Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.