Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Pieni julkinen muistilappu : Ties minkä aikaansaavat geenit

"Käyttäytymisgenetiikka yhdistettynä GWASiin = loppu kaikelle järkevälle keskustelulle."
(Sussa Björkholm)

Ylläoleva sitaatti on tärkeä. Tämän voi huomata sillä että jos katsotaan ominaisuuksia jotka ovat perinnöllisiä on joko katsottava sitä että "jokin taipumus (vaikka aggressiivisuuteen) kulkee suvuissa myös adoptoituihin kaksosiin" kun kaikki lukuisat asiaan liittyvät geenit laitetaan yhteen. Tai sitten katsotaan Downin syndrooman tapaisia ominaisuusjoukkoja joissa on kysymys koko kromosomin muutoksista jotka ovat kooltaan valtavia, jolloin yksilölliset erot hukkuvat siihen suureen massaan jota muutoin tulee.

Ominaisuuksien taakse saadaan geneettisiä yhteyksiä. Mutta löydöissä yhteydet ovat aina epämääräisiä ja heikkoja. Kuten Björkholm asian sanoi "ihan minkä hyvänsä ominaisuuden kohdalla "löydetään" geenipolymorfismi kun asiaa katsotaan riittävän suurella otoksella. Vielä tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään (siis yhtäkään) tutkimusta, jossa tuo vaikutus olisi enemmän kuin prosentin pari ja joka olisi toistettu." Syy tähän kaikkeen ei ole se, että geenit eivät vaikuta noihin ominaisuuksiin, vaan se, että "yhteen havaittavaan psyykkiseen ominaisuuteen vaikuttava sadat tai tuhannet geenit ja ennen kaikkea niiden ekspression ajoitus yksilönkehityksen aikana, joka määrää aivojen arkkitehtuurin ja siten sen, miten siellä tieto kulkee - eli minkälaisia emootioita meillä on missäkin yhteydessä, miten usein kuulemme ääniä, miten hanakasti uskomme jumaliin, miten konservatiivisia ja inhoherkkiä olemme, miten nopeita havaitsemaan muutoksia näkökentässä, miten ujoja, miten uteliaita, miten äkkipikaisia, miten addiktiivisia olemme jne jne."

Ihmisten tunteet intoutuvat. Toki asiaa pahentaa sekin että moni yhdistää korrelaation ja määräytymisen. Se että jossakin asiassa on geneettinen yhteys ei ole sama kuin että tämä olisi ainut yhteys. Tai edes suuri tai merkittävä.

Dualismin haamu?

Susanne Björkholm kritisoi omassa osuudessaan Hamilon toimittamassa kirjassa "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" lukion psykologian kirjoja. Hän nostaa esiin lainauksia jotka esittävät ensin että jotkut uskovat että tunteet ja ajattelu voidaan selittää aivotoiminnalla, mutta jatkaa tähän heti perään kriittisesti että "Ihmiset tuntevat mielihyvää ja mielipahaa, eivät hänen aivonsa". Ja muitakin vastaavia. Niitä kautta tulee varsin selvästi esiin se, että biologinen ajattelukäsitettä vastustetaan.

Tässä pelätään reduktionismia, se halutaan suoralta kädeltä kieltää. Tämä tarkoittaa sitä että tieteellinen selittäminen ja mielen mallintaminen nähdään automaattisesti valtapelinä ja erityisen pahana asiana, jota ei vieläpä voida tehdä. Se leimataan suoraan "mahdottomaksi". Tästä seuraa tietysti se, että ajattelua ei voida mallintaa, eikä tutkia.

Tätä kautta lukion kirjoissa on selvää biokammoa. Biologiaan perustuvat selitystavat kielletään. Tämä kertoo siitä että mielikäsitteen kohdalla on valtapeliä myös tätä kautta: Jotkut asiat kielletään. On toki kätevää selittää että "kaiken teoriaa ei ole", kun sellaisen etsimisen kieltää. Samanaikaisesti voidaan tietysti ihmisiä ohjata terapiaan, jotka nojaavat joillekin käsityksille joita tästä transsendentista on. Kun takana on instituutio, sekä ammattilaisia jotka saavat asiasta rahaa, että järjestelmä joka säännöllisesti ohjaa hädässä olevia sinne, on selvää että tässä on takana valtapeliä. Tätä kautta olisi melkolailla sama, lähteekö papille vai terapeutille.
1: Vaikka sielu että mieli esitetään väitteissä mallintamattomissa olevana, sen luonteesta väitetään vahvoja. Tämän väitejoukkojen pohjalta tehdään sekä psykologian että uskonnon puolella päätöksiä toisten elämästä. Ihmisiä koulutetaan, kasvatetaan ja pistetään terapiaan tämän arvausjoukon pohjalta. Tätä kautta mieli on identtinen vanhan sielukäsitteen kanssa. Molemmat ovat tutkimattomia, mutta niistä silti tehdään kannanottoja. Ajattelukuva on tätä kautta dualistinen ja transsendentti. Uskonto määräsi katumusharjoituksia, esimerkiksi katolinen kirkko rippiä jossa asiat kerrotaan papille. Toisessa sen on korvannut tunnustaminen terapeutille vastaavat asiat. Molemmissa on instituutiot ja toimijat, jotka saavat rahaa.

Mutta tämä ei tietenkään ole koko totuus. Eikä valtapelin olemassaolokaan tarkoita että valtaa käyttävä ihminen olisi väärässä.

Olen yleisesti ottaen sitä mieltä että lukion kirja ei ole kovin hyvä tapa tutkia tieteellisen näkemyksen monikirjoisuutta. Tätä kautta otankin esimerkin ihmisestä, joka selvästi sekä uskoo psykoanalyysiin että vastustaa tälläistä yliluonnollista mieltä.

Hän on Hannu Lauerma. Hänen kirjassaan "Huijaus" on kohta, jossa hän selittää miten usea väittää että torjunta olisi evoluution vastainen. Hän kertoo että ihminen on yhteisöllinen eläin. Tätä kautta koston unohtaminen voi auttaa hengissä selviämisessä. Tätä kautta hän esittää että ilmiön takana on biologiaa. Tämä onkin tavallaan hyvin järkevä tapa lähestyä asiaa: Freud kannatti seksuaalisuutta kaikkien mielenterveyden ongelmien takana olevaksi vaivaksi. Hänestä esimerkiksi lapsi ottaa ympäristöstään mallia. Näin rakentuu superegon sisältö. Kuitenkin itse superego on synnynnäinen. Teoriassa jokaisella ihmisellä on tietyt psyyken rakenneosat. Kulttuuri muokkaa niiden sisällön, mutta ne itsessään ovat olemassa kulttuurista riippumatta.

Nämä voivat olla synnynnäisiä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi sanoa että ihmisellä on synnynnäinen tarve syödä, ja tähän liittyy synnynnäinen, biologinen ja geenien ohjaama näläntunne ja muut vastaavat asiat. Mutta se, että haluaa syödä juuri Saarioisten maksalaatikkoa eikä vaikkapa matoja laarista, on kulttuurin opettamaa.

Takana geenivastustuksessa on luultavasti se, että geenit on ymmärretty väärin. Esimerkiksi soturigeeni tai Westermarckin efekti ovat monille psykoanalyysin ystäville myrkkyä. Mutta he eivät ymmärrä miten geenien ominaisuuksien ja käytöspiirteiden aktivointi liittyy ympäristöön. Yleisesti ottaen vain jos ihmisen persoonalla on säännönmukaiset toimintatavat tietyissä tilanteissa, voidaan sanoa että tietty ympäristötila on terapiaa tai traumatisoivaa. Näin "kulttuurissa on kulttuurittomuutta". Näin psykoanalyysi tai muukaan terapiaan tai muuhun tähtäävä ei itse asiassa ole genetiikkaa vastaan. Se pikemminkin vaatii sitä, tai vähintään jotain sen tapaista.
1: Tästä on esimerkki. Testosteroni liitetään perinteisesti aggressiivisuuteen. Onhan perinteisesti tiedetty että sekä nais että miesvangeilla on keskimäärin korkeammat testosteronimäärät kuin muilla. Kuitenkin Ernst Fehr teki tutkimuksen, jossa oli placeboryhmät ja muut asiaankuuluvat vertailuryhmät. Hän teki lahjoituspeliä ja testosteronia saaneet naiset olivat muita anteliaampia. Yleiset päätelmät tästä ovat että testosteroni onkin enemmän sosiaalista statusta hakemaan painottava. Tätä kautta riskinotto, sosiaalinen anteliaisuus ja muut lisääntyvät. Aggressiivisuuskin, ärtyisyys ja jopa väkivaltaisuus ovat tietysti mukana. Mutta ne ovat (vain) yksi statuksen hakemisen keino. Biologian kautta on pohja, jossa tietyt vaihtoehdot korostuvat. Muu on taatusti ympäristöstä ja jopa sattumasta johtuvaa. Tätä kautta on selvää että biologiaa ja kulttuuria ei kannata leikata irti toisistaan niin mielivaltaisesti, kuin sitä mielellään tehdään.

Uskonkin että suurin syy biokammoon ei ole niinkään psykoanalyysin tai muun vastaavan kannattaminen. Vaan ihan yksinkertaisesti luulo siitä että ihminen on tabula rasa, joka kykenee täysin irtautumaan eläimellisyydestään. Tätä kautta kaikki ihmisen piirteet olisivat vain kulttuuria, jota vastaan voidaan taistella toisenlaisella kulttuurilla. Näin ihminen voi kuvitella voivansa olla täydellisen vapaa. Mutta entä jos asia täytyykin psykoanalyysin tapaan ymmärtää ennen kuin siitä voi vapautua? Että täytyisikin tietää ympäristöolojen lisäksi yksilölliset geeniyhdistelmät ja niiden vaikutukset jotta niitä vastaan voisi halutessaan taistella?

Vaihtoehtona oleva transsendentti on tietysti ongelmallinen. Koska jos terapia on vain itseironista leikkiä, se voi aivan yhtä hyvin haitata avuntarvitsijan kuin auttaa tätä. Ja kun tässä vaiheessa ollaan reunassa, on mahdollista että se aikaansaisi haittoja. Kun ihmisiä ohjataan terapiaan, on syytä tietää että terapia auttaa ennemmin kuin haittaa. Tässä kohden, kun ihmisen hätä ja mahdollinen itsemurha tai muu paha asia on panoksena, ei avuntarvitsijoita pidä altistaa millekään mielivaltaiselle tulkintaleikille jonka totuusarvosta ei välitetä. Mielestäni Lauerma näyttää mallia siihen suuntaan, että tätä ainakin periaatteessa voidaan lähestyä.

En ymmärrä miten tämä tekisi ihmisestä "köyhemmän". Kulttuurin lisäksi myös ihmisen biologia otetaan huomioon. Ehkä tässä onkin takana se, että ideoissa köyhä ja kalpea maailma on ihanne. Tähän voidaan liittää mielikuva antiikin patsaista ja väreistä. Mielestäni ihmisestä tämän kaltaisella ihmisestä saadaan paljon rikkaampi ja rehellisempi kuva.

Toisaalta tämän kaiken pitäisi muistuttaa myös siitä, että monet psykologian ystävät eivät välttämättä ole yhtään mitään biokammoisia. Vain tietty porukka on. Se, joka ei välitä tieteestä tai parantamisesta. Sellaisien on varmasti helppo kritisoida uskontoa, koska se on kilpaileva ideologinen järjestelmä samanlaisin perusteluin.