Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luper. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luper. Näytä kaikki tekstit
lauantai 3. toukokuuta 2014
Yksinäisempi kuin tämä
Steve Earlyn alkuun laittamani kappale kuvastaa sitä, miten country on ruikutusmusiikkia. Country on jossain määrin maineessaan "miehien musiikkia", mutta silti tai juuri siksi yleisen machoilun sijasta ne ovat jonkinlaista "vanhanaikaista emomusiikkia". Hyvin usein toistuva teema on nostalgian lietsominen. Kappaleissa kaivataan jotain menetettyä. Tarinoihin voi laittaa häijyn kulman siitä, että siinä kaivataan jotain jonka arvoa ei ole osattu ymmärtää ennen kuin se on menetetty.
Ja tämä onkin nähdäkseni hyvin suora palautus Sartreen. Hänen maailmaan olemassaolemattomuudelle saatiin merkitys. Ateismissa heitettynä olemisessa ateismi oli jonkinlaista yksinäisyyttä. Ideana oli tietysti se, että olemassaolemattomuudella oli väliä koska ajatus Jumalasta oli saanut jonkinlaisen merkityksen. Tätä eksistentiaalista surumielisyyttä sitten edustaa vaikkapa Timo Hännikäinen. Hän on "Mesikämmen" -blogin haastattelussa kuvannut ateismia raskaaksi.
"Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."
Minun ei ole vaikeaa ymmärtää tätä. Sillä Hännikäinen on kirjailija. Peräti genrekirjailija. Hän on mestarillinen erityisesti yhdessä asiassa. Ruikuttamisessa. (Ja ei, tämä ei ole moite. Pidän countrymusiikistakin, vaikka se on kieltämättä jossain määrin hävettävää. Samoin pidän Hännikäisen kirjoistakin.)
Eksistentiaaliset ruikuttajat taas ovat tulleet tutuksi myös uskonnollisina versioina. Silloin selitetään miten ateismi on arvotyhjiötä jossa ei ole merkitystä ja sisältöä. Usein he näyttävät puhuvan lähinnä omasta puolestaan. Usein tässä on taustalla ajatus etiikasta. Jossa ateisteille merkityksellinen elämä olisi mahdoton mysteeri. Tässä he usein lähinnä määrittävät että moraalin tulisi olla jotain jonka vain erehtymätön ikuinen ja muuttumaton lähde voisi komentaa. Näissä ydinongelmat tiivistyvät siihen, että (a) argumentit kaatuvat jollain tavalla euthyfronin dilemmaan tai sen varianttiin, kuten vaikka Craigin argumenteissa on käynyt. (b) Moraalin määrittelyehdot kertovat lähinnä että kristinuskon näkökulmasta ateistit eivät voi saavuttaa oikeanlaista etiikkaa eli ateistit ovat harhaoppisia, joka ei ole kiinnostava tai yllättävä tulos. (c) He ohittavat sen että moraali on määritetty ateisteilla ihan eri tavalla, ja esimerkiksi Steven Luperin moraalimalli on sisäisesti koherentti ja se nojaa täysin maallisiin konsepteihin, kuten ihmisten pitkäaikaisiin tavoitteisiin ja siihen että pyrkiminen, yrittäminen ja silloin tällöin onnistuminenkin ovat nimenomaan merkitystä antavia asioita.
Henkenä on se, että jos ei usko Jumalaan, ei ole yksinkertaisesti kokenut elämää. Muistan hetken, kun eräs pohjanmaalainen vanhempi rouva vihjasi että minun uskonnottomuuteni johtuu vain siitä että en ole koskaan ollut kovassa paikassa. Isäni sattui olemaan paikalla ja hänen reaktionsa oli huvittunut. Nainen, joka ei tiennyt minun elämästäni mitään, lähinnä demonstroi tuolla lauseella sen että hän ei tiennyt minun elämästäni mitään. Tämä pohjanmaalainen rouva ymmärsi lopettaa.
1: Kaikki eivät tee niin, moni siirtyy tässä vaiheessa puhumaan siitä miten uskonnottomuus johtuukin "traumatisoitumisesta". Mikä kertoo siitä että tässä lähinnä tuomitaan ja selitys rakennetaan jälkikäteen. Sävy ja syyttäminen on tärkeämpää kuin koherentti argumentaatio. Joten voivat minun puolestani haistaa paskan joka heidän omien aivojensa ja humaaniutensa paikkaa toimittaa. Ja jos heidän keskusteluasenteensa on tuo, niin on ihan käsittämättömän moukkamaista ja ääliömäistä valittaa siitä että joku nyt ylenkatsoo ja on snobistisen epäkohtelias. Mutta en ranttaa tästä nyt tämän enempää tästä.
Oma suhteeni uusateismiin on kuitenkin hyvin etäinen. Olen tietyllä tavalla hyvinkin samassa ruikutuskuplassa kuin Hännikäinen. Uusateistien kohdalla tilanne on hyvin toinen. Harvalla heistä on mitään oleellista taustaa ja tottumusta ; Maallistuneessa kulttuurissa mitään syvää yhteyttä mihinkään uskontoon ei ole ollut. Tällöin Jumalasta luopuminen ei rinnastu siihen että jokin teiniromanssi menee pilalle. Se rinnastuu siihen että joku toisen kaupungin asukas jota et ole koskaan tavannut ei ole koskaan syntynytkään. Siinä ei mitään angstia koeta.
Oma angstini on sitten toisenlaista. Se iskee siihen mitä näissä uskomiseen uskomiseen nojaavissa argumenteissa usein ohitetaan. Nimittäin se, että niissä on yleensä jonkinlainen sisäänrakennettu oletus hedonismin ihanuudesta. Eli helppo tie on oikein tie. Jos elämä ja onnellisuus on vaivatonta, sen täytyy olla se paras. Itse näen että on olemassa sankarillisia teitä ja sitten on olemassa laiskoille puolielämää tavoitteleville luusereille sopivia oikoteitä. (Itse en pysty kulkemaan ensimmäistä mutta en suostu kulkemaan jälkimmäistä. Ja jos minut pakotetaan kulkemaan jälkimmäistä, mieluummin tapan itseni.)
En kuitenkaan koe ruikuttamista oleelliseksi. (Ongelmani on enemmänkin kosto. Ja oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan näiden relaatio ; koston ja oikeudenmukaisuuden suhde on se, että ne eivät ole sama asia.) Sillä tilanteeni on rehellisesti sanoen sen suuntainen että en pahastu näille kaikenmaailman pohjanmaalaisille rouville. Sillä kun joku eksistentiaalinen ruikuttaja tai omia kokemuksiaan rietasteleva uskovainen kertoo minulle elämiensä haasteista, tarinoilla on yleensä yksi sisältö. Tiedostan heidän tuskansa, mutta tajuan että meidän välillämme on syvä kokemuskuilu. Sen voisi tiivistää "Life" -televisiosarjasta nappaamaani lausumaan ; "You think you hit bottom, Rick? You have no idea how far down this goes, do you? You think you're bad, you think you got a demon inside of you? You don't even know what that means!"
Jos joku yksinäisyys Jumalasta olisi ongelma, niin voi voi. Käsitin syvästi joskus 12 -vuotiaana, että minusta ei pidetä. Ollenkaan. Ystäviä ei ole. Perhe on enemmän ongelma jota käsitellään kuin jokin joka tarjoaisi ns. välittämistä. Itkin asian läpi silloin. Sitten tiedostin että jos nämä ovat totta, tämänlaiset ovat vain olotiloja. Ei tälläisiä tarvitse itkeä. Muuten ei voisi muuta tehdäkään. (Ja sitäpaitsi ei se mitään autakaan. Heikkous houkuttelee esimerkiksi kiusaajia ja uskonnollisen ideologian levittämisestä ihastuneita ihmisiä joille olet kiva väline heidän pyrkimyksilleen.) Ja tämä oli sitä aikaa jota pidin lapsuudessani sinä valoisimpana vaiheena, ajanjaksona jolloin asiat menivät tavallisesti. (Pahin materiaali tuli vasta myöhemmin.)
1: Toki tästä seuraa ns. mielenterveydellisiä epävakaustiloja. Mutta nähdäkseni kukaan joka ei ole vakavasti harkinnut ja yrittänyt itsemurhaa ei ole riittävästi tutustunut aiheeseen. Tätä hetkeä ennen voi vielä pitää jotain valheellista illuusiota siitä että asiat menevät joka tapauksessa hyvin. Ja että jokin Jumala ei koettele yli oman tarpeen. Tämä varsin kova askel tarvitaan. Sitä ennen on vain ruikuttamista ja ideologista optimismia joka ei perustu maailmaan vaan utopiaan jota voidaan ylläpitää oman sattumalta onnekkaan elämänhistorian vuoksi.
Nostalgiaitkuiset countrymuusikot ja eksistentiaaliset ruikuttajat ovat vasta pudonneet pohjalle. He eivät ole tiedostaneet, että pohja putoaa pois ja että sen alla on vielä pirun paljon tilaa. Jossain vaiheessa tämä kasvaa ymmärrykseksi siitä miten paljon joka tapauksessa on vielä pudottavaa. Kiipeäminen ylös ja menetyksien haikailu katoavat. Siinä vaiheessa ruikuttaminen muuttuu tietoisuudeksi siitä mitä kaikkea menetettävää vielä on. Sen jälkeen joku hiton jumalasuhde tuntuu mitättömältä pikkuroskalta. (Kuten suurin osa ihmisistäkin. Ihmisistä joiden suurin epäesteettinen aktio on se, että he eivät ole tehneet itsemurhaa jo useita vuosia sitten.)
Nähdäkseni vasta tällä tasolla elämällä on itseisarvo. Ainakaan millään muulla sitä ei enää voi oikeuttaa tai välineellistää. Sitä ennen ihmiset leikkivät ehtoleikkiä. Tässä kohden vastaan tuleekin Schopenhauer, joka mainitsi tylsyydestä sen, että jos ihmisen elämä olisi itsessään arvokasta, ei tylsyyden kokemusta olisi. Asetamme kuitenkin elämällemme toiveita ja ehtoja. Eksistentiaaliset ruikuttajat elävät hedonistis-välineellistetyssä ehtomaailmassa jossa elämällä ei ole itseisarvoa, merkitys siihen kun syntyy vain ehdoin.
1: Schopenhauer nähdäkseni tulkitsi tylsyyden osittain väärin ; Maailma on niin suuri paikka, että sieltä kyllä löytyy kiinnostavia ja innostaviakin asioita niin paljon että vaikka koko elämän kuluttaisi niiden kanssa, niin näkisi vain alle promillen kaikesta. Tai vielä vähemmän. Tylsyys johtuu siitä missä ja keiden kanssa tosiasiassa joutuu viettämään aikansa. Olemassaolon rikkaus ei merkitse, se mihin omassa elämässään törmää merkitsee. Kuitenkin Schopenhauer muistuttaa että jos asetamme minkään ehdon merkitykselle. Eli jos vaikka sanoo "mielekäs elämä onnustuu vain uskossa, jokaisella on syväänvedetty tarve Jumalasuhteeseen" niin tosiasiassa väittää että ihmisen elämällä ei ole itseisarvo vaan vain välinearvo.
2: Ja rehellisesti sanoen tässä vaiheessa ei heittäydy ensimmäisen new age -mystokon syliin vaan käsittää miten aidosti ja syvästi pahaa ja epäesteettistä työtä tämä tekee elääkseen. Eksploitaatio, sosiaalipornottelu, juorujen kuuntelu ja valheellisen toivon antaminen ilman että oikeasti korjaisi asiaan liittyviä aitoja tiloja ovat syvää julmuutta. Tämän tietää jokainen jolle on annettu väärää toivoa ja jotka ovat tätä menettäneet riittävän monta kertaa. (Halu tehdä itsemurha on mittari siitä että on riittävästi. Tätä tasoa ylempänä ovat lähinnä saakelin onnekkaita paskiaisia.)
Eräässä mielessä jos jouksuhaudoissa ei ole ateisteja, se on argumentti juoksuhautoja vastaan. Jossain mielessä se kertoo myös siitä että monet uskonnottomat eivät tarvitse mitään kuoppia joihin kaivautua kyyristelemään kuolemanpelossa kuin jotkut pikku pelkurit. Ehkä jos kristityt nousisivat sieltä poteroista ja avaisivat silmänsä, he voisivat nähdä kaduilla ihmisiä ja asioita jotka muuttaisivat heidän mielensä..
Tunnisteet:
arvotyhjiö,
ateismi,
country,
Dawkins,
Earle,
eksistentialismi,
hedonismi,
hyvä elämä,
Hännikäinen,
itseisarvo,
Luper,
nostalgia,
Sartre,
Schopenhauer,
tylsyys,
uskomiseen uskominen,
yksinäisyys,
YouTube
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Asioita joita ei ehkä kannata sanoa
Ylläoleva Hemant Mehtan kannanotto pitää sisällään monenlaisia asioita joita ateistit kuulevat hyvin usein, mutta joita ei pitäisi sanoa koskaan ateistille. Tämänlaatuinen näkemys sisältää usein kannanoton kohteliaisuudesta. Eli asiallisuus ja yritys olla loukkaamatta toisia ovat hyveellisiä. Ja tätä kautta mukaan tulee luonnollisesti poliittista korrektiutta.
Moni uskova onkin ahdistunut siitä että elämän suuria kysymyksiä ja niihin vastaamista näin jarrutetaan. Heistä on tärkeää miettiä sellaisia kysymyksiä kuin onko moraalia ilman Jumalaa. Ja he haluavat käyttää ateismia näiden kohdalla haasteena. Ja minä ymmärrän tämänlaatuisen melko hyvin.
Sillä pinnallisesti tarkastellen jos meillä on esillä William Craig selittämässä god command theorystaan, että hän on tekemässä filosofista kannanottoa. Tässä mielessä sen esittämä kysymys on hyvin tärkeä. Se täytyy voida kysyä ja siihen täytyy voida hakea vastauksia.
Tässä on toki sitten se jatkopuoli. (a) Craigin argumentaatio ei ole loppujen lopuksi kovin pakottavaa. Ja tämä herättää kysymyksiä siitä miksi näihin saivarteluihin sitoudutaan niin vahvasti. (b) Kaikki filosofiset kysymykset, - eivätkä edes kaikki teologiset kysymykset - eivät muutu kliseiksi, joten täytyy kysyä mikä motivoi että tämä on juuri se asia jota täytyy tuoda ateistien eteen toistuvasti.
Sillä jostain syystä "arvotyhjiöargumenttia" toistetaan. Ja sitä toistetaan vaikka se voidaan luetella muutamaan päävirheluokkaan:
1: Jos otetaan vaikka se miten Sartrea käsitellään, esiin nousee toistuvasti se, että angst ja arvotyhjiö liittyvät yhteen. Kuitenkin Sartre ei esitä antietiikkaa vaan subjektiivista etiikkaa. Tämä teema toistuu modernina aikana myös vaikkapa Steven Luperin saavutuskeskeisessä etiikassa ja sen moittimisessa. Tässä yksilökohtaiset tavoitteet ja niiden tavoittelu koetaan eettisesti väärinä, vaikka sen takana oleva ajattelu on melko suoraviivaista jatkoa Aristoteelisesta teleologisesta etiikasta jota uskovaiset muutoin melko usein kannattavat. ; Uskovaiset tosiasiassa tässä korostavat tietysti sitä että Sartre tai Luper eivät tuota objektiivista moraalia. Tämä on huomiona irrelevantti, triviaali, tylsä ja idioottimainen. Sillä kukaan ei ole väittänyt että Sartren tai Luperin etiikka olisi objektiivista. Argumenttina tämä on väärä dikotomia. Uskovainen väittää että "jos ei ole objektiivista moraalia ei ole minkäänlaista rationaalista pohjaa moraalille." Tämä on suunnilleen sama kuin selittäisi että jos poliisiauto ei ole punainen, sillä ei voisi olla minkäänlaista väriä.
2: Nietzschen nihilismi otetaan usein siten, että hän olisi jotenkin ajanut arvotyhjiötä argumenteissaan. Sama pätee tietysti myös kaikkeen absurdiutta käsittelevään ateismiin, jota esimerkiksi Camus ajoi. Näiden kohdalla olkiukottaminen on tavallista ja heidän etiikkansa vääristyy. Kun Camus mainitsee absurdin tai Niezsche nihilismin, se muuttuu hyvinkin toistuvasti joksikin jossa "ateistit eivät kuuntele omia auktoriteettejaan". Ja että filosofisesti on ilmiselvää ja täysin objektiivista ja supertieteellistä että nämä ovat ateismin ehdottomat johtopäätökset ilman että tässä otetaan yhtään mielivaltaista premissiä, tai mitään taustaoletuksia. Tässä tietysti unohtuu helposti se, että Nietzsche korosti nihilismistä nousemista, yli-ihmisyyttä. Hän halveksi viimeisen ajan ihmistä, nihilistiä, joka ei pyri mihinkään vaan elää tuskia ja yritystä ja luomista vältellen. ; Lisäksi on hyvä huomata että ateismissa on eri suuntauksia ja se, että Nietzsche puhuisi jotenkin kaikkien ateistien puolesta on hyvin konu. Se on aivan sama kuin väittäisi että joka ikinen kristitty olisi seitsemännen päivän adventisti. (Nähtävästi tämänlaista väitettä kannattavat lähinnä seitsemännen päivän adventistit. Ja hekin ymmärtävät että kristityissä suuntauksissa on variaatiota, eli esimerkiksi katoliset ovat harhaoppisia. Eli tässäkin ollaan vahvassa epäanalogiatilassa. He eivät usko että paavi on auktoriteetti heille, tai että heidän oma suosikkijulistaja-kaahottajansa olisi auktoriteetti katolisille.)
3: He suhtautuvat hyvin ohittaen vaikkapa Sam Harrisin objektiiviseen moraaliin. Tässä he korostavat että tämän moraalin lähde on väärä. Eli he kieltäytyvät hyväksymästä moraalin taustaa ja sen määritelmää. Siitä huolimatta voidaan huomata että Harrisin logiikka on sisäisesti koherenttia. Ja se nojaa mahdolliseen tiehen perustella moraali. Kun ajatellaan että moraali onkin ihmisen lajinmukaista käytöstä, ja tiedetään että evoluutio voi selittää peliteorian, hamiltonin periaatteen ja vastaavien kautta adaptiivisen toiminnan, on kokonaisuus selvä. Uskovaiselle tämä ei ole riittävän mahtipontinen. Mutta se, että kristitty ei hyväksy tätä lähtökohtaa ei itsessään tarkoita että ateisteilla ei voisi olla ateistista objektiivista moraalia.
Tämä onkin tärkeä kulma. Sillä jostain syystä kohteliaisuuden syrjään sysäämistä näissä kysymyksissä pidetään hyvin tärkeänä. Jonain joka on suorastaan pakottavaa tehdä. Kun mietitään miten usein ollaan tilanteessa jossa filosofiointia ei pidetä kiinnostavana, koska halutaan olla kilttejä ja kohteliaita, kysymys on hyvinkin relevantti.
Olen tässä mielestäni hyvin kohtelias. Sillä voidaan sanoa helposti että jos epäkohteliaita argumentteja heittelee, ja niissä on törkeitä virheitä joita toistetaan ilman että asiat korjaantuvat vuosien vääntämisenkään jälkeen, niin se kertoo siitä miten nämä "epäsofistikoitumisargumentit" ovat pelkästään sitä varten että halutaan harjoittaa ad homimenia. Ja "argumentaatio" on siksi että tätä ei haluta reilusti tunnustaa. Eli kieroillaan sanavalinnoilla kun tiedetään että ollaan kusipäitä. Eli ollaan paitsi kusipäitä, niin myös valehtelevia, manipuloivia ja kaksinaamaisia kusipäitä, jotka käyttävät tyhmiä argumentteja. Tässä ei hirveästi olisi hurraamista.
Tämän, sinällään totuudesta enemmän kuin puolet kertovasta seikasta, on kuitenkin hyvä ponnistaa asiallisempaankin suuntaan. Siksi nostan esiin sen, miksi kristityt tekevät näin. Kun Rick Peel on esimerkiksi tuoreesti käsitellyt Alvin Plantingan argumentaatiota. Peel ottaa käsittelyyn Plantingan tavan esittää että naturalismi ja moraali olisivat yhteensopimattomia. Peel huomauttaa että mikäli Plantingan argumentaatiota sovelletaan kristinuskoon, niin silläkään ei olisi etiikkaa. Plantinga ei uskone tätä, joten mitään ongelmaa muillekaan ei pitäisi olla. Se, mikä tässä omassa mielessäni korostuu on kuitenkin se, että Plantinga näyttää usein toimivan kumouksissaan enemmän "kristityn näkökulmasta". Jos esimerkiksi otetaan esille se, mitä hän tekee EAAN -argumentissaan naturalismille, voidaan helposti huomata että tosiasiassa hän ei tutki sitä onko naturalismi sisäisesti koherentti, vaan sen sijaan hän testaa sopiiko naturalismi yhteen hänen kristillisestä teologiastaan käsin tuomansa konseptin kanssa. Kyseessä on siis enemmän "kristitystä ateismi on tätä" kuin "ateismi on tätä". Ja tässä mielessä argumenteissa onkin sitten jonkinlaista arvoa.
1: Siinä miten niitä sitten käytetään ihmisten kanssa ei ole mitään arvoa eikä näitä käyttäviä ihmisiä tarvitse kunnioittaa. Heidän kohdallaan on kyse ihmisistä jotka ovat ahkerasti ja varsin syvällisesti ja toistuvasti toimineet ikävästi kanssaihmisiään kohtaan, rikkoen prosessissaan toistuvasti - ja ilman minkäänlaista katumusta - niin tieteen, logiikan kuin hyvien tapojenkin rajoja. Ja oikeudenmukaisuuden nimissä olisi epäreilua jättää heidät vaille ansaitsemaansa halveksuntaa.
Tämän jälkeen kysymys onkin hyvä siirtää eteenpäin. Miksi ateistin tarvitsisi olla kiinnostunut siitä mitä joku uskova sanoo? Ja miksi heidän puolellaan esiintyy loukkaantumista. Luulisi että jos joku aivoton ja asiaton tampio joka demonstroi omaa ihanuuttaa kaikenkattavalla torspoilulla tavalla jonka muutkin ihmiset voivat nähdä, että se olisi jotenkin ansiokasta. Kuitenkin ateisti ei suhtaudu mediassa näkyvästi kuolaavan karismaattisen katusaarnaajan syytöksiin samoin kuin jos huutaja olisi Hitler. Eli ottaisi sen kunniana. Jonain joka demonstroi miten hyvä ja erinomainen hän itse on.
Syy on nähdäkseni jotain mitä uskovaiset itse voinevat ymmärtää. Olen ollut havaitsevinani että uusateismiin ollaan loukkaannuttu pääasiassa eettisin syin. Ihmiset eivät oikeasti tiedä mitä uusateismi -käsitteeseen liittyvät ihmiset opettavat ja sanovat. Sitä ei tunneta. Tunteita sen sijaan syntyy muusta. Esimerkiksi uusateismiin aika usein liitetty Steven Weinbergin lause on tiemmä aikaansaanut paljon pahaa mieltä. Se, jossa sanotaan että "Religion is an insult to human dignity. With or without it you would have good people doing good things and evil people doing evil things. But for good people to do evil things, that takes religion." Samoin kristityt pahastuvat siitä että uusateistit usein kokevat tärkeäksi argumentoida siitä että (etenkin kristin)uskonto on taikauskoa.
Nämä ovat tietysti hyvin lähellä kysymystä siitä voiko olla moraalia ilman Jumalaa. Filosofisesti ne ovat hyvinkin syviä ja relevantteja kysymyksiä. Eikä niihin vastaaminen itseä vittumaisella tavalla ole sen enempää väärin kuin uskovaistenkaan kohdalla. Ärsytys syntyy siitä että näitä kuitenkin käytetään helposti epäkohteliaasti. Ja tässä kohden edessä on inhimillinen epäsymmetrisyys. (a) On helppoa huomata mikä loukkaa itseä ja tällöin tuntuu reilulta puolustaa itseään nostamalla keskustelun etiikka ja kohteliaisuus pinnalle. (b) Vastapuolella taas loukkaantuminen muuttuu pikkumaisuudeksi ja fundamentalismiksi, koska tässä ollaan kertomassa rehellisesti oma mielipide, ja kysymyksessä on kuitenkin jokin jossa on myös jonkinlainen loogis-rationaalinen elementti. (+) Näin saadaan molemminpuolinen vaino-sensuuri -myllytys tietysti pyörimään. Toisen tulkinnat koetaan helposti kiusaamiseksi ja oma kiusaaminen tulkitaan aivan soveliaaksi. Itseä ei kohdella samoin "reiluus-sananvapaus-kohteliaisuus" -ehdoin kuin vastapuolta.
Kun ateisti selittää että uskonnot ovat taikauskoa, he usein kertovat perimmiltään että ateistien näkökulmasta uskonnot ovat taikauskoa. Tätä ei toki tuoda esiin aivan kuten kristitytkään eivät jaksa selittää sitä tosiasiaa että kun he puhuvat objektiivisesta moraalista ja ateismin arvotyhjiöstä he itsekin puhuvat "kristityn näkökulmasta" ilman että mainitsevat tästä mitään. Näin ollen uskovainen voi varsin hyvin ymmärtää miltä ateistista tuntuu osallistua "eri maailmankuvan näkökulmasta" esitettyyn pilkkaan. Uskovainen kokee että ateisti joka kutsuu uskontoa taikauskoiseksi on omaan maailmankuvaansa lukkiutunut sulkusilmäinen ääliö. Samat ihmiset ovat sitten yllättävän sokeita sille että kun he syyttävät että ateisteilla ei voi olla etiikkaa, he itse ovat juuri näitä torspoilevia kusipäitä jotka demonstroivat oman ääliöytensä sen sijaan että esittäisivät mitään sellaista kritiikkiä jolla olisi penninkään painoarvoa rationaalisessa keskustelussa tai asioiden todellisen laidan selvittämisessä.
Tästä "askeleesta reilun suuntaan" huolimatta en tässä kuitenkaan malta huomauttaa että uusateismista pahastuneet ovat siitä huonossa raossa, että ateistien puolella pääargumenttina ei ole se, että uskovaiset ihmiset ovat pahoja tai että uskonto olisi opeiltaan ristiriitainen pahuuden kanssa. Sen eettinen oppi on että uskontoa voidaan helposti käyttää pahaan. Sen sijaan uskovaisten puolelta klassinen lähestymistapa on selittää että ateisteilla ei voi olla etiikkaa jos he olisivat järkeviä ihmisiä ateismissaan. Ja että ateisti voi olla hyvä, mutta jos ja vain jos hän kumartaa uskovaisuudelle ja hyväksyy kristilliset arvot ja kristillisen kasvatuksen moraalinsa lähteeksi. Eli ateisti on hyvä vain jos hän on niin irrationaalinen että hänet jossain vaiheessa voidaan hämätä joiltain osin kristityksi.
Tässä on niin helvetin iso kunnioitusero, että sanon suoraan että olen Mehtan kanssa yksimielinen siitä että tämä puoli on jotain jota järkevä ja kohtelias tai edes minimitasolla rationaalisuuden pinnalla pyörivä kristitty sanoo lainkaan. On asioita joiden sanominen ääneen missä tahansa paljastaa oman totaalisen ja hyvin syvällisen tyhmyyden. Ja väite "ateisteilla ei voi olla etiikkaa" on yksi näistä.
Tunnisteet:
Aristoteles,
arvotyhjiö,
ateismi,
Camus,
Craig,
Harris,
kohteliaisuus,
Luper,
Mehta,
metaetiikka,
Nietzsche,
objektiivinen moraali,
Peel,
Plantinga,
poliittinen korrektius,
teleologia,
uusateismi,
Weinberg
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)