Huizingan nevadassa

"Napoleonin komplekseissa" tulkittiin ja otettiin kantaa mielipidekirjoitukseen. Sen ideana oli tehdä samanaikaisesti kaksia asiaa ; Se selkeytti kohteena olevan tekstin niin että sen ajattelutapa näytti selkeältä ; Ilman tätä se olisikin näyttänyt melko koomiselta. Samalla se opetti että avaamalla viesti se saadaan myös asiallisen kritiikin kohteeksi. Se, mikä muuten olisi ollut vain naurettavaa ja hassua, oli nyt perustellusti hoopoa ja sisäisesti varsin epäkoherenttia ; "Tällaiset näkemykset kumpuavat sanoiksi pukemattomasta homo religiosus -olettamuksesta. Sen mukaan uskonto tekee ihmisestä ihmisen, ja uskonnottomuus tai sekularismi (jonka kannattaminen ei muuten edellytä uskonnottomuutta) ovat lähtökohtaisesti muita vajavaisempien ihmisten pahan olon purkamista tai muuta vastaavaa. Tästä olettamuksesta seuraava retoriikka ja argumentaatio ei pysty kohtaamaan mallista poikkeavaa ihmistä kokonaisena persoonana. Vallankäytöllisessä retoriikassa tilanne kalustetaan oman mielen mukaiseksi ja näin ei edes tarvitse kajota sellaisiin kysymyksiin kuin Miten kunnallisen päiväkodin ruokailu on uskonnollinen tilaisuus. Tällaiset seikat ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes tarvitse avata. Ehkä siksi että avaaminen voisi osoittaa, että mitään itsestään selvää ei koko asiassa ole."

Merkittävintä oli että takaa löytyi hyvin yksinkertainen konsepti. Tämä on itse asiassa yleistä. Yllättävän usein ihmiset tekevät kirjoituksia joissa on jokin kantava teema. Kuitenkin tavalliset ihmiset ovat korostetusti tämänlaisia. Usein fiksut kirjoittajat saavat tekstiin monia tasoja ja samaa asiaa lähestytään monesta näkökulmasta. Sen sijaan vähemmän kunnioitetut ns. crankit ovat tyypillisesti "one trick ponyja". Eli heillä on yksi ja ainut näkökulma ja fixidee, jota he käyttävät aina. Crankejä taas on
1: Fiksuja (älykkäitä ja/tai ahkeria) crankeja jotka koherentisoivat kaiken näkemänsä tähän yhteen pakkomielteeseensä ja tätä kautta idean kaivaminen on helppoa koska se toistuu ja siihen palataan poikkeuksetta
2: Saamattomia (tyhmiä ja/tai laiskoja) crankeja joiden fixidé on helppoa huomata kun seuraa ristiriitoja ; He puolustavat tätä yhtä perusideaansa siten että he eivät välitä kokonaisuudesta. He eivät koherentisoi vaan ikään kuin puolustavat tätä asiaansa keinoilla jotka ovat keskenään yhteensopimattomia. Kun sama asiaa puolustetaan asioilla jotka ovat keskenään ristiriidassa, on selvää että henkilön puolustama idea löytyy näiden takaa.

Napoleonin Kompleksien varsin laaduttomaksi paljastaman mielipidekirjoituksen takaa löytyi yleinen fixidee, homo religiosus ihmiskuva. Sitä käytetään usein. Ja siinäkin ollaan yllättävän usein ristiriidassa ; Itse asiassa homo religiosus -teemassa on muutamia pääpiirteitä joilla se suhtautuu esimerkiksi ateismiin.
1: Ensimmäinen on korvausnäkemys jota edustaa esimerkiksi väittämä "Jos Jumala työnnetään komeron taakse tarpeettomana, joudutaan useinkin etsimään tilalle jotakin muuta." Tämä on erittäin Sartrelainen näkemys. Siinä ei koskaan jäädä arvotyhjiöön eli ei uskota nihilististä ihmistä olevankaan. Eli kristinusko korvautuisi muilla uskonnoilla. Tämä näkemys esimerkiksi hokee että ateismi on uskonto. Tässä kysymyksessä on toki se, että eikö tämä peräti ajaisi sitä paljon puhuttua uskonnonvapautta? Tämän asenteen takaa löytyy nimittäin aina pelokas asenne jonka mukaan vaihtaminen ja muu kuin kristinusko olisi jonkinlainen riski. Näin ollen asenteessa on mukana piilo-oletus siitä että kristinusko on paras uskonto ja muut ovat paskaa. Muutenhan se, että jotain muuta tulisi tilalle ei olisi ongelma. Jos uskonnonvapaus olisi todellinen, voisi sanoa että eihän sitä Jeesusrukouksesta luopuva menetä mitään, koska sitä voisi keskittyä vaikkapa "korvaushoidolliseen" kauniiseen tarinaan "Profeetta Darwinista". Että kun moniarvoisuus tarkoittaa sitä että pitää vaikkapa Monty Pythoneita ymmärtääkseen tutustua uskontoon ja ateististen perheiden  vesojenkin on syytä laulaa Suvivirttä ja ateistinuorten käydä perheen perinteiden vuoksi joulukirkossa vakaumustaan vastaan, niin eihän tämänlaisessakaan olisi mitään  pahaa tai iljettävää. Ja että tpoisen pyhänä pitämien asioiden kumoaminen, debunkkaus ja mollaus on laopsellista ja ilkeää...
2: Toinen näkemys taas on uskomiseen uskomista. Siinä katsotaan että uskonto on ehdottomasti omalaatuinen asia joka antaa esimerkiksi voimaa jota ilman ei elä yhtä hyvin. Että ilman uskontoa ei tulekaan mitään toista moraalia tai uskontoa tilalle vaan Sartrelainen erilainen moraali ei olekaan asiantila vaan uskonnosta luopumisesta seuraisi aito ja pysyvä tyhjiötila. Tämä näkemys sanoo että ateismi on nihilismiä eikä uskonto. Tätä edustaa lainaus "Monissa perheissä on hyväksi havaittu opettaa lapsille iltarukous. Sen monet kertovat vielä aikuiseksi vartuttuaan antaneen heille turvallisuuden tunteen ja rauhoittaneen päivän leikkien jälkeen unten maille." Tämä itse asiassa korostaa sitä että tilalle ei tule välttämättä mitään. Tällöin voidaan kysyä kuitenkin se, että jos on kammottavaa että tilalle tulee jotain, niin eikö tämä olisi sitten hyvä asia? Eihän se voi olla niin että uskonnonvapautta korostava henkilö on sitä mieltä että jos poistetun uskonnon tilalle tulee jotain niin tätä ei saa tapahtua. Mutta jos tilalle ei tule mitään niin ei sitä sittenkään saisi tapahtua.

Nämä ristiriidat ovat tyhmien crankien tietämättömissä joten he rohkeasti laittavat niitä samoihin teksteihinsä. Ahkerat ja koherentisoivat selittävät ateismia yleensä kahtaa kautta
1: Ateistit uskovat oikeasti Jumalaan. Tässä ajatellaan että ateistit ovat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia. He vain valehtelevat ateismistaan. Tätä korostaa esimerkiksi C.S. Lewis, joka käännytysargumentaatio keskittyy usein kääntymiskertomuksen kautta tapahtuvaan vakuutteluun. Lewis esittää että hän koki ateistinakin Jumalan kutsun. Näin ollen ateistikin voi olla hyvä ja moraalinen olento. Tästä syntyy käsite omantunnon ateismista, jossa ateisti seuraa Jumalan hänelle antamaa omaatuntoaan ja on siksi moraalinen. Ateistilla on omatunto ja sielu vaikka hän ei uskokaan niihin ja niin hän kykenee toimimaan aidosti moraalisesti. Näin kysymys ateistien nihilismistä on vain topputtelua siitä että mietittäisiin moraalin lähtökohtaa.
2: Toinen, sekin hyvin yleinen on edellisen kanssa ristiriidassa. Siinä dehumanisoidaan ateistit. Kun ihminen on perimmiltään uskonnollinen, omo religiosus se tarkoittaa sitä että jos et kerran ole uskonnollinen tai hengellinen, niin sitten sinussa on jokin vika etkä oikeastaan edes ole ihminenkään. Tästä esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa. Tätä näkemystä ajaa takaa tietysti myös Intelligent Design, jonka mukaan darwinistit ovat syynä juutalaisten joukkotuhontaan. Että evolutionismi on vaarallista koska se etäännyttää moraalista. Omantunnon ateismi onkin ID:n ideologia-yhteiskuntanäkemysten kanssa vahvasti ristiriidassa.
___2.1: Minkä vuoksi on todella omituista että he todella monesti väittävät että he hakevat muka vain keskustelua. Tämä ristiriita täsmentää huomaamaan että tällä puolustetaan ID:n pakkomielteitä. Tämä tasapuolisuus otetaan vain kun ID:tä kritisoidaan. Darwinismin kritisoinnissa ei tarvitse jarruja ja suvaitsevaisuuspuheita koska ne on pahoja ja niitä on mukavaa hakata asiattomasti vaikka keskenään ristiriitaisin keinoin kunhan tästä saa meteliä ja sivistyssanoilla kätkettyä herjaamista aikaiseksi.

On selvää että ylläoleva itse asiassa kattaa valtavan määrän uskonnollista saivartelua. Nuo näkökulmat paistavat arvokeskustelussa joka väikkyy esimerkiksi politiikassa. (Itse asiassa ei ole vaikeaa nähdä että moni käyttää jopa tuota yritystä peittää ristiriita keskenään ristiriidassa samanaikaisesti. Näin käy kun tyhmä kopioi ovelampien ajattelijoiden lausumia miettimättä miten hyvin nämä selitykset sopivat yhteen keskenään.)

Tämä on kuitenkin vasta alustus toiseen ihmiskuvaan. Napoleonin komplekseissa oli nimittäin esillä harakan hutunkeitosta kertova loru. Ruokarukouksen vaihtamista siihen paheksuttiin. Tämänkin taakse saadaan ihmiskuva : "Harakkalorun hoettaminen muuten edustanee huizingalaista homo ludens -ihmiskuvaa." Tämä on tärkeä huomio. Sillä tosiasiassa moni ajattelee että käsitteellinen analyysi on sitä että ; (a) Vastustajan käsitteistäminen nähdään postmodernina sekamelskana ja kammottavana kulttuurirelativismina. Mutta sitten jos joku jäsentää omaa ajattelua se on syvällistä ja tarkkanäköistä analysointia. (b) Samoin vastapuolen analysoiminen nähdään usein premissienkaivuuksi ja osoitukseksi että se on vain filosofiaa. Omalle puolelle sitä ei nähdä kritiikkinä vaan tarkentamisena ja tähdentämisenä. (+) Käsitteellistäminen on kaikissa tapauksissa kuitenkin samaa. ; Itse asiassa tässä on selvää että yksi näkökulma kattaa koko alueen. Hyvyys ja huonous määrittyy äärimmäisen usein sosiaalisella pelillä eli "ovako he meidän maailmankuvaa" vai "ovatko he niiden maailmankuvaa". Näin siksi että yksi maailmankuvallinen konsepti värittää koko teeman.

Siksi minun on hyvä ottaa esille se, että homo ludens -ihmiskuvakin voi olla samanlaisen monomaanisen fixidee -ajattelun täyttämää. (Samoin kuin uskontoa voidaan käyttää monipolvisesti, mutta harvoin tapahtuu. Keskimääräinen ihminen on tässä kohden taidollisesti ja/tai halullisesti aivan helvetin yksniittinen. Ja puolet ihmisistä ovat vielä tätäkin huonompia.) Ja että tämäkin on kulttuurissamme erittäin, erittäin yleistä. Enbuske nimittäin kirjoitti siitä miten mormonipresidentti on näyte Amerikan Yhdysvaltojen uudesta suvaitsevaisemmasta linjasta. Enbuske kertoi että mormoniudesta on nostettu esille pääasiassa heidän rituaaliensa outous. Että tässä on asennekaksoisstandardi. "Kesällä Hesari julkaisi hyvin toimitetun ja laajan artikkelin mormoneista. Jännää jutussa oli se, että se ei koskenut oikeastaan lainkaan mormonien pahoja tekoja, vaan nimenomaan heidän uskonkappaleidensa kummallisuutta. Mormonien uskonkappaleet ovat outoja. Niissä ei ole siis mitään järkeä. On härkäpatsaita, outoja riittejä, joihin ulkopuoliset eivät saa osallistua. Aiemmin rituaalissa jopa kurkun leikkaamista kuvaava ele. On hassua kuinka joidenkin uskontojen pyhiin väitteisiin saa suhtautua enemmän naureskellen ja kauhistellen kuin toisten." Että unohtuu että he ovat eikristittyjä. "Republikaanit ovat nyt valinneet yhden tällaisen pesunkestävän mormonin, Mitt Romneyn, presidenttiehdokkaakseen. Eikös tässä vaiheessa pitäisi kiitellä republikaaneja uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta? Aiemminhan meillä on kiesusteltu siitä, että jenkit suostuvat äänestämään presidentiksi vain kristityn. Nyt melkein puolet amerikkalaisista on valmis äänestämään miestä, joka ei ole ainakaan kristittyjen mielestä kristitty. Mutta ei mormoneista Euroopassa mitään kehuja kuulu. Mormonit ovat nimittäin friikkejä. Yliopiston käyneet kutsuisivat tätä nimellä "toiseus"."

Siksi en ihmettele kun Enbusken kommentointi on esimerkiksi tuonut tietooni seuraavan kommentin "Ihan ok, mutta kysymykseen "Mitä pahaa Mormoonit ovat tehneet?" voisi vastata dokkarilla "Prop:8 The Mormon Proposition". Ja myös huomauttamalla kuinka suuri osa Salt Lake Cityn katulapsista on homoja, ex-mormooneja, jotka ovat heitetty ulos kotoa tultuaan ulos kaapista." Tai muistuta että tosiasiassa tilanne on mutkikkaampi ; Mormonit itse katsovat olevansa kristittyjä. Heidän näkemisensä eikristityiksi kuvastaa vain monien kristittyjen nurkkakuntaisuutta jossa kristittyjä on itse asiassa aivan helvetin vähän ; Esimerkiksi Jehovan Todistajat ovat samassa tilanteessa.; Lisäksi voisi olla hauskaa muistuttaa että esimerkiksi Eskola vetää Suomessakin sitä linjaa että valtionkirkkomme on etääntynyt kristinuskosta ja että liberaaliteologit eivät ole kristittyjä. Enbusken lausuma on siitä ongelmallinen että luultavasti aikaisemmatkin fundamentalistit ovat olleet jotain fundamentalismin nurkkakuntaa joka ei monista kristityistä ole kristitty. Mormoni ei tässä tee oleellista muutosta. ; Se että kristitty tuomitsee eri tavalla ajattelevan eikristityksi ei ole kovin hyvä suvaitsevaisuuden ele sillä se kertoo vain siitä miten kristityt purkavat näitä kohtuuttoman tiukkoja raamituksiaan kun se on strategisesti tarpeen ; Tässä mielessä on tärkeää että Romney taatusti vihaa homoja uskontoonsa sidotusti ja kannattaa kaikkia muitakin fundamentalisteista tärkeitä asioita. Samoin voisi muistuttaa siitä että Helsingin Sanomat on itse asiassa sellainen että se on ollut yleisesti ottaen kriittinen uskonnoille. Se naureskelee kaikille (kuten minäkin dissaan kristillistä oikeistoa koko skaalalla. Tasapuolisesti mormoneista kalvinistisiin menestyksenteologeihin. Joten minulla ei ole kaksoisstandardia tässä kohden. Toki tämä mainittu kaksoisstandardi osuu sitten joihinkin muihin tahoihin. Kuten isoon osaan kristittyjä joista Mormoneiden pyhiä rituaaleja saa nauraa pelleiksi mutta anna olla jos naureskelet ja vähän pilkkaat kristinuskon omituisinta sisällöltään heikointa ja muutenkin pelleä konseptia, Pyhää Henkeä, niin ovat aivan raivoissaan ja tyrmistyneitä.) Nämä muistutukset on kuitenkin sanottu paremmin ja tasapuolisemmin muualla.

Enbuske nimittäin kannattaa selvästi homo ludens -ihmiskuvaa. Hän selittää miten kaikkien hupsujen asioiden tekeminen on yleisinhimillistä. "Ihan kuin yhdenkään uskonnon uskonkappaleissa ja toimituksissa olisi mitään järkeä. Kristityt syövät riiteissään vetten päällä kävelleen miehen ruumista. Ja tärkeintä on uskoa siihen, että tämä mies on saanut alkunsa ilman sukupuoliyhteyttä. Muslimien pyhän kirja saneltiin luku- ja kirjoitustaidottomalle miehelle, joka oli naimisissa lapsen kanssa. Muumeissa hattivatit palvovat kerran vuodessa ilmapuntaria. Olin viikonloppuna lapseni kastajaisissa ja näin uskonnottomana nuo taikamenot tuntuivat minusta kummallisilta. En tietenkään sanonut tätä puolisoni sukulaisille ääneen, sillä se oli heille tärkeä traditio. Kaikki uskonnot ovat ulkopuoliselle outoja. Rituaalin on oltava nimenomaan järjetön. Eihän se muuten eroaisi arjesta. Uskontojen oudot tavat ovat laajentuneita - anteeksi freudilainen termi - joukkoneurooseja."

Tätäkin voidaan käyttää aivan yhtä pahaan kuin homo religiosus -ihmiskuvaa. Tässäkin käy niin että vaihtoehtona on:
1: Homo religiosus on homo ludensin sisällä, sen erikoistapaus ; Tällöin tosikko ei ole aidosti tosikko. Tämä tuo mieleen esimerkiksi monet uskovaiset vihaavat humpuukia koska se vie huomiota syvälliseltä. He kuitenkin ovat pohjimmiltaan leikkisiä koska heidän vakavana pitämänsä rituaalit ovat pellejä. Tämä jotenkin halveksuu toisten vakaumusta, ei sisällöltä vaan siksi että se otetaan vakavasti.
2: Tosikot ovat vähemmän ihmisiä. Eli jos tosikkouden nimissä vastustaa humpuukia niin elämä kuivettuu koska mitään ei tule tilalle. Tällöin leikkiin kykenemätön ihminen olisi jotenkin säälittävä.
+: Molemmissa kannoissa kriittisyys helposti vähenee.

On selvää että tarkempaa lähestymistä ei tarvitse tehdä : Sen kuin ottaa homo religiosus -käsittelyn pointit ja tarttuu niillä homo ludensiin. Ihmiskuvien peruskulmat ovat erilaiset mutta niihin voidaan tarttua samalla menetelmällä jolloin nämä erot näyttäytyvät triviaalina. Molempia yhdistää se, että oma ihmiskuva suojataan kritiikiltä jolloin siitä tulee ohjenuora jolla voidaan "komentaa" mutta jota ei voi kritisoida eikä vastustaa eli "olisi vain toteltava" ilman moitteita.
1: Kohdassa 1 Asiaa kritisoiva kun ottaa kritiikin kohteen vakavasti. (Itse pidän tätä kunnioituksena ; Kritiikin kohde pitää nähdä kiinnostuksen kohteeksi ja nähdä vaivaa ja ottaa selvää ja käsitellä. Pelkkä leikiksi ja naurettavaksi asettaminen taas on laiskaa ja ilkeää.) Kohdassa 2 taas kriittisyys on elämän kuivettamista. Tästä seuraa helposti se, että koko aihe suojataan kritiikiltä. Näin esimerkiksi uskontoja pitää kunnioittaa vaikka ne tekisivätkin pahoja asioita. (Itse taas pidän varsin relevanttina käsitellä esimerkiksi sitä onko poliitikko ja hänen seuraajajoukkonsa miten neuroottinen. Sillä tämä vaikuttaa taatusti itse työn tekemiseen ja siitä tuleviin tuloksiin. ; En sano että tässä olisi kiellettävä tyystin. Kanta on enemmänkin kuin todella vaarallista työtä tekevän puolisonetsimisessä ja vaikka naimisiinmenossa. Ei sitä saa kieltää täysin, mutta on hyvä miettiä ja reflektoida että onko se hyvä ratkaisu vai ei.)

Itse näkisin että sekä Mormonien rituaalit että heidän yhteiskunnallinen toimintansa on hyvä ottaa kritiikin kohteeksi. Ihan sen takia että niiden valtavirtakristittyjenkin pitää. Ei vähemmistö ole "toiseutensa" suojassa. Jokainen ihmiskuva on potentiaalinen kontrolliväline. Vaarallisia ne ovat etenkin silloin kun ne sidotaan ihmisen poliittiseen puoleen. Eli siihen miten heidän oletetaan toimivan. Ja juuri näin tekee sekä homo religiosus että homo ludens. (Toisin kuin vaikkapa ajatus että ihminen on syntynyt evolutiivisesti ja hänellä on lajityypillisiä käytöksiä joiden rakenne voidaan tutkia empiirisesti sen sijaan että ne vain oletetaan ja erilaiset havaitut ihmiset toisinnetaan joko valehtelijoiksi tai puoli-ihmisiksi.) Ihmisen mielipiteistö, uskonvakaumus, poliittinen näkemys, elämänasenne ja vastaavat kun saadaan tämänlaisten ihmiskuvien mukaan. Moni näkee että tämä antaa ihmisille moraalin. Samalla ne kuitenkin aina kieltävät ja rajoittavat ihmisiä siten että syntyy vääriä elämänasenteita ja vääriä mielipiteitä joiden kannattaminen on apriorisesti väärin eikä asiaa edes tarvitse tutkia tai miettiä. En siis halua tuomita uskovaisia, ateisteja, tosikkoja tai leikkimielisiä lähtökohtaisesti paremmiksi tai huonommiksi. Asioita on tutkittava ja niistä on keskusteltava. Mormonin presidenttiys on keskutelunaihe siinä missä mustaihoisen presidenttiys, kristityn presidenttiys tai islamistiterroristijärjestön johtajan presidenttiys tai ateistin presidenttiys tai leikkimielisen presidenttiys tai neurootikon presidenttiys.

Vaaralliset tietokonepelit.

Tietokonepelit ovat suosittuja ja niitä löytyy kotoa, pelihalleista ja muista paikoista. Yleisesti tietokonepelin ehdot ovat enteraktiivisuus sekä niiden digitaalinen perusta.

Niitä kritisoidaan melko paljon. Tämän jutun aiheena on tämä.
1: Koukkuun jääminen on peleissä melkoisen erikoinen asia. Sama ongelma on toki vuosien varrella ollut tuttu muissakin peleissä. Esimerkiksi pokeriin on jääty koukkuun ilman internettiä. Pelit ovat kieltämättä erittäin hauskoja ja niihin voi uppoutua. Ongelmana tässä on tietysti se, että jos jokin peli miellyttää, sen pariin haluaa mennä. Eli hyvä peli kieltämättä sitoo. Ja koska ne ovat usein vaikeitakin, niiden opettelukin vie aikaa. Tässä "viettää aikaa netissä" pidetään pahana. Mutta jos menet kavereiden kanssa pihalle, käy samoin. Tässä sitä laitetaan nuori helposti puun ja kuoren väliin.
2: Toinen taas liittää pelit elokuviin ja muihin. Niissä kritiikin pohjalla on se, että elokuvat tai pelit. Varoittelu tässä kohden on vanhaa. Jo Platon varoitti että ei pitäisi antaa "varjomaailman" vietellä. Kristillisessä perinteessä leikit ja pelit on helposti nähty oikotienä helvettiin. Ja tietyssä määrin pelien kritisointi sopii myös korttipelien vastustamiseen. Pasianssissakin nähtiin ennen olevan "Saatana vastustajana", ja pokerinpeluu johtaa pelivelkoihin - vaikka ei rahasta pelaisikaan. Ne herättävät ahneutta ja ovat tie pahaan.
___2.1: Pelit joko esittävät massaviihdettä, joka kasvattaa konventionaaliseen ajatteluun ja passivoi ihmiset olemaan ajattelematta. Tässä pelien interaktiivisuus tekee niistä vähemmän herkän tälle näkemykselle. Television katsominen on helpommin passiivista. Tosin näkemys siitä että televisiota tai elokuvia katsova vain nielisi pureskelematta näkemänsä on hieman erikoinen.
___2.2:Tietokonepelien kritiikin kohteeksi on nostettu se, että niiden pelätään ohjaavan ihmiset kohti impulsiivista väkivaltaa. Onhan niissä. Jo minä pelasin lapsena "Wolfenstein" -peliä. Jännää ja kivaa oli natseja lahdata. Se, että elokuvat muuttavat ihmistä ja saavat hänet toimimaan aggressiivisemmin, ja saa hänet hylkääään yhteiskuntaa ylläpitävät säännöt ja normit.
___2+: Näiden kahden kohdan välillä voidaan nähdä vahva jännite, mutta koska niitä kannattavat eri tahot tämä ei ole kritisoijien hajanaisuutta. Se vaan pistää pelit erikoiseen puolustusasemaan. Kun esiin nostetaan ääripäät käy helposti niin että kohtuu unohtuu ja argumenttien tasolla pelaaja törmää "suo siellä vetelä täällä" -tilanteeseen. Silloin pelaaminen on "määritelty pahaksi" on vain selvitettävä miten se on pahaksi. Tässä vastakkain (1) näkemys jonka mukaan aggressiivisuus pelissä lisää aggressiivisuuden oikeutusta. Kun otetaan huomioon se, miten paljon pelejä nykyään pelataan, ja rinnastetaan se siihen miten harvaan tapaukseen pelit on aidosti saatu sidottua, kyseessä ei selvästi ole mikään mainittava riski. (2) Näkemys jonka mukaan pelaaminen auttaa käsittelemään asioita, jonka jälkeen niitä ei tarvitse käsitellä muualla, ja tästäkin voi seurata passivoituminen. Tällöin toisaalta voitaisiin jopa puhua "terapiasta", sillä juuri tällä syin terapiaa suositellaan ihmisille. Sielläkin erilaisen ilmaisun kautta auotaan ja ratkaistaan mielen ongelmia.
3: Interaktiivisuus on aikaansaanut paljon keskustelua. Sen ajatellaan joko (1) siirtävän ihmisen aktiivisuutta muualle, jolloin hän passivoituu ulkoisesti tai tämän ajatellaan muuttavan hänen ajatteluaan. Tätä kohtaa voidaan tietenkin pehmentää viittaamalla Graham Weinbrenin aikaansaannoksiin. Hänen mukaansa tietokonepelit ovat ennen kaikkea haastavia ja pelaaminen vaatii hallintaa. Tämä harjoittaa keskittymistä ja pelaaminen vaatii oppimista. Oppiminen toki sekin "muuttaa aivoja".
4: Pelaaminen tekee epäsosiaaliseksi. Tämä on melko merkittävä argumentti, koska tietokonepelejä pelatessa ihmiset eivät useinkaan ole lähekkäin. Siinä, missä 1200 -luvulla oli pienikokoisien marionettinukkejen avulla käytyjä pelinomaisia taisteluja. Narujen nyintä oli sen ajan peliohjain. Pelaajat olivat tietenkin läsnä. Tosin nykyisin monet pelit ovat verkkopelejä, joissa toisen kanssa kommunikoidaan virtuaalisesti. Tosin ainakin foorumin käyttäytymisero suhteessa normaalielämän käytöseroihin viittaa siihen että virtuaalinen kontakti ei ole "ainakaan ihan sama". Luultavasti sanattomien viestien välittymättömyyden vuoksi nettikommunikaatio tekee helposti ihmisistä spontaaneja ja epäkohteliaita. Erkki Huhtamon ja Sonja Kankaan "MarioSofia" -kirjan mukaan tutkimukset osoittavat kuitenkin että lapsilla ja nuorilla peleihin liittyy runsaasti muuta sosiaalista toimintaa. Joko niin että peliseurana oli joku kaveri - suosikkina oli tietysti joko sellainen joka osaa neuvoa tai joka on niin hyvä että voi auttaa vaikka vaikeissa pääkeissä. Tietenkin monet ns. hotseat -pelit, joissa kisataan samalla näppiksellä ovat suosittuja. Minä pelasin nuorena kylässä "Wormsia", "Wingsiä" ja "Mine Bomberia", jotka ovat tälläisiä "seurapelejä" - niihin oli hyvä saada kaveri. Tietokone ei pidemmän päälle antanut näissä riittävän kivaa vastusta. Toisaalta on hieman erikoista, miten netissä ajan viettämistä pidetään automaattisesti säälittävänä. Että siihen ajautuisi vain hylkiö. Tässäkin taitaa olla takana sitä että "teknologia" on automaattisesti sairasta, kun taas muu tyhmäily vaikkapa jalkapallon tai tuunauksen parissa on tervettä harrastustoimintaa, joka auttaa irtautumaan töistä terveellä tavalla = siihen ei liity viinaa, huumeita eikä väkivaltaa.
5: Pelaaminen on sairasta ja vääristää todellisuustajun. Tämä yhdistää sen roolipeleihin. Tämän argumentin takana on ajatus siitä että pelaaminen on aktiivista ja vaatii samastumista. Tätä vastaan on itse asiassa paljonkin argumentteja: Johan Huizinga korostaa sitä että pelaaminen ei ole todentuntuisuutta, vaan eräänlaista eskapismia, pakota tai irtautumista arjesta. Huizingan ideana on rinnastaa eskapismi, ei siihen että mieli ei kestä todellisuutta, vaan sitä että agonaalisuutta, kisaamista ja leikkimistä. Tietokonepeli on siis, samaan tapaan kuin jalkapallo, oma erillinen maailmansa, jonka omat, muuten elämässä vieraat säännöt, tekevät ajasta hauskanpitoa. Eugen Fink taas on keskittänyt huomiota pelien kaksoisrooleihin. Hänestä pelaaja on sekä hahmoonsa samastunut että oma itsensä. Tätä ei kuitenkaan voida sekoittaa skitsofreniaan, koska pelaaja tietää näiden välisen eron. Eikä sitä voi sekoittaa uskontoonkaan, koska pelaaja ei pidä pelimaailmaa lainkaan totena. Suuri osa pelien aggressioiden toteutumattomuudesta "tosielämässä" johtuukin siitä, että pelaajan todellisuuskuva ei säry tässä osin. Ehkä osaltaan tätä ylläpitää se tosiasia, että peleissä on tavallisesti elokuvamaisia alkutekstejä, palkitsevia ja grafiikallisia välidemoja, talletustilanteita, save-load -renkutuksia kun sama haastava kohta pakottaa uusintamaan ja uusintamaan, muistuttaa että pelielämä ei ole totta. Tosin oma, pitkäaikaisin pelipakkomielteeni, "ADOM" on toteutettu kirjaingrafiikalla. "@" -merkki pieksee ruudulla "k" -kirjaimia. Peli on addiktoiva muista syistä, kuin siitä että "se tuntuu todelta". Se sisältää paljon asioita ja haasteita. Maailmaan tutustuminen vaatii aikaa ja vaivaa ja muistia. Ja on strategian valinta tilanteeseen sopivaksi säätäminenkin aina vaikeaa.

---

Kirjoittaja on ollut aikanaan "Irti Elämästä" -jäsen. Ylpeästi nörtti. Muuna aikanaan hän harjoittaa väkivatataitojen harjoittelua. Hän on toiminut vartijana ja saanut moitetta "voiman alikäytöstä", eli siitä että asiaa yritetään hoitaa puhumalla vielä silloin, kun laki antaisi luvan pamputtaa ja tilanne siten nopeiten muutenkin selviäisi.

homo ludens

"Huumorin ja teologian ero on hiuksenhieno ja häilyvä ~ Nyrkkisääntö on että uskonto on vitsi joka ei naurata."

Tämä on jatkoa huumorin rakennetta koskevalle blogaukselle. Tämä taas käsittelee tuon pohjalta enemmän huumorin käyttötapaa ja merkitystä.

Esittämäni D. H. Monron klassinen huumoriteorioiden perusjaottelu on yleinen, mutta monet, mukaan lukien minä itse, ovat sitä mieltä että ne esittävät vain osatotuuden. Huumori todella liittyy valtaan, logiikkarikkoon, helpotukseen ja muihin esitettyihin asioihin. Kuitenkaan nämä huumoriteoriat ovat sellaisia, että ne eivät esitä ehdottomia vaatimuksia huumorille. Ne siis esittävät vain näkemyksiä jotka esittävät huumorille ominaisia piirteitä, jotka eivät kuitekaan ole huumorille välttämättömiä. Itse asiassa huumorilajeja löytyy jopa sataa erilaista. Ne jaottuvat Patricia Keith-Spiegelin mukaan päätyyppeihin, jotka nojaavat biologiaan, valtaan, logiikarikkoon, yllätykseen, ambivalenssiin, helpotukseen, laskelmointiin ja psykoanalyyttiseen (~terapeuttiseen) huumoriin. Nämä taas voidaan jakaa myös toisella tavalla; funktionaalisessa näkemyksessä kysytään mikä on huumorin merkitys. Toisessa katsotaan että huumorin ominaisuus on se, minkälaisia reagointeja, eli käytöstä ja tunteita, se saa aikaan. Kolmas näkemys katsoo että huumori on vastaus johonkin ja kiinnostuksen kohteena ovatkin aiheet joita pidämme hauskoina. Usein huumoriteoria vastaa johonkin tai joihinkin näihin kysymyksiin.

Olennaista onkin kysyä, mitä huumori ylipäätään on. Tähän näyttää liittyvän alakysymyksiä, jotka ovat sen tyyppisiä että onko jotain aiheita jotka yleensä ovat hauskoja, onko jotain piirteitä jotka on oltava jotta jokin on kenestäkään tai kaikista tai enemmistöstä hauskaa. Tähän liittyy tietenkin se, onko hauskoilla jutuilla ominaista aihe vai muoto vai molemmat, sekä se, miten tämä kaikki liittyy käytökseen, sosiaalisuuteen, ja psykologiaan.

Yleensä ajatellaan että huumori liittyy tunnereaktioon, eli huvittuneisuuteen, sekä käytökseen, kuten nauruun. Tosin esimerkiksi relief theoryn sisällä ollaan lujasti erimielisiä siitä, onko nauru helpottuminen seuraus vai syy ; Osa ajattelee että nauru aikaansaa automaattisesti helpottumisen, ja toiset taas ajattelevat että kun helpotumme, alamme nauramaan.

Itse olen sitä mieltä, että play theory on kaiken lähtökohta. Eli että huumori on ensisijaisesti sosiaalista toimintaa, leikkiä. Tämä on huipputeoriana, josta esitetyt huumorin rakenteet ovat alatyyppejä. Huumorin tehtävänä on yksinkertaisesti tehdä maailma inhimillisemmäksi, tavalla tai toisella. Hyvällä tai pahalla.

Se voi aikaansaada kiistoja, sillä voidaan ratkaista niitä. Niillä voidaan sitoa yhteen ryhmää, tehdä ryhmähenkeä. Niillä voidaan helpottaa murheita, siirtää ajatuksia muualle. Huumori vaikuttaa tunteisiin, ja se voi tehdä sen älyllisesti, sosiaalisesti, vallanhaluisesti tai muuten. Huumorilla voidaan hakea huomiota, tai peittää surua ja hyljeksymisen tunnetta klovnistrategiaan. Huumorilla voidaan saada ystäviä, ja saada vihollisen ystävät kaikkoamaan. Huumori on niitä harvoja asioissa, joissa yhdistyvät Shopenhauerin esittämä ajatus tuskan välttämisestä että Nietzschen sankarillinen jatkaminen tuskasta välittämättä huutaen "no pain, no gain" : Shopenhauerin ajatushan oli se, että "Järkevä ihminen tavoittelee vapautta tuskasta, ei mielihyvää". Nietzsche taas oli sitä mieltä, että ihminen saavuttaa jotain vain jos hän kärsii. Itse esitän että pelkkä tuska itsessään ei jalosta, vaan ihmisen päämääräsuuntautuneisuus jota hän ei lopeta : Ihminen voi siksi vitsailla omilla heikkouksillaan ja saada näin voimaa ylittää ne, jolloin ollaan jo etenemässä kohti parempaa. Vanhetessaan oppii vaihtamaan avuttomuutensa ivanauruun ja iloita kuopista joita matkalla on.

John Huizinga onkin esittänyt huumorille tärkeää roolia: Se on vakavan vastakohta, jota tarvitaan siihen että elämä ei olisi liian kuivaa, arkista ja ikävää.

Huumori on siksi saman aikaisesti lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä, sillanrakentaja, kuin keino saada ihmiset kateellisiksi ja luulemaan sinua onnelliseksi. Siksi onkin syytä hymyillä, jos ei muuten niin siksi että huomisesta tulee vielä pahempi.

Huumori onkin eräällä tavalla ase vähän kaikkeen. Sillä on rooli jopa argumentoinnissa: Useat näennäistieteet, pseudotieteet ja tekofilosofiat rakentavat ylleen hämärtävän ketjun, joka on niin tiheä kasa assimilaatioperustaisia rationalisointeja, että esimerkiksi dogmaatikon päätä ei voida kääntää. Eksistentialismissa onkin kehitetty huumorista väline, jota voidaan käyttää tälläistä kohdatessaan : Kun argumentaatiolle ollaan immuuneja, syntyy automaattisesti erilaisia keinoja ironian, sarkasmin ja muun vastaavan huumorin lähteelle. Logiikkakiemurtelut, joihin pseudotieteilijä itsensä taivuttaa, johtaa siihen että vaikka hänen näkemyksensä onkin sisäisesti koherentti - ja itsekritiikin ulottumattomissa, muut voivat sentään saada sen hallintaansa kun se näytetään sen omassa tarjoamassa valossa naurettavana, tällöin näkemys ei saa valtaa keskustelussa eikä siitä tule uutta paradigmaa, vaikka sen kannattajat luonnollisesti kokevatkin selviävänsä yksittäisistä vasta -argumenteista. Sisäpiiristä näyttää että eksistentialisti heittää vain näennäisiä ristiriitoja, mutta ulkopuolisille on selvää että kritiikki onkin osuvaa ja näyttää kritisoitavan kohteen heikkouden, eli mitäänsanomattomuuden. (Ajatus ei välttämättä ole väärä, vaan huonompaa. It is useless.) Torsti Lehtinen valottaa asiaa kirjassaan "Eksistentialismi - vapauden filosofia."

"Sisällyksetöntä tekotieteellisyyttä ei käy vastustaminen suostumalla sitä harjoittavien kielipelin sääntöihin. Vääränlaisen kielipelin sääntöjä vastaan voi taistella vain ironian ja muun epäsuoran ilmaisun keinoin. Vastustettavan kielipelin säännöt täytyy hylätä, muutoin astuu itse niiden ketunrautoihin. Yksi tapa hylätä säännöt on olla noudattavinaan niitä. Tämä antaa ironialle suuria mahdollisuuksia."

Toisin sanoen, filosofiakin on tässä suhteessa eräänlainen sosiaalisen kanssakäymisen muoto.

Huumori onkin mielestäni ihmiselle vähintään yhtä ominainen piirre, kuin uskonnollisuus tai leikkimielisyys. Huumori myös ratkoo samoja ongelmia, se ohjaa meitä toimimaan toisten kanssa. Vitsillä voidaan jopa välittää toivottuja konventioita, pakottaa ruotuun. Se on siis tarvittaessa myös eettisten säädösten lähde. Huumorilla voidaan tehdä hyvää ja pahaa, kuten uskonnoillakin. Nämä molemmat piirteet tekevät ihmisestä inhimillisen - jos ei muuten, niin siinä mielessä inhimillisen, jolla viitataan kun tehdään virhe ja sanotaan sitten että "olen vain ihminen". Tosin huumori voittaa tässä suhteessa uskonnon siten, että siinä ihmiseltä ei odoteta välttämättä onnistumista. Tosin kristinusko tarjoaa tähän kohtaan sellaista apua, kuin armo. Ero ei siksi ole kovin suuri. Tosin huumorin etuna on se, että sitä ei yleensä oteta liian vakavasti; Jos uskot eri jumalaan, kiistoja seuraa luultavammin kuin silloin kun naurat eri vitseille.

Kaikesta huolimatta en kuitenkaan ikinä luota mieheen,joka (1) pukeutuu pukuun ja (2) hymyilee ; Ja teen tämän riippumatta siitä on tämä sitten poliitikko, autokauppias tai uskovainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että eläisin erityisen masentuneesti, päin vastoin, olen sitä mieltä että elämän pienistä ilmaisista iloista sitä on valmis vaikka vähän maksamaan.