"Hulluuteen vajoamisesta", alitajunnasta ja kommunikaatiosta

Eilinen tekstini kuvasi/puolusti/ajoi vahvasti presuppositionalistisen asenteen välttämistä. Pidin tätä vahvasti filosofisena epäonnistumisena. Tämä liitti sen myös eettiseen verkkoon, jossa epäonnistuminen johtaa usein desisionismiin joka taas on myös eettinen riski. Toisaalta kuitenkin korostin myös sitä, miten ihmiset epäonnistuvat psykologisesti lähes väistämättä ja tätä kautta rakensin kompromissin, jossa tasapainoillaan sosiaalisella tilanteella. Eli eletään sen epäonnistumisen kanssa.
1: Sanavalintani ovat tietysti tapani mukaan konnotaatioiltaan tiukkoja, häijyjä ja provokatiivisia, mutta jos luet niiden läpi, niin karkeasti ottaen tämä on se idea. Jotenkin näin muotoillen se vaikuttaa lempeämmältä. Sisältö on kuitenkin sama, joten tästä ei pidä hämmentyä. Minua ei pidä lukea "fiiliksellä" vaan "sisällöllä". Ihan siksi että retoriset taitoni eivät ole kovin kummaiset. (Ne ovat lähinnä kummalliset.) Ja toisaalta silloinkin kun retorisessa tasossani on jotain arvokasta ja harkiuttua, ne ovat usein eettisesti hieman likaisia ; Tykkään manipuloida ja kikkailla tälläisillä sanavalintapiirteillä vain siksi että ne ovat usein sisällön kannalta irrelevantteja ja vaikuttavat argumentaation kannalta epäoleelliseen tunteistoon.

Tätä kirjoitusta tarvitaan, koska kun katsoo eksistentialisteja, ei voi olla huomaamatta että Heidegger meni äärioikeistolaisen natsiliikkeen mukaan kun taas Sartre meni sitten vastaavasti aika aggressiivisesti vasemmiston suuntaan ; Usein tässä korostetaan että filosofia ja ihminen eivät ole sama asia. Kuitenkin tavallaan juuri eksistentialistien "huonosti käyttäytyvät filosofit" on nähtävissä filosofiansa heijastumina. Eksistentialismin autenttisuus johtaa helposti desisionismin kautta äärimmäisyyksiin heittäytymistä ; Eksistentialismi on ihmisyyttä jossa huolimattomuus johtaa siihen että touhusta menee helposti "jarrut pois päältä".

Tämä presuppositionistinen desisionismi voidaan liittää eksistentialistiseen mielenterveyspohdintaan. Binswangerin mukaan mielisairaus on yksinkertaisesti sitä, että ihminen kiinnittyy ensi sijassa omaan mieleen. Monesti on ajateltu että mielisairaus särkisi ihmisen eheyden, mutta Binswangerin mukaan juuri omaan maailmaan ajautuminen on mielenterveysongelmille leimallista. Kokemus siitä että mielenterveysongelmaisilla on omituisia käsityksiä jotka ovat erityisen lujassa ja vaikeasti kumottavissa, jopa niin tiukasti että heitä ei usein saada edes ymmärtämään että heidän tilassaan on jotain vikaa, oli Binswanerille "hulluuden ytimessä". ; Hänestä kysymyksessä on se, että ihminen vajoaa identiteettiinsä niin lujasti että se ei ole yhtä vastustuskykyinen. Ihminen siis menettää joustavuutensa eikä voi olla enää muuta kuin kiinnittyneenä omaan mieleensä. Ihminen ei siis menetä mielensä eheyttä tai identiteettiään vaan päinvastoin, menettää kykynsä vapautua tästä ja tulla muunlaiseksi kuin on. ; Tämä ei toki tarkoita sitä että kaikki psesuppositionistit desisionistit olisivat mielisairaita. Mutta se tarkoittaa sitä että mielisairaat olisivat presuppositionisteja siksi että ovat niin vahvasti desisionisteja. Kysymys on tietysti aste -erosta. Voidaan sajoa että desisionismi on se pieni palanen hulluutta meissä jokaisessa ihmisessä.

Binswangerin näkemyksessä mielisairaan hoitaminen on tärkeää, koska hän liitti identiteettiin vajoamisen ytimeen ahdistuksen. ; Ihminen ei kykene olemaan muuttumatta oma itsensä kärsimättä tästä kovasti. Ihminen joka luopuu valinnanvapaudestaan ja sitoutuu identiteettiinsä kärsiikin taatusti kognitiivisen dissonanssin puolella niin paljon että keksii mitä tahansa assimiloivia rationalisointeja voidakseen poistaa väärässolon mahdollisuuden tuoman ahdistuksen. (Kun on sitouduttu omaan identiteettiin mahtavin panostuksin, se, että kaikki se olisi vaivan, ajan ja resurssien totaalista haaskausta tuntuu yhä pahemmalta aivan terveillekin ihmisille.)

Binswanger korosti että mielenterveen kannalta mielisairaan näkemykset ovat outoja ja käsittämättömiä, absurdiudessaan sairaita. Kuitenkin sairaalle itselleen niillä on vahva eksistentialistinen merkitys ja arvo. Ulkopuolinen logiikka tuntuu niiden kautta vieraalta ja vääristävältä. (Ne uhkaavat tätä eksistentialistista arvoa.) Siksi terapiassa ahdistusta ei vähennetä kertomalla todellisuudesta valistushenkisesti. Vaan päin vastoin lähestymällä asiaa potilaan oman logiikan kautta. Binswangerin idea terapoinnista muistuttaakin yllättävän vahvasti näkemystäni siitä että vaikka presuppositionismi on epäonnistuminen - Binswanger pitää sitä mielenterveyden häiriönä, itse olen tässä vähemmän tiukka tai vähintään pidän normaalia ihmistä hullumpana kuin luulemme - mutta silti "haastetun" ehdoilla on mentävä.

Tosin Binswanger on itse asiassa näkemyksissään vielä paljon minua kovempi. Syynä on suhde tietoisuuteen. Binswanger on nimittäin eksistentialistisen suuntauksen tavallisen käytänteen tapaan hyvin vastahankainen alitajunnalle ; Hänestä mielenterveyden häiriö on valinta. Tämä korostaa Sartren korostamaan valitsemien linjaa, jossa kysymys on aina tietoisesta valinnasta joka tehdään joko hyvässä uskossa tai huonossa uskossa. ; Sartren mukaan Freudin käsitys esitietoisuudesta oli väärä, ja että oikeasti minuus on vain tietoisuutta ja valintaa ja se, mitä Freud kutsuu torjunnaksi ei oikeasti ole sitä. Sartresta esitietoisenmielen olisi oltava tietoinen siitä mitä se on torjumassa, jotta voi torjua sen. Näin ollen torjunta on oikeasti vain itsepetosta, eli huonoa uskoa ja epäautenttisuutta. Sartre siis korosti tietoisuuden oleelliseksi ytimeksi ja perimmäiseksi ihmisenä olemiseksi.

Toki itsekin olen äärimmäisen kriittinen Freudilaiselle alitajunnalle. Mutta eri syistä kuin Sartre. Freudilainen alitajunta on nimittäin lähempänä skientologien ja Hubbardin tapaa nähdä ihmisen mieli rajattomana muistisäiliönä ja kauempana Eaglemanin alitajuisesta prosessoinnista jossa on vahvemmin kysymys suorasta elimellisestä yhteydestä joka liittyy - Freudilaisen tarkan muistamisen sijasta - vahvemmin synnynnäisiin reagointiketjuihin kuten yleiseen temperamenttityyppiin. ; Freudilla alitajunta on vähän kuin laajennettua tietoisuutta. Jossa on rakenteet jotka ovat oleellisesti samanlaisia kuin muistamisessa ja mieleentallentamisessa. Kuitenkin tosiasiassa alitajunta ei aivotutkimuksen valossa näytä olevan mikään muistisäiliö ja varasto jossa on kaikki ja suuri osa torjutaan. Muistamme yllättävän vähän asioita siksi että unohdamme ne, emme siksi että ne olisivat oikeasti tallennettu johonkin ja vain torjuisimme niiden mieleenpalautuksen liian traumaattisina. Muistamattomuus on siis enemmän "passiivista dementiaa" kuin "aktiivista kieltämistä ja alaspainamista". Muistaminen on poikkeus, ei pääsääntö.

Näen siis Freudin tapaan että tietoisuus on vain hyvin pienessä osassa toimintaamme. Mutta toisaalta en korosat alitajuntaa muistisäiliönä jonne tallentuu valtava määrä asioita. Pikemminkin muistaminen on sitä, että päähän tallentuu hyvin pieniä ja fragmentaarisia osuuksia. Muistimme on periaatteessa yksi iso siivilä, täynnä aukkoja. Jossa tietoisuuteen tullessa aukot peitetään yllättävänkin usein "koherentisoivilla arvauksilla". On toki selvää että nämä arvaukset ovat perusluonteeltaan presuppositionistisia - koska assimilointi on mielessämme pääsääntö ei poikkeus. Näin ollen ne liittyvät vahvasti eksistentiaalisiin merkityksiin, joten opputuloksena tulee desisionistisia piirteitä juuri sellaisella tavalla jotka sopivat osittain Binswangerin näkemyksiin.

Mythomaagit

Ollessani teini -ikäinen televisiosta tuli sarja nimeltä "Kameleontti" (engl. "The Pretender"). Sarjan päähenkilönä oli superälykäs ja erityisesti koulutettu Jarod, joka kykeni ottamaan minkä tahansa roolin. Ja tekemään mitä tahansa ammattia erinomaisesti. Sankari oli tuhattaituri. Jännitys sarjaan tuli siitä että ei osannut arvata miten hän tässä jaksossa onnistui naruttamaan kouluttajiaan, joilta hän oli pakenemassa.

Jarod oli elävä unelma jossa omilla kyvyillä ja yrittämisellä saadaan aikaan mitä tahansa. Se kuitenkin puolusti optimistisuuttaan erikoisuuksilla, kuten Jarodin poikkeuksellisuudella niin biologisesti kuin kasvatuksellisestikin. Osa esittää että sama olisi kaikkien saatavilla.

Siirryn heihin, mutta ensin jotain ihan muuta.

Perinteisessä taikauskossa on perinteisesti liitetty symboli ja asia yhteen. Näin samankaltaisuudesta, analogiasta, tulee syy-yhteysseurays. Näin käy esimerkiksi silloin kuin metsästysrituaalissa luolaan maalattua piirtokuvaa tökitään keihäillä ennen metsästämään menoa. Symbolinen toiminta ikään kuin aktivoi asian.

Tämäkin näkemys on, ei toki todistanut tehokkuuttaan, mutta kuitenkin järjestelmällistänyt käsityksiään aikojen saatossa. Karkeasti tilanne voidaan tiivistää kaavaan joka perustuu dualistiseen henki-maailma -jaotteluun, jossa maailma on alisteinen henkimaailmalle. Kun ihminen ajattelee symbolia, hänen ajatuksensa vaikuttaa siihen. Ja tämä taas on yhteydessä todellisuuteen. Tätä kautta tilanne muuttuu ikään kuin luonnonlaiksi, jossa ihmisen mieli hallitsee symbolia kuin valokatkaisijaa ja valokatkaisija taas vaikuttaa todellisuuteen.

Tämänlaista ajattelua on tarvittu perinteisesti silloin kun on pitänyt vaikuttaa massoihin. Esimerkiksi antiikin kreikan filosofit moittivat sofisteja. Sofistit kun elivät vakuuttavuuden eivät totuuden ehdoilla. Filosofit olivat ikään kuin heidän kilpailijoitaan. Sofistit hallitsivat koska he olivat teräväkielisiä, terävämielisiä ja osasivat kertoa "myyviä stooreja". Hyvä tarina on aina helppo ymmärtää. Looginen ja rationaalinen ajattelu on sen sijaan vaikeaa.
1: Kreikan filosofit olivat siis tavallaan huolestuneita totuusrelativismista ja populismista jotka kättelivät sofisteissa. Voittaja ja todenpuhuja oli se, joka sai eniten kannattajia. Minusta ongelma on relevantti edelleen. Toki esimerkiksi valistuksen aikana uskottiin että järki päihittää taikauskon. Itse en jaksa uskoa näin.

Nyt on hyvä siirtyä Amerikkoihin.

Sillä siellä luvataan Jarodelämää ilman jahtaajia.

Amerikka on historiallisesti erikoinen paikka, koska siellä ihmiset ovat uudisraivaajia. Siinä missä euroopassa ihmiset paikkaan sitoo provenienssi, alkuperä. Ympärillä on pitkä historia ja kulttuuri, on Amerikkaan ikään kuin menty tyhjän päälle. Siksi siinä missä eurooppalainen sanoo "olipa kerran", Amerikkalainen sanoo "kerran tulee olemaan". "America is a place where man can reinvent himself." -kuuluu sanontakin ; Ihminen saa uuden mahdollisuuden.

Toisaalta Amerikkoihin siirryttiin paljon myös "uskonpakolaisina". Siksi monelle muuttaneelle uskonto oli erittäin tärkeä asia. Mutta valtionkirkkoa ei haluttu. Siksi järjestelmä korosti sekularismia, jossa valtio ei määrää ihmisien vakaumuksia - eikä ihme, oltiinhan sitä kerran paettu ihan toiselle mantereelle asti. Tästä seuraa tietysti individualisoituminen.

Ja siinä missä valtionkirkko voi vain olla ja määrätä mitä ihmiset uskovat, individualistisessa valintamaailmassa uskonto on arvostelun kohde ja kuka tahansa voi ruveta kilpailemaan sen kanssa. Tässä vaiheessa on ikään kuin pakko keksiä "Hyviä stooreja", ettei suosio hiipuisi taloudellisesti kannattamattomaksi.
1: Sillä yksikään uskonto ei pyöri ilman rahoitusta, pyhällä hengellä ne eivät pyöri ainakaan yhteiskunnallisen instituution tasolla.

Näin uskontojen tulee tarjota jotain houkuttelevaa.

Tästä seuraa asenne -eroja. Yksi merkittävimmistä liittyy epäilyyn ja optimismiin. Suomessa on tavattu ajatella että perisynnin vuoksi ihmisen tulisi olla varovainen. Hän voi erehtyä tekemään väärin. Siksi itse -epäily ja syntien tunnustus ja katuminen ovat tärkeitä asioita. Tämä itsekriittisyys, oman huonouden tunnustaminen ja muu ei tunnu mukavalta. Siksi se ei taatusti myy samalla tavalla kuin lupaus terveydestä, onnesta ja muista suorastaan hedonistisista asioista.

USA:ssa sen sijaan enemmän suosiota on saanut näkemys, jossa on euroopassakin toki tuttu ajatus pahuudesta joka on vain hyvyyden poissaoloa. Mystikot ovat ajatelleet Jumalaa ikään kuin "tulena jonka kipinöitä hyvä on". Kaukana nuotiosta on pimeää, ja tämä on valon poissaoloa. Tämä asenne liittyy USA:ssa suosittuun spiritualismiin. Sen piirissä sairauksia ja muita pidetään harhautuneen mielen tuotoksina. Totuuden edessä ne sulavat pois. Tätä kautta hyvä seuraa siitä että paha suljetaan pois.
1: Tässä aiheessa paljon kuuluisuutta, ystäviä ja vaikutusvaltaa saaneen Frank Robinsonin "Psychiana" esimerkiksi kertoo että epäily on sama asia kuin perisynti. Jumalaa kohtaan koettu epäily tai epäusko oli maailman ainut synti.

Ajatus on vaikuttanut Amerikoissa runsaasti. Esimerkiksi:
1: Menestysteologiassa korostetaan sitä että sairaus on vain harha. Jos ihminen ei usko Jumalaan riittävästi, hänellä on jokin vaiva. Uskoa vahvistamalla sairaudesta voidaan parantua, koska Jumalallinen voima vaikuttaa. Saatana on vain pelkkä kupla jolla on valtaa sen verran minkä ihminen sille antaa.
2: Hubbardin dianetiikka lähti oletuksesta että ihminen voisi muistaa aivan kaiken elämänsä varrelta ja voisi myös ajatella virheettömästi. Tämä tehtiin poistamalla engrammit, ikävät tuntemukset Kun Hubbard ilmoitti tilaisuudesta jossa olisi ensimmäisen Clear, tämä osoittautuikin puutteelliseksi. Tämän jälkeen Hubbard alkoi kehittämään Thetan -tasoja. Clear olikin ikään kuin ensimmäinen askel. Skientologia jatkoi siitä mihin dianetiikka jäi. Ihmiset ovat jumalia, Thetaneja, jotka on sodan vuoksi niputettu ihmisiin. Siksi jos Clear -tasolla olikin muistikatkoksia onkin harjoiteltava Thetan -tasoja. OT 8 jäi Hubbardin kehitelmän korkeimmaksi tasoksi. Jos ikävuosia olisi tullut Hubbardille enemmän, olisi luultavaa että tasoja olisi syntynyt paljonkin enemmän. Ne kun tarjosivat portaat ja etenemisen tunteen.

Onkin hyvä huomata että esimerkiksi siinä missä Suomessa kristillisyys liitetään mielikuvissa heikkojen puoltamiseen, Amerikoissa henki on enemmän se, että kaikilla on mahdollisuus yrittää. Köyhät ovat USA:ssa kristillisyydessä helpommin loiseläjiä ja elättejä. Heitä toki kannustetaan ja tsempataan yrittämään -mahdollisimman paljon hengessä tietysti. Tälläinen tuntuu euroopassa, etenkin protestanttisissa pohjoismaissa, hieman erikoiselta ja vieraalta.

Ihana elämä mutta kaameat viholliset.

Olennaista ymmärrettävää on kovat lupaukset ja tätä kautta optimistisuus. Menestysteologiassa ihminen on erityisen kyvykäs. Skientologiassa peräti Jumala. Molemmissa keskiössä on se, että ihminen voi uudelleenkeksiä itsensä.
1: Ei liene yllätys että sekä menestysteologia että skientologia ovat syntyneet Amerikoissa ja sittemmin laivautuneet suomeenkin. Sävyiltään "paljon lievemmin Amerikkalaiset" suomalaiset herätysliikkeetkin pitävät sisällään armolahjat ja muut vastaavat lupaukset, jotka ovat ikään kuin uskonnon myyntiargumentteja. Ja askel kohti optimistista "voit määritellä itsesi uudestaan ja menestyä". Oppimatonkin uskovainen voi saada statusta osaamalla vaikkapa puhua kielillä.

Toinen yhdistävä elementti on siinä että silmien sulkeminen pahalta on sama kuin pahan poissaolo. Ongelmana tässä on tietysti se, että epäonnistumisia tulee väistämättä. Optimistien esityksissä kun ei tunneta väsymystä ja epäonnistumista. Onnistumisen hurmiossa kun on usein loppu. Yritteliäisyys ja ahkeruus johtavat usein myös burn-outiin. Voimakas Nihilaatio nouseekin siksi yllättäväksi muutoin yltiöoptimististen ja suorastaan suuruudenhullujen lupausten vastapainoksi. Optimismi itseen johtaa erilaisuuden vihaamiseen.
1: Esimerkiksi Hubbardilla tärkeässä roolissa on "suppressiivinen persoona", joka epäilee skientologiaa ja tätä kautta häiritsee sen toimintaa ja sen parissa toimivien yrityksiä kehittää itsessään Jumalallisuuttaan. Menestysteologiassa parantumatta jättänyt on "kesken". Vika ei ole uskonnossa vaan yksilön uskossa. Todiste riittämättömyydestä on parantumattomuus. Napina taas on itsekkyyttä ja syntiä.

Nihilaatiossa olennainen osa on se, että erimielisyys on "ohjeiden rikkomista". Esimerkiksi jos epäily kielletään, epäonnistujan yritysten jälkeinen kritiikki on ikään kuin todiste siitä että ohjeita on noudatettava; Ohjeethan kielsivät lannistumisen. Koska optimismissa negatiiviset tunteet kielletään, kohdistetaan paha helposti ulkopuolelle. Vastoin oppeja tuovat lannistavat, ne ovat pahoja koska ne muistuttavat siitä mistä yritetään vapautua siinä tasolla että se ei ole edes ajatuksen tasolla läsnä kokemusmaailmassa. Rytty häiritsee täydellisyyttä. Erimielisyys muuttuu uhaksi, joka vaarantaa oman täydellistymispyrinnön. Erimielinen on heille hieman kuin suolistoloinen, kyvytön elämään yksin, kooltaan pieni, voimiltaan ja ominaisuuksiltaan surkea. Mutta sillä on vaarallinen ominaisuus tehdä ihmisestä heikko.
1: Tästä erikoinen esimerkki löytyy herännäisten lehtisestä. Siinä käsitellään ateistien vasta -argumenttia "olen jo lukenut Raamatun". Se sanoo että Raamattu joka ei vakuuta on luettu liian nopeasti tai huolimattomasti. On luettava uudestaan. Ja jos ei tehoa, on luettavan niin hitaasti että alkaa tuntumaan. On selvää että tässä tarjotaan vaihtoehdoksi vain "et ole lukenut riittävästi" ja "olet uskossa" -vaihtoehdot. Näin tälle "kritiikille ollaan rokotettu", ja Raamattua lukenut on syyllinen tilaansa, "yrittäis enemmän". "Ei riitä" tulee konemaisesti liukuhihnalta ongelmatapauksissa.

Osta elämä.

Otin tämän esiin itse asiassa senkin vuoksi että tämän tyyppinen ajattelu, joka on uskonnoissa tuttua, on mukana myös optimismipuheissa jotka liittyvät hyvinkin laajasti ns. "self help" -maailmaa, sekä erilaisia ennen kaikkea taloudelista menestystä lupaavia strategioita.

Niissähän esitetään optimismia. Esimerkiksi verkostomarkkinoinnissa vetoaminen syntyi suurista lupauksista. Ihmiset osasivat eksponenttimatematiikkaa sen verran että tajusivat että jos hän myy kahdelle ja nämä kaksi myyvät kahdelle ... alkaa jo muutaman portaan jälkeen heillekin asti juoksemaan hyvät rahat. Mutta he eivät tajunneet että portaat jäävät käytännössä mataliksi, koska ihmiskunnassa on rajallinen määrä ihmisiä. Portaat eivät voi olla käytännössä kovinkaan korkeat. Verkostomarkkinoinnissa kerrotut jo kerrotut menestystarinat tuntuvat tunnetasolta samalla kuin todiste homman toimivuudesta. Ne kuitenkin itse asiassa takaavat sen, että "on jo liian myöhäistä hypätä kelkkaan" ; Verkostomarkkinoinnin koko matematiikka kun rakentuu siihen että kaikki tulot tulevat ekspontentiaalisen kaamean nopeasti laajenevista portaista, joissa ylhäällä on vähän ja alhaalla paljon. Perusmatematiikan taidot kertovat että Aloittajat ja varhaiset pärjäävät ja muut maksavat viulut.

Suomalaisista optimisteista tulee tietysti mieleen Jari Sarasvuo. Hän ei ole yhtä radikaali kuin USA:laiset toverinsa, mutta hän onkin eurooppalainen ja sen perinteessä ja kulttuuriympäristössä elänyt.

Hänen sisäinen sankarinsahan perustui imitaatioon. Hänen ideanaan oli se, että ihmiset katsovat ihailemiaan ihmisiä ja alkavat toimimaan kuin he. Näin ihmisiin tarttuu ajattelu- ja toimintatapa ja heistä tulee ihailemiensa kaltaisia. Tässä imitaatio on symboli, jonka ihmisen tahto herättää ja tämän katsotaan vaikuttavan todellisuudessa.

Sarasvuo ei kehottanut kriitisyyteen vaan korosti lannistumattomuutta. Ja jopa hänen neuvomansa lukutapa oli erikoinen. Siinä missä perinteisesti luettua pitäisi liittää muuhun tietoonsa ja arvioida entisiä tietojaan luetun varassa, Sarasvuo korosti "Sisäisessä sankarissaan" heittäytymistä. Ihmisen tuli lukea kirja eläytyen sen kirjoittajaan, jolloin tämän vuosikymmenten aikana hankkimat taidot sisäistyisivät samastumisen kautta.

Vastaavaa ajattelua edustavat tietysti "nimeltä mainitsemattomat" optimismifilosofit, joilla tuntuu olevan vallalla trendi "saavutat mitä haluat jos yrität tarpeeksi". Heillekin "negatiivinen ajattelu" on usein se suurin ongelma ja syypää kaikkeen.

Oma kantani näihin optimisteihin on sama mikä löytyy Nassim Talebin "Mustasta joutsenesta". Talebin näkemyksessä mukana ovat riskit ; Ristkinottaja näkee mahdollisuuden ja tarttuu siihen. Mahdollisuus ei ole ilmiselvä, ja joskus yrittäjä epäonnistuu. Superrikkaus ei Talebin mukaan synny suoraan työstä vaan kopioimisesta. Jos esimerkiksi kirjotan kirjan, ja se myy miljoonia, olen rikkaampi kuin jos sama kirja myisi 20 painosta. Suurin osa kirjailijoista on hyvin köyhiä, he jopa joutuvat tekemään muita töitä tai yrittämisen jälkeen siirtymään sellaiselle. He epäonnistuvat. Näemme helposti vain ne miljonäärit. Heidän kirjansa kun pullottavat jokaisessa kirjakaupassa. Suomalaisen kirjakaupan painoksissa on tietysti melko vähän menestyneitä. Mutta hekin ovat menestyjiä verrattuna niihin lukuisiin pöytälaatikkokirjailijoihin, joita minäkin tiedän useita.
1: Taleb kertoi tässä kohden vertauksen elostelijoihin ja Casanovaan. Casanova oli menestynyt. Hän nousi yhden kerran useammin kuin romahti, joten hän oli huipulla. Moni ajattelee että "hän nousee jaloilleen", mutta emme ikään kuin näe näitä tapauksia. Suuri osa opportunisteista ottaa riskin ja häviää. Casanova on "kunkku", se yksittäinen ja harvinainen tapaus, joka innostaa suuren joukon muita epäonnistumaan.
___1.1: Talebin näkemys ei ole yltiöoptimistinen. Se kertoo että menestys on mahdollista, mutta se ei ole automaattista. Sen mukaan menestys ei ole ilmiselvä seuraus imitaatiosta. Todennäköisesti Casanova -imitaatio saidastuu sukupuolitautiin ja kuolee varattomana kun elintasot ovat nielleet pohjalla olleet varat. Joku harva onnekas heistä voi imitaatiollaan onnistuakin.

Siksi self -helpissä näyttääkin vallitsevan sama asia kuin "miten voitat lotossa" -kirjallisuudessa. Niiden kirjoittajat menestyvät hyvin. Mutta eivät oppiensa avulla, vaan myymällä oppejaan. Siksi minun silmissäni "yltiöoptimistit" ovat maksimissaan mytomaaneja, jotka kuvittelevat ja fantasioivat itsensä sankareiksi ja luulevat olevansa niitä vaikka eivät ole.

He eivät ole "kameleontteja" suomeksi vaan "pretendereitä" (teeskentelijöitä) englanniksi. He eivät voi yliluonnollisen nopeasti sisäistää paljon tietoa ja taitoa ja ovat siksi tuhattaitureita. Olen kenties pessimisti, kun uskon että kirurgiksi ei päädytä viikossa. Taidon puutteen kohdalla rooliksi jää vain delegoiminen, joka vaatii epäonnistumisen tunnustamisen - tai oikeastaan sen nihiloinnin "kahlitseviin ihmisiin ja muihin irrelevantteihin tosiseikkoihin". Asia saadaan kenties tehtyä, mutta delegoija ei ole tehnyt asiaa. Tarvitaan se kirurgi.

Lahjan palauttamisesta.

"A gift? You can return a gift."
("X-men origins: Wolverine")

Albert Camus otti itsemurhan hyvin keskeiseksi osaksi ateistis absurdia filosofiaansa. Hänestä ateistin kannalta tärkeä kysymys on jo siinä, miksi hän ei tapa itseään. Camus tiivisti ongelman sanomalla niinkin vahvasti että "On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema, itsemurha."

Hän oli tietysti itse ateisti eikä tehnyt itsemurhaa. Itse asiassa Albert Camus esitti että absurdi sankari - hänen ideaali -ihmisensä - ei tehnyt itsemurhaa. Camus hylkäsi perinteisen teologis-moraalisten argumenttien oikeuden itsemurhan kohdalla totaalisti. Hänestä itsemurhasta ei ratkaissut elämän absurditeettia, ja sen tekevä ihminen tekee kannanoton omasta arvottomuudestaan. Camusille itsemurha tarjoitti kyvyttömyyttä elää absurdissa, eli dogmattisuuden kaipuuta. Ja se edusti jopa huumorintajuttomuutta, joka on Camusin mielestä eitoivottava piirre.

Siksi Camus ei ollut suisidaalinen, ei taipumuksiltaan eikä teoiltaan. "Camus ei angstaa." Siksi hänen loppunsakin tapahtui auto -onnettomuudessa, eikä oman käden kautta.

Kuitenkin yllättävän moni uskova pitää Camusia ikään kuin todisteena siitä että jos uskonnoton on hengissä, hän on jotenkin irrationaalinen, epäaidosti uskonnoton. Tähän liittyy erikoinen haastekin. Tästä löytyy esimerkki Richard Dawkinsin "Jumalharhassa". Hän kertoo saaneensa uskovaiselta viestiä jonka sisältö oli että ateistin pitäisi ensin miettiä miksi ei tekisi itsemurhaa. Uskovasta Camusin kysymys itsemurhasta olisi ateistille nykyäänkin relevantti.

Ensi alkuun ihmettelin että halusiko uskova viestissään Dawkinsin todella tekevän itsemurhan. Ihmettelin myös oliko uskova edes lukenut Camusia. Kunnes käsitin että hän ei tarkoittanut tätä, vaan sitä että jos on uskonnoton ja elossa, ei ole miettinut itsemurhaa. Camusia tai ei, uskovainen ymmärtää itsemurhakiellon Jumalalta tulevana dogmana. Ja jos tätä dogmaa ei ole, niin ateisti voisi tappaa itsensä. Ilman kieltoa on lupa.
1: Viestin sävyn mukaan uskovainen tosin näyttää kenties hieman ihmettelevän miksi lupa ei ole käsky. Tässä olisi kuitenkin voimakas aste -ero.

Dawkinsin puolesta en osaa sanoa, mutta omasta puolestani olen mielestäni varsin sujut itsemurhan miettimisen suhteen. Minulle "Camuksen kysymys" - ja itse asiassa myös sen vastaus - ovat olleet relevantteja. Tässä mielessä ymmärrän uskovaisen lähettämän viestin, kenties sellaisella tunteenomaisella tavalla joka on luultavasti täysin Dawkinsin kokemusmaailman ulkopuolella.

"Uudistettu Camusin kysymys" -ja siihen vastaaminen.

Ajattelin että reagoimisen vuoksi voidaan unohtaa "Camusin kysymyksestä" oikeaoppinen Camus ja yrittää lähestyä asiaa hyväntahtoisuuden periaatteen sävyttämänä. Eli sen sijaan että ajatellaan että lausunto oli Camusin näkemyksen kanssa epäkorrekti ja viitata pelkkään asiavirheeseen, voidaankin katsoa mitä uskovainen on todennäköisesti tarkoittanut viestillään.

Henkilökohtainen hömpötys.

Aloitan omakohtaisella hömpötyksellä. Koska sitä kautta asiassa kenties pääsee hyvään vauhtiin. Myös vastaukseni on "epäcamuslainen". Mutta minä en olekaan absurdikko vaan surrealisti.

Itselleni itsemurha tarjoaa pysyvän pisteen ; Olipa maailma miten absurdi tahansa, on silti selvää että koskaan ei tule vastaan täydellistä kaaosta, tilannetta jossa en voisi tehdä jotain. Määrään vähintään elämästäni. Tai jos en siitä, niin ainakin kuolemastani.
1: Tässä auttaa L. Ron hubbardin kuvaus "Työn ongelmat" -kirjasta : "Hämmennys on hämmennys ainoastaan niin kauan kuin kaikki osaset ovat liikkeessä" ... "Hämmennys jatkuu kunnes valitaan yksi tieto, yksi tekijä, yksi yksityiskohta hämmennyksen kokonaisuudesta. Siitä yhdestä asiasta joka valittiin ja jota käytettiin, tulee stabiili tieto suhteessa muihin asioihin." ; Yhden asian hallinta tekee siitä tukipisteen, jonka ympärille voidaan kerätä muita asioita. Yksi tieto auttaa suhteuttamaan muut asiat suhteessa tähän asiaan. Näin tiedot voidaan panna järjestykseen. Hubbard liittää hämmennykseen kolme asiaa : epävarmuuden, tyhmyyden ja turvattomuuden. Hämmentynyt toimii irrationaalisesti, epävarmasti ja tämä tuo hänen mieleensä turvattomuutta.
___1.1: Vaikka en ole skientologi - vaan itse asiassa skientologian vastustaja - tässä ajatuksessa on henki joka on hyvinkin "arkijärkeen sopiva". Tällä korostan sitä että siitä että ei ole yksimielinen jostain asiasta ei tarkoita että pitäisi olla vastustamansa asian antiteesi. On itse asiassa hyvä jos kykenee näkemään jotain oikeaa niissäkin näemyskokonaisuuksissa joiden kanssa on erimielinen.
_____1.1.1: Tämänlaiset asiat jotka ihmiset itse asiassa tietävät antaa sille sen "luotettavan sävyn", joka houkuttaa ihmisiä liittymään skientologeihin. Ajatus ei ole kovin nerokas, mutta se on ihmisten ajattelun mukainen. Tätä kautta itsestäänselvyys on osa manipulointikoneistoa. Alussa mukaillaan ihmistä, ja annetaan hänelle kontrollin tunne. Ja skientologiassa eteneminen tarkoittaa sitä että ihminen pistetään askel askeleelta kontrolliin. Mikä selittää miksi voin olla yksimielinen skientologien kanssa, mutta vastustaa heitä silti lujasti.

Näin ollen minulla on aina jonkinlainen perusturvallisuus. Itsemurha on välinevarastossani, mutta ei ensimmäisenä keinona. Se on epäonnistumisen ja heikkouden merkki. Sen merkki että vaatii jotain epädogmaattista. Ongelmana on vain se, että minun maailmankuvassani heikkous, epäonnistuminen ja luotettavien asioiden hakeminen eivät ole automaattisesti paheita. Näin ollen korostankin enemmän olemassaolevia vaihtoehtoja ja valintoja. Itsemurhan tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat samanarvoisia tekoja. Joten jos joku kysyy että miksi en tee niin, vastaan että "koska valitsen niin."

Eettinen taso.

Jos Dawkinsin tapainen ateisti saa kuulla että kristinuskon mukana menee dogma jossa itsemurha kielletään. Tämä antaa mielenkiintoisen aseen suoraan arvokeskustelun ytimeen. Uskovahan tässä itse asiassa sanoo että "Tässä on taas yksi moraaliargumenttirypäs, johon olemme liittäneet puumerkkimme, ja jotka muuttuvat mielettömiksi toisten asioiden nenäämme tunkemisiksi". Argumentti siis itse asiassa tavallaan poistaa kristityn valtaa itsemurhaan liittyvästä arvokeskustelusta. Yhä epäselvemmäksi käy miksi itsemurhan tekeminen pitäisi erityisesti tuomita. Näyttää että kyseessä on vain maailmankuvallinen näkemyskysymys.

Eli ateisti saisi luvan ohittaa ne perustelut joista itsemurha on syntiä ja ehdottoman kielletty asia, koska mikään ei pakota häntä taipumaan uskovaisten kieltoihin. Toisaalta itsemurhasta ei tule käsky, vaan tilanne on individualistinen ; Tilannehan on se, että itsemurhan teko ei - ainakaan Dawkinsille kirjoittaneen uskovan ehdot uskoen - ole ateistille mikään pakotettu tai looginen seuraus ateismista. Vaan että itsemurhan tekemiseen ei ole vasta -argumentteja ateistisessa maailmassa. "Miksi tappaa itsensä?" ja "Miksi ei?" ovat yhtä hyviä. Ateismi antaa tässä kohden yksilön itse valita ratkaisunsa.

Valistusmies sanoisi "Sapere aude", uskalla ajatella.

Hengissäpysymisen vuoksi.

Kuitenkin hieman yllättäen itsemurhan ongelma on ateistille käytännössä hyvin pieni. Syy on se, että nykyään ateisti käytännössä katsoen yleensä katsoo olevansa evoluutiolla syntynyt. Evoluutio taas ei välitä etiikasta, vaan kelpoisuudesta.

Hengissä selviämisellä taas on tähän voimakas vaikutus. Itsemurhan tehnyt ei nimittäin lisäänny. Evoluutio toki sallii itsemurhan samoilla ehdoilla kuin se hyväksyy altruistisen toiminnankin; Esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta ihminen voi pelastaa useampia sukulaisiaan uhraten henkensä niin että se parantaa hänen kelpoisuuttaan.

Itsemurhan kannattaminen kelpoisuuden kannalta muuttuu tätä kautta "pakosti yhteisölliseksi teoksi" ; Jotta itsemurhasta olisi kelpoisuutta parantava voima, se vaatisi sen että yksilön hengissäolo olisi sen verran iso taakka toisille että se estäisi heitä perustamasta perhettä ja tuottamasta jälkeläisiä. Tai sitten yksilö olisi niin väkivaltainen että tappaisi sukuaan, jolloin on "geenien kelpoisuuden kannalta" parempi strategia tappaa hullu yksilö.

Eräässä mielessä tämä ei ole eettinen "miksi ei tappa itseään". Vaan se selittää miksi ihminen eläimenä ja olentona ei koe vetoa itsemurhaan kovinkaan heppoisesti. Kuitenkin mukaan saadaan lisävääntö : Jos itsemurhan tekeminen on paha asia, evoluutio selittää miksi ihmiset ovat melko vahvasti jo luonnostaan hyviä ja eettisiä.

Tämä tosin johtaa mietinnän siihen suuntaan että etiikka ei olisikaan vain kasa normeja jotka rakentaisivat moraalin. Etiikkaa ei siis rakennettaisi ja määriteltäisi ulkopuolelta, vaan normit olisivat pikemminkin heijastumia jo olevasta, ihmisen lajityypillisestä etiikasta.
1: Jos meillä on uskonto joka sanoo "Tapa itsesi" se ei saisi suosiota koska ihmiset pitäisivät toimintaa inhottavana. Mutta jos uskonto hyväilee ihmisten näkemyksiä, se menee hyvin kaupaksi. Näin normit eivät niin helposti muutak yhteiskuntaa, koska se ei johda itsemurhia kohtaan tunnettuun vastemielisyyteen, vaan siksi että ihmiset pitävät itsensä tappamista pahana asiana jo "yleensä ottaen valmiiksi". Ja jos uskonto sanoo jotain joka hivelee ihmisten näkemyksiä ja myötäilee heitä, ihmiset tulevat helpommin mukaan uskontoon.

OODA vähän. Nopeus tauottomuutena.

Miekkailussa nopeus on hyvin tärkeä asia. Tämä tuntuu ensiymmärryksenä helpolta: Iskun nopeus liitetään siihen kauan yhdessä iskussa kuluu aikaa. Tai kuinka monta iskua saa tehtyä minuutissa. Nopeus sekoittuu tätä kautta helposti hosumiseen. Toki nopeus liittyy vahvasti siihen millä nopeudella lihaksistossa on kykyä siirtää miekanterä paikasta A paikkaan B.

Tämä muistuttaa kuitenkin lähinnä skientologian perustaja Hubbardin näkemystä toiminnasta. Hänestä toiminta jakautui aloittamiseen, tekemiseen ja lopettamiseen. Kuitenkin tekemistä kannattaa lähestyä hieman hienovaraisemmin : Toiminta voidaan jakaa neljään osaan: Observation-Orientation-Decision-Action. Havaitseminen, orientoituminen, päätöksenteko ja toiminta. Tätä kautta toiminta on järjellistä ja keskittynyttä toimintaa.
1: Yleisesti ottaen tämä on hidasta. Esimerkiksi ihminen voi miettiä lyömistä, nähdä toisessa paikan ja empiä iskeekö siihen ja iskeä nopeasti ja jäädä tämän jälkeen pysähtyä miettimään. Tässä on monta taukoa. Taukoja tulee ja kertyy yllättävän helposti.
2: Myös tekniikan puutteet tuovat taukoja, esimerkiksi jos lyö niin että tasapaino heikkenee, on tästä palattava hyvään asentoon, joka hidastaa toimintaa. Nopeati ja kovaa lyöminen itse asiassa lisää tätä vaikutusta, joten nopeuteen keskittyminen ja sen intuitiivinen hakeminen itse asiassa hidastaa toimintaa.

Rajoittava tekijä on yllättävän harvoin se, jaksaako lihaksisto heilua eteen ja taaksepäin. Sen sijaan mentaaliset toiminnot vaikuttavat olennaisesti. Se, miten nopeasti käsi liikkuu on usein vain pieni elementti vaikuttamassa.

Nopeus voidaan liittää myös hienostuneempiin asioihin. Sillä pelkkä reaktioihin luottaminen harvoin johtaa maksimaaliseen nopeuteen. Strateginen ajattelu mahdollistaa sen, että saat toisen toimimaan kuten haluat, jolloin jo ennalta tiedät mitä toinen tekee ja voit valmistautua varsinaiseen toimintaan. Näin reagointiaikaa ei tarvita. Myös "pelisilmä", eli taito nähdä toisen liikkeistä ennalta mitä tämä aikoo, tarjoaa ennakointimahdollisuuden. Tämä nopeuttaa OODA -ketjua kovasti.
1: Tosin tässäkin tarvitaan reagointia. Toinen voi toimia yllättävästi, jolloin on voitava turvautua reaktioihin. On selvää että reagoiminen johtuu yllätyksestä ja on epäluotettavampi ja hitaampi kuin ennakoiva toiminta.

Nopeus on siis sitä että analysoi tilanteen ja päättää yksityiskohdat jotka toteutetaan juuri kun toimintaa tehdään. Ja sitten ei jähmetytä, vaan toimitaan. Harjoittelemalla tämä nopeutuu.

"Paskat Genrekirjoittajat".

Eräs tuntemani teologi on lukenut miljoonien muiden tapaa Dan Brownin tuotantoa. Hänen kommenttinsa esimerkiksi "Da Vinci -koodista" oli typerryttävä yllätys siitä miten kirjassa ei ollut mitään omintakeisuutta : Kirja lähinnä teki kokoelman aiheesta tehdyistä salaliittohömpötyksistä, ja sitoi tarinaan höysteeksi muutaman kioskin pulmapähkinän tasoisen ongelman ja löyhän juonen. Hänen kommenttinsa oli että Brown on "Genrekirjailija. Paska genrekirjailija."

Kuitenkin eräällä tavalla Brown osuu kultasuoneen juuri tämän vuoksi. Se, mitä hän kutsuu kliseeksi on toiselle "klassikko". Samassa seurueessa ollut homeopaatikko innostui koska kyseessä olivat "ikuiset totuudet". Toki hänkin myönsi että "Da Vinci -koodi" on seikkailukirja eikä tiedekirja, mutta että kirjassa olevat asiat ovat silti totta. Hänestä Brown oli siis vain tehnyt taustatutkimusta. Ja että pian aiheesta ilmentyisi myös ihan oikeaa tiedettä, jolle kirja on voinut toimia olennaisena kimmokkeena.

Tämä innostus korostaa sitä, miten näissä näkemyksissä perinteellä on vahva arvo. Menestys ei tule sillä että keksitään uusia ja luovia ideoita, vaan sillä että osataan tehdä jotain joka on riittävän tuttua.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun luin L. Ron Hubbardin teoksia. Dianetiikkaa tuli toki koeteltua monilla keinoin. Skientologia on tullut tutuksi erikoisista kertomuksistaan. Esimerkiksi Xenu -tarina on varsin skifimäinen. Ne muistuttavat ajoista jolloin sittemmin "oma avun miljonaääriksi" muuntautunut mies oli aiemmin epäonnistunut scifikirjoittaja. Nämä kauaslentoiset ajatukset antoivat tietysti odotuksia siitä, että jutut olisivat kovastikin hmm.. ekstriimejä.

Kuitenkin teokset, joita saimme ilmaiseksi tuhottomasti ja tuhoisasti käyttöömme, olivat aloittelijoille tarkoitettuja. Se, mikä niissä yllätti olikin se, miten kirjat olivat kokoelma Hubbardin ajan populaarin psykologian ja uskontojen yhdistelmää. Joka oltiin sidottu yhteen todella arkijärjenmukaisesti. Hubbard onkin itse asiassa ottanut osan behaviorismista, ihmiset ovat eloonjääntikoneita joilla on automaattisia sulakkeita jotka ohjaavat käytöstä. Hän on ottanut psykoanalyysistä traumatisoitumisen ja yhdistänyt sen edellisen kanssa - samanaikaisesti kun hän sanatasolla muistuttaa hylänneensä molemmat näkemykset, sekä psykoanalyysin että behaviorismin, vajavaisina. Kaikki sidotaan tiedepositiivisuuteen, jossa ihminenkin on virheettömästi ajatteleva kone jota vain häiritsevät saadut kokemukset kivusta ja toisten sanomisista. Ja kaikkeen sidotaan ajalle ominaisesti ydinsodanpelko valinnassa jossa on otettava joko "tähtitaivas" tai "ydinpommi". (Nykyisin nämä ovat selvästi ajan syömiä mutta minun on helppo kuvitella niiden vaikutus aikana jolloin yleinen ydinsodan pelko oli paljon nykyistä kovempi.)

Luettuani kaikki Hubbardin aloittelijoille suunnatut kirjat, huomasin että kaikki ajatukset oli itse asiassa napattu jostakin. Kyseessä oli kokoelma kliseitä. Juuri tämä lienee suurena tekijänä skientologian (taloudellisen joskaan ei eettisen) menestyksen takana.

Se ei ole edes hyvää harjoittelua.

"Hänellä on viisi tapaa käsitellä engrammia: hän voi hyökätä engrammin ja sen ulkopuolisen maailman vastineen kimppuun; hän voi paeta sitä ja sen vastinetta; hän voi välttää sitä ja sen vastinetta; hän voi jättää sen ja sen ulkopuolisen maailman vastineen huomiotta; tai hän voi antaa sille periksi."
(L. Ron Hubbard, "Dianetiikka - tieteen kehitys", "Kuudes luku - Näytelmän Konna" ; "Mustan Pantterin Mekanismi")

Muutamaa vuotta nuorempana heittelin jonkin verran veitsiä. En toki heittänyt toisia ihmisiä kohti, vaan maalina oli pahvilevyjä. Yhdessä vaiheessa maalitauluna oli myös saamani tappouhkauslappu. Se oli tärkeä symbolinen ulkoinen rituaali, joka vapautti minut emotionaalisesti, joskin mieltäni kiehtoi silloin kuten nytkin se, että kyseessä oli avoin ulkona tehty julkinen performanssi joka oli samalla jonkinlainen viesti ainakin toistaiseksi vieläkin tuntemattomaksi jääneelle lähettäjälle.

Se eroaa tikanheitosta siten, että osumisen lisäksi mukana on toinen vaikeuttava tekijä: Pyörimisliike. Siksi etäisyyden arviointi ja heittotavan sovitus siihen ovat paljon vaikeampia. Tämän vuoksi vakiopaikassa viivoitettu tila on suhteellisen helppo oppia - ja uudessa paikassa heittely on helposti vaikeampaa.

Tämänlaisen harrastuksen aloittaminen on eräässä mielessä hyvin järjetöntä. Veitsenheitto kun ei ole itsepuolustuksellisesti ollenkaan kätevä:
1: Se on tehoton, koska liikkeen vauhdin lisäksi takana ei ole juurikaan massaa. Siksi se on yleensä liitoksissa siihen että toista varoitetaan, pakotetaan reagoimaan eli sidotaan toisen toimintaa väistämiseen, jolloin sitä ei käytetä muuhun. (Joka tarkoittaa sitä että sen on oltava sidoksissa johonkin muuhun itsepuolustustaitoon, sen sijaan että sitä tehdään sen itsensä vuoksi.)
2: Se on vaikea oppia. Jos joku rynnistää kohti, on kohde liikkuva. Etäisyyden muuttuessa on oikein päin perille saaminen todella vaikeaa.
3: Käytännössä sovellettavaa tilannetta ei tule helposti edes vastaan. Jos joku yllättäen rynnistää päin, et helposti ehdi reagoida ajoissa voidaksesi heittää (saati että kannat sitä). Ja usein etäisyys on niin pieni, että toinen kykenee lyömään joten ei ole isosti järkeä heittää.

Ja veitsenheitto ei juurikaan kasvata lihasvoimaa tai ketteryyttä tai muuta vastaavaa.

Minulle heittely oli puhtaasti rentouttavaa puuhaa. Sen arvo oli juuri siinä, että en voinut perustella sitä milläään muulla asialla. Turhuus oli taidon keskeisin arvo. Laji oli kuitenkin taustasymboliikaltaan riittävän aggressiivinen, ja näin käytin runsasta kaunaenergiaani rakentavasti: En muhinut ressentimentissäni ja treenannut jotain tappotaitoa sovellettavaksi, vaan sublimoin sen taitoon joka on lähempänä (sirkus)taidetta kuin listimistä.

Tärkeintä on taide, veitsenheitto sopii kaikenlaisiin symbolisiin kannanottoihin. Ja kuten kaikki taide, se on tavallaan valtapeliä : Taide ei välttämättä ole totta, mutta se kuitenkin voi muuttaa maailmaa. Samoin veitsenheitossa heiton kohde sisältää voimakkaan viestin : Heittäjä on tätä kautta kenties latistava "Suppressiivinen Persoona" aivan samaan tapaan kuin sotaa vastustava taiteilija voi olla ideologisesti vahvasti ja alhaisen kiintyneesti jotain mieltä että vihaa sotaa ja sotilaita sydämensä pohjasta. Taide voi tällöin syntyä likaisesta kaunasta ja vihasta mutta edustaa kuitenkin jonkinlaista ylevämpää ja jalompaa etiikkaa ; Olennaista tulkitsijan kannalta on katsoa onko kritiikin kohde oikein valittu ja sovittaa teoksen tulkinta - sekä sen, miten teoksen antaa vaikuttaa itseensä - tähän kontekstiin.

Se pieni ero.

Rick Ross on melko kuuluisa mielenhallinnan tuntija, joka toimii uudelleenohjelmoijana (deprogramming), eli henkilönä joka käyttää erilaisia käännytysmenetelmiä ja mielenhallinnanmenetelmiä irrottaakseen kulttien jäseniä kultista. Menetelmät ovat valitettavan samanlaisia, kuin mitä kultitkin käyttävät.

Rossin mukaan noin 2-3 miljoonaa amerikkalaista kuuluu kultteihin. Rossin jakaa kultit seuraaviin luokkiin:
1: Raamatullisiin kultteihin, jotka ovat yleisimpiä. Näissä kulteissa oppi lainaa sisältöä kristillisestä perinteestä. Pyhänä kirjana on yleensä Raamattu, jota on joissain tapauksessa käännetty tai uudelleenkirjoitettu tai johon hyväksytään vain jokin tietty raamatunkäännösversio.
___1.1: Esimerkiksi Charles Meaden kristillinen ryhmä "Meade Ministries", joka saarnasi ilmestyskirjan maailmanloppua ja jonka sisällä lääketiede ja kaikki muukin tiede oli pahasta ja jonka mukaan sairaudet ovat kirouksia, jotka paranevat vain rukouksella. Lahkon jäsenet ostavat samanlaisia pukuja kuin Meade, ja ostavat jopa samanlaisia autoja, Cadillaceja, jotka samalla kertovat kuinka siunattuja he ovat. Lahkon tunnusmerkkinä on selkeästi ryhmäpaine, joka matkinnan lisäksi tarkoittaa esimerkiksi jäsenten eristämistä "vääräuskoisista" perheistä. Tämä taas on varmistettu esimerkiksi paikkakunnanvaihdolla.
___1.2: Yisrayl Hawkin (synt. Buffalo Bill Hawkins) perustama "House of Yahweh" on toinen vastaava kultti, jossa maailmanloppu on tärkeällä sijalla: Maailmanloppua ennen syntyy ydinlapsi ja valtavasti tuhoa kuten hullun lehmän tautia, sotia ja sukupuolitauteja. Oppi on hyvä esimerkki siitä että oppi ei tuhoudu vain sillä että profeetta erehtyy: Jäsenten kognitiivinen dissonanssi johtaa siihen että he jatkavat jäseninä silti. Väärä profetia ei ole väärä profetia, vaan ihmiskunta ei ollut valmis ja monet jäsenet väärintulkitsivat asioita. House of Yahwehin kirjoitukset vain yksinkertaisesti muuttuvat ajan mukana: Ajan mukana lahko on muuttunut selvästä yksiavioisuudesta moniavioiseksi. Lahkossa erikoinen piirre on nimen päättäminen: Jotta voisi olla jäsen on luovuttava omasta nimestään ja Hawkin s ikään kuin merkitsee heidät omakseen uudella nimellä. Lahkolaisilla ei ole televisiota eikä muita vastaavia asioita, tämä auttaa heitä keskittymään asialle.
2: Scifi -kultit, jotka noudattavat tieteisfiktiosta tuttuja elementtejä, joita he pitävät tosina. Opeissa on teknologiaa, avaruusolentoja, kyborgeja tai muita vastaavia ilmiöitä.
___2.1: Marshall Applewhiten johtama "Heaven's Gate" oli yhdysvaltalainen ufokultti, jonka opin mukaan Hale-Boppin komeetan takana piilotteli avaruusalus, ja tekemällä itsemurhan jäsenet pääsisivät sen kyytiin.
___2.2: "Skientologia" (scire:"ymmärtää" + logos:"oppi") on Ron Hubbardin perustama liike, joka tarjoaa dianetiikkaa korvaamaan psykiatrian ja psykologian näkemykset mielen sairauksista. Lahkossa uskotaan, että paha Xenu toi 75 miljoonaa vuotta sitten miljardeja ihmisiä Maahan, kasasi heidät tulivuorten ympärille ja räjäytti heidät tulivuoren kraatteriin asetetuilla vetypommeilla. Uskonnot taas tulivat maailmaan, koska näiden surmattujen kaapatuille hengille näytettiin eräänlaisessa elokuvateatterissa videoelokuvia, joiden avulla näihin implantoitiin vääriä käsityksiä. Implantointi myös vei näiden thetalaisten identiteetin, ja kuolleiden sielut, thetalaiset kasaantuivat siten että jokaisessa ihmisessä nykyäään on näitä useita. Skientologit pyrkivät poistamaan nämä asianmukaisin rituaalein. Lahkon toiminnalle olennaista on hierarkia, Operating Thetan -tasot ja siinä kiipiminen on keskeistä. Informaatiota kirkon opeista saadaan vasta sitä vastaan, kun "ollaan valmiita". Liian aikaisin annettuna tietoa ei voida antaa, koska lahkossa uskotaan että tieto on ohjelmoitu tappamaan liian valmistautumattomat esimerkiksi keuhkokuumeeseen. Kohoaminen taas vaatii paitsi lahkolle omistautumista, myös paljon rahaa: Asiaan liittyvät kurssit ja välineistö maksavat paljon.
3: Itämaiset kultit, joiden sisältö on hankittu buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta ja muista idän uskonnoista. Niissä voi olla myös esimerkiksi joogasta tai vastaavista lainattuja elementtejä.
___3.1: "Korkein Totuus" , Shōkō Asaharan perustama kultti, joka teki sariini -iskun japanin metrossa. Tosin tämä kultti oli siitä erikoinen, että siinä Jooga -oppeihin ja buddhalaisuuteen liitettiin kristinuskoa ja jopa Nostradamuksen ennustusten tulkintaa.

Astetta laajemmin on hyvä huomata että USA:ssa on 50 miljoonaa USA:laista taas on fundamentalistioikeistolaisia, jotka uskovat jonkin ajan lopun ajan tulemiseen. He eivät ole kulttilaisia, vaikka ovatkin keskivertoon verrattuna melko "äärimmäisiä". Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että he eivät haluaisi kontrolloida politiikkaa omien näkemystensä mukaan tai haluaisi aktiivisesti käännyttää. Esimerkiksi dominionistit, joista Jumalan lait on ensin saatava toteutumaan maan päällä että Jeesus voisi tulla toisen kerran, eivät ole lahkolaisia, vaikka syvin olemus on kulttuurin muuttaminen ja väärien näkemysten, etenkin ateismin, ajaminen ulos yhteiskunnasta lainsäädännön keinoin. Kun USA:ssa on asukkaita noin 305½ miljoonaa, joten 16% väestöstä edustaa esitettyä melko tiukkaa fundamentalismia, ja vain noin ½% väestöstä kuuluu kultteihin. (Tosin kun ilmoitetaan "miljoonia" luku tuntuu isommalta, näin toimii ihmisen mieli.) Toisin sanoen ero näiden kahden välillä on paitsi suuri ja olemassaoleva, myös reuna-alueiltaan häilyvä. Syy on enimmäkseen siinä että uskonasiat eivät ole mikään mustavalkea kirjo, jossa on joko "asiallinen uskova" tai "pimeä kulttilainen". Pieniä eroja on paljon, joten kulttilaisten määrän arvioinnissa on kyse myös siitä mihin kohtaan tarkalleen ottaen vedetään rajat seuraavissa asioissa:
1: Käännyttämisen ja vaikuttamisen keinojen ja psykologisten pakkokeinojen ja aivopesun raja.
2: Raja uskon arvokkaana pitämisen ja elitismin välillä
3: Uskonnon sääntöjen ja normien ja vapaudenriiston välillä oleva raja.
4: Autoritaarinen hierarkisuuden ja ryhmän sisäisen organisonnin välin erotteleva raja.
5: Raja karismaattisuuden ja arvostelun ulkopuolella olemisen välillä.
6: Uskon normien ja dogmaattisuuden välinen raja.
7: Asian tärkeänä pitämisen ja "päämäärä pyhittää keinot" -asetelman välinen raja.
8: Ryhmän kunnioituksen ja muista eristäytymisen välinen raja.
9: Raja Maailmanlopun tms. uskomisen ja "sen odottamisen yhtenä elämän tärkeimpänä asiana" välillä.

Tätä voidaan käyttää myös väärin. Jos on huolimaton, tulee helposti leimanneeksi kaikki uskovaiset fundamentalisteiksi ja fundamentalistit kulttilaisiksi.

Tappajamato -ongelma.

"Olemme nyt Mongolian autiomaalla. Olemme kulkeneet jo useamman päivän, mutta merkkejä mystisestä tappajamadosta ei ole ilmeentynyt - voimme todeta, että se on ihmisen vilkkaan mielikuvituksen tuotettaaaarg!!! "
(skeptikko, joka ei kuunnellut kryptozoologia, eikä paikallisia.)

Olen vinkannut hiemaan aiheeseen liittyen aikaisemminkin.

Kun puhutaan kryptozoologiasta, tarkoitetaan epätieteellistä oppia, jossa metsästetään myyttisiä eläimiä. Sen tutkimuskohteita ovat kaikki kiistanalaiset havainnot eläimistä, jotka ovat suuria tai keskisuuria. Sen kuuluisimpia tutkimuskohteita ovat merihirviöt, Nessien ja Mokele mbemben tapaiset eläimet, lumimiehet, isojalat sekä muut todellisiksi väitetyt kädelliset. Myös dinosauruksia ja yksisarvisia he metsästävät tyytyväisinä. Tyypillisesti kryptozoologiassa luotetaan paikallisten kertomuksiin tai muihin vastaaviin lähteisiin ilman että itse eliöstä on muutoin merkkiäkään. (Jos esimerkiksi keskiajan lohikäärmemaalauksien taistelukuvaukset ovat aitoja kuvauksia eläimistä, miksi linnoista löytyy esimerkiksi hirvenpäitä ja muita metsästystrofeita, sekä näiden luita, mutta ei koskaan näiden lohikäärmeiden?)

Kysymys on oikeastaan pohjimmiltaan siitä, millä ehdoin hyväksytään uusia eläinlajeja. Eeppinen sävy hirviössä ei vaikuta tähän luonteeseen. Myyttinen ja "cool" eliölaji on saatava lajiksi siinä missä minkä muun lainen tahansa. Otus kun otus, samat kriteerit. Kenties keskeisin ymmärrettävä asia on siinä, että on voimme arvioida tuntemattomien eläinlajien lukumäärää, koska meillä kuitenkin on otos, jossa on joltain alueelta löydetyt lajit, joista tiedetään montako niistä oli alkaessa tunnettuja ja sekä montako tuntematonta. Näistä saadaan otos, jota sovelletaan lähialueisiin. Siksi tuntemattomien lajien määrää voidaan arvioida erilaisten virherajojen sisällä. Sen sijaan on aivan eri asia kuin sanoa että joku näistä tuntemattomista lajeista on esimerkiksi juuri "undulaattipääkakadu" tai jokin muu tietty laji. Siksi normaalisti kun lajeja etsitään, etsitään jälkiä, ulosteita ja valokuvataan elukkaa itseään. Mahdollisesti saadaan myös nahkoja ja muita konkreettisia todisteita. Tai jopa itse eliö häkkiin. Nämä ovat konkreettisia todisteita, joiden valossa sitten osoitetaan että on todella laji joka on vaikkapa juuri se "undulaattipääkakadu".

Kryptozoologit muistuttavat meitä usein siitä, että havaitsemattomuus ei vielä riitä. He jaottelevat tilanteen ikään kuin seuraavalla tavalla:
1: Eliöstä on havaintoja
2: Eliö on kätketty, eli se on syrjässä tai piilossa eikä vain havaittu
3: Eliötä ei ole.

Heistä se, että skeptikko ei hyväksy isojalkaa pätevänä johtuu siis siitä, että hän ei ole lainkaan miettinyt vaihtoehtoa 2, vaan vääristelee ja olkiukottaa kärjistäen ajattelemalla että vaihtoehtoja olisi vain kaksi. (1 ja 3) He ajattelevat että jos käymme suolla, emmekä näe sen järvihirviötä, se ei tarkoita että järvihirviötä ei olisi. Eli toisin sanoen kryptozoologi asettaa skeptikolle seuraavanlaisen haarukan:
1: Hirviö on havaittu. Tämä tarkoittaa sitä että hirviö on pakko uskoa.
2: Hirviötä ei ole etsitty tarpeeksi. Tämä tarkoittaa sitä että skeptikoita on syytä pilkata, koska nämä tekevät hätiköityjä johtopäätöksiä.

Eli se siitä itsekriittisyydestä ja siihen pyrkimisestä. Kryptozoologi itse ei anna mahdollisuutta sille että olentoa ei todella olisi. Hän voi ehkä vedota siihen että "riittävä tutkiminen" saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta tätä ei käytännössä tapahdu, koska asetelma ei loppu pelissä tutkimalla muutu - paitsi jos hirviö on olemassa, jolloin se löydetään. Skeptikko taas on "aina valmiina nöyrytykseen", hänen mittaristossaan on toki myös kaksi piikkiä. Mutta ne ovat itse asiassa seuraavat:
1: Olento on havaittu.
2: Olentoon uskominen on epäpätevää ja perusteetonta, joten sitä ei tule sotkea tieteelliseen kirjoittamiseen. Tämä piikki on itse asiassa aivan eri asia kuin väittää asiaa olemattomaksi. Se tekee siitä itse asiassa vielä pahempaa. Se tekee siitä tyhjää pulinaa, nonsenseä. Tämä tarkoittaa sitä että ennen lisätodisteita asiasta puhuminen ei ole epäloogista, se on tyhjää. Tämä teoria ei ole edes väärässä, se on jotain vielä huonompaa. Se on ainakin toistaiseksi hyödytön.

Tästä on helppo huomata, että kryptozoologien skeptikoille heittämä kritiikki on vain pinnallisesti pätevää, mutta se perustuu itse asiassa näennäislogiikalle. Heidän kritiikkinsä ei sisällä mitään muuta kuin sen, että skeptikon esittämä todiste on "liian tiukkaa saatavaksi". Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että kun skeptikko vaatii että olio saadaan havaittua, tämän olion havaitseminen on epätodennäköistä - muutenhan skeptikon vaatimukset eivät olisi tiukkoja, vaan kevyitä. Lisäksi tässä ajattelussa tehdään se virhe, että unohdetaan että tiede nojautuu enemmän evidenssille eikä niinkään "piikkien eliminoinnille". Falsifiointitilanteessa tosi eliminoidaan jotain, mutta se toimii siten että epäonnistunut kumoaminen tuottaa teorialle tukea, korroboraatiota, ja onnistunut kumoamisyritys tuhoaa teorian. Tämä kumoutuminen ei siis suinkaan ole todiste millekään toiselle teorialle. Tässä näkemyksessä "se toinenkin teoria" joutuu tukea saadakseen itse selviytymään sille asetetusta haasteesta, joka voisi jossain muodossa osoittaa sen vääräksi.

Kryptozoologi ei siis suinkaan perustele että hänen uskomuksensa olisi rationaalinen, vaan että skeptikon päätelmän tulos ei ole väistämätön. Tämä on oikeastaan aivan eri asia. Kryptozoologi ainoastaan osoittaa että hänen kannanottonsa on mahdollinen, ei että se olisi hyvin perusteltu. arationalismi on logiikkaa käyttävälle tutkimukselle samaa, kuin mitä kalju asiakas on hiusmuotoilijalle.

Valitettavasti tähän liittyviä argumenttivirheitä harjoitetaan myös uskontojen piirissä. Tästä seuraa muuten se, että ne kryptozoologit jotka ovat ateisteja tai jotka eivät pidä Jumalasta, suuttuvat jos heidän argumenttinsa muutetaan muodosta "hirviö X -> Jumala" ja uskovaiset yksisarvisten viholliset eivät pidä jos heidän suosikkiargumenttinsa muutetaan kryptozoologian sovellukseksi.

Asiaa voi tarkastella myös toisella tavalla. Nyt L. Ron Hubbart on muotia. Tai tarkemmin hänen perustamansa rahankeruu -uskonnon, skientologian, vastustamisensa on muodikasta. Hän esitti että galaktinen ruhtinas Xenu on paiskonut avaruusolentoja kraateriin ja imuroinut näiden sielut ja änkenyt näitä katsomaan elokuvia jotka ovat sotkeneet näiden mielen siten, että näitä on useita kasautunut yhteen. Näitä on sitten mennyt ihmisiin ryhminä ja tämä on kaikkien tautien takana. Meillä on tarinaan törmätessämme kaksi vaihtoehtoa:
1: Tarina on sepite.
2: Tarina on totta.
Moni voisi ajatella, että Hubbardin vakuuttava ura patologisena valehtelijana voisi auttaa todistamaan kohdan 1. Tosiasiassa tämä on kuitenkin vain ad hominem -argumentaatiota. Siinähän sanotaan loppupeleissä että skientologia on kulttuurillisesti vaarallinen ja sen perustaja on ärsyttävä ja vastenmielinen olento, joten hänen näkemyksensä ovat vääriä. Tosiasiassahan Hubbardin auktoriteetin rakentaminenkaan ei ole argumentti hänen kannanottonsa puolesta, joten tämän perusteettoman kohdan tuhoaminen ei itse asiassa vaikuta hänen näkemyksensä oikeudellisuuteen. Teoriassa voitaisiin sanoa että "Kyllä, hän oli tätä kaikkea mistä pilkkaatte, mutta hän oli tämän kaiken lisäksi MYÖS suuri profeetta ja näkijä."

Hubbardin esittämä hahmo, Xenu, ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Se ei vaadi tieteen minkään teorian kumoamista. Ja kaikella sillä logiikalla millä jotain todistetaan, voidaan käyttää kryptozoologiaan. Mokele mbembe, "dinosaurus joka elää ihmisten aikaan", on nähty vain piirroksissa ja ehkä paikallisten puheissa. Heistä muutama väittävät että he ovat nähneet olennon. Xenusta on väitetty silminnäkijähavainto, näkijänä Hubbard. Hän ja muutama muu väittävät saaneensa tiedon asiasta. Onko siis aidosti väliä sanooko tarinan Hubbard vai heimolainen? Ei. Sillä ihan yleisesti logiikassa ja tieteessä ajatellaan että argumentti on totta riippumatta siitä kuka sen sanoo. Eli jos minä sanon että 1+1=2 en saa väärää pistettä matematiikan kokeessa vain siksi että opettaja ei pidä minun pärstästäni ja vakaumuksestani ja että hän tietää että olen kammottava ureakefaalikko (urea, virsa ; kefalo, pää). Kuitenkin tässä näyttäisi olevan jotain tämmöistä takana, koska kyryptozoologian kannattaja voi samanaikaisesti pitää Xenua sepitteenä. Kokemuksieni mukaan kaikki kryptozoologian puolustukset siirtyvät tässä vaiheessa evidenssiperustaan. He siis itse asiassa hyväksyvät skeptikoiden haarukan, paitsi siinä omassa kysymyksessään. Toisin sanoen tässä vaiheessa he siirtyvät siihen että he tekevät töitä saadakseen ne todisteet.

Tämä tarkoittaa sitä, että he voivat todistaa väitteensä - Toisin kuin Hubbard. Joku nappaa Loch Nessien hirviön ja vie sen vaikka Korkeasaareen, niin siinä on skeptikko huuli ymmyrkäisenä. Xenu taas on missä onkaan, vangittuna ja kätkössä. Tämä onkin minusta merkittävä ero. Tosin se tarkoittaa myös sitä että meillä ei tällä hetkellä ole mitään perusteita uskoa Nessieen tai muihin.

Onkin siis tärkeää huomata, että vaikka skeptikot kenties ovatkin rajoittuneita eivätkä hyväksy sellaista noodia, jossa on "uskotaan johonkin josta ei ole evidenssiä", he ovat paljon itsekriittisempiä kuin kryptozoologit. Sillä skeptikoilla haarukoissa on edes teoriassa mahdollisuus pakottaa muuttaa mieltään. Vaikkapa sillä että Jumala laskeutuu taivaalta ja ojentaa meille Mokele Mbemben kultalautasella, ja tarjoaa UFO -palvelijoita tätä palvomaan, voi olla epätodennäköinen, mutta se on mahdollinen. Tässä tulisi todistettua avaruusolennot, Jumala ja kyryptozoologinen peto, kaikki kerralla. Tämä on oleellista, koska falsifiointiperiaatteessa käsketään olemaan jollain positiivisella todistusaineistolla - eli ei havaintojen puutteella - kumottavissa ; Tämä on erityisen merkittävää silloin kun emme voi aidosti päätellä jonkun ilmiön todennäköisyyttä, jolloin joudumme joko hylkäämään kysymyksen tai siirtymään eipropabilistisiin evidensseihin. Siitä miten todennäköinen tämä havaintoaineisto on, on sitten eri asia. Ts. on järkevämpää olettaa että olentoa ei ole, kuin että tämä on. Asiaan viittaa siis muukin kuin Okhamin partaveitsi tai todistustaakan periaate, jotka nekin viittaavat tähän suuntaan. Tämä päätelmä on siis oikeastaan suuresti näkökantariippumaton.

Kryptozoologi taas ei anna tälle mahdollisuutta. Hänelle joko asia on todistettu tai "voi olla". Tyypillisesti juuri hän kuitenkin muistuttaa, että skeptikko harjoittaa vain toiveajattelua.

Toisin sanoen kryptozoologit toimivat tässä suhteessa juuri samalla tavalla kuin oikeastaan kaikki epätieteet: He ovat ikään kuin miekkamiehiä, jotka juoksevat kadulla haastamassa kaikkia kaksinkamppailuun, ja lesoamassa miten he ovat taitavia taistelijoita, ja kun joku esittää vastineen he eivät taistele vaan katsovat toista ja sanovat että "Olet niin huono että en edes viitsi taistella kanssasi - olet siis hävinnyt". Kukaan ei koskaan missään näe heidän taistelevan. Samoin kuin epätieteilijöiden nähdään esittävän "kritiikkiä", mutta he itse eivät koskaan sellaiselle suostu alistua. He toki muistuttavat kaikesta kognitiivisesta dissonanssista - ja muista ihan tosista ilmiöistä jotka osoittavat että mielemme, havaintomme ja muistimme eivät ole erehtymättömiä ja lopullisen luotettavia - jotka estävät skeptikkoa olemasta objektiivinen. Mutta heidän omalla kohdallaan "falsifiointi ei ole niin tärkeää", eli itsekritiikin puute ei ole heidän omalla kohdallaan mikään ongelma. Se kun heistä voidaan aina oikeuttaa tu-quoque -virhepäätelmällä, eli sanomalla "kun ne muutkin tekee". NOT

Toisin sanoen: Pystyn täysin kunnioittamaan seuraavanlaisia kryptozoologeja
1: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle ja löytävät Jetin.
2: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle eivätkä löytä Jetiä ja sanovat että "Jetiä ei löytynyt, siihen ei siis ole vielä syytä uskoa, mutta olemme hommaamassa uuden retkikunnan."

Sen sijaan ne, jotka jäävät kotiin kirjoittamaan kirjoja Jetistä, joissa pilkataan skeptikkoja siitä että nämä skeptikot eivät vain etsi Jetiä tarpeeksi -ikään kuin asian todistaminen ja evidenssin hankinta ei olisikaan niiden vastuulla jotka ajatusta kannattavat, kuten todistustaakkaperiaatteessa normaalisti pidetään. Ja jotka muistuttavat että määrärahojakaan Jetinetsintään ei saada kun heitä kryptozoologeja - eli omilla aivoillaan, muista poikkeavasti ja eri lailla ajattelevia omaa tietän individualistisesti kulkevia rohkeita sankareita - erityisesti "vainotaan". Niin, heitä minä en kunnioita yhtään. He ovat sitä roskasakkia, joka vie kunnioituksen myös noilta yllä mainituilta, kunnioitettavilta yrittäjiltä, jotka sentään uskaltavat yrittää ja jotka tunnustavat että eivät onnistuneet. Sillä nämä "kotiin jäävät" ovat niitä miekkamiesrehentelijöitä, jotka palkkaavat toiset kantamaan heidän aseensa, kun he itse eivät viitsi, jolloin heille jää vain taidoilla kehuskelu, miekkaa ei enää edes kanneta näön vuoksi mukana. Jäljelle ei jää enää tutkimusta, tai toimintaa. Jää vain kerska ja "odotas vain mitä seuraavassa kirjassani sanotaan" -uho.

Sillä jos tyhjät ämpärit kolisevat eniten, reunattomien tyhjien ämpärien kolina painetaan populaarijulkaisuksi vertaisarvioinnin ohi ja myydään tavallisille ihmisille tieteenä.