Tuskainen suljetun tilan rääky

Tämä on 3500 blogikirjoitukseni. On siis aika kirjoittaa blogeamisen riemuista ja etenkin kiroista. Yleensä ottaen harjoituksen ja osaamisen sääntö on se, että asiantuntijuuteen vaaditaan 10 000 tuntia. Eikä 10 000 tuntia mitä tahansa. Vaan 10 000 tuntia päämääräsuuntaista kehittämiseen pyrkivää keskittynyttä harjoittelua. Minulla tämä 10 000 tuntia on kasassa. Itse asiassa tämä blogi on kirjallinen todiste siitä että päästään lähelle. Ja moni muistaa että olen ennen tätä vaikuttanut jo vuosia.

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että valtaosa ihmisistä tuntuu lähinnä puhuvilta eläimiltä. Tunnelmani ovat hieman sitä miten "Takkiraudassa" kommentoitiin Juice Leskisen älykkyyden kohdalla tekstissä "älykkyys vai onnellisuus" ja aiemmin tekstissä "Ulkopuolinen" ; Siellä kuvattiin miten Juice oli niin älykäs että hän vain harvoin kohtasi vertaisensa eli ns. kiinnostavan ihmisen. "Takkiraudassa" on (jossain päin jota en löytänyt) kuvattu tätä tunnetta samastumiskokemuksen kautta ; Hän otti sen miltä hänen oma osaamisensa tuntuu Suomi24 -ihmisiin tutustuessa. Ja miettii että miten neroille tavalliset ihmiset tuntuvat samanlaisilta. Puhuvilta eläimiltä. ~ Itse tosin korostan älykkyyden sijasta työtä. Kenties siksi että älykkyysosamääräni on melko korkea, ja tiedän miten vähän siitä on hyötyä. Ja ennen kaikkea siksi että tiedän että hyvinkin matalalla älykkyysosamäärällä voi päätyä akatemiatutkijaksi. Ja että tyhmä voi argumentoida paremmin kuin älykäs jos on vain nähnyt vaivaa. Minulle tuo 10 000 tuntia merkitsee enemmän kuin se, onko älykkyysosamäärä 90 vai 390. Tässä mielessä minulla on itsekunnioitusta.

Rehellisesti sanoen 10 000 tuntia hujahti jossain vaiheessa melko huomaamatta ohitse. Sen sijaan minulla alkoi ensimmäiset kriisit jossain 5500-6000 tunnin välimaastossa. (Estimaatti karkea koska en ole leimakortin kanssa puuhaillut. Väli on kuitenkin hyvin luotettava.) Karkeasti sanoen ennen tätä olin hyvinkin kiinnostunut keskustelusta. Sain siitä jotain. Kommunikaatio toi väistämättä jotain. Likimain jokaisella ihmisellä oli minulle jotain annettavaa. Tuossa vaiheessa iski kuitenkin vakava tylsistyminen.

Yllättävää kullä nimenomaan maisterit latistuivat tässä vaiheessa kaikista pahiten. ; Syynä on varmasti se, että maisterit opetetaan perusasioihin. He eivät tee perusasioissa virheitä. Heidän tietonsa saa kuitenkin paremmin reflektoituna ja ilman sosiaalisia ongelmia kirjoista. Tämä ei ole keskustelullisesti antoisaa. Sen sijaan tässä vaiheessa kiinnostuin enemmänkin ns. crankeista. He olivat toki sekaisin kuin seinäkello, mutta ainakin he olivat kiinnostavia. Heillä on myös sellainen jännittävä puoli, että he ovat monomaanisella pakkomielteisellä tavallaan erittäin harjaantuneita. Ja he tekevät mielenkiintoisia virheitä.

Tästä alkanut tapahtumaketju muutti tilanteen sellaiseksi, että jostain syystä ei enää kiinnostanut. Kaikki oli jo nähty. Ihmiset jotka kokevat olevansa uniikkeja toistavat kliseitä jotka on keskusteltu monta kertaa. Minulla oli eräässä vaiheessa syvä järkytys kun huomasin että en keskustele ihmisen kanssa, vaan yritän ohjailla tämän sanomisia niin että tiedän mitä hän sanoo seuraavassa viestissä ja sitä seuraavassa. Kykenin ennakoimaan debatin etenemistä pari-kolme viestiä eteenpäin jopa fiksumpien ihmisten kanssa. "Tyhmien" pari viestiä enemmän.

Sittemmin olen vähentänyt debatointia roimasti. Valtaosa ei enää tunnu mielekkäältä, kiinnostavalta tai oikein miltään muultakaan. Ne eivät anna minulle enää oikeastaan yhtään mitään paitsi harmaita hiuksia. Debateissa on vakava työmääräero, jossa minun pitää vääntää rautalankaa työläästi kun toinen heittelee kevyttä ja argumentatiivisesti höttöistä mutumielipiteilyä, ja huomauttelee kiitokseksi siitä että asiat kaikesta yrittämisestä ja ratapalkista johtumatta menevät yli hilseen kun "olen niin vaikea". (En edes ole! Olen helppo. Myös tiilikäteni on hyvin suoraviivainen ja ennustettavissa.)

Kokemuksena syntyy vajoava pettymys siitä että valtaosa ihmisistä ei oikeasti edes tajua miten hirvittävän huonoja he noin keskimäärin ovat. (Siis oikeasti. Se on sama kuin minut laittaisi korjaamaan autoja. Älkää hyvät ihmiset ajako sillä autolla!) Tyhmyys on tietysti ymmärrettävää ja jos sen ymmärtäisi asia olisi siedettävää. Pahinta onkin nimenomaan tämä tajuamattomuus aivan ilmiselvän laaduttomuuden edessä.
1: Syynä debatoinnista leikkatumiseen oli toki myös osittain turvallisuusnäkökulma. Kun kotipostilaatikkoon kannetaan tappouhkaus, jossa ei ole postimerkkiä eli joka siis tuodaan "tiedän missä asut" -hengellä kotiin asti, samalla kun tekijä kuitenkin jää anonyymiksi, rakentuu konkreettinen mutta tuntematon uhka jota ei voi käsitellä mieleen. Vaikka järki sanoo että tämä uhkaaja ei voi olla pelottavampi kuin se näpistyksestä napattu vaihtoehtokulttuurin edustaja joka kehuu keräävänsä puukkoringin ihan sinua varten, on tämänlainen uhkaaja sentään ymmärrettävissä ja tätä kautta se on vähemmän pelottava.

En usko että kukaan pystyy pelkällä innostuksella tekemään 10 000 tuntia harjoittelutyötä. Toki harjoittelematonta mekaanista itsetoistoa on mahdollista tehdä pakkomielteellä. Mutta tämä ei täytä kehittymisen ehtoja.

Mökkihöperyyteni oli kieltämättä
 tätä tasoa. Paitsi että minulla oli
teräaseita ja jokapäiväistä harjoittelua.
Paranoidia, ehe?
Ei jos ne ovat oikeasti minun perässä!

Ja tästä päästään siihen miksi tätä blogia oikeastaan tarvitaan. Sitä tarvitaan koska olen itseni tasoinen. Mutta yksin ihminen tulee huonommaksi. Kari Tikkanen kannusti minua aikanaan bloginpitämiseen sen vuoksi että yksinään ihminen helposti ajautuu omien ajatustensa kurimukseen. Huvittavaa on, että pidin ajatusta blogista hoopona koska en uskonut kykeneväni toistuvaan ja jatkuvaan sisällöntuotantoon. Ajattelin että tahdista tulisi liian verkkainen. Että ei parin artikkelin takia kannata. Blogi onkin murtanut tietyn mökkihöperöitymisvaikutuksen. (Kiitokset tästä Karille minulta. Muut voivat hänet sitten tuomita kun on tavallaan hän luonut hirviön tässä. On aina hyvä olla joku jota syyttää!)

Tämä selittää myös kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä on se, että vaikka minulla on itseluottamusta 10 000+ tuntini vuoksi, ei missään toisessa blogissa varmasti harjoiteta yhtä ikävää kielenkäyttöä blogin pitäjän persoonaa itseään kohtaan. (Olen toki häijy kaikille. Mutta erityisen häijy olen itselleni.) Tämä on oleellista. Se on toki yksi tapa luoda huumorintynkää, mutta olen tämän kohdalla tosissani. 10 000 tuntia on nimittäin tuottanut minulle paitsi luottamusta siihen että osaan, käsitystä siitä että muut ovat paskoja. Niin se on kyllä antanut myös vankan kokemuksen omasta rajallisuudesta.

Sillä kun esimerkiksi luen HS:än tekstin "Ihmisten heimolaisuus tappaa itsenäisen ajattelun" herää minussa epätoivo. Tarkalleen ottaen tämä epätoivo herää kolmessa vaiheessa itse itseään rakentaen. Ensimmäisessä vaiheessa on intuitiivisesti helpoin vaihe. Petyn ihmisten heimolaisuuteen. Toisessa vaiheessa huomaan että kirjoittaja on tekstissään sen luonteinen että hän ei itse koe tämän biasin koskevan häntä. Että kommunikaatio erilaisuuteen olisi avain. Eli vaikka hän on oikeassa heimohenkisyydestä hän ei huomaa heimohenkisyyttä itsessään. Tämä onkin bias -tutkimusten psykologian mukaista ; Kun ihmisille kerrotaan ryhmäpaineesta ja ajattelun tyypillisistä virheistä, ihminen huomaa tämän muissa ja kuvaa tätä siksi onnistuneena kuvauksena. Mutta hän katsoo että hän itse kuuluu siihen paremmin tiedostavaan osioon, siihen harvinaiseen eliittiin, joka kykenee näkemään tämän ongelman ja johon se ei tämän tiedostamisen vuoksi vaikuta. Itse en luota tiedostamiseen. Josta seuraa se syvin epätoivo. Nimittäin se, että tiedän tämän täsmälleen saman vaivaavan itseäni. Ja että olen tässä kohden luultavasti aivan täysin sokea sellaisella tavalla joka on ilmiselvä muille, kenties vain älykkäille mutta joillekuille kuitenkin. Mahdollisesti jopa kaikille.

Perusoppini 10 000 + tunnistani onkin se, että tärkein asia on tunnustaa itsellesi se, että olet helvetin tyhmä. (Siis juuri sinä.) Ja tajuta että tästä huolimatta toiset ihmiset ovat vielä paljon paljon tyhmempiä kuin toiset. Tyhmyydessä on portaat jossa yksin ei ole kukaan ihminen - on toinen vain tyhmempi toista. Siksi jos erot ovat liian suuria, ei kannata ollenkaan lähteä pätemään ihmisille. Se vain turhauttaa kun kaiken joutuu vääntämään ensin rautalangasta ja sitten ratapalkista. Moni aloitteleva kokee sosiaalisen pätemisen ihanana, jonkinlaisen voittotilana. Minulle pätemistila on liian helposti hankittavissa eikä se siksi anna mitään ; Voitto tuntuu samalta kuin voitto paralympialaisissa. (Voittaa, kenties, mutta on silti vammainen.) Dumppaankin valtaosan debatista syrjään aggressiivisesti ja määrätietoisesti välittömästi jos toisen tylsyys on tullut selväksi. Siviilissä ja kasvokkain en debatoi, vaan pelleilen. Sillä eläminen on kenties tyhmää mutta juuri tämä tekee siitä helvetin hauskaa. Oma ja toisten tyhmyys voi olla humoristista rakentavalla tavalla. Perseily kuuluu ihmisyyteen. (Ei kuitenkaan argumentointiin. Ei, ei - eiiii!)

Lisäksi on hyvä korostaa että tapani kokea ihmiset huonoina on miltei antiteesi kristinuskolle.
1: Kristinuskossa on toki perisynti. Mutta se tuntuu olevan pääasiassa moraalinen rappeutuma. Teologiassa on Descartesin ajoista lähtien (ja ennen sitäkin, mutta hän teki siitä koko teologiansa kovan ytimen) korostettu ihmisjärjen oikeenosuvuutta. Kristinuskon ihminen on moraalisesti kävelytukea tarvitseva viettihirviö joka vaatii kuria. Mutta hänen järkensä leikkaa ja tämä on se väline jolla käytös suitsitaan synnistä.
2: Itse näen päinvastoin, että ihminen on kehittynyt selviämään elossa, ei tekemään oikeita tieteellisiä päätelmiä. Ja ihminen on kehittnyt selviämään nimenomaan laumaeläimenä, peräti ylisosiaalisena sellaisena. Näin ollen ihmiset puhaltavat yhteen hiileen enemmän kuin voisi luulla ja epäeettisyyskokemus syntyy enemmänkin siihen liittyvästä tarkemmasta itsekritiikistä. ; Sen sijaan ihmisten perustelukeskeinen ajattelu on keskimäärin aivan kammottavalla tolalla. Tämä ei ole ihme kun muistaa että ihmisen ajatteluhäiriöt johtuvat usein Kahnemanin "system 1" (aka euiharjoiteltu intuitio) oikoessa. Tässä sosiaaliset seikat, ennakkoluulot ja valmiit ennakkoasenteet ovat keskiössä. "System 2" vaatii jotain vähän poikkeuksellista, se ei pyöri odotusarvoisesti päällä. Sosiaalisuus vahvistaa esimerkiksi ryhmäpaineen kautta ajatteuamme nimenomaan huonoon suuntaan.

Koska haluan laatua, olen joutunut tekemään omituisen ratkaisun. Tämä blogi on harjoitusalusta. Eikä mikä tahansa harjoitusalusta. Vaan juuri sellainen johon joissain itämaisissa lajeissa mennään pariharjoittelun jälkeen. ; Ideana on juuri se, että itsepuolustuslaji on taito. Jossain vaiheessa ollaan niin hyviä että samantasoista harjoitusparia on vaikeaa löytää. Tällöin otetaan käyttöön stabiili puinen alusta jossa on pystyssä tikkuja. Taistelulajimestari sitten harjoittelee tämän puun kanssa ja kuvittelee mitä erityisen taitava vihollinen voisi tehdä.

Tämä ratkaisu on tarkoittanut sitä että blogissani on melko usein kahdenlaisia artikkeleita. Ja nämä artikkelityypit ovat sellaisia, että ne eivät tule ihmisille helposti mieleen. Näin ollen näitä artikkeleita tuskin koskaan nähdään sellaisina.
1: On artikkeleita joissa kuvaan asiaa jota en oikeasti kannata. Tavallisestihan artikkeleissa on rakenne jossa on joko esitetty se mitä mieltä itse on. Tai jossa kritisoidaan jotain kohdetta siten että osoitetaan miksi se on väärässä. Olen kuitenkin ottanut mukaan artikkeleita joissa on nimenomaan sellainen kanta jota en kannata. Olen halunnut tehdä näille hyvän casen. Eli että niiden puolustukset olisivat mahdollisimman hyviä. Toki ne eivät aina ole, ja rehellisesti sanoen joskus syy on se, että minulla on jokin hyvä ellei peräti ohittamaton syy olla erimielinen. Ideana on kuitenkin horjuttaa omaa sisäänpäinlämpiävyyttäni. Ja jos tämä tuntuu sofistien touhulta ja epäeettiseltä, niin voinen puolustautua vain sillä että hyvän casen rakentaminen on minulle kunniakysymys. Eli en hyväksy epäonnistumista koska se tarkoittaisi että joutuisin tunnustamaan että en ole kovin ovela. Vaikka en kenties olekaan, niin egoni taistelee taatusti tätä vastaan. Näin saan horjutettua omaa kuortani, jota taatusti on. (Koska kaikilla on.)
2: Teen riskinottoartikkeleita. Siis sellaisia joissa en vain kerro mitä mieltä olen, vaan yritän kehittää juttuja eteenpäin. Tässä on mahdollisuus osua uusiin ideoihin. Ongelmana on vain se, että yleensä uudet ideat ovat aika paskoja elleivät vielä huonompia. Karkeasti sanoen jokainen tällä hetkellä oleva ajattelujärjestelmä ja maailmankuva - mukaanlukien New Age-horoskooppihörhöt - ovat sen verran reflektoituja ja debateissa koeteltuja saivarteluja, että niiden muuttaminen on helposti muuttamista (vielä) huonompaan suuntaan. Ihan sen takia että pahimmat virheet on jo tullut vastaan ja niitä osataan vältellä.
+ : Toki enimmäkseen artikkelit kuvaavat mitä todella ajattelen. Eli ne ovat klassiseen blogitekstiin tai mielipidekirjoitukseen tai filosofiseen argumentaatioon osuvia. Mutta näitä kahta päätyyppiä on. Ja koska perustanani on rakentaa nekin hyvin, niin puolustan joka ikistä artikkeliani verevästi. Ikään kuin luottaisin että niissä ei ole virhettä.

Lopputuloksena tästä on lisääntynyt virheiden tekeminen. Kehittyminen - eli harjoittelun kautta saatava positiivinen taitotason muutos - vaatii sitä että ei ole aina turvallisuusalueellaan toistamassa samaa. Riskinotto ja kehittyminen kuuluvat yhteen. Näin ollen, koska en koe  olevani valmis, tiedostan tekeväni virheitä. Ja huomaan toivovani että teen niitä kohtuullisen paljon.

Ja kaiken kaikkiaan siksi alkuun laittamani kommentti on täsmälleen osuva. Se ei ole vitsi. Se kuvaa sitä että tämä blogi on loppujen lopuksi joko sitä että puran tuskaisuuttani suljetussa internettilassa rääkymiseen. Tai sitten teen jotain joka aikaansaa itsessäni tätä rääkymistä. Tämä blogi ei synny pohjimmiltaan innostuksesta vaan pääosin tuskasta. Ja se, että vain 90% tuskasta johtuu itsestä ja 10% on muista ja muihin kanavoitavissa on se syy jolla kaltaseni egoistinen rotjake edes viitsii motivoitua. ; Valitettavasti tästä syystä joudun joskus kirjaamaan myös ihan oikeita mielipiteitäni. Niitä joiden perusluonne on tietty riskittömyys ja se, että joku toinen on kirjoittanut sen asian jossain paremmin, ymmärrettävämmin ja humoristisemmin. Niitä joiden kautta en kärsi kognitiivisesta dissonanssista, eli joiden kohdalla olen vähemmän ahdistunut. Tämä onnellisuus taas johtaa pysähtymiseen ja laadun kasvun loppumiseen.

Älä lyö ääliö(tä) - Ööliä(si) läikkyy!

"Tämä päivä" -blogi kirjoitti valistushenkisesti siitä, että ignoraatio on valinta ; Että ei ole mitään hyvää syytä olla tietämätön. "Tieto on saatavilla, lähes kaikki ihmiskunnan tieto ja lähes kaikkien saatavilla. Myös hyvin esoteerinen tai spesifinen tieto on etsittävissä ja ainakin perusymmärryksen voi saavuttaa mistä tahansa asiasta." Kirjoittaja korostaa ja tarkentaa kommenttiosiossa "Informaation suuren määrän takia ihmiset käyttävät infoähkyä perusteluna sille etteivät he jaksa ottaa vastaan mitään tietoa. Kaikkea tietoa ei voi kukaan kerätä, mutta se etten voi tietää kaikkea on huono peruste olla tietämättä mitään."

Tämä sinänsä kaunis ja positiivinen ajatus on kuitenkin jotain josta olen erimielinen. En toki ole erimielinen siitä että tietoa on saatavissa ja että moni perustelee osaamattomuuttaan "laiskuuden sijasta tyhmyydellä" hieman samaan tapaan kuin itse suhtauduin huonoihin kieltennumeroihini koulussa ; Vanhempani selittivät että olin vain laiska, itse taas selitin että minulla ei ole kielipäätä - eli pohjimmiltaan esitin että olen niin tampio että asia ylittää kykyni. Sen sijaan ongelmana onkin se, että jokaista totuutta kohden on olemassa "vastatotuus". Informaation määrä ja laatu ei ole ongelma, vaan kokonaisuus jossa aidon informaation seassa on epätarkkaa informaatiota, disinformaatiota ja misinformaatiota. ; Näin ollen kysymys ei siis ole nykymaailmassa enää edes se, että onko ihminen riittävän lukenut, järkevä ja älykäs. Kysymys on siitä onko heillä lähdekritiikin taitoja, argumentoinnin taitoja ja medialukutaitoa. Ja nämä ovat vaikeita taitoja joita yllättävän harva osaa ja vielä yllättävämpää on se, että harva edes haluaa.

"Voima 9/1012" piti sisällään (s.39) jutun "Ihan tavallista väkivaltaa" jossa korostetaan sitä, että yleensä oikeistolaisia kuvaa optimismi siitä että ihminen on pohjimmiltaan rationaalinen. Heillä on kyyninen ihmisnäkemys omaa hyvää tavoittelevasta järjen ihmisestä. Tälle selitetään erikoinen seuraus "kyynisen järjen ihanteen vuoksi asiantuntijoita kehotetaan niin kärkkäästi painumaan norsunluutorneihinsa viisastelemaan keskenään." Toki tämä on siitä hieman erikoinen huomio, että yleensä ottaen kuva ihmisestä itseriittoisena asiantuntijoita tarvitsemattomana olentona on nykyään korostetuimmillaan nimenomaan postmodernin ihmiskuvan ytimessä. Ja tämä on vahvasti liitoksissa vasemmistolaiseen piiriin (toki myös oikeistolaisuuteen). Ja itse asiassa näkisinkin että postmodernismin asenteet johtuvat juuri siitä että ihmiset ovat optimistisia jkamiehen järkeen ja älyyn. Tämä tematiikka onkin jotain joka yhdistää "punaniskajuntti-oikeistokonservatiivia" että "punaviherhörhöttelevää-vasemmistoliberaalia" ; Molemmat uskovat että ihminen on järkevä olento. (Onhan "Tämän päivänkin" kirjoittaja vasemmalle kallellaan oleva liberaali ateisti!)

Itse toki suhtaudun toki arvostuksella ja vaivalla tietoon. Kuitenkin näen että ihmisen perusolemus ajattelullisena olentona ei ole kovinkaan optimaalinen hyvää laadukasta ja perustelua ajattelua tavoittelevalle. Itse asiassa "Tämä päivä" -blogikin on ottanut tämän esiin. "Valtalehtien tiedetoimittajat eivät ymmärrä tiedettä laajasti ja jos ymmärtävätkin, heidän työtään vaikeutetaan mahdottomilla aikatauluilla ja päätoimittajalla joka pitää kaikkea oikeaa ja hyvin raportoitua tiedettä liian tylsänä. Lopputuloksena on tilanne jossa tieteellinen data päätyy lehteen vääristävän prosessin kautta. Uutinen pitää saada kiinnostavaksi tai pelottavaksi tai muuten sellaiseksi, että sen nähdään kiinnostavan lukijoita. Tämä prosessi valikoi oudot ja hauska tiedeaiheiset uutiset, mutta suosii myös pelottelua ja misinformaatiota. Tokihan se miten joku "haastaa" tieteellisen valtakäsityksen on kiinnostavaa, oli kyseinen haastaja miten selvästi väärässä tahansa." Tässä syynä on juuri se, että ihminen ei ole kovinkaan rationaalinen olento. Syynä ei ole suora tyhmyys vaan se, että ihminen luonnostaan tekee muita asioita. (Minäkin olen oppinut englantia, koulun jälkeen kun ei enää ole "pakko" lukea.)

Denialismin pohjalle voidaankin nähdä sen, että ihmiset seuraavat normaalisti Kahnemanin esittämää nopeaa heuristiikkaa, eli mielikuviaan ja intuitiotaan ja assimiloivat ja tulkitsevat todellisuutta sen kautta sen sijaan että käyttäisivät laadukkaampaa ja työläämpää järkeilyjärjestelmää. Ja koska ihmiset ovat optimisteja omasta rationaalisuudestaan he helposti päätyvät olemaan käyttämättä rationaalisuuttaan ; Koska he ajattelevat olevansa järkeviä, he luottavat fiiliksiinsä eivät helposti kyseenalaista itseään. Näin lähteiksikin valikoituvat helposti ne asiat jotka tukevat omaa näkemystä. ~ Tämän - poliittisesta kannasta riippumattoman ja nykyään ajan henkenä olevan - optimismin vuoksi valtaosa nettikirjoittelusta ja jopa vakavammasta uutisoinnista ja kirjoittelusta on "postmodernisoitunut" vaikka moni kirjoittelija itse onkin "postmoderninvastainen" ja "tieteen puolella". ~ Ja (kuten "Tämä päivä" -blogikin aiemmin muistuttu), tämä näkyy myös mediassa ja tiedeuutisoinnissa. Olenkin tähän liittyen aiemmin kirjoitellut tarkemmin anti-intellektuellismista ja siitä miten nykyään tieteen popularisoinnissakin ollaan ajauduttu "debattiansaan" jossa eri puolia edustavat ovat ikään kuin oman näkökantansa esitaistelijoita joiden tsemppaamiseen ihmiset sitten keskittyvät totuuden sijasta. Kysymys on enemmän puolista ja siitä mitä edustetaan kuin siitä miten asiat ovat. Tämä on varsin odotettavaa jos aivot ovat "intuitiovaihteella".

Tähän väliin sitten astuukin Esko Valtaoja. Hän kommentoi hyvin kriittisesti ihmisten taipumusta erilaisiin ylilyönteihin ja hysterioihin. Talvivaarankin kohdalla hän kritisoi sitä että ihmiset ovat menneet äärimmäisyyksiin. (Edes arkkiteknologiaoptimistisella) Valtaoja(kaan) tuskin on niin "teknomaaninen" että kannattaisi ympäristökatastrofin vähättelyä, vaan sen sijaan hän korostaa mittasuhteita ; Valtaoja esittää varsin provokatiivisesti oikastaan saman mitä olen ajanut yllä, joskin minä teen sen "mutkikkaammin". Valtaojan sisältö on selkeä. Valitettavasti sen kommenttisisältö, etenkin sana "ääliö" on otettu hyvinkin dramaattisesti. Nähdäkseni se, että kutsuu ihmistä "ääliöksi" ei ole oikeastaan mitään muuta kun tosiasioiden tunnistamista. Myös ääliöyden yhteys tiedevastaisuuteen on varsin ymmärrettävä ja uskottava. "Emme lue saadaksemme uutta tietoa, vaan kerätäksemme faktoja jotka sopivat yhteen jo olemassa olevan mielipiteen kanssa. On hämmästyttävää miten samasta uutisesta löydämme kaksi vastakkaista sisältöä, riippuen siitä mikä on oma ennalta asetettu mielipide. Sitten nyökytämme, että kyllä me tiesimme miten asiat ovat." ... "Sieltä löytyy joukkohysteriaa ja samanhenkisiä ihmisiä, jos emme luota parhaisiin asiantuntijoihin, niin silloin emme luota mihinkään. Kohta siellä on joku avaruudesta tullut Alien tuhoamassa Suomea Talvivaaran kautta. Sosiaalisessa mediassa on hyvätkin puolensa, mutta siellä faktan poikanen voi paisua järjettömään kokonaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa." Valitettavasti denialismi ja salaliittohörhötysten määrä näyttää että Valtaoja ei ole väärässä tässä asiassa.

Valtaojan kritiikkiä kuvastamaan voidaan ottaa Ojutkankaan teksti "Ääliöitä Eskon oomme kaikki" joka muistuttaa terveesti ihmisten auktoriteettiuskosta mielenkiintoisesta näkökulmasta ; "Auktoriteeteillä kuten erilaisilla asiantuntijoilla on kuitenkin suurempi vastuu puheistaan. Tätä vastuuta peräänkuulutettiin kovasti kun Johan Bäckman puhui ihmeellisiä väitteitä Suomesta Venäjällä. Vastuuta kysellään aivan oikeutetusti myös silloin, kun joku imaami puhuu arveluttavia homoista tai naisten asemasta. Mutta kun Valtaoja puhuu, Suomen kansa vaikenee kuuntelemaan." Hän korostaa että huolestuminen on subjektiivista ja heijastaa myös arvoja. Eli facebookpäivittely ei ole tiedottamista sanan oikeassa mielessä vaan nimenomaan päivittelyä "Valtaojan arvostaman objektiivisen "totuuden" sijasta suuri osa sosiaalisen median viestinnästä on subjektiivista metaviestintää. Ihmiset kertovat esimerkiksi Facebookissa miltä heistä tuntuu ja mistä he ovat huolissaan. Tälle Valtaoja viittaa täysin kintaalla. Ovatko luonnon tilasta ja saastumisesta huolestuneet siis ääliöitä? Vai miten Valtaojan mielestä pitäisi ilmaista huolensa ympäristön pilaantumisesta, jotta ei olisi hänen mielestään ääliö?"
1: Tosin uskoisin tietäväni minkätyyppistä vastausta Valtaojalta voisi odottaa ; Uskon että Valtaoja korostaa sitä että luonnon saastumisesta asiallisesti huolissaan oleminen olisi sitä että otettaisiin aktuaaliset riskit huomioon. Tosin tässä ongelmana on ollut se, että Talvivaaran data on yllättävän "mahdollista", "voi ollaa" ja muuta vastaavaa epämääräistä tiedottamista pullollaan. Tästä ei nähdäkseni edes voi vetää kunnollisia päätelmiä.

Valtaojan kohdalta mielenkiintoista onkin se, että hänet ja hänen partansa on tosiaan valittu jonkinlaiseksi "epäviralliseksi järjen ääneksi". Tässä kohden valikoituminen ei ole taatusti satunnaista ; Nykyään yksinkertaisesti pärjää julkisuudessa tieteilijänä jos on "siili" eikä "kettu". Sillä kaupallisuuden lainalaisuudet pätevät. Ja siksi ei ole yllättävää että tieteen popularisoija myös esittää provosoivia lausuntoja. Ojutkankaan sinänsä tarkkanäköinen realismi - onkin siitä hankala että korostaessaan kansan järkevyyttä, samalla joututtaisiin tunnustamaan että kansa ei ole kovin järkevää valitessaan provokatiivisia hahmoja muiden sijaan. Ihmiset saavat tieteilijöiden kohdalla (valitettavasti) mitä ansaitsevat. (Joskin Valtaojaa huonomminkin voisi valita, joten tässä ei ole syytä maksimaaliseen pessimismiin.) Ojutkangas elääkin todellisuudessa jossa hän voisi ottaa Valtaojasta esiin helmen "Kansalaisaktivismia ei pidä väheksyä. On hyvä, että meillä on vahtikoiria, mutta se pitää muistaa, että jokainen räksytys ei välttämättä ole oikeasta asiasta ja oikeasta syystä" mutta ottaakin siitä esille sen minkä kaikki muutkin ottivat eli "Sellaiset ihmiset ovat ääliöitä, jotka kuvittelevat totuuden löytyvän sosiaalisesta mediasta tai Internetissä julkaistusta blokista." Tämä lopputulos heijastelee juuri taustoittamaani ilmiötä (~ongelmaa) ; Koko tiedeuutisointi ja kansan mekastus facebookissa ei pohjimmiltaan eroa toisistaan. Pääasiassa aiheista on vain kuohuntaa jota ei sidota dataan. Nähdäkseni ihmiset kuitenkin osaavat laittaa facebookin oikeaan kontekstiin ja ongelma on nimenomaan "siinä kaikessa muussa" Valtaoja siis astuu harhaan tavalla joka maistuu jopa minun ihmispessimistiseen ihmiskuvaani erikoiselta, etenkin kun muistaa että lausunto tulee mieheltä joka on tullut tunnetuksi tieteen popularisoijana. En haluaisi päätellä että hän jotenkin halveksisi yleisöään, mutta tämänlaista ei voi olla välttämättä.
1: Kutsun Ojutkangasta tarkkanäköiseksi kenties siksi että se näyttää heijastelevan sitä mitä mieltä itsekin olen arvojen ja faktojen suhteesta, joskin itse olen korostanut sitä että tosiasiassa riski ja huoli ovat nivoutuneet ; Riskianalyysissä on aina arvovalintana "merkittävä hyöty/merkittävä haitta" -puoli joka on saadun datan jäsentämistä., mutta siinä on myös seuraukset jotka eivät ole keskustelunvaraisia vaan tiedettä. Ojutkangas oikoo ja asettaa subjektiivinen-objektiivinen -vastakkainasettelun esille juuri siinä muodossa jossa Kahnemanin systeemi I harjoittavan sen voi odottaakin laittavan. Ojutkankaan ajatukset ovat siis oikeansuuntaisia, niissä on idea. Olisi mukavaa jos hän jaksaa kävellä tästä lähtevää tietä eteenpäin.

Jos Valtaojalla on syytä olla pessimistinen, ja että riekkuminen on tunnetason huolta joka vaatiessaan tosiasiatilojen muuttamista yrittää vaikuttaa "objektiiviseen" "subjektiivisen" kautta sotkee asiat ja johtaa jopa siihen että hyvää tarkoittavat ihmiset sössivät kaiken. (He usein tekevät, ei siksi että ovat hyvää tarkoittavia vaan siksi että ihmiset noin karkeasti ottaen sössivät kaiken.) Näkisin kuitenkin myös että toinen ääripää on yhtä heikko ja vaarallinen. ; "Valtaojan linjama" voidaan vetää myös liian pitkälle. Ja että ihmiset tekevätkin niin. Ja he tekevät tämän juuri sen vuoksi että oikeasti ei ole vain "epätieteeseen uskovia" ja "järkeviä ihmisiä", vaan tosiasiassa Valtaoja on monille nimenomaan auktoriteetti samaan tapaan kuin joku pseudotieteilijöiden stara on auktoriteetti "monilla Valtaojan vastavoimilla". (Pahoittelen epäselvää referenssiä, ymmärtänette kuitenkin idean johon se viittaa.)

Ihmiset nimittäin ovat sellaisia että he usein vaativat jonkinlaista oikeutusta kirjoittamiselle. Valtaoja ei toki itse ole sensuristinen lausunnossaan että blogeissa on ääliöyttä, mutta monet eivät ole näin suvaitsevaisia.
1: Ja kyllä. varmasti tässä minun blogissakin on ääliöyttä vaikka muille jakaa ; Pääsyy negatiiviseen ihmiskuvaani syntyy juuri itsetuntemuksesta ; Minulla on testatusti melko korkea älykkyysosamäärä, olen lukenut ja yrittänyt vakavasti olla älykäs ja tieteenmukainen. Minulla on siis ollut potentiaalia, halua ja vaivannäköä. Mutta silti epäonnistun. Miten siis mennee niillä ihmisillä joilla ei ole edes minun "resurssejani" aiheeseen. ; Monilla on "parempaa tekemistä" ja "elämä" joka ei suo heille aikaa. Eikä syntymäkään ole ollut fortunan kautta älykkyyssuopea kaikille yhtä kovin kuin minulla on sattunut käymään. (Tosin työ on nähdäkseni näistä se merkittävämpi ja loppupelissä ratkaisevampi.)

Esimerkiksi pahastuin Jouko Pihon puolesta koska hän joutuu kohtaamaan "kaikenlaista." Ja pääsyy tähän on se, että moni on blogisuhteessaan vielä Valtaojaakin tiukempi ; Valtaoja kehottaa varovaisuuteen mutta osa haluaa sensuroida disinformaatioksi näkemänsä ; Nähdäkseni Piho on enemmän kuin "varsin sekaisin" näkemyksineen mutta en voi silti hyväksyä tapaa jolla häntä kohdellaan. Nukkumaan menemistä, lääkkeiden vaihtamista, jonkin muun tekemistä, elämän hankkimista ja vastaavia pyyntöjä satelee hänelle usein. (Oma tapani taas on se, että toiset saavat kirjoittaa paskaa jotta minä saan sitten kritisoida heidän argumenttinsa ja tehdä päätelmiä heidän persoonastaan. Tämä on kenties epäkohteliasta, mutta ei sentään noin inhaa.) Ymmärrettävästi monet ihmiset eivät arvosta salaliittohörhötyksiä, mutta tästä pitäisi jotenkin jalostaa argumentatiivisempi kuin pelkkä epämääärinen vihjaus mielenterveyslääkkeitstä jossa ei ole muuta kuin syytös - ja jonkakaltaisia vastaan on vaikeaa puolustautua koska syytöksessä ei ole kunnollista substanssia johon tarttua argumentatiivisesti, joten palaute voi olla vain samanlaista huonoa "vastaan rypemistä".

Tästä hengestä kertookin ehkä osaltaan se, että valtaosa blogeista alkaa jonkinlaisella blogin oikeutuspuheella. (Ja olenpa itsekin kirjoitellut syitä, taustoja, perusteluja ja muita vastaavia blogini kirjoittamiselle säännöllisesti.) Ihmiset ovat sitä mieltä että blogille pitää olla syy ja peruste, toisin kuin facebookpäivityksille. Syynä on varmasti osittain se, että blogit nähdään vakavampana lähteenä ; Blogin tekijän oletetaan sitoutuvan ja panostavan ja olevan aivan eri tavalla vastuussa. Tämän vuoksi syntyy omituinen kulttuuri jossa ei keskitytä perusteltuun sanomiseen vaan sanomisen perusteluun.

Siksi "Napoleonin kompleksejen" mainio aloitus onkin peräti piristävä poikkeus. "Julkaisun aihepiirinä olkoon kaikki, mikä sattuu minun ylhäisyyttäni kiinnostamaan, ärsyttämään, viehättämään ja askarruttamaan niin paljon, että viitsin siitä tänne jotakin kirjoittaa. Sikäli kuin itseäni vuosien yhdessäelon jälkeen tunnen, on ärsytys varmin tapa päästä tietoisuuteeni riittävän pitkäksi aikaa." ... "Julkaisun tavoitteena ei ole tarjota kenellekään lisätietoa, mullistaa paradigmoja eikä herättää yhteiskunnallista keskustelua. Mahdollisina sivutuotteina ne ovat tietysti kerrassaan suloisia, mutta tämän blogin ainoa minulle ilmeinen tarkoitus on terapeuttinen, terapeuttinen minulle. Jos kutiaa riittävästi, niin raavin." Siinä korostetaan että blogiin voi suhtautua kriittisesti koska se "ei ole niin optimistisen älykäs". Vakavahenkisempi perustelu pitää sisällään "vääränlaisen optimismin" - eli älylliseen laiskuuteen ohjaavan optimismin - siemenen jota on hyvä varoa.

Tämän vuoksi olenkin valmis päättämään tämän blogauksen kuvaukseen omasta blogistani. Ihminen kuvasi tekeleitäni seuraavalla lauselmalla kasvokkain tänään "Aloitat karismaattisella avauksella joka houkuttaa ensimmäiseen huoneeseen. Tästä päädytään saumattomasti puikkelehtimaan huoneesta toiseen, eikä lukijan auta kuin seurata. Pian ulos ei pääse ilman apua." Tämä palaute mielessäni teinkin tämän koko tekstin. Lopputulos ei ole paljon, mutta se ei sentään ole optimistista!

Kiroilevista siileistä ja kieroista ketuista

Olen toistuvasti kirjoittanut siitä, miten valtaosa ns. nettidebateista on hedelmättömiä. Eli en ole pitänyt niitä kasvattavana, opettavana tai mihinkään johtavana. Jos niihin osallistuu, ei saa olla tämänlaisia tavoitteita, vaan tavoitteena pitää olla puhdas riitelynhalu. Muutoin tulee pettymyksiä. Itse toki riitelen paljonkin ja olen tarvittaessa erityislaatuisen julma ja raakakin, mutta en ehdoin tahdoin hae riitelyä. En ole sadisti, en kuitenkaan ole niin masokistinen että en käyttäisi sadistisia keinoja pakon alla. (Ja minulla ei vain ole tässä kohden ylärajaa, jarruja joita monilla muilla on.) En ole toki pitänyt koko keskustelua turhana, vaan korostanut sitä että toimivalla keskustelulla on hyvin tiukat ehdot jotka eivät tavallisesti toteudu.
1: Siksi tässä blogissakin on kommentointimahdollisuus, vaikka toistuvasti pilkkaankin ihmisiä siitä että he kommentoivat "väärällä tavalla", josta voisi päätellä että minun pitäisi laittaa kommentointiominaisuus estoon. Tämä juttu on tarkoitettu osittain siihen että ihmiset voivat huomata mitä tämä "väärällä tavalla" tarkoittaa.

Tämä eroaa voimakkaasti siitä yleisestä ideasta joka ihmisillä on. He ajattelevat että kommentointi on keskustelevaa virheenkorjaamista. Valtaosa ihmisistä ajattelee että he voivat korjata omaa ja ennen kaikkea toisten ajattelua ja siinä olevia virheitä esittämällä kommentteja. Tässä ideana on se, että jokainen ihminen olisi rationaalinen ja järkevä, ja että huonot perustelut olisivat tiedostamisen puutetta. Henkenä on siis se, että huono perustelu johtuisi "tyhmyydestä" tai "tietämättömyydestä" ja että se voitaisiin korjata valistushenkisesti. ; Olen ollut tästäkin hyvin erimielinen. Ensin on tietysti se, että tiedostaminen ja valistus eivät vaikuta ihmisiin. Ja toisaalta en usko että huonot perustelut johtuvat tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai laiskuudesta. Eräs toistuva teema blogissani onkin ollut se, että keskivertoinen "crank" on pakkomielteisyyteen asti ahkera ja usein hyvinkin älykäs ja järkevä ihminen - monet jopa selvästi keskivertoa ihmistä enemmän tämänlaisia - se vai esiintyy kieroutuneessa muodossa. Olen korostanut että crankit ovat "tortucoja".

Olen huomanut että tämä lähestymistapani on intuitiivisesti raskas. Joudun jatkuvasti kertomaan että kysymys ei ole Psykologisesti tämä johtuu siitä että ihmisillä on yleensä toisista ihmisistä kuva. Ja tämä ihmiskuva on tutkitusti altis idealisoinnille. Tutkimusten mukaan sellaiset lauseet kuin "Hitler rakasti koiria" on totta, mutta ihmisten on vaikeaa suhtautua niihin. Ihmiset ajattelevat toisista helposti dikotomisesti ja yksinkertaistaen. Illuusio väärän mielipiteen valistumattomuudesta on niin vahva että crankien debunkkaaminen nähdään yleensä automaattisesti samaksi kuin heidän kutsumisensa tyhmäksi.

Tästä on hyvä mennä ekspertteihin.

Daniel Kahneman kertoo "Thinking Fast and Slow" -kirjassaan asiantuntijoista. Kahnemanin suhde intuitioon on samantapainen kuin minun suhtautumiseni kommentointiin. Hänestä se on korvaamaton apuväline joka tutkitusti antaa hyviä tuloksia. Mutta samalla hän varoittaa siitä että intuitiot ovat hyvin usein väärin ja kokemus niiden oikeassaolostakin johtuu siitä että tuloksia analysoidaan väärillä intuitioilla jotka esimerkiksi korostavat onnistumisia ja vähättelevät epäonnistumisia tai muuntelevat tilanteita siten että epäonnistumiset muuttuvat "sinne päin onnistumisiksi". (Ja tapaustilastojen prosenttimäärätkin vääristyvät intuitioissamme komppaamaan ennakkonäkemyksiä.) Jos intuitiota ei ohjata, se on helposti enemmän väärässä kuin oikeassa.

Kahneman korostaa että intuitio on itse asiassa kätevä. Se voidaan jopa nähdä evolutiivisena hyötynä ; Se antaa kohtuu hyvän "sinne päin" vastauksen nopeasti. Kuitenkin tämä luonnollinen intuitio ei toimi kovinkaan hyvin moderneissa asiantuntijatehtävissä ; Nykyään ihmisiltä vaaditaan juuri sellaista analyysiä ja tietoa josta klassinen luonnossa nopeasti ja riittävän toimiva heuristiikka on huono. Ihmiset käyttävät näissä hitaampaa menetelmää. Näin ollen asiantuntijaksi tuleminen vaatii harjoittelua ja harjaantumista. Näin asioihin jotka aluksi eivät ole intuition mukaisia voivat jopa muuttua sellaisiksi. Jokaisella ihmisellä joka kykenee lukemaan tätä tekstiä on itse asiassa harjoitellut tälläisen taidon. Lukutaito on harjoiteltava ja erittäin eäintuitiivinen taito. Harjaantuminen tässä johtaa ilmiön automatisoitumiseen.

Kuitenkin asiantuntijuuskaan ei vielä paina aina. Kahneman otti esille Philip Tetlockin asiantuntijuutta tarkastelleen laajan ja pitkäaikaisen tutkimuksen "Expert political judgement: How Good is it? How can we know?" Siinä karu lopputulema oli että politiikkaa tutkineet ekspertit eivät keskimäärin olleet kovinkaan hyviä ; Itse asiassa jos vaihtoehtoja olisi vain listannut ja antanut niille kaikille samat todennäköisyydet olisi onnistunut paremmin. Monien eksperttien ammattitaito näytti monesti peräti heikentävän tuloksia ; Sattumallakin voisi onnistua paremmin. Lisäksi Tedlock huomasi että kuuluisuus oli määräävin elementti joka antoi ekspertille luottamuksen omiin taitoihinsa, ei hänen onnistumisprosenttinsa. Lisäksi hän huomasi että eksperteillä joilla oli vuosien tekemisen tausta olivat yleensä yhä kyvyttömiä ottamaan vastan kritiikkiä. Epäonnistumisia ohitettiin ja siinä vaiheessa kun he epäonnistuivat niin selvästi että sitä ei voinut työntää maton alle, he olivat yhä sitä mieltä että he olivat olleet väärässä oikeista syistä.

Kahneman korostaa että toisissa aloissa ylläoleva on vahvempaa kuin toisissa. Hänestä esimerkiksi pörssiyrityksissä ja juuri talouden ja politiikan aloilla asiantuntijoilla on tapana olla vahvasti ylläolevan tapaisia ; Niissä asiantuntijan arvo tulee joko kuuluisuudesta tai siitä että satunnaisprosessissa onnistuneet tuomitaan osaajiksi ja huonotuuriset osaamattomiksi, eli tekemiseen liittyvä tuurielementti unohdetaan ja ajatellaan että kaikessa on kysymys taidosta. Tosin hän korostaa sitä että osaaviakin asiantuntijoita on.

Kahneman jakaa asiantuntijat niihin jotka käyttävät helpoa intuitiota, ja niitä jotka käyttävät vaikeaa ja hidasta metodia myös asiantuntijoina. Molemmat voivat olla itse asiassa hyvinkin taitavia. Mutta heidän välissään on taitoero. Ne jotka eivät ole kovilla vain opiskeluaikana vaan polttavat uusia menetelmiä automaatioiksi aivoihinsa kokoaikaisesti ovat parempia asiantuntijoita kuin muut. Nopeaan intuitioon siirtyminen on "edistymisen hidastaja". Näin ollen asiantuntijat voidaankin jakaa kahtia. Kahneman kertoo Tedlockin kuvanneen näitä eläimillä hieman Aisopoksen satujen tapaan;
1: Siili ("Hedgehog") on nopeaa intuitiota käyttävä asiantuntija. Heillä on tavallista se, että he ovat juuri kuten politiikan asiantuntijat. He eivät ole hyviä virheenkorjaamisessa. Lisäksi he ovat one trick ponyja jotka ovat hyviä retoriikassa ; Heillä on mielipiteitä ja he esittävät ne yksinkertaisesti ja tiivistävät sen yhteen ideaan joka on helppo selittää ihmisille joilla ei ole harjaannusta. "Hedgehogs "know one big thing" and have theory about the world ; they account for particular events with a coherent framework, bristle with impatience toward those who don't see things their way, and are confident with their forecasts. They are also especially reluctant to admit error. For hedgehogs, failed prediction is almost always "off only on timing" or "wery nearly right". They are opinionated and clear."
2: Kettu ("Fox") taas on epäelvempi. Heillä ei ole yhtä suurta teoriaa asioiden luonteesta, ja he eivät siksi esitä asiaansa helposti yksiselitteisesti tai yleisöä miellyttävästi. "Instead foxes recognize that reality emerges from the interaction of many different agents and forces, including blind luck, often producing large and unpredictable outcomes."

Tässä kohden on hyvä huomata, että itselleni tulee ylläolevista siilien kuvauksista välittömästi mieleen valtaosa crankeista - ja itse asiassa julkkistieteenpopularisoijistakin. Esimerkiksi William Lane Craig on aivan ilmiselvä siili. Ja jotta tästä ei syntyisi vääriä mielikuvia vihjaan että malliesimerkiksi siilistä käy myös Richard Dawkins. Molemmat ovat fiksuja ja (yleis)sivistyneitä ja (ylen)oppineita ihmisiä. Kuitenkin heillä on omituinen suhde virheiden tunnustamiseen ja niiden korjaamiseen. Molemmat ovat hyviä "selittämään asioita parhain päin". Tämä tuokin esille juuri sen mitä Kahneman oli huomannut : Ketut eivät ole jotain jota kutsutaan julkisiin debatteihin. Tai joita ainakaan kutsutaan toista kertaa. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin asiantuntijuustesteissä, mutta siilit ovat niitä jotka näkyvät julkisissa debateissa. ; (Olenkin liittänyt etenkin "live debatit" crankinkaltaisuuteen. Tämä ei ole sattumaa.)

Tämä ei tietysti ole yllättävää. Sillä kun retorisesti taitava ihminen kuvaa jonkun ilmiön yksinkertaisesti, yleisö kokee helposti ymmärtävänsä ja oppineensa. Kuitenkin itseäni on aina vaivannut se, että jos tiede olisi todella niin helppoa kuin mitä debattiohjelmista, julkisista väittelytilaisuuksista - tai monista populaaritiedekirjoistakin - kuulee, niin miksi niitä pitää opiskella vuosia yliopistossa eikä järjestetä jotain kuukaiden luentosarjaa yläasteella ja hoideta koko osaaminen sillä. Itselläni on ollut vahvasti se kokemus että kun tiedeasioihin tutustuu, niihin liittyy enemmänkin käsittämätön työläys ja vaiva. Niist en ihmettele että niitä opiskellaan yliopistossa. Se suhde mitä näillä "selkeyksillä joissa monimutkainen asia selitetään yksinkertaisesti niin ett tavallinen ihminenkin ymmärtää" on tähän vaikeaan materiaaliin on jäänyt hieman irralliseksi. (Siitä huolimatta että itse koen tekeväni nimenomaan jonkinlaista populaarifilosofiaa.)

Olisi kenties helppoa selittää siiliys psykologialla ja jättää ketut rauhaan. ; Ihmiset ovat tottuneet "C.S. Lewisin tapaan" siihen että mielipiteen taakse annetaan psykologinen selitys vain epäonnistuttaessa. (Eli esimerkiksi lausuma "uskonto on defenssi" on merkityksellinen vain jos uskonnon totuusarvo on kyseenalainen. Kuitenkin "uskonto on defenssi" toimii selityksenä uskonnolliselle vakaumukselle uskonon totuusarvosta riippumatta. Ihmiset vain ovat tyhmiä ja käyttävät psykologiaa lähinnä lyömäaseena. Tekisi mieleni sanoa heitä idiooteiksi, mutta se olisi juuri tätä psykologian termien lyömäaseena käyttämistä..) Kuitenkin jokaisessa päätöksessä on mukana psykologiaa. (Kuten kumpaa heuristiikkaa, hidasta vai nopeaa, käytetään.) On helppoa huomata että siilit eivät kestä epäonnistumista. Mutta tosiasiassa ketutkaan eivät siedä epäonnistumista. Ero on siinä miten tähän suhtaudutaan. Ketut ovat varovaisia ennen tulosten antamisia ja siilit taas selittävät asiat jälkikäteen parhain päin.
1: Siilivaiheeseen siirtyminen (kyllä, kyseessä ei ole pysyvä persoonallisuuden piirre vaan taipumus jota voi muuttaa, isolla työllä mutta voi vaihtaa kuitenkin) johtaa myös siihen että kehitys lakkaa ja ihmisen retoriset kyvyt kasvavat : Hänestä tulee yhä taitavampi siirtämään pilkunviilausta ja saivartelua analyysivaiheesta jälkiviisauteen. Molemmat itse asiassa saivartelevat eivätkä siedä kritiikkiä, mutta olennainen ero on asenteessa ja tavassa jolla tämä suoritetaan.
2: Monesti ihminen ajattelee että siilin olisi oltava häijy tai vihainen ja ketun kohtelias ja teknistä kieltä käyttävä. Asia ei itse asiassa mene näin. Retorinen taito kun heijastuu usein myös kaunopuheisuuteen. Moni siili onkin hyvin sulava puhuja ja tuntuu että heillä ei ainakaan olisi mitään defenssejä ja psykologisia jarruja. Nämä jarrut näkyvätkin tuloksissa eivätkä siinä että miten hyvät käytöstavat ja monipuolinen sanavarasto ihmisellä on..

Kahneman oli asiantuntijuuteen liittyen itse käynyt läpi sitä miten asiantuntijat ovat debunkanneet toistensa tekstejä. Niissä heräsi internetmaailmasta hyvin tuttu ilmiö. Yleensä vastustus oli retorista sarkasmia. Kahneman arvioi käytettyjä argumentoinnin keinoja ja niiden syvällisyysastetta ; Karkeasti sanoen hyvin harva kritiikki oli merkityksellistä. Ja silloin kun se oli merkityksellistä, siihen ei reagoitu asiaankuuluvasti. Syntyi karkeasti kaava jossa jokainen kommentti on vähemmän merkityksellinen ja laadukas kuin se mihin se kriittisesti viittaa. Tämä ilmiö on taatusti tuttu jokaiselle internetissä debatoineelle (jos on asiaa miettinyt yhtään). Tämä ei ole ihmeellistä, koska jos ekspertit eivät osaa, niin miten tavalliset ihmiset.

Tämä korostaakin sitä, miten suhtaudun debattiin ja opiskeluun. Minulla on selvä, vahva ja ylitsepääsemätön henkilökohtainen vastenmielisyys siilityypin persoonallisuuksia kohtaan. Tietty asenne on minusta oleellinen taidossa ja tieteessä. Sen ytimessä ei ole sosiaalisuus ja mukavuus, vaan se, että keskustelun on oltava kehittävää. Kun osallistun keskusteluun tai luen jonkun kommentin, lukuhetken funktio on pääasiassa "mitä minä saan tästä". Osa kehuu kommenteissa mutta en osaa suhtautua niihin mitenkään, (paitsi ehkä vitsikkäin sarkasmein). Osa lausuu sivujuonteita ja heihin suhtaudun vihamielisesti. Tämä ei tietysti tarkoita että en voisi tutustua näiden ihmisten kannanottoihin. Esimerkiksi en voisi kuvitella sitä miksi minä haluaisin keskustella Richard Dawkinsin kanssa vaikka kahvilla tai debatoida hätä vastaan netissä. Silti luen hänen kirjojaan (ja kyllä, en ole hänen ateismikannoissaan usein samaa mieltä, joskin hänellä on joitain olennaisen hyviä huomioita asioista.)

Asiantuntija muuttuvassa maailmassa.

Mietin asiantuntijuutta "yleisemmällä tasolla". Yhtenä syynä on tietysti se, että olen itse ns. "valmistumassa" paraikaa. (Kuin ihminen olisi joskus valmis. Mutta lapun saan. Ja koulu on siitä iloinen.) Minun on pakko yrittää jotenkin suhtautua siihen että voisin oikeasti olla joku neuvoja -asiantuntija, toista ihmistä ohjaamassa. (Maailmalla menee tässä tietysti kauemmin. Arrogantti perusluonteeni ottaa jossain vaiheessa kuitenkin vallan.)

Asiantuntija auktoriteettina.

Ennen pappi tarjosi auktoriteetin roolin. Tämä ei tietysti ollut mikään ihme. Papit olivat sivistyneitä miehiä. Nykyisin auktoriteetin paikan ovat ottaneet monenlaiset konsultit. Kaikessa on asiantuntijoita. Joka välissä kysytään vastauksia juuri tähän ongelmaan keskittyneiltä ihmisiltä. Ja joka välissä raha vaihtaa omistajaa. Asiantuntija saa aina palkkaa. Ja joku tämän maksaa.

Asiantuntijan rooli on aina ollut eräänlainen auktoriteettiasema. Sama tietysti koskee kaikkea ohjeistamista. Tätä kautta neuvomisessa on aina mukana vastuuelementti. Vallalla on sellainen taipumus. Valta vain tuntuu mukavammalta, joten sitä helposti korostetaan.

Ulkopuolinen ja sisäinen mestari.

Asiantuntijuutta on tietysti lähestytty eri tavoin eri aikoina. Asiantuntijat ovat aina tehneet duuniaan, heitä on aina kuunneltu, ja aina heitä vastaan on varmasti hieman mutistukin, ja oltu tottelemattomia ja ohjeita neuvovia. Lähinnä siihen liittyvät arvot ovat olleet hyvinkin erilaisia.
1: Esimodernina aikana moraalista lähtien asiat tulivat ulkopuolelta. Ytimessä oli totteleminen, kuuliaisuus ja tietyn roolin täyttäminen. Tähän haettiin oikeutusta muun muassa Aristoteleeltä, jonka mielestä maailmassa oli, luonnonilmiöitä myöten, tavoitteellisuutta. Hyvyys oli luonnollisen roolin täyttämistä ja jokainen asia maailmassa pyrki oman roolinsa täyttämään.
2: Modernismissa keskiöön nousi ihminen yksilönä, tietoisena ja järkevänä toimijana jolle voitiin antaa vastuuta koska tällä oli kykyjä. Hänen tehtävänään oli hakea vastaukset omasta itsestään. Tällöinkään tavoitteellisuutta ei hylätty. Se päinvastoin nousi esille korostetusti. Ihmisen tuli löytää oma tavoitteensa ja roolinsa itsestään. Auktoriteetiksi piti nostaa ennen kaikkea itsensä. Konsultoitaessa vastuu on kuulijalla.
3: Postmodernismissa taas korostetaan ideologioita. Ihminen nähdään erilaisten ideologioiden kamppailun keskiössä. Näkökulma on eräänlainen synteesi: Kulttuuri muokkaa ihmistä ja ihminen muokkaa itseään. Kaikki ei ole tietoista. Eikä kaikki ole ennustettavaa.

Työn sorjat.

Toinen jännite saadaan ottamalla keskiöön työn roolia ja sitä mikä on tavoiteltava asiantuntijuus. Voidaan ottaa vaikkapa seuraavat:
1: Kommunismissa ihmisen tärkeimmäksi ominaisuudeksi on nostettu työ. Kun työntekijää riistetään, häneltä viedään työstä nauttiminen. Myös nykymaailmassa eksperttiydestä on tehty keskeinen identiteetin väline. Sitä on mitä tekee. Suorittaminen on tärkeää. Asiantuntijan kohdalla tämä roolitus ei tietenkään ole huono. Ihminen joka hakee neuvoja tai ohjeita tekee yhteydenoton ensisijassa siksi että toinen osaa ja tekee jotain asiaa. Ei sen takia että voisi kohdata asiantuntijan ihmisenä ja yksilönä. Siihen ei tarvita palkallista linjaa.
___1.1: Olennaisena erona on kuitenkin se, että siinä missä kommunismissa työ määritti ihmisen, nykyisin työ on rooli. Työ ja vapaa -aika on erotettu toisistaan. Ihmisillä on erilaisia rooleja jotka loppuvat ja alkavat tietyn ovenavauksen yhteydessä. Asiantuntijuus on siis nykyisin hyvin tärkeä. Vapaalle vaan pitää rakentaa toinen identiteetti. Usein tämäkin sidotaan toimintaan ja suoritukseen. (Kuten: Olen miekkamies.) Työ on siksi että saadaan rahaa, jolla saadaan mitä halutaan. (Sen lisäksi että ostetaan ruokaa ja maksetaan toisille asiantuntijoille.)
2: Valistuksen ajan ihmisen tavoitteena oli yleisnero. Siihen liittyi itseoppimista. Nykyisin instituutioiden tarjoamaa oppimista korostetaan. Tavoitellaan tietyn osa -alueen hallintaa. Itseoppimista pidetään hieman epäilyttävänä.
___2.1: Tämä muutos on tietysti siitä järkevä, että tietomäärä on nykyisin valtava ja siitä olennaisen karsiminen on jo itsessään asiantuntijatehtävä. Siksi on ehkä hyvä kysyä mistä itseopiskelija tietää opiskelevansa asiaa juuri olennaisista kohdin. Vastapuolella on tietysti riskinä se, että asiantuntijoista tulee dogmaattisia vahteja, jotka ideologiansa pohjalta päättävät mitkä asiat ovat vääriä ja mitkä oikeita, jolloin tiedon tuottaminen ja hyvän tiedon määrääminen ovat samassa kädessä. Tässä on valitettavasti "vähän pakko" kilpailuttaa eksperttejä. Tietomäärä on usein liikaa jotta voitaisiin vaatia että kadunihmisellä olisi valistunut mielipide ties mistä. (Ongelmana tässä on tietysti se, miten eksperttejä estetään tekemästä "kartelleja" keskenään. Kuka vahtii vartijaa.)
___2.2: Sirpaloitumista taas korostetaan työnjaolla. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea. Nykyeskspertti on korostetusti spesialisti. Toki myös ennen on ollut esimerkiksi seppiä ja miekkailun opettajia, jotka ovat olleet spesialisteja. Ero onkin kenties siinä mitä on pidetty tavoiteltavana, puhutaan ihmisihanteista enemmän kuin käytännöstä. Tosin ideaalit myös ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, ja näiden ideaalien täyttämisestä saa rapsutusta, joten täysin merkityksettömiä nekään tuskin ovat.
3: Vanhakantainen mestari on rooliltaan ensisijassa opettaja, hänellä on tieto tai taito joka pitää saada toiseen ikään kuin se olisi vettä jota kaadettaisiin oppijan korvasta sisään. Nykyinen näkemys taas pakottaa asiantuntijan pyristelemään roolistaan päivittäin. Elinikäinen oppiminen tarkoittaa elinikäistä opiskelua. "Valmistuminen" on korostetusti vain paperinjakotilaisuus, kun se on ennen ollut enemmän initiaatioriitti, jossa henkilö otetaan sisälle "tiettyyn sisäpiiriin". Asiantuntijakin on nykyisin perusluonteeltaan "kesken". Toki ennenkin asiantuntijoiden roolia on painotettu. Esimerkiksi japanissa eri dojojen mestarit saattoivat haastaa toisen dojon pitäjän kaksintaisteluun. Se pakotti harjoittelemaan joka päivä.
4: Oppimisympäristöjä katsoen asiassa on jännittävä mutkan. Ennen oli tyypillistä että oltiin oppipoikana, jolloin opetus tapahtui keskitetysti samassa ympäristössä missä varsinainenkin toiminta. Lukeminen on tietysti asiana sellainen, että se vaatii luokkatoimintaa. Samoin tiedonvälitys oli kätevä jakaa niin että yksi opettaja sanoo saman asian kerralla isolle joukolle ihmisiä, sen sijaan että olisi kaksikymmentä opettajaa, jotka sanoisivat kahdellekymmenelle oppilaalle. Tämä itse asiassa mursi asiantuntijuuden irrallisuutta: Siinä missä mestarien määrä on "vanhassa maailmassa" niukkuuselementti, kun hän voi opettaa vain hyvin muutamaa oppilasta, muutti koululaitos tätä asiaa. Nykyinen "käydään koulussa alkuoppimassa" tuo kuitenkin vanhaa oppimista mukaan sitä kautta että suuri osa oppimisesta tapahtuu työympäristössä. Oppiminen on muuttunut tätä kautta enemmän vertaisarvioinniksi ja sosiaalisuudeksi.

Jännittävin asia onkin ehkä siinä että postmodernismi muistuttaa monin paikoin esimodernia. Zygmunt Bauman esitti että nykyajan ihmisiltä viedään systemaattisesti usko omiin kykyihin. Donald Broadyn mielestä tätä tehdään jo opetus säätämällä. Pitää olla hiljaa, istua, odottaa ja suorittaa kokeita ja tehtäviä aikarajassa. Ja koko ajan pitää tehdä pitkäjännitteisiä strategiavalintoja jotka keskittyvät lopulliseen valmistumiseen sen sijaan että luettaisiin ja opittaisiin sitä mikä on kiinnostavaa. Ihmisen omat mietinnöt korvataan palveluilla. Päätökset siirretään konsulteille. Jopa parisuhteen kaatuessa mennään parisuhdeneuvojille. Tämä tarkoittaa sitä että "pappishenki" on ihanteenakin kuvioissa. Tosin nykyisin lopullinen vastuu on tietysti aina asiakkaalta, jolta ei enää odoteta samantasoista kuuliaisuutta.

Kiinnostus kuitenkin ostetaan rahalla. Siksi, jos haluaa että joku muistaa jonkun ohjeen, pyydä tältä rahaa ennen ohjeen antamista. Sen jälkeen ohje muistetaan paremmin.

Käytännön tasolla ongelmana eksperttiydessä on. Esimerkiksi maaseutuneuvonnassa neuvojan osa on vaikea. Osa haluaa suoria vastauksia. Idea on tietysti selvä: Kun pyydetään apua asiantuntijalta, odotetaan ratkaisuja. Kuitenkin neuvojia toisaalla kannustetaan pikemminkin tarjoamaan vaihtoehtoja, koulutusportaasta lähtien. Ja päsmäröinnistä tulee taatusti reagointeja myös varsinaisessa neuvontatyössä. Olen melko varma siitä että suuri osa systeemeistä on pelkkää ihannepuhetta. Ihmisen kohtaaminen on ollut olennaisilta piirteiltään samanlaista. Ainut asia mikä muuttuu, on lainsäädäntötaso. Ne käskyt ja normit jotka asiantuntijaa ohjaavat voivat muuttua. Kenties se, joka voisi muuttaa roolia on teknologia. Esimerkiksi sähköinen kommunikaatio on hyvin kliinistä ja se ajaa persoonan kauemmas. Puhelin kadottaa eleet ja ilmeet kommunikaatiosta, ja niitä ekspertti on ennen voinut hyödyttää.

Sillä asiantuntijuus on aina paitsi tiedollista hallintaa, mekaanista suoritusosaamista, korostetusti myös sosiaalista toimintaa asiakaspalvelun kautta.

Tietoa, taitoa, tekniikkaa.

"Master! / Apprentice! / Heartborne / 7th Seeker / Warrior! / Disciple! / In me / the Wishmaster"
(Nightwish, "Wishmaster")

Tämän rakentuu jo aikaisemmin kirjaamieni tietämisen ja automaation sekä itsenäisen ajattelun ympärille.

Ihmiset arvostavat osaajia, asiantuntijoita ja mestareita, koska he olettavat että näillä on muita syvällisempää tietämistä. Asiantuntija on oman alansa hallitsija. Asiantuntemus näkyy ulos päin siten, että asiantuntijoille valtuutetaan tiettyjä työtehtäviä. Esimerkiksi poliisiksi ei pääse ellei ole käynyt poliisikoulua. Tämä tarkoittaa sitä että ammattikunnan ja työtehtävän suorittamisen välille luodaan jopa monopoliaseman saavuttava yhteys. Usein ajatellaan että ammattitaito syntyy:
1: Erityisellä koulutuksella ja tutkinnolla.
2: Kokemuksen kautta, eli työtehtävissä yletään kun ollaan osoitettu riittävää taitoa alemmissa tasoissa.
3: Yhteiskunnallinen asema, sosiaaliset suhteet.
4: Tiettyyn organisaatioon kuuluminen, mahdollisesti jopa initiaation tai muiden rituaalien kautta, jonka seurauksena on jonkintasoinen yhtenäinen kollegajoukko. (Eli kollegat ovat keskenään keskimäärin enemmän samaa mieltä asioista, kuin ulkopuolisesti satunnaisesti valitut.) Seurauksena on usein myös ammattikunnan sosiaalinen luonne, johon liittyy oma erityinen ammattiterminologia, joka ei välttämättä lainkaan avaudu ulkopuolisille.

Aloittelijasta mestariksi.

Asiantuntijuuteen liittyy lujasti oppimisen käsite. Mestariksi kasvetaan harjoittelun kautta, vaikka sitten olisi jotenkin erityisen lahjakaskin alalle, harjoittelematta tästä ei katsota pääsevän pitkälle. "Kukaan ei ole seppä syntyessään" sanoo vanha sanontakin. Jopa perinteiset erityislaatuisuutta korostavat perinteet ovat pitäneet harjoittelua tärkeänä: Velhon oppipoika on suorastaan kliseinen kuva tästä: Velhous on veressä ja harjoituksessa. Toiset taas korostavat enemmän pelkkää harjoitusta, eivätkä niinkään korosta lahjakkuuden erityisyyttä.
1: Zen -filosofiassa tunnetaan ihmisen oppimisketju, joka on esitetty muodossa "Kun tavallinen ihminen saavuttaa tiedon, hänestä tulee tietäjä - Kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen." Tämä kuvaa eniten asennoitumista itse asiaan. Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa korostetaan sitä kuinka Zen -miekkailussa henkilöllä tapahtuu alussa taantumaa suorituksessa, koska aluksi hänellä ei ole pelkoa, koska hän ei tiedä mitä kaikkia tilanteita voi tulla vastaan. Tämän jälkeen henkilö saa tietoa, hän selviää jopa normaalia huonommin, koska hän on erilaisten vaihtoehtojen keskellä osaamatta valita niiden joukosta oikeaa toimintatapaa. Lopussa esimerkiksi väistäminen muuttuu automaatioksi, jolloin asiaa ei edes mietitä ja henkilö menettää pelkonsa, koska ei enää ajattele tätä. Tässä näkemyksessä asiantuntijuuden tiellä on siis eräänlainen "hämmennyskuoppa", jossa vähän harjoitellut on taidossa huonompi kuin sellainen, joka ei ole asiaa lainkaan harjoittanut.
2: Veljekset Hubert Dreyfus ja Stuart Dreyfus ovat miettineet osaamista, koska he ovat pyrkineet kritisoimaan ja tutkimaan tekoälyä. Tätä tehdessään he jakoivat oppimisen ja taitavuustason viiteen portaaseen, jota heidän mukaansa voidaan soveltaa sekä tekemiseen, tietämiseen kuin ajattelemiseenkin.
___2.1: Novice tai beginner, eli noviisi tai aloittelija. Tämä käyttää yleisiä sääntöjä, jotka ei ole suunniteltu juuri siihen tarkoitukseen (context independent data.). Noviisi tarvitsee sääntöjä. Hän pyrkii hakemaan yleispäteviä tapoja, joilla selviäisi jokaisesta mahdollisesta asiaan liittyvästä tilanteesta. Hän odottaa että on olemassa jokin eksakti tapa jolla selviää kaikista tilanteista.
___2.2: Advanced beginner, edistynyt aloittelija. Tämä pystyy ottamaan huomioon tilannetekijöitä, mutta ei kykene tietoiseen tavoiteasetteluun.
___2.3: Competent performer eli pätevä tekijä tai toimija, jonka tavoitteenasettelu on tietoista ja joka ottaa valikoiden huomioon erilaisia tilannetekijöitä. Hänen toimintansa on tuloskeskeistä.
___2.4: Proficient performer on taitava tekijä tai toimija, joka hahmottaa kokonaisuuksia, eikä enää ketjuta suorituksia erikseen ja mieti niitä yksi kerrallaan. Hän luottaa ennakkotapauksiin ja omiin kokemuksiinsa ja pyrkii ymmärtämään toimintaympäristöään.
___2.5: Expert, ekspertti joka toimii useimmiten automaattisesti tilanteeseen sopivasti. Hän kykenee silti tarvittaessa harkitsemaan ja perustelemaan toimintansa. Ekspertti osaa johtaa toimintaa ohjaavan toimintatavan jossa on otettu huomioon tilanne kokonaisvaltaisesti. Ekspertille osa toiminnasta on muuttunut rutiineiksi, ja hän keskittää huomiota enemmän erilaisten anomalioiden ja uusien asioiden huomaamiseen. Ekspertti toimii intuitiivisesti ja osaa tarpeen tullen myös ottaa etäisyyttä omiin näkökulmiinsa ja irrottautumaan niistä.
3: John Deweyn mukaan asiantuntija on toimija, joka on itsekriittinen ja joka tarkkailee toimintaympäristönsä muutoksia ja kykenee itsearviointiin ja toimintansa perustelemiseen. Tämä näkemys korostaa etäisyydenottokykyä tehtävän suorittamiseen.
4: Bengt Molanderin mukaan asiantuntijuus ei ole keskittynyt selityksiin ja perusteluihin, vaan toimintaan. Hänestä se on perehtyneisyyttä ja taitavuutta, joka näkyy valmiutena suorittaa erilaisia käytännön toimenpiteitä. Hän keskittää tämän ajattelun ja toiminnan välimaastoon, se ei toisin sanoen ole puhtaasti kumpaakaan näistä. Näkemys korostaa siis hiljaisen tiedon merkitystä. Hiljainen tieto taas on sitä geneettistä ja opittua valmiutta jota ei voida selittää sanoilla.
5: Friedrich Nietzsche korosti joustovoiman merkitystä. Siinä taas kyseessä on eräänlainen ongelmaratkaisukyky: Joustovoimaa omaava ihminen kykeene selviämään sellaisistakin tilanteista, joita hän ei tiennyt osaavansa ratkaista.
6: Dormerin mukaan tieto on omaan osaamiseen keskittyvää taitoa, jossa yhdistyy kyky tehdä erilaisia yksittäisiä toimenpiteitä ja kyky miettiä perusteita sille mitä niistä käyttää milloinkin. Hän korosti sitä että oppiminen tapahtuu interaktiossa ihmisten kanssa tavalla joka vaatii paljon aikaa. Hänen näkemyksessään rajataan tiukasti erikseen se, että opettelee kasan selviytymisniksejä ja siinä että osaa hoitaa taidon. Hänestä niksit ovat hyödyllisiä kun taitoa opetellaan mutta että ajan mukaan niistä tulee jopa rasite, joista olisi syytä luopua. (Itselläni on aktiivikäytössä luokittelu "one trick pony", joka on muutaman niksin osaava ja niihin juuttunut henkilö. Sellainen, jolla on taito selvitä tilanteista suorittamalla temppuja, mutta ei ymmärrystä toiminnan takana. Tosin itse korostan tässä myös halua ja intoa näyttää näitä muutamia temppuja joka paikassa, mahdollisimman laajalla. Valitettavasti itselläni on taipumusta sortua juuri tälläiseen kikkailuun, jos keskittymiseni herpaantuu.
7: Hoffman ja Chi ovat taas jakaneet osaamisen seuraaviin portaisiin:
___7.1: Naive on henkilö, joka ei tiedä alasta mitään.
___7.2: Novice on vasta-alkaja, joka juuri tutustunut alaan ja aloittanut sen parissa toimintansa.
___7.3: Initiate, joka on vasta -alkaja, joka on käynyt läpi erityisen initiaatioseremonian, eli hänet on jollain tavalla liitetty joukkoon kuuluvaksi.
___7.4: Apprentice, joka on asian harjoittelija, joka on edennyt niin pitkälle että hänen katsotaan kykenevän suorittamaan käytännön harjoittelua kokeneen ammattilaisen ohjauksessa.
___7.5: Journeyman, joka on kokenut työntekijä, joka suoriutuu tehtävistään ilman ohjausta, mutta ei kuitenkaan johda vaan toimii alaisena
___7.6: Expert, joka on arvostettu ammattilainen, jonka arviot ovat yleensä oikeaan osuvia ja joka pystyy käsittelemään hankaliakin tilanteita.
___7.7: Master, joka on huippuosaaja jolla on pätevyys myös opettaa toisia.
8: Heap taas on esittänyt että asiantuntijuuden kehittyminen on prosessi, jossa aluksi huomio on vain omassa toiminnassa. Tätä seuraa tilanne, jossa suoritteessa on epävarmuutta mutta itse työ alkaa kiinnostamaan - tai sitten sen harjoittaminen lopetetaan kun siihen kyllästytään. Tätä vaihetta seuraa tilanteiden ymmärtäminen, jossa perustaidot ovat hallussa ja toimija kykenee huomaamaan omat oppimistarpensa. Tätä vaihetta seuraa kyky ymmärtää ja toimia tuon ymmärryksen mukaan, kun sekä mekaaninen taitavuus että asioiden tietäminen yhdistyvät. Tätä vaihetta taas seuraa kyky välittää ammattitaito toisille, eli kyky ymmärtää hyvin myös muiden oppimistarpeet.

Kaikkiin asiantuntijusnäkemyksiin liittyy ajatus oppimisesta ~ Yleisesti voisi sanoa että kaikki näkemykset korostavat sitä että eksperttiyden saavuttaminen vaatii aina paljon aikaa ja harjoittelua. Eikä mitä tahansa harjoittelua, vaan sellaista harjoittelua jossa keskitytään siihen mitä ollaan tekemässä. Kehittyäkseen on jatkuvasti hieman ylitettävä taitonsa rajoja, eli toimittava juuri sillä tasolla että osaamattomuus ei nouse liian haittaavaksi, mutta että pelkkään toistuvaan jo osatun rutiinisuorittamiseen ei sorruta. Tämä oppiminen korostaa seuraavia tapoja:
1: Sen oppiminen miten eri tapahtumat liittyvät toisiinsa.
2: Oman toiminnan seurauksien oppiminen. Onnistumisista asioiden muistiinpaino ja epäonnistumisista opiksi ottaminen.
3: Toisten toiminnan seuraamisella oppiminen.
4: Taidon automatisoituminen siten, että asia vaatii harjoittelussa yhä vähemmän ja vähemmän voimavaroja, jolloin niitä voidaan keskittää haasteellisempiin osa -alueisiin.
5: Spesifien erikoistapausten poikkeukset, jotka eroavat siitä miten asiat tavallisesti liittyvät toisiinsa ja näidenkin käsitteleminen.
6: Taito oikeuttaa toimintansa perustelemalla ; usean eri toimintametodin hyväksyminen ja niistä valitseminen
7: Metakognitiivinen ymmärrys, eli kyky itsetarkkailuun ja omasta mielipiteestä irrottautumisen tärkeyden oppiminen. Asiantuntija "tietää mitä tietää" ja kykenee tarkkailemaan itseään. Häntä ei tarvitse johtaa koska hän johtaa itse itseään.
8: Ongelmanratkaisun oppiminen, eli kyky selvitä soveltamalla toimintaan liittyvistä uusista ongelmista, joiden kaltaiseen henkilö ei suoraan ole törmännyt.
9: Kehittynyt kyky luokitella ja analysoida tilanteeseen liittyviä asioita.
10: Kasvanut kyky välittää ammattitaitoa - myös siihen liittyvää hiljaista tietoa.
11: Kasvanut kyky/todennäköisyys tehdä toistuvasti erinomaista työtä kun tilanne pysyy muuttumattomana.
12: Kasvanut kyky tehdä korkeatasoista työtä uusista ongelmista huolimatta.

Nyky -yhteiskunnassa asiantuntijuuteen keskitytään paljon, mikä näkyy muun muassa siinä, että koulutuksen ja koulutettujen määrät kasvavat. Nykyään käytännössä kaikki käyvät vähintään ammattikoulun. Asiantuntemuksen korostumisessa on pelätty sitä, että kun asiantuntijat eriytyvät omiin erityisaloihinsa ja muuttuvat kapean alan spesialisteiksi, he menettävät samalla kokonaisuuden hahmottamiskykyä, joka voisi vaikeuttaa asioiden muuttamista ja kehittämistä. Lash on pelännyt että asiantuntijuuden mukana toiminnan inhimillisyys vähenee tai jopa katoaa.