Näytetään tekstit, joissa on tunniste sensory deprivation. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sensory deprivation. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

"Ei tarpeeksi lähellä kuollut" -kokemus

"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."

Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.

Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.

Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.

Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.

Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.

Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?

lauantai 16. elokuuta 2014

Klassikko

Löysin kotoani vanhanaikaisen videoelokuvan. Sen nimi oli "Maxell E-180GX" Tätä videota on myyty hyvin runsaasti. Se on yksi myydyimmistä videoista. Katsoin sen läpi. Ja se oli pitkästyttävä.

Myydyt elokuvat ovat tavallisesti pinnallista toimintaa, kliseitä ja kiiltokuvamaisia hahmoja. Mutta tämä elokuva oli myyntimääristään huolimatta ilmiselvästi jonkinlainen taide-elokuva. Ja sellaisena se olikin hyvin haastava ja mielenkiintoinen.

Kun katsoin ruudussa hyppiviä, aluksi satunnaisenoloisia, pisteitä, ei niissä tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta pian aloin näkemään hahmoja. Miten pisteissä oli virtaavia kuvioita jotka kulkivat vasemmalle, oikealle ja jotka heilahtelivat edestakaisin.

Pian saavutin jonkinlaisen meditatiivisen tilan, jossa elämäni täyttivät suorastaan buddhalaiset makyot. Näin miten kohinassa oli oikeasti sisältöä ja merkitystä. Kuin sateen ja veden täyttämiä pintoja jotka aaltoilivat. Vaikka melko pitkään musta-vaalkoinen sumu oli ainut mitä elokuva antoi, ja vaikka tämä olikin aluksi todella tylsää, elokuva todella palkitsi yrittämisen. Olin jo miettimässä että mitä postmodernia tekotaidetta tämä elokuva on, että mitä roskaa se on. Mutta sitten yhtäkkiä näin ruudulla jotain joka tuotti selvärajaisia kuvioita. Kenties jonkinlaisia matemaattisia kaavoja. Se välähti ruudussa vain hyvin lyhyen aikaa enkä ehtinyt tarkentamaan katsetta siihen. Mutta sitten näin saman vision uudelleen. Ja se hävisi taas. Se oli kuin ikkuna kaikessa tuossa sumuisessa kohinassa.

Ja sitten tapahtui se kaikista hienoin ; silmäni avautuivat. Koin kuin kelluvani pimeässä vesitankissa. Tai makaavani käsieni iho muovikelmuun käärittynä pöydällä, silmät peitettynä. Voin tuntea miten tuijotin silmät pingpongpallojen tavoin avoinna kun saavutin Ganzfeld eksperimentoinnin henkiset ulottuvuudet. Minun oli vaikeaa ymmärtää ja seurata omia ajatuksiani, koska koin seuraavani muiden ihmisten ajatuksia ja lukevani niitä. Koin läheisyyttä maailman kanssa. Koin miten aika venyi ja kutistui.

Kyseessä on hyvin hieno elokuva, joka ansaitsee myyntilukunsa. Tämänlaisia elokuvia ei enää uskalleta tehdä. Viisi tähteä.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Miksi on tärkeää että lapset oppivat vaanimaan?


Ylläoleva video on hieman erikoinen löydettävä huumoriin keskittyvältä kanavalta. Sen perusviesti on kuitenkin tärkeä. Se viittaa siihen miten media vaikuttaa keskittymiskykyymme. Olen itsekin ollut tässä mielessä "Nicholas Carrin hengessä" liikenteessä. Hänestä internet on viestintäkanava joka kannustaa lyhyttempoisuuteen ja poukkoilevuuteen. Ja että tämä vaikeuttaa pitkien keskittymistä vaativien toimien tekemistä. Eli internetin helppo tiedonhaku - yhdessä sen kanssa että sivupoluille houkuttelevia häiriöitä on koko ajan läsnä ja viihdettä on aina hyvin nopeasti saatavilla - johtaa siihen että ihmiset ovat itse asiassa pinnallisia.

Tässä on toki sekin puoli, että ihminen on hyvin huono sietämään tylsyyttä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että ns. white torture on kidutusta. Tässä kidutuksessa ihminen laitetaan äänettömään täysin valkoiseen huoneeseen, ja jopa hänen ruokansa on täysin valkoista. Kidutettava ei saa puhua. Tämä ei kuulosta juuri miltään, mutta huoneen teho perustuu sensoriseen deprivaatioon. Hallusinaatiot, joissa nähdään ja kuullaan harhoja, alkavat jo varsin pian tämänlaiseen huoneeseen laittamisen jälkeen. Ajantaju sotkeutuu. Tämä muistuttaa että ihminen vaatii jonkin verran jotain virikkeitä pysyäkseen lainkaan toimintakuntoisena.

"Rillit huurussa" -sarjan henkeen voisi jopa todeta että jos ulkomaailma olisi niin hieno, niin miksi ihmiset sitten ovat tehneet sisätiloista ja virtuaalitodellisuudesta niin loppuunsa asti hiotun. Ja syy miksi ei mennä esimerkiksi lapsena ulos leikkimään, on siinä että tietokonepelit tekevät sen kaiken paremmin. (Jossain mielessä.)

Kuitenkin keskittymiskyky olisi sekin hyödyllinen taito. Mutta en kuitenkaan pidä puhdasta tylsyyttäkään hyödyllisenä. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, on yksi tilanne jossa hyvinkin rajua tylsyyttä voi kestää. Se on vaaniminen. Tätä taitoa voi soveltaa luontokuvaamisessa.
Otan tästä esimerkiksi sisiliskon. Ne ovat kooltaan pieniä ja kohtuullisen vikkeliä. Tässä mielessä ne ovat hankalia kuvauskohteita. Kuitenkin ne ovat samalla yllättävissäkin määrin paikkauskollisia. Esimerkiksi meidän lähellämme sisilisko on aina vähänkin aurinkoisina päivinä erään betonisen ojavesiputken päällä. Se syö hyönteisiä jotka erottuvat putkella ja paistattelee putkeen suoraan paistavassa valossa, putken päässä ei ole varjoja. Tämä tarkoittaa sitä että kun on kerran nähnyt sisiliskon, sen jatkolöytäminen on todella helppoa.
Sen lähestyminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen temppu. Sillä liian nopea tai äkkinäinen liike saa sen pakenemaan. Lisäksi liskot ovat sen verran älykkäitä että ne selvästi tiedostavat ihmisen vaikka tämä liikkuu hiljaa. Siksi lähestymisessä pitää olla hyvin rauhallinen. Toisaalta liskot tuntuvat jotenkin myös "kesyyntyvän" siinä mielessä että ne tottuvat tietynlaisiin ärsykkeisiin ja oppivat että ne eivät ole vaarallisia. Siksi liskosta pääsee kärsivällisellä lähestymisellä melko helposti ottamaan superlähikuvia niiden silmästä.
Vaanimisessa tuntuu olevan jotain sellaista jossa on helppoa ylläpitää tarkkaavuutta pitkiä aikoja ilman että oikeastaan mitään tapahtuu. (Joka taas on yleensä vaikeaa kaikessa muussa.) Vaikka mitään ei tapahdu, se ei ole pitkästyttävää. Siinä menee pitkiä aikoja tarkkaavaisessa ja keskittyneessä tilassa ollessa. Ja toisin kuin onkimisessa, jossa opetuksena on se, että onki laitetaan ja sitten odotetaan sellaisella tavalla jossa voi miettiä omiaan, ei vaanimisessa ole tämänlaatuiseen varaa. Vaaniessa mieli ei voi lähteä vaeltelemaan sivupoluille. Ja tämän vuoksi kannustankin ihmisiä siihen että lapsia, tietokonepelaamisen lisäksi, käytettäisiin luontokuvaamassa, metsästämässä - tai minun puolestani vaikka harjoittelemassa tarkkuuskivääriammuntaa - jossa on jonkinlainen vaanimiselementti. (Onkiminen ei kelpaa vaanimiseksi, syistä jotka aiemmin ilmaisin.) Vaaniminen tekee ihmeellisiä asioita keskittymiskyvylle muuallakin. Jota sitten tarvitsee esimerkiksi opiskelussa, pitkien tiedekirjojen pänttäämisessä tai naisten kanssa ostoksilla käydessä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

makyo

"Ihmisten puolesta" -blogiin kerätään negatiivisia kokemuksia zenistä. Varoitusten mukaan esimerkiksi "Zengårdenissa asunut nuori henkilö sai psykoottisia oireita joulun alla olleen sesshinin aikana, mistä johtuen hän joutui lähtemään Zengårdenista ja hakeutumaan hoitoon. Kanssani Zengårdenissa asui myös henkilö, joka kärsi siellä jatkuvista uniongelmista. Hän päätti kesällä lähteä kotiin lepäämään. Sante oli todennut tähän, että ”ne uniongelmat ovat makyota, sinun pitäisi jäädä Zengårdeniin.”" (Zen) buddhalaisuudesta on lempeä ja pehmeä kuva. Että se on lempeää ja rauhallista. Ja että työläys korvataan pitkällä harjoittamisen ajalla ja kiire ja raskaus korvautuisi helppoudella rauhallisuudella. Mutta Zen on vaikeaa ja raskasta. (Tässä ei voi muuta kuin kysyä, että kuka sanoi että syvällisen tulisi olla helppoa?) Tätä mieltä on jopa puolustuskanta "Zen on rankka koulu, jota kaikkien pää ei kestä. Erityisesti zen-retriitti on kova henkinen painekattila, jonka aikana mielen pohjalle kätketyt ongelmat nousevat näkyville. Tässä mielen myrskyssä tukena on Sensei, jolla on kokemusta kymmenistä, jopa sadoista retriiteistä, voidakseen auttaa ihmiset meditaatio-prosessin läpi. Nämä kamppailut jokainen käy omassa mielessään. Meditaation lisäksi zen-retriitin päiväohjelmaan kuuluu joogaa ja siellä on hieman vapaata aikaakin helpottamassa painetta.  Ongelmia saattaa kuitenkin tulla kenelle hyvänsä, tunnen jopa erään psykologin, joka ei kestä pitkää retriittiä, vaikka on koulutettu ihmismielen ammattilainen. Ääritilanteissa Sensei on joutunut kesken kaiken lähettämään ihmisiä takaisin kotiinsa rauhoittumaan."

"Uskontojen uhrien" toiminnanjohtaja on ollut asiaan liittyen yhteydessä kiistan alla olevaan Zen Centeriin ja muistuttaa, että jäsenten "mukaan ei ole reilua, että pieni joukko entisiä jäseniä leimaa heidät lahkoksi tai kultiksi. Heidän mielestään esimerkiksi UUT:n nettisivuilta löytyvät tuhoisan lahkon tunnusmerkit eivät sovi heidän yhteisöönsä. Näitä kriteereitä käytettäessä myös entiset jäsenet ovat arvioineet minulle, etteivät nämä piirteet esiinny ainakaan kovin voimakkaina yhteisössä." Kuitenkin buddhalaisuudessa käytetyt metodit ovat vaativia ja niihin liittyy riskejä "Mietiskelyssä istutaan pitkiä aikoja paikoillaan. Tavoitteena on antaa ajatusten tulla ja mennä kiinnittämättä niihin paljon huomiota. Retriiteillä saatetaan meditoida 10 tuntia vuorokaudessa ja lisäksi olla puhumatta jopa useita päiviä. Tämä ei välttämättä ole mielelle kovin luonnollista tai kevyttä. Sensorisen deprivaation (eli siis ärsykkeiden puutteen) tiedetään voivan johtaa psykoosiin." ja ennen kaikkea buddhalaisuus tavallaan tekee sen, mitä suuri osa uskonnoista tekee. Eli tuo mukaan ihmisiä joille uskonnon ihanne puuttuu elämässä ja sitä tullaan ikään kuin hakemaan. "Buddhalaisuus, mietiskely ja sen kautta tavoiteltu mielen tyyneys houkuttelevat myös niitä, joiden mieli ei ole tyyni. Buddhalaisuudesta etsitään lääkkeitä mielenterveyden ongelmiin, aikamme hektisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Zeniläinen mietiskely on kuitenkin vaativaa ja voi olla mielenterveydelle taakaksi eikä tueksi." 
1: Olenkin jopa esittänyt niin tiukkoja lausuntoja, että uskovaisten toimintaa ei pidä selittää teologisen korrektiuden tasolla ; ideologian dogmien ja sitä kautta rakennettujen "oikeaoppisten intressien" kautta uskovaisen ymmärtäminen ei yleensä toimi ongelmatilanteissa. Sen sijaan nyrkkisääntönä on, että uskonnoissa on aina vaikeuksia ja nämä vaikeudet ovat yleensä kyseisen uskonnon dogmien antiteesejä ; (1) Yksittäiset ihmiset hakevat uskonnosta jotain. Ja tämä on jotain jota uskonnon dogmeissa korostuu. Ja sitä halutaan siksi että sitä ei ole. Ja kaikki eivät eheydy ja kasva ihmisinä. (2) Ja jos "yksilöistä joista ei saa yleistää" mennään ideologiaan ongelmallisten uskontojen kieroutuneimmat (~"vääristyneet" ja/tai "pahat") versiot itse asiassa rakentavat ympäristön jossa uskonnon lupaamista asioista tulee mahdollisimman niukkaa jotta tarve uskonnon antamille asioille olisi mahdollisimman suuri.

Onkin tavallaan yllättävää, että monille tuttu sensorinen deprivaatio on jotain jota on melko vaikeaa osata assosioida meditaatioon. "Neurophilosophy" -blogi kertoo, miten se on relevantti vankiloiden eristyssellejen kohdalla. Myös sumussa ajaminen autolla tai veneellä voi johtaa sensoriseen deprivaatioon, jolloin ihminen voi hallusinoida, "menettää aikaa". (Eli noin ilkeästi sanoen saada "ufoabduktio -oireita".) Zenin harjoittajille itselleen tämä yhteys on kuitenkin ilmiselvästi tutumpi. Sillä jo aikaisemmassa lainauksessa mainittu "makyo" tulee esiin "Zeniäisen" blogissa. Käsite on hyvin keskeinen ja perustasolla opetettava ; "Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta." ja sen kuvaus kertoo, että sensorinen deprivaatio on hyvinkin tullut tutuksi "Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä."

lauantai 14. syyskuuta 2013

Syvyyksiin, syöveriin


Aiemmin kirjoitin maailmanpyöristä ja näköaloista. Tornit ovat kapuamista ja maisemien seuraamista varten. Mutta sen vastakohdaksi voidaan laittaa toinen pikkupoikain suosikkiteema, kellareihin ja muihin meneminen. Toki sekä korkealle kiipeämisessä että kellariin menemisessä on usein samoja elementtejä kuten (a) uteliaisuus (b) eskapistinen arjesta poikkeaviin tiloihin (c) oman rohkeuden osoitus. Mutta paikkana luolilla on hyvin erilainen atmosfääri kuin vaikkapa vesitornin huipulla.

Kukaan ei mene kellariin, luolaan tai vastaavaan katsomaan maisemia. Kellari tarjoaa pimeyttä, näköalojen vastakohtaa. ; Pimeys on tavallisesti epätiedon symboli. Esimerkiksi Platonin luolavertauksessa ei ole sattumaa, että paikaksi on valittu pimeä luola, jossa ei havaita kaikkea mitä luolan ulkopuolella oleva havaitsee. Pimeys on tietämättömyyttä ja valo tietoa. Siksi kirkon korkeat tornit kuvaavat henkistymistä kun taas kirkkojen kryptat ovat lähinnä kuolleita varten.

Ajatus pimeästä epätietona ja huonona ei ole huono. Pimeän pelko on ihmisillä hyvin yleinen. Ja syynä on varmasti ollut se, että valoisana aikana uhat ovat olemassa mutta niistä ollaan tietoisia. Pimeys tarjoaa tuntematonta uhkaa. Asioihin ei voi valmistautua ja ne ovat siksi vaarallisempia. On toki ymmärrettävää pelätä leijonaa nuotion ääressä. Ja kummittelevissa paikoissakin kysymys on usein tilanteesta, jossa mennään pimeyteen, jossa joku ikään kuin vaanii. Kellari on juuri tämän vuoksi pikkupoikain rohkeudennäyte. Vaikka pimeys on itse asiassa aivan erilainen vaara kuin vaikka korkealta puusta putoaminen. Kellarissa uhat ovat usein symbolisia ja enemmän mielessä. (Ellei pimeydessä olevia avonaisia kaivoja ja vastaavia surmanloukkuja lasketa. Niitä on, mutta aika harva pelottava pimeä paikka kuitenkaan pitää niitä sisällään.)

Mutta toisaalta pimeään menemistä voidaan pitää vähemmän pahana. Aistien uudelleenorganisointina. Kun näköaistimukset puuttuvat, muut aistit tarkentuvat. Toki pimeys tuo esille myös esimerkiksi sen, miten tasapainoaisti on osittain näkökeskeistä ; Sisäkorvan lisäksi tasapaino on näkemiskysymys. Jos ei jaksa leikkiä Pertti "Spede" Pasasta ja laittaa silmiä kiinni nyt ja jalasta kiinni nyt, niin johonkin vähänkin muhkuraisempaan pimeyteen mennessä huomaa miten vaatimatonkin kivi tarjoaa uhan kompastumiselle. Esteitä ei näe, ja tasapainoaisti ei osaa korjata tilannetta yhtä tehokkaasti.

Toisaalta luola on mainio paikka mennä turvaan. Pommisuojat eivät koskaan ole tornien huipuilla, vaan yleisesti ottaen aina maan alla. Luolan pimeys tarjoaa myös suojan itselle. Kun näkö tottuu hämäryyteen, muut ovat häikäistyneitä eivätkä näe samaa kuin pimeyteen tottunut. ("Jostain syystä" Platon ei kertonut luolavertauksessa siitä miten ulkomaailman ideat nähnyt mies ei näe enää liikkua luolassa.) Pimeys on siis paitsi helposti suojaavien rakenteiden tuottama sivutuote, että itsessään lisäsuoja. (Luolat ovatkin erilaisten salamurhaajien ja rosvojen asuinalueita. He ovat tälläisissä kotonaan. He siis tekevät enemmän kuin elävät pimeydessä, he tekevät pimeydestä kotinsa, turvansa ja aseensa.)

"Luolamiehen blogi" lähestyy muinaisluolia selkeästi esoteerisesta näkökulmasta. Luola on siis enemmän kuin turva. Eräässä mielessä voidaan sanoa että luolassa mennään syvemmälle. Syvyys voidaan nähdä jopåa syvällisyytenä. Luolissa kulkeminen on usein vaikeaa, vaivalloista ja ahdasta. Tämä tunkeutuminen voidaan nähdä myös metaforana siihen että ihminen tunkeutuu tuntemattomaan. (Enkä edes puhu tässä luolasta jonain freudilaisena symbolina. Vaikka siihenkin voitaisiin ehkä mennä. Kohdunkaipuusta ja penetraatiokeskeisyydestä vääntäminen kuitenkin kuuluu jossain määrin luolien symboliikkaan.) Pimeys itse asiassa tarjoaa halukkaalle mahdollisuutta lähestyä sensorista deprivaatiota sellaisella tavalla, joka kenties muistuttaa siitä miksi jotkut meditaatiopiirit ovat innoissaan sensorisesta deprivaatiosta henkistymisen apuvälineenä, vaikka tavallinen ihminen kokeekin sen julmana kidutusmenetelmänä. Tästä saadaan tietysti vaikkapa näkemys meditaatiosta jonkinlaisena rohkeudennäytteenä.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Aivot raastimessa (Eli yhteys luonnon kanssa)

Fenomenologit korostavat maailman autenttisen kokemisen merkitystä. Heistä ihmisen luokitelmat ovat jotain jolla maailma vääristetään tiettyyn malliin. Näin luokittelemattomissa oleva kokeminen muuttuu heillä olennaisimmaksi asiaksi. Ideaalitilassa maailma koostuu vain puhtaasta havaitsemisesta. Tätä kokemusta kuvataan usein hartaana.

Se, mitä olen oppinut aspergerin syndroomani kautta on se, että havaintojen luokittelu todellakin muuttaa havaitsemiskokemusta. Mutta hartaudella, rauhalla tai millään miellyttävällä ei ole mitään tekemistä luokittelemattoman havainnon kanssa. ; Minulla on aspergeriin melko usein liittyvä aistimisen anomalia jota kutsutaan matalaksi latentiksi inhibitioksi ; Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että aivoni eivät suodata materiaalia automaattisesti. Tietoisuuteen asti päätyy siis valtavasti roskaa. Tämä tuottaa minulle suuria vaikeuksia koska työmuistini on harvinaisen huono ; Kun kävin kognitiotieteen puoliarvosanaani, kuului siihen asioiden testaamista ja olin koko ryhmän huonoin lähimuistikysymyksessä. Toki pitkäaikaismuistini on melkoisen hyvä, mutta siitä ei ole apua koska havainnot ovat välittömiä. Työmuistini on tavallisesti siinä ylärajallaan. Asioiden luokittelu vie siis valtavasti voimavarojani. Monille ilmiselvä on minulle hyvin vaikeaa.

Tämä tietysti sopii vielä mukavasti siihen fenomenologiseen piiriin. Luokittelu ja tietoisuus on työlästä joten suora havaitseminen olisi sitten päinvastaisesti kevyttä. Kuitenkin tämä esioletus romahtaa vähintään tämänkaltaisina päivinä. Tosiasia nimittäin on, että olin tänään hyvin väsynyt. Työmuistini käyttö jäi siksi hyvin vajaaksi. Tämä tarkoittaa sitä että päähäni tulvii väkisin havaintoja enemmän kuin pystyn käsittämään tai käsittelemään. Luokitteleminen on mahdotonta. Tämän seurauksena ei suinkaan ole mitään rentoa meditatiivista havaitsemistilaa. Päinvastoin lopputuloksena on jotain hyvin kauheaa.

Jokainen joka ihmettelee miksi autistit voivat huutaa eivät ole kokeneet tämänlaista. Itsekin muistan miten ala-asteella ihmiset pitivät minua suorastaan tyhjänitkijänä (ja tyhjännaurajana). Syy ei ihmetytä, kun muistaa että ulkona on avaraa tilaa ja paljon ihmisiä ja liikettä. En tietysti osannut ihmetellä mitään koska en tiennyt että tilanteeni olisi mitenkään erityinen. Luulin että kaikki kokevat asiat samalla tavalla, mutta ovat vain rohkeampia. Pirun paljon rohkeampia.

Esimerkiksi maailman tarjoamasta kidutuksesta saa siinä miten ihmiset olivat ihan rauhassa ja ystävällisesti junassa. Heitä oli 12 kappaletta. Heidän liikkumisensa, heidän puhumisensa, heidän lehtien rapistelunsa olivat jotain jota en voinut ohittaa. Ulkona on maisemia jotka tuovat liikettä havaintokenttään eikä niitäkään voi ohittaa. Itse asiassa tilanne on siitä ikävä että havaintojärjestelmä on ikään kuin sisäänrakennettu ohjautumaan kohti ärsykkeitä. Se on ollut evolutiivisesti järkevää. Siksi tämänlaisessa tilanteessa eläminen on hieman kuin jos jossain olisi kuuma hellanlevy, jonka koskettaminen polttaisi sormia ja tämä kipu pakottaisi painamaan sen sormen siihen hellaan tavallista kovemmin. (Hellan kohdalla refleksit pyrkivät välttämään tilannetta ja pomppaamaan pois.) Sitä sitten joutuu ajamaan tietoisella valinnalla havaintoja pois näistä kutsuvista havaintolähteistä. Ja tämä on pois työmuistilta.

Inhottavinta on se, että tilannetajusta katoaa likimain kaikki. Esimerkiksi vastapäätäni istui nainen. Päätelmieni mukaan hän oli jotain sellaista jota yleisesti ottaen pitäisin varsin tyylikkäänä ja viehättävänä. Mutta nyt kokemus ei ollut mitenkään mukava. Hän oli nimittäin liikkeissään hermostuneen oloinen, koko ajan puuhaamassa jotain, hänelle soitettiin, hän soitteli ihmisille ja hän penkoi laukkuaan ja muuta vastaavaa.

Koska ilmeiden tulkinta ei ole minulle luontevaa, käytän apunani "etologista menetelmää" : Olen yksinkertaisesti opetellut ulkoa erilaisia ilmerykelmiä ja niiden tarkoituksia. Näin en siis suoraan koe mitään tylsistymisen ilmettä mutta osaan silti ymmärtää että toinen tylsistyy ja ottamaan tämän huomioon niin että en enää jauha jotain tylsistyttävää roskaa jäniitten valkoisen värin heritabiliteetin suuruudesta. Koska tämä vaatii prosessointia, ja prosessit on uhrattu tärkeämmille asioille (kuten siihen että ei tunge havaintoaineistoa) jäi päällimmäiseksi havainnoksi se, että tietoisuuteni piti olennaisena asiana huomata että hänen yksi kyntensä oli väritetty hieman eri punaisella kuin muut.

(Tätä sitten vain pidennetään koko päivän mittaiseksi.) Toki minulla on matkan varrella tarttunut joitain niksejä asiasta selviämiseen. Esimerkiksi sormuksen kosketusaistimukset ovat tasaista ja ymmärrettävää ja tätä kautta hallittavaa. Huomion keskittäminen niihin auttaa jonkin verran. Myös filosofia on tässä hyödyllistä, jos sen onnistuu yhdistämään aistielinten tukkeutumiseen. Ilman fyysisen aistinelimen toimintaa ei tule aistimuksia ja on vähemmän sietämättämiä asioita siedettävänä.

Maailma puhtaiden aistimusten lähteenä voi olla vääristelemätön. Mutta sellaiset käsitteet kuin hymy tai ärtymys ovat nekin havaintoluokitelmia. Ihmiset eivät vain mieti tätä yleensä. Itse asiassa uskallankin väittää että fenomenologien rauhalliset kokemukset perustuvat nimen omaan havaitsemisen luokittelemattomuuden vastakohtaan. He päinvastoin karsivat havaintoja, suodattavat ja luokittelevat tehokkaasti. Tähän viittaa se, miten rauhan kokemuksia tuntuu löytyvän myös meditaatiota harjoittavien piiristä ; Esimerkiksi suomalainen Zen -kouluttajan pitämä "Zeniäinen" kuvaa ZEN -meditaatiossa esiintyviä harhoja (makyo) jotka ohjaavat huomiointia pois harjoituksesta. Vastaavia harhoja esiintyy myös sensorisessa deprivaatiossa - ja itse asiassa sensorisen deprivaation tankkeja käytetään jossain paikoissa meditoinnin apuvälineinä. Meditaation rauhallisuus tuleekin luultavasti siitä että meditaatio onkin lähempänä sensorisen deprivaation aistimusten minimointia eikä mitään suodattamatonta havainnointia.

Aistimuksia on siis vain suodatettu minimiin ja annetaan alitajunnan hoitaa prosessinsa. Vääristymätöntä tämä ei ole - kuten tavallisten ihmisten hymyn tiedostamattomissa tapahtuva automaattinen luokitus näyttää. Mutta se ei ainakaan ole sitä että aivot heitettäisiin raastimeen. Toisin sanoen voin uskoa metodien tuomaan rauhaan mutta en siihen että se olisi jotenkin viisasta ja tiedostavaa havainnointia. Tai voin uskoa että on suoraa havainnointia ilman mielen väännöksiä ja että tämä on todellisuutta. Mutta en että tämä olisi jotenkin rauhoittavaa, mukavaa, miellyttävää tai muutenkaan mitään jota kukaan tervejärkinen ihminen haluaisi kokea hetkeäkään. Meditaatio ei ole yhteyttä maailman kanssa, vaan kokemus yhteydestä maailman kanssa. Kokemus on vääristynyt, sillä kysymys on nimen omaan erkanemisesta maailmasta ja sen aistimuksista.

Inhottavinta on kuitenkin kenties se, että tämänlaisten paskojen päivien jakaminen jälkeenkään päin ei oikein onnistu. Siinä missä joku voi selittää ymmärrettäviä siitä miten maailma oli ikävä koska joku kusipää sanoi inhottavia asioita, tai joku petti työprojektissa tai kasteli sinut ajamalla autolla ohi tärskäyttäen lammikon päällesi. Mutta on vaikeaa selittää tämänlaita tilannetta ; Ihmiset niinkuin istui junassa ja teki rauhassa omia asioitaan, tiäzä miten sietämätöntä se on? Vähemmälläkin saa pikkumaisen maineen.
Ai kuva on rauhallinen ja kenties tylsä? Et siis koe sitä, sillä sen todellinen havaitseminen polttaa aivosi karrelle ja jos olet autistinen saatat pahimmillaan pitää sitä niin maan jumalattoman mielenkiintoisena. Hyvää päivänjatkoa.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Mielen matkaajat.

Psykonautit (kreik. ψυχοναύτης, mielen seilaajat) ovat oma, melko erikoinen ryhmänsä, joka pyrkii ensin aikaansaamaan jollakin tavalla muuntuneen mielen tilan, ja jotka tätä kautta kokevat saavansa jonkinlaista tietoa tai ymmärrystä. Keinona matkaamiseen voi olla lähes mikä tahansa meditaatiosta lucid dreamingin kautta hallusinogeenisiin huumeisiin ja ärsyketyhjiön (sensory deprivation) käyttöön. Hän voi käyttää yhtä tai useampaa erilaista menetelmää näistä. Toisaalta osa saattaa myös kieltää jonkun menetelmän. Esimerkiksi monet psykonautit pitävät hallusinogeenisiä huumeita hieman tai paljon halveksittavana oikotienä joka toimii vain niille jotka "eivät muuten osaa".

Psykonautiikan nimesi ensimmäisen kerran Ernst Jünger, jonka kulttuurillisen, kamppailuun ja tässä menestymiseen perustuvan, ajattelun on esitetty auttaneen Adolf Hitlerin valtaanpääsyssä. Toisaalta hän oli edelläkävijänä myös taiteellisen rintaman, maagisen realismin alueella. Tässä taidelajissa ihmeelliset asiat esitettiin ikään kuin tavallisina, jolloin niiden paranormaaliutta tai yliluonnollista luonnetta ei itse asiassa lainkaan korostettu. Jünger kirjoittikin kirjan "The Glass Bees", joka luokitellaan science fictioniksi. Jünger kokeili elämänsä aikana monia huumeita, eetteriä, kokaiinia, hasista ja elämänsä loppupuolella meskaliinia sekä LSD:tä.

Psykonauteilla on havaittavissa samantapaista ajattelua, mitä maaginen realismi edustaa taiteessa. Heidän mielestään muuntuneilla tietoisuuden tiloilla on suuri hengellinen, henkinen ja tiedollinen merkitys. Heille tilanne ei ikään kuin ole mitään taikojen tekemistä, vaan enemmänkin mielen voittoa aineesta. Tämän avulla sitten saavutetaan tietoa kenties myös jumalista, psykonauttiyksilöstä riippuen. Psykonautiikka liitetään usein shamanismiin ja New Age -sävyiseen uusshamanismiin, jonka rakenne on yksilöllinen eikä kokonaisuutena kovin koherentti. Siinä saa olla melko vapaasti mitä mieltä haluaa. Suurin osa heistä kuitenkin edustaa jonkinlaista animistista tai panteistista kantaa. Uusshamanismi eroaa Michael Yorkin mukaan shamanismista koska "In traditional shamanism, the shaman’s initiation is an ordeal involving pain, hardship and terror. New Age, by contrast is a religious perspective that denies the ultimately reality of the negative, and this would devalue the role of fear as well"

Suoritteillaan psykonautit hakevat vastausta siihen miten mieli toimii, kuinka he voivat parantaa mielensä ja tunteidensa hallintaa, kehittyä henkisesti tai saada vastauksia henkisiin kysymyksiin, saada tietoa metafyysisen maailman rakenteesta tai vain jokapäiväisestä elämästä enemmän saamiseen. Tavoitteena ei siis ole pelkästään saada pää sekaisin. Keskeisintä on huomata, että siinä missä psykologit yrittävät tavoittaa ihmismielen toimintaa, eli ymmärtää miten ihmisten mieli toimii, psykonautit ovat liikkeellä subjektiivisemmasta lähtökohdasta. Heitä kiinnostaa miten heidän oma mielensä tuottaa. Se on siis enemmän itsensä kehittämistä, ja lähempänä uskonnollista kuin tieteellistä tarkastelutapaa.

Loppuosa onkin sitten niille valikoiduille psykonauteille, joiden mielestä kyseessä on perusteltu asia, eikä niinkään uskomustoiminta.

Ei ole aivan tavatonta löytää psykonauttia, jonka mielestä esimerkiksi aistiharhoista saadut näyt ovat jopa aidompia kuin normaalit havainnot ja siksi nämä olisivat luotettavampia tietolähteitä. Pyhtaasti hermeneuttisesti ajatellen tiedämme vain, että ne muuttavat ajattelutapaa, joten periaatteessa emme tiedä, onko todella näin. Kuitenkin tämänkin katsantokannan mukaan olisi aivan yhtä järkevää väittää että normaali itsetutkistelu ilman tajunnan muutosta toisi luotettavimman tiedon ja että huumeet ja muu mielen muuttaminen vääristää havaintoja ja tekee niistä tätä kautta epäluotettavia. Psykonauteista kokemus siitä että hallusinaatiot ovat aitoja, jopa aidompia kuin normaalisti nähty totuus on melko yhtenäinen ja se on tuttua lähes kaikkien huumeiden parista. Kokemus sinällään ei kuitenkaan tarkoita että näin on: Kysymys on loppujen lopuksi siitä, että jos "psyyken muuttaminen valehtelee", ne valehtelevat tämä kokemuksen aitoudesta ja jos "psyyken muuttaminen tekee todeksi" ne varmistavat aitouden. Mistään objektiivisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse.
1: Itse olen aika vahvasti sitä mieltä, että psykonauttien suurin ongelma on konsilienssi. He eivät saa tukea näkemyksilleen muuta kuin omista muuntuneen todellisuuden maailmoistaan, kun taas normaaliaisteille on muutakin: Nimittäin jos näen hallusinaation junasta, muut eivät osaa kuvailla junaa samoilla väriominaisuuksilla, eikä siitä saa esimerkiksi valokuvaa joka säilyisi. Jos taas näen aidon junan, muut voivat kuvailla samanlaisen junan ja saan valokuvankin. Tämä jälkimmäinen vaatisi melkoisen mutkikasta harhanrakennussysteemiä, jossa on esimerkiksi muistilaitos jossa systeemi säilyy ja jossa koko maailma muokataan harhan mukaan, kun taas ensimmäisessä riittää että omat aistit vääristyvät. Kysymys on siis siitä, onko todennäköisempää että koko maailma on harha jossa on muisti vai onko vain itse näkemässä harhoja.
2: Lopullista todennäköisyyslaskua sille kumpi on aidosti todennäköisempi ei kyllä voi suorittaa. Mutta jotenkin en jaksa uskoa että moni uskoo harhamaailmaa yksinkertaisemmaksi kuin omaa harhannäköään. Tosin tässä kohden olen osittain väärässä. Osa nimittäin uskoo.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Eristys.

"Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Stick him in a barrel with a hosepipe on him / Early in the morning!"
("Drunken Sailor")

Kautta aikojen on tiedetty, että eristäytyminen vaikuttaa. Haaksirikosta selvinneet merimiehet ovat kokeneet ihmeellisiä asioita, jotka johtuvat hallusinaatioista. Mystikot ovat eristäytyneet löytääkseen kosmisia totuuksia. Henkilöitä on laitettu pimeään koppiin eristyksiin rangaistukseksi. Ja jopa minua laitettiin arestiin pimeään huoneeseen, jos/kun olin tuhma. Monissa uskonnoissa sosiaalista eristämistä käytetään hallinnan keinona. Ilman ärsykkeitä ihminen muuttuu.

Tähän liittyy olennaisesti ärsyketyhjiö (sensory deprivation). Tähän liittyy useita kokeita. Ärsyketyhjiön tutkimisen varmasti kuuluisin koe on Donald W. Hebbin koesarja X - 38. Siinä ideana oli se, että opiskelijoiden annettiin olla pienessä tilassa, joka oli täysin äänieristetty. Koehenkilöt makasivat pitäen erikoisia näkemisen estäviä laseja ja kuuntelivat kohinaa, white noisea. Kun tätä merkityksetöntä kohinaa käytetään, kuuloaistimukset turtuvat siihen, joten lopputulos on se, että ääntä ei kuulu. Samasta syystä heidän käsiinsä käärittiin peittoon. Opiskelijat saivat rahaa makaamisesta ja siitä että eivät tee mitään. (Monen mielestä tämä on juuri sitä mitä opiskelijat tekevät muutenkin.) He saivat ruokaa, ja käydä vessassa. Muutoin heidän aikansa kului laatikossa. He saivat nukkua, jos halusivat. Hebb suorastaan järkyttyi, kun suuri osa koehenkilöistä ei suostunut palaamaan tilaan. Kovin kaveri selvisi 139 tuntia. Eräs antoi kokeessa olemisesta arvosanan "a form of torture".

Ja tässä vaiheessa mainosmiehen ääni sanoo: Eikä siinä vielä kaikki. Kun kokeeseen tehtiin variaatioita, ja tilassa oleva sai valita, kuunteliko hän esimerkiksi puhelinnumeroiden luettelua tai kuusivuotiaiden saarnaajien käännytyshuutoja, jotka oli tarkoituksella valittu niin että ne olivat tylsiä. Kuuntelijat iloiten valitsivat näitä tylsiä esityksiä. Mikä tahansa oli parempaa kuin kohina. Lisäksi taukojen kohdalla tuli vaikeuksia, kun henkilöt eivät tahtoneet löytää yksinkertaisesta kopistaan ulos: He tarvitsivat saattajaa ovelle. Kun koehenkilöt olivat olleet muutaman tunnin boksissa, he yleensä alkoivat lisäksi hallusinoimaan. Alussa hallusinaatiot olivat pieniä, kuten piste. Ne laajenivat geometrisiksi kuvioiksi, jotka yhtyivät. Ajan mittaan syntyi erilaisia mutkikkaita hallusinaatioita: Esimerkiksi eräs koehenkilö näki vaatteisiin pukeutuneiden oravien marssivan, mikä oli koomista. Toinen taas näki hahmottomien aurinkolasien rivistön tuijottavan häntä, mikä oli ahdistavaa. Osa opiskelijoista epäili, että nämä heijastettiin tutkijoiden toimesta; Ne olivat niin aitoja kokemuksia että he eivät voineet kuvitellakaan että kyseessä olisi vain heidän mielensä oma toiminta tylsyydessä. Koehenkilöiden uni ja valve sekoittuivat. Ja vaikka monet koehenkilöt olivat kokeen alussa sellaisia että he eivät uskoneet yliluonnolliseen, kokeen jälkeen he uskoivat toisin. Hebb kommentoikin koettaan seuraavasti, toki hieman vitsaillen, mutta totta toinen puoli kuitenkin : "This experiment is too cruel to do with animals - but not with college students."

Aihetta tutkittiin toki muutenkin. Esimerkiksi Maitland Baldwinin tutkimusten mukaan henkilö joka laitettiin laatikkoon ilman "paniikkinappulaa" ei kestänyt käsittelyä yhtä kauaa, kuin jos hänelle annettiin sellainen; Eli jos henkilö saa itse päättää nappia painamalla milloin hän pääsee pois, hän kestää koetta paremmin. Ilman nappia ja tietoa siitä kuinka kauan kokeessa ollaan tilanne on verrattavissa siihen kuin harrastaisi "sadomasokistista aikuisten leikkiä" ilman "turvasanaa". (Ei kiva.) Aistiärsykettömyyttä myös modifioitiin: John C. Lillyn sensory deprivation tank täytettiin ruumiinlämpöisellä vedellä, jossa henkilö kellui (tankin suolapitoisuus on sellainen, että hän ei uppoa pohjaan asti). Hänellä oli hengitysmaski, ja hän kuuli vain omaa hengitystään. Tämä järkytti koehenkilöitä samaan tapaan, ja melko nopeasti.

Stanley Smith jatkoi kokeita, ja tällä kertaa hän käytti tilaa, jonka seinät oltiin peitetty erityisellä ääntä imevällä materiaalilla. Tilassa oli matto ja ikkuna josta näki sisään, mutta ei ulos. Kädet ja jalat käärittiin ensin turkiksiin ja näiden päälle laitettiin hansikkaat ja sukat. Koehenkilöt saivat vapaapäivän joka ikistä kopissa viettämäänsä päivää kohden. Yllätykseksi tässä kokeessa löytyi henkilöitä, jotka pitivät kokemuksesta. Yleisesti ottaen se koettiin karmivaksi, ja saatiin kommentteja kuten "I thought that I'm going mad." Lisäksi kopissa olleet näkivät jälkeen päin painajaisia, joissa yleisenä teemana oli oma kuolema. Mutta toisaalta esimerkiksi eräs hoitaja piti tilanteesta. Hän kiitti elämänsä viikonlopusta. Myös monet skitsofreniaa sairastavat potilaat viihtyivät koetiloissa erinomaisesti. Smith ei voinut kuin kirjata: "They loved it!"

Ärsyketyhjiö lasketaan kidutukseksi. Kuitenkin vaihtoehtolääketieteessä sitä käytetään. Lisäksi esimerkiksi tohtorit Peter Suedfeld ja Roderick Borrie ovat tutkineet sen terapeuttisia etuja. Tosin he eivät käytä sanoja jotka viittaisivat sensoriseen deprivaatioon, koska he uskovat että kokeilijoita ei saataisi sen pahan maineen vuoksi. Heille nimenä on "Restricted Environmental Stimulation Therapy" (lyhyesti REST) tai "Flotation REST".