sense and nonsensibility (eli tiederunkkarius vai paatunut naturalismi)

Päivitän blogia melkomoista tahtia (4600 tekstiä muutamassa vuodessa). Moni tuntuu sekoittavan tämän (a) älykkyyteen (b) tarkkanäköisyyteen (c) sujuvasanaisuuteen. En kuitenkaan ole mikään nerokas tai muutekaan näppärä kyhäilijä. Pikemminkin tausta selittyy "Ei oo totta" -blogin huomauttamilla puolilla. Pääasiassa tottumuksella. "Ja nyt tulee se bisnessalaisuus: Valmistelen tunnin puheenvuoroa noin 15 minuuttia. Se kuulostaa tietenkin idiootilta. Asiakas maksaa usein tonneja, ja minä muka hutaisen koko homman kasaan vartissa? Kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on siitä, että olen kirjoittanut työkseni 17 vuotta ja kouluttanut 14 vuotta. Tänä aikana olen koonnut sellaisia toimintamalleja, että pystyn puhumaan tunnin verran tiukkaa asiaa vartin valmistelulla. Tiedän tarkkaan, mistä on hyötyä ja mistä ei. Asiakas ei maksa minulle vartista. Hän maksaa minulle 17 vuodesta."

Paitsi että minulle ei maksa kukaan, koska olen amatööri. Ja amatööriydessä on tavallaan kysymys rakkaudesta. Tämä blogi syntyy pakkomielteisyydestä. Jota moni pitää jopa huonona. Esimerkiksi ihmiset voivat olla huolissaan siitä miten jatkuva asioiden pyörittely polttaisi loppuun. Miten ponnistelu ja kiinnostus kenties vääristävät todellisuudentajun. Ja miten maailmassa on muutakin kuin sammakonkudun punnitseminen.

Ja rakkausteema sitoo minut Rauno Räsäsen tuoreeseen blogaukseen siitä miten mielenhäiriö ja tarkkanäköisyys ovat vaikea asia. "Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä." Lausunnossa korostuu miten rakkaus muuttaa perspektiiviä. Ja tämä perspektiivien ero on se joka sitten saa ihmiset huolestumaan vaikka siitä että joku taas jaksaa jauhaa kaikenmaailman jeesusteluasioista. Tai viitsii punnita sammakonkutua.

Tässä kohden kysymys on tietysti totuuden sijasta merkityksessä. Esimerkiksi itse painin sen kanssa miten skeptikkona ja tiedearvostavana kohtaan toistuvasti erilaisia nimityksiä. Sellaisia kuin "paatunut skientisti" ja "tiederunkkari".

Näistä paatunut skientisti tietysti viittaa vanhahtavaan näkemykseen jossa objektiivinen ja subjektiivinen leikataan toisistaan erikseen - näkemys jota Quinen kannattajana pidän äärimmäisen vieraana. Silloin objektiivisesti ajatteleva olisi stoalainen, ihanteena olisi tunteiden tukahduttaminen. Korostan että tunteminen, tärkeänä pitäminen ja koettelu ovat eri asioita. Merkitys ei ole dogmaattisuuden ja irrationaalisuuden synonyymi. "Paatunut naturalisti" vihjaa että olisi jokin puhdas järki joka lamauttaisi ihmisen.

Siksi "tiederunkkari" onkin parempi ja jossain määrin mieluisampi käsite. Se kun muistuttaa siitä, että jos "Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’]." niin tässä tehdään tunteista lokerikko joka vaikuttaa ihmisiin. Ja jos näin voidaan tehdä, niin täsmälleen sama osuu myös rakkauden käsitteeseen. Jos voimme objektisoida miltä tuntuu olla rakastunut ; Jos voidaan sanoa että "rakkaus vaatii kuuliaisuutta" ja että se on "perimmältään spontaani tila", "johon ketään ei voi pakottaa - ei itseään eikä muita?" niin tehdään yleistys joka nähdään jotenkin yleisinhimillisenä. (Jossa esimerkiksi oletetaan myös se että oma muisti on varmaa ja kertoo jotain realistista ja että tämä omaa itseä koskeva kokemus voidaan yhdistää muihin ihmisiin.) Ja tästä tehdään peräti normatiivinen ihanne.
1: Kuitenkin jostain syystä näissä maailmoissa aina kerrotaan mitkä maailmankuvat ja merkitysketjut antavat oikeaa merkitystä ja mitkä kiistävät sen. "Tiederunkkari" käsite muistuttaakin siitä että tosiasiassa "rakkauden" ja "vietin" eritteleminen toisistaan on sekin itsessään normatiivinen luokitelma. Joka kertoo lähinnä siitä että rakkauskin on tavallaan vain vietti jota arvostetaan. Tiederunkkari voi olla kiinnostunut asioista tavalla joka muistuttaa syvästi rakkauden innostunutta pakkomielteisyyttä.
2: Itse asiassa takana on myös dualistisuuden filosofia. Eli väite siitä että tiedetään minkälaisia mieli, rakkaus ja vietit Todella ovat. Siinä rakkaus itse asiassa yritetään erottaa omaksi metafyysiseksi essenssikseen, joka on eri tasolla kuin vietti. (Vietit taas sitten, kenties, olisivat redusoitavissa hormoneiksi ja näin saadaan ero rakkauden ja kiiman välille.) Kuitenkin objektiivisen ja subjektiivisen tiukka erottelu toisistaan unohtaa sen, että tosiasiassa jos naturalistit ovat oikeassa niin tunteet ovat aivotoimintaa, niin tosiasiassa mitään tiukkaa erottelua ei edes voida tehdä. Olisi lähtökohtaisesti väärin väittää että empiria olisi tunteettomuutta. Tai että tiede rajaisi tunteet todellisuuden ulkopuolelle. (Saahan sitä väittää että humanistit ovat kieltämässä tunteita koska pian vain rakkaus olisi sallittua. Roskapuhetta ja pelottelua se silti olisi.)

Voidaankin jopa sanoa että klassinen tapa väittää että merkitys on subjektiivista ja objektiivisen tavoittamattomissa on itsessään maailmankuvallinen oletus. (Vaikka moraalia kenties koskee "is-ought" -ongelma, voidaan ihmisten mieltymyksiä ja tunteita lähestyä. Eli emootiot ovat sitten hyvinkin empirian piirissä ; Joka muistuttaa suhdettani evoluution ja moraalin selittämisen välillä. Jos katsot että yhteistyö on moraalista niin evoluutio kyllä selittää sen. Se nimittäin selittää miksi teemme yhteistyötä, evoluutio itsessään ei vain todista onko tämä yhteistyö sitten eettisyyttä vai ei.) Ja tämän huomion jälkeen se että jossain on tai ei ole merkitystä tai maailmankuvallisuutta on merkityksetöntä. Monesti näyttää että asioita kritisoidaan tuomalla esiin niiden taustamaailmankuvia. Nämä huomiot ovat kuitenkin "enemmänkin triviaaleja kuin epätosia". Kun kaikessa on merkitystä, arvotyhjiötä ei koskaan ole. (Ja näin ollen ideologioihin fiksoituminen on vähän sitä että kun ainut työkalu on vasara niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.) Empiirisyyden täsmällisyys ja toistettavuustavoitteiden vastakohta ei olekaan subjektiivinen tunnehöttö vaan tarkkaavaisuuden puute, ignorointi. Kysymys on siitä koetellaanko asioita tarkkaavaisesti vai uskotaanko omiin juttuihin dogmaattisesti eskapistisesti kokemuspiirin vaikutussuhteet ja tapahtumien säännönmukaisuudet ja muut vastaavat niiden ilmenemisluonteet irrelevanteiksi tuhahtaen.

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että jos toimitaan Peircen hengessä niin merkityksiä ei lähinnä haeta metafysiikasta. Tietyt kysymykset ovat enemmän hybristä kuin toiset. Ja vaatimus ehdottomasta Totuudesta ovat jotain jotka sopivat loogisille positivisteille ja Alvin Plantingan kaltaisille kirkonmiehille. Nämä liian suuret kysymykset ovat vain jotain jotka on ikään kuin pakko läimiä vessan seinälle. Itse kutsun tätä elämäntapaani enemmänkin immersiiviseksi suhteeksi elämään. (Eletään kuin maailma olisi totta. Koska se kenties on.) Siinä aistit ovat oleellisia, ja empiriassa ja tieteessä on yksinkertaisesti kysymys siitä että tarkkailetko asioita vai onko maailma ja oma elämäsi niin merkityksetön että haluat ignoroida sitä niin paljon kuin mahdollista ja sen sijaan elää eskapistisissa kuplissa jotka koskevat ulottumattomissasi olevaa "mahdollisimman puhdasta metafysiikkaa" ja vaikkapa tuonpuoleista. ; Totuutta koskee erikoinen ajatus jonka "Olemisen porteilla" -blogissa ilmaistiin nasakasti : "Itse tietysti olen sitä mieltä että meidän tulisi olla totuudellisia ja rehellisiä - arvostan totuutta ja pyrin siihen. En kai muutoin opiskelisi filosofiaa? Mutta tiedostan kuitenkin, että totuuskin on arvo. Se ei ole mikään annettu päämäärä, vaan se on inhimillinen konstruktio. Vain ihminen voi pyrkiä totuuteen, koska vain ihminen kykenee arvottamaan asioita normatiivisesti." Itse yritän vain tietää ja olla viisas. Tavoitteeni on siis tavallaan vain "monta kertaluokkaa vaatimattomampi". Ja tämän eron tiedostamisen vuoksi tiederunkkariuteni on väärinymmärretty. (Voi kyynel.)

Minun tehtäväni ei ole tuomita pömpöösejä metafysiikattoman tiedon vaatijia joille kuitenkin kelpaa sitten täydellinen metafysiikka kun se hivelee heidän omaa maailmankuvaansa. Jos eskapismi on heidän ratkaisunsa, en voi heitä - ihan maailman minulle ilmenevän maailman varsin kenkkumaisen luonteen vuoksi - ainakaan syyttää mistään. Mikään rakkauden luonne, edes tiederunkkarius, ei tule pakottamalla. En ole sentään tiederaiskari.