Olen toistuvasti kirjoittanut siitä, miten valtaosa ns. nettidebateista on hedelmättömiä. Eli en ole pitänyt niitä kasvattavana, opettavana tai mihinkään johtavana. Jos niihin osallistuu, ei saa olla tämänlaisia tavoitteita, vaan tavoitteena pitää olla puhdas riitelynhalu. Muutoin tulee pettymyksiä. Itse toki riitelen paljonkin ja olen tarvittaessa erityislaatuisen julma ja raakakin, mutta en ehdoin tahdoin hae riitelyä. En ole sadisti, en kuitenkaan ole niin masokistinen että en käyttäisi sadistisia keinoja pakon alla. (Ja minulla ei vain ole tässä kohden ylärajaa, jarruja joita monilla muilla on.) En ole toki pitänyt koko keskustelua turhana, vaan korostanut sitä että toimivalla keskustelulla on hyvin tiukat ehdot jotka eivät tavallisesti toteudu.
1: Siksi tässä blogissakin on kommentointimahdollisuus, vaikka toistuvasti pilkkaankin ihmisiä siitä että he kommentoivat "väärällä tavalla", josta voisi päätellä että minun pitäisi laittaa kommentointiominaisuus estoon. Tämä juttu on tarkoitettu osittain siihen että ihmiset voivat huomata mitä tämä "väärällä tavalla" tarkoittaa.
Tämä eroaa voimakkaasti siitä yleisestä ideasta joka ihmisillä on. He ajattelevat että kommentointi on keskustelevaa virheenkorjaamista. Valtaosa ihmisistä ajattelee että he voivat korjata omaa ja ennen kaikkea toisten ajattelua ja siinä olevia virheitä esittämällä kommentteja. Tässä ideana on se, että jokainen ihminen olisi rationaalinen ja järkevä, ja että huonot perustelut olisivat tiedostamisen puutetta. Henkenä on siis se, että huono perustelu johtuisi "tyhmyydestä" tai "tietämättömyydestä" ja että se voitaisiin korjata valistushenkisesti. ; Olen ollut tästäkin hyvin erimielinen. Ensin on tietysti se, että tiedostaminen ja valistus eivät vaikuta ihmisiin. Ja toisaalta en usko että huonot perustelut johtuvat tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai laiskuudesta. Eräs toistuva teema blogissani onkin ollut se, että keskivertoinen "crank" on pakkomielteisyyteen asti ahkera ja usein hyvinkin älykäs ja järkevä ihminen - monet jopa selvästi keskivertoa ihmistä enemmän tämänlaisia - se vai esiintyy kieroutuneessa muodossa. Olen korostanut että crankit ovat "tortucoja".
Olen huomanut että tämä lähestymistapani on intuitiivisesti raskas. Joudun jatkuvasti kertomaan että kysymys ei ole Psykologisesti tämä johtuu siitä että ihmisillä on yleensä toisista ihmisistä kuva. Ja tämä ihmiskuva on tutkitusti altis idealisoinnille. Tutkimusten mukaan sellaiset lauseet kuin "Hitler rakasti koiria" on totta, mutta ihmisten on vaikeaa suhtautua niihin. Ihmiset ajattelevat toisista helposti dikotomisesti ja yksinkertaistaen. Illuusio väärän mielipiteen valistumattomuudesta on niin vahva että crankien debunkkaaminen nähdään yleensä automaattisesti samaksi kuin heidän kutsumisensa tyhmäksi.
Tästä on hyvä mennä ekspertteihin.
Daniel Kahneman kertoo "Thinking Fast and Slow" -kirjassaan asiantuntijoista. Kahnemanin suhde intuitioon on samantapainen kuin minun suhtautumiseni kommentointiin. Hänestä se on korvaamaton apuväline joka tutkitusti antaa hyviä tuloksia. Mutta samalla hän varoittaa siitä että intuitiot ovat hyvin usein väärin ja kokemus niiden oikeassaolostakin johtuu siitä että tuloksia analysoidaan väärillä intuitioilla jotka esimerkiksi korostavat onnistumisia ja vähättelevät epäonnistumisia tai muuntelevat tilanteita siten että epäonnistumiset muuttuvat "sinne päin onnistumisiksi". (Ja tapaustilastojen prosenttimäärätkin vääristyvät intuitioissamme komppaamaan ennakkonäkemyksiä.) Jos intuitiota ei ohjata, se on helposti enemmän väärässä kuin oikeassa.
Kahneman korostaa että intuitio on itse asiassa kätevä. Se voidaan jopa nähdä evolutiivisena hyötynä ; Se antaa kohtuu hyvän "sinne päin" vastauksen nopeasti. Kuitenkin tämä luonnollinen intuitio ei toimi kovinkaan hyvin moderneissa asiantuntijatehtävissä ; Nykyään ihmisiltä vaaditaan juuri sellaista analyysiä ja tietoa josta klassinen luonnossa nopeasti ja riittävän toimiva heuristiikka on huono. Ihmiset käyttävät näissä hitaampaa menetelmää. Näin ollen asiantuntijaksi tuleminen vaatii harjoittelua ja harjaantumista. Näin asioihin jotka aluksi eivät ole intuition mukaisia voivat jopa muuttua sellaisiksi. Jokaisella ihmisellä joka kykenee lukemaan tätä tekstiä on itse asiassa harjoitellut tälläisen taidon. Lukutaito on harjoiteltava ja erittäin eäintuitiivinen taito. Harjaantuminen tässä johtaa ilmiön automatisoitumiseen.
Kuitenkin asiantuntijuuskaan ei vielä paina aina. Kahneman otti esille Philip Tetlockin asiantuntijuutta tarkastelleen laajan ja pitkäaikaisen tutkimuksen "Expert political judgement: How Good is it? How can we know?" Siinä karu lopputulema oli että politiikkaa tutkineet ekspertit eivät keskimäärin olleet kovinkaan hyviä ; Itse asiassa jos vaihtoehtoja olisi vain listannut ja antanut niille kaikille samat todennäköisyydet olisi onnistunut paremmin. Monien eksperttien ammattitaito näytti monesti peräti heikentävän tuloksia ; Sattumallakin voisi onnistua paremmin. Lisäksi Tedlock huomasi että kuuluisuus oli määräävin elementti joka antoi ekspertille luottamuksen omiin taitoihinsa, ei hänen onnistumisprosenttinsa. Lisäksi hän huomasi että eksperteillä joilla oli vuosien tekemisen tausta olivat yleensä yhä kyvyttömiä ottamaan vastan kritiikkiä. Epäonnistumisia ohitettiin ja siinä vaiheessa kun he epäonnistuivat niin selvästi että sitä ei voinut työntää maton alle, he olivat yhä sitä mieltä että he olivat olleet väärässä oikeista syistä.
Kahneman korostaa että toisissa aloissa ylläoleva on vahvempaa kuin toisissa. Hänestä esimerkiksi pörssiyrityksissä ja juuri talouden ja politiikan aloilla asiantuntijoilla on tapana olla vahvasti ylläolevan tapaisia ; Niissä asiantuntijan arvo tulee joko kuuluisuudesta tai siitä että satunnaisprosessissa onnistuneet tuomitaan osaajiksi ja huonotuuriset osaamattomiksi, eli tekemiseen liittyvä tuurielementti unohdetaan ja ajatellaan että kaikessa on kysymys taidosta. Tosin hän korostaa sitä että osaaviakin asiantuntijoita on.
Kahneman jakaa asiantuntijat niihin jotka käyttävät helpoa intuitiota, ja niitä jotka käyttävät vaikeaa ja hidasta metodia myös asiantuntijoina. Molemmat voivat olla itse asiassa hyvinkin taitavia. Mutta heidän välissään on taitoero. Ne jotka eivät ole kovilla vain opiskeluaikana vaan polttavat uusia menetelmiä automaatioiksi aivoihinsa kokoaikaisesti ovat parempia asiantuntijoita kuin muut. Nopeaan intuitioon siirtyminen on "edistymisen hidastaja". Näin ollen asiantuntijat voidaankin jakaa kahtia. Kahneman kertoo Tedlockin kuvanneen näitä eläimillä hieman Aisopoksen satujen tapaan;
1: Siili ("Hedgehog") on nopeaa intuitiota käyttävä asiantuntija. Heillä on tavallista se, että he ovat juuri kuten politiikan asiantuntijat. He eivät ole hyviä virheenkorjaamisessa. Lisäksi he ovat one trick ponyja jotka ovat hyviä retoriikassa ; Heillä on mielipiteitä ja he esittävät ne yksinkertaisesti ja tiivistävät sen yhteen ideaan joka on helppo selittää ihmisille joilla ei ole harjaannusta. "Hedgehogs "know one big thing" and have theory about the world ; they account for particular events with a coherent framework, bristle with impatience toward those who don't see things their way, and are confident with their forecasts. They are also especially reluctant to admit error. For hedgehogs, failed prediction is almost always "off only on timing" or "wery nearly right". They are opinionated and clear."
2: Kettu ("Fox") taas on epäelvempi. Heillä ei ole yhtä suurta teoriaa asioiden luonteesta, ja he eivät siksi esitä asiaansa helposti yksiselitteisesti tai yleisöä miellyttävästi. "Instead foxes recognize that reality emerges from the interaction of many different agents and forces, including blind luck, often producing large and unpredictable outcomes."
Tässä kohden on hyvä huomata, että itselleni tulee ylläolevista siilien kuvauksista välittömästi mieleen valtaosa crankeista - ja itse asiassa julkkistieteenpopularisoijistakin. Esimerkiksi William Lane Craig on aivan ilmiselvä siili. Ja jotta tästä ei syntyisi vääriä mielikuvia vihjaan että malliesimerkiksi siilistä käy myös Richard Dawkins. Molemmat ovat fiksuja ja (yleis)sivistyneitä ja (ylen)oppineita ihmisiä. Kuitenkin heillä on omituinen suhde virheiden tunnustamiseen ja niiden korjaamiseen. Molemmat ovat hyviä "selittämään asioita parhain päin". Tämä tuokin esille juuri sen mitä Kahneman oli huomannut : Ketut eivät ole jotain jota kutsutaan julkisiin debatteihin. Tai joita ainakaan kutsutaan toista kertaa. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin asiantuntijuustesteissä, mutta siilit ovat niitä jotka näkyvät julkisissa debateissa. ; (Olenkin liittänyt etenkin "live debatit" crankinkaltaisuuteen. Tämä ei ole sattumaa.)
Tämä ei tietysti ole yllättävää. Sillä kun retorisesti taitava ihminen kuvaa jonkun ilmiön yksinkertaisesti, yleisö kokee helposti ymmärtävänsä ja oppineensa. Kuitenkin itseäni on aina vaivannut se, että jos tiede olisi todella niin helppoa kuin mitä debattiohjelmista, julkisista väittelytilaisuuksista - tai monista populaaritiedekirjoistakin - kuulee, niin miksi niitä pitää opiskella vuosia yliopistossa eikä järjestetä jotain kuukaiden luentosarjaa yläasteella ja hoideta koko osaaminen sillä. Itselläni on ollut vahvasti se kokemus että kun tiedeasioihin tutustuu, niihin liittyy enemmänkin käsittämätön työläys ja vaiva. Niist en ihmettele että niitä opiskellaan yliopistossa. Se suhde mitä näillä "selkeyksillä joissa monimutkainen asia selitetään yksinkertaisesti niin ett tavallinen ihminenkin ymmärtää" on tähän vaikeaan materiaaliin on jäänyt hieman irralliseksi. (Siitä huolimatta että itse koen tekeväni nimenomaan jonkinlaista populaarifilosofiaa.)
Olisi kenties helppoa selittää siiliys psykologialla ja jättää ketut rauhaan. ; Ihmiset ovat tottuneet "C.S. Lewisin tapaan" siihen että mielipiteen taakse annetaan psykologinen selitys vain epäonnistuttaessa. (Eli esimerkiksi lausuma "uskonto on defenssi" on merkityksellinen vain jos uskonnon totuusarvo on kyseenalainen. Kuitenkin "uskonto on defenssi" toimii selityksenä uskonnolliselle vakaumukselle uskonon totuusarvosta riippumatta. Ihmiset vain ovat tyhmiä ja käyttävät psykologiaa lähinnä lyömäaseena. Tekisi mieleni sanoa heitä idiooteiksi, mutta se olisi juuri tätä psykologian termien lyömäaseena käyttämistä..) Kuitenkin jokaisessa päätöksessä on mukana psykologiaa. (Kuten kumpaa heuristiikkaa, hidasta vai nopeaa, käytetään.) On helppoa huomata että siilit eivät kestä epäonnistumista. Mutta tosiasiassa ketutkaan eivät siedä epäonnistumista. Ero on siinä miten tähän suhtaudutaan. Ketut ovat varovaisia ennen tulosten antamisia ja siilit taas selittävät asiat jälkikäteen parhain päin.
1: Siilivaiheeseen siirtyminen (kyllä, kyseessä ei ole pysyvä persoonallisuuden piirre vaan taipumus jota voi muuttaa, isolla työllä mutta voi vaihtaa kuitenkin) johtaa myös siihen että kehitys lakkaa ja ihmisen retoriset kyvyt kasvavat : Hänestä tulee yhä taitavampi siirtämään pilkunviilausta ja saivartelua analyysivaiheesta jälkiviisauteen. Molemmat itse asiassa saivartelevat eivätkä siedä kritiikkiä, mutta olennainen ero on asenteessa ja tavassa jolla tämä suoritetaan.
2: Monesti ihminen ajattelee että siilin olisi oltava häijy tai vihainen ja ketun kohtelias ja teknistä kieltä käyttävä. Asia ei itse asiassa mene näin. Retorinen taito kun heijastuu usein myös kaunopuheisuuteen. Moni siili onkin hyvin sulava puhuja ja tuntuu että heillä ei ainakaan olisi mitään defenssejä ja psykologisia jarruja. Nämä jarrut näkyvätkin tuloksissa eivätkä siinä että miten hyvät käytöstavat ja monipuolinen sanavarasto ihmisellä on..
Kahneman oli asiantuntijuuteen liittyen itse käynyt läpi sitä miten asiantuntijat ovat debunkanneet toistensa tekstejä. Niissä heräsi internetmaailmasta hyvin tuttu ilmiö. Yleensä vastustus oli retorista sarkasmia. Kahneman arvioi käytettyjä argumentoinnin keinoja ja niiden syvällisyysastetta ; Karkeasti sanoen hyvin harva kritiikki oli merkityksellistä. Ja silloin kun se oli merkityksellistä, siihen ei reagoitu asiaankuuluvasti. Syntyi karkeasti kaava jossa jokainen kommentti on vähemmän merkityksellinen ja laadukas kuin se mihin se kriittisesti viittaa. Tämä ilmiö on taatusti tuttu jokaiselle internetissä debatoineelle (jos on asiaa miettinyt yhtään). Tämä ei ole ihmeellistä, koska jos ekspertit eivät osaa, niin miten tavalliset ihmiset.
Tämä korostaakin sitä, miten suhtaudun debattiin ja opiskeluun. Minulla on selvä, vahva ja ylitsepääsemätön henkilökohtainen vastenmielisyys siilityypin persoonallisuuksia kohtaan. Tietty asenne on minusta oleellinen taidossa ja tieteessä. Sen ytimessä ei ole sosiaalisuus ja mukavuus, vaan se, että keskustelun on oltava kehittävää. Kun osallistun keskusteluun tai luen jonkun kommentin, lukuhetken funktio on pääasiassa "mitä minä saan tästä". Osa kehuu kommenteissa mutta en osaa suhtautua niihin mitenkään, (paitsi ehkä vitsikkäin sarkasmein). Osa lausuu sivujuonteita ja heihin suhtaudun vihamielisesti. Tämä ei tietysti tarkoita että en voisi tutustua näiden ihmisten kannanottoihin. Esimerkiksi en voisi kuvitella sitä miksi minä haluaisin keskustella Richard Dawkinsin kanssa vaikka kahvilla tai debatoida hätä vastaan netissä. Silti luen hänen kirjojaan (ja kyllä, en ole hänen ateismikannoissaan usein samaa mieltä, joskin hänellä on joitain olennaisen hyviä huomioita asioista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti