassa ei ole mitään "yhtä päivystävää dosenttia" vaan tosiasiassa näitä asiantuntijalausuntoja saadaan hyvinkin erilaisilta tahoilta. Niiden uskottavuus eroaa toisistaan. Ei siis tavallaan edes ole mitään "päivystävää dosenttia" jota pitäisi joko kannattaa tai vastustaa jonain erityisilmiönä. Journalistiliiton internetpuoli osaakin luokitella näitä käytännönläheisesti ja humoristisesti. Osa asiantuntijoista on kaikkeen kantaa ottavia, toiset eivät korosta nykyhetken tietoa vaan ovat visionäärejä, kolmannet ovat monomaanisia yhden asian ihmisiä ja niin edespäin.
Ongelmia on.
"Kemppinen" otti päivystävät dosentit esille ilmiönä, jossa hän itse on ikään kuin yksi näyte-esimerkki. Hän korostaa, että päivystävän dosentin kohdalla on kolme onglemaa. Dosentti itse voi olla helposti tavoitettava - tai jopa tyrkyllä - jolloin hän saa näkyvyyttä. Lisäksi dosentilta vaaditaan mediataitoja. Ammattitaito ei paina mitään jos ilmaisu ei ole ymmärrettävää tai laadukasta. Lisäksi Kemppinen nostaa ongelmaksi lehdistön sisäisen biasin. He valikoivat helposti tahoja jotka ovat samaa mieltä kuin he. Journalistin poliittinen kanta vaikuttaa auktoriteettien hakemiseen. Nämä ovat aivan hyviä huomioita.
Tosin itse nostaisin esille myös lehdistön tavan vaatia konflikteja. Kun lehdistö hakee aina "erimielisen", käy helposti juuri kuten rokotusdenialistien kanssa kävi muutama vuosi sitten ; Yksi tai kaksi vaihtoehtoista ajattelijaa saivat valtavasti mainontaa ja uskottavuutta omalle kannalleen koska heidän kantansa poikkesi lähes kaikkien muiden tieteilijöiden kannoista. Siksi, jotta lehdistö voisi kuunnella kaikkia puolia, heikkotasoisin tai ainakin foliohattuisin tai propellipäisin asiantuntijapuoli sai yliedustuksen näkyvyydestä. Ja lisäksi, koska heitä oli vähän, heidän kasvonsa tulivat paremmin tutuiksi. Vastapuolella oli aina uusi harmaa tuntematon valtavirtatiedettä edustava hahmo. Jo toistuvuus toi asiaa tutuksi ihmisille.
Päivystävien dosenttien ongelmana onkin siis populismi. Tieteen sijasta hän on lausuntoautomaatti ja ikään kuin auktoriteetti. Viittauksia ei tehdä tietellisellä integriteetillä, vaan sillä että on joskus osattu asioita tenteissä ja sitten on saatu auktoriteetti joka painaa sisällön sijasta. Pahinta on se, että kun asia on - kuten "Tiedemies" bloggasi - varsinaisessa tiedemaailma viittaukset kasautuvat kumuloituvasti tavalla jossa kysymys ei ole pelkästään tutkimusten laadusta. "Kun jokin solmuista saa viittauksia, sen todennäköisyys tulla viitatuksi kasvaa ceteris paribus.Tämä jakauma siis syntyy, vaikka laatu itsessään ei vaikuttaisi yhtään mitään." Tämä ongelma on mediassa vielä suurempi. Sillä tutkijalla ei ole tahoja joihin tehdä vaikutusta vertaisarvioinnin kautta ; Vertaisarviointiprosessi sentään estää pahimman ryönän leviämisen, mutta lehdistössä jarruja ei ole - jos tieteellinen arviointikyky ja tietämys olisi journalistilla jo valmiina, hänen ei tarvitsisi pyytää apua dosentilta in first place. Päivystävä dosentti on siis paitsi tieteilijä, myös julkkis. Ja julkkiksien suosio fluktuloi melko kaaoottisesti ja ilman ansioita. Päivystäväksi dosentiksi ja lausuntoautomaatiksi - ja siinä sivussa poliittiseksi vallankäyttäjäksi - pääsee eitieteellisin syin. Syin joita esimerkiksi Kemppinen edellä listasi.
Ongelma on jotain josta olen hyvin tietoinen. Käytännössä miltei kaikki pseudotieteet ponnistavat jonkinlaisen "ideologian virallisen tietäjän" kautta. Eli jossain on joku akateemisesti koulutettu joka muuttuu professorista pastorin korvikkeeksi. ; Journalistien kannalta
"Päivystävä dosentti" herjakirveenä.
Koko käsite -sanapari on saanut tuulta alleen Aarno Laitisen lausunnoista. Hänestä päivystävä dosentti ja laiska journalisti kuuluvat ikään kuin yhteen. Laitinen kuvasi tätä "Heillä on pääasiallisesti huonot ja virheelliset tiedot, ja samat trendikkäät ennakkoluulot kuin toimittajillakin." Tässä on toki huomiontynkää, eikä lausunto ole täyttä roskaa. Kuitenkin tosiasiassa päivystävää dosenttiutta korostaa se, että sitä ylikäytetään ja itse asiassa "päivystävä dosentti" -ilmauksesta itsestään on tullut populistinen väline. Ja tässä populismissa ongelmana on edelleen se, että tosiasiat unohtuvat kun aletaan puhumaan auktoriteeteista ja ihmisistä. Kun lausunnon antajaa sanotaan "päivystäväksi dosentiksi" ohitetaan se, onko argumenteissa sisältöä ja lausunnossa tieteellistä tietoa.
n kuitenkin ironista, että päivystäviä dosentteja vastaan kamppaillaan juuri populismin keinoin. "Päivystävä dosentti" liittyykin vahvasti "kyllä kansa tietää" -henkiseen anti-intellektuellismiin, jossa tieteentekijä nähdään lähtökohtaisesti huonona. "Aamulehdessä" tätä tilannetta nostettiin esiin. "Vähätellessään akateemisen koulutuksen saaneita tutkijoita Laitinen oikeastaan harjoittaa myös mediakritiikkiä, mutta se puoli ei sytytä suurta yleisöä. Yliopistoväkeä pilkkaamalla hän sen sijaan saa naurajat puolelleen. Ja heitä riittää. Yllättävän moni tuntuu ottavan irvailun kirjaimellisena totuutena, joka pätee suomalaiseen yliopistoväkeen. Heidän mielikuvissaan yliopistojen tutkijat tosiaan ovat enimmäkseen vain verovaroilla loisivia tuhnuja ja surkimuksia, joilla ei ole mitään tähdellistä annettavaa yhteiskunnalle." Harva ihminen erottaa kriittisyyttä vastustuksesta ja änkyröinnistä. Sillä "Augustinolaisen käännöksen" jälkeen kysymys on jostain muusta lausunnon luottamusvälin sijasta lausunnonantajan autoritaarisuudesta, joka tuntuu henkilökohtaiselta luotettavuudelta.
Loppukaneetti.
En suhtaudu päivystäviin dosentteihin täydellä luottamuksella. En kuitenkaan naura typerykseksi suoralta kädeltä ihmistä joka on hankkinut itselleen akateemisen tutkinnon. Lausunnot otetaan with a pinch of salt. Sillä tiedostan, että tosiasiassa vaihtoehdot tuppaavat olemaan vielä huonompia. Kaikki "Päivystävien dosenttien" onglemat voidaan siirtää eiakateemisiin lähteisiin. ; Itse asiassa on ironista, että huomio on keskittynyt dosenttiuteen, joka on "päivystävissä dosenteissa" se piirre joka itsessään ei ole ongelma vaan päinvastoin.
Kaikki ongelmat johtuvat siitä että dosentit ovat ihmisiä, jotka rakentavat auktoriteettia ja mielipiteistöä tieteen sijasta erilaisiin itselleen rakkaisiin ismeihin ja vastaaviin vedoten, ja jotka saavat sitä koska heillä on ihmisinä sanankäytöntaitoa, esiintymiskykyä ja karismaa. Nämä liittyvät siihen että dosentit ovat ihmisiä, eivätkä siihen että he ovat myös dosentteja. Siksi "dosenttiuden" poistaminen yhtälöstä ei korjaa ongelmia jotka ovat muualla. Tätä ei anti-intellektuelli tietysti ota huomioon, koska heille tärkeintä on ajaa sitä itselleen tärkeää ismiä ja jakaa siihen liittyviä stereotypioita. Ja he käyttävät tässä eitieteellistä populisoivaa leimakirvessanaa "päivystävä dosentti".
Ja silloin ihmisillä vain ei ole enää edes koulutusta joka takaisi edes sen että asiat olisi joskus jaksettu opetella johonkin tenttiin. Ilman akateemista tahoa journalistit joutuisivat sitten ottamaan kontaktia harrastelijoihin, erilaisiin yövystäviin dilentantteihin. Ja to be fair, se tarkoittaisi sitä että esimerkiksi allekirjoittanut ja joku muu vastaava "ei intellektuelli norsunluutorniamatööri" ja muu kaduntallaaja-internetajattelija olisi se joka siirtyisi mediahuomion keskiöön.
Monia huomiohuoraajia tuntuukin ärsyttävän "päivystävissä dosenteissa" juuri se, että heidän bloginsa eivät kerää riittävästi rapsutusta ja kommentoijia ja lukijoita. Huomiohuoraava - joko pietismin tai jonkin asenteeltaan vastaavan maallisemman anti-intellektuellismin - edustaja haluaisi päästä päivystäväksi dosentiksi päivystävän dosentin paikalle. Heitä ei kiinnosta hyvä mediakritiikki, eli laadun ja tutkimusvarmuuden tekeminen. Sillä heille kysymys on vallasta. Siitä että joku "norsunluutornissa elävä" ihminen on "vieraantunut totuudesta" ja uskoo moniin tieteen kannattamiin varsin epäintuitiivisiin teorioihin. Sillä kaduntallaajalla ongelmana on se, että he ovat jämähtäneet helposti keksittäviin konsepteihin, ja pitävät kaikkea siitä poikkeavaa vääristelynä joka johtuu siitä että tutkija saivartelee norsunluutornissa. Eivätkä tajua että jos ihmisen intuitio olisi erehtymätön, ei tiedettä edes tarvittaisi.
On hyvä huomata, että vain osa helposti keksityistä ja intuitiivisesti helpoist näkemyksistä pitävät paikkaansa. Erehtymisen mahdollisuus on se voima joka vaatii tiedon hankinnan prosessiin varmistelua, testailua ja empiriaa. Dosenttikin voi epäonnistua, ja luultavasti usein epäonnistuukin. Mutta epäonnistumisessakin on aste-eroja. Päivystävä dosentti onnistuu todennäköisemmin kuin yövystävä diletantti. Joku, joka varmistaa että asiantuntijuuden sijasta myllää se, mikä herättää populistista liikehdintää, ja joka lisää myyntiä. Se, että päivystävä dilentantti on edes koulutettu väärässäolija - eikä joku kouluttamaton väärässäolija - takaa sen, että kaikki ei ehkä aivan joka kerran ole ihan täyttä mainosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti