Jonkun toisen ongelmakenttä, pessimisti ei pety.

Ryhmäpaineella on paljon tunnettuja vaikutuksia : Se saa ihmiset mukautumaan ja tekemään kuten muut. Ihminen haluaa "säilyttää kasvonsa". Tätä kautta voitaisiin ajatella että tietoisuus toisten ihmisten läsnäolosta ja valvonta saisi ihmiset toimimaan moraalisemmin.

Näin ei aina ole. Jopa "Tieteen Kuvalehti (11/2009)" tietää tämän. Se kertoo pikkuisessa jutussa katsojavaikutuksesta. Tämä on jokaiselle turvallisuusalan tehtäviä vähänkään aikaa tehneelle tuttu ilmiö. Ihmiset eivät tee ensiapua. Sen sijaan he kyselevät auttajalta "osaatko sinä varmasti". Ja sitten on tietysti niitä, jotka loukkaantuvat "kuratakkinahkapääapinalle" aka. vartijalle siitä että tämä yrittää avata väylää "lanssille". Verot on kuulemma maksettu, joten sitä saa sitten nauttia verorahojen tuomasta pikku spektaakkelista.

Ihmiset eivät nimittäin auta, jos paikalla on muita todistajia. Catherine Genovese teki tämän ilmiön myös psykologien tietoisuuteen vuonna 1964. Hän nimittäin kuoli. Tapahtumasarja kesti puolisen tuntia ja tapahtumalla oli ainakin 38 seuraajaa. Kukaan ei hälyyttänyt poliisia. John Darley ja Binn Latané lähtivät tämän tapauksen pohjalta miettimään sitä, milloin ihmiset eivät auta. Ratkaiseva tekijä oli se, että jos ihminen tietää että paikalla on muita, hän jotenkin olettaa että hänen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelma muuttuu "jonkun toisen ongelmaksi". Ja tämähän taas antaa jo Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja" -sarjassa täydellisen näkymättömyyden. Näin näyttää tapahtuvan myös todellisuudessa.

Tietenkin myös Ringelmanin efekti on samankaltainen: Siinä köydenvedossa pieni määrä ponnistelee pontevammin ja isompi määrä johtaa asenteiden löystymiseen. Tästä seuraa se, että kun köydenvetoon lisätään uusia ihmisiä, köyden vetämisen voimakkuus voi jopa vähetä.

Kun ihminen sitten kohtaa edellä mainittuja, tästä seuraa tietysti ikävyyksiä. Huomaamatta jääminen sattuu. Tässä kohden on syytä tietää että ihmisen tapa kokea muiden mielipiteet on sekin erikoinen. Tämä koskee optimismia ja itseluottamusta. Nimittäin on tunnettua että ihmiset ovat itseriittoisia: Lake Wobegon effect ja optimism bias jyräävät meidän kaikkien elämässä: Koemme olevamme "keskivertoa parempia" paljon useammin kuin tilastot sallisivat. Samoin suhtaudumme usein tulevaisuuteen positiivisemmin, ruusuisemmin kuvitelmin, kuin mitä maaima meille tarjoaa. Tämä optimistinen asenne ei kuitenkaan suojaa meitä kun sitten kohtaamme nämä elämän kolhutt. Sander Thomaes nimittäin havaitsi, että ne lapset jotka kokivat olevansa suositumpia muiden lasten joukossa, kuin mitä he ovat, kestivät muita huonommin sosiaalista syrjimistä. Sen sijaan realistinen näkemys omista rajoista auttaa. Optimismin rakentaminen taas heikentää vaikeuksien sietämistä.

Pyöreä pöytä pyörii, kaikki lapset siinä hyörii.

Johannes Liechtenauer tuli kuuluisaksi siitä, että kehitti uuden miekkailutyylin. Hän ei kehittänyt tyyliä yksin. Sen sijaan hän oli 1350 -luvun tienoolla kasannut ryhmän taitavia eri aseiden käytön mestareita, tikarista keihääseen, messer -väkipuukkoon ja painiin. Nämä mestarit yhdessä kasasivat tyylin. He yhdessä loivat yksinkertaisen nerokkaan miekkailusysteemin. He loivat yhdistämällä kokonaisuuden, jonka tekeminen olisi ollut yksin mahdotonta tai ainakin erittäin vaikeaa.

Tiedemaailmassa ajatellaan hieman samalla tavalla. Että tiedeyhteisö, tekemällä yhteistyötä toisien tiedemiesten ja eri oppialojen kautta, lähenisivät totuutta. Tätä näkemystä kannattavat korostavatkin konsilienssia. Konsilienssi kun tukee foundationalistista ajatusta siitä, että on olemassa objektiivinen eli yksittäisten ihmisten mielipiteistä riippumaton todellisuus, jota eri tieteenalat tutkivat eri näkökulmista. Siksi eri tieteenalojen ja eri teorioiden yhtenevyys tarkoittaisi subjektiivisuuden minimoimista.

Kuitenkin yhteisöllä on myös haittavaikutuksensa. Philip Zimbardon vankilakoe osoitti että näin käykin ; Kun tavalliset opiskelijat jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Vaikka kaikki koehenkilöt tiesivät muiden olevan oikeasti opiskelijoita, alkoi tapahtua outoja. Vanginvartijat käyttäytyivät sadistisesti ja vangit omaksuivat rangaistusta kärsivän roolin. Koe jouduttiin keskeyttämään, koska se oli vahdituille liian vaarallista. Robbers Cave taas osoitti, että ryhmät kilpailevat aggressiivisesti toisiaan vastaan "automaattisesti" ; Nuoret, älykkäät, pojat luulivat menevänsä leirille, tosiasiassa heidät jaettiin satunnaisesti kahteen porukkaan. Molemmat luulivat olevansa alueella yksin, kunnes heille selvisi jossain vaiheessa että siellä oli toinenkin porukka. Heti tässä vaiheessa molemmat nimesivät ryhmänsä (joilla ei aikaisemmin ollut nimeä) ja loukkasivat toisiaan. Tässä vaiheessa ryhmiä ei oltu edes laitettu kilpailemaan keskenään kisoissa. Joka päästikin valloilleen sarja aggressioita ja kummallisia rajoituksia, kuten tiettyjen sanojen käyttökieltoa. Tämä loppui vasta kun heille kerrottiin että ulkopuolinen vandaali oli käynyt häiriköimässä heidän vesivarantojaan. Yhteinen vihollinen toimi yhdistävänä voimana.

Ryhmä myös yksipäistää mielipiteitä: Solomon Asch laittoi koehenkilöt arvioimaan janojen pituuksia. Suurin osa ryhmästä oli valekoehenkilöitä, jotka olivat "paneelissa vuorossa ennen koehenkilöä". He kaikki väittivät kaikki samalla tavalla, että selvästi eri pituiset janat ovat saman mittaisia. Yllättävän moni aito koehenkilö yhtyi ryhmän selvästi silmämääräisestikin havaittavasti ehdottoman väärään mielipiteeseen.

Ryhmäpaine siis vaikuttaa suuresti ihmisiin. Tämä tarkoittaa siksi myös tiedemiehiä. Tämä tuleekin varsin hyvin esiin Thomas Kuhnin paradigmaperiaatteesta. Tätä näkemystä on usein tulkittu siten, että tiede mullistuu vähittäisen kasautumisen sijasta paitsi sen takia että tiedemiehet keksivät parempia teorioita jotka korvaavat vanhat, myös siitä että korvautumiseen menee aikaa koska yksittäiset tiedemiehet eivät vain käännytä vanhoja tiedemiehiä, vaan sen takia että nämä korvautuvat uusilla tiedemiehillä, jotka ajattelevat uuden paradigman mukaan ; Ei siis toisaalta ihme, että esimerkiksi Paul Feyerabend on ollut sitä mieltä, että ammattimaisen filosofian pitäisi lakata ja jättää se tavallisten ihmisten tehtäväksi.

Taloustoimittaja James Surowieckin ajatuksissa, jotka hän kirjasi teokseensa "The Wisdom of Crowds", ryhmäpaineen vaikutusta ajateltiin hieman eri kantilta. Hän vastusti pienen asiantuntijaeliitin vallan väittämällä että suuri joukko hyvin informoituja tavallisia ihmisiä tekee älyköitä paremmin improvisoinnin, ongelmanratkaisun, päätöksenteon, ja jopa ennustaa taitavammin tulevaisuutta. Hänestä tiivis nerojen eliitti ei keskenään pysty kuin rakentamaan intelligentsian utopian. Pienessä homegeenisessä ryhmässä ryhmäpaine tiivistyy, ja samalla tyhmyys. Mutta suurella joukolla on mahdollisuus rikkoa tämä ja yltää jaloon viisauteen.

Tosin mielestäni tässä kohden asiaan olennaisesti liittyvä ilmiö on "Ringelmanin efekti"(Ringelman's effect), joka mitattiin tilanteessa, jossa henkilöitä lisättiin köydenvetoon. Vaikka usempi henkilö osallistui vetokampanjaan, sen aikaansaama voima itse asiassa väheni ~ Kukaan ei vetänyt enää kunnolla, kun kaikki ajattelivat, että porukkaa oli niin paljon, että hänen ei enää tarvitse syventyä niin täysin toimeen. Suuri ryhmä voi siis jopa heikentää tulosta.

Toisaalta suurissa massoissa voidaan kuitenkin jossain määrin luottaa moniarvoisuuden toteutumiseen, koska ainakin internetissä on havaittu "Streisand effect", joka ilmenee siten että jos jokin aate tai kuva yritetään tuhota, se leviää erittäin laajalti internetiin. Efekti sai nimensä siitä, kun Barbara Streisand yritti kalliilla haasteella poistaa yhden hänen talostaan otetun kuvan, poisto ei onnistunutkaan vaan levisi niin laajalle nettiin, että sen tuhoaminen on käytännössä mahdotonta. Se katoaa likimain vasta kun koko internet lakkaa olemasta.

Nykyinen tiedemaailma on kuitenkin jotain muuta kuin tiiviin eliitin intelligentsia. Se koostuu lukuisista tiedemiehistä lukuisilta tieteenaloilta. He edustavat eri maita, kulttuureita, näkemyksiä, uskontoja ja niin edespäin. Ja tieteen moottorit on vieläpä rasvattu itsekkyyden rasvalla: Kunniaa saa eniten se joka kumoaa muiden työt. Perustutkimuksessa saa varmemman leivän, mutta siihen ei liity palkintoja, kuuluisuutta ja muita vastaavia etuja, se on tältä kannalta "kunniatonta leipää".

Tiedemaailma ei tästä huolimatta ole sodassa keskenään (vaikka monet teoriat kisaavatkin keskenään): Yhteydet ovat siellä. Ja se on oikeastaan aika kaunista. Eriytyminen johtaa erilaisiin tieteenaloihin, jotka on pakotettu toimimaan yhdessä. Paineet kulkevat molempiin suuntiin. (Ja ehkä epätieteilläkin on tässä kohden oma roolinsa, "toimia yhteisenä vihollisena", joka vähentää ristiriitoja.) Tästä ei voi minusta sanoa muuta kuin verrata sitä demokratiaan:

"Demokratia on huonoin hallinnon muoto, lukuunottamatta kaikkia muita vielä huonompia hallintomalleja, joita on aika ajoin kokeiltu."
(Winston Churchill)