Luin joskus 2000 -luvun alkupuolen tiedettä popularisoivasta kirjasta (kirjan aiheena sattuma ja kaaosteoria) siitä miten kissapetojen väritys selittyy. Raidat ja pilkut syntyvät samanlaisilla säännöillä, niissä on vain pieniä eroja säätöarvoissa. Teorian innoittamana myös kirjan kansissa oli muistaakseni tiikeriraitaa. Samaan teoriaan voi törmätä uudemmassa John Barrowin kirjassa "100 Essential Things You Didn't Know You Didn't Know: Math Explains Your World". Taustalla on se, että pintakuviointia ei ole säädetty tarkasti ja informaatiotavaativasti, sen sijaan eläimissä on pigmentin vaihtuvuutta koskevia aktivoitujia ja inhibiittoreita jotka toimivat esimerkiksi solunjakautumisen yhteydessä. Näiden interaktio määrää miten kaukana ja harvoin pilkut ovat. Ja kokonaisuuteen syntyy tätä kautta pintakuviointeja, yleensä raitoja ja pilkkuja.
Tällä mekanismilla syntyy jotain joka selittää miksi tietyn eläinlajin yksilöt ovat pilkullisia tavoilla joissa on yksilöllisiä eroja. Ja selittää miten evoluutio on voinut synnyttää raidat ja pilkut eläimiin ilman että takana on hyvin mutkikasta pintakuviointia joka mutkikkaasti ja informaatiota vaativalla tavalla syntyisi. (Tähän liittyvä itseorganisaatio on sitä miten hämmentävän monimutkaiselta näyttävät muodot syntyvät hyvin yksinkertaisilla säännöillä.) Ja toisaaltaJa toisaalta sama sääntö toimii siten että raidat voivat muuttua täpliksi kun aktivoitumisen ja eston rytmiikkaa muutetaan ja miten esimerkiksi kohtuu lähisukuisilla kissapedoilla osilla on raitoja ja osilla on pilkkuja.
Barrow viittasi tässä yhteydessä Rudyard Kiplingin tarinaan siitä miten leopardi sai täplänsä. Satu "How the Leopard got It's Spots" selittää asian seuraavalla tavalla "Then the Ethiopian put his five fingers close together (there was plenty of black left on his new skin still) and pressed them all over the Leopard, and wherever the five fingers touched they left five little black marks, all close together. You can see them on any Leopard's skin you like, Best Beloved. Sometimes the fingers slipped and the marks got a little blurred; but if you look closely at any Leopard now you will see that there are always five spots - off five fat black finger-tips."
Tieteenfilosofisesti kysymys on kuvaava ja opettavainen. Sillä jossain mielessä Kiplingin selitys on tietenkin satu jota kukaan ei ota vakavasti. Mutta se on samalla kuitenkin jossain määrin vakuuttava. Jossain mielessä Kiplingin tarina toimii siksi että se intuitiivisesti jotenkin "tuntuu järkevältä" jopa silloin kun se ei tunnu uskottavalta tai hyvältä teorialta. "It make sense". (Viittaan tässä esimerkiksi McGrathin näkemyksiin teologiasta jossa uskonto ei selitä asioita mutta "make sense".) ; Toisaalta evolutiivinen malli ei selitä miksi leopardilla on juuri viiden pilkun rykelmiä eikä vaikka tiikerinraitoja. Tässä mielessä säätöarvoteoria ei selitä tätä spesifiä yksityiskohtaa kuin sattumalla. Satu sen sijaan kertoo miksi asia on juuri sillä tavalla eikä muulla tavalla.
Tämä sopivuus ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin tieteellisyys. (Mikä ei yllätä ketään.) Esimerkiksi falsifioituvuusperiaatetta Kiplingin tarinalla ei ole.
Sellainen on sitten olemassa säätöarvoihin perustuvassa teoriassa. Näistä esitetään helpoin jopa Barrow'n kirjassa "The waves create separate peaks and throughs as they spread around the large and roughly cylinderical body of the cheetah, but when they spread to the thin cylinderical tail, they were much closer together and merged to create the appearance of stripes. This tendency gives a very intresting mathematical 'theorem' that follows from the behaviour of the colour concentration waves on animal bodies : Animals with spots can have striped tails, but striped animals cannot have spotted tails." Eli toisin sanoen väritystä koskeva teoria ennustaa että eläimillä joilla on pilkkuja voi olla raidallinen tai pilkullinen häntä. Mutta raidallisilla eläimillä ei voi olla pilkullisia häntiä.
Toinen oleellinen asia on mekaniikka. Kiplingin "teoria" selittää sormista ja väristä, mutta ei siitä miten tämä väri on tarttunut ja säilynyt eläinlajilla sukupolvesta toiseen. Tämänlainen mekaaninen selitys onkin tärkeää. Sillä ilman sitä tarina on vain "just so story" ; Ytimessä on enemmän se että keksitään jotain joka "voi olla" ja joka kuvaa maailmaa siten kun sitä havaitaan. Se ei luo mitään koeteltavaa teoriaa ja koettele sitten tätä ja katso toimiiko se.
Opetus on siitä kiinnostava että Intelligent Design -teorioissa usein selitetään että mekaaninen selitys on pahaa naturalismia. Ja että heillä on vaihtoehtoinen selitysmalli. Kuitenkin tämä vaihtoehtoinen selitysmalli on "just so story" joka "make sense". Kaikki yritykset siirtää sitä tieteelliseen suuntaan torjutaan "pahana naturalismina". Jos ottaa ID -teorian monet selitysmallit vakavasti, niissä ongelmia väistellään selittämällä että noiden vaatimusten takana on maailmankuvallisuus, niin huomaa että niiden antama tila on sellaista että Kiplingin sadussa oleva teleologian sävyttämä teoria vaillaa mekanistista selitystä muuttuu yhä enemmän ja enemmän sellaiseksi että se voisikin olla vaihtoehtoinen tieteellinen teoria. (Sitä voi miltei kuulla miten kreationisti ilkkuisi sillä miten evoluutioteoria ei selitä miksi leopardilla on viisi pilkkua rinnakkain, juuri ihmissormien lukumäärä. Jumalahan voi antaa tälläisen spesivin kuvion ihmisille tunnistettavaksi ja tämä tiettyys olisi ikään kuin design-signaali. Miltei.)
Toki maailmankuvallisuus ei tässä tarkoitakaan tätä ; Se on lähinnä jotain jota käytetään ID:ssä ei tässä kohdassa onnistuta täyttämään sen ehtoja ja siksi niitä ei haluta pitää tärkeinä kriteereinä. Noin karkeasti. Aina kun ID puhuu tieteellisyydestä hän viittaa todennäköisyyksiin eikä pidä niitä rajoittavina. Aina kun kriteeri on maailmankuvallinen, se on tunnustus epäonnistumisesta tässä kohdassa..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Barrow. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Barrow. Näytä kaikki tekstit
torstai 20. lokakuuta 2016
sunnuntai 2. lokakuuta 2016
Miten itse lähestyn "olemmeko simulaatiossa" -tyylisiä ongelmia
Kirjoitin vähän aikaa sitten teorioista jotka koskevat sitä että meidän universumimme ja me olisimme itse asiassa jonkinlaisessa simulaatiossa. Tässä kohden lähinnä listasin erilaisia suhtautumisia vaihtoehtoisiin maailmoihin. Mutta tämä voidaan nähdä myös episteemisenä ongelmana.
Ei-propabilistinen viitekehys.
Tässä kohden on hyvä tiedostaa että irtaudun hyvin vahvasti siitä näkemyksestä joka näyttää kattavan suurimman osan ajattelutavoista. Etenkin tavalliset ihmiset ymmärtävät esimerkiksi tiedon epävarmuuden suoraan jonkinlaisena propabilistisena argumenttina. Tämä perinne on toki hyvin vanha ja kunnianarvoisa. Ja siihen kuuluu esimerkiksi sellaisia klassikkoargumentteja kuin Humen ajatus siitä että ihmeissä on mietittävä sitä kumpi on todennäköisempää (1) se, että on törmätty aitoon ihmeeseen tai (2) kertoja on erehtynyt tai valehtelee.
Ei liene yllätys että en pidä itsensä kritiikki-immunisoineista teorioista. Eli sellaisista näkemyksistä jotka ovat enemmän näkökulmia kuin teorioita. Niissä on tyypillistä se, että itse peruslähtökohta ei kumoudu vaikka havaintoaineisto olisi mitä. Tästä perinteestä on aika paljon kunnianarvoisia näkemyksiä; Tunnetuimpana vaikkapa Popperin falsifiointinäkemys.
Popperin näkemys on siitä hyvä että se ei itse asiassa puhu teorian oikeassaolotodennäköisyydestä vaan kumoutuvuudesta. Tästä seuraa esimerkiksi se, että jo hyvinkin maltillinen havaintoaineisto voi kumota pitkän ja menestyksekkään teorian. Popperin oivallus oli nerokas koska induktioita ei voi verifioida, mutta ne falsifioituvat deduktiivisesti yhdellä esimerkillä (modus tollens -päättely). Ja valtaosa näkemyksistämme on nimenomaan induktioita. Korroboroitunut teoria ei ole jotain jonka oikeassaolotodennäköisyys ei ole se mitä kartoitetaan. Sen sijaan ideana on että teoria on ollut tähän asti menestyksekäs ja se on sellainen että se voisi kumoutua myös tulevaisuudessa.
Simulaatioesimerkki on tästä varmasti hienoin.
John D. Barrown kirja "100 essential things you didn't know you didn't know" kertoo siitä miten monet simulaatioteoriat yrittävät todistaa itseään. Niissä korostetaan esimerkiksi sitä että meidän pitäisi nähdä muutoksia koodissa ja vakiossa. Esimerkiksi merkkejä viruksista. Tai sitten haetaan toistuvuuksia joissa näyttää siltä että ympäristöä ei olekaan tuotettu laskennallisesti raskaimmalla tavalla ; Toisin sanoen jokaista universumin kohtaa ei olekaan generoitu erikseen vaan sen sijaan on enemmänkin laskettu pienen alueen tapahtumat ja sitten näitä on toistettu.
Näissä taatusti kumotaan perinteinen naturalistinen ajatus jossa luonnonvakiot ovat objektiivisia sitä kautta että ne ovat intersubjektiivisia ja kattavia. Eli havaintoaineisto ei ole vain yksilön kokemus ja ne koskevat mahdollisimman laajasti ja muuttumattomasti kaikkea. Simulaationäkemys voidaan tätä kautta nähdä jopa jatkumoksi tai ainakin joksikin joka on sidoksissa vanhojen teologisten argumenttien kanssa. Niissähän nimenomaan ihme, poikkeus laskennallisissa säännöissä, todistaa Jumalasta. Eli vaikka Jumala on luonut luonnonvakiotkin niin jotenkin ihmeet ovat relevantimpia hänen todistamisessaan.
Näkemys on itse asiassa ymmärrettävissä juuri sitä kautta että osa falsifioi naturalistisen paradigman kun taas toinen on sellainen että molemmat vallitsevat isot näkemykset on sovitettavissa niihin. Eli luonnonvakioiden pysyvyysluonne sopii sekä naturalismiin että supernaturalismiin mutta ihme sopii vain toiseen.
Jokainen Barrown kuvaama rakenne voidaan itse asiassa nähdä tätä kautta mielenkiintoisesti ; Ne falsifioivat teorian universumista jossa jokainen luonnonvakio "pelaa" samoilla säännöillä kaikilla perusyksiköillä kattavasti. Tästä seuraa se, että (1) simulaatiomalli on jotain joka on jotain jota voidaan tukea evidenssillä, se on "todistettavissa" mutta (2) perusoletus siitä että emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa eli se on itsekriittinen.
Jos näkemys on "ei-propabilistinen epistemologia", on syytä ottaa pohjalle näkemys jossa emme elä simulaatiossa. Koska Barrow'n kuvaamia tilanteita ei ole havaittu ainakaan toistaiseksi, on tämä teoria korroboroitunut. Toki on olemassa simulaatiomalleja jotka sopivat nykymalliin - koska se ei ole falsifioitavissa, on tämä by definition se mitä tapahtuu aina ja kaiken kanssa. On turhaa vaatia että olisi todistettava aivan kaikki simulaatioteoriat vääriksi. On itse asiassa turhaa vaatia edes sitä että annetut simulaatiovaihtoehdot kuvaisivat jotenkin merkittävää prosenttiosuutta kaikista simulaatiomalleista joita on olemassa. Koska emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa, se on vahvempi kuin mikään sepustus siitä miten voimme elää simulaatiossa hyvinkin todennäköisesti. Kyse kun ei ole ontologisesta selittämisestä jossa otetaan näkökulma ja selitetään miten havainnot sopivat siihen, vaan siitä onko jompi kumpi teorioista itsekriittinen teoria vai ei.
Tälläisissä tilanteissa olen itse asiassa hankalassa välikädessä.
Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi. Sillä kannatan myös tutkimusohjelmanäkökulmaa. (Joka on myös ei-propabilistinen ; Teoria joka tuottaa paljon empiiristä tutkimusta on hyvä empiirinen teoria.) Tässä mielessä voisi sanoa että olisi innostavaa ottaa ei-simulaatiossaoleminen perustalle mutta silti harjoittaa tutkimusta jossa yritetään etsiä merkkejä siitä että maailma todella olisi simulaatio.
No. Itse asiassa tämä on aika viehättävä ajatus. Sillä jos jokin havaintoaineisto voisi kumota emme elä simulaatiossa -mallin niin sitten tämänlaisten rakenteiden etsiminen itse asiassa on sitä että tutkitaan teoriaa siitä että emme elä maailmassa. Intuitio yrittää tässä sanoa että tässä vahvistetaan tai "verifioidaan" simulaatioteoriaa. Mutta intuitio on lukkiutunut tässä tapauksissa propabilistiseen ja verifikationistiseen näkökulmaan. Ja tieteellisessä ajattelussa tämä ei ole ollut niin suosittua kuin maallikoiden keskuudessa.
Fallibilistisessa ja ei-propabilistisessa ajatuskulmassa jos teoriaa yritetään falsifioida ja tässä ei onnistuta, niin se tukee ja vahvistaa tätä teoriaa. Joten tämänlaisten falsifioivien rakenteiden etsintä on juuri tämän teorian varmistelua eli sen paikkaansapitävyyden tutkimusta.
Ei-propabilistinen viitekehys.
Tässä kohden on hyvä tiedostaa että irtaudun hyvin vahvasti siitä näkemyksestä joka näyttää kattavan suurimman osan ajattelutavoista. Etenkin tavalliset ihmiset ymmärtävät esimerkiksi tiedon epävarmuuden suoraan jonkinlaisena propabilistisena argumenttina. Tämä perinne on toki hyvin vanha ja kunnianarvoisa. Ja siihen kuuluu esimerkiksi sellaisia klassikkoargumentteja kuin Humen ajatus siitä että ihmeissä on mietittävä sitä kumpi on todennäköisempää (1) se, että on törmätty aitoon ihmeeseen tai (2) kertoja on erehtynyt tai valehtelee.
Ei liene yllätys että en pidä itsensä kritiikki-immunisoineista teorioista. Eli sellaisista näkemyksistä jotka ovat enemmän näkökulmia kuin teorioita. Niissä on tyypillistä se, että itse peruslähtökohta ei kumoudu vaikka havaintoaineisto olisi mitä. Tästä perinteestä on aika paljon kunnianarvoisia näkemyksiä; Tunnetuimpana vaikkapa Popperin falsifiointinäkemys.
Popperin näkemys on siitä hyvä että se ei itse asiassa puhu teorian oikeassaolotodennäköisyydestä vaan kumoutuvuudesta. Tästä seuraa esimerkiksi se, että jo hyvinkin maltillinen havaintoaineisto voi kumota pitkän ja menestyksekkään teorian. Popperin oivallus oli nerokas koska induktioita ei voi verifioida, mutta ne falsifioituvat deduktiivisesti yhdellä esimerkillä (modus tollens -päättely). Ja valtaosa näkemyksistämme on nimenomaan induktioita. Korroboroitunut teoria ei ole jotain jonka oikeassaolotodennäköisyys ei ole se mitä kartoitetaan. Sen sijaan ideana on että teoria on ollut tähän asti menestyksekäs ja se on sellainen että se voisi kumoutua myös tulevaisuudessa.
Simulaatioesimerkki on tästä varmasti hienoin.
John D. Barrown kirja "100 essential things you didn't know you didn't know" kertoo siitä miten monet simulaatioteoriat yrittävät todistaa itseään. Niissä korostetaan esimerkiksi sitä että meidän pitäisi nähdä muutoksia koodissa ja vakiossa. Esimerkiksi merkkejä viruksista. Tai sitten haetaan toistuvuuksia joissa näyttää siltä että ympäristöä ei olekaan tuotettu laskennallisesti raskaimmalla tavalla ; Toisin sanoen jokaista universumin kohtaa ei olekaan generoitu erikseen vaan sen sijaan on enemmänkin laskettu pienen alueen tapahtumat ja sitten näitä on toistettu.
Näissä taatusti kumotaan perinteinen naturalistinen ajatus jossa luonnonvakiot ovat objektiivisia sitä kautta että ne ovat intersubjektiivisia ja kattavia. Eli havaintoaineisto ei ole vain yksilön kokemus ja ne koskevat mahdollisimman laajasti ja muuttumattomasti kaikkea. Simulaationäkemys voidaan tätä kautta nähdä jopa jatkumoksi tai ainakin joksikin joka on sidoksissa vanhojen teologisten argumenttien kanssa. Niissähän nimenomaan ihme, poikkeus laskennallisissa säännöissä, todistaa Jumalasta. Eli vaikka Jumala on luonut luonnonvakiotkin niin jotenkin ihmeet ovat relevantimpia hänen todistamisessaan.
Näkemys on itse asiassa ymmärrettävissä juuri sitä kautta että osa falsifioi naturalistisen paradigman kun taas toinen on sellainen että molemmat vallitsevat isot näkemykset on sovitettavissa niihin. Eli luonnonvakioiden pysyvyysluonne sopii sekä naturalismiin että supernaturalismiin mutta ihme sopii vain toiseen.
Jokainen Barrown kuvaama rakenne voidaan itse asiassa nähdä tätä kautta mielenkiintoisesti ; Ne falsifioivat teorian universumista jossa jokainen luonnonvakio "pelaa" samoilla säännöillä kaikilla perusyksiköillä kattavasti. Tästä seuraa se, että (1) simulaatiomalli on jotain joka on jotain jota voidaan tukea evidenssillä, se on "todistettavissa" mutta (2) perusoletus siitä että emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa eli se on itsekriittinen.
Jos näkemys on "ei-propabilistinen epistemologia", on syytä ottaa pohjalle näkemys jossa emme elä simulaatiossa. Koska Barrow'n kuvaamia tilanteita ei ole havaittu ainakaan toistaiseksi, on tämä teoria korroboroitunut. Toki on olemassa simulaatiomalleja jotka sopivat nykymalliin - koska se ei ole falsifioitavissa, on tämä by definition se mitä tapahtuu aina ja kaiken kanssa. On turhaa vaatia että olisi todistettava aivan kaikki simulaatioteoriat vääriksi. On itse asiassa turhaa vaatia edes sitä että annetut simulaatiovaihtoehdot kuvaisivat jotenkin merkittävää prosenttiosuutta kaikista simulaatiomalleista joita on olemassa. Koska emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa, se on vahvempi kuin mikään sepustus siitä miten voimme elää simulaatiossa hyvinkin todennäköisesti. Kyse kun ei ole ontologisesta selittämisestä jossa otetaan näkökulma ja selitetään miten havainnot sopivat siihen, vaan siitä onko jompi kumpi teorioista itsekriittinen teoria vai ei.
Tälläisissä tilanteissa olen itse asiassa hankalassa välikädessä.
Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi. Sillä kannatan myös tutkimusohjelmanäkökulmaa. (Joka on myös ei-propabilistinen ; Teoria joka tuottaa paljon empiiristä tutkimusta on hyvä empiirinen teoria.) Tässä mielessä voisi sanoa että olisi innostavaa ottaa ei-simulaatiossaoleminen perustalle mutta silti harjoittaa tutkimusta jossa yritetään etsiä merkkejä siitä että maailma todella olisi simulaatio.
No. Itse asiassa tämä on aika viehättävä ajatus. Sillä jos jokin havaintoaineisto voisi kumota emme elä simulaatiossa -mallin niin sitten tämänlaisten rakenteiden etsiminen itse asiassa on sitä että tutkitaan teoriaa siitä että emme elä maailmassa. Intuitio yrittää tässä sanoa että tässä vahvistetaan tai "verifioidaan" simulaatioteoriaa. Mutta intuitio on lukkiutunut tässä tapauksissa propabilistiseen ja verifikationistiseen näkökulmaan. Ja tieteellisessä ajattelussa tämä ei ole ollut niin suosittua kuin maallikoiden keskuudessa.
Fallibilistisessa ja ei-propabilistisessa ajatuskulmassa jos teoriaa yritetään falsifioida ja tässä ei onnistuta, niin se tukee ja vahvistaa tätä teoriaa. Joten tämänlaisten falsifioivien rakenteiden etsintä on juuri tämän teorian varmistelua eli sen paikkaansapitävyyden tutkimusta.
lauantai 5. huhtikuuta 2014
Paljonko on tuntemattomia eläinlajeja?
"Eight million seven hundred thousand (give or take 1.3 million) is the latest estimated total number of species on Earth and the most precise calculation ever offered, according to a new study co-authored by a researcher with the United Nations Environment Programme (UNEP)"
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)
Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.
Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.
Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajallaA on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajallaB on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajanA A ja tarkastajanB B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.
On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.
Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
* Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.
Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.
1: Tämä on toki itsessään haastava kysymys ; "Mikä on suuri eläin"? Muistan kuinka oma lukion biologian kirjamme kertoi että ihminen on suuri eläinlaji. Tämä ihmetytti, koska lukiolaisena minulla oli vielä antroposentrinen kokomittakaava. Siinä ihmistä suuremmat eläimet ovat suuria ja pienemmät pieniä. Tämä on tietyllä tavalla määrittelykysymys. Jos katsotaan tunnettujen eläinten keskikokoa, ihminen onkin suuri eläin. Kuitenkin tässä tällä ei ole väliä koska argumenttini ei koske suhteellista kokoa vaan pelkästään kokoa. Suuruus johtaa tiettyihin muutoksiin jotka seuraavat koon kasvusta, koko on tässä mielessä hyvä "objektiivinen mittatikku" että ei tarvitse miettiä mikä on suuri ja mikä on pieni. Riittää että suurempi koko on suurempi kuin pienempi koko ja tässä välissä on seurauksia.
Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.
Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.
Tämä johtaa siihen että suurien lajien löytyminen on paljon todennäköisempää. Tämä voi unohtua kun näkee uusien lajien löytämisuutisia joissa on usein mainittu nimenomaan jokin suuri eläin. (Pienen eläimen löytäminen on tavallisempaa ja se olisikin "koira puri miestä" -uutinen. Todennäköisyys vaikuttaa journalismiin, jota kulttuurinen suurikokoisista lajeista ylikiinnostuminen vahvistaa.) Kuitenkin suhteellista kokoa verraten voidaan sanoa että pieniä eläimiä on lajimäärässä eniten, ja itse asiassa kun uusia lajeja löydetään niin voidaan sanoa että pieniä lajeja ei kaiken kaikkiaan ole vain enemmän, vaan myös paljon enemmän.
Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.
Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)
Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)
Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.
Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.
Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajallaA on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajallaB on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajanA A ja tarkastajanB B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.
On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.
Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
* Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.
Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.
 |
| Onko komodonvaraani jättikokoinen elolliseksi olennoksi? Suuri muihin liskoihin nähden? Noin ihmisen kokoisena keskisuuri olento? Vai pikkuruinen dinosaurusten vähäväkinen serkku? Nämä ja muut kysymykset jäävät tässä blogauksessa vastaamatta. |
Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.
Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.
 |
| Todennäköisin tuntematon laji on todennäköisemmin tämän sauvasirkan kokoinen hyönteinen kuin sanotaan vaikka karhua isompi Jetin kaltainen kädellinen. |
Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.
Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)
Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Pieni ajatus ; Paiskontaparadoksi ja tutkintaohjelmat
Ääretön viehättää teologeja, mutta sitä ei arvosteta fysiikassa. Henkenä on se, että fyysinen maailma toimii äärellisessä ajassa, joten siinä ei edes periaatteessa voisi tapahtua äärettömiä ajatuksia. Ja tätä pidetään "järjenmukaisena" ja "ilmiselvänä". Kuitenkin jos otetaan fysiikka, voidaan sen avulla tuottaa hyvin erikoisia tuloksia. Esimerkiksi sitä hyväksikäyttäen voidaan saavuttaa tilanne jossa kappaleet kiihdyttäisivät äärellisessä ajassa äärettömään nopeuteen.
Tulos on epäintuitiivinen. Ja oikeasti se on "irrelevantilla tavalla ääretön". : Jos otetaan kaksi kappaletta joiden välillä on gravitaatiota ja laitetaan ne lepotilaan, ne vetävät toisiaan kohti. ja Take two gravitational attracting point particles and set them at rest. Kappaleiden nopeus saadaan äärettömäksi (∞) äärellisessä ajassa. Gravitaatioon liittyvä potentiaalienergia käyttäytyy Newtonin fysiikassa erikoisesti. Fyysikko Xia "The Existence of Noncollision Singularities in Newtonian Systems" tuottaa viiden kappaleen gravitaatioon liittyvän interaktion jossa kappaleet alkavat oskilloimaan yhä nopeammalla tahdilla ja lopulta tämän amplitudi ja frekvenssi menevät äärettömäksi äärellisessä ajassa. John Barrow on kuvannut tätä ilmiötä kansanomaisesti, mikäli hieman tarkemmat yksityiskohdat kiinnostavat. (Mukana hänen tekstissään on myös helppo koripallolla ja pingispallolla tehtävä leikki ja fysikaalinen temppu, jolla voi ilahduttaa sukulaisiaan arvokkaissa juhlissa joissa on paljon kristallia.)
Tosiasiassa Barrow ei tietenkään todista että ääretön nopeus olisi realistinen. Päin vastoin, hän kuvastaa sitä miten suhteellisuusteoria on tarpeen. "This example solves an old problem posed by philosophers as to whether it is possible to perform an infinite number of actions in a finite time. Clearly, in a Newtonian world where there is no speed limit, it is. Unfortunately (or perhaps fortunately), this behaviour is not possible when relativity is taken into account. No information can be transmitted faster than the speed of light and gravitational forces cannot become arbitrarily strong in Einstein's theory of motion and gravitation. Nor can masses get arbitrarily close to each other and recoil. When two objects of mass M get closer than a distance 4GM/c2 , where G is Newton's gravitation constant and c is the speed of light, then a "horizon" surface of no-return forms around them and they form a black hole." Tämänlaiset esimerkit voivat siksi itse asiassa osoittaa että Newtonin fysiikka vaatii korjaamista. Ja tämä on peruste suhteellisuusteorian hyväksymiselle.
Itseäni tämänlaisissa asioissa viehättää se, että sekä Newtonin maailma että Einsteinin maailma ovat sisäisesti koherentteja. Ne ovat matemaattisia malleja sellaisessa mielessä, että niiden tulokset seuraavat niiden aksioomista. Kari Enqvist vertaakin "Suhteelisuusteoriaa runoilijoille" -kirjassaan, miten rationaalisella tasolla suhteellisuusteoria on matemaattinen konstruktio jonka sisäisen eheyden kannalta ristiriidat vastaavat samaa kuin jos yrittäisi todistaa että 1+1 ei ole 2. Ja että kaikki todelliset kysymykset ovatkin siksi aina sellaisia, että katsotaan noudattaako maailma samoja aksioomia kuin suhteellisuusteoria.
Ja tämä erottaa mielestäni hyvin oleellisesti rationalistin ja empiristin. Rationalistille riittää sisäinen koherenssi. Ja tällöin tilanne siirtyy helposti "mahdollisten maaimojen filosofiaan" jossa katsotaan voiko systeemi olla koherentti jossain järjestelmässä. Ja tässä mielessä esimerkki Newtonin maailmasta näyttää että mahdollisten maailmojen filosofian kannalta äärettömässä ajassa saatu ääretön nopeus ei ole ilmiselvästi väärä ajatus.
Kuitenkin fysiikan kannalta oleellisempaa ei ole se, onko malli koherentti. Se on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Oleellista ei ole myöskään se, miten hyvin malli sovitetaan havaintoihin, koska tämän voi tehdä pelkillä ad hoc -oletuksilla ja muilla sovittamisilla ja venkoiluilla. Sen sijaan fysiikassa erilaisia malleja tutkitaan ja kiinnostavaa aineistoa on se, jossa tutkitaan tilannetta X ja malliA ennustaa että siinä tapahtuu jotain ja että malliB ennustaa samassa tilanteessa X jotain ihan muuta. Eli mallit eroavat toisistaan eivätkä salli samoja tuloksia. Ja näin tästä saadaan aineistoa kokeelle ja vertailuille. On tuloksia verrataan ja katsotaan kumpi sopii tilanteeseen paremmin. (Ja näin esimerkiksi voidaan selvittää onko maailmassa jossain tilaisuuksissa syntynyt äärettömiä nopeuksia vai mustia aukkoja.) Tämä ennustusten vertailu taas on helposti rationalistille vierasta. Sillä mahdollisten maailmojen tutkimisen tai uskomusten perustelemisen (justification of beliefin) näkökulmista tämänlainen on usein turhaa.
Kirjoittaja ymmärtää että moni käyttää rationaalista ihmistä tieteellisesti ajattelevan synonyyminä.
Tulos on epäintuitiivinen. Ja oikeasti se on "irrelevantilla tavalla ääretön". : Jos otetaan kaksi kappaletta joiden välillä on gravitaatiota ja laitetaan ne lepotilaan, ne vetävät toisiaan kohti. ja Take two gravitational attracting point particles and set them at rest. Kappaleiden nopeus saadaan äärettömäksi (∞) äärellisessä ajassa. Gravitaatioon liittyvä potentiaalienergia käyttäytyy Newtonin fysiikassa erikoisesti. Fyysikko Xia "The Existence of Noncollision Singularities in Newtonian Systems" tuottaa viiden kappaleen gravitaatioon liittyvän interaktion jossa kappaleet alkavat oskilloimaan yhä nopeammalla tahdilla ja lopulta tämän amplitudi ja frekvenssi menevät äärettömäksi äärellisessä ajassa. John Barrow on kuvannut tätä ilmiötä kansanomaisesti, mikäli hieman tarkemmat yksityiskohdat kiinnostavat. (Mukana hänen tekstissään on myös helppo koripallolla ja pingispallolla tehtävä leikki ja fysikaalinen temppu, jolla voi ilahduttaa sukulaisiaan arvokkaissa juhlissa joissa on paljon kristallia.)
Tosiasiassa Barrow ei tietenkään todista että ääretön nopeus olisi realistinen. Päin vastoin, hän kuvastaa sitä miten suhteellisuusteoria on tarpeen. "This example solves an old problem posed by philosophers as to whether it is possible to perform an infinite number of actions in a finite time. Clearly, in a Newtonian world where there is no speed limit, it is. Unfortunately (or perhaps fortunately), this behaviour is not possible when relativity is taken into account. No information can be transmitted faster than the speed of light and gravitational forces cannot become arbitrarily strong in Einstein's theory of motion and gravitation. Nor can masses get arbitrarily close to each other and recoil. When two objects of mass M get closer than a distance 4GM/c2 , where G is Newton's gravitation constant and c is the speed of light, then a "horizon" surface of no-return forms around them and they form a black hole." Tämänlaiset esimerkit voivat siksi itse asiassa osoittaa että Newtonin fysiikka vaatii korjaamista. Ja tämä on peruste suhteellisuusteorian hyväksymiselle.
Itseäni tämänlaisissa asioissa viehättää se, että sekä Newtonin maailma että Einsteinin maailma ovat sisäisesti koherentteja. Ne ovat matemaattisia malleja sellaisessa mielessä, että niiden tulokset seuraavat niiden aksioomista. Kari Enqvist vertaakin "Suhteelisuusteoriaa runoilijoille" -kirjassaan, miten rationaalisella tasolla suhteellisuusteoria on matemaattinen konstruktio jonka sisäisen eheyden kannalta ristiriidat vastaavat samaa kuin jos yrittäisi todistaa että 1+1 ei ole 2. Ja että kaikki todelliset kysymykset ovatkin siksi aina sellaisia, että katsotaan noudattaako maailma samoja aksioomia kuin suhteellisuusteoria.
Ja tämä erottaa mielestäni hyvin oleellisesti rationalistin ja empiristin. Rationalistille riittää sisäinen koherenssi. Ja tällöin tilanne siirtyy helposti "mahdollisten maaimojen filosofiaan" jossa katsotaan voiko systeemi olla koherentti jossain järjestelmässä. Ja tässä mielessä esimerkki Newtonin maailmasta näyttää että mahdollisten maailmojen filosofian kannalta äärettömässä ajassa saatu ääretön nopeus ei ole ilmiselvästi väärä ajatus.
Kuitenkin fysiikan kannalta oleellisempaa ei ole se, onko malli koherentti. Se on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Oleellista ei ole myöskään se, miten hyvin malli sovitetaan havaintoihin, koska tämän voi tehdä pelkillä ad hoc -oletuksilla ja muilla sovittamisilla ja venkoiluilla. Sen sijaan fysiikassa erilaisia malleja tutkitaan ja kiinnostavaa aineistoa on se, jossa tutkitaan tilannetta X ja malliA ennustaa että siinä tapahtuu jotain ja että malliB ennustaa samassa tilanteessa X jotain ihan muuta. Eli mallit eroavat toisistaan eivätkä salli samoja tuloksia. Ja näin tästä saadaan aineistoa kokeelle ja vertailuille. On tuloksia verrataan ja katsotaan kumpi sopii tilanteeseen paremmin. (Ja näin esimerkiksi voidaan selvittää onko maailmassa jossain tilaisuuksissa syntynyt äärettömiä nopeuksia vai mustia aukkoja.) Tämä ennustusten vertailu taas on helposti rationalistille vierasta. Sillä mahdollisten maailmojen tutkimisen tai uskomusten perustelemisen (justification of beliefin) näkökulmista tämänlainen on usein turhaa.
Kirjoittaja ymmärtää että moni käyttää rationaalista ihmistä tieteellisesti ajattelevan synonyyminä.
torstai 20. maaliskuuta 2014
Ihmisrodun älynjalostus - eli eugeniikkafiilistelyn ydinvirhe
Eugeniikkaa ei kannateta nykypäivänä, mutta siihen liittyvä älykkyyskeskustelu on hyvin tavallista. Se on vain riisuttu rotuopista. Huolta levitetään esimerkiksi siitä, että älykkäät naiset saavat muita vähemmän lapsia. Tähän liitetään ajatus kansakunnan seuraavista sukupolvista. ; Tämä ajatus saa minut huvittuneeksi. Sillä siihen liittyy hyvin syvä väärinymmärrys evoluutiosta. Ja tämä väärinymmärrys on ymmärrettävä, mutta ei järkevä. Kysymys on siitä, että evoluutio nähdään puhtaasti adaptaatiokeskeisesti ja ennen kaikkea adaptaatiot nähdään hyvin naivilla tavalla. Ja tämä väärinymmärrys on se, jonka vuoksi kreationistit tulkitsevat että evoluution henkenä olisi "might makes it right".
Asian demonstroimiseksi voidaan heittää ohi muutama helpoin vasta-argumentti. Joku voisi sanoa että rodunjalostus on mahdollista mutta ei oikein. Että humen giljotiini sanoo että se miten asiat ovat ei kerro miten ne voisivat olla. Kuvitellaan nyt että haluamme jalostaa ihmisrotua ja että tämä olisi ehdottoman tärkeää. Oletettaisiin vielä että tätä tehtäisiin järjestelmillä jotka olisivat oikeasti tehokkaita, eli toisin kuin mitä eugeniikan kohdalla tehtiin.
Ensimmäinen asia joka on tajuttava on se, että evoluutio ei hae pelkästään ominaisuuksia vaan se on käytännössä aina optimointiprojekti. Esimerkiksi William Dembskin evoluutiokritiikissä virheenä on nähty se, että hänen esimerkeissään haetaan aina tiettyä pistemäistä vastausta juuri tiettyyn kysymykseen, eikä mietitä kelpoisuutta jossa on useita eri adaptaatioita joita sitten haetaan kaikkien mahdollisten selitysten joukosta ; Evoluutiota ei kuitenkaan kannata käsitellä hakualgoritmina vaan optimointiongelmana. Ero on hirvittävän suuri.
Richard Dawkins on korostanut että evoluutiossa on usein menestyksen hintana jokin "maksu". Ja sen vuoksi evolutiivisesti kannattavaa, adaptiivista, onkin huomioida panos-hyötysuhdetta tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Optimoinnissa ajetaan usein monia ominaisuuksia rinnakkain, ja se että panostetaan johonkin johtaa usein muutoksiin muuallakin. Asiaa voi lähestyä vaikka käyttämäni "lada-mersu -vertauksen" kautta. Jos jokin osa ylikestää verrattuna muuhun ruumiiseen, sitä voi heikentää kelpoisuuden huonontumatta. ; Optimoinnissa voi selvitä esimerkiksi se, että ei ole välttämättä järkevää että kaikki lajit hankkivat hirvittävän paksun nahan, koska paino myös hidastaa. On helppoa nähdä nahan tuoman suojan hyödyt, mutta tosiasiassa siihen liittyy muitakin piirteitä. Nahan kasvattamiseksi tarvitaan proteiinia, joka taas tarkoittaa sitä että ravintoa tarvitaan enemmän. (Aineen ja energian säilymisolait eivät yksinkertaisesti salli mitään "ilmaista nahanlisäämistä". Se maksetaan aina väkisinkin jotenkin ravinnossa.) Tässä mielessä evoluutiota onkin pakko ymmärtää samalla tavalla kuin utilitarismia. Monen eri muuttujan kanssa samanaikainen pelaaminen vaatii paljon. Ja Arrow'n paradoksin kaltaiset ongelmat nousevat esiin väistämättä. Ei ole mitään yhtä pysyvää oikeaa vastausta, vaan konteksti kertoo sen mihin optimoidaan. Ja tämä on hyvin usein kompromissi eikä se, että jokin piirre olisi edes lähellä parasta mahdollista toimintaa.
Älykkyys on yksi ominaisuus. On helppoa ajatella että älykkyys lisää menestystä ja kilpailukykyä. Siinä on kuitenkin myös vastapuolensa. John D. Barrow esittää "100 Essential things you didn't know you didn't know - math explains your world" -kirjassa että matemaattisesti katsoen älykkyyskin on jokin josta voidaan maksaa hintaa. On helppoa huomata, että älykkyys vaatii aivoja ja tämä voi kasvattaa päätä ja tehdä synnyttämisestä vaarallisempaa. Mutta Barrow vetää esiin huomion joka on evolutiivisesti oleellisempi ja vahvempi. Ja se on myös epäintuitiivinen. Se nimittäin perustuu siihen että jos evoluutio on totta ja haluamme menestyä yksilöinä ja lajeina, emme voi edetä "kynsin, hampain verisin" vaan on huomioitava että ihminen on hypersosiaalinen laji. Emme elä ja selviä sillä että olemme oikeassa. Elämme ja selviämme sillä että olemme riittävän oikeassa. Vastatessaan kysymykseen "Why People aren't Cleverer" hän huomauttaa että älykkyys on tärkeä vain suhteessa siihen että saamme sen avulla laadukkaampia vastauksia. Tämä tarkoittaa vaihtoehtojen punnitsemista. Hän huomauttaa, että älykkäät ihmiset ovat usein sosiaalisesti haastavia. He miettivät vaihtoehtoja eivätkä hyväksy typeriä ratkaisuja. Tämä taas tulkitaan helposti antisosiaalisuudeksi. Tämä synnyttää tilanteen jossa kyky sosiaaliseen yhteistyöhön on älykkyyttä vastaan pelaava. "Perhaps the ability to get on with others rather than against them, was more important during the early evolution of intelligency?" Ajatus ei ole vieras. Älykkyysosamääräerot tuottavat tunnetusti vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Evoluution kannalta tämä suosii keskivertoa ja karsii ääripäitä.
1: Esimerkiksi uskontokritiikin kohdalla on vaikeaa olla erimielinen Sam Harrisin kanssa kun hän sanoo sen tapaisia asioita kuin "... this sort of god or this sort of scheme that you must believe in if you are to have any kind of future in politics in this country, no matter what your gifts. You could be an unprecedented genius, you could look like George Clooney, you could have a billion dollars and you could have the social skills of Oprah, and you are going nowhere in politics in this country unless you believe in that sort of God ..." Sosiaalisuutta ja yhteiskuntakelpoisuutta ei mitata pelkillä attribuuteilla. Väärä mielipide johtaa kiukkuun. Kysymys älykkyydestä johtaa helposti siihen että syvien rivien parissa kannatettu jokin mielipide nähdään eri tavalla. (Äly ei tarkoita erehtymättömyyttä ja tässä Harrisin lauseen tulkinnassa on merkityksetöntä onko Jumala oikeasti olemassa vai ei.) Ja tämä voi johtaa syviin ongelmiin. Varmasti Galileo Galileitä olisi pidetty yhteiskuntakelpoisempana yksilönä jos hän olisi vain totellut katolisen kirkon doktriinia sen sijaan että olisi ollut "arrogantti kusipää ja kyseenalaistaja".
Onkin oikeastaan kiinnostavaa huomata, että eugeniikkaprojektienkin takana on oikeistolaisia sävyjä, joissa heimohenkisyys on vahvana. Näin ollen älykkyys on jotain joka olisi heidän yhteiskuntanäkemystään vastaan. On esimerkiksi vaikeampaa saada älykästä ihmistä lisääntymään kansan puolesta tai sotimaan ideologiaan vetoavin argumentein ja kuolemaan ryhmän puolesta. Sillä vaikka älykkäillä on tunteet niin älykkyys myös (a) tuo joustavuutta siihen että tunteita vastaan voidaan mennä koska joskus tajutaan että ne ovat vain tunteita sen sijaan että intuitioita pidettäisiin jonain ilmiselviöinä (b) spottaa huijaukset myös silloin kun valtaapitävä tekee niitä (c) lisää vaihtoehtoja ja epäintuitiivisia ratkaisuja jotka moni kokee epäsosiaalisiksi tai epäkohteliaiksi.
Psykologisesti Barrow on taatusti oikeilla jäljillä, sillä
1: Tunnetusti ihmiset ovat erikoisia. Väärässä oleminen on merkittävää jos se on sosiaalista. On tärkeää tuottaa oikeat vastaukset, koska väärässäolosta tulee häpeää. Tämä johtaa siihen että panostamme indoktrinaatioon ja kulttuurimme opettamiin "oikeisiin vastauksiin" emmekä aktuaaliseen tieteelliseen totuuteen. ; Itse asiassa ihmiset ovatkin lajityypillisesti keskittyneempiä voittamaan argumentteja (sosiaalinen puoli) kuin olemaan totuudenmukaisia tai tieteellisiä. Ihmiset ovat helposti tottuneita käsittelemään poliittisia ja uskonnollisia puheita, ja synnyttävät näiden pohjalta sosiaalisia tunteita (hyväksymistä tai suuttumista ja vastaavia) mutta tieteellisen ajattelun opetteleminen on hyvinkin vaikeaa. (Evoluutiostakin tulee intuitioversio eikä oikea versio.)
2: Jos otetaan esimerkiksi debatti jossa Shermer, ja Harris debatoivat Chopran kanssa, voidaan oppia tarkkuudesta, varovaisuudesta sekä siitä miten varmuus vetoaa intuitioon mutta ei tieteelliseen ajatteluun. Sam Harris mainitsi tässä mielenkiintoisesti sen, että hän itse ei ole fyysikko. Mutta kun hän on kuunnellut fyysikoita, he ovat lausunnoissaan argumentoivia, pilkuntarkkoja ja hyvin varovaisia. "At a scientific meeting, you’re about as likely to find arrogance as you are to find nudity." Syynä on se, että he joutuvat noudattamaan tieteellistä ajattelua. Ja erehtyminen on sosiaalisesti noloa. Hän huomauttaa myös, että Chopra selvästi ei ole fyysikko ja että kaikki minkä hän sanoo demonstroi tätä. Ja että Chopra on lausunnoissaan aina hyvin varma. Ja että hän ei selvästi nolostu siitä että hän saattaa tehdä virheen. ; Tämä on monella tavalla ja hyvin syvällisesti tilannetta kuvaava. (a) Tiedemiehetkin ovat sosiaalisia ja häpeä on valjastettu siihen että tiedemiesten on käsiteltävä asioita huolellisesti (b) Deepak Chopra taas on hyvin varma ja panostaa siihen että hän pärjää hyvin kaduntallaajille suunnatuissa korkean näkyvyyden debateissa. Chopra vetoaa sosiaalisiin tunteisiin ja maailmankuvaan, ja tämä on hänen menestyksensä takana. Siksi hän kehtaa muistuttaa siitä että jos hän käytää kvanttifysiikaa ja sen käsitteistöä selvästi väärin, niin syynä on se että kvanttifyysikoiden tulisi ottaa oppia häneltä sen sijaan että Chopra esimerkiksi korjaisi virheensä eikä toistaisi niitä.
3: Kahnemanin huomiot ihmismielen toiminnasta korostavat sitä, että yleensä ihminen käyttää intuitiivista systeemi 1:stä, joka ei anna hyviä vastauksia vaan nopean mutta riittävän hyvän vastauksen. Systeemi 2 on looginen, hidas ja ihmiselle raskaampi käyttää. Se tuottaa parempia vastauksia. Emme kuitenkaan panosta elämässämme siihen että käyttäisimme systeemi 2 mahdollisimman paljon. Itse asiassa käytämme tätä puolta melko vähän. ; Yhdeksi syyksi voi ottaa vaikka Montaguen huomion siitä, että aivojen energiantuotanto suosii säästöliekkiä tai Barrow'n huomion siitä, miten älykkyys johtaa myös sosiaalisiin ongelmiin.
Sosiaalisia ongelmia ei olekaan vaikea löytää. Skeptikoita pidetään helposti kyynisinä ; Toisin sanoen skeptikoiden ajattelumekaniikka koetaan kylmäksi ja antisosiaaliseksi. (Myös silloin kuin skeptikko ei ajattele näin.) Osittain siksi, että hyvin laajalla sosiaalisuuden määritelmillä asia on juuri näin. (Kyky kyseenalaistaa ja ajatella erilaisia vaihtoehtoja on välttämätön joskaan ei toki riittävä ehto siihen että syntyy skismaa vaikka maailmankuvallisista kysymyksistä tai siitä miten jokin asia pitää hoitaa.) Ihmiset yksinkertaisesti väkertävät yleensä sosiaalisella kuulumisella eivätkä tieteellä, jopa niin raskaasti että osa ei enää erota maailmankuvallista ja tieteellistä ajattelua lainkaan toisistaan.
Lopputuloksena onkin se, että yhteiskunnan ei todellakaan välttämättä tarvitse panostaa supernerouteen tai siihen että miten älykkäitä ihmiset ovat. Siis jos sen tavoitteena on kansakunnan paras tai yksilöiden selviytymiskyky. Älykkyyspuheissa onkin kysymys arkijärjellä ymmärretystä evoluutiosta, eräänlaisesta ajatusvirheestä. Siksi ei pidäkään luottaa niihin jotka miettivät kansan parasta pelkkään älykkyyteen tuijottamalla. Heidät on jo nähty, punnittu ja köykäisiksi havaittu.
Asian demonstroimiseksi voidaan heittää ohi muutama helpoin vasta-argumentti. Joku voisi sanoa että rodunjalostus on mahdollista mutta ei oikein. Että humen giljotiini sanoo että se miten asiat ovat ei kerro miten ne voisivat olla. Kuvitellaan nyt että haluamme jalostaa ihmisrotua ja että tämä olisi ehdottoman tärkeää. Oletettaisiin vielä että tätä tehtäisiin järjestelmillä jotka olisivat oikeasti tehokkaita, eli toisin kuin mitä eugeniikan kohdalla tehtiin.
 |
| Odin teki kompromissin. Viisaudesta maksettiin yllättävän kovaa hintaa. |
Richard Dawkins on korostanut että evoluutiossa on usein menestyksen hintana jokin "maksu". Ja sen vuoksi evolutiivisesti kannattavaa, adaptiivista, onkin huomioida panos-hyötysuhdetta tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Optimoinnissa ajetaan usein monia ominaisuuksia rinnakkain, ja se että panostetaan johonkin johtaa usein muutoksiin muuallakin. Asiaa voi lähestyä vaikka käyttämäni "lada-mersu -vertauksen" kautta. Jos jokin osa ylikestää verrattuna muuhun ruumiiseen, sitä voi heikentää kelpoisuuden huonontumatta. ; Optimoinnissa voi selvitä esimerkiksi se, että ei ole välttämättä järkevää että kaikki lajit hankkivat hirvittävän paksun nahan, koska paino myös hidastaa. On helppoa nähdä nahan tuoman suojan hyödyt, mutta tosiasiassa siihen liittyy muitakin piirteitä. Nahan kasvattamiseksi tarvitaan proteiinia, joka taas tarkoittaa sitä että ravintoa tarvitaan enemmän. (Aineen ja energian säilymisolait eivät yksinkertaisesti salli mitään "ilmaista nahanlisäämistä". Se maksetaan aina väkisinkin jotenkin ravinnossa.) Tässä mielessä evoluutiota onkin pakko ymmärtää samalla tavalla kuin utilitarismia. Monen eri muuttujan kanssa samanaikainen pelaaminen vaatii paljon. Ja Arrow'n paradoksin kaltaiset ongelmat nousevat esiin väistämättä. Ei ole mitään yhtä pysyvää oikeaa vastausta, vaan konteksti kertoo sen mihin optimoidaan. Ja tämä on hyvin usein kompromissi eikä se, että jokin piirre olisi edes lähellä parasta mahdollista toimintaa.
Älykkyys on yksi ominaisuus. On helppoa ajatella että älykkyys lisää menestystä ja kilpailukykyä. Siinä on kuitenkin myös vastapuolensa. John D. Barrow esittää "100 Essential things you didn't know you didn't know - math explains your world" -kirjassa että matemaattisesti katsoen älykkyyskin on jokin josta voidaan maksaa hintaa. On helppoa huomata, että älykkyys vaatii aivoja ja tämä voi kasvattaa päätä ja tehdä synnyttämisestä vaarallisempaa. Mutta Barrow vetää esiin huomion joka on evolutiivisesti oleellisempi ja vahvempi. Ja se on myös epäintuitiivinen. Se nimittäin perustuu siihen että jos evoluutio on totta ja haluamme menestyä yksilöinä ja lajeina, emme voi edetä "kynsin, hampain verisin" vaan on huomioitava että ihminen on hypersosiaalinen laji. Emme elä ja selviä sillä että olemme oikeassa. Elämme ja selviämme sillä että olemme riittävän oikeassa. Vastatessaan kysymykseen "Why People aren't Cleverer" hän huomauttaa että älykkyys on tärkeä vain suhteessa siihen että saamme sen avulla laadukkaampia vastauksia. Tämä tarkoittaa vaihtoehtojen punnitsemista. Hän huomauttaa, että älykkäät ihmiset ovat usein sosiaalisesti haastavia. He miettivät vaihtoehtoja eivätkä hyväksy typeriä ratkaisuja. Tämä taas tulkitaan helposti antisosiaalisuudeksi. Tämä synnyttää tilanteen jossa kyky sosiaaliseen yhteistyöhön on älykkyyttä vastaan pelaava. "Perhaps the ability to get on with others rather than against them, was more important during the early evolution of intelligency?" Ajatus ei ole vieras. Älykkyysosamääräerot tuottavat tunnetusti vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Evoluution kannalta tämä suosii keskivertoa ja karsii ääripäitä.
1: Esimerkiksi uskontokritiikin kohdalla on vaikeaa olla erimielinen Sam Harrisin kanssa kun hän sanoo sen tapaisia asioita kuin "... this sort of god or this sort of scheme that you must believe in if you are to have any kind of future in politics in this country, no matter what your gifts. You could be an unprecedented genius, you could look like George Clooney, you could have a billion dollars and you could have the social skills of Oprah, and you are going nowhere in politics in this country unless you believe in that sort of God ..." Sosiaalisuutta ja yhteiskuntakelpoisuutta ei mitata pelkillä attribuuteilla. Väärä mielipide johtaa kiukkuun. Kysymys älykkyydestä johtaa helposti siihen että syvien rivien parissa kannatettu jokin mielipide nähdään eri tavalla. (Äly ei tarkoita erehtymättömyyttä ja tässä Harrisin lauseen tulkinnassa on merkityksetöntä onko Jumala oikeasti olemassa vai ei.) Ja tämä voi johtaa syviin ongelmiin. Varmasti Galileo Galileitä olisi pidetty yhteiskuntakelpoisempana yksilönä jos hän olisi vain totellut katolisen kirkon doktriinia sen sijaan että olisi ollut "arrogantti kusipää ja kyseenalaistaja".
 |
| On hyödyllistä osata taistella. Paitsi jos se lisääkin elämään taistelemisen tarvetta. Älykäs ihminen tunnetusti selviää tilanteista joihin viisas ei edes joudu. |
Psykologisesti Barrow on taatusti oikeilla jäljillä, sillä
1: Tunnetusti ihmiset ovat erikoisia. Väärässä oleminen on merkittävää jos se on sosiaalista. On tärkeää tuottaa oikeat vastaukset, koska väärässäolosta tulee häpeää. Tämä johtaa siihen että panostamme indoktrinaatioon ja kulttuurimme opettamiin "oikeisiin vastauksiin" emmekä aktuaaliseen tieteelliseen totuuteen. ; Itse asiassa ihmiset ovatkin lajityypillisesti keskittyneempiä voittamaan argumentteja (sosiaalinen puoli) kuin olemaan totuudenmukaisia tai tieteellisiä. Ihmiset ovat helposti tottuneita käsittelemään poliittisia ja uskonnollisia puheita, ja synnyttävät näiden pohjalta sosiaalisia tunteita (hyväksymistä tai suuttumista ja vastaavia) mutta tieteellisen ajattelun opetteleminen on hyvinkin vaikeaa. (Evoluutiostakin tulee intuitioversio eikä oikea versio.)
2: Jos otetaan esimerkiksi debatti jossa Shermer, ja Harris debatoivat Chopran kanssa, voidaan oppia tarkkuudesta, varovaisuudesta sekä siitä miten varmuus vetoaa intuitioon mutta ei tieteelliseen ajatteluun. Sam Harris mainitsi tässä mielenkiintoisesti sen, että hän itse ei ole fyysikko. Mutta kun hän on kuunnellut fyysikoita, he ovat lausunnoissaan argumentoivia, pilkuntarkkoja ja hyvin varovaisia. "At a scientific meeting, you’re about as likely to find arrogance as you are to find nudity." Syynä on se, että he joutuvat noudattamaan tieteellistä ajattelua. Ja erehtyminen on sosiaalisesti noloa. Hän huomauttaa myös, että Chopra selvästi ei ole fyysikko ja että kaikki minkä hän sanoo demonstroi tätä. Ja että Chopra on lausunnoissaan aina hyvin varma. Ja että hän ei selvästi nolostu siitä että hän saattaa tehdä virheen. ; Tämä on monella tavalla ja hyvin syvällisesti tilannetta kuvaava. (a) Tiedemiehetkin ovat sosiaalisia ja häpeä on valjastettu siihen että tiedemiesten on käsiteltävä asioita huolellisesti (b) Deepak Chopra taas on hyvin varma ja panostaa siihen että hän pärjää hyvin kaduntallaajille suunnatuissa korkean näkyvyyden debateissa. Chopra vetoaa sosiaalisiin tunteisiin ja maailmankuvaan, ja tämä on hänen menestyksensä takana. Siksi hän kehtaa muistuttaa siitä että jos hän käytää kvanttifysiikaa ja sen käsitteistöä selvästi väärin, niin syynä on se että kvanttifyysikoiden tulisi ottaa oppia häneltä sen sijaan että Chopra esimerkiksi korjaisi virheensä eikä toistaisi niitä.
3: Kahnemanin huomiot ihmismielen toiminnasta korostavat sitä, että yleensä ihminen käyttää intuitiivista systeemi 1:stä, joka ei anna hyviä vastauksia vaan nopean mutta riittävän hyvän vastauksen. Systeemi 2 on looginen, hidas ja ihmiselle raskaampi käyttää. Se tuottaa parempia vastauksia. Emme kuitenkaan panosta elämässämme siihen että käyttäisimme systeemi 2 mahdollisimman paljon. Itse asiassa käytämme tätä puolta melko vähän. ; Yhdeksi syyksi voi ottaa vaikka Montaguen huomion siitä, että aivojen energiantuotanto suosii säästöliekkiä tai Barrow'n huomion siitä, miten älykkyys johtaa myös sosiaalisiin ongelmiin.
Sosiaalisia ongelmia ei olekaan vaikea löytää. Skeptikoita pidetään helposti kyynisinä ; Toisin sanoen skeptikoiden ajattelumekaniikka koetaan kylmäksi ja antisosiaaliseksi. (Myös silloin kuin skeptikko ei ajattele näin.) Osittain siksi, että hyvin laajalla sosiaalisuuden määritelmillä asia on juuri näin. (Kyky kyseenalaistaa ja ajatella erilaisia vaihtoehtoja on välttämätön joskaan ei toki riittävä ehto siihen että syntyy skismaa vaikka maailmankuvallisista kysymyksistä tai siitä miten jokin asia pitää hoitaa.) Ihmiset yksinkertaisesti väkertävät yleensä sosiaalisella kuulumisella eivätkä tieteellä, jopa niin raskaasti että osa ei enää erota maailmankuvallista ja tieteellistä ajattelua lainkaan toisistaan.
Lopputuloksena onkin se, että yhteiskunnan ei todellakaan välttämättä tarvitse panostaa supernerouteen tai siihen että miten älykkäitä ihmiset ovat. Siis jos sen tavoitteena on kansakunnan paras tai yksilöiden selviytymiskyky. Älykkyyspuheissa onkin kysymys arkijärjellä ymmärretystä evoluutiosta, eräänlaisesta ajatusvirheestä. Siksi ei pidäkään luottaa niihin jotka miettivät kansan parasta pelkkään älykkyyteen tuijottamalla. Heidät on jo nähty, punnittu ja köykäisiksi havaittu.
lauantai 7. huhtikuuta 2012
mahdollinen simulaatio
Kun antrooppista periaatetta tarkastellaan, on arkijärkeen hyvin sopiva esitystapa sellainen, että universumimme on juuri elämälle sopiva, vaikka voisimme kuvitella muunlaisiakin maailmoja. Jos luonnon peruslait olisivat erilaisia, estyisi esimerkiksi tähtien rakentuminen ja tätä kautta ei voisi syntyä elämääkään. Monen asian olisi osuttava yhteen. Tämä tuntuu omituiselta yhteensattumalta johon aina välistä sovitetaan Jumala.Tätä vastustetaan monelta kantilta ; Osa näkee että antrooppinen periaate johtuu vain episteemisistä rajoitteistamme, eli siitä että emme tiedä tarpeeksi. Heidän haaveinaan on yhtenäisteoria jossa selvitetään miten tämä maailmankaikkeus on ainut mahdollinen. Tällöin yhteensattumuus luonnollisesti katoaa. Toinen suosittu tapa on viitata monimaailmallisuuteen, kuten multiversumiin, taskumaailmankaikkeuksiin tai siihen miten kaikki mahdolliset maailmat toteutuvat. Tällöin on monenlaisia universumeita, ja vain niissä joissa voi olla elämää on tarkastelijoita ; emme siis elä satunnaisesti valitussa universumissa.
Jälkimmäinen ajattelutapa on logiikaltaan sellainen, että se johtaa varsin omintakeisiin tilanteisiin. Nick Bostrom on esittänyt että tietoisuutta olisi mahdollista laittaa simulaatioihin. Hän korostaa että universumin simuloimiseen tarvitaan vain yhteisö, joka on teknisesti tarpeeksi korkealla tasolla. Hän korostaa että simulaation tekeminen olisi mahdollisesti näille jopa yllättävän "kevyttä" koska yksityiskohtien ei tarvitse olla tarkkoja, riittää että niissä on rajallisesti uskottava määrä tietoa. Hän korostaakin että supersivilisaatio voisi tuottaa useita tämänlaisia simulaatioita. Bostromin mukaan tietoisuus simulaatiossa on systeemin sisällä sillä tavalla, että se elää ja reagoi simulaation tuottamiin ärsykkeisiin eikä siksi kykene tunnistamaan olevansa simulaatiossa vaan kokee olevansa aito. Hän esittääkin, että tämä logiikka tarkoittaa sitä, että olisi uskottavaa että olemme todennäköisesti nimenomaan simuloituja ; Yksittäinen supersivilisaatio voi olla harvinainen kun taas sen luomia simulaatioita voi olla hyvinkin useita.
Miltei kaikki tälle asetetut kritiikit käytännössä murtuvat jos multiversumiajattelua sallitaan. Joku voi esittää, että sivilisaatiot tuhoutuvat ennen kuin pääsevät teknisesti korkealle tasolle. Tämä on kuitenin tilastollinen este ja multiversumissa on tarjolla vain hieman poikkeavia tilanteita jotka sanovat että mikä tahansa tilastollinen este on käytännössä aina mahdollista kiertää.
Jos tämän ottaa relevantiksi mahdollisuudeksi, voidaan kiertää Paul Daviesin erikoiseen ajatuskokeeseen joka johtaa simulaatiotilanteen jumalatodistukseksi. Hän korostaa että simulaation ohjelmoijat ovat simulaatiossa oleville transsendentti kohde, oman maailman ulkopuolinen rakentaja-tuhoaja. Jos Bostromin ajattelutapa on tosi, on se kenties omituisin jumalatodistus mikä on esitetty, mutta siinä on samalla jotain sellaista jota on vaikeampaa ohittaa kuin monessa muussa jumalatodistuksessa. Se myös samalla ratkaisee antrooppisen periaatteen. Maailma on tietynlainen koska se vastaa simuloija-koodarin tarpeita.
Toki tästä valinnasta seuraa jotain muutoksia jotka ovat olennaisia. Kristillinen teologia on usein ajatellut Jumalaa luonnonlakien säätäjänä tavalla joka on olennaisesti analoginen ohjelmoijan kanssa. Kuitenkin John Barrow on nostanut esiin sen, että olisi yksi hyvin oleellinen epäanalogia. Hänestä simuloidun maailman olennot voisivat perustellusti tietää olevansa simuloiduissa maailmoisa. Hän nojaa siihen että mahdollisuus tähän tietämiseen syntyy jos ohjelmoijilla olisi rajoitteita ; Jos simulaatiossa olisi luonnonlakitodellisuus, olisi kuitenkin jokin raja jota he voisivat tehdä tai eivät voisi tehdä. Algoritmien tekijä joutuisi tällöin korjaamaan tilanteita joka näkyisi siten että pysyvät luonnonlait pettäisivät. Systeemissä olisi virheitä ja ristiriitaisuuksia.
Barrowin argumentin valossa jännittävää onkin juuri se, että simulaatiomaailmassa jouduttaisiin hylkäämään se periaate jota nykyfysiikassa käytetään paljon ja jonka kristinuskon parissa on nähty vahvaksi Jumalasta kertovaksi viitteeksi. Eli se, että luonnonlait olisivat pysyviä nyt ja aina. Muuttumattomuus kertoo "mekaanisuudesta" kun taas muutokset olisivat sitä transsendenttiin ohjelmoijaan viittaavaa. Tämän huomion jälkeen jumalatodistus näyttää olevan hieman ongelmissa ; Satumme elämään juuri sellaisessa simulaatiossa joka olisi juuri tietynlainen, sellaienen että sitä ei tarvitse rukata. Tämä kertoo siitä että ohjelmoijanäkemys epätodennäköistyy. On toki vaikeaa sanoa kumpi on yleisempi ; (a) Sellainen maailma jossa supersivilisaatio paitsi syntyy, myös yltää tuhoutumatta tekniselle simulointitaidolle jossa rukkauksia ei enää tarvita ja jotka siitä huolimatta tekevät näitä simulaatioita (b) maailma jossa synnytään ja ylletään nykyhetken älyllis-tekniselle tasolle.
Toinen huomio, joka tästä tulee onkin sitten omituisempi ; Kristillisen ajattelun parissa paikoin tällä hetkellä muodikkaan "warrant" -ajattelun ytimessä on todellisuudenmukainen havaitseminen. Simulaatiossa havainnot voivat olla relevantteja, mutta on vaikeaa sanoa ovatko ne aidosti tosia havaintoja. Se, mikä on relevantisti oikea havaitseminen näyttäytyy tällöin uudessa ja erikoisessa valossa. Itse olen toki ajattelemassa Goddfried Leibnizin tapaan ; Hänhän esitti että jos joku esittää että unennäkö on aito todellisuus ja valvetila on harhaa, hän kuitenkin pitäisi valvetilaa "riittävän totena" koska sen parissa voidaan tehdä koherentteja ennusteita tapahtumista. Eli vaikka valvetilamme olisi valheellinen tila, se olisi kuitenkin ihmisen kannalta relevantti. "Vaikka koko elämän sanottaisiin olevan vain unta ja fysikaalisen maailman vain houretta, kutsuisin tätä unta tai houretta kyllin todelliseksi jos käyttäessämme järkeämme hyvin emme koskaan pettyisi." Tämä asenne tosin heittää samalla koko warrant -termin käytännöllisyyden viemäriin ; Emme kykene nousemaan inhimillisen ymmärryksen ja järkeilyn ulkopuolelle, mutta tämä ei tarkoita että emme voisi relevantisti elää sen sisäpuolella. Ja jos ihminen luopuu inhimillisen älyn käyttämisestä, koko älyllinen keskustelu vain muuttuu mahdottomaksi eikä siitä sitten sen enempää.
On toki olemassa yksi kritiikki, joka estää tämänlaisen simulaatioajattelu on ongelmallista. Se perustuu siihen, että jos olemme simulaatiomaailmassa, yritämme kuitenkin laajentaa simulaatiomaailmamme logiikkaa myös sen ulkopuoliseen maailmaan. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä että ohjelmoija imitoi juuri oman maailmansa toimintaperiaatetta. Näin ollen esimerkiksi sellaiset termit kuten "laskennallisuus" voivat olla vain oman simulaatiommemukaisia asioita. Tällöin ongelmana on tietysti se, että logiikka jolla simulaatiomaailmat saadaan "yleisemmäksi" perustuu simulaatiomaailman laventamiseen simulaatiomaailman ulkopuolelle - joka ei ole ollenkaan välttämätöntä.
Tästä voi saada pienen opetuksen ; Yleisesti ottaen monimaailmatulkinnan kannalta ongelmallista onkin se, että se pelaa "mahdollisilla maailmoilla". Multiversuminäkemystä onkin moitittu siitä että se nappaa spekulatiivisia konsepteja ja leikkii niillä leikkiä joka muistuttaa enemmän vanhakantaista rationalistista nojatuolifilosofiaa kuin empiiristä tiedettä. Näistä näkemyksistä multiversumin käyttäminen ei toimi koska siinä ei todisteta että mahdolliset maailmat olisivat relevantteja. On kuitenin omituista että Jumalaa kannattavat antrooppisen periaatteen ystävät vetoavat tähän. Sillä tosiasiassa koko antrooppisen periaatteen ajattelu rajoittuu siihen että kuvitellaan mahdollisia maailmoita jotka ovat enemmän rationalistisia havaitsemattomissa olevia konsepteja. Antrooppinen periaate on käytännössä "sisäisesti monimaailmallinen" joka olettaa että on relevanttia ottaa huomioon maailmoja joita emme ole nähneet (ja joita Jumalakonseptin kannattajien mukaan ei välttämättä edes ole muuna kuin "toteuttamatta jääneinä mahdollisuuksina Jumalan päässä".)
Onkin yleistä, että näissä kysymyksissä käytetään kaksoisstandardia (puolin ja toisin). Yhdet esittävät että nykyiseen universumiin tyytyvät (joista muunlaisten vaihtoehtojen tulkinta ei ole mahdollista) että olisi selitettävä miksi kaikki "rationaalisesti kehitellyt mahdolliset maailmat" ovat irrelevantteja. Todistustaakka "kaiken teoriasta" on tällöin teorian esittäjällä eikä sen kriitikoilla. Toiset taas esittävät että olisi jotenkin osoitettava että nämä muut maailmat ovat jotain muuta kuin abstrakteja esoteerisen filosofian mielikuvitusmaailmoita. Eli toisenlaisten maailmoiden relevanttius olisi todistettava kun taas nykyinen elämämme maailma on selkeästi "empiirisesti tosi" ja täten vahvemmin todistettu mahdolliseksi kuin kaikki muu.
Kirjoittaja uskoo, että simulaatioiden kautta ajattelu helpottaa näitä kysymyksiä hieman. Se nimittäin kykenee irrottamaan mielet sellaisista tunteenomaisista konsepteista kuin "naturalistinen maailma" ja "Jumala". Jos ei aivan totaalisesti katkaisemaan välejä näihin, niin ainakin se kykenee muuttamaan asenteen niihin leikinomaisemmaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)