Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Rasistinen, rasistinen, patsasteoria.

Kaada ittelles vaan...

Antiikin tutkija Bond, Sarah Bond, on saanut tappouhkauksia. Uhkailijat edustavat alt-right -oikeistoa. He eivät ole pitäneet siitä miten Bond on kuvannut antiikin patsaita värikkäinä. Tässä kiistaa on herättänyt erityisesti "Why We Need to Start Seeing the Classical World in Color". Siinä tutkitaan patsaita ja niiden värejä. Ja havaitaan että antiikin rooma on ollut monikulttuurinen paikka.

Tämä on nähty rasistisena monikulttuurisuushyysäyksenä. Väitteenä on, että "liberal professor says that all white statues are racist".

Uhkailevat vaihtoehtotodellisuusoikeistot näkevät aika outoja asioita "rasistisina". (Mallia "liberaali monikulttuurinen värinä" joka on heistä itsestään rasismia, olen usein kuullut.) Vetoaahan tyhmään tietysti vihollisesta tehty olkiukko "pitää valkoisia patsaita rasistisina". Kun tosiasiassa ne väripigmentit kyllä tunnistetaan niistä ainejäämistä jota maalista on jäänyt. Antiikin kreikkalaisten patsaiden värikkyys ei ole ollut uutta tietoa tai yllätys yhtään kenellekään perustutkimusmenetelmistä edes alkeet tietäville; Ajatus antiikin ajan vitivalkoisista marmoripatsaista perustuu samantyyliseen nerouteen kuin pitäisi antiikin kreikkalaisia idiootteina jotka eivät ole ymmärtäneet laittaa moneenkaan rakennukseensa kattoa. (Koska raunioissa ei sellaisia ole. Ja tukipylväätkin ovat eripituisia niissä raunioissa...)

Toisaalta ei ole mikään julkinen salaisuus että roomalaiset harjoittivat monikulttuurisuutta imperiuminsa menestysaikoina. Se oli laaja maa jossa sallittiin useitakin tapoja ja kulttuureita. Antiikin ajan maailmasta kertoo toki jo sekin miten "Raamatun" Paavali viittaa puheissaan patsaasta joka oli tehty "tuntemattomalle Jumalalle". (Apostolien teot, 17 luku.) Ei ole salaisuus sekään että oikeiston usein ihailema rooma ei ollutkaan sellainen kuin joku rooman aikoja haikaillut fasisti Mussolini seuraajineen on niitä konstruoinut. (Ja jonka kautta monet käsitykset roomasta ovat luultavasti yleistyneet ja levinneet.)

Rooma menestyi koska se jätti uskonnon sen aikaista maailmaa totuttua irrelevantimpaan osaan yleistä politiikkaa. Sen sijaan se kiinnitti huomiota rahaan, kaupankäyntiin ja muiden kulttuurien tekemien teknisten innovaatioiden varastamiseen. ; Voisi jopa sanoa että Rooma menestyi siten että se teki tärkeistä asioista poliittisia ja jätti irrelevantit asiat kunkin maan uskonnonvapauden ja tapakulttuurin alle. (Kunhan nämä muistivat symbolisesti osoittaa alamaisuutta rooman poliittiselle vallalle.)

Onkin ironista miten nämä uhkailevat tyypit itse näyttävät osuvat naurettavaan stereotyyppiinsä käänteisenä; On olemassa tyyppejä joille kreikkalaisten patsaiden värikkyys nähdään rotukysymyksenä ja joista patsaiden väripigmenttien havaitseminen patsaista on nähtävissä poliittisesti värittyneenä rotuteoriana. ; Jos samanlainen ajattelu yleistyy maassamme, voi syntyä sen tyylisiä vaihtoehtoisia totuuksia mitä Jarkko Lakkisto esitti asian yhteydessä "Vähäsen sama kuin että punamullalla hirsiseinän tai laudoituksen suojaaminen on poliittinen kommentti mäkitupalaisilla ja torppareilla.." Toki punainen on kommunismin väri ja kouluttamattoman nälkäkuoleman varassa olevan mäkitupalaisen voi odottaa olevan altista maaperää kommunismille. (Monestakin syystä jotka olen mielestäni tuossa vihjannut riittävän alleviivatusti.) Mutta...

Joka on sama kuin se syytetty huonostiajattelu mutta twistillä.(Väärinajattelija -sanalla on outoja konnotaatioita. Mutta väärinhän nuo ajattelee. Tiedeasiat ei juuri tässä asiassa ole juurikaan relevantilla tavalla mielipide. Käytän kuitenkin "huonostiajattelija" -termiä. Siinä on vähemmän marttyyripotentiaalia ja se korostaa sitä että nämä ihmiset ovat idiootteja joiden mielipiteitä saa toki omata, jos haluaa olla väärässä ja päälleentiputetun että jo syntymässä ilman happea jääneen päästäisen tasoisesti tyhmä.) Yhtä tyhmä ja samantyylinen asennevamma. Paitsi että tämän asennevamman omaavia on olemassa. Ja ne huutelevat antiikintutkijoille.

Onkin mielenkiintoista miten pelkästään tutkimuksen intressi kiinnostaa ja pelkästään se riittää. Eli esitetään että "teoria on liberaalin mielen tekemä ja liitoksissa hänen poliittiseen ideologiaansa" tarkoittaa että teorian olisi oltava väärä, huono, virheellinen ja tyhmä. Intressit tutkmuksessa kiinnostavat kuitenkin oikeasti vasta kun ne ovat epätosia tai huonosti perusteltuja. Totuus ei tunnista tai tunnusta poliittista puolta. Ei ole väliä miten idea on keksitty vaan miten se testataan ja todistetaan. Tästä ajatuksesta poikkeava ajatuskin toki tunnetaan. Sellainen jossa kiistetään teorioiden totuudellisuus ja ne nähdään pelkästään poliittisina konstruktioina. Tämä näkemys tunnetaan relativismina. Ja jostain syystä trendi näyttää nykyään olevan sellainen että vasemistosta alkaa löytymään yhä kasvavia määriä teknokraattihumanisteja jotka lähestyvät luonnontieteitä kun taas yhä useampi oikeistolainen - etenkin ne jotka näkevät "liberaalia biasta" kaikkialla tiedemaailmassa ja korostavat sananvapautta teorioidensa tärkeimpänä ansiona ja jotka nimen tasolla pilkkaavat kaikkia relativisteja - on juuri sellainen.

Intra

Ohessa on tämän hetken työpaikkani sisäisessä verkossa oleva intrakuva. Sellainen on tarpeen, koska paikassa on sen verran paljon työntekijöitä, että heitä ei ilmeisesti voi opetella tuntemaan. Ei edes niitä jotka ovat herättäneet huomiota huonoilla vitseillä itsenesittelytilanteissa.

Rehellisesti sanoen monessa paikassa on nykyisin tämänlaista "sosiaalista mediaa" imitoivaa ratkaisua. Ja usein tämä ei ole tärkeää tai kiinnostavaa. Mutta tarpeellista se on. Tämä demonstroitui kun tässä eräänä päivänä halusin käydä töissä vessassa.

Oman kerrokseni vessa oli varattu. Hätää oli sen verran että ajattelin mennä eri kerrokseen. Minulla on sellaisia erikoisia transpondereita joita viuhtomalla pääsen ovista kuin lehmä robottilypsylle. (Teknologia itse asiassa on suunnilleen samaa, kiitos vain!) Tämän paikan ovella oli kuitenkin jo ihminen, tarkemmin kollega ja työtoveri. Joten ajattelin että pääsisin sisälle samalla ovenavauksella.

Mutta hän ei tunnistanut minua kollegakseen ja yritti vetää ovea kiinni. Ilmoitti että paikat olivat jo kiinni. Koska minulla ei ollut tarvetta käydä missään muissa huoneissa - joissa kyllä olen vaeltanut, esimerkiksi etsiessäni kannettavalle tietokoneelle sellaista asemaa, joka karkeasti sanoen tarkoitti sitä että vaelsin eri kerrosten väliä kuulopuheiden ja arvailuiden perässä kuin jokin toimiston diasporaan tuomittu Ahasverus - sanoin vain että ajattelin käydä vessassa. Kollega oli yhä oven tukkeena.

Tilanne ratkesi siihen että en vastannut turvallisuutta koskevan jatkokeskustelemisen alkamiseen vaan sanoin että hän voi laittaa sen oven kiinni. Että minulla on lätkä. Tässä vaiheessa kollega yritti hämmästyneenä aloittaa keskustelua siitä että mikähän se juuri työpaikan oveen sopivalta lätkältä näyttävä lätkä on. Mutta hätäni oli sen verran kova että en tarttunut tilaisuuteen. (Muuten tilanne olisi toki ollut herkullinen.) Olivathan ihmiset tietenkin lukeneet statukseni ja osasivat kontekstoituna kysellä esimerkiksi vihaisista kaloista. (Josta erikseen kerroin statuksessani, koska kunnioitukseni sisäistä sosiaalista mediaa kohtaan on äärettömän joviaali..)

Siispä minulla nyt on intrakuva. (Se oli toki otettu työpaikalla jo aiemmin mutta en ollut kiinnostunut asiasta riittävästi ladatakseni sitä siihen tietojeni yhteyteen.) Mutta ah ja voi. Kun kaikki muiden kollegojen profiilikuvat voidaan luokitella malliin (1) hymyilevä (2) söpö tai (3) professionaali, itselleni tulee omasta profiilikuvastani mieleen lähinnä "paha jaska".

Alias

Satuin pelaamaan sanaselityspeliä. Kun minun piti arvata "leirinuotio" -sanaa, sain vihjeeksi jotain sellaista että "kun kavereittesi kanssa lapsena lähditte metsään niin mitä siten teitte". Vastaukseni oli "hei hetkinen hetkinen, minä tiedän tämän (napsautin sormia molemmilla käsillä samanaikaisesti) Hyvinkään hiekkakuoppasurmat."

Tästä seurasi jostain syystä melkoisen jäätävät pari sekuntia. Tämänlainen musta huumori nojannee aika vahvasti siihen että tunnistetaan kontrasti todellisuuteen. Että sen absurdius ja mahdottomuus tekee siitä huvittavan.

Kenties vitsi oli sekä tarpeettoman rankka, että sillä oli väärä kertoja.

Mitä entiselle kotikaupungilleni on tapahtunut?

Olen asunut melko kauan Järvenpäässä. (Ikävuoteni 6 -vuotiaasta n. 20 -vuotiaaksi.) Tämä Sibeliuksesta mainetta pumppaava kaupunki ei ole ollut mikään paratiisi. ; Laman aikana se oli suuri huumekaupan keskus jossa oli paljon narkomaaneja. Melko lähellä oleva Kellokosken mielisairaala dumppasi potilaita avohoitoon ja he päätyivät mm. Järvenpäähän. Samanaikaisesti leikeltiin nuorison mielenterveystyöstä.

Järvenpää on se kaupunki jossa olen eniten saanut turpaani. Mikä on tärkeää ottaen huomioon, että olin vartijana mm. Kontulassa aikana jolloin siellä oli joukkotappeluita. Ja asuin myös Korsossa jotain kymmenkunta vuotta.

Jostain syystä Järvenpäästä on nyt tullut joukkotappeluhaluisten keskus. Esimerkiksi poliisi keskeytti 13. syyskuuta 150 nuoren joukkotappeluintoisen puuhat. Poliisipartiointia oli lisätty. Kokoontuminen johti enimmäkseen vandalismiin ja huuteluun ja isosta määrästä ja äänestä huolimatta tuomiot olivat aika vähäisiä. Sosiaalinen media rummutti asiaa. Mutta motiivit olivat aluksi kaikkea muuta kuin selvät, media rummutti "mysteerillä". Joukkotappeluita ei myyty esimerkiksi maahanmuuttokriittisyydellä hirveän alleviivaavasti.

"Näin epävirallisesti" voin sanoa että kokoontumisrähisemisen henki on kaupungissa vahva. Nuorisojoukkoja pilkotaan tavanomaista vahvemmin ja tässä on ollut jopa hieman kotiinajamisen henkeä.

Erikoista on, että miten tästä on sitten tehty. On nimittäin vedetty siihen että joukkotappeluiden motiivit olisivat maahanmuuttokeskustelussa. Tämä on toki teoriassa mahdollinen motiivi. Ja se voitaisiin liittää vaikkapa Järvenpäässä toukokuussa käytyyn keskusteluyritykseen; Silmun maahanmuuttokeskustelutilaisuus jouduttiin silloin perumaan koska tilaisuuden järjestäjiä kohtasi uhittelua. Tällöin häiriköintiuhassa nostettiin esiin joukkotappelun mahdollisuus.

MV -lehti tarttui tähän teoriaan jo 13. päivä siihen että sen tietojen mukaan mukana on ollut kurdeja ja tätä kautta olisi kysyttävä että "Järvenpäässä on kriittinen tilanne päällä" ja se kysyi että "Tuleekö tänä yönä yhteenotto muslimien ja suomalaisten välille?" Teoria oli siis vahva jo ennen kuin mitään olisi alkanutkaan. (Ja teoria on jotain joka oli muualla viestimissä mysteeri vielä paljon myöhemmin. Mikä voi liittyä siihen että journalistit joutuvat sitomaan teorioitaan edes johonkin.) Moitetta saa myös poliisi, joka ei toimi hyvin.

Erikoista kyllä tämän teorian hyväksyjät ovat melko usein ihmisiä jotka (1) ovat itse maahanmuuttokriittisiä ja (2) kuvaavat joukkotappelemaan kokoontumista jotenkin hienoutena.

Hommafoorumissa esimerkiksi sanotaan, että "Hienoa että edes nuoriso herää ja tekee jotakin. Ilmeisesti ja aivan varmasti ottaa kupoliin turvisten erityinen mielenkiinto alaikäisiin tyttöihin. Annan täyden tukeni! Toista se on mukavuuden haluisilla aikuisilla. Pakkohan noille on alkaa näyttämään että kuka täällä määrää, kun ei sitä kukaan muukaan näytä tekevän."Muutenkin Järvenpääläisille toivotaan pitkää elämää ja hyvää. "Olisi arvokasta jos järvenpääläiset ryhtyisivät tarpeen tullen vastarintaan. Saataisiin toimintaa yhä useammille paikkakunnille." Toimintaa kunnioitetaan ja nuorissa nähdään kerrankin jotain muuta kuin negatiivisuutta ja huonoutta. "Polliisille on aina kaikki epäselvää, jos kyse on maahanmuuttajien aiheuttamista ongelmista. Meidän nuoret on ne jotka joutuu tästä aikuisten monikulttuurisuushulluudesta eniten kärsimään, ja se on todella epäoikeudenmukaista niitä kohtaan. On aivan oikein, että kokoontuvat porukalla laittamaan häirikkömatut kuriin." Jopa Suomen Vastarintaliikkeen monikulttuuriselle puolustusyhteystyöhön vivahtavia kommenttejakin on, esimerkiksi "Noin reippaalle porukalle riittää hommia Suomessa, ja noiden osaamista voidaan ehkä myydä muihinkin EU-maihin. Eikö jonkun sortin puolustusyhteistyöstä ole ollut puhetta ainakin Ruotsin kanssa?"

Järvenpään kaupungin facebookryhmässä aiheeseen tulevia keskusteluja ja kommentteja tulee jatkuvasti - ja katoaa sensuurin hampaisiin suunnilleen samaa tahtia. Joukkotappelu ymmärrettävästi sekä puhuttaa että herättää sen tyylistä mopon keulimista ja raivostumista että sensuuri iskee. ; Tähän liittyvistä kommenteista ei ole runsaudenpulaa. Tällä hetkellä kävin Facebook -ryhmästä kaivamassa ensimmäisen ylistyskommentin aiheesta. Etsimiseen meni alle viisi minuuttia. Kimmo Piirainen selitti että "Historia vaan toistaa itseään. Ei ole ensimmäinen kerta jäkessä. Vanhemmat naisetkin kertoo omien vanhempieen puolustaneen omaa kyläänsä, ja nyt se on vaan muodoltaan hiukka erilaista. Kunnioitus nuorisolle ketkä tänään menee ja puolustaa omaa kotikaupunkiaa. Niin kuin talvisota yms. olisi unohdettu...."

On erikoista että nyt viime päivinä on kuultu paljon siitä miten maahanmuuttokeskustelussa ei kannateta väkivaltaa mitenkään relevantisti. Jos oikea mielipide maahanmuuttoon on niin tärkeää että joukkotappelu, vandalismi ja rähinöinti ovat sankaruutta, niin se siitä sitten!

Perverssi facebook

Facebook oli mennyt tulkitsemaan kuuluisan Vietamin sotaa koskevan kuvan lapsipornoksi. Kuva napalmin polttamasta lapsesta oli tulkittu pornografiseksi, ilmeisesti sen vuoksi että facebookissa katsotaan enemmän muotoa kuin sisältöä. Kuvassa juoksevan lapsen alastomuus on tulkittu suoraan siksi että kuva olisi sisällöltään eroottinen.

Jos facebook näkee kuvan pornografisena, eli seksuaalisia himoja ruokkivana kuva-aineistona, se on melkoisen perverssi.

"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.

Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt
että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.)
Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein.

Ropecon pidettiin tänä vuonna Helsingin messukeskuksessa. Tämä oli monin paikoin toimiva ratkaisu. Olin tyytyväinen vähintään siitä, että nekotyttöjä oli tänä vuonna kiitettävä määrä. Dipolissa oikeisiin paikkoihin löytäminen oli monin paikoin vaikeampaa. Toisaalta Messukeskukseen ei liittynyt samanlaisia mahdollisuuksia kiinnostaviin boozereihin ja seksin näkemiseen. Messukeskuksen puheohjelmaan liittyi kuitenkin tänä vuonna tiettyjä haasteita. Minulla on ilmiselvästi hyvin tavanomainen maku, sillä ne esitykset joista olin kiinnostunut olivat yleisesti ottaen täynnä. Tästä seurasi se, että minulla oli tavanomaista enemmän aikaa tyhjänpäiväiseen hortoiluun. Perjantaina, varsin varhain, minulle sattui pieni epäonnistuminen joka tavallaan suuntasi tekemisiäni. Kannoin "ei-taisteluvalmiustyylillä selkätelineessä" yhtä tylsytettyä harjoitusmiekkaa. Se sattui olemaan viistosti selässä niin että miekan kärkiosa oli sopivasti juuri sillä korkeudella millä monilla on ahteri. Näin ollen kävelinkin erään nuoren naisihmisen ohi. (Minulla on pitkät jalat. Kävelen usein nopeammin kuin muut.) Ja näin miekkani harrasti seksuaalista häirintää.

Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".

Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.

Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.

Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.

Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen  "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.

Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)

Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

GayPride ei ole toiseusbile

Olin Helsingissä tapaamassa kaveria. Tässä sivussa satuin ohikulkemaan Pride2016 -tapahtumaa. Ja tähän liittyen opin vähintään sen, että kyseinen tapahtuma ei ratsasta toiseudella. Päällimmäinen kokemukseni oli, että tapahtumassa on kysymys markkinakojuista, ilmapalloista ja mainstreamista. Paikalla oli hirvittävän paljon ihmisiä. Ja tässä mielessä tapahtuma eroaa esimerkiksi Suomen Sisun pomppulinna-ämpärikampanjoista. Paikalla oli niin paljon väkeä että olen melko varma että suurin osa ei ollut homoseksuaaleja. Henki oli iloinen ja juhliva. Hyvää fiilistä ja yhdessäolemista korostettiin myös kaiutinkuulutuksissa. (Mukana oli myös kirkon oma rekka. Ja Kirkko ei oikein osallistu tai ole "luontevasti läsnä" tämänlaisissa ennen kuin asia on aika vankasti mainstream ; Tästä tulee tietenkin vähän erikoinen kuva kun kirkko retoriikassaan vastustaa kaupallistumista ja pinnallisuutta ja maallistumista ykkösvihollisenaan..)

Koirillekin oli kivoja
oheistuotteita. Tästäkö
se jalan nylkyttäminen
kertoi? Koirahomoista?
Olin aiemmin kuullut
lähinnä karhuhomoista..

Tilaisuus oli selvästi niellyt rahaa, ihmisiä ja valmistelua. Vainottu vähemmistö ei jaksaisi puhaltaa niin paljon ilmapalloja. (Pride opetti minulle aivan uuden homoseksuaalisuuden merkityksen. En ole elämäni aikana nähnyt kerralla yhtä paljon ilmapalloja. Niitä oli aivan saatanasti.) Tom of Finland -tuotteet ja muut homokuvastoon liittyvät tuotteet olivat myynnissä erilaisissa kojuissa. Näissä oli aika vahva brändäyksen maku. Tämänlaisia kliseitä voivat tuottaa vain jonkinlaiset hyvin suositut alakulttuurit. (Kysymys ei ole selvästi siitä kuka on tai ei ole homoseksuaali vaan siitä että homoseksuaalien oikeuksien kannattajat ovat tätä huomattavasti valtavampi ihmisryhmä.)

Samoin kuin kuuntelin aloituspuhetta, siinä kerrottiin että kaikki ihmiset eivät suhtaudu homoseksuaaleihin hyvin. Mutta että heidän kohdallaan on tärkeää muistaa että emme voi vaikuttaa näihin ihmisiin vaan voimme vaikuttaa vain näihin liittyviin omiin reaktioihimme. Joka tarkoitti sitä että se ei pyrkinyt muuttamaan maailmaa vaan itseä. Tämänlainen suvaitseminen on tyypillistä sellaisille ihmisryhmille jotka ovat kohtuullisen laajasti suosittuja. Sen sijaan vainotut, syrjityt ja vastaavat tahot yleensä vaativat jonkinlaisia muutoksia nimenomaan vainolaisten käyttäytymiseen.

Toisaalta tätä käytöstä ei oikein tarvitsekaan kontrolloida. Sillä tässä tilaisuudessa en nähnyt oleellisia vastamielenosoituksia tai vastaavia. Vastapuolen toiminnat ovat olleet vähintään kankeita. Silloin kun kulkuetta vastaan iskettiin kaasulla, oli tässä tietenkin vahvaa vaaran tunnetta joka koskee nimenomaan vainolaisten käyttäytymisen kontrollia eikä mitään ylevää sisäistä suhtautumista 3 -vuotiaan naamaan roiskuvaan pippurikaasuun. Nyt tilanne oli vähintään vaisu. Julistajatkin olivat tänä vuonna turvautuneet nauhoitettuihin mankkoihin. Ilmeisesti uskon palo ja keli rajoittivat ihmisten voimia eikä julistajia ollut tarpeeksi jakamaan vuoroja. Mieleen tulee myös "Aidon Avioliiton" antaminen eteenpäin. Tähänkin tehtiin tilaisuus, jossa oli varsin vaisusti väkeä. Selvästi homoseksuaalejen vastustus on kaikkea muuta kuin mainstream.

Toki "festivalisointi" on väitteenä
vähintään erikoinen.
Olihan kirkollisten rekassa
mukana Kari Mäkisen
pahvikuva, joka on aika
lähellä sitä että tapaisi
ihmisen omassa persoonassaan.
Arkkipiispa ei tietääkseni ole homo.
Tai jos on niin aika kovasti
kaapissa tämän paraatin sanomaan.
Pahvikuva hän toki voi olla.

Onkin toki selvää että Prideä ei pidä lähestyä poliittisena kulkueena. Kun avioliittolaki on muuttunut, on viimeisinkin homoseksuaalejen oikeuksiin liittyvä poliittinen vääntö päättynyt homoseksuaalien hyväksi. Toisaalta kulkuetta ei tietenkään tarvitse pitää näiden poliittisten järjestelmien muutoskampanjoina. Toisin sanoen Priden ei tarvitse olla mikään "homoseksuaalien Aidon Avioliiton äänenkeräysteltan festivalisoitu vastine".

Siitä on tullut enemmänkin jonkinlainen voimannäyte joka on tärkeä samalla tavalla kuin monet muutkin massatapahtumat. Näin ollen se voi tietenkin olla tärkeä ; Onhan esimerkiksi monet keskiaikamarkkinat ja -messut hankkineet oikeutuksensa nimenomaan siitä että sinne menee niin paljon ihmisiä ja tilaisuudet ovat mukavasti mainstream. En jaksa kuitenkaan nähdä tätä ihmisoikeuksien puolustamisena tai poliittisena valveutumisena. Pride on tätä kautta samaa kategoriaa jonkun sexibition -messujen kanssa. Kysymys ei ole homojen toiseusasetelmasta.

Samanaikaisesti "hiljaista enemmistöä" itsensä edustavat ovat Aidon Avioliiton suljetuilla facebookryhmillään keskustelemassa siitä miten Aidon Avioliiton oheistuotteiden käyttö tuottaa usein kylmää tai etäistä kohtelua. Miten kaupassa suhtaudutaan viileästi ja miten ihmiset eivät halua keskustella. Miten välttely ja muu vastaava tulevat esiin toistuvasti kun tätä asiaa ajaa. Tämänlainen kokemus kertoo nimenomaan siitä että homoseksuaalien vastustaminen on paitsi marginaalissa niin myös toiseutettu. Tämä ei tietenkään tule mieleen koska mainstream puolustaa homoseksuaalien oikeuksia ja ajattelee että homoseksuaalit ovat niitä jotka ovat vainottuja. Tässä unohtuu vain se, että ajat muuttuvat ja onneksi he ovat sitä yhä vähemmän ja vähemmän.

Toki toiseutus ei itsessään ole aina pelkästään huono asia ja esimerkiksi kun muistelen kristillisyyteen liittyneitä itseeni ja läheisiini kohdistuneita kovia toiseutuskampanjoita ja yleisiä asenneinvalidismeja niin nautin syvästi kun nämä ihmiset saavat kerrankin kokea omaa lääkettä. Toiseutus ei voisi kohdistua parempiin ihmisiin. Se on kuitenkin kokijalleen epämiellyttävää ja johtaa vieraantumisen ja vastahangan asenteisiin. Tässä mielessä voisikin olla aika kehittää jotain jossa AA -laiset ja muut homojen oikeuksien vastustajat tiedostavat olevansa demokratiamyllyssä hävinnyttä marginaalia. Ja sen jälkeen mietitään miten tämän mielipide-eron kanssa tullaan toimeen herrasmiesmäisesti.

Totuudesta, uskomuksista ja perusteluista

Perinteisesti tietoa on lähestytty siten, että siinä on erilaisia alakriteereitä. Kaikista klassisin tiedon määritelmä sanoo että "tieto on tosi, hyvin perusteltu uskomus". (~justified true belief.) Jaottelun osat vaikuttavat aivan järkeviltä.
1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.

Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.

Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.

Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..

Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.

Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.

Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.

Filosofian rikkaus

Filosofia on tuonut elämääni paljon kysymyksiä mutta vain vähän rahaa. Kysymällä ja vastaamalla filosofisiin teemoihin ei ole tehnyt minua varakkaaksi. Harrasteluani pidetäänkin yleisesti ajanhaaskauksena. Jonain jossa minulla kenties teoriassa on jotain annettavaa mutta joka on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa koska en ole onnistunut monetarisoimaan sitä millään edes kaukaisesti mainittavalla tavalla.

Mutta odottakaas vaan, kunhan vihdoin onnistun tekemään sen minkä Immanuel Kant teki vasta 67 -vuotiaana tehdessään "Puhtaan Järjen Kritiikin" oltuaan ensin koko elämänsä kellopelin mekaanisuudella kaupunkikävellyt tavanomainen ja ajatuksiltaan poikkeukseton filosofinplanttu.

Odottakaahan vaan kunhan vihdoin saan valmiiksi oleellisia filosofisia kysymyksiä kartoittavan menestysteokseni "Kukas se onkaan se persaukinen haihattelija nyt?"

Hetkinen

Valokuvaan paljon. Mutta vain hyvin harvoin ihmisiä. Tänään minulla oli mahdollisuus valokuvata ihmistä joka ei pidä valokuvissa olemisesta. Ja kaikki oli kauhean vaikeaa. Ihmisten valokuvaaminen oli täysin teoreettisella pohjalla. Suurimmasta osasta kuvista tuli aika epäonnistuneita.

Paitsi yksi. Se on kenties parhaimman 10. koskaan ottamani kuvan joukossa. Onnistuin ikuistamaan pienen hetken jonka aikana näin jonnekin jonne ei ollut kenties hyvä nähdä. Hetkisen jota ei paljaalla silmällä edes huomannut. Jossa näkee läpi jostain epäoleellisesta.

Kuvasta tuli kaunis, sen kompositio on hyvä. Kuva on lähestulkoon kitchmäinen. Mutta ei ole, sillä sen näkeminen murtaa sydämeni.

Enkä pysty luonnollisesti jakamaan tätä kuvaa kenenkään muun kanssa. Olen silti iloinen siitä että juuri minä otin sen.

Viimeinen Niitti

Monessa maassa luodaan koheesiota jollain yhdistävällä voimalla. Tämänlaisen yhdistävän voiman puutetta pelätään. Ajatellaan että ilman tällaistä syntyy arvotyhjiö. Tämän seurauksena pelätään sotia. Amerikoissa tällaiseen rooliin on otettu esimerkiksi maan perustajat. Ns "founding fathersit" ovat jotain josta kaikki ovat yhtä mieltä. Siitä mitä perustuslaki ja "founding fathersit" ovat ja eivät ole hakeneet on sitten se mistä voidaan riidellä.

Suomessa mitään aivan vastaavaa ei ole. Tai kenties pienessä määrin maassamme arvostetaan sotaveteraaneja tavalla joka muistuttaa siitä, miten se että koulut on aikanaan jääneet kesken kun on pitänyt mennä rintamalle hankkimaan trumoja on juuri se tapa jolla hankitaan näkemys ja ymmärrys aivan kaikkeen. Toki maamme ongelmana on se, että jos USA:n perustuslaki ja "founding fathersit" koulussa päntättävine puheineen ovat jonkinlaisia ikuisia instituutioita, niin talvisodan veteraanit alkavat olemaan vanha ja katoava osa.

Toki USA:ssakaan tämä ei riitä kansan yhtenäisyyteen riitä positiiviset voimat. Pahat kielet vihjaavat että presidentit usein ja helposti yhdistävät kantaa "yhdellä sodalla presidentinkautenaan". Yhteinen vihollinen on jopa tärkeämpi kuin selvästi määritelty yhteinen linja. Ironisena lopputuloksena onkin se, että arvotyhjiötä pelätään sen seurausten vuoksi. Ja sitten näitä seurauksia harrastetaan itse jotta voidaan estää arvotyhjiön syntyminen.

On kuitenkin oleellista ymmärtää ennen kaikkea yhteisen vihollisen voima. Etenkin nykyaikana. Jos katsotaan tämän hetken puoluelinjauksia, voidaan huomata että niin PerusSuomalaiset kuin monet muut pienemmät "protesipuollueet" ovat tunnettuja siitä, että ne ovat hyvin avomielisiä sen suhteen mikä ideaali yhdistää kaikki. Sen sijaan helpommin tunnistettavaa on se, keitä ja mitä asioita nämä ihmiset vastustavat. "Someaikana" hyvä vihollinen onkin mainio.

Mutta tässä suhteessa en olisi kauhuissani ainakaan arvotyhjiöinnin vuoksi. Tämän todisti (Valt)Teri Niitti.

Eilen minä, eikä luultavasti suurin osa muistakaan ihmisistä ollut kuullutkaan mistään TeriNiitistä. Jos joku sen niminen olisi tungettu eteeni olisin kysynyt että "kuka". Ja sen lisäksi olisin uskonut kyseessä olevan ns. pseudonyymin. Tänään sosiaalinen media on kuitenkin räjähtänyt yhden hänen postauksensa seurauksena. Eli kun periaatteessa-ei-juuri-kukaan tekee mitättömän mielipiteenilmaisun, siitä voi syntyä valtava kohu.  Ja tässä kohussa ei nimenomaan ollut kyse siitä, että TeriNiitti olisi jakanut mielipiteitä. Itse asiassa käytännössä kaikki olivat häntä vastaan.

Iltalehti jouti/joutui uutisoimaan että Teri Niitti oli moittinut sitä että ihmiset imettävät julkisilla paikoilla. Hän oli ottanut mukaan valokuvan jossa oli imetystä. Kuva oli otettu Finnairin lennolla. "Nettikansa" (mitä tämä sitten onkin) raivostui Voicenkin mukaan kovasti. Ja mikäli katsotaan sinänsä asiallisesta - joskin kaltaiselleni kieromielelle alasynnytysmielikuvia tuovasta - "mutsiavautuu" -http: -osoitteesta, niin tottakai kyseessä on #GATE. Koska tottakai se on. Se kertoo että "Terin ottama kuva äidistä vauvoineen on kaunis." ... "Teri nokkelana paparazzina nappasi kuvan tuntemattomien ihmisten ruokailutilanteesta ja latasi tunnistettavan kasvokuvan paheksuen nettiin, siihen omien nännikuviensa viereen."

Kun kohu alkoi, lausuin itsekin siihen muutamia löysiä kommentteja. Esimerkiksi Swiftimäinen vaatimaton ehdotukseni oli, että lentokoneisiin ei pitäisi ylipäätään ottaa vauvoja. Vauvathan ovat siitä ikäviä että ne huutavat tavalla joka iskee jonnekin syvälle tietoisuuteen. Tavalla johon on pakko reagoida. Ne ovat, silloinkin kun niitä ei imetetä, pelottavia. Etenkin silloin kun niitä ei imetetä. Siksi vauvat pitäisikin nukuttaa kloroformilla, laittaa kissanhäkissä käsimatkatavaralaatikkoon tai ruumaan kissojen ja koirien kanssa. Lisäksi suosittelin että vauvoja kasvatettaisiin ensin viisi vuotta tynnyrissä ja sen jälkeen niitä fermentoitaisiin tynnyrissä seuraavat viisitoista vuotta.

Eli olihan pyyntö omituinen ja sen laatuinen että se suorastaan kutsuu sarkasmia. Mutta päivän mittaan kohu kasvoi ja kasvoi. Ja merkittävää oli, että kaikki olivat asiasta hyvin samaa mieltä. Esimerkiksi harvoin olen nähnyt että Vesa Linja-aho olisi samaa mieltä MV -lehden kanssa. Mutta Linja-aho osallistui asiaan monellakin päivityksellä. Ja hän oikein pyysi apuakin niiden tekemiseen. MV -lehti taas esitti asian toisenlaisella retoriikalla "Teri Niitti on julkkishomppeli, joka leipätyössään stylistinä jatkuvasti näkee mallien tissejä. Nyt häntä muka järkytti se, kun äiti syötti vauvaa ja teki sen vielä täysin häveliäästi. Niitti otti salakuvan ja julkaisi sen niin, että äidin ja kahden muun henkilön kasvot ovat täysin tunnistettavissa. Suvaitsevainen ei tuo "ritari" ole, mutta varmasti odottaa suvaitsevaisuutta muilta itseään kohtaan!"

Toki tämä kanpanja sai myös ironisia puolia. Toki tästä on esimakua jo sinä että MV -lehti itse mielellään julkaisee kasvokuvia joita on otettu kyselemättä. Ja silloin kyse on rohkeasta kansalaisjournalismista. Mutta suurin liittyy siihen miten Niitin valokuvaus-paparazzismiin suhtauduttiin. Se oli toki jotain joka edusti huonoa makua. Itse huomautan, että monesti valokuvaus on laillista mutta se osoittaa huonoa makua. Itse pyrin pyytämään luvan ihmisiltä joita kuvaan. Lisäksi olen pyrkinyt, etenkin viime vuosina, ottamaan sellaisen kannan että kuvien julkaisuun pyydetään lupa vielä erikseen. Pete Poskiparta kuvaakin tässä mielestäni maltillista ja asiapitoista kritiikkiä. Finnairkin joutui ottamaan "somekohuun" kantaa. Ja sen kannanotto asiaa oli "Imettäminen Finnairin lennoilla on täysin ok, samoin kuin pulloruokintakin. Se, mikä tekee matkustavat äidit, vauvat ja perheet tyytyväisiksi, on meillekin parasta. Kuvaamista lennoilla on mahdotonta kontrolloida ja kuvan julkaiseminen ja siihen luvan kysyminen on täysin kuvaajan oman harkinnan varassa. Toivomme, että matkustajamme ottavat kanssamatkustajat huomioon ja käyttävät hienotunteisuutta niin lennoillamme kuin missä muussa liikennevälineessä matkustettaessa."

Toisaalta ihmiset ovat vastanneet häveliäisyyskohuun siten että ovat pahastuneet siitä että toisten kuvia levitellään netissä ilman lupaa. Mutta samalla Niitin eräs "sukkahousukuva" joka ... sanotaanko "ei jätä esimerkiksi miehen peniksen koolle hirveästi arvaamisen varaa" ... on otettu symboliksi. Symboliksi jonka näkee #TeriNiitti -hashtagien takaa kaikkialla. Tätä on taatusti levitetty ilman lupaa. Toki tämä ilmituo sitä että Niitti harrastaa kaksoisstandardeja. Mutta toisaalta. Niin harrastaa sekin joka tätä kuvaa levittää.
1: Olen hieman huvittunut myös siitä että moni on provokaatioksi ja vastineeksi julkaissut omia imetyskuviaan. Toki tämä demonstroi että heistä imetyksessä ei ole mitään rivoa. Ja toki he ovat itse antaneet luvan oman kuvansa ottamiselle ja levittämiselle. Mutta kuitenkin tämä julkistelu jotenkin undermineaa juuri sitä että toisen valokuvien ottaminen ja levittely ilman heidän lupaansa - etenkin jos kuvan sisältöä pitää häiritsevänä ja pervona - on kyseenalaista. Jos kuvissa ei ole mitään jota ei saa levitellä, niin Niitin teko on heti sen verran vähemmän vakava. ; Jos kuva todella on kaunis ja luonnollinen, sen luvatta julkaisemisen pahuus pienenee oleellisesti. Minulla onkin vähän sellainen kutina, että kenties syynä onkin se että kuvaan tulee rivouselementti, jos ei muusta niin "ulkopuolisen katseesta". Ja tätä kautta kuva ei olekaan läpeensä kaunis ja luonnollinen vaan jotenkin "rivosti tahrittu". (Joko näin tai sitten allergialääkärilläni on asiaa.)

Niitti itse reagoi paskamyrskyyn inhimillisesti mutta mediataidottomasti. Hän sulki tilinsä, teki niistä ei-katsottavia. Ruudunkaappaukset ja Streisand -efekti luonnollisesti tekivät loput. Ja nyt ihmiset ovat sitten kirjoitelleet Niitin firman sivuille. Eli asia on mennyt sosiaalisesta mediasta suoraan työasioihin. Käymättä koskaan lähtöruudun kautta.

Teri Niitistä tuli yhdessä päivässä merkittävä yhdistävä vihollinen

Suomessa ei ole hirveästi ollut keskustelua julkisesta imetyksestä. On selvää että Teri Niitti iski johonkin hyvin laajaan. Koska häntä vastaan iskettiin hyvin laajalla aineistolla englanninkielisiä meemikuvia. Siellä keskustelu onkin jotain joka jakaa ihmisiä. Taustalla siellä on ollut nimenomaan siveys vs. käytännöllisyys ja luonnollisuus -teemat.

Valitettavasti Niitin imago stylistinä estää häntä olemasta moralisti. Hänen sukupuolensa miehenä ei myöskään anna tähän hyvää pohjaa. Äitiys on jotain jota mies ei saa maassamme kritisoida, noin yleisesti. (Tämä lienee muuttumassa. Ja voi jopa olla että feministi-identiteetillä menevät ovat tässä edistyksellisempiä kuin konservatiivisia perhearvoja rummuttavat pullantuoksuiset tädit.) Ja koska hän on homoseksuaali, tämä voisi vielä mennä. Mutta homoseksuaalien tulee ikään kuin olla suvaitsevaisia ties mitä muuta kohtaan ikään kuin sen takia että he ovat muille jollain omituisella tavalla velkaa tämän. Homoseksuaalit nähdään helposti siten että he ovat liberaalien puolella moralismia vastaan, ikään kuin olemuksellisesti.

Tätä kautta hän kohtasi hyvin yhtenäisen paskamyrskyn. Hän oli poliittisesti epäkorrekti mutta identiteetiltään sellainen että hän ei voisi mitenkään mennä niiden puolelle joille "tietty törkeily" on elämäntapa ja identiteetinrakennusaine.

Tietenkin lausunnon suosiota haittasi se, että siinä ei oikeastaan ollut argumentatiivista sisältöä. Mutta tämä ilmeisesti haittasi vain minua. Ja ehkä paria muuta. Niitti ei ottanut siveys-kohteliaisuusvaatimusteemaansa hyvin käyttöönsä. Ja koska Somessa kaikki kasautuu, niin tässäkin hänellä kävi huono tuuri. (Jonka estämiseksi hän ei tehnyt mitään. Koska. No. Useimmiten ei tarvitse.) Pikkumainen moralistinen valitusviesti - jonka tasoisia vinkuiluja olen varmasti itsekin tuottanut, kuten luultavasti suuri prosenttiosuus kaikista ihmisistä - johti siksi yhden päivän paskamyrskyyn ja luultavasti kohtuu myös taloudellisiin menetyksiin.

Mietin jossain välissä jo sitäkin että missä menee asiakritiikin ja kiusaamiskampanjan raja. Tämä on tietenkin ollut asiallista teemaa Olli Immosten ja vastaavienkin tapauksessa. Joskin sillä erolla että Niitti ei ole mikään poliitikko ja maan hallitsija. Hän on "neverheard" -tyyppi joka tunnetaan kuollessaan luultavasti vain tästä yhdestä asiasta. Tästä yhdestä tissikuvakohusta. (Jossa ei edes ollut tissiä, joten se ei tavallaan edes ollut tissikuva. Pettymykset ne on pervoillakin!)

Silti mieleeni tulisi monia joiden typerehtiminen internetissä ansaitsisi isomman kohun kuin se, että isketään lompakkoon tyhjänpäiväisen väninän vuoksi. Netissä voi sekoilla vaarallisemminkin. Esimerkiksi oheen laittamani kommentti minun paikkakunnalle tulevasta pakolaisista on erikoinen. Tekijä uhkaa pesismailalla. Muissa kommenteissa esiin tuli myös "pesari". Kyseisen alakulttuurin harrastajien kirjoitustaidon mukaan tuossa toisessa kohdassa kyseessä saattaa toki olla "pessaari". (Joka on kyllä pelottava mutta ei kovin letaali ase.)

Kuitenkin;

En pelkäisi arvotyhjiön puolesta. Kun Sotaveteraanit ja Venäjän hyökkäys ja Talvisodan Henki ovat unohtuneet, meillä on aina Teri Niitti. Tai tosiasiassa ei ole. Luultavasti suurin osa ihmisistä on enimmäkseen unohtanut hänet ensi maanantaihin mennessä. Mutta silloin on jo jokin uusi yhtä oleellinen kohu kohistavana. Tällä lailla sitä voidaan mennä päivästä toiseen aina muutama päivä kerrallaan. Mitään suurta yhteistä tarinaa ei tarvita. Ei tarvitse palvoa maan perustajia, Mannerheimia tai edes kuulua Kansankirkkoon. Riittää että jostain tulee Teri Niitti ja on hetken provokatiivisesti kanssamme Hyvänä Troolina ja poistuu kolmantena päivänä someunohdukseen. Sitten on aika jollekulle toiselle astua viidentoistaminuutin julkisuuteensa, joka ei kestä juuri kauemmin, mutta tuntuu kestävän kauemmin ja joka jättää pitkäaikaiset jäljet. Kenties sinulle.

Onko kuolleiden kuvaaminen eettistä?

Viime päivinä valokuva kuolleesta Syyrialaisesta lapsesta on muuttunut ikoniseksi. Hän ei kiinnostanut ihmisiä elävänä, mutta kuolemansa jälkeen hänestä on tullut eräänlainen Phan Thị Kim Phúc (se vietnamin sodan sivutuotteena napalmilla poltettu tyttö siitä palkitusta valokuvasta). Hänen kuvaansa levitetään paljon.

Tämänlainen kuvamateriaali on selvästi tehokasta. On yksinkertaisemmin helpompaa levittää tunteita valokuvamateriaalin kuin vaikka lukujen ja tilastojen kautta. Kuvaa onkin käytetty oikeuttamaan ihmisten auttamista.

Onko tämänlaisen materiaalin levittäminen eettistä?

Kuvamateriaalin hienous ei kuitenkaan ole ilmiselvää. Tässä aiheessa melko toistunut näkökulma voi olla se, että kuvamateriaali on kuitenkin jotenkin häiriintynyttä tai häiritsevää. Kuvilla onkin kieltämättä shokkiarvoa. On kuitenkin hyvä miettiä onko todella tarpeen sensuroida kuvia vain siksi että lapset tai herkät aikuiset eivät ns. kestä todellisuutta. En arvosta tämänlaista "kukkahattuilua" kovin vahvasti.

Kuitenkin kuvaamisessa voidaan nähdä jotain tyylittömyyttäkin. Tästä on hyvä ottaa esimerkkikuvapari. Siinä käsitellään Fabienne Cherisman kuolemaa. Poliisi oli ampunut hänet kuolleeksi pikkurikoksen vuoksi. Ensimmäisessä kuvassa kuvataaan pelkästään kuollut. Ja se näyttää kompositioltaan vaikuttavalta. Se dokumentoi ja kertoo tarinan ja kehottaa ihmisiä vaikuttamaan. Nämä kaikki voidaan nähdä arvoiksi. Toisessa kuvassa kuvaa on rajattu niin että ruumista valokuvaavat valokuvaajatkin näkyvät. Ja tässä tulee sellainen olo kuin korppikotkat olisivat löytäneet tuoreen raadon.

Onkin selvää että Syyrialaisen kuolleen lapsen kuva pyörii ja saa suosiota ja se paitsi lähettää viestiä myös ruokkii positiivista suhtautumista sosiaalipornoon. Ja tukee sitä että tätä sosiaalipornoa tukevaa toimintaa on myös jatkossa. Kuvalla voidaan oikeasti saada aikaan positiviisia ja vaikuttavia muutoksia. Ja tämä asenneilmapiiriin vaikuttaminen voidaan nähdä yhdeksi osaksi aktiivista lehtimiestoimintaa. (Joskin osa kannattaa enemmän dokumentoi-raportoi-objektiivista kulmaa siinäkin joten mikään ilmiselvästi positiivinen asia se että uutisen tekee poliittiseksi statementiksi ei ole.)

Tämän lisäksi mukana on helposti asioita jotka sitten eivät ole niin hyviä. Immanuel Kant voisi puhua tässä jotain ihmisten välineellistämisestä tai esineellistämisestä. Kuollut ei edes voi puolustautua tälläisiä aktioita vastaan. Yleensä sivistystä onkin mitattu myös sitä kautta miten kuolleita kohdellaan. Kuolleiden käsittelyyn on asetettu usein tiukkojakin ehtoja. Tässä mielessä se asenne jolla valokuvaaja ottaa kuvan on eettis-esteettinen ulottuvuus. (Jonka läsnäoloa tai poissaoloa voi olla mahdotonta nähdä pelkästään siitä miltä se otettu kuva näyttää.)

Itse otin asian esiin hyvin omituisesta syystä

Syyrialaisen kuolleen lapsen kuvasta on tullut jokin josta monet selvästi ahdistuvat. Osa ahdistuu aidosti. Osa kenties vain teeskentelee ahdistuneensa. Itse mietin asiaa kuitenkin ensin sitä kautta että olin jotenkin ärsyyntynyt kuvan olemassaolosta. Enkä kokenut sympatiantunteita joita terveellä ihmisellä pitäisi.

Tiedostin että tässä kohden minussa on tapahtunut jokin muutos. Suhtautumiseni eri asioihin ovat muuttuneet vuosien varrella. Esimerkiksi kauhuelokuvat tehoavat minuun nykyisin paremmin kuin ennen. Toisaalta olen taas sitten turtunut monenlaisiin asioihin. Nuorempana jokainen puolialaston tissivalokuva oli vaikuttava. Olipa se sitten korkeakulttuuritaidetta tai mitä muuta tahansa. Nykyisin olen jo sen verran tottunut ja turtunut puolialastomuuteen ja alastomuuteen että todennäköisesti voisin kulkea alastonrannalla melko coolina.

Tiedostin että kuolleiden kuvia on tungettu tajuntaan. Ja olen toki muutenkin nähnyt kuolleita niin ihmisissä kuin eläimissäkin. Sen jälkeen kun on nähnyt junan alle muussautuneen ihmisen lähietäisyydeltä ja on käynyt "aktiivitutustumassa" teurastamossa sitä on tottunut tiettyihin asioihin. Uutiset tuottavat kauhistelukuvastoa jatkuvasti. Ja olen turtunut siihen. Ja rehellisesti sanoen. Kun tälläisen materiaalin ylitarjonta turruttaa mielen niin että ei enää oikeastaan välitä koko asioista jotka tuottavat sivutuotteenaan mahdollisuuden dokumentoida tuollaista kuva-aineistoa, on kokonaisuudessa jotain hyvin kyseenalaista. Tissejen kanssa ylitarjonta voi kenties vähentää asiatonta seksismiä mutta kuolleiden kanssa vastaavia hyötyjä on vaikeaa kuvitella.

Toki kykenin jossain määrin kokemaan väärinkäytön tunteita

Onkin kenties hieman omituista että sain itsestäni pahan olon vasta kun tajusin että kuollut ei voi antaa lupaa kuvatuksi tulemiselle. Olen itse nuorempana vältellyt kameraa kohtuu aktiivisesti. Ja noin yleensä pidän kohteliaana että itseä koskevan kuvamateriaalin käyttöön pyydetään lupa vaikka kuvan otto ja levittäminen olisi tehty julkisilla paikoilla eli levittäminen olisi laillista. (Luvan todennäköisesti saisi. Etenkin jos kuvassa minulla olisi tyhmä ilme. Sellaisena haluan itseni levittää lehtien kautta.) Luvan saamisessa on jotain tyylikästä.

Toki joskus on syytä ohittaa luvansaanti. Esimerkiksi joku kiiluvasilmäinen paparazzi voi valokuvata murhan ja olisi omituista että murhaajan pitäisi antaa lupa tälläisen kuvamateriaalin levittämiseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin se, että tekijä olisi jotenkin väärintekijä. Minun on vaikeaa nähdä Syyrialaista hukkunutta lasta tämänlaisena.

Tarinoita Kervo-hoodin metsästäjältä

Kerava on opettavainen paikka asua. Sellaisella erityisellä tavalla joka vaatii vertausta viikinkien mytologiaan. Odin (itsekin jättiläisten sukua) surmasi veljiensä Vilin ja Ven kanssa jättiläisen nimeltä Ymir. Ja tämän revitystä ruumiista sitten tehtiin erilaisia asioita. Keravalla asuva voi miettiä pienessä mielessään sitä, mistä Ymirin osasta se on tehty. Mutta samalla on hyvä tiedostaa että väri ei ole likaisen ruskea, vaan siististi puhdistetun pinkki. Kerava ei ole saastainen kaupunki. Vaikka siitä voikin sanoa kaikenlaista.

Asema-aukiolla on Alpo Jaakolan pronssiveistos "Menneitten sukupolvien muistomerkki" (1985). Siinä oli alunperin päädyt avoimet,ne muurattiin umpeen kun tuota käytettiin kusiputkana. Kun teos muurattiin kiinni, lopputulos näyttää maahan vajoavalta talolta. Tai heijastaa illuminatin muotoilukieltä. Joka tapauksessa on tärkeää oppia, että jos ydintä ei suojata niin ihmiset vain ottaa kusevat menneiden sukupolvien muistoihin.

Toisaalta Kerava on myös sirkuskaupunki. Sariolan tivoli on tärkeä osa kaupungin identiteettiä. Tätä demonstroimaan on tehty taidetta. Keravan kävelykadun länsipäätä on vuodesta 1979 lähtien koristaneet "Sirkushevoset" -teos. Teoksen on suunnitellut Antero Poppius ja idean toteutus on Heikki Häiväojan kädenjälkeä. Siinä on muutamia hevospatsaita. Keravalaiset pitivät ideasta, sillä alun perin piti tehdä vain yksi patsas mutta lahjoituksia saatiin niin paljon, että hevosia saatiin lopulta viisi.

Ja mitä tahansa hevosia ole nämä eivät. Sillä jos elämän ja taiteen kohdalla ei ole selvää kumpi imitoi toista, lähestyvät nämä sirkushevoset todellisuutta hyvin erityislaatuisella tavalla. Sillä aivan kuten joissain tietokonepeleissä on lisätty hevosiin ajastettua kakkimista, on Keravan sirkushevosilla aivan sama kyky. Mieli aivan häkeltyy modernin teknologian äärellä. Koskahan keravalaiset onnistuvat läpäisemään Turingin testin?

Kuvan mahti, somekohinat - ja internettarinat

Olli Immosen kohun kanssa oli selvää, että valokuvilla oli merkittävä rooli. Immosen itsensä julkaisemat kuvat Schaumanin haudalta ja suunnittelutalkoissa ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa. On luultavaa että niistä tulee jollain tavalla ikonisia. (Kenties niitä jopa mukaellaan erilaisissa tilanteissa.)

Kiinnostavinta tässä onkin se, että ihmisillä on hyvin voimakas suhde kuviin. Immosen itsensä kannalta kuvat ovat varmasti olleet hyvin lähellä lomakuvia. (Noita eimukanaolleista helposti unettavia asioita.) Kuvien kohdalla on itse asiassa hieman epäselvää että onko kuva auttamassa muistia niin että matkan muistoihin on helpompi palata, vai ovatko kuvat itse asiassa sitä varten että niillä todistetaan että ollaan oltu paikalla. Luultavasti nämä asenteet jossain määrin kietoutuvat yhteen. Kuvan katsominen uudestaan palauttaa muistoja mutta toisaalta auttaa meitä luomaan tarinaa tapahtumien ympärille.

Internetissä on jopa "somesanontoja" kuten "kuva tai ei tapahtunut". Ja toisaalta salaliittoteoriat koostuvat usein juuri siitä että eri asioiden valokuvista etsitään samanlaisia detaljeja joita sitten nähdään evidenssinä jonkin tietyn tahon läsnäolosta. Nämäkin omalta osaltaan kertovat miten ihminen on visuaalinen eikä loogisesti pyörittelevä olento. (Emme intoile ääninauhoista yhtä vahvasti.) ; Ja interenetissä valokuvien takana on varmasti se huomio että kirjoitettuja väitteitä voi tehdä kuka tahansa. (Hyviä argumentteja kun voi kirjoittaa kuka vain?) Ja tämän epäluotettavuusongelman kiertämiseksi tarvitaan evidenssiä, varmistelua. (Koska kukaan ei osaa käyttää photoshoppia?)

Jopa monet nettiskeptikot mieluummin katsovat youtubevideoita kuin lukevat kirjoja. Ja he tekevät näin vaikka videoiden kohdalla lähteistys jne. kirjoihin onkin usein hieman hankalaa. Ruutuun voi toki kirjoittaa tekstiä joka näkyy muutaman sekunnin. Kaavat ja kaaviot muuttuvatkin erilaisiksi infografeiksi. Jotka taas ovat alttiita kaikenlaisille psykologisille illuusioille. Datan näyttämisen tapa vaikuttaa vahvasti siihen miten uskottavina datan sisältöä koskevat väitteet nähdään. Josta seuraa se, että "sosiaalinen totuus" ei ole täysin eri asia kuin evidenssi mutta se ei ole kuitenkaan ihan samakaan asia.

Tästä voi jossain määrin tulla jopa ongelma. Valokuvaaminen on siitä näppärää että teknologia nykyään tekee siitä halpaa. Ja kameran mukanaolo voi motivoida tarkkailla ympäristöä. Samalla se voi opettaa dokumentoimaan asioita. Probleemana saattaa sitten olla se, että menee tilaisuuteen käyttämään kameraa jolloin todistat että "se tapahtui" mutta oikeasti kamera ja muu tekninen häiritsi olemista niin että "oikeasti sitä ei tapahtunut". (Siitä huolimatta sinulla on siitä vakuuttavaa evidenssiä. Mahdollisesti rakeinen kuva antaa myös todisteita siitä että sukulaisesi on kuin onkin reptiliaani - aivan kuten pitkään oletkin uskonut!)

Joka tapauksessa Immosen kuvista on nyt syntynyt tarina joka ei ole enää hänen itsensä hallinnassa. Ja jotenkin kaksi hyvin yksinkertaista kuvaa tuntuu evidenssiltä paljon enemmän kuin vaikka kirjoitettu teksti tai muunlaiset dokumentit. Valokuva on jonkinlainen "sosiaalisen totuuden" perustavanlaatuisin todiste.

Ja tämä tarina noudattaa "jonkinlaisia internetlakeja".  (Jotka ovat "Amerikoissa astetta pahempia ja kaupallistetumpia kuin meillä". Ainakin mikäli Crackedin artikkelia on uskominen.)
* Immosen tapauksessa on tärkeää huomata että tarinoita syntyy kaksi. Ja ne ovat melko yksinkertaisia mutta keskenään vastakkaisia. Somekohu nykyään näyttää vaativan sen että asia tiivistyy pariin yksinkertaiseen tarinaan. Ja nämä tarinat on jotenkin sidottu identiteettien väliseen kilpailuun ja maailmankuvaan. Somekohu nykyään tuntuu vaativan - paitsi kannattajaryhmän joka pitää sanomaa arvokkaana - myös kisaamistarpeen jonkun kanssa joka on vahvasti erimielinen. Tässä mielessä en olisi "kansankirkon puolella" huolissani ateisteista jotka puhuvat uskonnosta vaan niistä jotka ovat hiljaa uskonasioista elämässään.
* Somekohussa tärkeintä ei ole vedota tai suostutella vastapuolta omalle puolelle vaan nimenomaan korostaa että ollaan eri puolilla. Tehtävänä ei ole vastapuolen saaminen omalle puolelle vaan tämän ärsyttäminen.

Haasteena onkin nähdä tarinoiden taakse mitä kuvat todella kertovat. (Itse asiassa kohtuu vähän. Niistä saa ajan ja paikan ja sen että ollaan samassa paikassa samaan aikaan. Tämä voi olla evidenssiä ideologisista yhteyksistä. Mutta on itse asiassa vaikeaa nähdä miten voimakkaasti valokuva todistaa. Ainakin minulle joku jäsendokumentti olisi huomattavasti vakuuttavampi todiste natsiudesta kuin oleminen samassa paikassa samaan aikaan, toistuvasti. Jos ei muuten niin siksi että käyn monissa nettiateistien nettimiiteissä ja minut voitaisiin olemassaolevalla materiaalilla todistaa ateistiksi. Tosin minulla on kieltämättä vahva yhteys kyseiseen alakulttuuriin vaikka en olekaan ateisti.)

Toisaalta somekohu on siitä mielenkiintoinen asia, että niitä voi lähestyä massahysterian käsitteen avulla. Ja tätä käsitettä voidaan liittää asiaan riippumatta siitä onko itse levietty tarina tosi vai ei. Valokuvat joka tapauksessa luovat "sosiaalista totuutta" jossa on kenties jotain evidenssiä johonkin. Joko leviävä tarina on tosi toiselta puolelta (jolloin kyseessä on "oikeassaoleva ja väärässä oleva") tai sitten totuus on jotain näiden välistä ja molemmat puolet esittävät puolitotuuksia. Tai kaikki ovat väärässä. Mitä tähän voi sanoa? "Truth- lies, it's all irrelevant. The Best Story Wins."

Kissalan pojat

Kuvitellaan että meillä on seuraava lause "Jokainen kesäkissan omistaja hylkää sen." (Siis sen kissan.) On usein sanottu että tuon tyylisiä lauseita ei voitaisi kovin näppärästi kuvata ensimmäisen kertaluokan logiikalla;

Temppuna on se, että kun luodaan sellainen ensimmäisen kertaluokan logiikan varaan rakennettu konstruktio joka luo oikeanlaisia tuloksia, sen rakenne eroaa radikaalisti siitä pintarakenteesta ja tavasta jolla asiaa tavallisesti katsotaan. Universaalikvanttori tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi seuraavanlainen lause voidaan rakentaa;

∀x∀y[(henkilö(x) & kesäkissa(y) & omistaa(x,y)) → hylkää(x,y)]

On useitakin semanttisia yrityksiä ratkoa tähän liittyviä ongelmia. Esimerkiksi yritetään luoda erilaisia dynaamisia semantiikkoja. Mutta sitten toisaalta voi tuntua ihan perustellulta.

∀x[(henkilö(x) & ∃y(y=z & kesäkissa(z) & omistaa(x,z)) → hylkää(x,z)]

Mikä tässä on vialla?

---

uɐɐɯnʇıʞ oʇuǝןo uǝuıoʇǝıʇ ɐʇɐdɯǝן ɐʇuoʇıןɐɐɹoɯ uıʇǝʌןǝɥ uo
Logiikan kannalta;eksistenttikvanttori ei vaikuta lauseen tulkintaan. Ja lisäksi tuo ratkaisutapa tuottaa ongelmia sen tyylisissä tilanteissa joissa "mies ottaa kesäkissan"...

Is this a knife?

Hankin itselleni uuden lelun. Se edustaa "hyvin tavallista mutoilua" jota on tavattu eri aikoina. Se on myös jokin jota on melko vaikeaa määritellä. Pituutensa puolesta se on veitsi, mutta se ei käytettäessä tunnu veitseltä. (Tosin sitä ei voi pitää miekkana ; Oma nyrkkisääntöni on että vastustajan nilkkoihin ei yleensä kannata lyödä, mutta miekalla se on joskus tietyissä tilanteissa mahdollista. Jos ase on sen verran lyhyt että nilkat eivät voi olla maali juuri mitenkään, se ei ole miekka.) Siinä on piirteitä jotka tekisivät "falchin vai messer" -kiistan erittäin vereväksi. Tuon tyylisiä aseita on käytetty kauan. Tuon kaltaisia on käytetty "pimeän keskiajan" seaxista yhdysvaltojen sisällissodassa käytettyihin tavallista suurempiin Bowiepuukkoihin asti. Se on jossain määrin "sekasikiöase". Mutta se on käyttökelpoinen.

Voisin analysoida sen neutraalisti, mutta sen sijaan en. Käsittelen sitä sitä kautta miksi se on objektiivisesti parempi juoksuhauta/kaupunkisotakontekstissa kuin yllä oleva lapinleuku. Mielestäni vertailu on hyvä tehdä koska ne ovat itse saman mittaisia ja ne voidaan nähdä vaihtoehtoina samoihin tehtäviin.

Erot voidaan kuvata seuraavalla tavalla:
* Lapinleuku on kahvan kanssa 57,2 senttiä, pelkkä terä 44,6 senttiä. Uuden veitsen 58 senttiä ja 46 senttiä. Erot ovat hyvin pieniä. Tämä ei ole sattumaa. Useat yhden käden "isot veitset" mitoittuvat hyvinkin tarkkoihin rajoihin, mitkä taas määräytyvät ihmisten keskipituuden ja anatomian kautta.
* Lapinleuku painaa 440 grammaa, uusi veitsi 600 grammaa. Painoero on iso ja tekee veitselle "oomfia". Tässä painoluokassa massa ei kuitenkaan oikein hidasta. Sillä uuden veitsen painopiste on lähempänä kahvaa. Ja ennen kaikkea näin kevyissä esineissä isoin rajoite ei ole se että ase on niin painava että kättä ei jaksa liikuttaa. Vaan se, että ihminen ei pysty heiluttamaan kättään kuin tiettyä vauhtia. Biologia on oleellisempi rajoite kuin aseen paino.
* Lapinleu'ussa on hieno heloitus. Mutta käytäntö on sen kanssa jo opettanut sen, että sillä on pakko tehdä "draw cut". Koska terä on itse asiassa hyvin suora, on pakko "vetää" jotta saa viiltoa. (Mikä ei ole toki minulle hirveän vaikeaa koska koulumme painottaa "draw cutia" yli "pull cutin".) "Työntämällä" käsi helposti lipeää terälle. "Vetäessä" kahvan takanuppi toimii jopa hämmästyttävän hyvin. Kahva on sileä ja voisi luulla että se on liukas mutta ei. Taistelullisesti tämä on aika suuri rajoite. (Mutta eipä veistä siihen ole tarkoitettukaan.) Uudella veitsellä kädensija estää liukumiset molempiin suuntiin. Lisäksi terän muotoilu on tehty kaarevaksi niin että syntyy viiltoefektiä ilman että sitä väkisin täytyy itse tuottaa. (Mikä ei toki ole suuri asia. Mutta olemassa.)
* Muotoilulta lapinleuku vaatii yhdenlaisen viillon yhdellä terällä tiettyyn suuntaan. Pistot ovat käytännössä mahdottomia, koska terän muotoilu ja kädensijan luonne estävät tämän. Uudessa veitsessä on vähän matkaa teroitettu myös "lapetta" ja siinä on kärki. (Tosin kärki on omaan makuuni hitusen liian kaareva. Tosin itse nipotan tästä enemmän kuin suurin osa. Jopa kun isäni halusi tehdä minulle miekkaa, tein kaavat siten että rakensin aseen "kärjen ympärille". Eli ensin mietin kärjen ja muu oli sitten vähemmän keskeistä. Joku voi muuten huomata miten uusi veitseni on muotoilultaan samansuuntainen kuin uusi veitseni. Tosin sen terä on reilut 70 senttiä pitkä eli se on huomattavasti suurempi ase ja mekaanisesti ilmiselvä miekka eikä veitsen ja miekan sekasikiö.)
* Uuden aseen kädensija on ohuempi. Ja siinä on paksunnos hieman ennen "kaaren loppumista" takana. Siitä saa ihan hyvän otteen. Mutta se voisi olla parempi. Leukun kädensija taas osuu käteen melko mukavasti. Lisäksi leukun kanssa pystyy kädensijan ja terän asettelun kautta tekemään hauskoja temppuja "peukalo lappeella". (Joskin tällä mahdollisuudella ei tee mitään koska takana ei ole terää ja käsi menee liian helposti terälle.) Uuden veitsen kädensijassa peukalotemput ovat kankeita ja epämukavia, kädensijassa onkin omituinen paksunnos sivustassa. Se ei suojaa mutta estää peukalon käytön terällä. En ymmärrä miksi tämänlainen rakenne on veitseen haluttu laittaa. Ehkä estettisistä syistä. (Tosin kuka niitä muka haluaa saksalaisia peukalotemppuja D -kädensijan kanssa tehdäkään? Minä!)

Itse asiassa uuden veitseni paino ja terän kaareuttaminen tekevät siitä paremman myös viiltoaseena verrattuna siihen mitä lapinleuku. Joten se päihittää leu'un jopa siinä ainoassa tehtävässä johon leuku on spesialisoitunut. Lisäksi uuden veitsen käyttötavat ovat monipuolisempia, viiltoja ja pistoja voi tehdä moneen suuntaan ja monella tavalla ja molemmilla puolilla terää. Siinä on myös parempi suoja käsille. (Tosin D -suoja ilman "katanatyylistä" levyä ei muuta tyyliä juurikaan, isommalla kopalla tai "katanatyylisellä levysuojauksella" kättä kannattaa pitää enemmän ojossa. Mutta D -kaari on parempi kuin ei mitään. Itse en tosin edes suosi korikahvaisia. Osittain juuri siksi että kädensijan koppautuminen pakottaisi muuttamaan asioita siihen mihin on opetellut.) Yhtä nopea mutta vaarallisempi ja monikäyttöisempi.

Minullekin lisäkarisma on hyväksi.
Onneksi sitä saa veitsiltä.

Lisäksi uudessa veitsessä on yllättävä etu lapinleukuun nähden. Marttinin leuku on käsittämättömän hienoa työtä. Siinä on arvokkaita visakoivuisia materiaaleja. Osat on hienosti liitetty yhteen. Tämän kolhiutuminen surettaa. Käsityöläistaidot ja materiaalit ovat kokonaisuus ehjänä. Jokainen lovi lapinleu'un terässä on itkun paikka. Uudessa veitsessä taas on niin että jos siihen ampuu luodinreikiä ja sitä hakkaa vasaralla lommoille niin se on vain lisää karismaa. Ei uusi veitsikään huono ole ; Sen käsityöläistaito on OK, ase pysyy kasassa eikä hölsky. Eikä mene rikki. Mutta siitä puuttuu täysin "sofistikoituneisuus". Se ei ole taidetta vaan käyttölelu. Sellaiselle lisäkarisma voi olla hyväkin.

Perse huutaa kevään Hoosiannaa

Torstaina Kampissa oli hyväntekeväisyystapahtuma. Yllä on valokuvaa tilanteesta. Paikalla oli myös "Aito Avioliitto" -nimienkerääjiä. (Ja arvatkaa mitä minä en nähnyt? Isoa jonoa nimenantajia. Tilaisuudesta ei tullut edes piikkiä aloitteen tilastoihin.)

Erikoista on kuitenkin että tilaisuus oli nimetty "Suvivirren" kautta. "Suvivirsi 2015". Toki tilaisuudessa esitettiin asioita joten kyseessä ei ollut osallistuttaminen. Olin kuitenkin hieman hämmästynyt siitä miten kaikista mahdollisista asioista symboliksi oli valittu juuri tämä virsi. Sillä laulu edustaa nykykulttuurissa ns. maksimoittavan eriyttävää identiteettiä. Siinä missä kansalaisyhteistyö tulee sillä että kerätään asioita joita kaikki jakavat, toiseuttavassa tilanteessa yhteisöllisyyttä haetaan erottautumalla "niistä muista". Näin ollen sekä "Aito avioliitto" että tämä nimi sopivat yhteen hienosti. Molemmissa oma erinomaisuus rinnastuu "niihin väärässäoleviin". Suvivirrestä käydään kinaa, siinä on kulttuurierimielisyys. Ja tämä esitys ei, osallistuttamattomuudestaan huolimatta, ole kovin kaunis ele. Se on provokatiivinen ele ja sellaisena tietenkin asiallinen. Itsekin harrastan provokatiivisia eleitä toistuvasti. Kiinnostavaa on kuitenkin se että kun minä teen provokatiivisia eleitä niin minua syytetään kusipääksi, epäkohteliaaksi ja paskiaiseksi. Esimerkiksi sen takia että juuri tästä siinä on kysymys.

"Kotimaan" toimituskin on herennyt. Siellä Suvivirttä verrataan "Kevään Hoosiannaksi". Ja kannanottona on "Suvivirsi on herkkä silta keväästä kesään. Kumpikin virsi on yhdistelmä vuodenkiertoa, muistoja ja rukousta. Nyt järjestettävissä tapahtumissa Suvivirttä pääsevät laulamaan nekin, joilla ei ole syytä osallistua koulujen ja muiden yhteisöjen kevätkirkkoihin tai -juhliin." ... "Suvivirsi madaltaa varmasti kynnystä osallistua myös ihan oikeaan messuun." Asenne on mielenkiintoinen koska koulukeskustelun kohdalla selväksi on tullut että "Suvivirsi" on neutraali laulu, Piispa Jolkkosen mukaan pelkkä vapauden symboli. Siinä ei ole kyse uskonnonharjoittamisesta, varsinkaan yhteisrukouksesta. Minäkin olen sitä mieltä että se liittyy rukoukseen ja osallistuttamiseen joka on nimenomaan kristillistä. En ole sekularisti, joten minua ei haittaa jos kouluissa on uskonnonharjoittamista. Mutta kun siitä valehdellaan niinkin avoimesti - tai oikeastaan eri tahoille samasta laulusta kerrotaan aivan erilaisia ja keskenään ristiriitaisia narraatioita - kyseessä on jo sitten jokin aivan muu. "Kotimaan" toimitus jatkaakin asiasta mielenkiintoisesti. "Toinen syy pitää tapahtumaa onnistuneena on se, että kiistelyn kohteena ollut Suvivirsi on kaapattu takaisin positiiviseen yhteyteen. Viime vuosina julkinen väittely on keskittynyt siihen, saako virren laulaa vai ei. Kevään riemua hehkuvat tilaisuudet tuovat virren kontrollin piiristä takaisin iloa tuomaan. Suvivirsi-tapahtumissa laulavat ne, jotka haluavat – ja heitähän riittää." Tässä kohdassa on paljon omituista. Suvivirsi on tosiaan ollut kiistelyn kohteena ja tässä on tempaistu tavalla jota voi kuvata kaappaamiseksi. Mutta yhteyden kutsuminen "positiiviseksi" on erikoinen sillä väittely ei ole keskittynyt siihen saako virren laulaa vai ei vaan siitä onko yhteislauluesitykseksi osallistuttava uskonnonharjoittaminen koulussa jossa oppilaat edustavat erilaisia vakaumuksia todella hyvä perinne vai ei.

En tiedä ketään, siis ketään, ateistien toiminnan tyyppiä joka haluaisi täyssensuroida Suvivirren niin että sitä ei saisi laulaa kotonaan, kirkoissa tai vaikka ulkoilmassa hyväntekeväisyyskeräyksien yhteydessä. Tästä todisteena on se että edes vapaa-ajattelijat, jotka kyllä olivat tietoisia tuosta "Suvivirsi 2015" -tapahtumasta eivät halunneet kieltää sitä. Siitä ei tullut debatin aihetta. Koska se ei ole kouluvelvollisuuteen tai vastaavaan liitetty rituaali johon olisi pakko mennä. Se että "kotimaa" ei ole ymmärtänyt tätä ei tietenkään yllätä. Viime vuonna se "ei ymmärtänyt" että Puumalaisen esityksessä "Suvivirsi" oli kuriositeetti ja sen pääasiallinen aihe oli se että uskonnonvapauden toteuttamiseksi on olemassa haasteita jotka on ratkaistava. Sensuuri on tähän toki yksi tapa mutta sekään ei ollut Puumalaisen ehdotuksessa ainut tapa. Suvivirsi toki mainittiin siinä pari kertaa, esimerkkeinä. Detaljista tehtiin pääasia ja viestistä tuli aika provokatiivinen. Tuolla taitotasolla on tietenkin täysin turhaa odottaa mitään. Joka tapauksessa on hyvin vaikeaa nähdä mitä "rakentavaa" on siinä että keskustelunalainen ja kiistanalainen asia hoidetaan siten että kielletään erimielisyys ja tehdään vain suoraan siten miten kirkon ihmisiä miellyttää.

Tämä toki vastaa sitä kuvaa uskonnonvapauskeskustelusta ja kunnioituksesta kaikkialla mihin ev.lut. edustajat sanovat mitään ateismista tai uskonnottomuduesta. Ateisti on hyvä ateisti kun ei sano yhtään mitään, nielee iloiten kaiken uskonnollisen julistuksen oli tämä lakeja rikkovaa tai ei, ottaa osaa uskonnollisiin yhteislauluihin, laittaa lapsensa ev.lut. opetukseen, kastaa lapsensa, muistaa kuulua kirkkoon koska kirkko tekee hyvää ja sen ulkopuolella on vain hedonismi. Ja muistaa nyökytellä kun kerrotaan tästä huolimatta siitä miten "vanhat ateistit" olivat silti niin paljon parempia silti kuin "uusateistit". (Ilmeisesti siksi että esimerkiksi taistolaiset ärhentelijät - jotka olivat aidosti militantteja toisin kuin snobbailevat nenäkkäät uusateistit - ovat kuolleita. Ja ev.lut.kirkon jäsenille paras ateisti on vähän kuin rusoposkinen inkkari.) Ja ennen kaikkea muistaa kertoa miten haluaisi olla uskovainen mutta ei vaan voi yrittämisestä huolimatta ja miten olo on onneton tämän epäonnistumisen vuoksi. (Päätellen siitä että jos näistä yhdestäkään esittää poikkeavan kannan julkisessa keskustelussa niin joku uskovainen tulee valittamaan ihan saatanasti. Eikä vastaan ole tullut ev.lut.kirkon pastoria joka torppaisi näitä lausumia ja moittisi tämän uskovaisen. Ei. Koska uskonveljen puolustaminen on tärkeää ja pitää nysvätä moniarvoisuudesta joka tarkoittaa sitä että fundamentalistien pitää antaa mellastaa vakaumuksensa mukaan kuin jokin suuri jossain paikassa joka on täynnä hauraita asioita.)

Toki Kotimaan blogeista voi löytää tuoreen asiaa hipovan blogauksen. Otsikolla "Kuka ei kelpaa kirkkoon" on varmasti kristitylle haastava. He kun eivät voi ohittaa keskustelua olkiukoilla ja "militanttiateisteiksi" ja "trolleiksi" kutsumisella. "Heti Kirkkotorille – järjestöjen ja yhteistyötahojen esittelypöytien luo - saapuessani törmäsin teemaan, josta nyt kirjoitan. ”Haluaisitko osallistua vaimosi kanssa avioliittoleirille?" kysyttiin edessäni kulkeneelta mieheltä. Jatkoin eteenpäin ja näin tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -hankkeen pöydän. Ahdisti. Heräsi tunne, että tämä paikka ei ole seksuaalivähemmistöille." Vastaava tunne syntyy kun Suvivirsi on "omaa kulttuuria" ja "Suomalaisuuden ydintä". Mutta tästä ei yksikään uskovainen koskaan välitä. Ei tunnu edes pahalta. Paitsi jos tuntuu niin se on se paha suututtava uskonnoton joka ärsyttää ja joka on pahan olon syy. Eikä se että itse tekisi yhtään mitään väärin tai repivästi tai epäkohteliaasti. Sukupuolivähemmmistöjen edustajat tietävät tämän kirkon sisällä. "Kirkossa on yritetty keskustella rakentavasti, kuten sivistyneessä yhteisössä kuuluu. Kirkkopäivillä ohjelmaan oli otettu mukaan ”Vihkiikö kirkko?” –paneelikeskustelu, ja panelisteilta oli etukäteen pyydetty toisia kunnioittavaa keskusteluotetta. Panelisteissa oli piispa ja pappeja. Yksi kuului seksuaalivähemmistöön. Yksi vastusti homosuhteita perustaen näkemyksensä luomiskertomuksen pohjalta tulkittuun käsitykseen kahdesta selkeästi erilaisesta, toisiaan täydentävästä sukupuolesta. Avauspuheenvuorot olivat melko asiallisia, tosin oli niissä kivuliastakin kuunneltavaa. Viimeistään kun yleisö päästettiin ääneen, alkoivat jälleen ylilyönnit. Paneelin aikana ja sen jälkeen moni vuodatti kyyneleitä. Olen uskonut avoimen keskustelun voimaan. Enää en ole varma. Kun kirkon piirissä keskustellaan seksuaalivähemmistöistä, on lopputulos useammin tuhoava kuin rakentava." Tämä kokemus minulla on "maailmankuvien välisestä keskustelusta" kirkon ja oikeastaan kaiken muunkin kristillisen keskustelun kohdalla. Siis silloin kun keskustelija on ollut, paitsi kristitty, niin myös keskustellut niistä uskonasioista ja esimerkiksi siitä miten ateistin pitää toimia tullakseen uskovaisten hyväksymäksi. Itse olen kutsunut näitä suvivirrenlaulatuksia ja muita "keskusteluja" "Kuka ei kuulu joukkoon" -kokemuksiksi. Uskovaiset toki saavat yhteneväisyydentunnetta ja voitonriemua koska heille sama laulu on yhdistävä. Toki minäkin kokisin riemua jos yhdessä laulaisimme jumalanpilkkalauluja. Mutta tämä ei tekisi laulusta yhtenäistävän yhteisöllistä.

Tosiasiassa kristityt harvoin ovat ilkeitä. He ovat vain totaalisen vihjeettömiä. Niin taunoja että sellaisen kohdatessaan ei voi kuin tokaista jotain seuraavantyylistä "Kohta kahdeksan vuoden vittuilukokemuksen karaisema vastaaja pysähtyy hetkeksi, hänen kasvoilleen leviää pirullinen häivähdys ilmeestä, sitten hän nytkähtää liikkeella ja kirjoittaa: Juma, kaverit, Kaspar hauser tuli meidän sivuille!" Uskovaiset vain keskimäärin eivät ole vaihtaneet vakaumustaan. Ateismin suosio on kasvanut viime vuosina roimasti joten suuri osa heistä on. Tämä johtaa tahattomaan epäsymmetriaan. Uskovainen ei edes ymmärrä mitä ateisti tarkoittaa (hence olkiukot ovat standardikamaa, kuten ajatus "Suvivirren" täyssensuurista kaikkialla, laulukiellosta).

Uskovainen ei ymmärrä mikä asennepohja ateistilla on ja tulkitsee tämän helposti vihamielisesti. Tähän asenteeseen johtaa ihan tavallinen ja aivan mielenterveiden ja normaaleiden ihmisten psykologinen ilmiö nimeltä fundamental attribution error. Se on toimija-havaitsijavirhe joka on jokaiselle tuttu esimerkiksi liikenteessä. Jos liikenteessä on konfliktitilanne tai epäonnistuminen, muiden teot tulkitaan siten että ne johtuvat ihmisistä itsestään kun taas omat virheet johtuvat ympäristöstä. (Minkä vuoksi ateistin viha johtuu ateistin militanttiudesta eikä ymmärretä miltä kristitystä itsestään tuntuisi laulaa islamilaista rukousta, etenkin jos islamilaisesta rukouksesta valehdeltaisiin että se ei oikesti ole islamilainen rukous vaikka kuurokin kuulee miten siinä hoetaan Allahia.) Edwards Jones ja Victor Harris ovat tähän liittyen tehneet tutkimuksen jossa havaittiin että ilmiöön liittyy tilannesokeus. Ei ymmärretä miten ympäröivä tilanne vaikuttaa toiseen. Ja siksi tämän mielipiteet helposti typistyvät ja absolutistuvat mielessä. (Josta seuraa se että suvivirsikritiikki tosiaan helposti näyttää kristillisyyden ja em. virren totaalikieltämiseltä.)

Ja näin ollen suuri osa kristittyjen kanssa käydystä keskustelusta on ärsyttävää koska se on täynnä "surullisia mokia" jotka pilaavat sitten ties mitä. Tästä analogina kelvannee Iltalehden uutisoima vahinko. Ylioppilaalle kävi hassusti ; "Valmistujaispäivä on tärkeä sekä tutkinnon päättävälle että hänen perheelleen, sillä nuori on tehnyt monta vuotta työtä tutkintonsa eteen." Ylioppilaspäivä on myös vain kerran elämässä. Uskovaiset olviat pilanneet tämän varsin erikoisella tavalla. Siis ainutkertaisen ylioppilaspäivän aivan normaalissa lukiossa joka ei ole erityinen kristillinen oppilaitos vain paatuneille fundamentalistikristityille. Koulussa oli kuitenkin julkinen siunaaminen - tapa ei ole perinne mutta kansankirkosta on "luontevaa" "olla mukana" ja tehdä kaikkea tämänlaista - uskonnoton ei tietenkään mennyt tähän mukaan. Lakitettava "jäi yleisöön istumaan luokkatovereidensa mennessä yleisön eteen korokkeelle papin siunattavaksi, sillä hän ei halunnut osallistua uskonnolliseen seremoniaan. – Asiasta oli sovittu opettajien kanssa etukäteen" Tämä on vielä asiallisen rajalla. Mutta jatko oli sitten kaikkea muuta ; "Poikani odotti koko ajan, että hänen vuoronsa on kohta ja pyysi minua laittamaan kameran valmiiksi. Yllätys oli suuri, kun häntä ei kutsuttu ollenkaan hakemaan todistusta, eikä hänen nimeään edes mainittu. Sydäntä särki, kun näin hänen pettymyksensä. Tämän jälkeen opiskelijat olivat asettuneet yhteiskuvaan todistusten ja ruusujen kanssa yhden puuttuessa." Eli jos et ota siunausta et saa ottaa todistusta edessä. Nimi jätetään lukematta joten eliminointi on tarkoituksellinen, ei ole vain unohdettu pyytää ja huomattu virhettä kun nimi huudetaan lavalta. Vaan astetta vakavammasta asiasta on kysymys. Se, että kieltäytyy siunauksesta, johtaa siihen, että sinulle ei myönnetä myöskään todistusta korokkeella muiden taputtaessa. Suomen pitäisi olla tasa-arvoinen maa. Meillä on uskonvapaus ja kirkko korostaa että se ei ole valtionkirkko. Oppivelvollisuus yhdessä siihen että ateisti saa opiskella ylioppilaaksi korostaa tätä teemaa. Todistusten jako on nykyaikana sidottu papin tekemään siunaukseen, keksimällä tälläinen "uusi perinne" ikään kuin hatusta. Vastaus proseduurista on seuraava "Tämä opiskelija sai samat puheet, todistuksen ja ruusun, mutta valitettavasti eri yhteydessä kuin muut. Tällä ei tarkoitettu mitään pahaa, eikä oltu ajateltu, että näin kävisi. Harmittaa, että viimeisestä päivästä jää hänelle ikävä muisto. Asiaa ei voi korjata jälkikäteen, mutta tulevaisuudessa siunausta ja todistustenjakoa ei enää yhdistetä."

Tästä siinä on aina kysymys. Asian ydin on teemassa "ei tullut ajatelleeksi". Kun tekee jotain jossa on tekemässä virhettä jota ei voi korjata, ei tuollainen nonpoligy tietenkään anna kovin hyvää kuvaa sen sanojasta. "Viaton" ignoranssi on vain valitettavasti maan tapa tässä aiheessa. Vilpittömäksi mieltä ei tietenkään voi sanoa sillä vaikka he eivät ole tienneet niin heidän olisi pitänyt tietää. Näin vain ei ole tullut tehtyä. Selittelyissä onkin tälläisissä tapauksissa vanhan sanonnan makua : "Ei pidä punnata kun paskat on jo housuissa." Tai tässä tapauksessa kun se on enemmänkin suollettu toisten korville ja päälle, koska itsehän "unohtaja" ei tilastaan kärsi tai saa juridista rangaistusta tai ansaitsemaansa kostoakaan. Toisen kannalta ajatteleminen on uskovaisille fundamentalisteista koomikkopastoreista "leppoisamaineisiin" piispoihin ilmeisen vaikeaa ellei mahdotonta. Miksi tämän uskovaisten vian pitää aina olla uskonnottomien ongelma? Itse olen ottanut asenteen siihen suuntaan että jos uskovaisia pilkkaa äänekkäästi, laajasti, kampanjoidusti, nimet mainiten, sitaatit tallentaen ja tekee tätä tarpeeksi jokaisen epäonnistumisen jälkeen niin ehkä he sitten osaavat ensi kerralla miettiä paremmin. Pahalta näyttää tämäkin tie, oppi ei näytä menevän perille.

---

Joillain väkivaltaisilla ihmisillä on omituinen tapa selittää että he eivät mahda mitään aggressioilleen. Kunnes heidät hakkaa kunnolla, jonka jälkeen jostain syystä he yht'äkkiä tiedostavat hakkaamisessa olevan riskin itselleen ja sitten he todellakin mahtavat jotain aggressioilleen. Onkohan jotain keinoa jolla kristityt saataisiin asennoitumaan niin että "tulisivat ajatelleeksi" asioita muunkin kuin oman dogmaattisen perseensä kannalta. Perseensä, joka btw keikkuu käsilläkävelyn ansiosta siinä missä normaali ihminen pitää kasvojaan. Perse paljaana puhkuvat flautusta muiden kasvoille.