Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Totuudesta, uskomuksista ja perusteluista

Perinteisesti tietoa on lähestytty siten, että siinä on erilaisia alakriteereitä. Kaikista klassisin tiedon määritelmä sanoo että "tieto on tosi, hyvin perusteltu uskomus". (~justified true belief.) Jaottelun osat vaikuttavat aivan järkeviltä.
1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.

Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.

Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.

Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..

Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.

Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.

Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.