Yksinäisempi kuin tämä

Steve Earlyn alkuun laittamani kappale kuvastaa sitä, miten country on ruikutusmusiikkia. Country on jossain määrin maineessaan "miehien musiikkia", mutta silti tai juuri siksi yleisen machoilun sijasta ne ovat jonkinlaista "vanhanaikaista emomusiikkia". Hyvin usein toistuva teema on nostalgian lietsominen. Kappaleissa kaivataan jotain menetettyä. Tarinoihin voi laittaa häijyn kulman siitä, että siinä kaivataan jotain jonka arvoa ei ole osattu ymmärtää ennen kuin se on menetetty.

Ja tämä onkin nähdäkseni hyvin suora palautus Sartreen. Hänen maailmaan olemassaolemattomuudelle saatiin merkitys. Ateismissa heitettynä olemisessa ateismi oli jonkinlaista yksinäisyyttä. Ideana oli tietysti se, että olemassaolemattomuudella oli väliä koska ajatus Jumalasta oli saanut jonkinlaisen merkityksen. Tätä eksistentiaalista surumielisyyttä sitten edustaa vaikkapa Timo Hännikäinen. Hän on "Mesikämmen" -blogin haastattelussa kuvannut ateismia raskaaksi.

"Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Minun ei ole vaikeaa ymmärtää tätä. Sillä Hännikäinen on kirjailija. Peräti genrekirjailija. Hän on mestarillinen erityisesti yhdessä asiassa. Ruikuttamisessa. (Ja ei, tämä ei ole moite. Pidän countrymusiikistakin, vaikka se on kieltämättä jossain määrin hävettävää. Samoin pidän Hännikäisen kirjoistakin.)

Eksistentiaaliset ruikuttajat taas ovat tulleet tutuksi myös uskonnollisina versioina. Silloin selitetään miten ateismi on arvotyhjiötä jossa ei ole merkitystä ja sisältöä. Usein he näyttävät puhuvan lähinnä omasta puolestaan. Usein tässä on taustalla ajatus etiikasta. Jossa ateisteille merkityksellinen elämä olisi mahdoton mysteeri. Tässä he usein lähinnä määrittävät että moraalin tulisi olla jotain jonka vain erehtymätön ikuinen ja muuttumaton lähde voisi komentaa. Näissä ydinongelmat tiivistyvät siihen, että (a) argumentit kaatuvat jollain tavalla euthyfronin dilemmaan tai sen varianttiin, kuten vaikka Craigin argumenteissa on käynyt. (b) Moraalin määrittelyehdot kertovat lähinnä että kristinuskon näkökulmasta ateistit eivät voi saavuttaa oikeanlaista etiikkaa eli ateistit ovat harhaoppisia, joka ei ole kiinnostava tai yllättävä tulos. (c) He ohittavat sen että moraali on määritetty ateisteilla ihan eri tavalla, ja esimerkiksi Steven Luperin moraalimalli on sisäisesti koherentti ja se nojaa täysin maallisiin konsepteihin, kuten ihmisten pitkäaikaisiin tavoitteisiin ja siihen että pyrkiminen, yrittäminen ja silloin tällöin onnistuminenkin ovat nimenomaan merkitystä antavia asioita.

Henkenä on se, että jos ei usko Jumalaan, ei ole yksinkertaisesti kokenut elämää. Muistan hetken, kun eräs pohjanmaalainen vanhempi rouva vihjasi että minun uskonnottomuuteni johtuu vain siitä että en ole koskaan ollut kovassa paikassa. Isäni sattui olemaan paikalla ja hänen reaktionsa oli huvittunut. Nainen, joka ei tiennyt minun elämästäni mitään, lähinnä demonstroi tuolla lauseella sen että hän ei tiennyt minun elämästäni mitään. Tämä pohjanmaalainen rouva ymmärsi lopettaa.
1: Kaikki eivät tee niin, moni siirtyy tässä vaiheessa puhumaan siitä miten uskonnottomuus johtuukin "traumatisoitumisesta". Mikä kertoo siitä että tässä lähinnä tuomitaan ja selitys rakennetaan jälkikäteen. Sävy ja syyttäminen on tärkeämpää kuin koherentti argumentaatio. Joten voivat minun puolestani haistaa paskan joka heidän omien aivojensa ja humaaniutensa paikkaa toimittaa. Ja jos heidän keskusteluasenteensa on tuo, niin on ihan käsittämättömän moukkamaista ja ääliömäistä valittaa siitä että joku nyt ylenkatsoo ja on snobistisen epäkohtelias. Mutta en ranttaa tästä nyt tämän enempää tästä.

Oma suhteeni uusateismiin on kuitenkin hyvin etäinen. Olen tietyllä tavalla hyvinkin samassa ruikutuskuplassa kuin Hännikäinen. Uusateistien kohdalla tilanne on hyvin toinen. Harvalla heistä on mitään oleellista taustaa ja tottumusta ; Maallistuneessa kulttuurissa mitään syvää yhteyttä mihinkään uskontoon ei ole ollut. Tällöin Jumalasta luopuminen ei rinnastu siihen että jokin teiniromanssi menee pilalle. Se rinnastuu siihen että joku toisen kaupungin asukas jota et ole koskaan tavannut ei ole koskaan syntynytkään. Siinä ei mitään angstia koeta.

Oma angstini on sitten toisenlaista. Se iskee siihen mitä näissä uskomiseen uskomiseen nojaavissa argumenteissa usein ohitetaan. Nimittäin se, että niissä on yleensä jonkinlainen sisäänrakennettu oletus hedonismin ihanuudesta. Eli helppo tie on oikein tie. Jos elämä ja onnellisuus on vaivatonta, sen täytyy olla se paras. Itse näen että on olemassa sankarillisia teitä ja sitten on olemassa laiskoille puolielämää tavoitteleville luusereille sopivia oikoteitä. (Itse en pysty kulkemaan ensimmäistä mutta en suostu kulkemaan jälkimmäistä. Ja jos minut pakotetaan kulkemaan jälkimmäistä, mieluummin tapan itseni.)

En kuitenkaan koe ruikuttamista oleelliseksi. (Ongelmani on enemmänkin kosto. Ja oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan näiden relaatio ; koston ja oikeudenmukaisuuden suhde on se, että ne eivät ole sama asia.) Sillä tilanteeni on rehellisesti sanoen sen suuntainen että en pahastu näille kaikenmaailman pohjanmaalaisille rouville. Sillä kun joku eksistentiaalinen ruikuttaja tai omia kokemuksiaan rietasteleva uskovainen kertoo minulle elämiensä haasteista, tarinoilla on yleensä yksi sisältö. Tiedostan heidän tuskansa, mutta tajuan että meidän välillämme on syvä kokemuskuilu. Sen voisi tiivistää "Life" -televisiosarjasta nappaamaani lausumaan ; "You think you hit bottom, Rick? You have no idea how far down this goes, do you? You think you're bad, you think you got a demon inside of you? You don't even know what that means!"

Jos joku yksinäisyys Jumalasta olisi ongelma, niin voi voi. Käsitin syvästi joskus 12 -vuotiaana, että minusta ei pidetä. Ollenkaan. Ystäviä ei ole. Perhe on enemmän ongelma jota käsitellään kuin jokin joka tarjoaisi ns. välittämistä.  Itkin asian läpi silloin. Sitten tiedostin että jos nämä ovat totta, tämänlaiset ovat vain olotiloja. Ei tälläisiä tarvitse itkeä. Muuten ei voisi muuta tehdäkään. (Ja sitäpaitsi ei se mitään autakaan. Heikkous houkuttelee esimerkiksi kiusaajia ja uskonnollisen ideologian levittämisestä ihastuneita ihmisiä joille olet kiva väline heidän pyrkimyksilleen.) Ja tämä oli sitä aikaa jota pidin lapsuudessani sinä valoisimpana vaiheena, ajanjaksona jolloin asiat menivät tavallisesti. (Pahin materiaali tuli vasta myöhemmin.)
1: Toki tästä seuraa ns. mielenterveydellisiä epävakaustiloja. Mutta nähdäkseni kukaan joka ei ole vakavasti harkinnut ja yrittänyt itsemurhaa ei ole riittävästi tutustunut aiheeseen. Tätä hetkeä ennen voi vielä pitää jotain valheellista illuusiota siitä että asiat menevät joka tapauksessa hyvin. Ja että jokin Jumala ei koettele yli oman tarpeen. Tämä varsin kova askel tarvitaan. Sitä ennen on vain ruikuttamista ja ideologista optimismia joka ei perustu maailmaan vaan utopiaan jota voidaan ylläpitää oman sattumalta onnekkaan elämänhistorian vuoksi.

Nostalgiaitkuiset countrymuusikot ja eksistentiaaliset ruikuttajat ovat vasta pudonneet pohjalle. He eivät ole tiedostaneet, että pohja putoaa pois ja että sen alla on vielä pirun paljon tilaa. Jossain vaiheessa tämä kasvaa ymmärrykseksi siitä miten paljon joka tapauksessa on vielä pudottavaa. Kiipeäminen ylös ja menetyksien haikailu katoavat. Siinä vaiheessa ruikuttaminen muuttuu tietoisuudeksi siitä mitä kaikkea menetettävää vielä on. Sen jälkeen joku hiton jumalasuhde tuntuu mitättömältä pikkuroskalta. (Kuten suurin osa ihmisistäkin. Ihmisistä joiden suurin epäesteettinen aktio on se, että he eivät ole tehneet itsemurhaa jo useita vuosia sitten.)

Nähdäkseni vasta tällä tasolla elämällä on itseisarvo. Ainakaan millään muulla sitä ei enää voi oikeuttaa tai välineellistää. Sitä ennen ihmiset leikkivät ehtoleikkiä. Tässä kohden vastaan tuleekin Schopenhauer, joka mainitsi tylsyydestä sen, että jos ihmisen elämä olisi itsessään arvokasta, ei tylsyyden kokemusta olisi. Asetamme kuitenkin elämällemme toiveita ja ehtoja. Eksistentiaaliset ruikuttajat elävät hedonistis-välineellistetyssä ehtomaailmassa jossa elämällä ei ole itseisarvoa, merkitys siihen kun syntyy vain ehdoin.
1: Schopenhauer nähdäkseni tulkitsi tylsyyden osittain väärin ; Maailma on niin suuri paikka, että sieltä kyllä löytyy kiinnostavia ja innostaviakin asioita niin paljon että vaikka koko elämän kuluttaisi niiden kanssa, niin näkisi vain alle promillen kaikesta. Tai vielä vähemmän. Tylsyys johtuu siitä missä ja keiden kanssa tosiasiassa joutuu viettämään aikansa. Olemassaolon rikkaus ei merkitse, se mihin omassa elämässään törmää merkitsee. Kuitenkin Schopenhauer muistuttaa että jos asetamme minkään ehdon merkitykselle. Eli jos vaikka sanoo "mielekäs elämä onnustuu vain uskossa, jokaisella on syväänvedetty tarve Jumalasuhteeseen" niin tosiasiassa väittää että ihmisen elämällä ei ole itseisarvo vaan vain välinearvo.
2: Ja rehellisesti sanoen tässä vaiheessa ei heittäydy ensimmäisen new age -mystokon syliin vaan käsittää miten aidosti ja syvästi pahaa ja epäesteettistä työtä tämä tekee elääkseen. Eksploitaatio, sosiaalipornottelu, juorujen kuuntelu ja valheellisen toivon antaminen ilman että oikeasti korjaisi asiaan liittyviä aitoja tiloja ovat syvää julmuutta. Tämän tietää jokainen jolle on annettu väärää toivoa ja jotka ovat tätä menettäneet riittävän monta kertaa. (Halu tehdä itsemurha on mittari siitä että on riittävästi. Tätä tasoa ylempänä ovat lähinnä saakelin onnekkaita paskiaisia.)

Eräässä mielessä jos jouksuhaudoissa ei ole ateisteja, se on argumentti juoksuhautoja vastaan. Jossain mielessä se kertoo myös siitä että monet uskonnottomat eivät tarvitse mitään kuoppia joihin kaivautua kyyristelemään kuolemanpelossa kuin jotkut pikku pelkurit. Ehkä jos kristityt nousisivat sieltä poteroista ja avaisivat silmänsä, he voisivat nähdä kaduilla ihmisiä ja asioita jotka muuttaisivat heidän mielensä..