Äidin paikka (lapsia tiellä)

Suomessa äidille annetaan erityinen asema perheeseen ja etenkin lapsiin nähden. Perinteisesti on nähty että äidin tehtävänä olisi huoltaa lapset ja koti. Tämä toisaalta korostaa sitä miten usein nimenomaan naiset valittavat siitä, että miehet eivät riittävästi tai tasapuolisesti tee kotitöitä ja hoida lapsia. Ja toisaalta monet miehet moittivat että yhteiskunnan tasa-arvon puute on siinä, että äidit saavat lapset usein erotilanteessa. Tässä mielessä äitienpäivää voidaan jopa pitää relevantimpana juhlana kuin isänpäivää. Onhan sekä äitiys että isyys sidottu lapsen saamiseen. Mutta kyseessä on kuitenkin myös työmääristä. Ja symbolisesti siitä kumman sukupuolen tehtäväksi mikäkin asia nähdään ja kumman uskotaan sitä mitenkin toteuttavan.

Siksi onkin hieman yllättävää katsoa liikennemerkkejä. Niihin on asetettu ihmisiä. Tarkkasilmäinen voi jopa huomata perhepotretin. Kuvassa on selkeästi isä ja lapsi. Jotka pitävät toisiaan kädestä. Kaikkialla ei ole näin. Erikoista kyllä myös ulkomailla jalankulkeminen nähdään joksikin jota tehdään nimenomaan perheen kanssa. Mutta Berliinissä kävely nähdään äiti-lapsi -toiminnaksi. Joku voisi lähteä ylitulkitsemaan Tiellä olevia Merkkejä. (Antaen niille suuret etukirjaimet.) Ja esittää joko niin että täällä pohjoisessa nähdään että isän olisi panostettava lasten kasvatukseen. Tai sitten että se korostaa hyvin vahvasti sitä että äidin paikka on kotona.

Vanhemmuuden ensimmäinen muotoilu.

Kenties siksi on hyvä että äitienpäivänä äitien paikka ilmiselvästi on ulkona, julkisessa tilassa. Se korostaa että ainakin kerran vuodessa äidin paikka on muuallakin kuin kotona. Tosin tässä kohden olen hyvin häkeltynyt. Sillä en oikeastaan ymmärrä mitä sanomaa äitienpäivä oikeasti ja oikeastaan kantaa. Sillä äitienpäivä näyttää samanaikaisesti korostavan äitiyden hyvin erilaisia puolia. Puolia joiden yhdistäminen tuntuu olevan hyvin vaikeaa.
1: Ensinnäkin se korostaa äitiyttä jonain naiselle luonnollisena asiana. Että lapset ja äiti ovat jonkinlaisia symbiootteja. Tätä kulmaa korostaa kulttuurin opettama sentimentaalinen kasvatuksen sentimentalisointi. Se jossa korostetaan että se oli jotenkin erityisen suurta, että ei ollut maho ja sitten pidit ne hengissä. On luonnollista että heteronormatiivisessa maailmassa äitiys nähdään naiselle luonnollisena ja helppona asiana. Sillä sen perusteesinä on korostaa että mies ja nainen ovat "ilman variaatiota" samanarvoisia mutta erilaisia. Että naisen lahjakkuus olisi sitä kotona pysyvää sorttia. Mies taas hallitsee ulkomaailmaa ja julkista tilaa, kenties jopa lasten kanssa.
2: Toinen äitienpäivän äitiys sitten korostaakin miten äitiys ei olekaan mikään helppo ja luonnollinen asia jonka naiset hoitavat itsestään. Siinä äitiys nähdään sankaruutena. Kasvatusponnistelut idealisoidaan. Äitiys olisi siis velvollisuus tai jopa jotain joka vaatisi ponnisteluja yli kaiken velvollisuuden.
+: Jos nämä osat vain sovittaisi yhteen, lopputulos olisi melko ahdistava. Siinä nainen lokeroidaan luonnolliseen osaansa, jonka kautta hänelle on langennut samantyyppinen erikoinen velvollisuus. Marttyyriys olisi luonnollinen osa ja velvollisuus ja molemmat osat vahvistaisivat sitä että äidin olisi tehtävä tietty asia koska jos äiti ei sitä tee, niin kukaan ei. Tematiikka tässä muodossaan on tuttu supersankaritarinoista.

Vanhemmuuden toinen muotoilu.

Teknisesti ainut este minun ja vanhemmuuden välillä on oikeassa ajassa ja paikassa toteutettu ejakulaatio. Tämänlainen pieni asia voi muuttaa todellisuutta syvästi, mutta se on toisaalta myös ennustettava ja halittava ilmiö. Siksi itse, tietoisesti ja tahallisesti lapsettomana, katson äitienpäivää tavallaan hyvin lapsellisesta vinkkelistä. (Siinä mielessä että olen joidenkin lapsi mutta en kenenkään vanhempi.) Jossain mielessä tämä kontrasti kuitenkin ilmituo ja korostaa sitä että niinkin mitätön asia kuin oikeassa ajassa ja paikassa tapahtunut ejakulointi voi muuttaa maailmaa ja ihmiskohtaloita syvästi. Ja tämä muutos - tai se että muutosta ei tapahdu mutta tietää sen mahdollisuuden olemassaolosta - antaa asioille merkitystä. Tässä mielessä äitienpäiväänkin voidaan saada kontrastin kautta sisältöä.

Koen että lapsettomuus on syvemmässä tarkastelussa elämänlaadulliselta kannalta parempi ratkaisu. Ainakin omalla kohdallani.
1: Kyseessä ei ole pelkästään omissa paheissani, kuten laiskuudessa, itsekkyydessä, huonossa ihmistenhallinnassa, epäkäytännöllisyydessä. Ei edes siinä kun ne yhdistetään hyveisiini jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon ja itsetuntemukseen.
2: Samoin takana ei ole edes paikoitellen läpitunkeva elämäkielteisyyteni, ja sen synnyttämä ajatus siitä että kenties ei ole eettisesti soveliasta antaa kenellekään elämän "lahjaa" kärsittäväksi tämmöisessä paikassa.
3: Ratkaisu on toki myös ekologinen ja luonnonvaroja säästävä, mutta tämä on enemmän valinnan positiivinen sivutuote kuin mikään sellainen.
+: Kaiken kaikkiaan ambitioni, taitoni ja jopa horjuvat sosiaaliset kykyni kehittyvät varmasti pidemmälle, jos jokapäiväisten toimieni keskiössä ei ole taukoamaton kommunikointi keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. (Olenkin tämän viimeisimmän takia jopa yrittänyt katkaista yhteyksiä suurimpaan osaan aikuisia ihmisiä.) Ja tämä on se valinta jonka jokainen vanhempi tekee. (Tai sitten jättää hölmöyksissään tekemättä jolloin hänen olisi pitänyt tehdä se.)

Oma syvin teemani on uhrauksien ja epäonnistumisen summa. Samoin kukaan ei ole luonnollinen äiti tai uhrautuva. Saati supersankari. Luulen, että minua ja monia vanhempia yhdistää, kontrastin molemmin puolin, kasvattajana epäonnistumisen pelko.
1: Vanhempi joutuu aina olemaan pettymys lapselle.
     1.1: Ensinnäkin vanhempi joutuu aina olemaan jollain tavalla sellainen olento joka kertoo toiselle eksistoivalle olennolle sellaisia uutisia kuin että joulupukkia ei ole olemassa. (Ja se, että tätä tekee keskenkasvuiselle rääpäleelle ei jostain syystä helpota prosessia.) Laajemmassa mielessä tämä tarkoittaa sitä että lapseta joudutaan kieltämään jotain asioita. Ja vielä laajemmassa mielessä joskus lapselle ei onnistu antamaan jotain jota tämä haluaisi ja jonka tämä kenties jopa ansaitsisi. Tässä kohden vanhemmilla on koko Maslown tarvehierarkia kiivittävänä. Ja epäonnistuminen jollain tasolla on ilmiselvää.
     1.2: Toisaalta vanhemmilla on lapsiin toinenkin pettymyksen lähde. Nimittäin se, että kasvattajalta saadaan asioita. Asioita joita ei pääse pakoon. Sen tyyliset asiat kuin geenit ovat luonnollisesti varsin ohittamattomia. Mutta toisaalta vanhemman tehtävänä on myös hallita lapsen identiteettiä. Aina nimeä myöten. Ja harrastuksia. Tässä mielessä on taattua että lapsen elämään tulee kaikkia sen tyylisiä kiusoja ja riesoja joita maailma nyt ylipäätään muutoinkin keksii aivan kaikille aivan koko ajan muutoinkin. On taattua että jopa tylsin ydinperhe-elämä tarjoaa jälkikasvulle mahdollisuuden kutsua elämää "ankeaksi" - tai "traumaattiseksi" - ja että tämän nurinan takana on vähintään semifaktuaalista pohjaa.
2: Toisaalta lapsi on aina pettymys, etenkin jos ajattelee lapsen parasta eli asettaa edes jonkinlaisia ambitioita heidän ylleen. Tässäkin ihmisyydellä on tarjottavana kaikkea sellaista mitä lapset eivät tee ja sitä mitä he tekevät. Odotuksia rikotaan, pitkään panostettu harrastus hylätään teini-iässä, ja lapsi kääntyy pois vanhempien arvostamasta uskonnosta. Tai jos ei näitä, niin lapsilla on koko Maslown tarvehierarkia käytössään ja takanaan universumin kenties suurin ja kaikenkattavin voima, epätäydellisyys. Tämän voiman vuoksi lapsi paljastuu joko luonnostaan laiskaksi peruskaveriksi, tai sitten hän jotenkin kummuttaa arjen ankeudesta tai traumoista ison nipun erilaisia tekosyitä, joiden vuoksi hän sitten on ponnistelematta itselleen ja/tai vanhemmilleen mielekkäiden asioiden eteen.

Toisin sanoen vanhemmuus tarkoittaa sitä, että valitsee omien ambitioden, taitojen ja sosiaalisten kykyjen sijasta sen taukoamattoman kommunikoinnin niiden keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. Tästä kulmasta minun on helpompi ymmärtää - tai ainakin sietää - sitä, että että oma äitini oli samanaikaisesti uhrautuva ja ahkera, että sellainen joka usein korosti marttyyrinrooliaan. (Ilman tätä ahkeruutta marttyyriys olisikin ollut voimatonta, mutta tähän yhdistettynä se on luonnonvoima.)

Tässä mielessä on helppoa tiedostaa oma syvä ja perimmäinen riesaluonteeni. Taatusti minuun uhratun ajan olisi voinut panostaa toisin. (Luultavasti peräti järkevämmin ja paremmin.) Kaikki eivät ehkä ole luontaisia vanhempia, ja joskus vanhemmuuden ja eivanhemmuuden välillä on vain väärinajoitettu ejakulointi. Ja vaikka lahjakkuutta olisikin, niin joskus lapsissa on joka tapauksessa liikaa. Eikä kukaan taivu supersankarin rooliin, ei ainakaan jos kaupantekijäisinä ei saa supervoimia - ei varsinkaan hymyillen.
1: Ja eräässä mielessä se, että tämä riesaluonteeni on joskus ilmituotu on tärkeä asia. Monien filosofien mukaan viisauden ytimessä on nimenomaan se, että raaka ja paljas totuus kerrotaan silloinkin kun se kenties on epämiellyttävä. (Ja se, että tämän kertoo keskenkasvuiselle rääpäleelle ei tee siitä kertojalle helpompaa.)
2: Toisaalta tämä vanhemmuuden tehtävän haasteellisuus ja epäonnistumisen väistämättömyys korostaa sitä että kenties epäkohteliaisuuskin on osa tätä kaksisuuntaista epäonnistumisprosessia. Jossa esimerkiksi masennus ja lastenkasvatuksen vaatima työmäärä, etenkin työn kautta saatujen onnistumisten varsin epätasaiseen laatuun yhdistettynä, on syytä muistaa että jokainen tarvitsee joskus huilia. Että joskus äidin paikka olisi nimenomaan ulkona. (Tai kakaroiden ja isän ainakin.)