Oikeusjuttu ilman oikeusjuttua

Ylläoleva video kuvaa edutainment -kanavaa YouTubessa pitävän matemaatikon kohtaamaa ongelmaa. AdSense on tunnistanut invalideja klikkauksia ja sulkenut tilin.  Tämän seurauksena henkilö ei voi enää koskaan avata uutta AdSense -mainostilaa. Joka taas on välttämätöntä jos haluaa tienata mainoksilla YouTube -kanavallaan. Ongelmana on syytöksen geneerisyys ja epämääräisyys. Ja se, että valituksiin vastataan geneerisellä automaattiviesteillä.

Tilanne on käytännössä Kafkan "Oikeusjuttu", tosin ilman oikeusjuttua. Usein teosta pidetään byrokratian moittimisena. Mutta Kafkan teos vihjaa vakavammasta ongelmasta. Vika ei ole siinä että on juridiikkaa ja oikeusistuimia. Teoksen ongelmat perustuvat siihen että niistä puuttuu elementtejä jotka ovat oleellisia länsimaiselle oikeuskäsitykselle.

Länsimainen oikeuskäsitys perustuu Montesquieun vallan kolmijaolle. Lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta ovat eri tahoilla. Tätä hajautusta pidetään oleellisena. Lisäksi korostetaan että oikeudenkäyntien pitäisi olla julkisia siten että syytetty tietää mistä rikoksesta häntä syytetään. Lisäksi pidetään oleellisena että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan ja että tässä tilanteessa todistustaakka on tuomioistuimella joka syyttää. Lisäksi teko joka ei lainsäädännön mukaan ole laiton, ei saa tuomiota. Lisäksi rikoksilla on määräajat jonka jälkeen ne vanhenevat. Ja samasta teosta ei saa tuomita lukuisia kertoja. Ja jos teko ei ole teon tekohetkellä laiton, ei sitä saa taannehtivasti kohdistaa. Lain säätämisen jälkeen tehtynä teko on laiton. Vika ei ole siis byrokratiassa vaan siinä että Kafkan "oikeusjutussa" sekä oikeudenistunnot että niissä käsiteltävä syyte ovat salaisia. Missään vaiheessa ei selviä edes että mistä tässä ollaan syyttämässä. Absurdiutta korostaakin se, että tuomiota pyöritetään ja syytetty on syyllinen kunnes toisin todistaa. Ja hän ei voi puolustautua koska hän ei tiedä mistä syytetään.

AdSensen kohdalla tilanne on sama. Zogg Betelgeusista joutui olemaan kuin keskijohdon pankkiiri K. Tosin sillä erotuksella että Zoggilla ei ollut oikeusjuttua vaan pelkkä tuomio. Tuomio josta saa valittaa keinotekoisella valituksella joka ei johda mihinkään. ; Todennäköisin syy tuntuu myös uskottavalta. AdSense yrittää toimia periaatteessa aivan oikein. He tienaavat rahaa mainoksilla. Ja mainoskanavat saavat sitten hitusen lisätuloja näiden avulla. Moni yrittää huijata järjestelmää esimerkiksi käskemällä ystäviään klikata mainoksia. Ja rakentavat botteja jotka tekevät tätä. Näitä järjestelmiä vastaan on rakenenttu tunnistusjärjestelmiä jotka tunnistavat huijauspatterneja.

Näiden ongelma on kuitenkin siinä että mainoksia oikeasti klikkaavat ihmiset eivät ole algoritmeja. Joten klikkauksissa on satunnaisvaihtelua. Ja koska AdSenseen on liitoksissa paljon eri kanavia joilla taas on paljon eri katsojia, on se "suuri paikka" tavalla jossa voimaan astuu suurten lukujen laki. Kun määrä on runsas, on todennäköistä että ilmoille putkahtaa "invalideja patterneja" aivan sattumalta. Se on suoarstaan matemaattisesti odotettavaa. Joka johtaa siihen että tunnistusalgoritmit ovat herkkiä "väärille positiivisille". Se tunnistaa todellakin aidot huijarit mutta sekaan livahtaa myös vääriä syytöksiä. Ja näitä vääriä syytöksiä vastaan puolustautuminen on tehty vaikeaksi. Ja tämä on se ongelma. Etenkin kun yhtiö rankaisee varsin vakavasti niitä joiden kohdalle tämä rangaistus sattuu osumaan.

Tämä on tärkeää. Sillä se liittyy syvästi kahteen asiaan : Ensinnäkin yhteiskuntamme perusrakenteiden uudistumiseen. Että siihen että tämä paljastaa puutteita ns. vapaasta markkinataloudesta.

AdSense on todellakin analoginen perinteisen markkinapaikan kanssa. Tietyssä mielessä kauppaa on käyty aina ja se on tehty jonkinlaisessa paikassa. AdSense on siis ikään kuin henkilö joka ostaa palan maata ja päättää että tähän tulee kaupungin markkinapaikka. Ja sitten hän vuokraa tiloja ihmisille. Tämä on periaatteessa kunniallinen tapa hankkia elantoa. Tässä on kuitenkin ongelmana se, että jos markkinapaikka on riittävän keskeinen, markkinapaikan pitäjällä on helposti omituisia oikeuksia jotka sotivat nimenomaan muiden vapaata yrittämistä vastaan.

AdSense demonstroi miten ongelmana onkin tavallaan se, että se tarjoaa käytännössä jotain joka on pakko ottaa jos haluaa tienata YouTubessa tai muussa vastaavassa valtavan kokoisessa mainospaikassa. Se vertautuu markkinapaikan omistajaan joka on ostanut kaikki mahdolliset ruohokaistaleetkin koko maan alueelta joten vaihtoehtoina on joko käydä kauppaa heidän ehdoillaan tai olla käymättä kauppaa. (Vapaa markkinatalous koskee siis vain sitä että käykö kauppaa in first place.) Ja jos markkinataloutta ei saa rajoittaa, niin ei ole mitään pakotteita että nämä rajoitukset olisivat reiluja. Jos markkinataloutta ei saa kontrolloida, ei ole mitään velvollisuutta ilmoittaa miksi sopimusta ei jatketa tai antaa oikeutta puolustaa syyttömyyttään. Yhtiöt eivät toimi kuten lainsäädäntöelimet. Ja ne tekevät sen juuri siksi että niissä ei tunneta vallan kolmijaon kaltaisia järjestelmiä. Koska jos ne tuntisivat, niin ne olisivat by definition vapaan markkinatalouden rajoittajia.

Tässä mielessä uusliberalismi näyttääkin aika pitkälle niiltä ihmisiltä jotka vihaavat "koululääketiedettä" lähinnä sen vuoksi että he eivät ole kohdanneet ja nähneet niitä seurauksia joita ilman tätä "koululääketiedettä" olisi. He näkevät vain pitkät jonotusajat ja kalsean terveyskeskuslääkärin jolla on liian kova kiire. Vapaan markkinatalouden kannattajat kun eivät ole koskaan joutuneet mielivaltaisesti kohdelluiksi siksi että meillä on "byrokratia" ja järjestelmä joka valvoo ja ohjaa toimintaa hyvinkin laajasti. On helppoa nähdä tilanteet jotka eivät toimi tai jossa oikeus ei toteudu. Mutta vaikeaa on nähdä että se että ne voi ylipäätään nähdä johtuu siitä että toimintaa ohjaavat rajoitteet, kuten se että tiettyjä asioita on pakko pistää julkiseksi tiedoksi. Sitä on vaikeaa nähdä että se että ongelma ylipäätään nähdään ei ole ilmiselvyys. Että jos meno olisi anarkistista, niin näistä vääryyksistä ei välttämättä koskaan edes kuultaisi.

Kafkan "oikeusjuttu" tuntuu absurdilta. (Ihan lajityyppinsäkin vuoksi.) Mutta vapaa markkinatalous nimenomaan avaa järjestelmiä jotka tuntuvat vielä absurdimmilta. Sillä Kafkalla oli sentään oikeudenkäynti. Vapaassa markkinataloudessa markkinapaikan omistaja voi määrätä ehtonsa siten miten lystää, eikä hänellä ole mitään pakotetta antaa vierailleen mitään oikeusturvaa. Ja näin syntyy oikeusjuttu jossa ei edes ole oikeusjuttua. Joka on vielä absurdimpaa kuin tuo absurdin mestarin keskenjäänyt teos.

Surrealismi pseudoabsurdismina

"In ordinary life a situation is absurd when it includes a conspicuous discrepancy between pretension or aspiration and reality: someone gives a complicated speech in support of a motion that has already been passed; a notorious criminal is made president of a major philanthropic foundation; you declare your love over the telephone to a recorded announcement; as you are being knighted your pants fall down."
(Thomas Nagel, "The Absurd")

Olen melkoisen outo. Lisäksi ajatusmaailmaani ovat vaikuttaneet sellaiset kaunokirjalliset tuottajat kuin Daniila Harms ja Franz Kafka. Olen härömielinen, vandaalimielinen, hullujen ja eksentrikoiden ystävä. Lisäksi olen "paatunut naturalisti" ja skeptikko. Nämä sopivat karkeasti sanoen melko huonosti yhteen. Yhdistäviksi teemoiksi voi kaivaa lähinnä Camusin tyylisen absurdia korostavan intellektuellismin. Jolla onkin syviä vaikutuksia. ; Tästä seuraakin helposti päätelmänä joko se, että eläisin joko jonkinlaisessa kaksoisstandardissa. Tai sitten eläisin jonkinlaista nihilistin arvotyhjiöelämää. Tämä ei kuitenkaan karkeasti sanoen pidä paikkaansa. En ole myöskään mikään übermench, zeniläinen tai irrationalisti. Niissä on aavistus jotain oleellista, mutta nähdäkseni ei riittävästi. Siksi olenkin "vain surrealisti".

Tarkalleen ottaen sellaisella tavalla jonka käsittämiseksi on hyvä katsoa Thomas Nagelin käsityksiä absurdismista. Hän ei nimittäin kaupittele näkemystään surrealismina, mutta näkisin että hänen mallinsa on itse asiassa pseudoabsurdia ja että olen tässä kohden hänen linjoillaan monessa kohdin. ; Aivaan alkuun laittamani lainaus näyttää tietysti jo tietä sille että hän ei näe absurdia missä tahansa. Siinä missä mielestäni universumin näkeminen aidon absurdina tarkoittaisi sitä että vaikka aamukahvi nähtäisiin absurdina, hän selkeästi liittää absurdin yllättävyyteen, kaksoisstandardissa elämiseen, epäonnistumiseen, hairahtumiseen, erehtymiseen ... Nagelin absurdi lähentelee merkityksettömyyden sijasta jotain sellaista jota kutsuisin kyynisyydeksi, pessimismiksi tai ironisuudeksi.
1: On muuten merkittävää että Nagel korostaa absurdia. Hänen ajatuksensa sopivat nimittäin jossain määrin yhteen Intelligent Designin kannattajien ajatustapojen kanssa. He korostavat Nagelin tärkeyttä ja läimivät häntä selkään vaikka hän on ateisti. Sillä he kokevat tässä lujaa yhteyttä jossa soditaan oleellista asiaa vastaan. Sielukonseptin pelastaminen pahoilta neurologeilta on oleellista. Lisäksi kun muistetaan että ID;n ytimessä on denialismi - tai kuten he sen sanovat "eliminatiivinen päättely prosessi" tai Dembskin tapauksessa "eliminatiivinen filtteri" - jossa luonnolliset elementit korostetaan huonoiksi selityksiksi, on selvää että ID:n Suunnittelija on absurdin ytimessä. Sehän on määritelmällisesti jotain joka ilmentää Suunnittelua joka ei sovi luonnonlakiin tai sattumaan tai muuhun luonnontieteellisen Järjen konseptiin. Ja jonka tarkoitusperistä ja luonteesta, tietoisuudesta tai oikein muistakaan ominaisuuksista ei voida saada mitään tietoa. ID on absurdi, ei vain surreaali vaan lähtökohtaisesti ihmisen elämän kannalta irrationaalinen, ja siksi se on täysin sovelluskelvoton esimerkiksi etiikan kannalta.
___1.1: Toki on pakko myöntää että oikeasti ID:läiset moittivat "darwinismia" nimenomaan nihilismistä ja korostavat että ID on tärkeä eettisyyden kannalta, että se suojaa darwinismin kylmyydeltä ja julmuudelta. Mutta tämä johtuu siitä että  ID:läiset ovat kaksoistandardi-absurdeja. He eivät halaa nihilismiään ja seuraa premiseejään loppuun asti, eli päättele että etiikasta ei voi tietää kun on Suunnittelijakysymyksen ulkopuolella ja tämä jää siksi perustelemattomaksi tyhjäksi oletteluksi. Nagel otetaankin käyttöön lähinnä koska tämän sanat sopivat joltain osin ID:n retoriikan osasiin ja sitä kautta yritetään epätoivoisesti luoda tilaa sielukonseptille joka sekin itsessään taas on ID -kysymyksen ulkopuolella. Sillä teknisesti ottaen ID on kysymys siitä olemmeko eräänlaisia robotteja vai emme, sielu ei ole välttämätön konsepti tässä yhteydessä.

Nagel on toki luultavasti tarkoittanut että tarkasti katsoen jokainen piirre olisi tämänlainen. Että aamukahvissa olisi esimerkiksi itsepetosta, kun haluan itse olla pirteä mutta käytänkin tässä kävelykeppejä. Tai vähintään siinä että en ole enää aikoihin juonut kahvia ollakseni pirteä vaan sen takia että pääni ei olisi kipeä. Tästä huolimatta hänen esimerkeistään jää vahva mielikuva siitä, että tosiasiassa absurdi ei olisikaan maailman syvin olemus, vaan se olisi jonkinlainen attribuutti joka lymyäisi yksityiskohdissa. Tässä mielessä pidän lausuntoa surrealismin - ainakin oman surrealismini - ytimessä.

Nagel ei siis esitäkään että maailma olisi absurdi vaan että ihminen tekisi siitä sellaista. Eli absurdius johtuisi siitä että maailmassa on ylitsepääsemätön ero tavoitteiden, tavoiteltavuuden ja saavuttamiemme asioiden välillä. Onkin selvää että maailma jossa elämme on ylitsepääsemättömästi auki epävarmuudelle ja kyseenalaistamiselle. Epävarmuus taas johtaa siihen että vaikka pidämme asioita tärkeänä ja panostamme niihin, on tilaa epäonnistumiselle ja jos onnistuminen merkitsee on elämässä väistämättä onnistumisen vastakohtaa, jonka on merkittävä koska muutoin onnistuminenkaan ei merkitsisi. Ja joskus jopa päädymme erilaiseen tilanteeseen kuin mitä olemme tavoitelleet, mutta olemme siitä silti tyytyväisiä. Näin ollen elämässämme on kaiken kaikkiaan surreaalisia piirteitä.

Nagel myös asettaa nähdäkseni merkitykselle ja järkevyydelle, tuolle absurdin vastakohdalle, erikoisia vaatimuksia joiden kanssa en voi olla yksimielinen. Tärkein niistä koskee ajallisuutta. Nagel korostaa tässä mittakaavaa. "It is often remarked that nothing we do now will matter in a million years. But if that is true, then by the same token, nothing that will be the case in a million years matters now. In particular, it does not matter now that in a million years nothing we do now will matter." Nähdäkseni tämä on läheistä sukua klassiselle teistiselle ajatustavalle jossa merkitys sidotaan ikuisuuteen. Väliaikainen olisi siis absurdia ja jotenkin säälittävää. Nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmänkin vaatimus ja toiveajattelua kuin todellinen merkityksen ehto. Nähdäkseni merkitys on nimenomaan ajallista, jopa lyhytaikaista. CMX esittääkin eräässä kappaleessaan nimeltä "sielunvihollinen", että "Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään." Nähdäkseni eivät. Valhe selittää muutoksen ja nykyisen tämän jälkeisen huonon tilan. Mutta myös hyvä kokemus on ollut tosi.

Toki moni korostaa "Raamatun" Saarnaajan hengessä elämän väliaikaisuutta, jota pitäisi käyttää ikuisuus mielessä. Että ilman ikuisuutta olisi turhuutta, mutta ikuisuuden kanssa väliaikaista "henkäystä" jossa on aika maata ja aika tehdä työtä. Ja ilmeisesti myös aika paskahuusissa istua. Moni korostaa Platonisen ideamaailman hengessä että ideaalit eivät toteudu epätäydellisessä maailmassa ja että siksi maailmallinen ei voisi olla tärkeä. Joku voisi kuitenkin ajatella - vaikka  kuppeihinsa ns. tahallisia värivirheitä, kuhmuja ja polttojälkiä tekevien teetaiteilijoiden tapaan - sitä että ehkä poikkeamat ovatkin sitä kaunista ja hyvää.

Tässä mielessä sanoisin että elämällä ei ehkä ole Tarkoitusta sanan vanhahtavassa teologisessa mielessä. Mutta siinä on paljon merkitystä. Ja se johtuu siitä että merkitys liittyy ihmisen kognitiivisiin toimintoihin. Ne ovat aivon sisäinen subjektiivinen todellisuus joka kenties ruokkii hengissä selviämistä evoluution välineenä (tai on hassu sivutuote jostain joka tekee niin) eikä maailman "syvin olemus".

Skeptismin sovittaminen tähän kudelmaan ei ole itse asiassa vaikeaa. Syynä on se, että tunnistaakseen surreaalin täytyy sen olla kontrastissa johonkin joka on merkityksellistä tai ainakin säännönmukaista. Tieteenfilosofinen teorian falsifiointitilanne tai paradigmanvaihdos on kannanotto siihen että tuo ennen järkevänä pidetty konsepti on paljastanut meille surreaaliutensa, "ylitodellisuutensa" joka ei ole tästä maailmasta vaan ainoastaan (ala)päästämme revitty juttu.
1: Ja toisaalta vaikka näin ei tapahtuisikin, niin mieti seuraavaa. Kun kuullaan niiden puheita jotka korostavat irrationaalis-esteettisen puolen tärkeyttä ja korostavat skientismin kuivuutta ovat usein tieteenfilosofiassa vetoamassa piirteisiin jotka paljastavat tieteenfilosofian jotenkin ontoksi, eli irrationaaliseksi asiaksi jota kannatetaan emotionaalisin syin, siksi että ne nähdään "fiksuina, kauniina yhteensopivina" eli esteettisessä mielessä harmonisina ja merkittävinä asioina. Skientismi olisi itse asiassa  tässä mielelessä jotain joka olisi nimenomaan irrationaalis-esteettistä.

Kafkavertaus

Uusimmassa "Voima" -lehdessä (7/2011) on sivulla 57 vastinekirjoitus aikaisemmin kirjoitettuun lestadiolaisartikkeliin. Noin karkeasti tässä kritisoidussa artikkelissa kuvattiin sitä miten lestadiolaisyhteisö katsoo erilaisia asioita sormiensa välistä ja siksi sen piirissä voidaan tehdä kaikenlaista.

Vastaus oli kuitenkin kiinnostava lähinnä vain siksi että se näyttää varsin mallikelpoisesti sen, miten uskontokeskustelua sävyttää nykyään pseudodiplomatia, mukasuvaitsevaisuus. Sellainen jossa uskontokriittiset mielipiteet kielletään ja uskonnon asiallinen tosiasiapohjainenkin kritiikki kielletään, ja kriitikko esitetään automaattisesti vaarallisena natsina. Ja että tätä käydään varsin epäkonsistenteilla keinoilla ja kuvitteellisin eifaktuaalisin pelotteluleimakuvin väritetyin salaliittoteorioin.

On hyvä aloittaa siitä miten kirjoittajan mielestä yksilön virheet on asetettava suhteessa yhteisöön. "Pieni huomio käyttämästänne retoriikasta: haastattelemanne henkilön sanottiin paenneen vanhoillislestadiolaisuutta, jota kuvattiin väkivaltaiseksi yhteisöksi. Yksityiselämässään haastateltava oli paennut väkivaltaista miestään." Tämä kuvaa sitä perinteistä tapaa jolla ideologiat pesevät vastuunsa. Jos yhteisön jäsen tekee hyvää ansioksi katsotaan yhteisö. Jos yksilö tekee pahaa, hän ei edusta koko ryhmää. Tämänlainen on PR -puhetta. Kirjoittaja kuitenkin laajentaa kritiikkikieltoa selvästi myös ideologioihin sillä hän sanoo "Yhteisöt eivät ole elollisia, suojeltavia olentoja, mutta ne koostuvat ihmisistä, jotka ovat. Tuollainen julkinen nimittely ja diagnosointi on paitsi loukkaavaa, myös hälyttävää, mielestäni sellainen on vaarallista."

Kirjoittaja jatkaa että lestadiolaisten kritiikki lehdissä on vaarallista. Hän käyttää tässä apuna kafka-analogiaa, jossa Kafka -kirjassa Kafkan nuoruutta käsittelevässä osiossa oli kuvattu sitä miten juutalaisiin liitettiin erilaisia salaliittoteorioita. Tästä seurasi sitten seuraava : "Juutalaisia alkoi ympäröidä epäilyksen varjo, joka hämärsi sen, mitä ennen ja mitä nykyäänkin pidetään kirkkaana totuutena ihmisyydestä. Logiikka on se, että juutalaisten ihmisarvoaan saatettiin halventaa, koska he olivat "syyllisiä"." Kirjoittaja viittaa myöhemmin vastineessaan vertaukseen ja kuvaa sen olevan uutisoinnin kannalta relevanttia. Lopputulos on vaatimaton ja ystävällinen "Soisin mielelläni, että itseään valistuneina pitävät tahot eivät lähtisi tahoillaan tukemaan joidenkin ihmisten henkistä ja fyysistä turvallisuutta uhkaavan ilmapiirin lietsomista."

On sanomattakin selvää että kokonaisuus on melko outo.

Onkin hauskaa huomata miten puolustuksessa hypätään yhteisötasolta yksilötasolle aina tilanteen mukaan. Tämänlainen "yksilö-yhteisö" -ambivalenssi on sen verran epäkoherenttia että se vie perustelusta kaiken siinä potentiaalisesti olevan eheyden ja rakentaa siitä jotain jonka tarkoituksena on näemmä lähinnä puolustautua epätoivoisesti keinolla millä hyvänsä. Ja tässä on onnistuttu varsin huonosti koska kokonaisuus on niin epäkoherentti. Joten tältä osin lestadiolaisilla ei näyttäisi menevän kovin hyvin. Tekstiä lukiessa tulikin samastumispiste tavalliseen lestadiolaiseen joka mahdollisesti tämänlaisen tekstin lukiessaan lausuu mielessään lähinnä seuraavat sanat. "Lakkaa auttamasta!"

On nimittäin totta että yhteisö koostuu yksilöistä ja jäsenistä. Jolloin yksilöihin viittaaminen on relevanttia. Muuten mihinkään ideologiaan tai instituutioon ei koskaan missään voitaisi kohdistaa mitään kritiikkiä.
1: Tämä seuraa tietysti sitä vanhaa logiikkaa jossa Jumala ja Kirkko ovat eri asioita ja pappien ja instituution teot ovat jotain johon voi pettyä, mutta tämä on pettymystä ihmisiin mutta ei Jumalaan. Ongelmana tässä vain onkin juuri se, että lestadiolaisuus ei ole Jumala vaan se yhteisö. Joka koostuu niistä ihmisistä.

Tässä tapauksessa uutisen kohdalla olisikin olennaista kritisoida tilannetta. Eli osoittaa että voiman artikkelin väitteet olisivat ns. bullshittiä. Eli väkivaltaa ei ole tapahtunut. Tätä ei tehty. Ja tämä on olennaista, kun ottaa huomioon että vastine on itse asiassa melkomoisen pitkä.

Kun journalisti kaivaa esiin yhteisön jossa yhteisö katsoo pahuutta sivusta ja ajaa uhrin pois yhteisöstä, ei auta jos kerrotaan että teko on yhden tekemä ja että mikään yhteisö ei ole "lukossa" siihen tapaan kuin se olisi "vankila, jossa ovet ovat lukossa ja avain takavarikoituna". Kukaan ei kyseenalaistanut sitä että väkivaltaa ei harjoittaisi yksilö, eikä väitetty että yhteisön kaikki jäsenet olisivat väkivaltaisia tai että lestadiolaisista ei voitaisi lähteä pois. Lähteminen vain vaatii perheen hylkäämistä, joka on sen verran rankkaa että mitään sen kummempia lukkoja ei välttämättä tarvita.

Hupaisinta - itse en voi olla käkättämättä huomiolle ääneen - on tietysti huomata että vaikka kirjoittaja kuvaakin näkemystään esimerkiksi "Kafka-esimerkiksi" hän itse asiassa rakentaa varsin standardimuotoisen natsikortin. Rakenne on nimen omaan se, ja ilmeisesti joku oikeasti kuvittelee että Kafkalla tehty pohjustus muuttaisi näkemyksen joksikin muuksi kuin natsikortiksi. Natsikortti peittää sen että väite onitse asiassa se, että kritiikinlausuma sinällään olisi sama asia kuin vainoaminen ja sen lietsominen.

Yleisyyskään ei vielä ole mikään argumentti, koska joskus tilanne on sellainen että. En ole esimerkiksi löytänyt kovinkaan suurta määrää asiallista journalismia joka olisi ylistänyt vaikkapa punaisten khmerejen hirmutekojen toimintaa. Jotkut aiheet nyt vain ovat sellaisia että asiallinen journalismi moittii sitä ja kehuja tulee lähinnä propagandistisilta tukijatahoilta. Jos ideologia päätyy tämänlaiseen tilanteeseen, kannattaa kenties miettiä että kannattaisiko muuttaa yhteisöä vähemmän väkivaltaa lietsovaksi.

Ja viimeistään siinä vaiheessa kun henkilö varoittelee väkivaltaisisuuksien suojelusta ja salaliittojen rakentamisesta rakentamalla salaliitotteoriaa siitä että journalisti on esittänyt yhden ihmisen kokoisen casen institutionaalisoitua väkivaltaa. Aitoa tapausta ja sen tietoontuomista vastaan puolustaudutaan kuvitteellisella vainosalaliittoteorialla jossa tätä väkivallantekijää ja kritiikin kohdetta tulisi suojella joltain todistamattomissa olevalta potentiaaliselta väkivallalta. Rakennetaan uhkakuva jota ei voida oikein mitenkään konkretisoida. Prosessi on surkuhupaisa.

Siksi olisikin hyvä huomata mikä on se olennainen asia. Se on se salaliittoteorian ja aktuaalisen journalismin ero. Pahanteko on voitava jollain lailla sitoa konkreettiseen. Kaikki kriitiikit eivät synnytä vainoja. Osa kritiikeistä vaikuttaa yhteiskunnallisesti positiivisesti, kuten esimerkiksi Amnesty tekee paljastamalla erilaisia piiloteltuja väärintekoja. On hyvä huomata kritiikin ero ; Esimerkiksi minä pidän tätä mielessäni toistuvasti, koska kritisoin uskontoja hyvin usein. Kriitiikki ei kuitenkaan ole sitä että vihjaisin että uskovaisten yhteisö haluaisi heittää minut keskitysleirille - Vaikka yksilönä kuvani uskovaisten väkivallattomuduesta ja haluttomuudeesta tarttua kidutusvälineisiin ovatkin varsin railakkaat. En voi kuitenkaan heittää näitä epäluuloisia subjektiivisuuksiani oikein mihinkään koska ne rakentuvat lähinnä "omaan paranoidisuuteeni".

Toki, rehellisyyden nimissä, en toki usko että lestadiolaiset olisviat mitenkään erityisen väkivaltainen ryhmittymä. Kritiikin ulkopuolella he eivät ole eivätkä saa olla. On nimittäin selvää että yleisesti ottaen kaikkea uskonnollista toimintaa suomessa ympäröi suojakupla joka tekee niistä merkitystään suurempia ja joiden sisäistä pahaa sensuroidaan ulospäin. Toisin sanoen erityisen väkivaltainen uskonnollisen ryhmittymän ei nykyään tarvitse ollakaan ollakseen huolestuttava toimija.

Piilopahutta tapahtuu ainakin seuraavista syistä
1: Pahuutta ei pidetä pahuutena vaan hyvyytenä, kuten esimerkiksi (omakohtaisesti olen kokenut) helluntailaisten lastenleireillä voi olla valvotusrukoilusessioita myöhäiseen yöhön. Ja että niissä on "pinnallinen lupa lähteä esirukouksen kautta pois", mutta lähteminen on halveksittavaa uskonelämän heikkoutta. Aivopesun termien kautta tämä näyttää siltä että ryhmäpaineella ihmiset altistetaan valvottamiselle jonka vaikutus on tunnetusti ihmisen normaalin ajattelevan minuuden rikkominen. Pyhän Hengen saaminen jota näillä leireillä tapahtuu lapsille sekä näyttää ja kuulostaa psykoottiselta kohtaukselta, mikä ei tässä valossa ihmetytä. Sitä kuitenkin pidetään kunniakkaana ja hyvän uskonelämän merkkinä eikä sitä siksi nähdä väkivaltana vaan enemmänkin opettavaisena yhdessäolona. (Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan muuta sisältöä. Nimilappu ei muuta myrkkyä mansikkahilloksi.)
2: pahaa pidetään pahana mutta sitä ei uskalleta tunnustaa koska siitä tulisi huonoa PR:ää jolloin asiat hoidetaan mielellään sisäisesti. Asiaa ei siis hyväksytä ja sille jopa tehdään jotain, mutta esivallan vastuuseen ei mennä. Tällöin riskinä on se, että yhteisö alkaa joko lynkkaamaan pahantekijöitä itse tai sitten uhrit jäävät ilman kunnon oikeuksia kun poliisille asian vieminen olisi uskonyhteisön uhan alle asettamista.
3: Pahaa tehdään mutta suurin osa ihmisistä on sääliöitä jotka vain katsovat sivusta tekemättä mitään. Tämä on psykologisesti normaalia. Jo yksin tieto muista, katsojavaikutuksen kautta, voi vaikuttaa siihen että asiaan puuttumisen kynnys kasvaa kohtuuttomasti. Kun sen voisi tehdä joku muukin.

Siksi uskonnolliset yhteisöt ovatkin yleensä itse asiassa suojeltuja. Lestadiolaisten erityissuhde valtionkirkkoomme on näkyvä esimerkki siitä miten voimakasta suojelua ryhmä itse asiassa saa. Siksi kaikesta uutisoinnista tuleva kohkaaminen yllättää. - Hikipediassa on ihmetyttänytkin se, miten lestadiolaisuus -artikkeli aikaansai kohtuutonta metakkaa. Lestadiolaiset osaavatkin käyttää herkkänahkaisuutta loistavasti yleisenä vallankäyttövälineenä jossa kaikki kritiikki pyritään sensuroimaan. Oveluuspointsit heille siitä että he osaavat havaita yhteiskunnallisen manipuloinnin herkät paikat ja toimivat strategiat. Valitettavasti tämän soveltaminen on sitten pois niistä hyvyyspointseista, joita esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen tukemisesta kiinni jääneen yhteisön kannattaisi erityisesti vaalia.

Samsa(ra) ja ihmisten pulmat jättimäisten hyönteisten edessä.

Franz Kafkan "Muodonmuutos" kertoo kauppamatkustaja Gregor Samsasta, joka muuttuu hyönteiseksi.

Sen sijaan saṃsāra (sanskritiksi संसार) on sielunkiertoa käsittelevä buddhalainen oppi. Siinäkin ihminen voi muuttua hyönteiseksi, seuraavassa elämässään. Samsaran ytimessä taas on dukkha, kärsimys tai epätyydyttävyys. Taustalla häämöttelevät anicca eli pysymättömyys ja anatta eli itsettömyys. Buddhalaisille pahan ongelma ei olisi teologinen pulma, vaan maailman ilmiselvyys.

Kafkalla irrallisuus, byrokratian rakentama hengetön ja epäinhimillinen maailma, loi absurdia järjettömyyttä ja kärsimystä. Kafkan tuotanto on niin vahvasti itsettömyyden ja pysymättömyyden läpitumkemaa, että niiden perussävy on juuri kärsimys ja epätyydyttyneisyys. Kafkan maailmassakaan ei ollut pahan ongelmaa, vaan ihminen oli enemmänkin pahoissa ongelmissa.

Jopa siinä määrin että Markus Kajo on kuvannut Kafkaa kirjailijaksi jonka kirjoja täysjärkinen ihminen ei lue. Tai siis ei ole täysijärkinen luettuaan.

Jos minä kiertäisin elämästä toiseen, luulisi että keksisin samanlaisia ideoita. Ne kun eivät olisi uutisia, vaan vanhasia. Jo keksitty on helpompi muistaa. Tai sitten kuolemanjälkeiseen elämään liittyy jokin muistintyhjennysvaihe. Tälläinen tuntuu epäuskottavalta.

Sillä historiassa, keskiajalla, on ollut joku, jolle ihmishyönteiset on ollut sadun aihe. Jos Moderni maailma oli hankalaa, niin keskiajallakaan ei ollut mukavaa. Ajatus on sen verran outo, että Kafkan kohdalla moni on ajatellut että "ihmisestä tulee hyönteinen, että WTF?" Mutta tämäkään ei ole ollut uniikki ensimmäinen oivallus.

---

Kuvien hyönteiset eivät ole osallistuneet tarinoiden tapahtumiin. Mutta kovaa käähistelyä niilläkin näyttää olevan.

Skeptikon sinunkaupat absurdin kanssa.

Leinivaaran blogissa käsiteltiin enneunia, joista Jouko Piho on pitänyt kirjaa. Sinne ilmestyi kommentoimaan "noora". Hän oli huolissaan aiheen ilkeydestä. Kuten tunnettua, skeptikoiden kommentointi on aina ilkeyttä. Noora kommentoi "Minua Pihon unet kiinnosta, vaan se, miksi ihmeessä niitä täällä ruoditaan. Mitä kertoo teistä se, että jaksatte herkeämättä naureskella näille illuminati-tyypeille. Pitkässäniemessä on vastaavia tyyppejä. Menkää sinne naureskelemaan, katsotaan, saatteko samanlaista tukea, selkääntaputtelua ja ymmärrystä silloin. Skientologian ja homeopatian kritisointi onkin järkevää ja puolusteltavissa, sillä ne ovat miljoonabisneksiä kaiken muun pahan muassa."

Ensinnäkin, kuten viestistä voidaan huomata, ei skeptikon ensimmäinen asia välttämättä ole pilkka. Minun kanssa on toki hyvä varautua rajuun menoon. Kuitenkin esimerkiksi Leinivaara on "tunnetusti herrasmies" henkeen ja vereen. (Tästä piirteestä ei voi olla vakuuttumatta kun hänet kohtaa.) Leinivaaran voikin katsoa ottavan kantaa johonkin asiaan, jota ei yleensä pidetä tärkeänä. Tämä on tavallaan juuri sitä avomielisyyttä, jota skeptikolta täytyy odottaakin. Pseudoskeptikko pilkkaisi unia suoralta kädeltä. Aito skeptikko tekee asiaan liittyvän analyysin tekee tuomionsa vasta arvioinnin jälkeen.
1: Toki tässä kohden On kenties hyvä muistaa ne keskustelureagointien erot. Perustelutapoihin ja perinteisiin suhtaudutaan eri tavalla. Ne kuitenkin mutkistavat asiaa sen verran että niille oikea paikka ei ole tämä blogaus.

Hän ei huitaise enneunien näkemistä vain hulluutena ja naurettavuutena, vaan nostaa esitetyn esiin. Ennuste on loistava, koska kun sen laittaa ennen toteutumista esille, sen painoarvo kasvaa. Ja aiheena venäjän hyökkäys suomeen 10 päivän sisällä on jotain, jota fiksu vale -ennustaja ei mene arvaamaan koska sen toteutuminen on tietojemme mukaan epätodennäköistä. Aito ennustaja sen sijaan voisi tuottaa ennakointeja tuon kaltaisista uskomattomistaa asioista. Näin ollen ennusteelle annetaan mahdollisuus. Unille annetaan "rationaalista piiskaa" sen sijaan että piiskaisi ihmistä. Ei osoiteta sormella ja sanota että "hoopo".

Minun mielestäni skeptikon kommentointi ja vaivannäkö on ensisijassa kunnioitusta. Sitä että ihmisen jättää pilkan ulkopuolelle ja sen sijaan keskittyy hänen esittämiinsä asioihin, ja käsittelee niitä kuin ne olisivat rationaalisia argumentteja joita voidaan siksi argumenteilla myös kritisoida.

Tupla mutta ei Kuittia..

Tilanne on keskustelustrategiamaailmassa vielä tärkeämpi. Sillä jos vastaaminen on "hulluudelle naureskelua", kuitenkin vastaamatta jääminenkin katsotaan skeptikon kylmyydeksi ja ylenkatseiseksi asenteeksi.

Ainakin minä olen kohdannut noin "gaziljoonaa kertaa" erilaisia haaasteita. Herään toistuvasti siihen että minunkaltaisen hoopon valopään pitäisi taas selittää jotain. Ja jos ei kommentoi, niin "ei ota äärimmäisiä mahdollisuuksia" vakavasti ja on vain pilkkaava ja herjaava tyyppi.

Jos käyttäisin enneunia esimerkkinä, on tavallista saada esimerkiksi linkki uneen ja pistää alle "Miten sitä tuon jälkeen evosuut pannaan?" -kommentti. Ja jos näitä lähetettyihin uniin ei reagoi on vastaus sen suuntainen että "Mikäs intellektuelli skeptikko olet olevinasi kun ei edes älylliseen keskusteluun suostu?" (Ja ihan oikeasti näen kommentissa jopa jotain järkeäkin.)
1: Vaikeneminen on tässä jopa liiallinen merkki siitä että unen lähettäjä on voittanut, tehnyt skeptikkovalopäästä tuppisuun. Ajattelutapa on tuttu. Jo antiikin kreikkalaisessa maailmassa argumentti johon ei osattu vastata saattoi johtaa vihjailuun jossa argumenttia pidettiin "suukapulana", ja hiljeneminen oli häviön merkki.

Tärkein ja ainut asia jonka skeptikon tarvitsee keskustelugenrestä oppia on seuraava. Skeptikko on keskustelussa aina ilkeä. Vaikeneminen on ilkeyttä. Ja kommentoiminen on ilkeyttä. Erimielisyys on maailmankuvien puutetta. Mutta skeptistä ajattelutapaa saa pilkata (ilmeisesti se ei ole maailmankuva ollenkaan, eikä siksi kuulu siihen mielipiteenvapauteen jota pitäisi kunnioittaa.)

Skeptikko määritellään häviäjäksi toimistaan riippumatta. Hänen tärkein roolinsa on se, että hänellä on valtaa. Hänellä on todellinen valita se, miten hänet tuomitaan häviäjäksi.
1: Tässäkään ei ole mitään uutta : Onhan kommentointi joillekin jopa sama kuin todiste siitä että näkemyksellä on kompetenssia. Tai että kommentointi johtuu automaattisesti kommentoijan vihasta asiaa kohtaan. Itse asiassa tämänlaisia "kruuna niin minä voitan, klaava sinä häviät" -pelejä on skeptikolle syötettäväksi tarjolla muitakin. Niiden luetteleminen esimerkkien ulkopuolelle ei sen sijaan liene erityisen olennaista tämän blogauksen idealle.

Miten surrealisti voi olla skeptikko?

Moni voisi ajatella että yliluonnollinen sopisi surrealistiseen elämäntapaan erityisen hyvin. Mielestäni he ovat väärässä. Ainakin omalta kohdaltani skeptikon osa on juurikin se luonteva ja kenties ainut jatkumo surrealistiselle suhtautumistavalleni maailmaan.

Minähän en hae outoa maailmasta "Kafkan tapaan", vaan "Harmsin tapaan". Eli en hae outoutta hulluudesta, vaan katson miten juuri terveenä pidetystäkin löytyy varsinaista hulluutta. Tätä kautta olen narri, joka kaivaa järjettömyyttä siitä jota pidetään järkevänä. Näin ollen en korosta taikamaailmoita. Sillä maailma ei tarvitse sellaisia ollakseen kummallinen paikka elää ja olla.

Siksi en nosta kritisoitavaksi hulluja jotka ovat jossain mielisairaalassa. He ovat hulluja joita pidetään hulluina. Heidän pilkkaamisensa olisi vain turhaa. Sen sijaan tärkeämpää on ottaa esiin asiat, joita niiden kannattajat pitävät "turhan tärkeänä". Enneunet sopivat usein tähän.
1: Tosin minun on pakko sanoa että Piho on kokemuksieni pohjalta erittäin miellyttävä ihmisenä. Toki hänkin ottaa asiansa hieman turhan vakavasti ja vain sen kautta ja määrittelee oman uskontonsa kautta asioita sitä kautta että ne eivät ole hänen omia mielipiteitään lainkaan, hän vain välittää Jumalan mielipiteet asiaan. Kaikki väärä usko, kuten buddhalaisuus, muuttuu tätä kautta saatananpalvonnaksi. Hän ei tee tätä rinnastusta ilkeyttään, toisin kuin moni muu tuntuu tekevän. Hän vain näkee maailman Jumalan ja Saatanan leikkikenttänä. Ja muuta ei ole. Ja Jumalalle on vain yksi tie.
___1.1: Esimerkiksi itse pidän "kristinuskoa", "saatananpalvontaa", "hindulaisuutta", "homeopatiaa" tai "skientologiaa" ja monia muita asioita yhtä epätosina asioina. Silti niiden erottelu toisistaan on minusta varsin kätevää.

Tätä kautta minua kiinnostaa se tietyntyyppinen hulluus jota esitetään rationaalisena ja jonka annetaan kävellä kadulla. Logiikkasaivartelullisia puolivoltteja heittelevä "Tortuca" tarjoaa mahdollisuuden äärimmäisen absurdin kohtaamiseen. Jos sitä itse rupeaisi sellaiseksi, olisi tietysti enemmän surrealistinen, mutta ei tietäisi sitä. Pyrinkin maksimoimaan ymmärryksen maailman kummallisuudesta.
1: Kyllä, katson olevani osa maailmaa. Esimerkiksi HK:n sinisen lenkin atomeja pomppii minussa kovasti. Samoin varmaan niitä erilaisia tyttöbakteereita, joilla lapsena muut pojat kiusi ja piti inhoina.

Kun käyn keskusteluun, en odota tulosta. On täysin selvää että "Tortuca" ei tule kääntymään. Sitä on turha odottaa. Sen sijaan voi odottaa niitä saivarteluja, joista sitten saa älyllistä hupia. Usein selityksissä kun korostuu koherenttius ja voi olla järkevän sijaan.
1: Tämä tietysti pakottaa käyttämään jotain mittaria. Sillä irrationaalinen on pakosti suhteessa rationaaliseen. Ja jos voidaan punnita onko asia järkevää vai järjetöntä, joudutaan käyttämään jotain joka erottaa ne toisistaan. Tieteellisyys on tässä melko turvallinen vaihtoehto. Toki tässä piilee vaara: Omasta näkemyksestä voi tulla pakkomielle ja sitten sitä ottaa itsensä liian vakavasti. Tätä kautta onkin hyvä korostaa että olen narri.

Kuitenkin on hyvä huomata että tässäkin nauretaan uskomuksille eikä ihmisille. Tätä kautta vertaaminen hullulle nauramiseen on väärin. On eri asia osoittaa hullua sormella, kuin käydä vakavasti hullun väitteet läpi ja löytää niistä järjettömiä asioita. Itse asiassa psykoosiin liittyy se, että "todellisuudentaju on vääristynyt." Jos joku näkee että kello on hämähäkki jolla on murhanhimoisia ajatuksia, voi ajatuksen surrealistisuuden tajuta ilman että tässä rähätetään ja pilkataan mieleltään järkkynyttä.

Toki oma lähestymistapani aja siihen että tiedän että keskusteluun osallistumiseni loukkaa. Kritiikin alla oleva kohde on hyvin usein sitonut identiteettinsä näihin asioihin, jolloin asian kritiikki näyttäytyy hänelle hänen itsensä pilkkana. (Mikä on itse asiassa on outoa ja siksi sydäntäni lähellä.) Asian ja itsen linkittäminen kertookin linkittäjän omasta maailmasta enemmän kuin skeptikon.

Ötökän elämää.

"It is the Loco-Miroir the crossroads between the two worlds - the mirror in which a man must confront his true self. These Marines ... Maybe they didn't like what they saw."
("X files", "Fresh Bones")

Tänään kohtasin asemalla aivan tuntemattoman henkilön, Ollin. Hän pysäytti minut ja kyseli minun hatustani ja sen alkuperästä. En tiedä hattuni alkuperää, joten se siitä. Tyylini on yhtenäinen mutta en mieti pukeutumistani, joten se siitä.

Koska hänellä oli paita, jossa oli absurdikko Kafkan kuva, kyselin onko hän absurdikko tai surrealisti. Hän ei kuulemma ollut edes lukenut Kafkaa. Tätä kautta paidan pitäminen oli hänestä sama kuin pitäisi Iron Maiden -fanipaitaa kuulematta tämän musiikkia. Tämä on tietysti jotain sellaista jota kunnon absurdikko voisi ihan oikeasti tehdä.

Samalla tuli selväksi että minä olen surrealisti ja että tämä ei tarkoita suurena taiteilijana elämistä. Olli kyseli ahkerasti mitä surrealismi tarkoittaa. Olin hyvin tyytyväinen siitä että hän painotti elämäntapapuolta. Eli miten se ilmenee elämisessä. Tämänlaiset kysymykset ovat minusta erinomaisen hyviä.

Asennetasolla surrealisti voi hakea neuvoa vaikkapa absurdismin, joka on vahvasti surrealismin serkku, puolelta neuvoa. Koska olen minä, haen elämää kuoleman puolelta : Albert Camus esitti että itsemurha oli vapauden kieltoa. Hänelle vapaus oli todellisuuden hyväksymistä. On hyvä huomata että absurdismi on tässä irrationalismin vastakohta: Tosielämän absurdismin pakeneminen illuusioihin, kuten kuolemaan tai uskontoon, ovat valehtelua. Esimerkiksi idealistiset näkemykset tekevät maailman hallittavaksi ja ymmärretyksi, vaikka se on perusluonteeltaan outoa. Siksi Camus korosti sitä että elämän absurdismin hyväksyminen tarkoittaa elämän merkityksettömyyttä josta nautitaan täysin. Näkemys on elämänmyönteinen, vaikka elämä onkin "turhaa" ja elämän merkitykset ovat ihmisen päässä olevia keinotekoisia ja valheellisia luomuksia.

Surrealismissa, ainakin siten miten minä sitä sovellan, korostuu "antiloogisuuden" sijasta "semiloogisuus". Surrealisti ikään kuin lähestyy totuutta vääristävän peilin kautta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään metodi - tai esimerkiksi ulkonäkö joka saavuttamalla ollaan oikein. Surrealisti voi lähestyä asioita metodologisesti ties miten, ja siksi jokaisen surrealistin systeemi muodostuu hieman omanlaisekseen.

Tässä kohdassa huumori on, ainakin minulle, yksi tärkeimmistä menetelmistä. Tämä kulminoituu usein esimerkiksi provosoiviin performansseihin, tempauksiin.

Omalla kohdallani tästä ihannemuotoa edustaa onnistunut teekkarijäynä. Sehän on virallisesti "Teekkarihenkinen kuje tai pila, jonka ansiosta sekä yleisöllä että jäynän kohteeksi joutuneella on hauskaa." Hyvässä tempauksessa on kriittistä silmää, mutta samalla rakkautta jäynän kohdetta kohtaan. Hyvä pila tehdään usein parodian keinoja käyttäen. Tällöin kohteen omaa toimintatapaa matkitaan yli tai oudosti, jolloin se joutuu kohtaamaan oman itsensä vääristävässä peilissä. Koska mukana on aimo annos rakkautta, tämä ei ole hyökkäys, ja kohde voi oppia jotain itsestään. Toinen tapa on huomata että analogia on semilooginen perustelutapa : ihmeellisiä yhteyksiä etsien asia voidaan näyttää uudessa valossa. Näin kävi esimerkiksi kun Aalto -yliopiston värit huomattiin yhteensopiviksi Ikean kanssa ja siksi Otaniemessä liputettiin Ikeaa. Hyvä jäynä provosoi mutta ei raivostuta.

Siksi pelkkä ärsyttävä provosointi ei ole surrealistista, vaikka ne voivat yrittää lähestyä sitä. Esimerkiksi Tommi Paalanen rinnastaa Raamatun pornoonvaihtokampanjaansa MAD -lehteen, pahkasikaan ja muuhun vastaavaan - joiden itse katson vahvasti olevan sävyiltään "minun tapaani surrealistisia" lehtiä. Kampanja kuitenkin ärsyttää. Ne voivat toki osua maaliin ja näyttää herkkiä paikkoja. Mutta kyseessä ei ole vääristävän peilin näyttäminen joka lähentää kampanjoijat ja vastapuolen, vaan se todennäköisesti etäännyttää heitä toisistaan. Toinen vastaavan esiemerkki ärsyttäjästä voisi olla Ari "Paska" Peltonen, joka kertoi City -lehdessä että hän on saanut tappouhkauksia. Hänen tempauksensa raivostuttavat usein "vastapuolta".

Näilläkin kriittisillä ja vastustavilla ilmaisuilla on luultavasti paikkansa ja tilansa. - Ne ainakin tekevät naurettavaksi tahoja jotka usein muita naurettavina pitävät.- Mutta kannaltani olennaista on se, että vaikka ne pinnallisesti mukailevat tempauksia jotka ovat tärkeässä roolissa minulle, niiden asenteet jotka näkyvät sekä toimijoiden lausutusta että lausumatta jätetyistä seikoista, edustavat oman surrealistisen ajatteluni vastakohtaa.

Toki minäkin epäonnistun, esimerkiksi lipsahdun trollaamaan ärsyttämisen vuoksi ja provosoimaan toista vain siksi että tämä ärsyttää minua. Enkä aina onnistu välittämään tavoitetta. - Esimerkiksi kun tänään uskova pysäytti minut ja selitti miten Helvetti on kauhea paikka, selitin että näin on ja haluan sinne mielipidevangiksi protestina. Katsos kun en voi hyväksyä kidutusta rangaistusmuotona, samoin kuin olen vahvasti vastaan sitä että on vain yksi rangaistuksen pituus. Ja sitä että rangaistukset ovat ikuisia, jossain tule vastaan pakosti raja jossa mennään kohtuudesta ylikoston puolelle. Tässä kysymys ei enää ollut Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Tämä selvästi ärsytti, ja etäännyimme toisistamme, vahvasti. Eli epäonnistuin. - Mutta tämä ei muuta tahtotilaani tästä asenteesta.

Uskallan sanoa että Ollin tapa pysäytellä tuntemattomia ja kysyä heiltä kysymyksiä joihin ei löydy nopeasti muutaman sanan vastauksia, edustaa onnistunutta tempaustapaa. Hänen ei tarvitse parodisoida, koska hänen kysymyksensä iskevät suoraan asian ytimeen ja pakottavat ihmisen katsomaan mitä hänen identiteettinsa leimojen alla todella vahvasti kulkee.

Surrealistin elämä on ötökän elämää. Tämä selitys saadaan palaamalla puseron Kafkaan. Kafkalla kun novelli "Muodonmuutos", jossa ihminen muuttuu syöpäläiseksi ja yrittää ottaa kontaktia perheeseensä, tässä epäonnistuen. Tarina loppuu hyönteisen kuolemaan. Surrealisti tavallaan tietää että hän ei koskaan saa kontaktia muihin. Mutta yrittää silti. Ja etiikassa sitä voisi kuvata lainaus CMX:n "Päänsärkijästä" : "Tahdon elää, tahdon kuolla, niin kuin olisi paikka tuolla, hämärätaipaleen takana tuolla, tähtien välissä - mahdoton saavuttaa." Kuin olemassaolematon olisi olemassa, mutta kuitenkin siten että tämän olemassaolemattomuus hyväksytään selviönä.

Ja lopuksi nauretaan itselle, kun ei aina ymmärretä is-ought -ongelmaa joka mahdollistaa tämän toiminnan ihan rationaalisena vaihtoehtonakin.

---

Kuvassa on bloggaajan pärstä joka heijastuu kahtena miekan terän ja väistin kohtaamispaikassa. Molemmissa heijastuksissa naama on vääristynyt koska se ei heijastu suoraan tasaiseen pintaan.

Muodonmuutoksia.

Surrealistina pidän kaikenlaista absurdia erittäin tärkeänä työkaluna. Pinnallisesti ajatellen absurdin voisi ajatella liittyvän epätodelliseen, epätoteen ja irrationaaliseen. Absurdin syvin olemus on kuitenkin outous. Ja outous ei ole järjettömyyttä tai epätotta. Se on odottamatonta. Absurdi on siis suhteessa ihmisten odotuksiin.

Tätä kautta absurdi voidaan nähdä sitä kautta että se yllättää. Ja tällä on huvituksen ja ällistyksen lisäksi lisäulottuvuuksia. Absurdi kertoo odotuksistamme - ja se voi avata silmämme totuudelle. Esimerkiksi seuraavat asiat ovat tärkeitä:
1: Absurdi voi korostaa odotettuja asioita niin paljon että se näyttää vieraalta. Tällöin odotuksemme voivat särkyä.
2: Absurdi voi esitellä vieraan stereotypian, joka on yhtä hyvä kuin se "normaali stereotypia". Tällöin odotettu asia joutuu kriittisen tarkstelun kohteeksi. Hegemonia särkyy, kun sille esitetään vaihtoehto.
3: Absurdisti voi kertoa totuuden siellä missä odotuksissa on valhe. Tällöin se on hyvinkin odottamatonta.
4: Absurdi voi olla valhe siellä missä on totta, joka valaisee sitä että ollaan "oikeilla jäljillä"

... Muitakin vastaavia varmasti on ... Mutta niiden kaikkien teema menee siististi sanan "dekonstruktio" alle. Absurdi esittää asioita joihin määritämme suhteemme, joko sitä kautta mitä on, että sitä kautta mitä ei ole.

Tahallinen absurdismi, taitava absurdismi, vaatii todellisuudentajua. Itse asiassa Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tästä on esimerkki. Siinä esitellään "Tetrapiloktomiaksi" nimetty ajattelutapa, jossa ideana on kehittää irrelevanssintaju äärimmilleen. Tässä vaaditaan logiikan tajua - jotta logiikkarikko tajutaan on osattava mikä on loogista. Ja jotta tiedettäisiin mikä on mahdollista, on tunnettava mahdollisten tapahtumien rajat. Samoin jotta kykenet olemaan kunnolla absurdi, sinulla täytyy olla hyvinkin hienostunut ja hiottu näkemys asioiden tiloista.

Yksi käytetyistä esimerkki muodonmuutos. Esimerkiksi Kafkan eräässä novellissa asioita käsitellään symbolisesti syyllisyys valtaa ihmisen, ja tämä muuttuu vähemmäksi. Tätä symbolisoi hyönteinen. Tässä tapahtuu täydellinen määritelmän muutos. Kuitenkin hienovireisempi - joskin vahvemmin absurdi - on oma suosikkini, Daniil Harms. (Tämä ei ole edes hänen oma syntymänimensä.)

Hän keskittyi olemassaoloon, esineisiin ja identiteettiin. Harmsin mukaan joka ikisellä esineellä ja asialla on monta merkitystä. Absurdeimmillaan asia on jos sillä on vain yksi merkitystaso, silloin se "on olemassa, mutta mahdoton". Jos sillä on niitä nolla, sen olemassaolokin lakkaa. Harmsin "Esineet ja muodot" on luettavissa internetin puolellakin:

Tulkintani mukaan keskeisintä on että on se, että jokainen sana, kuten "kaappi" koostuu äärettömän monesta sanasta. "Kaappi" saadaan kun otetaan iso lista adjektiiveja. Ja kun otetaan ääretön määrä erilaisia kaapin edustajia, jotka yhdessä ovat yleiskäsite "kaappi". Tätä kautta jokainen substantiivi rakennetaan analogian kautta. Sama ehto koskee myös liikettä ja toimintaa, kuten "juoksemista".

Olemassaololla on Harmsin mukaan tasoja. On neljä tapaa olla "käytettävä". On kuvaava, geometrinen / rakenteellinen, merkitys. On funktionaalinen, käyttötapaa ja tarkoitusperää koskeva taso. On vaikutuksia ihmisen tunteisiin. Ja on vaikutuksia ihmisen kauneudentuntoon. Lisäksi esine voi olla olemassa. "Käytettävyys" on ihmisen suhde esineeseen. Olemassaolotaso taas on ihmisestä riippumatta. Mahdottomilla esineillä on vain yksi ominaisuus, olemassaolemattomalla niitä ei ole yhtään. Unenomaiset esineet ovat yli -inhimillisiä ja niistä puuttuu jokin käyttöominaisuus. Ja tietoinen mieli pyrkii konstruoimaan kaikki neljä käyttöominaisuutta. (Esimerkiksi esteettinen voi olla ruma, kaunis tai neutraali. Tai mitä tahansa näiden välistä.) Ääritilanteessa kappaleella on vain olemassaolo, jolloin ihminen mielessään liittää tämän olemassaolon käsitteen itseensä ja rakentaa kohteen käyttöominaisuudet itsensä kautta.

Näiden kautta voidaan rakentaa hienovaraisempia muodonmuutoksia. Harmsin kertomuksissa toistuukin usein erilaisia tapahtumisen tasoja. Otan esimerkkejä novelleista jotka on netissä helposti luettavissa. (En siksi että en jaksaisi selata omaa kirjahyllyäni, vaan siksi että innostuisitte.):
1: Esimerkiksi novellissa "Nuori mies joka hämmästytti vartijan" alkaa kuvauksella jossa vartija kuvittelee ääneen kärpäsen tappamista liimapisaraan. Ja myöhemmin vartija murskaa saman kärpäsen sormissaan. Tässä ideologinen ja sanallinen taso ja konkreettinen taso olivat erilaisia, ja kyseessä oli tämän teon muodonmuutos.
2: Ja tietenkin "Eukko" -novellissa on lause, jossa pelkästään sitä kautta että hän tietää ruumishuoneen vartijan olemassaolon, ihminen rakentaa mielessään funktionaalisen selityksen sille miksi vartija on olemassa. "Miksi te kuvittelette hänen istuvan siellä? Vain yhdestä syystä: vahtiakseen, etteivät vainajat ryömi ympäriinsä." Teleologia, päämääräsyiden etsintä, pulpahtaa kuvioihin kuin itsestään. Vartijalla on novellissa jopa eettinen rooli, kun tämä suojelee ihmisiä niiltä ryömiviltä ja vaarallisilta vainajilta, joiden kanssa pitää aina olla varuillaan.
3: Ja "Kun näen ihmisen" -novellissa on mies jonka toiminnat ovat samat kuin hänen impulssinsa. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen jossa vieraan kuuntelu, joka voi aluksi olla innostavaakin, muuttuu ärsyttäväksi. Jossain on se raja, jossa esimerkiksi ne iänikuiset ja tuhat kertaa kuullut lomamuistot alkavat tympimään. Novellissa henkilön nyrkki heiluu siihen malliin, joka olisi täysin tavallista jos ihmisissä ei olisi eettistä ja toimintaa hillitsevää tasoa.

Tätä kautta voidaan nähdä että Harmsin takana on selkeähkö ja laaja toimintatapa, jonka kautta hän on jäsentänyt maailman. Hän vain on seulonut tavanomaisen ulos, jolloin jäljelle jää epätavanomainen. Ja joskus tämä epätavanomainen pyyhkii lattiaa odotuksillemme ja ajatustavoillemme. Tätä kautta voi kriittinen mieli saavuttaa jopa jotain jota voisi kutsua sanalla "knowledge".

Outo.

Tämä on tämän blogin 1000 kirjoitus. Tähän liittyy perinne pyöreistä luvuista. Joku voi olla pyöreän pöydän ritari, mutta minä olen enemmän pyöreiden lukujen ritari. Niissä on jotain mielivaltaisen mahtipontista. Esimerkkien kautta:
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana

Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.

Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.

Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.

Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.

Kilpailu.

Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.

Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.

Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.

Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.

Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.

Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen: Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.

AntiKristiina

Lars von Trierin elokuva "Antichrist" on tulkittu erittäin naisvastaiseksi elokuvaksi. Kuitenkin tässä kohden mukaan on nostettu erilaisia kääntökeinoja. Tässä on helposti löydettävissä kaksi esimerkkiä:
1: "Olemisen porteilla" -blogissa mainittu tulkinnan kääntäminen. Kyseessä olisi kielto. Hän nostaa esiin esimerkiksi Kafkan "oikeusjuttu" -novellin, jossa henkilö tuomitaan eikä hän ole tietoinen mitä hän on tehnyt, onko hän tehnyt mitään ja mistä häntä syytetään. Tuomio tulee ja oudolta tuntuu. Lukijalle tulee olo siitä että "Paha voittaa". Mikä ei tarkoita sitä että paha tulkittaisiin hyväksi.
2: Kuittisen mukaan elokuvassa käännetään roolit ylösalaisin: "Mies käyttää verbaalista määrittelyn, alaskatsomisen ja lapsen asemaan saattamisen valtaa - nainen taas valitsee suoran fyysisen, ruhjovan ja vangitsevan vallan tien."

Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten en käytä näitä perusteluja kuin esimerkkeinä, mahdollisuuksina. Nimittäin esimerkkeinä siitä, mitä "pinnallinen" ja "syvällinen" voidaan yhdellä tavalla jaotella, kun katsotaan elokuvia. (Käytän tässä yhteydessä lainausmerkkejä tarkoitushakuisesti.)

"Pinnallinen" elokuva ikään kuin toisintaa, se ei yllätä. Tätä ideaa edustavat muun muassa vanhat lännenelokuvat, joissa pahalla länkkärillä oli musta hattu ja hyvällä valkoinen. Roolit olivat selvät ja lopuksi hyvät voittivat. Tätä kautta "syvällinen" elokuva olisi sellainen jossa
1: Hyvällä olisikin musta hattu, joka vertautuu Kuittisen esimerkkiin, jossa naisen ja miehen roolit oli vaihdettu elokuvassa.
2: Tai sitten hyvä länkkäri häviäisi, joka rinnastuisi "kiellon ilmaisuna", jossa "näytetään todellisuus sen negatiivisuudessaan, epätotuudessan." ja "Dialektisen siirron, kiellon, avulla voidaan tämä negatiivinen kuva todellisuudesta osoittaa sisältävän vastakohtansa, sen miten asioiden pitäisi olla." Näin voitaisiin silti tehdä, eikä olisi järkevää väittää että elokuva "murtaa moraalin nurinperin".

Näitä suorasukaisia tulkintoja voidaan kuitenkin tehdä melko helposti. Ja silloin syvällinenkin sanoma saattaa kääntyä ympäri. Tästä voidaan ottaa eräs tietämäni ahkera elokuvien tulkitsija, joka katsoessamme elokuvaa (jonka nimen olen unohtanut), jossa kuvattiin sukellusveneellä sotivia sotilaita käsitelevää elokuvaa, paheksui sitä että sotilaat eivät olleet puhtoisia vaan kiroilivat ja käyttäytyivät asiattomaksi. Myös sukellusveneen suljettu ympäristö sotki miesten mieliä. Elokuva ei ihannoinut raakaa väkivaltaa. Se ei edes kannustanut juopotteluun ja kiroiluun ja seksipuheisiin. Pinnallisella tulkinnalla nämä "merten sankarit" kuitenkin kannustaisivat juuri näihin. Vaikka elokuva ainakin minun mielestäni ei ihannoinut sotilaiden toimia eikä sotaa - toisin kuin jos elokuvassa kansipojat olisivat olleet siloiteltuja ja kannen alla jutelleet sivistyneitä vaikka Hegelistä. Itse asiassa elokuvan "huonosti käyttäytyvät miehet" olivatkin sotaa vastustava voima. Se näytti että se ei ole mitään "ihannetta" jossa "urheat ja hyveelliset sankarit" "puolustavat ja pelastavat". Päin vastoin, elokuvan sanoma oli enemmänkin se, että "sotaa ei selvin päin ja tervein mielin jaksa".

Jos elokuvan sanoman tulkitsi olevan "heittäkää hyvät tavat romukoppaan ja kiroilkaa niin olette kovia", niin tulkinnan syynä on se, että tarinaa osaa katsoa vain normaalin läpi. Silloin käy ikään kuin niin että "hyvän länkkärin musta hattu" tai "pahan länkkärin voitto" ymmärretään vain "pinnallisen" perustuotannon kautta. Tällöin jos elokuvassa on ollut "syvällinen lähestymistapa", tämä katsantokanta estää näkemästä kyseistä elokuvaa muulla tavalla.

Oma kannanottoni näille ihmisille on se, että he menettävät "yksisilmäisyydessään" mahdollisuuden käsitellä mitään muita kuin "pinnallisia" elokuvia. Heidän on siis turha esittää kaipaavansa "syvällistä käsittelyä": Kun he törmäävät siihen he eivät tunnista sitä, joten sen merkitys heille on sama kuin timanttikaulapanta labradorinnoutajalle.

Tämä ei tietenkään välttämättä ole mikään huono asia : Joillekin tarina on niinkuin se kirjoitetaan ja juonenkäänne on sama kuin koko tarina. Ei sitä aina tarvitsekaan mitään syvempiä merkityksiä kaivella.

Mutta elokuvakritiikissä tilanne on toinen. Se on kuin kaupassa: Sitä voi maksaa kassalla osaamatta laskea, eikä yleensä tule väärin takaisin. Mutta siinä vaiheessa kun rupeaa tekemään kannanottoja siitä, toimiiko kassaneiti laskuissaan oikein, on syytä osata laskea.

Vierailumatka Absurdistaniin.

Itse tyypittelen absurdit novellit kahteen luokkaan:
1: Todellisuuspakoiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin yliluonnollisiin ja epänormaaleihin tapahtumiin viitaten. Franz Kafka kirjoitti melko usein juuri tälläisiä novelleja. Esimerkiksi eräässä hänen novellissaan mies muuttuu hyönteiseksi eikä enää voi mennä töihin.
2: Todellisuusläheiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin kulttuuristamme. Esimerkiksi Daniil Harms kirjoitti melko monta tälläistä: Hänen eräässä novellissaan henkilöllä on kauhean tyylittömät housut, ja kaikki reagoivat mutta kukaan ei sano suoraan mitään niistä housuista.

(Tietenkin Harms ja Kafka kirjoittivat molemmanlaisia, realistisia että eskapistisia tarinoita, mutta tämä ei ole tässä nyt tärkeää.)

Kävin nimittäin tänään kaverini Samuli Hemmingin kanssa Helsingissä. Harjoitimme spontaania kuljeskelua ja kävimme muun muassa Kiasmassa ja höpöttelimme parisuhteista ja rahan abstraktista luonteesta, ja mietimme muun muassa siitä pitäisikö nyt ostaa osakkeita kun niiden hinnat ovat matalia, ja suuntakin on joko tuho tai tulevaisuudessa oleva valtavan suuruinen nousu. Olimme tietenkin täydellisiä eksperttejä koska kummallakaan ei ole pääomaa osakkeisiin, emmekä ole kumpikaan sijoittamista muutoinkaan harjoittaneet.

Kävimme myös Helsingin tuomiokirkossa. Tuomiokirkon ovessa oli kyltti jossa pyydettiin hiljaisuutta. Toisin sanoen muistutettiin eettisestä säännöstä, jonka mukaan kirkossa on kohteliasta olla hiljaa. Minäkin otin hatun päästä, vaikka olenkin niin pakana, että kuoltuani minut haudataan polvet pystyssä maahan ja tehdään näin polkupyöräteline. Olimme olleet kirkossa hieman aikaa. Sitten paikalle vain vuosi yllättäen valtava määrä porukkaa. Olimme melko varmoja että jumalanpalvelus alkaa. Olisimme jääneet, koska kumpikaan ei ole kuullut saarnaa aikoihin. Paikalla ei kuitenkaan alkanut jumalanpalvelus, vaan nämä ihmiset kokoontuivat eteen laulamaan ja sitten vain poistuivat tämän jälkeen paikalta.
Toisin sanoen paikassa, jossa heti ovella kehotettaan hiljaisuuteen, tulvahti yht'äkkiä iso lauma ulkopuolisia, jotka pitivät ääntä ja poistuivat tämän jälkeen. Tempaus oli jotain jonka oli miltei voinut olla minusta lähtöisin.