Pekka Särkiön tapaiset ihmiset ovat sitä mieltä että jarruja ei tarvitse pitää päällä. "Rehtori johdatti asiallisesti virteen. Hän totesi, että olemme suvaitsevia toisiamme kohtaan. Samalla arvostamme omia perinteitämme. Etukäteen koteihin oli lähetetty viesti juhlassa laulettavasta virrestä ja ohje siitä, kuinka sen ajaksi poistutaan, jos ei halua osallistua tähän kohtaan juhlaohjelmaa." Hän itse ei toki liene niitä ihmisiä jotka joutuvat vakaumuksensa vuoksi koskaan poistumaan mistään. Muutoinkin tästä suostuttelurakenteesta mieleen tulee semikomediallinen pseudorealistinen kirjeenvaihto uskovaisen opettajan, ateistisen vanhemman ja lupalapun kanssa. "Vapaaehtoisuus" on jännittävä asia jos lapuissa on valmiiksi rastitut ruudut ja muutenkin henkenä on se, että se ei ole indoktrinointia mutta on samalla tärkeää jotta lapsi saisi kuulla toivosta ja pelastuksesta jonka vain kristinusko voi suoda. Ja jossa sävynä on se, että suvaitsevaisuus tarkoittaa nimenomaan kristittyjen suvaitsemista. Ja että sen ulkopuolella esimerkiksi vanhemmuutta ei hallita. Ja että jos indoktrinointi huolettaa niin ratkaisuna on se, että sekä lapsi että vanhempi osallistuu indoktrinoivaan tilaisuuteen. Tämä vastaa komediallisuudestaan huolimatta yllättävän lähelle sitä mitä oikeassa elämässä tapahtuu.
Kenties Sirkiön samastumista tilanteeseen voisi nostaa esiin vaikka Napoleonin kompleksien esiintuomalla vertauksella. Kristityt eivät osallistuneet rituaaliseen tilanteeseen rooman valtakunnassa. "Rooman valtakunnassa kristityt näet joutuivat toisinaan ennen 300-lukua vaikeuksiin, kun kieltäytyivät suorittamasta täysin symbolista riittiä keisarin ja valtion hengen suojelemiseksi. On syytä muistuttaa, että pakanallinen Rooman valtakunta oli yleisesti ottaen keisariajalla uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa ja synkretismissä aivan toista luokkaa kuin kaikenlaista maailmankatsomuksellista kilpailua pelännyt ja inhonnut kristinusko enimmän osan historiastaan. Rooman valtakunnassa sai harjoittaa aivan itse haluamaansa uskontoa, kunhan pidättyi ihmisuhreista ja muutoinkin noudatti lakia ja järjestyssääntöjä. Rooman oma valtiollinen religio oli virkamiestoimintaa, jossa byrokraattipapit suorittivat tietyt riitit tarkasti määrätyssä järjestyksessä suotuisten ennusmerkkien (useimmiten lintujen oikeanlainen lento) informoimina. Rooman kansalaisen ei ollut välttämätöntä osallistua palvontamenoihin, ja itse asiassa tietyt osat temppeleistä olivat vain ao. virkamiesten ulottuvilla." Kristityt eivät suostuneet. Pitivät asiaa pahana. Omantunnon halveksunta "pikkuasiana" onkin sitten se retoriikka johon nykyajan kristityt viittaavat kun he ovat vallassa. Valta on jännittävä asia, se määrää kenen omatunto painaa kaiken ja on syvin arvo jota kunnioittaa. Ja milloin ei. Niin rooman valtakunnassa kuin tämän päivän suomessa.
Ajattelin kuitenkin, että jos kulttuuriperinnettä pitää suojella, niin asian voi kenties hoitaa muutenkin kuin yhteislauluna. Nythän keskustelu on hyvin vahvasti sitä saako Suvivirsi olla osa yhteistä juhlaa. Ja yhteislaululuonne kuuluu oleellisena osana sen rakennetta. Mutta jos katsotaan laulua rajoittavia argumentteja, niissä korostuu usein juuri se luonne että yhteislaulu on sitouttava tilanne. On hyvin raskasta poistua kaiken kansan edessä muualle, se on sosiaalista leimautumista jos sen joutuu tekemään satojen ihmisten edessä. (Jokainen joka on poistunut elokuvasta kesken kun se on ollut niin paska tietää tämän tunteen. Harva kehtaa, katsoo huonon elokuvan loppuun asti, kärsii koko rahan edestä ennemmin. Heilläkin on aavistus siitä miten vaikeaa tämä poistuminen käytännössä on vaikka sitä tarjotaankin "ratkaisuna".)
Mutta argumenttien ytimessä olevat teemat heikkenisivät huomattavasti jos "Suvivirsi" olisikin yhteislaulun sijasta esitys jonka tekisivät vaikka vapaaehtoiset oppilaat. Siinä ei olisi samanlaista sitouttamista ja osallistuttamista. Siihen voisi sanoa jopa että tämä ei ole yhteislaulu, mutta vanhemmat joka tapauksessa saattavat emootiopäissään laulaa lastensa esitysten mukana, joten siihen on mahdollisuus jos kehtaa laulaa toisten esitysten päälle.. Kenties tämänlaisia ratkaisuja olisi kannattanut toteuttaa rooman valtakunnassakin. Niitä kutsutaan kompromisseiksi. Niissä yleensä kuunnellaan molempia osapuolia. Se on myös sitä aitoa kunnioitusta. Eikä sitä että väitetään että kun ollaan erimielisiä niin että se suvaitsevaisuus on siinä että tehdään aina kaikessa juuri kuten kristityt sanovat. (Mikä on nykytila.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti