Miksi Arrow oli niin hyvä (toisin kuin nyt)

”Arrow” -sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat erinomaisen hyviä. Sitä seurasi pari keskinkertaista kautta. Viimeisin on ollut paikoitellen lupaava. Tämä on mieltymys mutta liitän tähän seikkoja jotka ovat vähintään jossain määrin argumentatiivisia. Tätä kautta kuvaan sitä mikä mielestäni on tehnyt Arrowsta yhden parhaista supersankarikertomuksista verrattuna moneen huomattavasti huonompaan. ; Yksi näistä seikoista on ollut tärkeä ; Lapsuuteni ajan supersankarielokuvat olivat huonoja. Nyt genre vaikuttaa sen verran kalutulta että se ei tuota kiinnostavia elokuvia. Tässä välissä oli paljonkin kohtuu kiinnostavia tuotoksia. Arrow sattuu olemaan yksi näistä.

Ensimmäinen näistä on vaiva ja innostus.

Pelkkä käsikirjoituksen ja työn määrä painaa. Esimerkiksi Arrow:n ensimmäisellä kaudella meille esitetään kostajahahmo jolla on selvästi menneisyys. Ja tämä menneisyys ei ole vain mysteerinen. Osa sarjoista epäonnistuu sen vuoksi että niissä tehdään ”Lostin” tapaan mysteeriä joita ei selitetä koska niiden takana ei ole mitään. Sen sijaan Arrown tekijöillä on ollut selvästi alusta asti käsitys siitä että tarjolla on hahmo joka on jotenkin autiolla saarella saanut tatuointeja ja kamppailutaitoja.

Näistä taidoista annetaan viitteitä; Arrow;ssa harjoitellaan paljon kali-escrimaa. Harjoitteluluolassa näkyy myös Wing-Chun kung fu:Sta tuttu harjoitteluasema. Hänen lukkotekniikkansa ja niistä irtautumisensa muistuttaa venäläistä Samboa ja hänellä on vaikutteita Systemasta. Nämä on perusteltavissa hänen taustakertomuksellaan. ; Toisin sanoen meille esiteltiin hahmo jonka tapa liikkua ja taistella kertoi taustatarinaa. Vaikka tämänlainen yksityiskohtailu varmasti jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta. Detaljit jotka avaavat menneisyyttä niin että se on sisällyksekäs antaa aina painoarvoa maailman luomisessa.

Siinä vaiheessa kun huomaat että ensimmäisen tuotantokauden trailerin sivukulmassa ollut kivi olisi ollut ponnahduslauta 4 tuotantokauden pääjuoneen, huomaat että ns. Zehovin aseita on runsaasti ja ne ovat hyviä. Sarja on muutoinkin käyttänyt tsehovin aseita mestarillisesti. Eli se on esitellyt (toivottavasti) vähemmän alleviivatusti jonkin faktan tai yksityiskohdan joka sitten myöhemmin paljastuu hyvin tärkeäksi juonenkehittelyn kannalta.

Tämä on sittemmin muuttunut ongelmalliseksi koska maailmassa on liian paljon sivuhahmoja ja spin off -sarjoja. Tätä kautta sarja on latistunut monin paikoin joukoksi käänteitä. Tsehovin aseita käytetään yhä mutta sarja vyöryttää niin paljon materiaalia että ne menettävät tehonsa. ; Käänne taas on tarinankerronnassa siitä hankala että vaikka niitä voidaan käyttää mestarillisesti, samaan tapaan kuin ”Kuudes aisti” -elokuvassa, on käänne yksi vaikeimmista ja työläimmistä tempuista tehdä laadukkaasti. Taitava käänne vaatii paljon mietintää ja virittelyä ja perustelua. Toisaalta käänteitä on melko helppo vain tuottaa tuottamisen vuoksi ja niihin on helppoa sortua jos pitää tuottaa nopeasti sisältöä. Tällöin juonenkäänne edustaa käsikirjoittamisen nollatasoa, jotain joka ei esimerkiksi kestä uudelleenkatsomista. Hyvin viritetyn käänteen ja huonosti viritetyn käänteen erottaakin mielestäni siitä että pakottaako käänne katsomaan kuinka paljon aiemmin tuotettua uusin silmin.

Toisaalta Arrow käytti myös sivuhahmoja tavalla jotka olivat kiinnostavia.

 Arrow:n ensimmäiset kaudet elivät vahvasti sen vuoksi että hänellä oli salainen identiteetti. Tätä kautta Oliver Queenilla oli kaksoisrooleja. Hän joutui selittämään menemisiään normaalielämässään. Apulaiset ja tukihenkilöt olivat aina vahvasti perusteltuja. Arrown tiimiin ei vain tultu.

Toisaalta tässä vaiheessa Arrown ja Felicityn välille rakennettiin romanssiarkenne joka on kiinnostava sarjoissa tiettyyn rajaan asti. Oliver Queen on selvästi seksuaalinen olento ja suhteen edistyminen oli hienoa; Etenkin kun Felicity oli tässä vaiheessa sarjaa sekä tahallisesti että tahattomasti hauska, älykäs ja hyödyllinen sekä persoonana hyvin tärkeällä tavalla Oliverin synkkyyttä tasapainottava.

Sittemmin pari saatettiin yhteen ja eroamaan koska yhteensaattaminen tuhosi paljon jännitteitä. Tämä kiinnostavuuden loppuminen ei ole ollut mitenkään kovin ainutlaatuista. Tosin on hyvä huomata että Felicity on myös hahmona muutettu enemmän valittavaksi draamakuningattareksi. Hänestä on tehty melko epämiellyttävä hahmo. Tätä kautta hän ei enää toimi samanlaisessa roolissa kuin sarjan alkupuolella. Hänen vanha roolinsa onkin tavallaan korvattu ”Mister Terrificillä” viitoskaudella.

Kolmanneksi sivuhahmojen käsittelyä on kenties tärkeintä kuvata nimenomaan suhteessa sankariin.

Ja Arrown alkukausissa tätä tehtiin hyvin kiinnostavasti. Tässä on tehty kaksi tärkeää keinoa luoda kontrasteja ”Alter ego” ja ”origin story”; Oliver Queenilla on yhdenlainen rooli, Arrowlla on toisenlainen rooli. Toisaalta sarja on nerokkaasti oivaltanut että aika monet pidetyistä supersankarielokuvista ovat origin storyja jotka kertovat sankarin alkuperänä. Sarjan ensimmäiset kaudet etäännyttivät Oliverin ja Arrown elämään hyvin eri elämää. Ja lisäkontrastia luotiin siten että taustatarinaa on avattu kausi kaudelta aste asteelta ja vuosi vuodelta. Näin saadaan kontrastia kokemattoman saarelle haaksirikkoutuneen playboyn ja Oliver Queenin nykyisen olemisen välille. (Sekä supersankarina että tavallisena ihmisenä.)

Tästä hyviä teemoja saa vaikka kohtauksessa jossa Oliver joutuu pukemaan Arrown puvun päälleen voidakseen mennä uhkailemaan omaa äitiään. Tämä on ollut mahtavaa.
Lisäksi sarjan supersankari ei ole mikään batman. Sarjan alkukaudet olivat low tech -tarinoita. Todellisuus ei ollut mitenkään aivan hirvittävän paljon omastamme poikkeava. Ja toisaalta käsikirjoittajat tiedostivat että sSupersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan, että henkilöhahmoja tai sankaruutta käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin “hyvä ottaa pahat kiinni” -seikkailu. Joissa painopiste on moralistisessa ilmapiirissä joilla oikeutetaan toimintakohtauksia jotka ovat cooleja.

Visuaalisuus ei tietenkään sinänsä ole vika. Ja cooliuskaan ei ole puute. Arrow tekee tämän siitä nerokkaasti että ensimmäisellä tuotantokaudella meille esitetään hahmo jonka esittelypuheessa on huolestuttavia sävyjä. Oliver Queen esittelee itsensä ja toimintansa oikeutuksen minäkertojanäkökulmasta. Äänensävy on kuitenkin sellainen että siinä on häivähdys juuri sellaista maanisuutta jota voisi odottaa terroristeilta. ; Pinnalliset cool -hakuiset pojankoltiaiset iästä ja sukupuolestaan riippumatta saavat kicksinsä. Mutta tämänainen sankarin konfliktoiva käsitys viehättää myös vähän mutkikkaampaa mieltä.;

Arrowssa naamiosankariksi pukeutuminen on itsessään käsiteltävä aihe. Sillä kätketään tieto siitä kuka Arrow on. Tämä on tärkeää koska poliisit eivät voi vain laittaa ”Robin Hoodia” pidätysmääräykseen. Toisaalta tällä suojataan läheisiä jotka eivät joudu vaaraksi kostonhimoisten rikollisten kostolle. Tai kiristyksen välikappaleiksi. Toisaalta naamio antaa mahdollisuuden elää edes joskus normaalia elämää. Lisäksi Arrow on jonkinlainen kanavoimisväylä niille puolille joita Queen ei pidä itsessään ja joita hän jopa pelkää. Nämä luovat kiinnostavia teemoja joita Arrow käsittelee.

Arrowta voisikin kuvata Nathaniel Hawthornen idealla; Kukaan ei voi näyttää yksiä kasvoja itselleen ja toisia muille ilman että lopulta menettää itsekin tajun siitä kummat kasvot ovat oikeat. Alun Arrow on huomattavan ristiriitainen ja sirpaleinen mies. Sarja on sitten ”terapoinut” hänestä hyveellisen ja vähemmän traumatisoituneen batman -korvikkeen. Mikä on erikoista koska sarjan aluksi hän oli nimenomaan väkivaltaisempi kuin batman ja nyt hahmo on vähemmän sekaisin kuin batman.

Tämä on suurelta osin menettänyt tehoaan. Sarja toki yrittää olla kantaaottavakin. Mutta sivuhahmojen määrän kasvettua kysymys ei ole enää samalla tavalla sisäisestä dialogista kuin siitä miten jokin mielipide sopii osuvasti jonkun sankaritiimin hahmon identiteettiin. Tätä kautta mielipidekirjo on yhtä monisärmäinen mutta ne hajautetaan stereotyyppisimmiksi klimpeiksi lähiympäristöön. Näin on ollut pakkokin tehdä yhä suuremman ja suuremman sivuhahmojoukon huutaessa ruutuaikaa.

Toisaalta origin storykin etenee vuosi vuodelta. Ja on huomattava että tässä vaiheessa Oliver Queen on seikkaillut niin kauan että ero vihreään nuoleen on monilta osiltaan hyvin pieni. Kun suuri osa läheisistä lisäksi tietää salaidentiteetin, on alter egouteen liittyvät teemat tätä kautta suoraan menetetty. Tätä on vaikeaa purkaa sinänsä hauskoilla tempuilla joissa esimerkiksi sivuhahmo kasvaa sankariksi ja prosessissa hän saa ensin rookiena ”puolikkaan nimen” kuten ”kanaria” tai ”speedy” ennen kuin sitten valmiina saakin jonkin uuden nimen kuten ”musta kanaria”. Nämä ovat pieniä vinkkejä jotka alleviivaavat hahmonkehityksen vaiheita ja prosesseja ja korostavat sivuhahmon elämän kannalta sen tärkeitä teemanmuutoksia. Mutta niillä on vaikeaa korvata sitä mitä sarjan eteneminen on saanut aikaiseksi.

Kaikki painaa.

Historia estää ja tuhoaa tiettyjä ratkaisuja joten käsillä ei ole enää se että voidaan ottaa kiinnostavin setti käsikirjoituselementtejä. Koska seurauksena maailma muuttuisi epäkoherentiksi. (Jota sitäkin tässä sarjassa tosin esiintyy aika paljon, kiitos runsaiden spin off -sarjojen ja sivuhahmojen.)

Toki tätä on osattu jossain määrin tasapainottaa siten että sarjassa on aina ollut Oliverille kiinnostava pääjuoneen liittyvä vastustaja. Kiinnostava vastustajahan ei ole vain vaarallinen vaan nimenomaan heijastaa jotenkin sankarin ominaisuuksia ja sisäisiä kriisejä. Esimerkiksi viidennen kauden vihollinen Prometheus on omasta mielestäni filosofialtaan hyvin oikeassa moittiessaan Queenia siitä että hän on poliisi, tuomari ja teloittaja samanaikaisesti.

Arrow rikkoo vallan kolmijaon lisksi Rawlsin periaatteita vastaan. Rawlsin mukaan ihmisen tulisi toimia tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen yhteiskunnan käytänteiden tulisi olla sellaisia että ne eivät riipu henkilön ominaisuuksista, kuten rikkaudesta.

Oliver Queen on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Sala-asu saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego on kuitenkin aika vahvasti Queenin omin itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja. Sillä Oliver Queenin tekoja ohjaa isäänsä kuolemaa koskeva kauna ja henkilökohtaiseksi koettu< ajatus jonkinlaisesta sukuvastuusta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta. Arrow käsitteli tätä aihetta melko hyvin. Toisaalta sala-asu on yhä vahvemmin muuttunut symboliksi jonka vuoksi vihreä nuoli on voinut irtautua tästä. Tämä on tehnyt hänestä oikeudenmukaisemman hahmon. Mutta toisaalta kun vigilantemotiivi on haipunut, on hahmo muuttunut jossain määrin persoonattomammaksi. Etäisiä reiluuspäätöksiä tehdessä menettää persoonallista lihaa päätöksentekoprosessista.

Selitys Clark Kentin silmälasien toimivuudelle

Usein supersankareja katsellessa ihmetyttää, miten naamarin pitäisi oikein toimia. On vaikeaa kuvitella että Oliver Queen onnistuisi pysymään tuntemattomana Vihreänä Nuolena huppuratkaisuillaan. Ja vitsit joissa Teräsmies ja Clark Kent vaihtavat silmälaseja ovat yleisiä.

Teräsmiehellä on kuitenkin puolellaan jotain. Jotain jota Oliver Queenilla ei ole. Nimittäin se, että teknisesti ottaen Teräsmies ei ole Clark Kentin alter ego vaan Clark Kent on Teräsmiehen alter ego. Silmälasit ovat naamari.

Suunnalla on sinänsä merkitystä että kun joku näkee Vihreän Nuolen, hän näke naamarista ja muusta että henkilö piilottelee jotain. On täysin järkevää kuvitella jokin salainen henkilöllisyys. Ihan sen takia että supersankari on naamiopelle. Teräsmieskin toki pukee alushousut päällyshousujen päälle kuten jokainen naamiosankari tietää tehdä. Mutta hän ei peitä naamaansa. Ja kun katsoo Teräsmiestä, on oikeastaan vaikeaa selittää miksi hänellä ylipäätään olisi jokin salainen identiteetti. Teräsmies kulkee avoimin kasvoin. Sellaiselta ei välttämättä lähde edes etsimään mitään salaista identiteettiä tavallisten kansalaisten joukosta.

Ja näin ollen jos joku huomaa että Clark Kent näyttää Teräsmieheltä ilman rillejä, niin se olisi korkeintaan materiaalia sille "kuin kaksi marjaa" -hömppäviihteelle. Jota kukaan ei ota tosissaan. Jos joku näyttää julkkikselta, häntä ei pidetä julkkiksena. Teräsmiehen naamiottomuus on tässä mielessä oikein näppärä naamio. Tällaisen avoimuuden avulla voi elää arkistakin aikaa jonain veroja maksavana lehtimiehenä.

Batmanin ansaitsemisesta ja tarvitsemisesta

Batman -slogan "He's the hero Gotham deserves, but not the one it needs right now." on hyvin hämmentävä. Tarkalleen ottaen kysymys on siitä mitä eroa näillä kahdella tilalla on. Jaottelun ytimessä on oikeudenmukaisuus.

Batman on hyvin luonteva hahmovalinta. Sillä hän toimii Gotham Cityssä joka on täynnä Arkhamin mielisairaalasta karanneita tai sinne kuuluvia superroistoja. Myös Batman itse on korostetusti traumaattinen ja kostonhimoinen supersankari.

Tämä johtaa siihen että hänet on luontevaa nähdä jonakuna joka ajaa omia asioitaan. Että jonain joka ajaa Gothamin asiaa ikään kuin laajempana oikeudenmukaisuutena.

Ja näitä asioita on hankalaa yhdistää. Tätä teemaa on helppoa tuoda esiin sitä kautta miksi Rawls näki, että aito oikeudenmukaisuus tapahtuu tietämättömyyden verhon takana. ; Eli tilassa jossa henkilön omat ominaisuudet ovat salassa ja hän ei tiedä rooliaan yhteiskunnassa ja yhteiskunta tulisi suunnitella tämä asiantila mielessä. Myös se, miten ihmisiä kohdellaan käsitellään samalla tavalla. Oikeus on perinteisesti kuvattu tämän vuoksi sokeana. Se katsoo lakiin ja velvollisuuseettisiin periaatteisiin tai vastaaviin. Eikä se välitä ihonväristä tai köyhyydestä.

Batmanin kostajaidentiteetti rikkoo vahvasti Rawlsin periaatetta vastaan. Hän on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Toisaalta tämä voi olla syy miksi hän tarvitsee Batmanin viittaa. Se vähintään saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego voi itse asiassa jopa olla se osa Bruce Waynesta joka hän haluaa olla. Ja täten hän on enemmän oma itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja.

Toisaalta voidaan jopa ajatella, että piiloidentiteetti joka piilotetaan tarpeeksi hyvin ei enää vaikuta tekojen toimintaan. Tämän tyylinen ratkaisu on jo nyt käytössä poliiseilla. Jotka pukeutuvat rooliin, uniformuun. Ja sitten heistä tulee ikään kuin jonkinlaisia ei-persoonia. Tämä persoonan tuhoaminen tai vähentäminen on tietenkin mahdollista myös Batmanilla. Ja jos hän onnistuu tästä, hänestä tulee ideaali jonka toimiin eivät vaikuta vaikkapa Bruce Waynen mielipiteet veropolitiikasta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta.

Supersankarit itsensä hukkaajana ; Batmanin ikuisen paluun ongelma

Katsoin televisiosta "Batman - paluu" -elokuvan. Se on suoraan sanoen käsittämättömän huono elokuva. Tietyllä, hyvin tarkasti määriteltävällä tasolla huono. Se oli niin absurdeissa määrissä "konu" että en voinut olla nauramatta, ääneen, toistuvasti. Se onkin tunnetusti elokuva tekijältä joka ei ole pitänyt koko supersankarigenrestä ja joka ei ole tutustunut sarjakuviin. Tässä mielessä elokuva onkin jopa jonkinlainen kollaasi sarjakuvien elementtejä joista sitten on rakennettu jonkinlainen "kokonaisuus".

Aikanaan (vuonna 1992) elokuva on taatusti heijastanut yleistä halveksivaa kannanottoa sarjakuviin ja supersankareihin. Kun näkemyksenä on ollut että supersankarigenre on sitä pinnallista sarjakuvaviihdettä, on sen sisältö luonteva. Kuitenkin nyt, kun supersankarigenrestä on tullut "vakavasti otettavampaa" ja hyvin suosittua, se tarjoaa kulman joka on suorastaan tuore.

Elokuva nimittäin käsitteli supersankareita friikkeyden kautta. Peräti sillä tavalla että elokuvassa aivan eksplisiittisesti kerrottiin miten Batman ja Kissanainen "olivat kyllästyneitä pitämään naamioita" ja miten Pingviini korosti että Batman on kateellinen koska Batman joutuu pukemaan naamion kun taas Pingviini itse oli "synnynnäinen friikki". Lisäksi elokuvan monet kohtaukset olivat, tietyssä halpamaisuudestaan huolimatta tai juuri niiden ansiosta, sellaisia että oli ikään kuin pakko heittää vitsejä lateksifetisismistä.

Nykyään kun supersankareiden alter egoja lähestytään tehdään helposti kuten "Hulkissa", jossa peilataan ihmisen eri puolia. Yhteydet kulttuurillisesti korkeatasoiseksi yleissivistykseksi kanonisoituun "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde" -tematiikka taipuu varsin helposti (~lähes suoraan) "tohtori Banner ja Mr Hulk" -tarinaksi. Toisaalta modernissa "Yön ritari" -elokuvan pohjustamassa Batmanissa korostetaan sitä miten alter ego ja naamari tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa itseään. Näin ollen Bruce Wayne on se rooli jota pidetään ja Batman on se ehta persoona.

"Batman - paluu" onkin nykyään itse asiassa tärkeä muistutus koko supersankarigenrelle.
1: Sillä siinä naamio on sen mukaan vihje epäautenttisuudesta, erikoisuudentavoittelusta. Sadomasokismivertaukseen vetäminen on oleellinen koska tässäkin alakulttuurissa voidaan tehdä julkaistava video, mutta nahkanaamari estää henkilöllisyyden paljastumisen. Julkisuudella ja friikkeydellä leikitellään, mutta henkilökohtainen vastuu halutaan sysätä piiloon.
2: Kysymys on myös epäautenttisille ja huonoille piirteille alistumisesta. Kissanaisen kohdalla naisellisiksi stereotyypeiksi nähtävät loukkaavat piirteet johtuvat alleviivatuista mielenterveysongelmista. (Joskin hysteria on myös jonkinlainen naisten stereotyyppi, joten tämä loukkaavuus on sekä opettavaista että ilkeää hyvin syvällisille tasoille.) Tietyssä mielessä Batmanin yön kostajuus johtuukin mielenterveysongelmiin hyppäämisestä eikä mistään itsen toteuttamisesta. Bruce Wayne on aito ja Batman on sairausidentiteetti, jonkinlainen traumaidentiteetti.

Ja tosiasiassa Batman on yksi parhaista supersankareista tämänlaisen friikkeyskulman esilletuomiseen:
1: Sillä Bruce Wayne on rikas. Hänet voidaan nähdä malliesimerkkinä Maslown tarvehierarkiasta jossa ihmisellä on kaikkea muuta paitsi toteutunut itsensä toteuttamien tarve. Elämänsä pinnallisuuteen turhautunut miljonääri toimii parempana lähtökohtana kuin vaikka joku köyhäilevä Peter Parker (aka Hämähäkkimies).
2: Bruce Wayne on korostetusti traumatisoitunut, jolloin friikkeyden sairauspuolta voidaan korostaa. Tony Stark (Iron Man) on liian hilpeä ja liian ilman "pimeää puolta" tehdäkseen saman vaikutuksen.
3: Bruce Wayne ei ole synnynnäinen friikki tai onnettomuuden tulos. Hän tekee itse itsensä. Mikään mutanttivoimilla syntynyt Wolverine tai kemiallisen onnettomuuden tuottama Matthew Murdock (eli Daredevil) eivät valitse rooliaan.

Onkin melko selvää, että supersankarigenressä on viehätyksensä takana itsetoteutuksen lisäksi sellaisiakin puolia kuten ; (a) Se, että ihmisiä kiinnostaa yllättävyys yllättävyyden vuoksi. Pinnallinen ja järjestelmän mukaan elävä Bruce Wayne onkin traumatisoitunut lakia rikkova yön kostaja. Sivistynyt tohtori Hannibal Lecter onkin kannibaali. (b) Katsojia viehättää jossain määrin ajatus siitä että he olisivat erikoislaatuisia. Se, että elämässä ei ole mitään merkittäviä piirteitä voivat johtaa eskapistisiin fantasioihin joissa kuvitellaan tehtäväksi kaikkia sellaisia asioita joita ei oikeasti tee tai tekisi (tai välttämättä edes haluaisi) tehdä.

Siksi kun "Batman - paluu" elokuvassa naamarin takana oleva henkilöllisyys on paljastunut, voidaan kissanaisesta puhua hänen etunimellään. Ja Batman voi repiä kuminaamarinsa auki vihollisen läsnäollessa. ; Se muistuttaa siitä että vaikka Batman kenties tekee asioita joita Bruce Wayne haluaa tehdä, mutta ei omilla kasvoillaan uskalla, hän ei kuitenkaan taivu fetisistiä pidemmälle niin kauan kuin "ei seistä tekojensa takana". Tässä mielessä naamio on vihje epäautenttisuudesta ja rohkeuden puutteesta. (Eikä pelkästään lähipiirin suojelemisesta.) Batman ei voi siksi kuvitella harrastavansa mitään Nietzscheläistä ikuista paluuta. Hän ei voi kuvitella että jos hän saisi valita tekonsa uudestaan, että hän toimisi juuri samoin. Naamarinkäyttö on tie jonkinasteiseen tyytymättömyteen ja katumukseen.

Toki tätä samaa mekaniikkaa on tehty sivistyneemmin tuoreemmin. "Watchmen" -elokuvassa esimerkiksi nostetaan esille se, miten Walter Kovacs (Rorschach) menettää minuutensa kostonhimolle. Lopputuloksena on reaktiivinen kaunainen ja kostonhimoinen hahmo joka tuottaa ympärilleen väkivaltaa. Hahmo tuntuu monesta sellaiselta jota Nietzsche voisi kutsua yli-ihmiseksi. Mutta joka tosiasiassa on Nietzschen halveksima ali-ihminen, ihminen joka käytännössä elää pelkästä ressentimentistä ilman minkäänlaista sublimaatiota. (Sublimaatiossa likainen motiivi ja kärsimys jalostetaan siten että lopputulos on laatua johon voidaan suhtautua ilman katumusta.) "Watchmenin" Rorschach joutuessaan vankilaan menettää naamionsa ja hän tuntee että hän on menettänyt aidot kasvonsa. "Batman - paluu" tekee tämän saman, mutta hauskemmin. Sillä onhan alleviivattu kumifetisismi ja kissanaisen "yliseksualisoituna" mutta "pihtarina" esiintyvä hahmo kaikkine lateksi-nahkaruoska-kiemurteluineen huvittava dominanaiseen rinnastaminen. Siinä missä "Watchmen" voi itkettää, "Batman - paluu" naurattaa. ; Ja asioille nauramisella voi olla enemmän voimaa. Naurettava asia kun menettää voimaansa, kun taas tragedia antaa heikkoudelle ja huonoudelle voimaa - ja kenties valtaakin.

Ortodoksit ja Batman

Tänään päädyin juttelemaan aiemmin tuntemattoman ortodoksidiakonin kanssa. Lähtökohta oli siinä että hänellä oli ammattiinsa liittyvä hattu. Tämä oli mukava jäänmurtaja, koska myös itselläni on tavallisuudesta poikkeava hattu.
1: Ja erikoinen hattu on merkki vallasta. Historian varrella hattu on symbolisoinut valtaa. Osasyy on varmasti se, että jos sinulla ei ole valtaa ja pidät hassua hattua, ihmiset nauravat sinulle. Siksi koominen hattu vaatiikin taakseen instituution valtaa tai jotain muuta kompetenssia. Itse pidän hattua koska olen kargokulttilainen ja imitoin valtaapitäviä juuri kuten Jari Sarasvuo opetti.

Keskustelu päätyi kaapujen kautta Batmaniin, aiheista tärkeimpään ja syvällisimpään. Siihen oleelliseen ja syvintä ihmisyyttä koskevaan hengelliseen aiheeseen johon uskonmiesten kanssa pitää aina muutenkin päätyä. Batman olisi kuulemma oikein mainio esimerkki ortodoksille, koska batman on anonyymi. Batmanilla on alter ego joka pidetään erillään hyvyyden teoista. Ortodoksillekin on tärkeää ihanne jossa tehdään hyvää mutta ei korosteta omaa osuutta siihen.
1: Tosin ortodoksitkaan eivät tässä läheskään aina onnistu. Esimerkiksi diakoni paheksui tapaa jolla ortodoksinen kirkko reagoi Pussy Riotiin. Eikä Isä Mitrokaan ole tuhmuutensa vuoksi sellaisenaan mikään malli-ihanne. Mutta ihmiset tietysti epäonnistuvat usein pyrinnöissään.

Turtlesit, Rautamies ja muut supersankarit joiden sankari-identiteetti ei ole salainen tai itsestä eriytetty ovat tietysti hyviä siinä mielessä että ne tekevät edes jotain hyvää. Mutta niissä tilanne on se, että autetaan muita ja ainut joka itsessä hyötyy on ego. Anonyymisti tehty sankariteko sen sijaan auttaa muita ja on hyväksi omalle sielulle.

Tosin Batmanissa on hieman negatiivinen maailmankuva. Sillä ortodoksi uskoo että ihminen on pohjimmiltaan hyvä - se eroaa näin ollen jyrkästi esimerkiksi kalvinistisesta maailmasta. Tässä mielessä Rautamiehessä on kuitenkin ihailtavampi ihmiskuva. Se kun on maailmana vähemmän pohjimmiltaan dystooppinen kuin Batman jonka maailmankuvaa vaivaa tietty synkkyys.
1: On tietysti turhaa sanoa muuta kuin, että itselläni on varsin "epäortodoksinen" yhdistelmä jossa Batmanin ihmiskuva kohtaa Rautamiehen egoilun. Samalla tosin selviksi tuli myös se, että jos minulle tarjotaan Hyvää Jumalaa pidän sitä "pahan ongelman nimissä epärealistisena Jumalana", joka siis on palvonnan arvoinen mutta ei selvästi sovi yhteen maailman kanssa, eli en kykene uskomaan tämänlaisen Jumalan olemassaoloon. Ja kun minulle tarjotaan sitä realistisen arvoista Jumalaa, pidän sitä relevanttina ja uskottavana Jumalana, mutta en enää ehdottomasti pidä tätä ollenkaan minkään tahi kenenkään palvomisen arvoisena.

Paras. Batman. Ikinä.

Pidän (hyvin) paljon Batmanista. - En toki itseisarvoisesti sillä tavalla, että Batman aiheena riittäisi ; Esimerkiksi "Batman forever" on näkemykseni mukaan nimetty siitä tunteesta joka syntyy kun elokuva pannaan pyörimään. - Kuitenkin ennen kaikkea olen Pitänyt Nolanin Batman -elokuvista kovin. "Batman Begins" oli sille mainio origin story, ja "Dark Knight" oli loistava. Tämä tietysti asetti odotuksia "Dark Knight rises" -elokuvalle. Odotin elokuvaa kauan. En mennyt ensi-iltaan. Ajattelin mennä pian, mutta elokuvasta ei pidetty ja luottamani ihmiset haukkuivat sen. ; En sitten mennyt ollenkaan. En olisi kestänyt pettymystä.

Ihmiset moittivat elokuvaa. Esimerkiksi "Mythopoeian" kirjoittaja Sami Koponen moitti elokuvaa suuresti. Ja hän ei ollut yksin. Elokuvaa dissattiin niin kovin että viimeksi toissapäivänä kuulin vastuksen kysymykseen "Miksi Hobitti - miksi ei Batman?" sen että "Viimeisin Batman oli paska".
Viimeisintä batmania on moitittu pinnalliseksi tehostesopaksi, jossa on poliittinen elementti. Esimerkiksi Koponen kuvaa supersankarigenren ongelmia seuraavalla tavalla "Supersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan siis, että henkilöhahmoja käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin vanhaa “hyvä poliisi ottaa pahat rosvot kiinni” -seikkailua. Painopiste on toiminnassa eikä henkilöhahmoissa, mikä tapaa olla häviöoptio, ellei pysty tekemään jotain todella mullistavaa visuaalisuuden saralla." ... "Elokuvien tekeminen sarjaformaattiin tuottaa myös raivostuttavan keskinkertaista tarinankerrontaa. Venettä ei auta keikuttaa, kun seuraavakin osa pitää tehdä. Mullistuksia, irtiottoja, yllätyksiä tai kiinnostavia tulkintoja ei nähdä." ... "Batman-trilogian kuvaamaa voittoa terrorismin vastaisessa sodassa voi pitää poliittisesti rohkeana ja mieltäylentävänä, jos taustalle asettaa satunnaisen toimintaelokuvan ja asuu yhdysvaltalaisen valtiollisen propagandan keskellä. Vähänkin laajemmasta näkökulmasta tämä kuitenkin näyttää töksähtelevän osoittevalta ja esivaltaa nuoleskelevalta, mikä ei mielestäni kuulu hyvään kriittiseen taiteeseen."

Rohkaistuin ja ostin elokuvan DVD;nä. Huhut Nolanin batmanelokuvien laadun poismenosta olivat liioiteltuja.

Ymmärrän toki että elokuvassa on varsin kyseenalaista symboliikkaa jotka eivät kerro kovin kaunista tai filosofista tai älykästä tarinaa. Se, että Bane on elokuvassa ilmeisen itämainen, ja paikka jonne Wayne päätyy vankeuteenkin näyttää olevan varsin alleviivatusti arabialaisten vaikutteiden alla. Lisäksi se korostaa sitä että terroristien kanssa ei kannata neuvotella, koska Banen virittämä pommi oli luonteeltaan sellainen että se räjähtää joka tapauksessa. Lisäksi Baneen oli liitetty vapauspuhetta joka oli rakenteeltaan hyvin tuttua kaikenmaailman Wall Streetin valtaajien (Occupy Wall Street) "1% - 99%" -iskulauseista.
1: Itseäni ärsytti saatanasti Batplanen ylikäyttö. Takaa-ajoja ja muuta ylispuerointia oli elokuvassa mielestäni aivan liikaa. Nolanin aiemmat Batmanit ovat olleet vähemmän "supersankari" ja enemmän "naamioitu sankarielokuvia". Tekniikan ylikäyttö on oikeutus ja batmanin merkitystä korostavien deus ex machinakohtausten lähde samaan tapaan kuin kuuluisa batmanin varustevyö aiemmassa batman-populaarikulttuurissa. Lentokone on nähdäkseni heikennys. Sillä lentokoneet ja niistä ammuttavat ohjukset ovat banaaleja. Vielä banaalimpia kuin tuliaseet. Varhaisemmissa elokuvissa oli vähemmän tämänlaista. "Batman Begins" korosti lähikamppailua ja jopa miekkataistelua jotka eivät ole banaaleja.

Nyt kun olen katsonut viimeistä batmaniä mukavasti kotona, uskallan sanoa että se on itse asiassa koko Nolanin elokuvasarjan vahvin ja paras elokuva. Sen näyttelijöitä ei vain kuollut joten sen ympärille ei rakentunut mediagloriaa, ja se ei ollut origin story, joten se ei pohjustanut ja alleviivannut filosofiaansa. Se sen sijaan jatkoi käytettyjen elementtien käsittelyä, alustaen ne vain hyvin kevyesti. Ja näin se pystyi käsittelemään aloitettuja elementtejä syvällisemmin. Lisäksi koska se oli elokuvasarjan viimeinen sarja, se kykeni tekemään irtiottoa. Sen ei tarvinnut sovittaa jatko-osaa peräänsä.

"Dark Knight Rises" on elokuva Batmanista, ei batmanelokuva. Siksi elokuvassa ei voida käyttää sijaisia. Sijaisuusrooli on itse asiassa olennainen ja se käsitellään elokuvassa ja joita Koponen kaipaili. (Tästä myöhemmin.) Aiemmista elokuvista on alustettava muutama huomio. Koska elokuvakin olettaa/vaatii että niin tehdään.
1: Se, mitä aiemmat Batmanit ovat kertoneet koskee ennen kaikkea Batmanin ja Bruce Waynen suhdetta. Batman on epävirallinen nimi ja Bruce Wayne taas on saman ihmisen virallinen nimi. Kuitenkin tosiasiassa ensimmäinen elokuva korostaa sitä että Batman tekee mitä Bruce Wayne haluaisi mutta ei voi. Tämä tarkoittaa sitä että Batman on aidompi hahmo, kun taas Bruce Wayne on vain representaatio. ; "Dark Knight Rises":issä tähän viitataan mielenkiintoisesti. Kun poliisimestarilta kysytään että eikö häntä kiinnosta tietää kuka on tehnyt teot, hän kertoo tietävänsä. Hän tietää että teon takana on Batman. Samoin Robin tunnistaa tämän, sillä hän tiedostaa että Bruce Wayne on vain naamio. Hän on orpona itse kantanut samaa, jotta häntä ei potkittaisi pois sijaiskodista. Viha ilmennetään muuta kautta ja omasta juridisesta identiteetistä tulee naamio jolla oma itse kätketään. Virallinen nimi ei merkitse paljoa. Batmanin asu on tavallaan vain työvaate.
2: "Dark Knight" kuvastaa sitä miten Batman kerää imitaattoreita ; Jotkut aivan tavallisetkin ihmiset pukeutuvat Batmaniksi. Yhteys Jokerin kanssa on selvä : Jokeriki on hahmo jota ajaa tahto. Jokerille tarina ei tarjoa lainkaan representaatiota - kaikki muut superkonnat esitellään myös oikeilla nimillään. Elokuvassa samanlaisuuden huomaaminen tuo siihen tiettyä runollisuutta. ; "Dark Knight Rises" tuo Batmanin peiliksi Banen. (Tai oikeastaan ei, tästä myöhemmin.) Myös Bane on alter egon perään. Jo aivan alussa hän kertoo että ihmiset eivät olleet kiinnostuneita hänestä ennen kuin hän laittoi naamarinsa. Vasta alter ego tekee hänestä ideaalin, kiinnostavan.
3: Siinä missä "Dark Knight" kuvasi "kaksinaaman" avulla sitä että alter ego on kuitenkin pohjimmiltaan illusionaarinen, tätä teemaa jatketaan nyt syvemmälle. Se ottaa avukseen esimerkiksi käsitteen "Will to live".  Tämä on suora viittaus Schopenhauerin elämäntahtoon. En tiedä kuinka paljon alleviivatummaksi tätä voisi oikeastaan tehdä. Tämä huomio on elokuvan ymmärtämisen kannalta melko oleellinen. Sillä Schopenhauer on käsitellyt tahdon ja ihmisen representaatioiden suhdetta. Ja elokuvan lähtöasetelma on äärimmäisen Schopenhauermainen.

Siinä missä edellinen elokuva päättyy pakoon, on tämän elokuvan alussa piileskelyä. Bruce Wayne on linnoittautunut kammioonsa. Poliisit eivät ole hänen perässään. Miljonäärillä luulisi olevan tekemistä. Mutta hän ei tee mitään. Hänen liikentoimensa ovat retuperällä, hän ei harrasta gigolotouhuja, hän ei myöskään seikkaile Batmanina. Tämä vastaa Schopenhauerin paloturvallisessa laatikossa elämistä. Wayne ei toteuta elämäntahtoaan tai itseään, vaan välttää vaikeuksia ja tuskaa. Haluaminen johtaa tuskaan, joten Wayne on lakannut haluamasta. Albertille annetaan paljon painoarvoa ja alkupuolella elokuvaa häntä näytetään ja kuvataan paljon. Siitä huolimatta että hän kesken elokuvan vain poistuu paikalla ja häneen palataan kevyesti vasta lopuksi. Tähän on hyvä syy (josta myöhemmin.)

Hovimestari Albert haluaisi että Bruce irtautuisi Batmanista, mutta ei lopettaisi elämistä vaan aloittaisi sen. Tämä johtaa siihen teemaan joka on syynä siihen miksi elokuvassa on paljon "Occupy Wall Street" -symboliikkaa. Se nimittäin korostaa että Albert on oikeassa. Elokuvan pääkonflikti ei nimittäin ole se pinnallisesti esillä oleva taistelu niiden kesken joilla on ja joilla ei ole. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska Bruce Wayne, lompakko Batmanin varustevyön takana, on tunnetusti miljonääri ja viemäreistä ryömivät hahmot puhuvat paljon köyhyydestä. Se selittää myös miksi elokuvan lopuksi Robin - poliisi jolla ei ole itämaista koulutusta tai varoja hankkia Batmanvarusteita rikkoutuneiden tilalle - ryhtyy Batmanin uran jatkajaksi. Se on filosofinen syy miksi on tarpeen että Bruce Wayne menettää elokuvassa rahansa. Ja se on syy sille miksi Bane ja hänen joukkonsa saavat käsiinsä arsenaalin huipputeknologiaa jota saa vain isoimmilla rahoilla. Se on syy miksi Kissanaisesta on tehty Batmanin liittolainen että alleviivatun köyhä. Samoin kuin Robinin orpouden korostetaan olevan erilaista kuin Bruce Waynen orpouden. Brucella on aina ollut tukenaan Albert ja rahaa (tai ainakin jompi kumpi).

Ne, jotka näkevät vain terrorismin ja köyhät vastaan rikkaat eivät ymmärrä elokuvasta paljoa mitään. Heistä tulee mieleen lähinnä ne "Neon Genesis Evangelionin" kriitikot jotka huomaavat että sarjassa vilahtelevat kristilliset symbolit ovat päälleliimattuja ja jopa väärin tulkittuja. Sillä niiden tarkoituksena on osoittaa se, että Mechalaiteet omistava taho haluaa rakentaa itselleen arvostusta varsin kyseenalaisin keinoin. Ne rakentavat itsestään representaatiota ja tämä onnistuu symbolein, ja siksi he käyttävät symboleita. Eikä ole väliä käytetäänkö niitä järkevästi. Riittää että niitä on. Jos symbolit olisivat syvällisesti käytettyjä juuri tämä jäisi sanomatta. Kriitikot näkevät siis jotain todellista, mutta he eivät pääse syvemmälle.

Sillä elokuvan loppupaljastus muuttaa kaiken. Ensivilkaisulla Bane vaikuttaa yli-ihmisen arkkityypiltä. Hän kertoo että hän aikoo vallata Varjojen Liigan valtansa alle. Hänet on kuitenkin ajettu järjestöstä koska hän on liikaa jopa tälle elokuvasarjasta aikaisemmin tutuksi tulleelle joukolle tappajia. Kuitenkin oikeaksi pääpahikseksi paljastuu Talia. Bane ei olekaan se joka on vapautunut vankilasta päihittämällä kuolemanpelkonsa ja uskaltamalla hypätä vapauteen tempulla joka vaatii (varsin alleviivatun) leap of faithin. Bane on käytännössä täysin Talian vallan alla. Bane seuraa orjamoraalia. Tämä tekee mielenkiintoisen muutoksen ; (Tässä on se myöhemmin.) Bane ei ole Batmanin vertailukohta. Batman on rinnastettavissa hovimestari Albertiin.

Bane on Talian Tahto. Tilanne on se, kuin jos Bruce Wayne olisi peittänyt oman tahtonsa omasta toiminnastaan, pukenut Albertin supersankariasuun, hämännyt että Albert on Batman. Talia on Batmanin representaatio ja tämä kertoo filosofisen eron sen välille mikä on hyvän ja pahan ero.

Tämä huomio voidaan palauttaa Schopenhaueriin. Hänelle tahtominen teki ihmisestä onnettoman. Sillä elämäntahto oli kiinnostunut jälkipolvista, onnellisuus ei kuulunut halujen toteuttamisen sopimukseen alun perinkään. Kuitenkin elokuva vihjaa että Wayne tarvitsee Batmania. Se, että hän on paloturvallisessa laatikossa tarkoittaa sitä että hän tavallaan voi vain joko kuolla heti tai kuolla myöhemmin. Se ei ole elämää, sanoo Albert.

Kuitenkin Albert tiedostaa myös sen, että Batman on paitsi halun toteuma, myös onnettomuuden lähde. Sillä Batmanin kuori on ideaali. Siinä ei ole virheellisyyttä ja kuolevaisuutta toisin kuin ihmisessä sen takana. Se on masokistinen haluamista toteuttava elämäntapa, Niezscheläinen elämäntapa. Albertin suurin pelko Brucen ja Batmanin suhteessa on se, että jos Bruce pukee naamioasun päälle ja lähtee taistelluun, niin hän pitäisi siitä liikaa. Koska kärsimys ja onnellisuus ovat tässä maailmassa toisiinsa nuoralla sidottuja, sekin on pohjimmiltaan itsetuhoinen elämäntapaa. Se ei ole elämää, se on itsemurhan halua joka oikeuttaa itsensä obsessiolla. ~ Batman on Bruce Waynen obsessio. Ja jos moni riippuvuus on vaarallista halun kohdistumista, on Batmanin ottaminen elämäntavaksi helvetin hengenvaarallinen riippuvuus.

Elokuvassa pitääkin tämän vuoksi irtautua sekä Banesta (orjamoraali) että Thaliasta (herramoraali). Ja tämän irtautumisen lopputuloksena on se, että Bruce Wayne terapoi itsensä pelastamaan maailman. Ja samalla hän vapautuu Batmanin roolista. Hän haluaa elää sen sijaan että tekisi tekoja Batmanina tai välttäisi kärsimystä.
1: Kissanainen on elokuvassa osittain peilaamassa Thalian ja Banen suhdetta. Terve vapaan tahdon ja vastavuoroisuuden parisuhdemalli joka Batman-kissanainen -yhdistelmässä on vahva kannanotto kun sitä verrataan yksisuuntaiseen Banen puolustaja-tottelija rooliin, jossa lähinnä noudatetaan yksilönä feministisesti vahvan Thalian oikkuja.

Tämä tehdään käyttämällä sitä mitä elokuvan aiemmat osat ovat tehneet. Ideaalin voima on siinä että se ei ole ihminen. Ideaali on Kantilaisessa maailmassa. Siinä tahto on irrallaan maailmasta joka tarjoaa vain representaatioita. Tämä on ovela yhteys, joka teki pelkästään yksinään "Batman Beginsistä" katsomisen arvoisen (ei ollut ainut oivallus.) Kantille maailma itsessään on jotain joka on ulottumattomissamme, ja täten rinnastus Bruce Wayneen vähemmän totena kuin Batman on erittäin oivallinen ajatus.

Elokuvan opetus on se, että jotta Bruce Wayne voisi lopettaa Batmanina olon vähentymättä, hänen täytyisi voida olla muuta kun ideaali ja identiteetti. Batmanin hahmo taas on tunnetusti ns. "traumaattinen sankari". Tämä yhdistelmä tekee - yleensä ottaen varsin elokuvissa varsin karmean kikan - ehjäksi terapoimisen kiinnostavaksi. : Elokuvan opetus on että omistamisen ja tekojen haluamisen sijasta on haluttava elää. Ideaalin elämä on pömpöösiä ja karismaattista, mutta se ei oikeasti ole edes elämää. Tämä on tietysti opetus joka raivostuttaisi suurimman osan USA:n konservatiivikristityistä joiden koko elämäntapa perustuu ainakin virallisen määritelmän mukaan WWJD -slogainlle ja Jeesuksen imitoinnille ja jossa kalvinismi korostaa menestystä joka mitataan haluamisen saavuttamisella. Ja jossa köyhyys ja rikkaus ovat aina oleellisia.
1: Tämä muistuttaa siitä että elokuvissa on usein monta tarinaa. Yksi niistä on usein alleviivatun simppeli ja tarkoitettu epäfilosofiselle massalle. Esimerkiksi "Star Wars" on teknisesti taistelu hyvän ja pahan välillä. "Massa" voi kokea hyviä fiboja hyvän voittamisesta. Mutta sivistyneemmät ihmiset jännittävät sen kanssa ottaako Luke Skywalker automaattiohjauksen päältä vai ei. Sillä siitähän "Star Warsin" syvällisemmässä tarinassa on kyse. Intuition ja järkeilyn suhteesta. "Dark Knight Rises" tekee pinnallistamisen ovelasti, tekemällä poliittisella symboliikalla väritetyn tarinan. Nolan on oivaltanut että politiikka on nykyajan sosiaalipornoa, poliittisten kysymysten parissa oleminen, ei toki sentään samaa mieltä niistä oleminen, on nykyajan pienin yhdistävä tekijä. Ei mikään hyvän ja pahan välinen taistelu jotka ovat postmodernissa maailmassa jotenkin ikävämpiä.

Ehkäpä elokuva ei ollutkaan "niin pinnallinen". Kenties se oli vain tehty näyttämään sellaiselta. Se käsitteli hahmoja syvemmin ja paremmin kuin aikaisemmat osat. Se käsitteli hahmoja filosofisesti tavalla joka voittaa peilinä olleet alkuperäissarjakuvat. Sitä voi olla vain vaikeaa huomata jos luuli että kyseessä oli batmanelokuva eikä elokuva batmanista. (Eikä tätä voi huomata jos ei rakasta batmania riittävästi, siis hieman kuten minä.) Elokuva oli tässä suhteessa hieman kuten Batman. Joka on pinnallisesti siisti ja pelottava kuolematon ideaali, hieman tarkemmin tarkastellen se on suisidaalinen riskinottoelämä jonka muodossa Bruce Waynen tapa näyttää pelkonsa maailmalle ja jakaa se vihollistensa kanssa. Ja joka pohjimmiltaan on sitä että ihminen on niin rikki että leikkii paremman korvikkeena Jumalaa. Elokuvakin voi ensin näyttää pintaa jonka luulemme olevan aito sisältö. Sitten jos sen näkee naamioksi ja riisuu sen, sen takaa löytyykin jotain muuta.

Elokuvan opetuksesta voi tietysti olla montaa mieltä. Sillä elämä, etenkin batmanista pitävän elämä, on ainaista tasapainoilua kahden elämän tärkeimmän asian välillä. Ja se paini on oleellisesti sama kuin mitä ihmiset tekevät kun painiskelevat sen kanssa että toteuttaako omaa tahtoa vai Jumalan tahtoa.

Liudennettua ystävyyttä

Facebook on erikoinen laitos ; Se on perusrakenteeltaan viihteellinen. Se muistuttaa vanhan ajan Irc -galleriaa tai "koulukaverit" -verkkosivustoa. Se on kuitenkin hyvin vakavamielinen koska siihen kirjautumiseen suositellaan nimen omaan omaa nimeä eikä pseudonyymiä. Salanimet taas ovat tärkeä lähes kaikissa muissa verkkopaikoissa.
1: Pseudonyymien "alter ego" on enemmän kuin anonyymi, mutta ei kuitenkaan ole aivan yhtä tiukka kuin oma nimi. Itse en pidä ollenkaan täysin anonyymistä, mutta arvostan pseydonyymiä hyvin paljon ; Se antaa mahdollisuuden paljastaa tulematta paljastetuksi. Se tarjoaa oman nimen mukana tulevan pysyvyyden ja koherenssin, jolloin kyseessä on jo ihminen. Pseudonyymillä on persoona ilman identiteettiä. (Pseudonyymin on oltava eettiesti oikein koska Batmanillakin on sellainen. "Etkö halua tietää kuka on tekojen takana?" ~ "Mutta minähän tiedän - se oli Batman".)

Viihteellisestä luonteestaan huolimatta facebookista on tullut välttämättömyys. Monet asiat vain ilmoitetaan siellä ja vain siellä. Näin ollen pysyäkseen menoissa mukana facebookia voi hyvinkin jopa tarvita. Toinen ongelma on siinä että vaikka facebook yrittää uuttaa oman nimen ja identiteetin keskiöön, se ei kuitenkaan suoraan sanoen kanna vastuuta jota identiteettien hallintaan tarvitaan ; Henkilöllisyyttä ei tarkisteta vaikka sen paljastamista pyydetään ja jopa odotetaan. ~ Tämä johtaa siihen että ongelmia voi seurata ; Siksi minulla on pieni ajatus heitettäväksi juuri niille ihmisille joilla ei ole facebookkiin liittymiseen mitään haluja ; Suosittelen kaikesta huolimatta facebooks -statuksen aktivoimista koska tällä voi estää sen, että joku toinen varastaisi nimesi käyttöön. Sitten kun olet luonut sen, piilotat sen kaikilta paitsi kavereilta ja tämän jälkeen et vain käytä sitä.

Ihmiset tosin tietävät osittain että facebook ei ole "niin luotettava" ; Ihmisten ikään kuin odotetaankin laittavan esimerkiksi kasvokuviaan näkyville, koska ne varmistavat että käyttäjätunnusta ei ole väärennetty. Näin ollen facebook rakentaakin itseään ruokkivan "pakkopaljastamisen" ilmapiirin. Tämä ei tietysti haittaa jos haluaa vain varata itselleen statuksen väärinkäyttöjä vastaan. Mutta jos facebookia käyttää tämä on hyvinkin merkittävä asia. Itselleni tämä ei ole ongelma, koska strategiani on erikoinen ; Ensimmäinen asia jonka opin medianhallinnasta on se, että jos päivittää vähän ja tärkeää, saadaan paljon irti. Siksi floodaankin pääsääntöisesti paljon ja melko merkityksetöntä. Statustani analysoimalla saa selville juuri sen mitä haluankin. (Ja joka paljastuu täällä blogissakin.) Olen pitänyt huolta siitä että facebook -analyysistä paljastuu lähinnä se että pidän puujalkavitseistä.
1: Moni on kenties huolestunut koska kirjoitan yllättävänkin henkilökohtaisesti jopa silloin kun käsittelen abstraktimpaa aihetta. Joitain ylilyöntejä olen toki tehnytkin mutta karkeasti ottaen mietin medianhallintaa informaation ylivuotamisen kautta siten, että tulkitsija luulee tietävänsä paljonkin, mutta oleellisimmat ja suojeltavimmat asiat eivät paljastu. Esimerkiksi puolisostani ei löydy mitään. Facebookissa ei ole hänestä edes kuvan kuvaa. Eikä täälläkään. Hänen olemassaolonsa on facebookissa vihjattuna "it's complicated" tai vastaavaa. Ihmisyys on aina kompleksista, joten tämä ei ole edes valehtelua.

Ilman tämänlaista "tiedusteluhäirintääkin" facebookissa "floodaus on päivän sana" ; Siellä kaveripiirit ovat ylitsevuotavaisia ja jo se että jokainen yksilö laittaa vain yhden pari juttua päivässä johtaa siihen että facebookin päivitysstatus on koko ajan täynnä uutta. Sillä kaverilistat ovat pitkiä.

Liian Täynnä Ihmisyyttä.

Facebookissa ihmisillä on todella usein yli Dunbarin luvun verran ystäviä listoilla. Näistä moni on omalla nimellään. Yhdistelmä on se, että ihminen jakaa paljon tietoa lähes ilman jarruja hyvinkin laajasti. ;Tämä on johtanut siihen että facebook on pohjimmiltaan määritellyt ystävyyden uusiksi. Samalla se on uudelleenmäärittänyt yhteydenpidon ja kommunikaation.

Facebook on postmodernisoinut tai kommunistisoinut yhteydenpidon ; Esimerkiksi feministejä leimaa usein ajatus "sisaruudesta" joka on yhdistänyt toiseilleen tuiki tuntemattomia ihmisiä. Yhteinen sukupuolikromosomisto yhdistää. Samoin kommunistisessa järjestelmässä "toveri" oli kuka vaan joka vain kuului samaan yhteiskuntaluokkaan. ; Facebookin "korostettu avoimuus"onkin melko persoonatonta tuntemista. Yhteys "sisaruuteen" ja "toveruuteen" on ilmiselvä. Siinä kaverilista on yhteisö jolle jaetaan monenlaista. Kaverilistojen seuraamisella voi tehdä yllättävänkin hyviä päätelmiä - jos käyttäjät eivät lallani ylifloodaa redundanttia tai häiritsevää datakohinaa jotka estävät relevanttien tulkintojen tekemistä. ~ Facebook on siis konttorirotta-keskiluokan sosiaalisuudelle samaa mitä kommunismi teki tuotantovälineiden ja työväenluokan suhteelle.

Rinnastukseni ei ole kovinkaan epäanaloginen ; Sillä jos mietitään että postmodernit ihmiset ja feministiset naiset korostavat usein tiedostamisen tärkeyttä. Tässä ideana on avoimuus ja jakaminen ; Postmodernin filosofian ytimessä on omien premissien esilletuominen, tiedostaminen ja niiden julkistaminen. Feministeistä voit vapautua vain jos tunnet kahleesi. Tässä keskiössä on informaation jakaminen avoimesti ; Jos olet rehellinen ja puhtaat jauhot pussissa niin mitä salattavaa muka olisi ja mitä riskiä on ylipäätään vatvoa niitä? Postmoderni filosofi on itse asiassa hieman kuin terapeutti tai rippipappi, mutta ilman vaitiolovelvollisuutta. Tämä jos jokin kuvaa facebookin informaationkäsittelyä.
1: Haluaapa moni nainenkin että ollaan mahdollisimman avoimia ensitreffeillä. Henkenä on se, että jos ei halua kertoa niin on pakko olla jotenkin sinister. Oma strategiani on floodata kaikki pahimmat negatiiviset piirteeni, jotta ihmiset luulevat että paljastamiset on jo tehty. Näin saan tehdä omiani.
Facebookin avoimuus-rehellisyysnäkemys muituttaa siitä miksi kommunistiset paikat tarvitsivat salaisia poliiseja ja tiedustelua. Ja miksi siellä oli tarve käsitellä "Kansan vihollisia" varsin kovakouraisesti. Se unohtaa että yksityisyys on arvo ja korostaa vain sitä että rehellisyys ja tieto on sama kuin avoimuus. Prioriteetit ovat ihmisen sosiaalisuuden kannalta ongelmalliset.
2: Filosofina olen sitä mieltä että onnellisuus ei kuulu mitenkään väistämättä viisauden rakastajan elämään. Ja että monesti ne riitelevät keskenään ja on valittava. (Ja aito filosofi paljastuu eetikoksi tai tietäjäksi näistä valinnoista. Priorisoiko rehellisyyden vai korotaako esteettistä sosiaalisuutta joka on ihmisen viimeinen linnake todellisuuden perusluonteen, riipivän banaaliuden, tiellä.) En kuitenkaan näe että olisi tarpeen että kaikki ihmiset olisivat tälläisiä. Jokaisella ihmisellä on yllättävän kova potentia, ja vaikka minustakin saataisiin isolla harjoittelulla hävittäjälentäjä - joka on esimerkkinä sen vuoksi että olen kamalan huono ohjattavien ja ajettavien koneiden kanssa ; En pärjää edes pelikonsolien autopeleissä - mutta se, että jokaisesta tehtäisiin hävittäjälentäjä ei tietysti ole se mitä pitäisi tehdä. Resurssoiminen tälläiseen olisi kammottavan kallista. Vähän kuten Stasin tiedustelujärjestelmäkin oli.

Internetmaailmassa avoimuutta pidetään normaalina. Esimerkiksi blogini kommenttejenkäsittely aikaansaa toistuvasti skismaa. Yleisenä perusteluna on se, että "ei muissakaan blogeissa". Eli on olemassa jokin "kommentteja kommenttien eikä kommenttien laadun vuoksi" -trendi jota kaikkien oletetaan seuraavan. Näkisin että yhtenä pääsyynä näihin skismoihin on ärsyttävä persoonallisuuteni ja pikkuvihainen mutta aggressiivinen luonteeni. Mutta toisena syynä on se, että nykyään internetmaailma käsitetään läpijulkiseksi paikaksi. ; Siinä missä viktoriaanisessa maailmassa koti oli kupla joka oli kytketty yhteiskuntaan lähinnä lokaation kautta - ja jossa "kotirauhan häirintä" oli erityisen vakava asia. "Blogirauhan häirintä" taas olisi avoimuuskulttuurissamme oksymorini. Mikä tahansa kommenttien laadunvalvonta nähdään kamalana sensurismina jossa "Herra Keisarin miellyttäminen" nousisi keskiöön.
1: Toki blogini on periaatteessa avoin kommenteille ja voisin poistaa kommentointimahdollisuuden kokonaan. Mutta tämä estäisi hyvät kommentit joita niitäkin aina silloin tällöi naidosti tulee. - Ja näiden kohdalla "Herra Keisari" onkin joskus "argumentteineen" enemmän kuin pulassa. En halua että blogini on "viktoriaaninen kupla" jonne pääsemiseen pitäisi noudattaa proseduuria joka olettaisi vieraan olevan vähintään vampyyrin tai vastaavan. Eli että pääsisi sisään vasta kun saa kutsun. Kysymys on siitä että blogi on "semiavoin" ja "puolijulkinen". Samoin kuin facebookstatus. Mikä on oleellinen muistutus jotta tämä kappale olisi blogauksen kannalta relevantti.
2: Lisäksi tämä "bloginetiketti" keskittyy yleensä muotoon substanssin yli. Esimerkiksi raju kielenkäyttö aikaansaa banaania useammin kuin virheargumentaation käyttö. Tässä vastuuta laitetaan pääasiassa bloggerin vastuulle. Tämän tiedostaneena eräs suositun käsityöblogin pitäjä kertoi lehtihaastattelussa, että raskasta kommentointia tulee säännölliseti. Ja että niiden yli täytyy vain nukkua yö ennen kuin kirjoittaa takaisin että ei tule vihaista tekstiä. Itseäni ihmetytti se, miksi ihmeessä hänen pitäisi uhrautua tällä tavalla ja että miksi hän odottaa ja suosittelee tämänlaista toimintaa yleiseksi käyttöperiaatteeksi? Logiikka jossa kommentaattorin lausuma loukkaa ja vituttaa, niin pitäisi välttää hänen loukkaamista ja vituttamistaan tarjoaa häijyläisille ylenmäärin tilaa ja mahdollisuuksia. Jos minulla olisi tämänlainen käytänne (a) blogikeskustelujen argumentaatio ei etenisi kun (b) en tekisi muuta kuin nukkuisin asioiden yli. Minun sangen vittumaisessa blogikommenttien myllyttämiskäytänteessä yhden ihmisen kanssa tulee konflikti tasan yhden kerran. Sen sivutuotteena saan tietysi totuudenmukaisen paskan miehen maineen ja kommentteja tulee aika vähän. Mutta se on odotettavissa ja ymmärrettävää. Sen kanssa on eletävä. Ja jos vaihtoehtona on iso määrä huonoa kommenttia josta pitäisi etsiä ne viisauden kultahippuset, niin mieluummin menee kultahippusia ohi kuin sitä jatkuvaa kokoaikaista seulomista joka vie rehellisesti sanoen aikaa siltä pääasialta. Eli itse blogin kirjoittamisesta. (Joka vie aikaa yllättäviä määriä aikana jota on rajallisesti ja jota kulutan moneen suuntaan.)

Vain homogeeniselle sisäpiirille.

Prioriteettien erikoisuus tulee selville kun miettii mitä facebookin yhteydenpitotapa on. Sille on arkinen ja kuvaava nimi. "Sisäänpäinlämpiävyys".

Facebookin rakenne on tehty sellaiseksi että perusoletuksena on että kaikki kaverut muodostavat utooppisen yhteisön ilman konflikteja. Ja että tätä yhteisöä ei yhdistä ystävyys vaan jokin korkeampi yhtenäisyys, koska Dunbarin luvun ylittäminen tarkoittaa sitä että ihmiset eivät enää voi olla tuttuja. Tämä abstrakti pakkoyhteisö syntyy ihmisen sosiaalisuuden rajojen törmätessä facebookin jakamisrunsauteen. Tämä varmistetaan siitä että tietojaan voi käsitellä aika heikosti. Paljastumisen kohdalla ei ole vapauksia ja hallintaa itsellä ; Omia tietojaan ja niiden näkymistä kun voi rajoittaa vain melkoisen karkeasti. Osa on aivan kenen tahansa nähtävissä ja osan voi rajoittaa niin että se on "vain kavereiden saatavilla". Mutta kun kaverimäärä on runsas, et itse asiassa voikaan tehdä tarkempia rajoitteita ja tehdä niin että vain tietyt kaverit näkevät yhdet asiat ja toiset aivan toisenlaiset asiat. Sisäänpäinlämpiävissä yhteisöissä riitoja ei synny, kun vain ekslkusiivinen piiri kommentoi keskenään.

Tosielämässä kaveripiirit ovat yllättävänkin monenlaisia. Kiistojakin syntyy. (Minä nyt vittuilen lähes kaikille, ja tämä on harvinaista. Mutta lähes kaikki ihmiset vittuilevat edes jollekulle yksilölle.) Näiden kohdalla olen huomannut että pahinta on kun kaveri riitelee toisen kaverin kanssa. Näitä tekisi mieli rajoittaa jotenkin. Itse en ole lähtenyt tälle tielle. Mutta olen itse kohdannut sen, että osa kavereista on tylysti potkinut joko minut tai jonkun osapuolen kaverilistoiltaan koska se aikaansaa liikaa konflikteja. Osa on hoitanut asian siten että on suoraan maininnut että konfliktit loppuvat nyt tai banaani heilahtaa jollekulle. Tämä kertoo siitä että vaikka kaveripiirit eivät olekaan sisäänpäinlämpiäviä (mikä on ainakin minun mielestä ihan hyväkin asia) niin facebookin rakenne pakottaa ihmiset kohti sisäänpäinlämpiävyyttä. Utooppinen rauhanyhteisö ei ole ihmisten luontainen tila, joten facebook pakottaa heidät siihen.
1: Tässä mielessä facebookin infrastruktuurin rakentanutta voidaan femimismi/kommunismivertauksen nimissä verrata Staliniin tai mitä pienimmästäkin tekosyystä erilaisia valituksia tehtailevaan telaketjufeministiin.

Tätä korostaa funktiot "like" -nappula löytyy, "unlikeä" ei. Ollaan siis pakkopositiivisia tai ei mitään. Ignoraatio ja negatiivisuus näyttävät samoilta. Tämä toki aikaansaa omituisia tilanteita jos on kaltaiseni läpitunkevasti negatiivinen olento. Jos vaikkapa valittaa negatiivisia statuspäivityksessään käy tulkinnan kannalta humoristisia ; Mitä tarkoittaa jos valitan sitä että minulla on kova päänsärky ja isä klikkaa että "like". Riemuitseeko hän päänsärystäni vai onko myötätuntoinen?

Loppukaneetti.

Kaiken kaikkiaan täysin avoin facebook olisi vaikeampaa kuin ihmissuhteet. Sillä normaalielämässä keskenään riiteleviä kavereita ei väkisin ja toistuvasti tuoda samoihin paikkoihin eikä tässä menetetä mitään. Normaalielämässä voidaan myös kertoa valkoisia valheita, mutta facebookissa tämä kaksinaamaisuus näkyy helpommin. (Tosin yksityisviestit tarjoavat tähän mahdollisuuden.) Facebook toimisi sisäänpäinlämpiävien ja eihierarkisten ynnä äärimmäisen rauhanomaisten ihmisketjujen kesken. En tiedä ainuttakaan ihmisryhmää joka olisi tämänlainen. Jopa hippikommuuneissa toiset ovat jotenkin "karismaattisempia" kuin toiset kun taas toisten oletetaan olevan ne joiden tehtävänä on vaikkapa tiskata tai maksaa muita enemmän vuokraa.
1: Kun sillä on säästöjä, ai miksi mulla ei ole? Ostin kaikilla palkoillani hamppua, joten nyt sun pitää maksaa vuokra! Se on sitä jakamista. Tämä kokemus minulla oli kun elin vähän aikaa kommuunissa. Sanotaan näin että en ollut  "se karismaattinen" tyyppi ja haistatinkin aika pian paskat koko laitokselle. Kommuunissa ei ollut yksityisyyttä ja joka huoneeseen oli kaksi ovea joita ei saanut lukkoon. Edes seksi ilman yleisöä oli hankalasti järjestettävää. Perseestä on kommuunielo. (Paitsi jos on mielenkiintoisia ja kohtuu harvinaisia perversioita ja masokistinen luonne, tämä on.)

Facebook on kuitenkin hyvä muistutus siitä mitä kommunististen utopioiden takana pohjimmiltaan on ; Toveruus tarkoittaa ystävyyden liudentumisesta. Se on jotain jossa jaetusta yhteisestä ideologista tulee keskeisempi kuin ystävyydestä. Samalla selviää että feministien "sisaruus" on melko viileän abstraktia intressien jakamista eikä välittämistä. Nämä ovat arvokkaita mietteitä joita voidaan kenties soveltaa myös siinä kysymyksessä että onko olemassa jotain "kristillistä suomea" jossa "jaetaan yhteiset perinteet ja ollaan yhteydessä".

"Punatukkainen poika" ja muita marttyyrikertomuksia

"Ei ole Jeesusta näkynyt,

mies sanoi kuivasti, menee aika

Isän oikealla puolella istumiseen.

Päivä oli jo laskemassa, varjo kulki

hänen kasvojensa yli.

Minä ajattelin hiljaista punatukkaista poikaa,

jota koulumatkalla lyötiin, eikä

hän suutansa avannut,

ja pientä tyttöä, joka hädissään juoksi apuun,

mutta en sanonut mitään.

Mitä se olisi auttanut, näkymätöntä."

(Matti Paloheimo)

Laitoin ylläolevan runon facebookin puolellekin. Löysin sen lukiessani "Kamppailu Jumalasta - 12 erää uskosta" -keskustelu(tjsp)kirjaa. Heinimäki tulkitsee siinä tuota runoa siten että punatukkainen poika olisi itsessään Jeesusallegoria. Hän kuvastaa tässä sitä miten teologit voivat tarinankerronnallisin keinoin tulkita erilaisia Jeesushahmoja, osa on suorempia Jeesuksia, jotkut allegorisempia ja sitten on niitä ties kuinka monennen kertaluvun metajeesuksia. Eli vaikka hänen ei suoraan sanota olevan Jeesus, niin kuitenkin kärsivän hiljaisen marttyyrin käyttö runossa oikeuttaa tekemään tulkinnan, ainakin länsimaisessa kulttuurissa. Etenkin kun runon alku niin sopivasti Jeesuksen mainiten alleviivaa teologisen viitekehyksen sopivan aiheeseen.

Runo on tietysti siitä hassu sattuma, että itse olen ollut nimenomaan pieni punatukkainen poika ja kiusattu. (Ja on minulla itse asiassa jonkinmoinen idea joka laveasti tulkiten kävisi siitä tytöstäkin. Että terveisiä vaan Anna Korkolaiselle!) Tämä omakohtaisuus tietysti vääristää tulkintaani hyvin erilaiseksi kuin Heinimäen. Siinä ei ole Jeesushahmoa vaan nimenomaan Jeesuksen poissaolo. Siinä missä Heinimäki näkee että sen mitä tekee kaikista pienimmälle sen tekee Jeesukselle, niin minä näen että se mikä tapahtuu kaikista pienimmille ilman että kaikkivaltias ja rakastava tulee väliin tekee tästä hahmosta tahallisen sivustakatsojan, joka tietää mitä tapahtuu ja joka voi tehdä sille jotain mutta joka ei tee. Eli se tekee Jeesuksesta sääliön.

Näkisin että Heinimäen ja minun tulkintaeron takana olisi kuitenkin myös suurempia asia kuin pilkunvääntö maailmankuvasodassa.

Tämä ero on itse asiassa käytännönläheinen ja maailmankuvariippumaton ero. Se koskee sitä miten ihmiset nähdään ja miten heitä kohdellaan. Maailmankuva voi vaikuttaa tässä kohden taustavoimana, mutta se on irrelevanttia. Tässä katsotaan sitä minkälainen elinpiiri syntyy tiettyjen reunaehtojen sisällä. Reunaehtojen syntymekanismi on irrelevantti koska niiden kanssa eläminen on joka tapauksessa samanlaista.

Ja tässä on teemana juurikin ylitsevuotava Jeesuskuvaston soveltaminen kiusattuihin. Kiusattu väritetään ties kuinka monennen kertaluvun metajeesusallegoriaksi. Kiusaajista tehdään marttyyrejä. ; Kulttuurissamme on tapana (ja ihmislajilla reaktiona) idealisoida asioita ja ihmisiä. Näin esimerkiksi kiusaaja nähdään pahana. Ja kiusattu nähdään hyveellisenä. Tämä on toki sinänsä terve suhtautumistapa, että siinä tunnustetaan että kiusaaminen on pahasta. Siitä seuraa kuitenkin helposti se, että koko kohteen identiteetti heijastelee tätä. Eli kiusaajat nähdään läpeensä pahoina. Ja kiusatut marttyrisoidaan. Tästä seuraa se, että kiusattujen pyrintö puolutsamaan itseään nähdään itse asiassa pahana. Kun rikot idealisoidun kuplan, petät ihmisten odotukset joten sinua kohdellaan hieman kuin olisit valehdellut heille.

Kun katsotaan mitä "unkurissa" kirjoitetaan "typertelyä" -otsikon alla. "elokuva on raivostuttavan typerä. se kertoo miten koulutoveriensa julmasti kiusaama pikkupoika kasvaa henkiseksi ja fyysiseksi sankariksi. kiusaajiaan vastaan nousevan pikkupojan avuja ovat taipumaton tahto, nerokkuus, rakkaus lähimmäisiin, ennakkoluulottomuus, musikaalisuus, oivallinen kauneuden taju, kyky syvälliseen itsetutkiskeluun, hyväntahtoisuus, oikeudenmukaisuus, laupeus..."  Tässä korostetaan odotuksia. Kiusattujen odotetaan olevan kiusattuja jostain syystä. Syyksi ajatellaan sitä että on hyvä koulussa tai taiteellinen. Tosiasiassa kiusatuksi joutuu lähinnä siksi että on sellainen että toiset voivat kiusata. Eli on heikompi, sosiaalisesti nurkassa tai jollain muulla tavalla "esteellinen". Kiusatuksi ei jouduta vahvuuksien vuoksi, vaan heikkouksien vuoksi. Se, että on fyysisesti heikko ei vain yksinkertaisesti tarkoita samaa kuin älyllinen ylivertaisuus.

Unkuri tosin listaa odotuslistalle myös "ja ennen kaikkea maanosan kovimmat nyrkit." Mutta hän reagoi tähän odotukseen täsmälleen samalla tavalla kuin itseään puolustamaan alkanutta kiusattua noin keskivertoisesti kohdellaan. Eli vahvemmalla vastustuksella kuin aloitteellisia kiusaajia (jotka eivät ole ilmeisesti pettäneet imagoaan eikä heidän toimissaan ole samanlaista jenginpetturuutta.) "filantropian keppihevosella ratsastava leffa toitottaa uskoa, että pieni ja hyvä voi voittaa ison ja pahan - ja voittaakin, kun ei vain anna periksi. mutta pienen on jalostuttava yli-ihmiseksi, jotta hän saavuttaisi voiton. voitto taas on hetki, jolloin entinen surkimus rusikoi kiusaajansa naaman jauhelihaksi. sellainen on ilon, toivon ja ihmisystävällisyyden sanoma. katsokoon se, jolle maistuu."

Itseäni "Karate Kidissä" ja muissa tämän lajityypin elokuvissa ärsyttää kuitenkin eniten se, että tästä tehdään jotenkin helppoa. Tässä ei huomioida taidon vaatimaa harjoitusmäärää eikä emotionaalisia lukkoja joita monella on jo pelkkään ihmisen satuttamiseen ; Elokuvissa pahisten päihittäminen onnistuu rohkeudella suhteellisen lyhyen harjoitteluajan jälkeen. Tosielämässä jos ihminen on valmis satuttamaan ja tehnyt sitä, hänellä on asenteessa ja taidossa etulyöntiasemaa jota on vaikeaa ohittaa. Rohkeus ja asiaan palaaminen johtaa vain ja ainoastaan siihen että saa pitkitetysti turpaansa. Elokuvissa ei jostain syystä opeteta niitä likaisia temppuja joilla kiusattu voisi nousta voittajaksi. ; Elokuva joka opettaa asennetta joita seuraamalla kiusattu pahentaa tilannettaan eivät ole minusta kannustettavia. Ei edes (okei "varsinkaan") optimismin myymisen nimissä.

Elämä on kuitenkin hieman enemmän "Dark Knight Rises" -elokuvaa kuin "Karate Kidiä". Tässä Batmanelokuvassa Robin selittää mr. Bruce Waynelle, miten ihmiset eivät käsittelevät mielessään traumatisoituneita ihmisiä. Esimerkiksi orpolasten kohdalla he ymmärtävät että toisella on vaikeaa, mutta he eivät käsitä sitä. Siksi he ovat sympaattisia vähän aikaa. Mutta he samalla odottavat syvällistä muutosta jossa asenne ja odotukset ja koko elämänasenne muuttuu. Ja kun tätä ei tapahdu, he turhautuvat ja niin sijaiskotilapsi vaihtaa perhettä. Tästä selviää vain jos kätkee vihansa ja tuskansa, opettelee hymyilemään ja tekee tästä naamion.

Kiusattuna selviämisessä iso osa on juuri tätä ; Kiusatulla on marttyyrinrooli josta luistaminen johtaa yllätyssuuriin vaikeuksiin. Siksi on luotava naamio, valehdeltava ja piiloteltava. On tultava maan hiljaiseksi, mutta ei niistä eettisistä ilon ja toivon syistä kuin muut luulevat, vaan juuri siksi että todellisuus on päivastainen. Kiusattu katsoo kiusaajaansa, ja usein enimmäkseen tätä. Ja jossain vaiheessa tämä "tyhjyys tuijottaa takaisin" sanonnan Nietzscheläisimmässä hengessä. ; Kiusaajat on kuitenkin joskus luonteeltaan sellaisia että he ymmärtävät vain väkivallan kieltä, joten sillä kielellä heille on puhuttava heidän oman kielipelinsä sisällä. Ideana onkin tehdä tästä toiminnasta ovelaa ja salattua. Tähän taas tarvitaan ikään kuin toinen alter ego.

Kiusaajan vaihtoehtona onkin joko niellä hänelle annettu rooli ja kärsiä. Tämä on sankarillista, mutta on kohtuutonta vaatia että ihminen on sankari (etenkään jos hänellä ei ole tähän attribuutteja. Heikkous ja sosiaaliset rajoitteet ja muut "esteellisyydet" eivät ole supervoimia, kuten aiemmin muistutin.) Tai oltava epäeettinen ja rakennettava muiden odotuksista naamioita ja pelattava niiden takana pragmaattista juonittelupeliä. Naamioleikeissä ydin jää koskematta. Valitettavasti jos joutuu lähtemään tälle tielle, ydin on jo turmeltunut eikä siitä jeesushahmosta ja marttyyristä ole enää jäljellä muuta kuin sen naamion verran. ~ Kiusatun maailmassa perimmäinen kysymys on haluatko olla hyvä ja läpeensä onneton vai paha ja edes vähän onnellinen. Minä en teeskentele valinneeni sitä eettisintä ratkaisua. Mutta pidän sitä erittäin oikeana ratkaisuna.

---

Every offence is defencive and every defence is offencive. [exchanging the thrust] As you can see - I'm completelly safe. And he is completelly dead.

Pimeä ritari

Batman on sarjakuvasankareista hyvin klassinen. Hänen toimintansa on suoraviivaista ; Hän pieksee pahiksia omituisessa asussa. Tässä mielessä hän tuo mieleen valtaosan muistakin sankareista. Esimerkiksi mustanaamio on yllättävän batmanin kaltainen voima. Kuitenkin Batmanissa on jotain spesiaalia. Kaikki puhuvat hänen mielenterveydestään. Batman on se supersankari jonka moraali ja mielenterveys nousevat toistuvasti esille, huolimatta siitä että vaikka hän on kenties tavalliseksi tyypiksi "erikoinen", niin hän ei kuitenkaan supersankarilinjalla pistä erityisesti silmään. (Ainakaan jos rinnalle laitetaan ensin sellaisia sarjakuvalehtiä kuin "Punisher" tai "Ghost Rider" ja sitten katsotaan onko Batman lähempänä täysin tervehenkistä mustanaamiota vai näitä psykoottisia sankarihahmoja.)

Esimerkiksi Huffington Postiin voidaan saada kliinisen psykologin lausunto siitä että Batman kärsii PTSD;stä, eli hän olisi traumatisoitunut ja häiriintynyt. Ankarammille ei riitä yksi psyykkinen häiriötila. Hänelle voidaan laskea esimerkiksi viisi mielenterveydellistä riskipiirrettä tai diagnooseja voidaan luetella vaikkapa kätevät 10 kappaletta. Ja jos lyhyet jutut eivät riitä, niin Batman on saanut oikein kirjankin. "What's the Matter With Batman?: An Unauthorized Clinical Look Under the Mask of the Caped Crusader" kertoo pitkästi ja perustellen että Batmanilla on lepakoita tapulissaan. Ja kertoo tietysti millä tavalla ne lepakot ovat ja mistä syistä.

Ja okei. Tämänlaiset eivät vaikuta
kovinkaan terveeltä touhulta.

On jotenkin hoopoa että tavallisia apua tarvitsevia ihmisiä ei välttämättä saada hoitoon helposti. Mutta kuitenkin samanaikasesti koulutetut mielenterveyden ammattilaiset sitten luokittelevat sarjakuvahahmoja jotka ovat fiktiivisiä olentoja jotka rakentuvat enenmmänkin arkipsykologian, "kyökkipsykologian", avulla kuin noudattaisivat oikeasti niitä monesti epäintuitiivisiakin teitä joita oikeiden ihmisten mielet seuraavat. (Etenkin ne joiden mieli ei toimi kuten muilla ovat todella epäintuitiivisia.) ; Sarjakuvasankarin mielenterveyden spekulointi on kuitenkin tyypillistä ajallemme. (Supersankarien kohtaamat väärät diagnoosit ja hoitovirheet ovat tosin riskittömiä, toisin kuin elävien ihmisten kohdalla.) Ennen toimintaa selitettiin siten että ihminen oli ikään kuin hyvien ja pahojen voimien välikappale. Toimintaa väritettiin synnillä ja hurskaudella. Nykyään ihmiskuvamme on medikalisoitunut, joka tarkoittaa sitä että ihmisten toiminta selitetään psykologisesta viitekehyksestä. Siksi ei ole erikoista että batmania käsitellään niillä kriteerein joilla toimintaa arvioidaan muuallakin kulttuurissamme. (Mihin on toki suotava lupa. Tämä vain vertautuu niihin nörttien elokuvista etsimiin tiedevirheisiin. Tarinan, edes tieteistarinan, ei tarvitse noudattaa tieteen opettamaa fysiikkaa. Mutta niiden etsiminen on silti monista nörteistä todella hauskaa puuhaa.)

"Psychology Today" kirjoitti myös Batmanin mielenterveyden järkkymisestä. Sen lähestymistapa oli kuitenkin jollain tavalla piristävä. Se nimittäin lähestyi asiaa siten että Batmanille yritettiin antaa myös "terveen papereita". Batmanin toimintaa ei siis haluttu selittää yksinomaan häiriöiden kautta. Tämänlainen on tietysti hyvin epätyypillistä aikana kun ihmiset ovat sarjatulella "narsisteja", "luonnehäiriöisiä", "tunnevammaisia", "sosiopaatteja" ja "autisteja". (Ne ovat ihmisymmärrystä toisin kun se, että kutsuisi epämiellyttävää tyyppiä vain syntiseksi. Se kun olisi kauhean tuomitsevaa ja sillai ideologista ja eineutraalia.) Diagnooseja annetaan mielellään itselle ja kavereille ja etenkin vihollisille. Siksi onkin iloisen vaihtelevaa että diagnoosia ei nimenomaan yritetä antaa.

Mielestäni kiintoisaa oli sekin että kun mielenterveysleimakirves jätettiin nurkkaan, syntyi itse asiassa mielenkiintoista mietintää alter egon roolista supersankareille. Tästä on sarjakuvanlukemiseen ja tulkitsemiseen aitoa hyötyä. Se tarjoaa tien sellaisille tulkinnoille joissa ei tarvitse aina miettiä vain sitä että onko "Batmanilla psykoottinen episodi". Sala-asu voidaan nähdä jossain tilanteissa mielenterveyden häiriöksi. "In what cases might Wayne's costume be considered a possible indication of mental illness? If Wayne actually believed that he was a bat (that is, if he had delusions), it would certainly suggest a mental illness such as schizophrenia or delusional disorder. If Wayne wore his batsuit for sexual excitement, it might indicate a sexual fetish. Another red flag would arise if Wayne thought he was a different person - a different identity - when he dressed as Batman; if he did, he might be suffering from dissociative identity disorder." Mutta asian laita ei Batmanin kohdalla ole selvästi tämä. Asu ei ole deluusio, hän ei kuvittele olevansa lepakko. Batman ei myöskään ole eri persoona. Batmanina ollessaan hän tietää olevansa Bruce Wayne ja toisinpäin, joten hänellä ei ole dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Eikä hänen tapauksessaan kysymys ole myöskään seksuaalisesta perversiosta, fetissistä joka antaa seksuaalista tyydytystä. (Kissanainen on tässä sitten Batmania heikommalla linjalla. Kiitos fanservice ; Kun teet vahvan naishahmon palvelet teinipoikia ja rikot naishahmon mielenterveyden.)

Sen sijaan Batmanin sala-asu tarjoaa muutaman tärkeän funktion. Ensinnäkin se on työasu joka tarjoaa "yhteisölle identiteetin". Ihmiset ymmärtävät että kyseessä on batman ja tämä "selittää hänen toimintansa". Batmanin puku tekee hänen toimintansa ymmärrettäväksi muille, kontekstoi esimerkiksi väkivallan rikollisten taisteluksi. Toisaalta asu pitää sisällään tarvekaluja joita Batman tarvitsee taistellakseen rikollisia vastaan. (Batmanin varustevyö on kenties voimakkain deus ex machina sarjakuvien historiassa.). Lisäksi asu on itsessään funktionaalinen koska mustana se naamioituu yön pimeyteen, ja panssarina se tietysti myös suojaa jonkin verran luodeilta ja vastaavilta. Lepakkouteen taas liittyy myös voimakas pelottava puoli, puoli jokta tekee sala-asusta itsessään eräänlaisen psykologisen aseen. Ja lisäksi se kätkee sen että Batman on oikeasti Bruce Wayne, eli se antaa mahdollisuuden suojella itseä ja läheisiä silloin kun ei ole Batmanin erikoissuojapuvussa.

Alter ego on sarjakuvassa funktionaalinen kokonaisuus joka on paljon laajempi kuin pelkkä mielenterveysleimaa hakeva voisi ymmärtää. Moni ajattelee että psykologia olisi syvällistä, mutta nähdäkseni kyökkipsykologista diagnoosia heittelevät ihmiset eivät ole kovin syvällisiä tai ihmisyyttä tuntevia. Tässä mielessä ajatus siitä että Batmanin asu suojelee hovimestaria (koska se kätkee yhteyden Bruce Wayneen se kätkee myös yhteyden häneen) auttaa ymmärtämään laajemmin sitä miten Batman on osana yhteisöä. Batmanin etiikka ja sosiaalisuuskin ymmärretään tätä kautta yleisinhimillisemmin kuin pelkkää mielenterveyskorttia heiluttelemalla.

(Chain)mailman

Nassim Talebin "The Bed of Procrustes" -aforismikokoelmassa on väliluku nimellä "the Ludic Fallacy and Domain Dependence" joka käsittelee sitä, miten ihmiset toimivat eri tilanteissa eri tavalla. Taleb näkee tässä voimakkaan kaksoisstandardin hengen. Hän ei siksi arvosta bisnesmiehiä jotka palkkaavat pikkolon kantamaan laukkujaan päästäkseen kuntosalille nostelemaan painoja.

Tämä luku käsittelee monessa kohden urheilua ja pelejä. Taleb näkee tässä suurena riskinä sen, että urheilu on hyvin keinotekoista ja omilla säännöillä toimivaa, jolloin sitä harjoittavista ihmisistä tulee helposti fakki-idiootteja, jotka kykenevät toimimaan vain hyvin spesifeissä tilanteissa ja ovat avuttomia niiden ulkopuolella, koska eivät osaa laajentaa taitojaan tämän tietyn spesifin tilanteen ulkopuolelle (joko siksi että luutunut mieli ei osaa yhdistää mitä se jo osaa tai koska tämä on mahdotonta koska pelisäännöstö on hyvin tietynlaista. Taleb näkee tässä nimenomaan joustamattomuuden ytimen ;  "Just as smooth surfaces, competitive sports, and spcialized work fossilize mind and body, competitive academia fossilize the soul." Tämä tekee kilpailuhenkisestä urheilusta varsin ikävän asian "Sports are commoditized and, alas, prostituted randomness" ... "Games were created to give nonheroes the illusion of winning."

Päivää. Lähden ostamaan
litran maitoa jonka lorautan
kahviin joka on nyt mustana tuossa
anakronistisessa kahvikupissani.

Kyllähän tämä yhdessä kontekstissa toimii
oikein hyvin, ja jos jättäisin soveltamatta
niin olisin domeenispesifi, skitsofreeninen.
Kaksoistandardissa ei ole hyvä olla, koska
se sopii vain fakki-idiooteille.

Tämä kulma on luonnollisesti itseäni koskettava ja siksi jotain joka on jos ei mielenkiintoinen niin ainakin jotain johon on hyvä miettiä jonkinlainen vastaus. Sillä kieltämättä esimerkiksi itse harjoittelen miekkailua, joka on jotain joka on hyvin "domeenispesifiä". Sen ydin pelisääntöjä ei voi toteuttaa salin ulkopuolella joutumatta vankilaan. Tässä mielessä minulla onkin hyvin tiukasti tiettyyn tilaan rajattua tietynlaista toimintaa jota en siinä muodossaan tee muualla. Tämä eroavaisuus on sitten jotain jota voidaan nähdä kaksoisstandardina.

Talebin näkemys ei tietenkään koske pelkästään urheilua. Itse asiassa hänen ajattelunsa idea on tuttu. Itse olen kuullut sen muissa kuin urheiluaiheissa uskovaisten puolelta;

1: Etenkin monet liberaalit teologit (jos kyllä myös jotkut vanhoillisemmat) korostavat että "synti" -käsitteen suuruus on juuri siinä että ihminen voi tarkastella itseään ulkopuolisesti. He korostavat että synti pitää sisällään syyllisyyttä ja ihmisen sisäisen elämän arviointi vaatisi kykyä pilkkoa itseään. Tätä he tulkitsevat "skitsofreeniseksi", koska ihmisellä ikään kuin täytyisi olla sisällään useampi erilainen minä jotka arvioisivat toisiaan.

2: Tämä liittyy myös roolipeli-mielikuvitus-estetiikka keskusteluun. Tällöin ideana on se, että mielikuvitus vaatii ajatuksen vaihtoehtoisista maailmoista, ja jos olisimme koherentteja ateisteja emme joko voisi edes viihteenä arvostaa harkita vaihtoehtoisia maailmoja koska ne eivät ole empiriisesti todistettuja ja Tosia. Tai sitten joutuisimme repimään itseämme palasiksi ja olisimme skitsofreenisiä. Sen sijaan jos kuvittelemme itsellemme näkymättömän kaikkivoipaiseen NPC -hahmon, jota kutsumme Jumalaksi ja jonka ajatuksia roolipelaamme vaikkapa WWJD -ajatusleikin kautta, niin heijastammekin näkemyksemme jonkun muun kautta ja TÄMÄ ei olisi ollenkaan "skitsofreenistä" koska siinä yhtä mieltä ei jaeta sisäisesti riitelemään..

Domeenispesifisyys on itse asiassa tärkeä asia, koska meillä ei nykyään enää ole elämänuraa vaan työpaikka. ; Maatiloilla ja metsästäjä-keräilijöiden elämässä työ ja koti eivät ole toisistaan erotettuja. Vapaa -aikaa toki on, mutta tämä ei ole yhtä vahvasti työstä irtileikattua kuin vaikkapa tehdastyöläisen osa. Itse asiassa viktoriaaninen ihmiskuva joka erotti kodin yhteiskunnasta irralliseksi suojakuplaksi on varsin moderni. Tämä tarkoittaa sitä että miltei jokainen työssäkäyvä joutuu olemaan domeenispesifi työnsä suhteen. Postimies ei ole ytimeltään "postimies" ; Ura ja työpaikka on toki ihmisille identiteetti, mutta ei minuus. Moderni maailma ja hyvin spesifoituneet ammatit kasvattavat tätä eroa. Itse asiassa edistys on johtanut hyvin voimakkaasti siihen että ihminen ei enää ole se, mitä tekee työkseen. Minuus on ihmisille itseisarvo, jotain jota suojellaan ja arvostetaan. Ja identiteetti on lähinnä ulkoinen rooli ja performanssi jolla on lähinnä välinearvo sitä kautta että se tuottaa rahaa jota voi laittaa siihen minuuteen. Tässä mielessä koko yhteiskuntamme on "skitsofreeninen".

Wisegeek -sivusto tarjoaakin tätä kautta erikoisen kulman juuri tähän domeenispesifisyyteen. Se lähestyy asiaa siten että se ei puhukaan "skitsofreniasta" vaan "alter egosta". Tämä on nähdäkseni erityisen viisas kulma, sillä se on luja isku "skitsofrenia" -termiin liitetyiltä leimakirveilyiltä ; Valitsemalla leimaavan termin saadaan asia vaikuttamaan ikävämmältä kuin se on. Valitsemalla medikalisoidun termin mielenterveyspuolelta saadaan väitteeseen lisäksi tieteen auktoriteettia ilman tieteellistä sisältöä. Tätä vastaan taisteleminen on hyvin tärkeää.

1: Eikä vähiten siksi että uskovaiset hyvin usein pelaavat tässä hyvin omituista peliä. He pelaavat "joko ateistit häviävät tai ateistit ovat herjaajaluusereita" -korteilla. Esimerkiksi "Metro" -lehden tekstiviestipalstalle esiintyi eilen kommentti joiden mukaan uskomuksia ei saa kritisoida koska ateisteilla ei voi olla uskonnollista kokemusta koska muuten he eivät olisi ateisteja. Kokemus taas on äärimmäisen luotettava, ja niitä ei tarvitse tieteellisesti osoittaa. Ihmisen ei siis tarvitse osoittaa että ei ole erehtynyt tai että ei valehtele koska uskonnollinen kokemus on äärivakuuttava. Ja että muu olisikin typerää koska uskonnollisia kokemuksia on niin paljon että jos ne eivät olisi luotettavia niin sitten mielenterveyspuoli olisi tukossa koska kaikki delusionaaliset hullut pitäisi heittää sinne. ; Itse sanoisin että kokemus nimenomaan ei ole luotettava, esimerkiksi silminnäkijätodistus on oikeasti yllättävän heppoinen todiste oikeudessakin. Ja että itse asiassa me kaikki ihmiset olemme aivan helvetin typeriä ja hupsuttelevia. Mielenterveyspuolelle mennäänkin lähinnä jos tämä hupsuus on luonteeltaan sellaista että se estää kyvyn huolehtia omasta itsestään, vaikeuttaa dramaattisen merkittävästi yhteiskunnassa muiden kanssa elämisen ja/tai rajoittaa merkittävästi omaa onnellisuutta. ; Se, että kaikki ovat hupsuja ja typeriä ja erehtyviä ei tee uskonnosta fiksua. Asian fiksuus on poikkeus joka vaatii vahvat perustelut. Ja vakuuttavien jumalatodistusten puoli uskovaisilta puuttuu vuosituhantisista yrityksistä ja ajattelutyöstä huolimatta, tuotokset ovat rehellisesti sanoen varsin heppoisia, presuppositionalistisesta saivartelusta ei ole onnistuttu nousemaan kaikesta työstä huolimatta..
___1.1: Itse en ole kiinnostunut muusta kuin siitä onko usko rationaalista ja järkevää. Minua ei kiinnosta heittää uskovaisia mielisairaalaan tai kieltää uskomista lailla. Uskovaiset ilmeisesti kuitenkin kuvittelevat että he ovat kaikista niin helvetin kiinnostavia ihmisiä että ainut syy jolla heitä kritisoidaan voi olla se, että heidän lupaansa uskoa ollaan viemässä. Tämä kertoo toki enimmäkseen siitä millä asenteilla näistä puhuvat uskvoat ovat itse keskustelussa. He ovatkin "haastamassa" niitä jotka uskossa ei ole. Itsekin olen saanut monta varsin kusipäisasenteista kutsua erilaisiin käännytystilanteisiin että kohdannut sitä varsinaista "haastamis-käännyttämistäkin". Hyvän uskovaisen tunnistaa helposti siitä että tämä ei sano uskostaan oikein sanaakaan. Jos suu täytyy avata, hän on todennäköisesti huono uskova joka ei ansaitse kuuntelua. Tämä on kieltämättä varsin ikävä tilanne. Mutta minä en ole tätä asennevamma -asetelmaa rakentanut.

"Wisegeek" tarjoaa toki vain määritelmän, mutta tässä suhteessa määritelmä voi toimia myös argumenttina "When someone behaves differently in different situations, he or she is sometimes said to have an alter ego. In fact the adjustment of one's beharior to meet social norms and expectations could be considered a social adaptation, but people who feel equally at ease in a variety of contrasting situations are sometimes viewed with sispicion by people who are less adaptable. Therefore, a loving mother who is also a sharp businesswoman might be accused of having an alter ego." Alter ego (tyhmänilkeänpseudointellektuellinmedikalisoivasti "skitsofreenisuus") on usein vain sitä että joko on joustava ja sopeutuva - eli kompleksi ja monitaitoinen ihminen - tätä pidetään usein epäluotettavuutena ja jakomielisyytenä jos ihminen kädettää itse elämässä, maailmankaikkeudessa ja kaikessa.

1: En siis ole skitsofreeninen jos riisun kamat pois mennessäni ostamaan maitoa. Osoitan ymmärtäväni että maailma ei ole kaikkialta identtinen ja että osaan ymmärtää tämän ja sosiaaliset normit ja maailman jossa elän ilman että rakennan merkityksettömiä kahtiajakoja sinne missä niitä ei ole vain siksi että voisin kutsua itseäni koherentiksi jollain yhdellä hyvin karkealla määritteellä.

Näkisinkin että tämä nostaa esille toisen puolen. Itse näkisin että domeenispesifisyys on tärkeä kulma. Mutta sen kohdalla pitää olla huolellinen koska ilmiö on joskus huono (fakki-idiotismia) ja joskus hyvä (kykyä adaptoitua maailmaan).

Näkisin että ihmisellä on karkeasti ottaen kaksi tapaa toimia väärin;

1: Joko hän spesifioituu yhteen tarkkaan tehtävään ja kykenee toimivaan vain siinä, jolloin hän todellakin osaa tämän yhden asian mutta on elämässään hyvin rajoittunut. Tällöin elämästä voi tulla kaaoottista ja ristiriitaista, koska maailma ei yleensä anna ihmisen elää vain tässä yhdessä kulmassa.

2: Toinen ongelma on niissä ihmisissä, jotka ottavat domeenispesifiyden välttämisen ikään kuin elämäntehtäväkseen. Silloin heillä on tapana osata yhden asian käyttö, opetella se äärimmilleen ja käyttää sitä kaikkialla. Tällöin he usein muokaavat maailmankuvansa tämän mukaiseksi ja ulkopuolisin silmin tämä tuottaa hyvin huonosti yhteiskunnassa toimivia ihmisiä ; He ovat kuin ihmisiä joilla on työkalupakissaan pelkästään vasara jolla he suostuvat vain vasaroimaan ja siksi he näkevät kaikki maailman ongelmat jonkinlaisina nauloina ; He eivät halua rikkoa elämäntapaansa vastaan olemalla domeenispesifi ja käyttämällä joskus ruuvimeiseliä.

Itsepuolustuslajien parissa on mahdollisuus epäonnistua molemmilla tavalla ; On nimittäin kilpailukeskittyneitä fakki-idioottiharjoittajia, jotka osaavat ehdottomasti taidon, mutta joiden muut taidot ovat kyseenalaisia tai olemattomia. Toinen puoli taas on "hengellisen herätyksen" saaneet itsepuolustuslajin harjoittajat jotka eivät ilmeisesti ota ainuttakaan askelta ilman että se olisi jotenkin aikido. Joku voisi sanoa että nämä ovat elämäntapavalintoja. Ja itse asiassa ne ovat sellaisia. Tämä tarkoittaa sitä että jos joku valitsee tämänlaisen tien, se ei oikeastaan ole minun tai muiden asia estää, rajoittaa, kieltää tai kovin kärkevästi arvostella heidän ratkaisuaan. Jos kriteeriksi sitten otetaan adaptaatiokyky ja monikykyisyys ja monipuolisuus, niin (vain) tältä kannalta ne ovat ongelma.

Itse väittäisinkin että ihmisen on oltava jossain määrin "skitsofreeninen" voidakseen olla luova tai kyetäkseen toimimaan ja selviämään monenlaisissa tilanteissa joita maailma tarjoaa. Tätä tehdessä on vain varottava  ("fakki-idioottisuuden" ja "kokonaisvaltaisuuteen heräämisen" lisäksi) että domeenispesifi ollessaan ei ole (a) torvelo, eli joka ei enää ole teoissaan joustava vaan enemmänkin "metafyysisemmin vakavasti ristiriitainen" (b) epäreilu ja rakenna kaksoisstandardia jossa omaa näkemystä puolustetaan ja erimielisyyttä vastustetaan olipa tilanne sitten mikä tahansa.

1: On siis hyvä että on yhtenäinen maailmankuva, kunhan se sisältää tajuamisen siitä että tämä vaatii erilaista toimintaa erilaisissa tilanteissa. Eli että ihmisestä ja hänen minuudestaan ei luoda liian yksioikoista ja yksiulotteista mallia johon itse sitten sovitetaan. On lisäksi hyvä että ei ole kusipää joka kiusaa muita, vaan jos on valmis iskemään muita niin pitää antaa muille vähintään yhtä suuri mahdollisuus.

Itse asiassa yleissivistys ja monitaitoisuus voidaan nähdä tärkeksi, kenties jopa tärkeämmäksi kuin mestaruus jossain yhdessä tietyssä asiassa. Ainakin itse yritän elää juuri tämän periaatteen mukaan. Pidän esimerkiksi työn, kodin ja muut vastaavat mielelläni erillään. Siksi esimerkiksi syytös skitsofreenisyydestä tuntuu omituiselta.
1: Eiköhän vaihtoehtoisten mallien kuvittelu voi olla arvostettavaa hauskana. Eli roolipelaamisen ydin ei olisi se, että aidosti kuvittelee olevansa joku 12 levelin wizard joka osaa heittää tulipalloja. Nähdäkseni aitona tämänlainen kuvitelma olisikin vaarallinen deluusio. Sen sijaan uskon että roolipelaajat asaavat samastumiskokemuksia jotka ovat samantapaisia kuin fantasiaelokuvia katsovilla on ; Katsoja kyllä tietää että fantasiafilmin tapahtumat eivät ole konkreettisesti totta. Samastuminen ei ole luuloa että on toinen ihminen, vaan enemmänkin yhteenkuuluvuuden ja ymmärryksen kokemus.
2: Eiköhän hypoteesinmuodostuksessakin voida pitää kahta vaihetta ; Voidaan arvostaa hyviä ideoita koska niillä on potentiaalia, mutta pitää niitä perusteltuina ja vakavasti otettavina vasta aktualisoinnin, kokeilun, jälkeen.
3: Eiköhän se sisäinen eri tilanteiden harkinta ja sisäinen katumus ja vastaava ole vain avomielisyyttä, eli sellaisenaan hyvinkin arvostettava ominaisuus. Jokin jossa Jumala on vähän kuin vammaisen pyörätuoli jota tarvitsevat vain ne ihmiset joiden psyyke on niin heikko että eivät kykene asioiden harkintaan ilman että kuvittelevat itselleen aktuaaliseksi jotain näkymättömiä mielikuvitusystäviä joiden aidosti olevaiseksi kuvittelu kyllä ainakin minun korviini kuulostaa skitsofreenisemmältä vakavammalta deluusiolta kuin mitä valtaosa uskovaisista harjoittaa. Ilman tätä kuvitteluvaihetta ihminen kuitenkin vain harkitsisi sisäisesti eikä olisi kaksi eri persoonaa, joten tämä jaotteluosio on skitsofreenisyys -argumentaation kannalta oleellinen vaikka se ei teologisesti muuten kenties olekaan.

PaTrick

Televisiosarja "Mentalist" on sarja, josta en pidä kovin paljoa ; Joku voisi ajatella että Patrick Jane vetoaisi minuun koska hän käyttää erilaisia temppuja ja jippoja. Lisäksi hän on paikoitellen hyvinkin moraaliltaan joustava hahmo. Näin ollen "kun pidän Housesta" -logiikalla minun pitäisi pitää tästä sarjasta. Mutta en pidä. (On kenties hoopoa vaatia selitystä sille miksi ei pidä jostain sarjasta, mutta minulla on tähän jonkinlainen selitys/oikeutus jonka kerron.) En kuitenkaan pidä, koska näin karkeasti sanoen Patrick Jane on "karismaattinen sosiopaatti" tämä ei ollut selvää ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta sarjan edetessä tämä on yhä enemmän ja enemmän selvää. "House M.D." taas tarjoaa sanakriksi lähinnä "nenäkkään ärsyttävä munapäätä". Jane siis edustaa ihmistyyppiä jota pidän elävässä elämässäkin "äärimmäisen epäluotettavana". (Joku, kuten esimerkiksi puolisoni, voisi sanoa että en luota kunnolla oikein yhtään kehenkään. He ovat oikeassa, mutta ihmisten epäluottamuksessa on kuitenkin aste -eroja ja on olemassa raja -arvoja joiden ali epäluotettavuus on siedettävällä tasolla.) Näin ollen vastenmielisyyteni Patrick Janea kohtaan on mielestäni samaa kuin vastenmielisyyteni sarjamurhaajan touhuja seuraavaa "Dexter" -sarjaa kohtaan. (Sekin on hienosti käsikirjoitettu sarja, mutta en kykene nauttimaan siitä.)

En kuitenkaan inhoa "Mentalistia" niin että en seuraisi sitä silloin tällöin. Sarjaa on tullut jo monta tuotantokautta, joten satunnaiskatsomisestani huolimatta olen päätynyt tekemään tiettyjä päätelmiä sarjan tulevista tapahtumista, tarkalleen ottaen sen loppuratkaisusta. On tietysti tavallaan typerää leikkiä fiktiivisen kertomuksen spoilaamisella ennen kuin koko sarja on edes päättynyt, mutta tämänlainen "leikki" asian parissa on kuitenkin jotenkin viihdyttävää. (Minulla on ollut erilaisia teorioita muistakin sarjoista. Valitettavasti nämä ovat tavallisesti olleet väärässä. Pidän niitä kuitenkin ratkaisuina jotka käsikirjoittajien olisi pitänyt tehdä, joten minä en ole väärässä vaan sarjan kirjoittajat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)

Tarkalleen ottaen teoriani on se, että Patrick Jane on sarjassa metsästetty Red John. Eli että sarjan protagonisti ja antagonisti ovat sama hahmo. Voidaan sanoa että Red John on teoriani mukaan Patrick Janen alter ego. Tai että Red John on Patrick Jane ilman itsekontrollia. Tälle teorialle on muitakin kannattajia, jotka ovat kaivelleet esille perusteluja näkemykselle;

Yhteyksiä haetaan esimerkiksi William Blaken runoudesta johon sarjassa on referoitu, ja viittaamalla feminiinisiin ja maskuliinisiin piirteisiin ; "Male and Female opposites and in the police lingo always used to describe unknown victims. JANE DOE/JOHN DOE. William Blake Poem used Talks of Symmetry. Jane is the soft side - the Female version. John is the hard side - the Male version."

Toisaalta "Mentalistin" Wikisivustoon on koottu varsin mahtipontinen kokoelma erilaisia teorioita joissa yhtenä suurimmista ja pisimmin perustelluista arvailuista on juurikin teoria siitä että Red John on Patrick Jane. Päälinjat tässä korostavat sitä että Patrick Jane ja Red John ovat itse asiassa hyvin samanlaisia hahmoina. Heillä on äärimmäisen samanlainen taitokokonaisuus. Lisäksi Patrickin moraali on varsin ongelmallinen, ja vaikka hän väittää olevansa valmis kantamaan vastuunsa teoistaan, käytännössä hän manipuloi tilanteet siten että hän ei koskaan joudu. Lisäksi Patrick Janen moraali näyttää löystyvän pitkin sarjaa. (Ja hän ikään kuin degeneroituu pikku hiljaa kohti Red Johnia myös Patrick Janena, eli hän pikku hiljaa paljastaisi omia karvojaan roolin takaa.) Todisteiksi saadaan muun muassa se, että aiheen asiantuntija tekee sarjassa Patrick Janelle luonnehdinnan jossa Patrick on sosiopaatti, se, että Red John kuulostaa nauhalla täsmälleen samalta kuin Patrick Janen ääni jota on sitten korotettu. Osa näistä teorioista korostaa että Red John on Janen "uniminä" ja korostavat tässä esimerkiksi Janen univaikeuksia. Itse kannatan kuitenkin sitä että Patrick Jane on Red John nimenomaan valveilla ; Hänen nauhalla käymänsä vuoropuhelut onnistuvat koska Patrick Jane on suunnitellut dialogin. Jos uniminä ohjaisi keskustleua ei valveminä tietäisi vastata. (Ja jos Red John on eri henkilö, niin koko teoria kaatuu eikä kyseessä ole nauhoite. Mutta pysyn teoriassani joten en välitä tästä mahdollisuudesta.)
1: Jotkin piirteet näyttävät vaikeilta. Esimerkiksi Patrick Janella näyttää olevan alibi hänen vaimonsa ja lapsensa surmalle, joka taas on Red Johnin temppuja ja perustelu Patrick Janen "kostoryntäykselle". Jane peräti tekee ilmoituksen poliisille samassa asussa kuin missä on ollut televisiossa murhan oletettuna ajankohtana. Nämäkin voidaan sovittaa mahdollisiksi ad hoc- selityksin. "Just because he was in the same suit does not mean he couldn't have killed his wife and child before the show. This is a brilliant dude who could easily have manipulated forensics, etc. to make it "appear" that he had an alibi."

Itseäni vakuuttaa jo Red Johnin hymynaamatunnuksen visuaalinen ilme. Minun silmääni se näyttää "tinttimäiseltä hymynaamalta". (Ja Patrick Janen hiuksetkaan eivät ole täysin vaaleat vaan hieman punaiseen vivahtavat). Eli Red John itse asiassa piirtää narsistisesti äärimmäisen karrikatyyrin omasta muotokuvastaan. Tämäkin viittaa siihen että Patrick Jane voisi olla Red John.

Tämän teorian todistaminen ei ole kuitenkaan tämän blogauksen pääaihe. (Niiden tarkempi sisältö löytyy antamistani linkeistä ja niiden toistaminen kokonaisuutena ei olisi tarkoituksenmukaista.) Tarinankerronnallisesti ratkaisu on nimittäin itsestäni äärimmäisen kiinnostava. Muut selitykset ovat mahdollisia, mutta ne luultavasti vetoavat toisenlaisiin mieliin. Ja toisaalta minuun vetoava teoria ei tuskin lämmintä monia muita;
1: Esimerkiksi freudilainen voisi olla kiinnostunut toisesta yleisestä teoriasta, jonka mukaan Red John olisi Patrick Janen isä. Tämänhän tiedetään olleen manipuloiva huijari. Tämä(kin) teoria selittäisi miksi Red John ja Patrick Jane ovat molemmin puolin pakkomielteisiä toisistaan. Patrick Janen kiinnostus Red Johnista on koston kautta ymmärrettävää, mutta Red Johnin halu leikkiä nimenomaan Patrick Janella jää enemmän auki. Kiinnostuksen selittämiseksi isyys antaa uskottavan selityksen (samoin kuin se, että Red John olisi Patrick Jane itse). Perimmäisestä isänmurhasta saa freudilaisia kicksejä, jos mieli sattuu olemaan sellainen. (Toisin kuin.)
2: Toisaalta klassinen tarinankerronta on sellaista että tulkintani voisi tuntua tylsältä. Onhan nimittäin hyvinkin tavallista, miltei pääsääntö, että sankari ja konna jakavat yhteisen pelisäännöstön. Vaikka tosielämässä valtaosa konflikteista johtuvat toiseudesta, siitä että ihmisillä on "erilainen kielipeli" ja siihen liittyvät "eri pelisäännöt" joihin liittyy näkemyseroja, on tarinoissa yleensä se, että erimielisyydet ratkaistaan yhteisen pelikentän alueella. Näin esimerkiksi Sherlock Holmes ja Moriarty ovat keskenään hyvin samanlaisia, viktoriaanisen älykkäitä miehiä. Näin ollen Patrick Jane ja Red John olisivat samanlaisia "koska tarinankerronnan säännöt". (Tosielämässä ei olekaan peliä jossa tilanne ratkeaisi, toisin kuin tarinankerronnassa jossa hyvä yleensä voittaa pahan. Tarinankerronta tarjoaa siis peliä ja voittajia, toisin kuin elämä jossa konfliktit ovat usein maailmankuvakohtaisia ja perimmiltään ratkeamattomia ; Tiede voi kenties ratkaista isonkin osan näistä ongelmista mutta ihmiset assimiloivat nämä ratkaisut helposti irrelevanteiksi jos se rikkoo heidän maailmankuvaansa kohtaan. Näin konflikti ei ratkea vaikka siinä olisikin "oikeasti voittaja". Tarinat eivät tämänlaisia lakeja tottele, vaan usein se tarjoaa nimenomaan absoluuttisen voittajan ja häviäjän. Tätä kutsutaan esimerkiksi "tarinan opetukseksi".)

Itseäni yksinkertaisesti viehättää dekonstruoida vanhaa Bertolt Brechtin huomautusta jossa "Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita." (Joka itsessään mursi vanhan sankaruusnäkemyksen jossa ajateltiin että "Onneton se maa jossa ei ole sankareita", koska se eläisi ihmisenkokoisessa latteudessa ilman yhteyttä johonkin suurempaan.) Tässä korostuu se, että sankaruus vaatii erillisen pahan olemassaolon ; Eli ilman konnaa ei ole sankaria. Kun paha ja hyvä ovat saman ihmisen eri "performansseja", ollaan lähempänä "eksistentialistista sisäistä sankaria/sisäistä konnaa" ja sen hakemista. Ihmiset etsivät usein pahaa ulkopuolelta, huomaamatta että se on sisäpuolella. Lisäksi ihmiset mielellään palvovat sankaria kyseenalaistamatta tätä. Se, että on tsempannut monta tuotantokautta herrasmieheltä vaikuttavaa pehmeäpuheista ja karismaattista psykopaattimurhaajaa olisi hieno säväyttävä muistutus siitä että kenties "onneton on se maa joka rakentaa ja pitää sankareita."

Toinen itseäni viehättävä piirre tässä selityksessä on se, että se sopii (oman maailmankuvani hellimisen lisäksi) sarjan yleiseen ideaan todella hyvin. Mentalistin koko ydinidea on siinä että Patrick Jane saa ohjailtua ihmisiä. Tämä manipulaatio on sarjan koko ydinidea. Maailman sisällä maksimaalinen huijaus olisi se, että hän koijaisi koko sarjan ajan kaikkia rikoksia ratkovan tiimin jäseniä. Lisäksi hän onnistuisi manipuloimaan "neljännen seinän ulkopuolellekin", kun katsojatkin uskoisivat hänen sankaruuteensa. Tämä ratkaisu tekisi Janesta "ultimaattisen manipuloijan" ja "metamanipuloijan". Mentalist olisi tällöin sarja huijaamisetsa ja harhaanjohtamisesta tarinan kaikilla tasoilla. Jos Patrick Jane olisi pelkästään erikoisasiantuntija, kyseessä olisi tavanomainen "poliisia konsultoiva yhden alan ekspertti" joihin olemme muutoinkin jo tottuneet ja näin koko sarjan idea latistuisi pelkäksi keskinkertaiseksi poliisisarjaksi/murhamysteerisarjaksi.