Mockumentarismi ja reagointipakko

Kreationismista on tulossa dokumentti "We Believe In Dinosaurs". Nimeäminen on kiinnostava, sillä kreationistit eivät ole pääasiassa teorioita dinosauruksista. Mutta toisaalta kreationismissa on kova fiksaatio dinosauruksiin. Ja tätä kautta nimi kuvaa oleellisesti ideologiaa juuri sillä tasolla jolla se toimii. Jostain syystä virallinen kuvaus ideologiasta ei pidä sisällään dinosauruksia yhtä paljon kuin se paketti jolla kreationismi kääritään. Ja kun käärepaperin avaa, on sielläkin usein hämmentävä määrä dinosauruutta. (Vaikka Raamatussa niillä onkin hämmentävän pieni osuus kokonaisuudessa ja sivumäärässä.)

On tavallaan hauskaa vilkaista Pauli Ojalan dinoglyfejä joiden perusviesti on siinä, että ihmiset ovat eläneet dinosaurusten kanssa ja tarinat lohikäärmeistä ovat dokumentteja ja silminnäkijäkertomuksia dinosauruksista. Kreationistit ovat pykänneet myös omia nähtävyyksiään joissa kertovat maailmankuvastaan. Ja ne tuppaavat olemaan dinosauruspuistoja. Jos Kent Hovind on "Dr Dino" niin ID -piirien kirjat evolutionismin maailmankuvasta voidaan kuvittaa vihaisilla tyrannosauruksilla. (Dinosaurus on symbolina leimaamassa evolutionisteja julmiksi.) Dokumentissa on kuitenkin otettu keskiöön dinopuistot. Mukana on ainakin Ken Ham, ja jossain määrin hänen Nooan arkki -projektinsa.

Ham on ollut mukana dokumenttiin liittyvissä haastatteluissa. Mutta toisaalta hän on sittemmin tuominnut dokumentin ennen kuin on sitä nähnyt ; Syynä on se, että dokumentissa on haastateltu mm. entisiä kreationisteja. Hamin mielestä dokumentti on tältä pohjalta "mockumentary". (Koska tätä sananvapaus ja eri puolten kuuntelu tarkoittaa niille, jotka siitä kaikista koviten huutavat.) Reagoinnin voimakkuus on jännittävä, koska Ham ei ole edes voinut nähdä kyseistä dokumenttia vielä.

Panda's Thumbissa on tähän liittyen kirjoitus. Ham oli pahastunut kun hänen teoriansa dinosauruksista oli kuvattu väärin. Washington Post oli sanonut että Hamin mielestä dinosaurukset olivat kuolleet tulvassa. Ham on reagoinut tähän voimakkaasti. Hänen mukaansa dinosaurukset olivat arkissa, mutta kuolivat pian tulvan jälkeen. "To most of us, it might not seem to make much of a difference whether he’s claiming dinosaurs died during the mythical flood or immediately after, but to stridently religious creationists like Ham, the Post article might as well have claimed he believes in the world of Harry Potter." Ilmeisesti "dinojen mahtuminen arkkiin" on niin vanha ja kulunut pilkka että siitä irtautuminen on kreationisteille tärkeää. Vaikka suurimmalle osalle ero on hyvin mitätön.

Hamilla on muutenkin ollut sellainen tapa, että hän on usein tarkka medianäkyvyydestään. Hän ilmaisee itseään omien kanaviensa kautta. Mutta toisaalta hänellä on ollut tapana jakaa informaatiota heti asiavirheen edessä. Kommenteissa muistetaankin siitä, miten näin on käynyt aikaisemminkin; "When the media incorrectly reported that tax payer dollars were going towards the building of the ark, he spent an inordinate amount of time explaining exactly how it was being funded and the tax breaks they would receive etc. It just made him look even worse."

Ham on mielestäni tässä hyvin inhimillinen. Kenelläpä ei olisi jonkinasteista kokemusta SIWOTI -syndroomasta - siitä että on korjattava jotain kun joku on väärässä internetissä. Itse olenkin huvittunut siitä miten tätä voidaan käyttää hyväkseen. Esimerkiksi eräs hikipediatoverini on aktivoinut keskustelua ja perusteluyhteyttä ilmastonmuutosdenialistien kanssa siten, että on epäillyt näitä kommunisteiksi. (Koska hän tiedostaa että ilmastonmuutosdenialismi korreloi vahvasti juuri kommunismia vihaavien ideologioiden kanssa.)

Itsekin olen huomannut että parhaita ja systemaattisimpia vastauksia ei saada kysymällä. Kysymällä ihmiset tuottavat lyhyttä kiertelyä, epämääräisyyksiä - tai parhaimmillaan jonkin "ideologisesti korrektin" mallivastauksen joka kuvaa hämmentävän vähän heidän toimintaansa käytännössä. Sen sijaan kun käyttää provokaatiota ja trollausta kuulusteluvälineenä, saa hyvinkin osuvaa kuvausta siitä miten ihmisen maailmankuva oikeasti jäsentyy.

Kredibiliteetin rakentamisesta ; Kompetenssilla, ja välillä sitten ei.

Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä jotka "melko lailla pyörivät maineella". Tämän vuoksi epäonnistuminen on, paitsi isku perfektionismia ja laatua vastaan, usein myös sosiaalisesti noloa. ; Epäonnistuminen tuottaa häpeää ja vähentää arvostusta ja luotettavuutta. Asiaa voi pahentaa lähinnä tuomalla asiaa julki, ja esimerkiksi lehdistö joka riepottelee jotakuta julkkista demonstroi miten asian tietoon tuleminen helposti pahentaa tilannetta.

Paitsi, että usein nimenomaan näin ei käy. Silloin kun kysymys ei ole julkisuuden henkilöstä, ja joskus jopa silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö, asioiden ilmitulo haittaa luotettavuutta lähinnä jos sitä on yritetty pitää salaisuutena. Modernina aikana ihmisillä on hieman erikoinen suhtautuminen sosiaalipornoon ; Yritä kertoa jotain ja moni kokee sen tylsänä tuputtamisena ja oman tavallisuuden korostamisena joka voidaan ohittaa. Mutta jos yrität pitää jotain salassa, se on luonnollisesti hirvittävän kiinnostavaa strategista tietoa.

Itselläni on ollut raivostuttava tapa jopa rypeä omissa virheissäni ja ihmiset pitävät tätä "jonkinlaisena rehellisyytenä". Ja tässä sitä käsitellään samoin kuin yritysmaailman läpinäkyvyyttä (transparency). Ja tässä tilanteessa avoimuus lisää luotettavuuttasi. Kun kerrot virheistä, kredibiliteettisi jopa kasvaa. Ja ennen kaikkea se tarjoaa hyvin kestävää luottamusta.

Ja olennaista on että kun kredibiliteetti kasvaa jo virheistä kertoessa, niin jos sitten myöhemmin tekee virheitä siihen suhtaudutaan jopa enemmän siten että asiasta olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Kenties siis käy jopa niin että jos asioita yrittäisi peitellä, niin ihmiset katsoisivat että mitäköhän se tällä kertaa peittelee. Jopa onnistumisissa olisi tällöin epäilyksen häivä.) Eli luotettavuus, ja nimenomaan virhekestävä luotettavuus syntyy vuotamalla tietoja jotka lakkaavat joka tapauksessa kiinnostamasta ihmisiä heti kun se on avointa tietoa.

Ja virheenkestoa tarvitaan, ainakin niin kauan kun ollaan kokeilemassa erilaisia asioita, yrittämässä kehittää, korjata tai muuttaa olemassaolevaa. Tai jos yrittää innovoida jotain uutta. Tai jos on ihminen. Käytännössä luottamusta voi hankkia pelkällä vakaalla kompetenssilla, mutta tosiasiassa kätevintä, ainakin minunlaiselle ihmiselle, on nimenomaan korostaa sitä että tosiasiassa sitä voi selvitä varsin mitättömin vahingoin lähes virheestä kuin virheestä. (Tai törkeästä retoriikasta, joka ei minusta ole useinkaan virhe.)

Sitä on jopa sanottu että ihminen saa asioita anteeksi muutamalla strategialla. (1) Olemalla rehellinen ja läpinäkyvä, (2) pyytämällä anteeksi ja olemalla itse armelias, joustava ja hyveellinen muille (3) tarjoamalla kompensaatiota toisen menestyksestä. (+) Ja koska persoonani on armoton, enkä kehtaa pyytää anteeksi kun itselleni asia on lähes mahdottomuus, ja koska en ole kovin varakas voidakseni tarjota mitään kunnollista korvausta vahingoistani, on selvää että minun on ikään kuin välttämättömyydenkin pakottamana oltava sitten rehellinen ja läpinäkyvä.

Tämä johtunee siitä, että avoimuus liitetään itsekritiikkikykyyn. Ja kenties sen vuoksi meidän on helppoa sortua SIWOTI -syndroomaan, jossa naureskellaan tyhmille ihmisille. (Ja tästä on jopa eiskeptikoille sopivia versioita.) Nämä ovat äärimmäisen usein nimenomaan avoimia ja rehellisiä, ja jopa periaatteessa hyveellisiä ihmisiä, mutta itsekritiikin puute tekee heistä jotenkin jotain jolle on oikein - tai ainakin hauskaa - naureskella sellaisella tavalla jossa kredibiliteetti nimenomaan romahtaa.

Maailmassa on luomia

Alati tieteellinen "suomi24" -foorumi viittasi ajatukseen jossa ateismi ja agnostismi olisivat liudentuneet toisiinsa. Ja että siksi klassisesta ateismin määritelmästä tulisi luopua. "Ulkomailla edelleenkin ollaan pitäydytty ateismin määritelmässä että ateisti on ihminen joka ei usko jumaliin koska uskoo että jumalia ei ole olemassa! Kaikki johtavat filosofit ja jopa muutama uusateistikin on samalla kannalla. (Ihmekköhän se koska kaikissa filosofian ja uskonnonfilosofian oppikirjoissa ateisti määritellään henkilöksi joka ei usko että jumalia on olemassa.) Tämä uusi agnostismin ja ateismin fuusioituminen on vain uusateismin luoma netti-ilmiö sekä ilmiö populaarisella tasolla. Mutta ei akateemisella."

Näkisin, että syynä on se, että
1: Uusateismin jumalaperustelun ytimessä on todennäköisyys. Se ei sano että Jumalaa ei ole, vaan että Jumala on tieteelliseltä kannalta epätodennäköinen ja varsin selitysvoimaton teoria.
2: Lisäksi hyvin usea korostaa että on uskonnoton. Tähän kategoriaan kuuluu sekä agnostismi että ateismi.
3: Igteismi on myös suosiossa. Ja siinä Jumalakysymys ei kiinnosta. Se on kanta agnostismin ja ateismin väliltä.

Uskovaista tämänlainen ärsyttää. Heille agnostismin käsite voi olla jopa turha, koska heille ytimessä on kuuliaisuus Jumalalle. Ja agnostismiin harvemmin kuuluu tämä osio. Voidaankin jopa sanoa että uskovaisten maailmankuvassa on tarve hieman toisenlaiselle jaottelulle. Sen sijaan että määriteltäisiin mikä on (a) teisti, mikä on (b) agnostikko ja mikä on (c) ateisti, lähdetäänkin siitä että on (1) oikeaoppinen, kuka (2) kerettiläinen ja kuka (3) jumalaton.

Etenkin igteismin sävyt tuntuvat ärsyttävän. Agnostismin uudelleennimeämiselle halutaan pontta jotta ateistit eivät voisi vain ujuttautua siihen että teistien olisi tehtävä jumalatodistukset. "Sillä tavalla saamme nämä palstan kierot uusateistit pois koloistansa ja viimein perustelemaan sitä että miksi he uskovat ettei ole olemassa minkäänlaista jumalaa."

Näkisin, että syvin ongelma ateismissa onkin siinä että se on määritelty kahden näkemyksen kautta. Ateismi nähdään samanaikaisesti (a) jumalauskon puutteena ja (b) rationaalisuuskäsityksenä Jumalan olemassaolosta. Usein ihmisillä nämä asiat kulkevat käsi kädessä.

Mutta tosiasiassa sekä usko, agnostismi että ateismi pitävät sisällään vakaumuksen, uskontoinstituution ja tietoteoreettisen suhtautumisen. Ja yleisesti ottaen onkin niin että ateismia ja teismiä sitoo yhteen laajempi kimppu. Agnostismi taas ei ole näiden puoliväli.

Arkikielessä teismi ja ateismi määrittävät ihmisen suhdetta jumaluskoon ja agnostismi nähdään epätietona uskoon. Kuitenkin tosiasiassa agnostismi useimmiten määrittelee ihmisen suhteen jumalasta saatavaan tietoon. Se on eri asia kuin teismin ja ateismin puoliväli.
1: Esimerkiksi itse olen uskonnoton (en liity instituutioon ja dogmaan ja kuuliaisuusperinteeseen), jumalavakaumukseton (minulla ei ole minkäänlaista uskonelämää, en siis heilu emotionaalisesti uskonhaluamisen kanssa) ja agnostikko (tietoteoreettisesti Jumalan olemassaolo on minulle mysteeri). Jos ateismi määritetään tietoteoreettisesti, silloin en ole ateisti. Jos ateismi määritetään uskonvakaumuksen kautta, olen paatunutta paatuneempi ateisti.
2: Tässä määrittein on selvää, että ateismi ei ole uskonto, koska siitä puuttuu instituutio. Eikä se ole uskontoa siinäkään mielessä, että siinä oltaisiin jumalauskoisia. Ateismi on korkeintaan tietoteoreettinen suhtautuminen Jumalaan ja tässä mielessä se on enemmän ideologia, jos sitäkään.

Itse asiassa myös teismi on vastaavalla tavalla mutkikas.
1: Jos esimerkiksi otamme esille deismin, voimme huomata että tämän jälkeen meillä on käsissämme "filosofien Jumala" jolla ei yleensä ole mitään uskontoa ja johon ei liity mainittavaa uskonnollista aktiivisuuttakaan koska deismissä Jumala on alkusyy joka ei puutu tapahtumien kulkuun. Moni uskovainen kokee deismin Phillip Johnsonin tapaan "hengettömänä alkusyynä" joka on kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan".
2: Toisaalta tapauskovaisilla voi olla vahva sidos siihen että Jumala on olemassa, ja jotka "uskovat omalla tavallaan" ja jotka ovat myös uskontoinstituution jäseniä jotka harrastavat rituaaleja. Mutta joilta puuttuu se uskon emotionaalinen puoli. Heitä on paljon ja heille tunteilevampien uskovaisten toiminta voi näyttää suoranaiselta hihhuloinnilta.
3: Monille hengellisyyttä korostaville uskovaisille Jumala taas on tietoteoreettisesti mysteeri. Heillä on sitten "vain se vakaumus". Osa heistä kuuluu instituutioon, ja osa irrottautuu tämänlaisesta koska se ei ole heistä tarpeeksi hengellistä.

Lisäksi on hyvä huomata Kahnemanin opit. Se, että kaikilla ihmisillä on käytössään kaksi kognitiivista järjestelmää. On intuitiivinen ja nopea systeemi yksi joka tuottaa tiettyjä tuloksia ja sitten se hidas ja hyviä tuloksia tuottava systeemi kaksi. Nämä ovat usein ristiriidassa. Esimerkiksi skeptikko joka ei usko kummituksiin voi kummitustalossa säikähtää ja ajatus kummituksista iskee mieleen. Tarkemmalla miettimisellä hän ei pidä tätä järkevänä. Yleensä maailmankuvassa arvostetaan jäsentyneisyyttä ja harkittuja mielipiteitä, joten aito skeptikkokin voi säikähtää kummituksia vaikka ei uskokaan niihin. (Se on vain tunteilua ja primitiivireaktiota tai sitten dogmaattisuuden puutetta, riippuen keneltä kysytään) Tällä on relevanssia sillä intuitiomme hakee teleologisia vastauksia ja ateistien tavat vastata vihjaavat että heidän nopea systeemi ykkösensä tuottaa intentionaalis-teleologisia selityksiä evolutiivisesti validimpien funktionaalis-teleologisten selitysten sijasta.
1: Minun pikaintuitioni on että uskovaiset ihmiset ovat ärsyttäviä jotka esittävät haasteita joihin on ikään kuin pakko vastata koska SIWOTI -syndrooma. Minun pitkäaikaisempi miettimis-jäsentämiseni taas tuppaa tuottamaan lopputuloksen siitä, että eteeni tyrkätyissä jumalatodistuksissa on puutteita joka tarkoittaa, että he ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat juuri haaskanneet aikaani omien epäonnistumistensa tarkkailuun.
2: Koska minulla ei ole emootioita Jumalaan ja instituutio on lähinnä tylsistyttävää ajanhaaskausta, kenties tärkein suhteeni koko uskontoilmiöön onkin mitattavissa suhteessani uskovaisiin ihmisiin. Tässä tilanteessa tarvitsenen jonkin erityisen määritelmän ihmiselle jolla ei ole kiinnostusta, rakkautta tahi vihaa Jumalaa kohtaan, joka suhtautuu uskontoinstituutioon pragmaattisesti jonain johon voisi kuulua jos se ajaisi niitä asioita joita itse ajaa - aivan sama millä arvoilla koska suhde on pragmaattinen - ja joka suhtautuu uskovaisiin ihmisiin parhaimmillaan viileästi ja pahimmillaan hostiilisti - riippuen tietysti siitä miten uskovainen reagoi, toimii, käyttäytyy tai tappouhkailee. 

Kenties vikana ei olekaan ateismin ja teismin ja agnostismin määritelmät. Vaan siinä että ilmiöitä niputetaan liikaa ja vaaditaan siistejä klimppejä. Uskonnossa ja muissa vakaumusasioissa taas harvoin on mitään siistiä. (Sanan "siisti" missään määritteissä.)

Loppumaton luonnonvara

Internetissä erilaiset pseudotieteelliset väitteet, crankit ja hörhöt mellastelevat. Tämä kuuluu asiaan eikä se tule loppumaan. Tätä on sanottu "loppumattomaksi luonnonvaraksi". Tämä aiheuttaa kenties merkittävimmän ongelman skeptiselle elämäntavalle. Kysymys on sekä älyllinen (hyvän debatin hakeminen), että elämänfilosofinen (mitä on mielekäs skeptikon elämä) että eettinen (miten toimien skeptikko voi olla rakentava ja miten onkin sitten destruktiivinen).

Klassinen mielikuva aktiiviskeptikosta heijastuu nimenomaan "SIWOTI -syndroomaan". Eli siihen että kuluteaan aikaa siihen että joku, aivan kuka tahansa, on väärässä internetissä. Tällöin ideana ei ole julistaa omaa näkemystä vaan enemmänkin debatoida ja korjata muiden virheitä. Tämä ei tietysti ole rakentavaa koska (a) tämä ei johda yleensä mielipiteiden muttumiseen tai korjautumiseen puolin tai toisin (b) joku on aina väärässä internetissä.

Nämä kaksi kohtaa johtavat turhautumiseen ja itsensä väsyttämiseen. Skeptikko joutuu siis aina priorisoimaan toimintaansa jotenkin. Osa valitsee "pahimmat hullut" ja osa taas keskittyy "pelastettavissa oleviin". Ja osa valitsee kohteen vaikkapa aiheen tai vaikeustason mukaan. Skeptikon on käytännössä priorisoitava.
1: Itselläni on tässä kolme kriteeriä. (a) Reagointini kohde on jotenkin aivan erityisen keskinkertainen, eli hyvä esimerkki jostain laajemmasta ilmiöstä. (b) Reagointini kohde esittää argumentin johon minulla on kenties aikaisempia vastauksia mutta myös jotain mitä en ole - sillä hetkellä ainakaan muistaakseni -  missään sanonut. (c) Reagointini kohde esittää jotain perusajattelutavaltaan aivan uutta mihin en ole ennen törmännyt, siis olettaen että tämänlaisia jossain on, edellisestä tämän kokemisesta on rehellisesti sanoen jo vuosia. Yksityiskohdat muuttuvat, mutta perusvirheajattelu on yllättävissä määrin kohtaa a.

Tähän liittyen skeptikon on hyvä muistaa "Totaalista Sotaa!" -sivun maininta asenteesta : "Edes näkevä kana ei löydä jyvää sieltä missä se ei ole. Tolkun hakeminen voi olla turhauttavaa puuhaa, jos varsinainen substanssi puuttuu kokonaan. Sepon ja Klasun puuhat pitää ottaa ihan sellaisinaan, au naturel. Asioiden pitää antaa virrata ylitseen ja itse säilyttää luotaamaton tyyneytensä kuin mikäkin zen-munkki. Kun vastaanottaja on täysin clear, alkaa asioita tapahtua. Kaikki on totta ja kaikki liittyy kaikkeen." Tämä asenne nähdäkseni lopettaa "SIWOTI -syndrooman" ja tilanteesta.

Mutta mukana on olemassa vakavampikin ongelma. Se liittyy mielenterveyspuoleen. "Cultural Psychology" -sivuston kautta nimittäin otetaan kantaa salaliittoteorioihin ; Se, mitä psykologia näyttää on valitettavasti se, että usein salaliittoteoriat ovat vääntyneen mielen tulosta ; "I have seen - without an in-depth investigation -resembles faith, which is an impulse to believe, and confirmation bias to that faith, which is the compulsion to see evidence where there is non or to give it strength where it is weak - pareidolia. The fact of the matter is I am being polite when I describe conspiracy theorists as having “faith” because what I really mean by faith when it comes to conspiracy theorists is paranoid delusion." Suomessakin eräs melko kuuluisan salaliittosivuston pitäjä on mielisairaalahoidossa ja tämä hoitaminen esiintyy blogissa yhtenä todisteena tästä salaliiton olemassaolosta, koska eihän sitä muuten toisinajattelijaa näin kohdeltaisi. Tämä vastaa tietysti mielikuvaa. Useimmiten salaliittoteoreetikot eivät kuitenkaan ole suoranaisesti "hulluja", mutta vääntymisestä on ehdottomasti oikein puhua. "Most psychiatrists would label obsession with conspiracy theories and a strong belief in their ill standards of evidence as paranoid schizophrenia. I will not take it as far as the psychiatrists and label conspiracy theorists so broadly, so specifically; however, it is fair to classify them as characterized by cognitive deficits."

Tämä johtaa toiseen asiaan. Skeptikko joutuu väistämättä tätä kautta tekemään jotain aivan muuta kuin ad hominem -argumentin jossa hän moittii vastustajiaan vaikkapa "pöpiläjengiksi". Hän joutuu oikeasti ottamaan kantaa siihen kysymykseen onko ylipäätään eettistä iskeä mielenterveydellisesti horjuviin. ; Ei oikeasti ole kovin sairasta ajatella sitä, että onko omalla mukaantulolla seurauksena vaikkapa oman terveyden vaarantaminen (koska toinen puoli voi olla väkivaltainen) tai sitten keskustelukumppanin itsemurha (maailmankuvan järkkyminen on suuri asia, ja ihmiset voivat olla itsetuhoisia.) Tilanteet tuntuvat ikäviltä jälkeenpäin, joten on hyvä hieman varmistella että niitä ei tulisi eteen.

Skeptikko joutuu siis "motivointikysymyksen" (miksi vaivautua ja keihin keskittyä) lisäksi ongelma siitä että miksi ja millä ehdoin skeptikon touhut ovat ylipäätään eettisesti perusteltuja. Se, että päätyy lopulta siihen että skeptisyys on sallittua on mahdollista, mutta tähän on hyvä olla reflektoitu jonkinlainen vastaus.

Itse näen että mikään "Niuvanniemi" ei voi olla argumentti sen puolesta, että henkilön kanssa ei kinattaisi tai voisi debatoida ; Nähdäkseni jos keskustelu on asiakeskeistä, ei puhuta ihmisistä vaan asiasta. Silloin on nähdäkseni eettisesti perustella keskustella vaikka pahimmankin skitsofreenisen pöpilätyypin kanssa. Sillä tämä on nimenomaan heidän ottamistaan vakavasti. Nähdäkseni on peräti kunniatonta olla ottamatta ihmisten näkemyksiä ja argumentteja vakavasti ja ohittaa ne suoralta kädeltä vain sen vuoksi että niiden sanoja on jonkinlainen.

Sen sijaan "trollaaminen" on jokin johon näen hyväksi vetää tarkemmat rajat. Sillä trollaamisen kohdalla kysymys on tavallaan siitä että by definition tunnustaa että asiasta ei voida keskustella ja tämän jälkeen jäljelle jää vain parodian, ironian ja ivailun tarjoamat keinovalikoimat. Trollaaminen on aina ihmiseen kohdistuvaa. Siksi on hyvä miettiä kehen sen kohdistaa.
1: Näkisin että esimerkiksi em. salaliittosivusto on sellainen että sen puolelle ei ole välttämättä asiallista vetää debattia koska keskustelu ja erimieltä oleminen on rakentunut sellaiseen kontekstiin että mitään vuoropuhelua ei ole mahdollista tehdä. Sitä tietää jo lähtiessään että keskustelu vääntyy pakosti jonkinlaiseen trollaamiseen. Siksi on parempi vaieta, koska puhuminen on mahdotonta. On turhaa hämmentää sairasta mieltä turhan takia (etenkään kun ei voi olla aivan varma omasta tai keskustleukumppanin omasta turvallisuudesta sen jälkeen mitä käy jos hämmentynyttä mieltä hämmennetään ja maailmankuva romautetaan.)
2: Toisaalta taas esimerkiksi Jouko Piho on näyttänyt että vaikka hänellä on ylitsevuotavasti arjen ylittäviä omintakeisia tulevaisuusprofetioita ja niiden lisäksi kenties joitain hyvin tiukkoja ja ilkeämielisenä nähtäviä syytöksiä vaikkapa "generational satanistien" lapsensurmista, hän on kuitenkin pääasiallisesti leppoisa mies. Esimerkiksi hänen seikkailunsa Punksivustolla ovat näyttäneet että hän voi olla aivan vieraassa paikassa ja ymmärtämättä lainkaan ympäröivää alakulttuuria, mutta hän on kuitenkin suhtautunut näihin syntisinä ja pahatapaisina taatusti pitämiinsä ihmisiin varsin hyvällä huumorilla ja asenteella. Jouko Pihoa on siksi asiallista trollata, kohtuudella, koska tietää että mies kestää sen ja kykenee myös puolustamaan itseään.

Toki sitten on oma lukunsa ne tilanteet joissa toinen valitsee sinut kohteeksi. Nähdäkseni niille ei voi tehdä juurikaan mitään. Paitsi hieman debatoida takaisin (jos sen näkee mahdolliseksi) tai sensuroida sanomat (jos ei näe). Tällöin vastuu ei enää kuitenkaan enää ole yhtä kovasti skeptikolla vaan vastuuta siirtyy ainakin jonkin verran sille "kuulijalle"/"tulijalle". Mitäs läksit, nii-hii-hii!. (Kikkeliskokkelis vaan!)

Miten "kohtelias ateismi" otetaan vastaan?

Usein korostetaan sitä, että ateisteja kohdellaan kovalla kädellä koska he ovat "militantteja". Tässä korostetaan sitä, että kohtelias ateismi otettaisiin hyvin vastaan ja että se kuuluisi osaksi kulttuurista monimuotoisuutta. Asia on tietysti vaikeampi, koska uskontoon liittyy voimakkaita tunteita. On helppoa olla häijy ja sävystä tulee helposti "taikauskoinen vs. moraaliton eläin" -huutokenttä.

Esimerkiksi Hermant Mehta on nostanut esiin ateismin tunnustamiseen liittyviä vaikeuksia ; Hänestä tilanne on perhepiirissä vaikea, ja että aivan liian usein saa kuulla siitä että siinä missä uskovaisten muutoskertomukset ovat sitä miten heidän elämänsä on muuttunut paremmaksi, on ateistejen muutostarinat aivan liian helposti tarinoita siitä miten heidän elämänsä on muuttunut huonommaksi. Eikä siinä mitään, mutta kun kokonaisuus osoittaa sormea muualle kuin maailmankatsomukseen itseensä ; "In the letters I receive that deal with "coming out," usually the atheist is alone in a religious family, and must delicately weigh the possible consequences. These can include the possibility of shunning, abuse, loss of financial support, or even being kicked out of the home. Often he or she is also concerned about reducing the anxiety or hurt feelings that family members might suffer, not just the difficulties he or she might face." Mehta tosin korostaa yleistä kohteliaisuutta. Ateistin täytyisi osata varautua tähän ja olla siksi entistäkin kohteliaampi.

Ja jos kysymys on perhepiiristä ja omasta sosiaalisesta lähipiiristä, tämä on luultavasti aivan oikea vaihtoehto. Sen sijaan ajatus siitä että olisi "kohtelias ateisti" julkisesti "laajemmalle piirille" on huono ja suosittelen itsemurhaa tylsällä voiveitsellä ennemmin kuin tämälaisen vaihtoehdon vakavasti ottamista ; Sallikaa minun demonstroida provokatiivista lausuntoani.

Tämä mielessäni olin huvittunut, kun katsoin minkälaisia kommentteja vyöryi Daniel Radcliffen kommenttiin "I'm an atheist, but I'm very relaxed about it. I don't preach my atheism, but I have huge respect to people like Richard Dawkins who do. Anything he does on television, I will watch." Radcliffe edustaa siis kantaa jossa hän itse ei saarnaa mutta antaa muiden saarnata. Mielipide vertautuu suoraan uskovaiseen, joka selittää että ei itse saarnaa, mutta että kykenee kunnioittamaan uskovaisia joilla on niin kova vakaumus että näkevät tärkeäksi sitä että kertovat uskonnostaan muille. Tämänlaista ei vielä pidettäisi militanttina uskovaisuutena. ~ Kommentti sai kuitenkin omituisen vastaanoton. Lievimmillään omituisuudet olivat lausuntoja kuten "i dont preach either .. but all i can say is poor bastard, God loves the ignoent people to, hopefully a little faith comes in you someday." joissa on omituinen "en haluaisi loukata mutta loukkaan sitten heti perään" -henki. Osa kommentoi näkemyksen ilmituontia henkilökohtaisella surunilmaisulla kuten "Very Sad.." ja osa sääli lausuntoa muutoin tavalla jossa ilmaisivat surua ja sitä että ateisti ei vaan ollut ymmärtänyt perustosiasioita maailmasta ; "Daniel Radcliffe just hasn't realized it yet .... all his talents were given to him by God. God doesn't us to waste out talents. He said some of us will be healers, or teachers etc. We all have the power to become whatever we want to be. Daniel is using all the talents he was given. He will be thankful one day and realize that he didn't do it on his own. God's spirit and love within was with him all the way..." ja osa uskovaisista vastusti sitä että näkemysvapaus edes koskisi ateismia koska "Atheism aint a belief, its rather being lazy to beleive and practice your religious rituals." Ja tämänlaisia näkemyksiä puolustettiin suoraan viittaamalla sillä että tuonkaltaiset hyökkäykset eivät ole minkäänlaista militanttia uskovaisuutta koska (täsmälleen sama henkilö joka lausui ateismin mielipiteenä esitti että) "No one forced anyone to beleive, we are discussing the existance of God and athiesm. After all no one is bounded to follow. It all comes with conviction."

Tämä ei toki esitä tiukinta linjaa keskusteluista, mutta halusinkin näyttää minkälaista kohtelua "kohtelias ateismi" saa lievimmillään. Toki edes tämä lievempi linja ei edusta valtaosaa uskovaisten kantaa ; Suurin osa heistä on yksinkertaisesti riittävän älykäs ollakseen sanomatta tuollaisessa tilanteessa yhtään mitään. Ongelmana onkin nimenomaan se, että jos olet "kohtelias ateisti" joka missään muodossa yhtään missään koskaan ilmaisee mielipiteensä ja esimerkiksi jättää yhdenkään sosiaalisen uskonnollisen rituaalin osallistumatta vakaumukseensa viitaten, kommentit ovat tämänkaltaisia. ~ Ateisti kohtaa uskovaisuuden tälläisessä tilanteessa vain häijyytenä tai hiljaisuutena. Vastustus taas pakottaa itsesuojelullisiin reaktioihin. Sitten ihmetellään miten ateisti on "häijy".

Omakohtaisen kokemukseni kautta uskallankin kertoa että silloin kun olin itse ateisti, ei ateismi vielä ollut millään tavalla "muodikasta". Edustin myös äärimmäisen diplomaattista linjaa. Minulla oli sellainen käsitys, että uskovaiset olisivat sen verran leppoisaa sakkia, että osaisivat keskustella erimielisyyksistäkin asiallisesti. Moni uskovainen kehuikin "debattihenkeäni". Valitettavasti opin että "kohtelias ateismi" on myös ahdistavin mahdollinen elämäntapavalinta. Ei siksi että valtaosa uskovaisista ei olisi arvostanut. Vaan siinä että tämä valinta johtaa ongelmiin jotka ovat sellaisia että yksikään leppoisa uskovainen tai vastaava missään ikinä ei puolusta sinua vaikka mitä tapahtuisi.

Sillä mitä tarkoittaa "kohtelias ateismi" uskovaisten parissa? Hyvin useassa fundamentalistisessa suuntauksessa ateismi määritellään jumalavihaksi. Sainkin siksi jopa kuulla että "Minulle on kerrottu että sinunlaisiasi ei ole olemassakaan." Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä että ateismikonsepti olisi määritelty uudestaan. Se tarkoitti sitä, että en muka ollutkaan "kunnolla ateisti" ollenkaan. Tämän vuoksi kohteliaisuus tulkitaan siten, että kohtelias ateisti kärsii itse asiassa hervottomasta jumalannälästä ja pyörii vain tämän vuoksi aiheen parissa. Eikä esimerkiksi siksi että se on hupaisaa ajankulua tai luulisi että uskovaisuuden suvaitsevaisuuspuhe olisi totta ja aihe olisi leppoisampi juttelunaihe kuin moni muu. Tämä tulkinta johtaa siihen että ihmiset pyrkivät lähestymään mahdollisimman henkilökohtaisesti.

Asioista ei keskustella julkisesti, vaan yksityisviesteillä ja sähköposteilla. Niissä aivan ventovieras käyttää tuttavallista kieltä joka on tavallisesti varattu lähimmille perheenjäsenille. Niissä pengotaan henkilökohtaisuuksia. Utelua oikeutetaan kiinnostuksella. Näillä viesteillä on vielä yleensä sellainen tavoite että niillä saataisiin "kohtelias ateisti" vielä tiiviimmin mukaan henkilökohtaisuuteen. Tämä tarkoittaa lievimmillään kasvokkain kohtaamista, pahimmillaan sitä että yritetään maanitella uskovaisten keskuuteen ilman että on omien aatetoverien antamaa vertaistukea. Pahimmillaan halutaan kotiin asti.

Lisäksi yksityisemmässä maailmassa nousee esiin uusi "äärimmäisyyksien kirjo". Foorumien tekstit ovat kenties keskivertouskovaisten lausuntoihin verrattuna omituisia ja tiukkoja. Mutta jos katsotaan mitä yksityisviestien maailmassa tapahtuu, eletään aivan toisenlaisissa ulottuvuuksissa, jonka rinnalla kapisinkin foorumi näyttää yleensä tavanomaisuuden kehdolta. ; Yksityisviestimaailmassa on mahdollista käyttää kovimpia herjoja, sellaisia jotka voi sitten julkiseksi tultuaan kiistää suorasanaisesti koskaan sanoneensa. Myös toinen puoli, juuri se intiimiyden kaikki rajat murskaamaan yrittävä rakkauspommitus, on yksityisviesteissä tunkeilevimmillaan. ~ Ja "kohteliaan ateistin" ongelmana on se, että yksi "ei" ei riitä. Julistajat ovat sinnikkäitä (kärsivällisiä, sanovat itsestään) ja jatkavat yleensä vielä useammankin ein jälkeen. Ja yhden ajaminen ei suinkaan lopeta tilannetta koska yleensä nämä tyypit tulevat joukolla. Ja peräti sillä tavalla että pettymys yhden kanssa tulkitaan siten että tarvitaan joku toinen julistaja jonka kanssa "kemiat sitten pelaisi paremmin". Eli jos yhdestä päästään eroon, hän luultavasti hankkii toisen tilalle.

Toki tämänlaiselle käyttäytymiselle on helppo löytää puolustuspuheita ja lieventäviä asianhaaroja. Rehellisesti häijyys oli "anomaalista", eli pääsääntöisesti yhteysyrityksiä kuvaa pikemminkin hyvässä tarkoituksessa tehty liika innostuminen. Ja vihastumisissakin oli takana rehellinen pettymys, kun odotukset ja toiveet eivät toteutuneetkaan. Ilkeys ei siksi ole se oikea sana joka kuvaa sitä käyttäytymistä jota "kohtelias ateisti" kohtaa. Mutta ydinopetuksena olikin se, että hyvä tarkoitus on "totta mutta irrelevanttia". ; Relevanttia on sijaan se, että "kohtelias ateismi" on jotain joka vastustus-rakastetaan mahdottomaksi nimenomaan uskovaisten puolelta. Tämän jälkeen on rehellisesti sanoen aivan turhaa itkeä sitä että ateistit ovat "militantteja". Nähdäkseni ongelmana on nimenomaan se, että tämänlaista kannanottoa uskalletaan ylipäätään harjoittaa juuri siksi että mitään häijyyttä ei monesti edes tapahdu;
1: Häijyys uskovaisten puheissa määrittyy pohjimmiltaan ja käytännössä jo sellaiseksi mitä uskovaiset saavat tehdä ilman minkäänlaista vastareaktiota. Eli sitä että kertoo omasta näkemyksestä ääneen. Ateisti kohtaa kovan syytöksen typeryydestä ja vastavasta jo tässä vaiheessa. Saati että puhuttaisiin siitä tilanteesta joka poikkeuksetta sallitaan myös normaaliuskovaisille. Eli sitä että vastapuolta näkemykseltään typeryydeksi, harkitsemattomuudeksi, valheelliseksi, tieteenvastaiseksi. Tai sitä että kertoo että toisen näkemyksestä kertominen on jonkinlaista invasiivista pahuutta. Tähän asti meneminen johtaa siihen että uskovainen on "ihastuttavan vakavissaan ja näkee arvokkaana asiat" kun taas ateisti on yksinkertaisesti "militantti". Ateisti joka puolustaa itseään ja kantaansa on jostain syystä määrittynyt "pahaksi ja militantiksi".
2: Monesti tämänlaisista sekä uskovaisten että ateistejen puolella on kuitenkin enemmänkin siitä että eri näkemys koetaan loukkaavana. On tavallaan valittava "muodon ja substanssin" välillä. Valtaosa uskovaisten ja ateistejen välisestä kiistasta molemmin puolin johtuukin siitä, että kohteliaisuusperiaate joutuu joustamaan jos kinastellaan maailmankuvien totuusarvoista. (Loput näyttävät tulevan siitä että moni uskovainen on denialisti eikä ymmärrä mitä tiede tai argumentaatio tarkoittavat, joita ajaa argumenttien sijasta maailmankuvan oikeaksi osoittaminen. Ja uusateisteista löytyy useita pseudoskeptikoita joilla on sama ongelma.)

Rehellisesti sanoen uskonkin että nykyateismia vastustetaan siksi että se ei ole riittävän militanttia. Itselläni on kokemuksen opettama nyrkkisääntö joka sanoo sen, että keskimääräinen uskonnosta innostunut ja soveliaisuuden rajat ylittävä uskovainen tyyntyy vasta kun saa kolminkertaisen määrän samanlaista mitä itse tarjoaa. Eli uskovaiselle palautetaan hänen oma militanttiutensa pahempana. Kohteliaampi puhetapa johtaa edellämainitsemaani katastrofielämään. Samantasoinen puhetapa lähinnä innostaa. Kaksinkertainen nostaa volyymiä. Nelinkertaisena taas nousee aivan syystä puheet siitä että olet "frenzyävä psykopaatti". Paras tulos saadaan siksi kolminkertaisella häijyydellä. Tämä "militanttiustaso" tekee sen minkä haluaa. Eli saa rauhan julistukselta. (Valitettavasti erittäin monet ihmiset sekoittavat Jumalasta argumentoimisen ja julistamisen toisiinsa, puhuvat ensimmäisetä kun selvästi tekevät jälkimmäistä.)

---

Minulla on yksinkertainen kommentti joka ikiselle ihmiselle joka valittaa ateistien invasiivisuudesta tai häijyydestä. "Siivotkaa oma pesänne ensin". "Wappuhaasteeni" on yksinkertaisesti sen verran tyhjä, että näyttää siltä että jokainen joka vaatii ateisteja siivoamaan militanttiuttaan vaativat muita tekemään sellaista mihin itse eivät ole valmiita. (Koska muutoin sieltä löytyisi heidän omia uskovaisten suunsiivoamista vaativia ja ateisteja puolustavia kommentteja.) En pyydä että ihmiset ottaisivat tämän huomioon ennen kuin valittavat. Sillä tämä ei ole pyyntö. Tämä on vaatimus. Koska uskon että tämän vaatimuksen ohittajan ongelmana on se, että pitää uusateismia militanttina siksi että hänen militantin käsitteensä on epäkelpo, varmistan hyvyydessäni hänelle omakohtaisesti ja omin käsin-suineni sellaisen arvokkaan oppimiskokemuksen joka valottaa erittäin terävästi militanttiutta. Luottamuksenani on se, että hairahdukseen korjaamisen ja osoittamiseni jälkeen ei enää ole oikein mahdollisuutta saman virheen uusiutumiseen. (Ja pettymystapauksissa olen kärsivällinen opettaja ja yritän uudestaan.)

Kompetenssi

Eräs huvittava piirre, mihin törmää silloin tällöin, on se, että skeptikot ajetaan melko tiukkaan välikäteen. Jos hän ei jaksa argumentoida, on syynä aina se, että esitetty argumentti on niin hyvä että skeptikko ei osaa vastata siihen. Eikä koskaan sarjatulikyseenalaistajajuntan Gish gallopiin väsyminen. Siihen että yksi denialisti kyseenalaistaa enemmän kuin tuhat viisasta ehtii vastata saa siksi aina vain yhden syyn skeptikon hiljaisuuteen.

Kuitenkin, jos vastauksia antaa paljon, kohtaa usein "huolestuneisuutta pakkomielteestä". Eli skeptikon vastaamiskyky johtuukin sitten siitä että hänellä on pakkomielle. Lasken tämän pieneksi tunnustukseksi jonka taustalla on jonkinasteinen denialistin tiedostaminen siitä että hän ei itse asiassa keskustele ns. asiallisesti, vaan harjoittaa ylityöllistämisstrategiaa jossa tavoitteena ei ole keskustella vaan ainoastaan vaientaa kriitikko työllä. Toki huomio on kätevä myös siinä mielessä että sen ääneenlausumisen jälkeen rakentuu red herringaava ad hominem, joka siirtää huomion denialistin argumenttien huonoudesta skeptikon habitukseen -argumentaatiovirheiden niputtaminen kun näyttää olevan monien denialistien mukaan järkevä tapa näyttää empaattiselta ihmiseltä. Tämä toki muistuttaa että SIWOTI -syndrooma on idioottimaisuutta. Sillä siinähän kuitenkin keskustelee denialistin kanssa - eli tilanne on työläs mutta tarjolla ei ole hirveästi mitään opittavaa älyllisesti tai eettisesti.
1: Tästä esimerkkinä olkoot eräs kreationisti "kaksintaistelussa". Hän linkitti englanninkielisen linkin ja kun keskustelukumppani - joka oli varhaisteini-ikäinen - sitten reagoi siihen asiallisesti, johti hänet kyseenalaistamaan "kaksinkamppailun reiluuden". Hän esitti että teini oli hakenut "ulkopuolista apua", eli käännättänyt jutun jollakulla toisella. Perusteluna oli se, että kreationisti itse ei ollut osannut teini-ikäisenä englantia riittävän hyvin toimenpiteeseen. Tämän jälkeen ei siis puhuttukaan argumentaation pätevyydestä vaan siitä onko teini-ikäinen kyvykäs keskustelemaan englanniksi. Eikä huomiota jostain syystä ollut asiallista siirtää siihen että "jos ei", niin miksi ihmeessä linkittää sellaiseen aineistoon "in first place"? On aika karua siirrättää toinen materiaaliin jonka ymmärtäminen on alkujaan arvioitu mahdottomaksi. Argument ad technobabble on toki kätevä kikka vaikuttaa syvälliseltä. Aitoon vakuuttumiseen tarvitaan kuitenkin myös ymmärtämistä eikä pelkkää häkeltymistä "en ymmärrän" edessä.

Salaliittoteoreetikoiden kohdalla tilanne saa usein vielä lisäkierroksia. Kun salaliittoteoreetikko saa riittävästi vastauksia turhautuakseen siitä että välinepakki ei riitä, hän nostaa esiin esimerkiksi SuPo -kortin. Koska kukaan yksittäinen ihminen ei voi olla noin kekseliäs, täytyy taakse laittaa organisaatio joka maksaa palkan ja auttaa hommassa.

Skeptikkona tämänlaiset lausumat oppii jossain vaiheessa ottamaan kehuna. Lähemmäs taitojen tunnustamista ei nimittäin tule koskaan pääsemään. Samalla kyllä on myönnettävä että kyvykkyysrajat tuntuvat olevan kovin epäsymmetriset. Denialistit ajattelevat yllättävän usein että skeptikoiden taidot ylittävät yksilön kyvyt. Ja toisaalta skeptikot näyttävät usein ajattelevan että toinen puoli on laiskaa tai inkompetenttia. Ainakin minulle tämä blogin koostaminen ei ole edes erityisen työlästä, enkä koe olevani erityisen fiksu tai edes onnistuva. Ja itse asiassa koen olevani lähinnä minimitaso rationaalisuuteen ; Jos ei pysty vähintään samaan laatuun kuin minä, en pidä ollenkaan fiksuna. Ja kokemus on opettanut että maailmassa on iso lauma ihmisiä jotka ovat hurjasti minua kyvykkäämpiä ja ahkerampia. Ja jotka ovat tällä systeemillä tehneet hommia minua kauemmin.

Kuitenkin joskus sitä tuntuu myös jotenkin houkuttelevalta ajatella aina, että ihmisten taidot olisivat jotenkin samantasoisia. Että ihmiset ovat kyvykkäitä. Sitten tulee niitä hetkiä, kun kuulee että suuret säveltäjät ovat tehneet ensimmäisiä kappaleitaan siinä vaiheessa kun sinä yritit opetella potalla istumista. Tai luet 9-vuotiaan skeptikkotytön haastattelua ja mietit että 9-vuotiaana olit itse vain hihittelevä idiootti joka muistutti vammaista humalaista kääpiötä. Ja muistat rinnalla sen, että valtaosa aikuisista ei osoita keskustelussa sellaista terävyyttä että hän osoittaisi reflektoineensa esimerkiksi omaa vakaumustaan edes yhtä huolellisesti kuin tämä 9-vuotias. Ja mukana tässä kasassa on itse asiassa iso kasa skeptikoitakin.

---

Kirjoittaja on Saatana, Illuminati ja koko SuPon agentuuri.

Ikävää seurallisuutta

Puolisoni on opettaja. Ammatinvalinta tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko kohdata työssään aina jossain määrin kritiikkiä. Vaikka asiat tekisi millä tavalla, on joku moittimassa asiaa. Esimerkiksi jos opettaa luokkakaavioita, voi olla tylsän ammattimainen, jolloin joku moittii siitä että opetus on tylsää. Tai sitten opettaa luokkakaavioita leikkisämmin vaikkapa WoW -maailmalla jolloin joku moittii siitä että siinä aliarvioidaan opiskelijoiden kykyä ammattimaisuuteen.

Monille tämänlainen kritiikinkanto on vaikeaa. Sitä haluaisi että kaikki oppilaat nauttisivat ja oppisivat. Moite koetaan omaksi epäonnistumiseksi. Tässä on taustalla myös ryhmähenkiajattelu. Jos kaikki saadaan mukaan, on luokka samalla yhteisö.

Tämänlainen asenne näkyy internetmaailmassa SIWOTI -syndroomana. Ihminen haluaa opettaa ja saada väärässäolevan oppimaan ja olemaan samaa mieltä kanssaan. Tässäkin mukana on vahvasti sosiaalinen leima ; Väärässolija halutaan usein saada messiin. Ulkopuolisuutta pidetään ikävänä asiana ja tämä aiheuttaa kiukkua. Tämäntyyppinen sosiaalisuus on sitä että ryhmähengen nimissä kasvatetaan ryhmäpainetta. Ja tämä sosiaalisuus ei enää olekaan niin mukava tai positiivinen asia.

Tämä asennemaailma värittää myös uskonnollisen julistamisen. Ylläolevat ovat mukana vain sen takia, että olisi helpompaa huomata, miten helposti ihminen pehmentää ryhmäpainetta ja pitää tätä sosiaalisuutena. Vastarannankiiskit nähdään tällöin tuhoisina ja epäsosiaalisina. Tässä sitten vain tekee niin että sitä pehmentää vallankäytön. Tällöin pehmoilua voi perustella vaikkapa "suvaitsemattomuuden suvaitsemisella." On melko helppoa nähdä että usein kysymys on kuitenkin vain uudelleennimetystä suvaitsemattomuudesta jossa tuetaan suvaitsemattomia.

Giving a Damn

"Paholaisen Asianajajassa" oli humoristinen pikku-uutinen siitä miten USA:ssa uskovaiset sanovat hassuja asioita. Sinne ilmestyi kommentoija "Ironmistress", joka antoi linkin Ugandasta, jossa kristittyjä lapsia tapetaan aivan oikeasti. Hän esitti tämän ikään kuin se olisi jollain tavalla relevantti tämän kommentoinnin kannalta.

Tämä herätti mielenkiintoni, koska argumentti jätettiin sanomatta. Esitin muutaman yleisen uskovaisten käyttämän strategian joita uskovaiset käyttävät tämänlaisissa tilanteissa valitettavan usein. Koska argumentti oli eksplisiittisen sijasta implisiittinen, kysyin mitä tällä yritetään oikein sanoa. Esimerkiksi kysyin marttyyriydestä, jossa se, että kristityt ovat jossain uhreja, niin heidän syyttelynsä ei voi olla missään koskaan oikein koska he ovat uhreja. Vai onko takana "sensuristinen ja muutenkin omituinen seikka jossa kun isompia asioita liikkuu maailmalla niin pienemmistä asioista ei saisi kirjoittaa?"

Kommenttina tuli, että "TSH ja PA, se pointti on että te olette totaalisen vihjeettömiä ja ennenkaikkea pueriileja tuossa pilkanteossanne - jonka kohteena ovat kristityt ainoastaan siksi, että he ovat sopivan vaaraton maali. Maailmassa on tuhansittain uskontoja, jotka ovat paljon kipeämpiä, paljon vihjeettömämpiä, paljon vaarallisempia ja paljon destruktiivisempia kuin kristinusko. Kuten juuri tuo Ugandan animismi, johon liittyvät ihmisuhrit. Silti teikäläiset ovat niistä ihan hiljaa. On nimittäin lapsikasteen ja rituaalimurhan välillä melkoinen aste-ero." ¹ Tämä on hyvin yleinen fatwaenvy -argumentti. Se ei ollut hyvä edes silloin kun kuulin sen useita vuosia sitten ensi kerran. Sen jälkeen se ei ole ollut edes kiinnostava, etenkin kun sitä käytetään varsin kliseenomaisesti. Kyseessähän on se, että kritiikistä siirtytään metatasolle. Ei siis katsota onko tapahtuma todellinen, vaan esiin nostetaan motiivinkeksintä. Motiivejen kaivelun kohdalla tarvitsemme tietysti jonkinlaista reflektiota vastutajasta. Ja jos tässä epäonnistutaan, on kyseessä tarina joka kuvaa enemmän kriitikkoa kuin kritisoitua.

Karkeasti sanoen kun tehdään arvokannanottoja, on hyvä huomata että keskustelussa on aina mukana se, kuka kirjoittaa, keille kirjoittaa. Ja mikä on jutun idea, esimerkiksi vitsailu, uutisointi, molempia, ... Joskus, kuten esimerkiksi tässä blogissa, ei ole keskitytty yleisöön, joten on varmasti vaikeaa selvittää mikä suhde yleisöön ja tarkoitusperään on. Tämä, ironista kyllä, tekee blogistani henkilökohtaisen. Kirjoittaja korostuu, jopa ylikorostuu. Lukijan on tätä kautta osattava itse valikoida mitä lukee.

Tämä monikirjoisuus on tietysti haasteellista. Joku voisi esittää että tämä on jopa kunnioitusta lukijaa kohtaan. Että kollaasimaisesta kokoelmasta lukija osaa hahmottaa ihan itse mikä on minkäkin jutun tärkeys ja aihe ja kiinnostavuus. Ja arvioida onko kyseessä runo, vitsi. Tai vaikeampana, onko kyseessä tiede, logiikkapohjainen perustelu, arvokeskustelu, diskurssianalyysi, vai onko se parodiaa tietyistä perustelukäytänteistä. (Jotka kaikki muuttavat sisällön tulkintakentän aivan totaalisti, viimeisin on mukana koska se on arkijärjen mukaankin hyvin tärkeä elementti). Tosiasiassa en vain yleensä jaksa välittää yleisöstä jonka mielenliikkeitä olen vain rajallisesti ymmärtävä (etenkin vastaus "kuinka kukaan lukee tätä blogia" on mysteeri). Olen tässä mielessä pääasiassa "kirjoittajassa" ja tämä retorinen huolimattomuus tekee viime kädessä blogin kokonaisuuden ja yksittäisten blogausten lukemisen haasteelliseksi. Aineistoon tutustumista tarvitaan tavallista enemmän.

Priorisointi vs. Pikkujutustelu.

Medialukutaidossa ytimenä on retoriikantaju. Retoriikka ei tässä oikeastaan ole mitenkään negatiivinen asia, vaan se kuvaa lähinnä muotoa jolla asiat esitetään. Tässä tajuamisessa on hyvä huomata perustelujen loogisuuden lisäksi monia ns. "eiargumentatiivisia puolia". Tämä tekeekin siitä itse asiassa hyvin vaikeaa ; Yliopiston tohtorien väliseen keskusteluun tarkoitettu looginen tutkielma voi olla väärässä paikassa jos se laitetaan paikallislehden filosofiapalstalle. Paikallislehteen kaivataan usein enemmänkin jonkinlaista popularisointia jolloin sama juttu jotenkin avataan. Tällöin suuri osa alkuperäisen tarkkuudesta tietysti voi mennä.

Toisaalta kirjoitelman tasossa on toinenkin puoli. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Ihmiset helposti pitkästyvät siitä jos heille kerrotaan itsestäänselvyyksiä. Usein onkin kunnioittavaa olettaa että lukijalle ei tarvitse erikseen kertoa että "tämän lehden sarjakuvasivut ei ole yhteiskunnallisesti niin merkittäviä kuin pääkirjoitus vaikka ne vievätkin useamman sivun lehdestä". Ihmisten oletetaan yleensä osaavan katsoa että uskovaisen tekemä syytös siitä että homoseksuaalien ylläpitämä homomafia haluaa kostaa kokemansa vääryydet ja että kristityt ovat siksi menneisyytensä vuoksi vaarassa ei ole yhtä merkittävä kuin julma lapsiin kohdistuva väkivalta ja murhaaminen. Se, että tätä ei oleteta itsestäänselvyydeksi on jo itsessään loukkaus lukijaa kohtaan. Eksplisiittinen kontekstiinlaittaminen on itse asiassa tässä mielessä jopa törkeää epäsosiaalisuutta, kyvyttömyyttä ottaa toisia ihmisiä huomioon, sekä muutenkin yleisestä kusipäisyydestä jossa on liian vähän härömielisyyttä. Lausunto on suoraan sanoen seuraava "Et osaa edes kansamurhaa laittaa oikeaan arvoasteikkoon, arvotyhjiössä oleva ateistipaska. Siksi minun täytyy tämä kontekstointi sinulle erikseen kertoa."

Kritiikissä esiin nousee se, että ongelmat pitäisi osata laittaa mittasuhteisiin. Uutisointi ja kirjoittelu nähdään siksi puhtaasti asioiden priorisointina, jossa asian painoarvo maailmassa on ytimenä. Kuitenkin tosiasiassa vain harva ihminen harjoittaa blogailua tai muuta tavoitteenaan maksimaalinen vaikutusvalta ja maksimaalinen merkitysarvo. Esimerkiksi minulla löytyy blogauksia aiheiltaan laidasta laitaan. En usko että kaikki kirjoittamani asiat ovat merkittävyysarvoltaan samoja. Ne kuvaavat enemmän asioita joita tykkään pitää.

Tätä kautta on hyvä huomata että teksti ja julkaisukokonaisuus rakentavat kokonaisuuden. Jos joku pitää käsityöblogia, on selvää että häntä ei mennä moittimaan siitä että hän ei kirjoita Ugandan ongelmista. Vaikka jokainen -myös tämän käsityöblogin pitäjä- lieneekin sitä mieltä, että ongelma on vakava ja tärkeämpi kuin joku ohje jolla saadaan tehtyä sukka. Kirjoittajalle ei mennä siksi vakavasti sanomaan että "olet pinnallinen, menneisyyteen nostalgisesti kaihoamaan jäänyt väkertäjä jonka arvomaailma on kieroutunut kun et ole edes huolissasi tästä mehiläisten massakuolemasta tai Ugandassa noitien käsiin kuolevista lapsista. Etkä selvästi ole huolestunut koska et kirjoita asiasta."

Tosiasiassa ihmiset eivät priorisoi edes hyväntekeväisyysalalla. Esimerkiksi kun minä olin siellä töissä, puuhasimme Norsunluurannikon vaikeuksien vuoksi. Siellä oli sisällissota, nälkää ja väkivaltaa jossa ihmisiä ammuttiin ja lyötiin viidakkoveitsillä. Katastrofi ei ollut suurin siinä vaiheessa ollut katastrofi, se taisi olla jokin SPR:än urakka. Se, että tämä ongelma ei ollut suurin mahdollinen, ei kertonut siitä että halveksisimme SPR:än urakkaa. Tosiasiassa työnjaossa on kysymys siitä että osa tekee sitä mitä toinen ei. Kaikkien ei tarvitsekaan tehdä merkittäviä juttuja, on itse asiassa kokonaisuuden kannalta parempi jos osa puuhastelee pienempien asioiden parissa.

Mukana on tietysti myös osaamiskysymys. Vaikka Ironmistress on huolestunut "jonka tajuaisi jo ymmärtävän soveliaisuuden rajat sekä oman ymmärtämyksensä rajallisuuden. Jos kuvittelette olevanne jotenkin fiksuja tuolla päänaukomisella, niin pieleen on mennyt. Aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää asia."² Siinä, että ei ota kantaa globaaleihin asioihin voi olla ihan oikeasti myös tunnustus siitä että ei osaa kyseistä asiaa. Aikaa ei silloin edes kannata tuhlata siihen että kertoo omasta inkompetenssistaan. Sen sijaan voi keskittyä asioihin jotka ovat paremmin hallinnassa. - Esimerkissä olleen kuvitteellisen käsityöblogin pitäjänkään ei kannata minulle tulla selittämään miksi hän ei pidä miekkailublogia ja viittaamaan inkompetenssiinsa asiassa. Olisi jotenkin alentavaa ja latistavaa vaatia häneltä tämänlaista.

Psykologismi vs. psykologia.

Psykologismi on helppoa. Siinä toista syytetään jonkin kuvitteellisen mielikuvan mukaan. Näin esimerkiksi uskonnottoman kirjoittaminen ja kirjoittamattomuus voidaan nähdä "ironmistressin tapaan" pelkona. Jos kristinuskoa vastaan uskalletaan kirjoittaa, keskustelu nähdään turvallisena. Islam taas on pelottelua. Tämä oletus hyppää tietysti kirjoittajan pään sisälle ja syyttää tätä pelkuruudesta. Toki tämä voi olla perusteltuakin. Mutta huolimattomana tämä johtaa ennakkoluulojen ilmituontiin.

Esimerkiksi "iron mistressin" psykologinen motivointi voidaan nähdä vääristellyn suuttumisdiskurssin kautta. Tässä näkemyksessä suuttuminen ja reagointi näyttää sen, että asia "osuu liian lähelle". Näin esimerkiksi uskovaisten tekemät pelottelut ja salaliittoteorioinnit kertoisivat siitä että ihminen itse käyttää tämänlaista logiikkaa ja tämä esimerkki toisi esiin sen onttouden. Tai että uskovaisten esittäminen ikävässä valossa osuu arkaan paikkaan koska se kuvaa uskonnon realistisesti ja epämiellyttävästi. Näin suuttuminen tarkoittaisi sitä että relevanssi olisi kova.

Tämänlainen tarina on hemmetin helppo keksiä. Sitä voi jopa maustaa ylläolevan esimerkin tapaan hieman henkilökohtaisilla tottumuksilla ja höysteillä. Se ei kuitenkaan oikeasti riitä. Sillä tosiasiassa ihmiset loukkaantuvat myös epätosista asioista. Esimerkiksi taannoin oli lihava ja paisunut internetriita siitä onko kaupan kananmunissa kysymys tipun abortoinnista. Moni muistutti että ilman kukkoa ei tule tipuja ja että munat eivät ole hedelmöittyneitä. Tämä on fakta, eikä kukaan varmasti kokenut munanäkemyksensä romahtavan tai olevan uhattuna. Sen sijaan ilmiötä kuvaa SIWOTI -syndrooma, jossa pelkästään se että joku on väärässä internetissä ajaa kommentoimaan yksinkertaisenkin faktan puolesta. Uhattunaolo ja relevanssi ei ole kommentoimisen ainoita tai edes vahvimpia syitä.

Sillä rehellisemmin "ironmistressin" näkemyksen voidaan nähdä johtuvan siitä että media ja kirjoittelu on käytännössä lukijalle muutakin kuin tosiasiankuvaus. Lukija helposti myös värittää maailmaa. Jokainen teksti vaikuttaa mielikuviin joita kautta muut asiat väritetään. Tämä onkin totta. Ja siksi itsetarkoituksellisesta vitsailusta voi todellakin seurata se, että kuva kristinuskosta vääristyy. Kun listataan riittävän monta yksittäistapausta, joissa kristitty on pelle, syntyy helposti mielikuva jossa kaikki kristityt ovat pellejä. Tämä on tietysti väärin.³

Mutta ihmiset silti helposti tekevät tämänlaista. "Kasa yksittäistapauksia muuttuu väitteeksi kausaatiosta". Vaikka kuitenkin tieteenfilosofisesti on ilmielvää että jos otoksen tasaisuutta ei ole varmistettu, on isokin kasa yksittäistapauksia vain huolelliseti ja ahkerasti koottu cherry picking -kokoelma. Korrelaatioista voi jo sanoa enemmän, ja isompi kasa korrelaatioista voi jopa paljastaa sen, onko ilmiön takana syy-seuraussuhde vai onko asioiden takana vain jokin yhteinen muuttuja.
1: Tiedämme että vaikka hukkuminen ja jäätelönsyönti korreloivat, on syynä yhteinen muuttuja. Kysymys ei ole siitä että emme voisi ikinä tietää onko korrelaatio kausaatio vai jotain muuta. Usea tuntuu sekoittavan korrelaation ja kausaation "ei aina" -suhteen siihen että korrelaatio olisi kausaation suhteen jonkinlainen mysteeri. Onneksi suhteellisuudentajulla tästä hypystä voi selvitä ihan helposti, kunhan sitä vain ensin tietää varoa.

Valitettavasti medialukutaidottomuuden varaan rakennettu psykologisointi ei ole läheskään yhtä iskevä tai pureva kuin esittämäni "suuttuminen tarkoittaa relevanssia". Siksi on selvää että tämänlaista hieman tarkempaa retoriikka -analyysiä ei yleensä viitsitä tehdä.

---

1 Pueriili tarkoittaa "lapsellista". Rakenteena tämä on ad hominem. Eikä logiikan rakenne välitä kutsutaanko suoraa "lapselliseksi" vai naamioidaanko se "pueriilin" kaltaisen sivistyssanan taakse. Retorisesti ero on toki valtava ja siksi minä pyrin käyttämään itse karkeita pilkkanimiä jotta tulisi manipuloinnin henkeä. Pilkka muuttuu monen mielessä argumentiksi kun sen muotoilee sivistyssanalla.³
2 Oikeasti päänaukomiseni tuli siitä että oli varsin herjaavaa ja halventavaa aloittaa koko juttua tuolla tavalla. I give a damn ja on herjaavaa että joku olettaa että jos asiaa ei eksplisiittisesti alleviivaa kaikkialla ja aina - kuten itseriittoiset egopullistelijakristityt joitsa maailman parantaminen on sitä että ei auteta hädässäolevia vaan kiusataan ihmisiä julistuslapuilla ja herjaamalla heitä pahoiksi ihmisiksi koska heillä on väärä mielipide Jumalanolemassaolokysymyksessä. Kommentti on juuri sopivan törkeä, se lukee retorisen kontekstin oikein, eikä yliarvioi lukijaansa ja laita siihen mitään vaikeaa. Huono syyttely saa takaisin huonoa syyttelyä. Se on vain toisen taitotasoon asettautumista.
3 "IronMistressin" näkemyksen olennainen ad hominem -luonteinen lausuma menee seuraavasti ; "Yksi tärkeä syy, miksi ruukinmatruuna ei enää nykypäivänä ole ateisti on se, että suuri osa ateisteista on ihmisinä täysiä kusipäitä - siis täysin empatiakyvyttömiä, ihmissuhdetaidottomia ja nulikkamaisia pölkkypäitä. Näin siis henkilökohtaisen kokemuksen mukaan." Asia on väärä koska siihen liittyvät ihmiset ovat inhottavia. Esim. kristittyjen minulle lähettämien tappouhkausten kautta minun pitäisi kaiken logiikan mukaan olla täysateisti. Toki se kumoaa väitetyn "pelon takia ette uskalla moittia tahoa X" -argumentin. Mutta se olisi ad hominemia, joten en voi sekoittaa mieltymyksiäni mielipiteisiini. Pelkästä inhosta ei saa argumenttia.

Viimeinen sana.

"Head cocked to the left, partial deafness in ear. First point of attack. Two. Throat - paralyze vocal chords, stop scream. Three. Got to be a heavy drinker - floating rib to the liver. Four. finally, drag in left leg, fist to patella. Summary prognosis - unconscious in ninety seconds, martial efficacy quarter of an hour at best. Full faculty recovery - Unlikely."
(Sherlock Holmes [2009])

Pääsin seuraamaan erikoista anonyymi-trollaajan ja erään blogin pitäjän provosoitumista toisistaan. Tästä kasvoi mielenkiintoinen ketjureaktio. Internetmaailmassa selvästi pyörii tunteita ja luottamusta ja siinä pettymistä samalla intensiteetillä kuin arkielämässäkin. Keskustelussa on mukana hyvinkin henkilökohtaisia puolia. Eikä toisen heikkouksia tietysti maltettu olla käyttämättä ja esilletuomista. Toisen henkilökohtaisiin heikkouksiin iskemällä ja niitä kautta loukkaamalla keskustelusta tulee tietysti sisällöltään syyttävää ja luonteeltaan likaista.

Nostan kuitenkin esiin anonyyminä aloittaneen, sittemmin nimimerkkinsä mukaan tuoneen, lausunnon "Sinä olet meuhkannut kymmenissä kommenteissa ja kirjoittanut aiheesta peräti viisi postausta. Minä en tietääkseni ole kirjoittanut yhtään postausta mihinkään ja olen ollut valmis lopettamaan tämän jauhamisen jo useita kommentteja sitten. Äläkä totea turhaan "niin minäkin!", sillä näytät jokaisen jälkeen tekevän jälleen uuden postauksen."

Yllä olevan tapainen on hyvin yleistä. Siinä on taustalla rakenne jossa yritetään ns. saada viimeinen sana. Henkenä on se, että "olimme jo haluamassa lopettaa keskustelu, mutta sitten ilmestyi tuo yksi erimielinen." Sen jälkeen keskustelu provosoituu eikä katkea. Tämänlainen asenne on tietysti inhimillistä ; Viimeinen sana on perinteisessäkin keskustelussa ollut ikään kuin voittajanmäärittäjän paikka. Se on ikään kuin keskustelun lopputulema. Lopettaa ei voi koska "tunnustaisi häviön". Onneksi argumentaatiopohjainen keskustelu ei tunne tämänlaista, ja viimeisen sanan hakija saakin helposti lähinnä jääräpäisen maineen.

Kuitenkin tämänlainen keskustelu tuottaa käytännössä ongelmia. Sillä selittäessään lopetusaikomukset, kommentoija itse asiassa tunnustaa aivan avoimesti että keskustelu ei kiinnosta häntä yhtään, ja että ainut merkitys on siinä että saa lytätä provokaattorin. Keskustelu ei kiinnosta, mutta voittaminen (ei paremmat argumentit vaan se että saa sanella voittajan paikan) kiinnostaa. Itsetunto ei kestä sitä että joku saisi viimeisen sanan. Siksi on jatkettava. Tämänlainen debatointi ei tietysti hevin katkea, ja se tunnetaan leikkimielisesti nimellä SIWOTI -syndrooma. [Someone Is Wrong On The Internet ~ Joku nettityyppi on väärässä.]

On hyvä huomata, että aloittajalla ei ole oikeastaan väliä tässä SIWOTI -ilmiössä. Usein provokaatioon vastaprovosoidutaan ja näin molemmilla puolilla onkin jokin SIWOTI -tyyppi. Ja siinä vaiheessa tilanne on se, että keskustelu "ei lopu ikinä". Tämänlainen debatti on SIWOTI -tyypeille itselleen rasittavaa. Ja onhan tämä tietysti ymmärrettävää. Jos haluaa vain esittää oman asiansa ja julistaa itsensä voittajaksi ja on valmis menemään brassailemaan voitostaan kavereilleen, niin se että joku on erimielinen tuo mukanaan ahdistusta. Erimielisyys muutoinkin tuntuu helposti tunnetasolla pahalta. Siksi vakiintunut tunnetila on ärsytys ja ahdistus. Keskustelu on työlästä ja hidasta, pitää nähdä vaivaa. Ja se, mitä halutaan ei kuitenkaan ole se keskusteluprosessi ja siitä oppiminen, vaan se miten saa näytettyä kaikille että on voittaja.

Kuitenkin voidaan sanoa että laadukas debatointi on yleensä työlästä. Sitä pitää joko (a) olla valmistautunut valmiiksi eli on lukenut aika monta kirjaa aiheesta valmiiksi. Tai sitten (b) hankkii sitä tietoa pitkin matkaa ja matkan varrella. Tiedon lisäksi myös muotoilu, lauserakenteet ja välikevennykset voi vaatia työtä. Tämä kaikki on vaivaa. Ja tämä vaiva tarkoittaa sitä että jokin intressi on paras olla. Ihanteena olisi että tämä intressi olisi kunnioitus, ei voitontahto.

"This mustn't register on an emotional level. First, distract target. Then block his blind jab, counter with cross to left cheek. Discombobulate" ... In summary. Ears ringing, jaw fractured, three ribs cracked, four broken, diaphragm haemmorraging ... Physical recovery - six weeks. Full psychological recovery - six months. Capacity to spit at back of head - neutralized."
(Sherlock Holmes [2009])

Paradoksaalisessa toiveajattelumaailmassa eläjät

Miltei kaikki ihmiset kuulivat uudesta maailmanlopun ennustuksesta. Uutista levittelivät lähinnä "hupiuutisia" levittävät tahot, jotka halusivat karnevalisoida ihmisten "taikauskoisen irrationaalisuuden". Sekä uskovaiset saarnaajat joista kyseessä ei ollut taikauskoinen irrationaalisuus vaan totinen tosi ja viimeinen turvallinen parannuksentekomahdollisuus.

Maailmanloppuahan selitettiin nimen omaan Raamatun avulla. Hyvin moni kristitty kannattaa ylöstempausta - jossa oikeauskovaiset otetaan taivaaseen ennen maan päälle tulevia tuskan aikoja jotka päättyvät maanpäälliseen totaaliseen tuhoon - ja tämä ennustus oli sidottu juuri tähän ylöstempausteologiaan.

Iltalehti kertoi, miten maailmanlopun tapahtumattomuuteen on valmistauduttu ympäri maailman. "... auttavia puhelimia on perustettu niille uskovaisille, jotka masentuvat tavallisen elämän jatkumisesta." Tämä ei toki ihmetytä, koska Iltalehti kertoo reaktioiden voimakkuudesta seuraavaa: "... seuraajat olivat myyneet kotinsa, jättäneet työnsä ja lahjoittaneet omaisuutensa maailmanlopun alla." Masentumisilmiö ei ihmetytä, onhan maailmanlopun koittamattomuus maailmankuvaa uhkaava erehdys, joka johtaa kognitiiviseen dissonanssiin. Maallisen omaisuuden menettäminenkin ahdistaa. Ahdistusta tietysti aikaansaa myös se, että moni tappoi lemmikkieläimensä tai teki itsemurhan ennen "h-hetkeä" / "d-daytä".

Yllä olevat korostavat tietysti sitä helppoa mielikuvaa jonka mukaan maailmantuho olisi negatiivinen asia. Jotain joka on hyvin pessimistinen skenaario. Mutta maailmanloppu nähdään myös positiivisena ja optimistisena skenaariona.

Onkin hyvin mielenkiintoista tarkastella maailmanloppuun ja ylöstempaukseen liittyvää optimismia. Maailmanloppu tuhoineen edustaa uskovaisille nimen omaan toivoa. Totaalinen tuho on se, jolla he herkuttelevat ja jota he pitävät oleellisen ihanana odotettavana asiana. He eivät toki nauti kärsimyksestä itsessään, vaan tuhoon ja kuolemaan liittyvät odotukset on vain liitetty muihin asioihin, kuten pelastukseen. Ja koska Jumala ei voi olla paha, ei tämä maailmanloppukaan voi sellainen olla ; Näin uskovaisille rakentuu montaa kautta ambivalentti ja hieman epäterve suhtautuminen tuhoon ja kärsimykseen.

Asiaa ei tietysti auta ressentiment, kaunaisuus. Uskovaiset kokevat kiusaamisena sen, että heidän innokkaaseen julistukseensa suhtaudutaan mitenkään muuten kuin hyväksyen. Ignoraatio kertoo arvovääristymästä joka ahdistaa, puhumattakaan närkästyneestä, kärkkäästä ja kriittisestä lausumista jotka ovat sitten jo kovempi pettymyksen lähde. Ihmisille ei käy mitenkään näiden lausuntojen jälkeen, joten julistajalle syntyy helposti nautiskeleva mielikuva siitä miten kaikki häntä kiusanneet joutuvat kohtaamaan sanojensa ja tekojensa seuraukset.

Tämä optimismi tarkoittaa sitä että maailmanloppuun liittyy paitsi pelkoa myös innokasta odotusta. Ja tätä kautta näihin ennustuksiin liittyy myös annos toivoa. Toiveajattelu on se moottori, jolla maailmanlopun ennustukset otetaan vakavasti. Itse olen pessimistisempi ; Haluan varmistella. Näin ylöstempausteologia on kannaltani kätevä, koska lupaan kääntyä aktiiviseksi kristityksi heti kun se tapahtuu.

Sillä haluan perusteita ennen kuin toivottavuutta. Olen mielummin varmemmin oikeassa, kuin leikin kuvitelmatasoisia "voi olla" -skenaarioita ja valitsen sen, jossa lopputulos on itselle helpoin ja miellyttävin. Ja sitäpaitsi maailmanlopun ennustuksia on - ahkerasta rakentamisinnosta huolimatta tai peräti sen vuoksi- mennyt aikojen saatossa pieleen useammin kuin onnistunut. Näin skeptisyys ennusteisiin tarjoaa mahdollisuudet kohteliaaseen riemujuhlaan, joka sivistynesti konkretisoituu elossaolemisesta ja pulpahtaa ystävällisesti riehakkaaseen elossaolon tiedostumiseen, kun kuolema ei tullut vaan eletään ihanaa elämää vaikka toisin luvattiin ; Kun ihminen, peloista riippumatta, heittäytyy rohkeasti järjen vietäväksi, saa hän onnistuessaan tämänlaisia kasvattavan kehittäviä elähdyttäviä kokemuksia.

---

Kirjoittaja heräsi maailmanlopun jälkeiseen ensimmäiseen maanantaiaamuun ja meni töihin. Tämä herätti tietysti mietteitä siitä, että entä jos maailmanloppu todella tapahtui. Silloin tämä olisi jonkinlainen tuonpuoleinen tai virtuaalinen todellisuus. Internetissä pyörivät uskovaisten tekstit, joten olen samassa todellisuudessa heidän kanssaan näkemässä heidän lausuntojaan. Siksi tämän paikan jossa elän täytyy olla Helvetti.

Itsekkäät faabelit.

Joku on väärässä internetissä. Ytimessä on argumentaatiota kuten "If Darwin's theory of evolution were true, there would be in every species a constant and ruthless competition to survive: a competition in which only a few in any generation can be winners." Eli jos evoluutio olisi totta, olisi lajien elämä taisteluorientoitunutta ja väkivaltaista. Näin saadaan aikaan mielikuva siitä että evolutionismi voidaan esittää itsekkyyden julistuksena. Jonain jolla oikeutetaan "hedonistinen arvotyhjiössä rypeminen".

En voi sanoa muuta kuin että Frans de Waal kutsuisi tätä siksi, että sekoittaa prosessin ja lopputuloksen toisiinsa. Yleensä on pätevää huomata että syy ei ole seuraus.

Näin voidaan huomata, että esimerkiksi peliteoriassa luonnonvalinnan strategia kannustaa myös yhteispeliin. Uskallan jopa sanoa että adaptaation ideana on hyvinkin suuresti kärsimyksen väheneminen. Luonnonvalinta perustuu rikkimenemiseen, mutta lopputuloksena on jotain joka ei mene yhtä helposti rikki.
1: Luonnonvalinta itsessään ilmenee esimerkiksi jo sitä kautta, että eliöt lisääntyvät -jopa eksponentiaalisesti, mutta luonnolla on kantokyky jota ei voida ylittää. Tällöin vastaan tulee raja, jolloin on ikään kuin pakko kuolla. Näin taistelu on ilmiselviö. Luonnonvalinnalla on sen sijaan teho, joka riippuu kuolemistahdista, geneettisen variaation määrästä ja siitä miten suurella todennäköisyydellä tämä geneettinen variaatio korreloi sen kuolemisen kanssa. Tämä voi olla hyvinkin pientä tai suurta. Voidaan sanoa että toki jos tälläistä karsinta on, luonnonvalintaa tapahtuu. ; On esimerkiksi hyvä muistaa että jos populaatioon ei kohdistu ominaisuuden kohdalla valintapainetta, ei se tarkoita että ominaisuuteen ei olisi koskaan liittynyt valintapainetta. Ihmisen sormien lukumäärään ei juurikaan liity luonnonvalintaa, koska sormien määrän variaatio on pientä. Mutta se ei tarkoita että sormiin ei olisi kohdistunut paljonkin evoluutiovoimia menneisyydessä... Näin vaikkapa lajon syntytapa kovan valintapaineen seurauksena ei tarkoita sitä että populaatio eläisi nyt kovassa valintapaineessa... ; Tämänlaiset tosin voivat sekoittaa ajattelua pääasiasta, joten tästä ei tämän enempää.

Tämän jälkeen on helppoa huomata että väite siitä että evoluutioprosessista seuraisi julmuutta perustuu lähinnä taikauskoisesti sävyttyneeseen olemusajatteluun. Samalla selviää että kreationismi selittyy, ei evoluutioteorian ymmärtämisellä, vaan se elää evoluution väärinymmärtämisen painamisella papereihin. Ja että kyseessä on maailmankuvaan kohdistuva pilkkastrategia, jossa mudanheittoa ei säästetä.

Luottakaa uskovaan koska hän on uskova?

"Epäilen, siis ehkä olen."
(Juha Leinivaara)

Pohjanmaalla nähty silminnäkijäkertomuksena esitetty enkelinäky on herättänyt jonkin verran keskustelua. Enkeli väitettiin näkyneen useille ihmisille puolisen tunnin ajan. Kuitenkin asiasta löytyi vain yksi silminnäkijä, jonka kertomukseen koko asia perustui. Muita silminnäkijöitä kaipailtiin, mutta selitykseksi heidän poissaololleen annettiin se, että skeptiokoiden pilkka olisi niin kovaa, että vain yksi on ollut riittävän rohkea.

Silminnäkijäkertomuksen luotettavuus kyseenalaistui, kun paljastui että ainut silminnäkijä oli tehnyt facebookpäivityksen siihen aikaan kun hän tarinassaan oli katsomassa enkeliä. Päivitys oli tehty kotoa, ei "mobiilisti", ja se oli ollut sävyltään varsin irrelevantti. Eli ei käsitellyt näkyä. Tekijä vastasi kritiikkiin laittamalla facebook -statuksensa yleisölle piilotetuksi.

Asiassa puolustetaan myös luotettavuutta ; Ideana on se, että jos ihminen uskoo Raamattuun, kannattaisi näkenystä jossa valehtelu on synti (Ilm.21:8;22:15). Tästä ajatellaan seuraavan se, että uskovainen ei halua menettää taivaspaikkaansa, eikä siksi valehtelisi. Tässä uskovainen on sidottu elämään rehellisesti. Tähän "luotettavuusargumentaatioon" on suhteellisen helppoja vastauksia.
1: Kysymys on siitä, onko uskova aito uskova vai ei. Tämä saadaan tarkistettua vain katsomalla onko ihmenäky totta. Jos ihmenäky on totta, tiedämme että uskovainen on aidosti uskova ja rehellinen. Jos ihmenäky ei ole totta, ei silminnäkijähavaintokaan ole rehellinen. Tätä kautta olennainen kysymys, onko ihme totta, on pikemminkin se, jota vaaditaan jotta voidaan katsoa onko sanoma rehellinen.
2: Monesti ihmiset jotka ovat uskovaisia, tunnustavat että uskovaiset ihmiset tekevät virheitä ja että kukaan ei ole synnistä vapaa. Tämän vuoksi tarvitaan armoa. Kenties enkelinäyn näkijäkin luottaa että tarina enkelistä on niin kaunis ja ihana, että uskova saa monta ihmistä houkuteltua Jeesukseen. Ja lisäksi seurakunta alkaa arvostamaan häntä itseään. Ja luottaa että asia hoituu armolla. "Lying for Jesus" ei ole mikään mahdottomuus, ja siihen voi päätyä ihan muiden käännyttämisen innosta ja hyvästä tahdosta. Jesuiittahengessä : "Tarkoitus pyhittää keinot."
3: On tavallista että yritetään keskustella aiheesta, eikä henkilöstä. Tämä tarkoittaa sitä, että todistusaineiston uskottavuutta käsitellään. Silloin henkilön luotettavuus on sivuseikka, joka epäsuorasti liittyy siihen ovatko väitteet uskottavia muutoin. Jos tämä unohdetaan, muuttuu keskustelu jompaan kumpaan suuntaan tapahtuvaksi ad hominem -virheargumentaatioksi, jossa epäluotettavuus tarkoittaa että enkeliä ei tarvitse uskoa. Tai luotettavuus tarkoittaa sitä että enkelinäyn uskottavuutta kritisoijat ovat pilkkaajia ja siksi väärässä. On puhuttava asiasta, ja silloin painaa vain se, miten tieteellisesti uskottava tapahtuma itsessään on. Ja millä evidenssillä väite on tuettu.

Luotettavuuden kyseenalaistamista ei pidetä hyvänä. Se on herjaavaa, loukkaavaa. On kammottavaa ja väärin epäillä tämänlaisia kertomuksia.

Samaan aikaan "Otto" tekee kovan haasteen skeptikoille (tai ainakin minulle) : "Olen alkanut epäillä sinun olemassaoloasi. Et viitsisi todistaa itseäsi minulle? Siis ilman mitään tuollaisia huijauksia, kuten ilmestykset jne."

Minulla, jolla ei kaikista käsityksistä huolimatta ole SIWOTI -syndroomaa, ei tietysti ole mitään vastauspakkoa tämänlaisiin kysymyksiin. Sen sijaan huomautan, että tämänlainen argumentaatio johtaa "ylisaivarteluun", jossa skeptikoilta vaaditaan mahdottomia todisteita esimerkiksi skeptikon itsensä todistamisesta. Samalla väitetään että nämä skeptikolta vaaditut kriteerit ovat ne kriteerit, joita skeptikko vaatii esimerkiksi enkelinäkyjen tekijältä. Tämä on vakava kategoriavirhe ja itse asiassa se on pohjimmiltaan olkiukko -argumentaatiota (koska skeptikon väitetään vaativan jotain jota hän ei vaadi) josta tehdään horse laugh -päätelmävirhe (skeptikon vaatimus on naurettava koska sitä sanotaan naurettavaksi).

Kuitenkin kysymyksessä on tärkeä yksityiskohta. Voin pitää itseäni uskottavana mutta enkeleitä en. Näin kykenen näyttämään että en vaadi mitään sellaista testiä jossa kritisoisin enkelinäyn aitoutta tavalla, joka rikkoisi oman olemassaolemiseni uskottavuuden.

Quinelaisen tieteenfilosofian mukaan on täysin luonnollista epäillä toisia havaintoja ja uskoa toisia. Esimerkiksi jos sanon että olen kotimatkalla nähnyt koiran, tämä ei vaatine mitään erityistä todistamista. (Paitsi jos olen tekemässä tilastoa koirien vastaan tulemisesta, jolloin asiat on hyvä rekisteröidä vaikka kameroilla.) Ja jos väitän että samalla matkalla olen nähnyt isojalan, on todistustaakka tietysti paljon kovempi. Taustalla on Saganin ajattelutapa, muistutus siitä että oudot ja epätavanomaiset asiat vaativat kovempaa todistustaakkaa. Se, mikä on todennäköisempää kuin jokin muu, riippuu tietysti tiedeverkon kokonaisuudesta, siitä mitkä asiat ovat vakiintuneita ja vahvasti tutkittuja ja todistettuja ja mitkä eivät.

"Epätodennäköisyydessä" Kyseessä ei ole suinkaan mikään "ennalta päätetty todennäköisyys" (esioletetaan todennäköisyysjakauma a priori), että kummitukset ovat epätodennäköisiä ja koirat todennäköinen koska kummitus on paranormaali. Sen sijaan niiden todennäköisyydet arvioidaan sen mukaan miten usein niitä havaitaan ja missäkin alueilla. (Saadaan frekvenssi havainnoista a posteriori.) Eli toisin sanoen epätodennäköistä ei ole se, että on luonteeltaan vaikkapa paranormaali. Sen sijaan olennaista on se, miten tieteessä on jo tietoa kyseisistä ilmiöistä ja miten vakaasti niitä on jo osoitettu ja tutkittu. Toisin sanoen enkeli on aivan yhtä erikoinen väite kuin vähemmän paranormaali chupacabra.
1: Toki tämä ei tarkoita "lopullisuutta". On annettava tuoda tutkimusta, ja sitten ja vasta sitten kun tutkimukset ovat tuottaneet hedelmällistä tulosta ja havaintoja, voidaan asioiden olemassaolon todennäköisyys arvioida. "Uudeksi mahdolliseksi paradigmaksi" väittäminen ei toimi ennen kuin havainnot tekevät tämän puolesta. Mikä tahansa on mahdollinen uusi paradigma, mutta tämä väite voidaan varmistaa vasta a posteriori. Sen olettaminen a priori on vain maailmankuvallista pakkomielteisyyttä.

Tässä ei siis ole kysymys mistään "omakohtaisuudesta". Moni sekoittaa tässä subjektiivisen omakohtaiseen kokemukseen. Tosiasiassa omakohtainen kokemus ei muuta asiaa todennäköisemmäksi kuin jonkun muunkaan kokemus. Minun ei itse tarvitse toistaa Galileon pudotuskokeita. Niitä kun on toistettu ja asioista jopa raportoitu monesti. Jos minä henkilökohtaisesti havaitsen enkelin, on ihan oikeasti asiallisempaa epäillä omaa mielenterveyttä.

Periaatteessa Enkelin dokumentointi voisi tietysti tuoda tietoa enkeleistä, jolloin olisi järkevää alkaa pitämään enkelihavaintoja aivan yhtä mahdollisina ja yleisinä kuin koirien havaitsemista. Mutta silminnäkijähavainto ei ole vielä kovin voimakas dokumentti. On nimittäin helppoa valehdella tämänlaisista kokemuksista ja niiden totuudellisuuden tarkistaminen taas on vaikeaa. Saman tuloksen saaminen, toistettavuus, on kehno ellei surkea. Jos väite omakohtaisesta kokemisesta olisi voimakas, olisi helppoa valehdella jäämättä kiinni. Tämänlaisessa epätasapainossa tarvitaan varovaisuutta. Dokumentoinnissa olisi hyvä käyttää empiirisiä keinoja.
1: Väitteen erikoislaatuisuus yhdistettynä sen todentamisen vaikeuteen yhdistettynä väitteen falsifioinnin vaiketueen yhdistettynä kertomuksen valehtelun helppouteen rakentaa kaiken kaikkiaan varsin "heikon lenkin". ; On järkevää ampua tämänlainen argumentti alas kevyesti ja vapaalla kädellä.

Tätä kautta on selvää, että on rationaalista epäillä näyssä olevan enkelin olemassaoloa. Sen sijaan enkelinäyn näkijää tuskin voidaan epäillä olemattomaksi henkilöksi. Syynä on se, että ihmiset ovat tieteellisesti katsoen varsin nähtyjä olentoja. On rationaalista uskoa että enkelinäyn nähnyt mustalainen on olemassaoleva persoona, mutta hänen näkynsä on huijausta. Tätä ei ole edes erityisen vaikea tajuta arkijärjelläkään. Ihmisten olemassaolon epäily on naurettavaa, leprechauneihin uskominen on. Tarja Halonen on hyvin perustellusti olemassaoleva ihminen - mutta joulupukki on hyvin perustellen vain mielikuvituksessamme.

Mutta kaikilla uskovaisilla ei ole suhteellisuudentajua ; Sanotaan näin että tietyissä uskonnollisissa linjauksissa todellisuudentajun puutetta ei tarvita, mutta kyllä siitä on vaan pirusti hyötyä.

On itse asiassa selvää, että vaikka monet ihmekertomukset on selitettävissä viattomasti väärintulkinnalla ; Esimerkiksi syövän spontaani paraneminen, jota tapahtuu silloin tällöin, voidaan tulkita ihmeeksi. Kun uskovaisia on paljon ja uskovaiset sairaat rukoilevat ja uskovaiset tututkin rukoilevat heidän puolestaan, on tietysti odotettavaakin että löytyy yhteys : On rukoiltu ja sitten on parannuttu.

Tässä enkelitapauksessa ei ole kyse edes tämänlaisesta. On likimain selvää että kyseessä on valehtelu. Siitä on jääty kiinni facebook kintuissa. Samalla on selvää että hampaaton anekdootti ei ole mikään todiste. Meidän täytyy aina ensin varmistaa miten epätavanomainen jokin väite on, ja jos se on tosi harvinaislaatuinen, meidän tulee vaatia dataa asiasta. Ihan vain sen takia että valhetta ei peitetä ilman peittoa. Valhe on vähintäänkin peitettävä hyvin tehdyillä väärennöksillä, joka on työläämpää ja suojaa pahimmilta kusetuksilta.

Kaksintaistelua sovellettuna debattiperinteeseen.

Filosofiassa on tavallista että joko erilaisia ongelmia pyritään ratkaisemaan jostakin tietystä filosofisesta metodista käsin, tai sitten näille saadaan tulkinta jollakin tietyllä tavalla. Näistä tulee erimielisyyttä siitä mitä asia tarkoittaa. Toisaalta myös maailmankuvat voivat olla erilaisia, ja tästä syntyy erimielisyyttä. Ja tietenkin aika usein joku on lisäksi huono, jolloin voidaan puhua tulkinnan lisäksi vääristymistä ja virheistä. Jopa vääristelyistä ja valheista. Tätä kautta kinaa ei tule puuttumaan.

Ehkä tärkein asia mielestäni on se, että "miksi osallistua" ja "milloin osallistua". Tätä kysymystä mietitään yllättävän vähän.

Oma lähtökohtani lainaa sisältöään kaksintaisteluperinteestä. Debatti on tätä kautta eräänlainen raaka ja rituaalinomainen suorite, johon ei saa hypätä turhan kevyesti. Tässä keskeiseksi sijaksi nousee muutama seikka:
1: Kaksintaisteluun osallistuu kaksi herrasmiestä. Tämä tarkoittaa sitä että mukana on syytä olla jonkinlaista kunnioitusta. Jos kahdenkeskinen kunnioitus puuttuu, ei kyseessä ole kaksintaistelu vaan känniärhentelyyn verrattava pieksentä. Jos on sitä mieltä että sylkisi toisen kasvoille mutta jättää sen tekemättä koska sylki saastuisi, on hyvä miettiä haasteen järkevyyttä. Tällöin vihaat luultavasti toista riittävästi, mutta on lisäksi mietittävä onko sinulle kunniallista "kuolla tuollaisissa käsissä".
2: Taisteluun liittyy kunnia. Tämä tulee lähes kaikilla mukaan, koska usein asia on sidottu maailmankuvan kautta identiteettiin. Ihmiset eivät siksi ole vain tekemässä mekanistisia suoritteita. Toisaalta kunnia tarkoittaa myös sitä, että taistelussa ollaan tosissaan. On oltava itse valmis "kuolemaan". Tämän hengen on oltava läsnä. Jos ei kyekene myöntämään olevansa väärässä, ei ole herrasmies. Jos ei osaa hävitä ei pidä pelata. "Osaa" on tässä sekä merkityksessä "ei suostu" että "reagoi surkeasti".
3: Haastaja ja haastettu ovat eri asemassa. Haastaja ei saa määrätä aseita joilla taistelu käydään. Haastettu valitsee ehdottomasti aseet. Tämän vuoksi jos joku tulee esimerkiksi minua käännyttämään facebookissa, hänen tulisi tehdä käännytys sitä kautta mikä minun maailmankuvani on. Hänen on lähestyttävä asiaa ehdottomasti sen kannalta. Jos haastaja lähestyy vain omasta maailmastaan käsin, hän valitsee pelin säännöt ja tilanteen ilman että toisella on mitään sananvaltaa asiaan. Tällöin tilanne jää yksipuoliseksi, ja se tuntuu haastetulta varsin ärsyttävältä. Kääntymistä ei tälläisessä tietenkään tapahdu.
4: Haastettu ja haastaja käyttävät samoja aseita - jotka päättää haastettu. Eli jos joku ilmestyy ja kertoo haluavansa keskustella uskonnosta, ja toinen haluaa lähestyä asiaa vaikka skientistisesti, silloin asiaa käydään tällä tasolla. Tämä voi tuntua ärsyttävältä, mutta tosiasiassa keskustelujen yleinen ongelma on rönsyäminen. Tällöin asiasta ei saada mitään irti, kun omakohtaiset porkkananleikkuut ja YouTube -videot ja tarinat itseparantumisista risteävät - ja mukaan lausutaan taikasanoja kvanttitason indeterminististäkin. Keskustelu on järkevämpää jos se ei "Spin-Offaile".

Tietenkin nämä ovat ihanteita, joita en itsekään täysin onnistu noudattamaan. Mutta yritys on kuitenkin. Tällä luokittelullani haluan erityisesti vähentää kahta keskustelutyyppiä, ja lisäksi on kolmas joita seuraan, mutta joihin en osallistu.

Haluan vähentää SIWOTI -keskusteluja. [Someone Is Wron On The Internet]. SIWOTI -syndroomaksi kutsutaan sitä että jonkun typeryys kutsuu paikalle innokkaita kritisoijia, jotka laumoina swarmaavat paikalle siksi että se toinen polo on niin väärässä. Se, että joku on erimieltä tai naurettavastikin väärässä ei ole minusta sellaisenaan syy ottaa osaa. Kaksintaisteluita ei käydä sen vuoksi että ne on helppo voittaa. Ne käydään jos ja vain jos vastassa on kunnioitettava herrasmies. Tämä on toki pelottavaa. Mutta niin sen pitää ollakin. Yleisesti ottaen ihmisillä on tähän liian kova into. Toki jos sinut haastetaan tälläisen väärässäolijan toimesta, on siihen lupa vastata. Tällöin henki on tietysti muuttunut. Keskustelematta jättäminen tässä kohden on sellaisenaan suora ilmoitus siitä että ei pidä toista herrasmiehenä. Tässä vaiheessa on kunniakasta repiä hänet kappaleiksi ja kutsua tätä jaloksi kilvaksi.

Toinen on "omalaatuisuuskeskeisyys". Moni arvostaa sitä että joku ajattelee uniikisti. Ei tarvitse olla säveltäjä voidakseen soittaa arvokkaan tulkinnan Bachin tekemästä musiikista. Toki klassisen musiikin konsertit ovat tavallisesti juuri tämänlaisia covereita ja tätä kautta hieman kuten "Baseballs" -bändin julkaisut ovat tulkintaa kuuluisista kappaleista. Hyvä idea on hyvä idea ja voi on voita vaikka ryssä paistas. Siksi ajatuksissa kiinnostaa lähinnä taito. Esimerkiksi tänään päädyin leikittelemään henkilön kanssa, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Syy oli se, että hänen "analogiansa eivät toimineet". Hän luultavasti kokee että olen "maailmankuvaltani häntä vastaan", mutta itse näen tilanteen samalla tavalla mitä tapahtuu kun teen salilla miekkailu tekniikan huonosti. Ketään ei moiti siitä että olen lainannut sen Fiore dei Liberiltä. Sen sijaan se, että se ei toimi, kiinnostaa useita. Ja tästä huomautetaan. Seuraavalla kerralla jätän virheen ehkä tekemättä. Toki on hyvin mahdollista että teen saman virheen uudestaan ja uudestaan, mutta huomautuksilla siitä voi päästä eroon. Ilman mahdollisuus on lähellä nollaa tai ainakin pirun paljon hitaampaa.

Ja se, mistä olen kiinnostunut, mutta mihin en osallistu, on erilaisten pelien välinen keskustelu. Perspektiivien pluralismin kautta voidaan sanoa että vastaan tulee aika usein tilanne, jossa samat asiat voidaan tulkita monella eri tavalla. Tällöin eri lähtökohdat antavat eri tulokset. Näitä premissejä ei voida testata. Syitä on muutamia.
1: Pahimmillaan tämä ero tarkoittaa sitä että puhutaan toisen ohi, jolloin käytetään ehkä samoja sanoja mutta ei ymmärretä mitä toinen tarkoittaa. Tällöin tilanteesta ei tule mitään.
2: Vaarallisimmillaan tämä on sitä että erosta tehdään ideologis-poliittis-uskonnollisen pelin nappula, jossa toimitaan ikään kuin pluralismi ratkeaisi debatilla samalla kun väitetään että kyseessä on mielipide joihin syntyy oikeutus eri maailmankuvien kautta. Tällöin toimitaan ikään kuin kahdella tasolla samanaikaisesti: Paremmuusjärjestystä ei voi selvittää, mutta se kuitenkin voidaan selvittää. Tämä on tietysti täysin mahdotonta. Mutta ambivalenssilla tietysti yritetäänkin vain torjua itsetä kritiikki -immuniteetti (mielipiteenvapauden kautta) samalla kun toiset pistetään haasteeseen jossa heidät pistetään luopumaan omastaan (debatti, jossa voimat punnitaan) Ja kun tälläiseen keskusteluun joutuu, tilanne on kuin kaivoon huutaisi, ja vastaan tulee.
3: Tavallisimmillaan tämä on vain pirun tylsää. Erilaisia systeemeitä, jotka on luettu paremmin systemoituina kirjoista. Keskustelu on kuin kuuntelisi viallista nauhaa, josta puuttuu osa ja loput on liimattu kasaan hajanaisista katkelmista.
4: Neutraaleimmillaan se on laimeaa. Ihmiset esittelevät erilaisia asioita ja käyvät kaljalla. Yleensä tästä puuttuu sellainen hengästys ja kipinä, jota minä kaipaan.
5: Kiinnostavimmillaan syntyy jotain johon en uskalla sekaantua että se ei menisi rikki. Tästä opin, ja kuuntelen ja mahdollisesti kirjoitan siihen liittyviä aatteita ylös. (Uskokaa pois, tämä on yllättävän yleistä. Lukekaa vaikka tätä blogia sillä silmällä, niin huomaatte.)

Karkeasti voisi siis sanoa, että voin vaikuttaa aggressiivisemmalta kuin olen juuri sen vuoksi että monin paikoin annan "kaikkien kukkien kakkia".

---

Yläkuvassa on näsiän kukka. Se on kaunis ja hyväntuoksuinen. Kuvassa se ei kosketa kättä, koska kosketus aikaansaisi mahdollisesti rakkuloita. Käsi vain pitää sitä esillä. Alakuvassa on ruusu, jossa on piikkejä ja nuput puhkeavat juuri talven jälkeen. Kerätkää niistä sitä symboliikkaa, jos sellaisesta pidätte. Ja jos ette pidä. Niin sitten siinä on silti sellaista symboliikkaa.

Someone Is Wrong On The Internet.

"You cannot reason a man out of a position he has not reasoned himself into."
(Benjamin Franklin)

SIWOTI eli "someone is wrong on the internet." kuvaa tilannetta, joka on tavallinen internetissä: Jos joku laittaa verkkoon jotain järjetöntä, monet lähettävät pakonomaisesti ja runsaasti vastineita yrittäen jotenkin oikaista virheen tekijää : Ihmiset haluavat selvästi kovasti korjata toisten virheitä. SIWOTI -akronyymin kehittäjäksi kutsutaan usein Paul Zachary Myers. Ilmiö on tuttu. Esimerkiksi hassuhkona esimerkkinä on taannoin 100 -lehden palstalla ollut väite, jossa yksi viesti sisälsi esityksen siitä, että kananmunissa on tipu sisällä. Seuraavat pari päivää palsta oli täynnä kommentointeja siitä, että tipua ei tule ilman kukkoa, ja että munissa ei ole alkiota. Niitä tuli siis todella runsaasti. Ihmisillä on selvästi kova tarve opettaa ja opastaa, ja kenties brassailla hieman osaamisellaan.

Ehkä vielä erikoisempaa on kuitenkin se, että normaalikeskustelun tasolla faktojen käyttö ns. "ei vain toimi" : Tämä lähestymistapa alleviivaa sitä, että erimielinen on tietämätön ja tyhmä, jolloin tilanne kääntyy siihen että korjailtu kokee että oikojalla on määräilevä ja auktoritaarinen asenne. Ongelmana on tietysti se, että jos joku osaa jonkun taidon, jonka hankkiminen vaatii taitoa, hän osaa jotain jota muut eivät osaa. Tämä voi tehdä jonkinlaisen auktoriteettiaseman. Henkilöt eivät keskimäärin tutki asiaa, vaan suhtautuvat tunteellisemmin. (Tosin internetissä monet SIWOTI -ilmiön aikaansaajat harrastavatkaan eivät tee perustelujaan arumentatiivisesti vaan siitä syystä että ovat erimielisiä ja reagoivat asioihin tunteellisesti. Internetkeskusteluissa noin keskimäärin ei ole kyse prosessista vaan projektista : Rakenne on, että ensimmäinen porukka yrittää voittaa toisen porukan sanallisessa kiistassa - ei siis keskustelussa jossa eri kantoja perustellaan ja ehkä päädytäänkin johonkin lopputulokseen käyttäen pelkkää perusteltua argumentointia.) Tähän liittyen Anto Leikola kirjoittikin kirjassaan "Kätilösammakon arvoitus", että hippiliike ja muut antirationalistiset (tai uusromanttiset, kuten itse tapaan sanoa, ihan sen vuoksi että se on hieman kunnioittavamman kuuloinen) liikkeet haluavat mieluummin tuntea asioita ja kerätä kokemuksia, kuin miettiä asioita, perustella niitä ja saada näin kokemusta. Syynä on osittain juuri se, että tiede nähdään ikään kuin sellaisena, jossa tieteentekijät laskeutuvat jalustaltaan kertomaan kuolevaisille miten asiat ovat, ja tämä luonnollisesti koetaan inhottavana. Hallinta ylhäältä alas tilanteessa jossa on jotain eriarvoistavalta vaikuttavaa, ei ole koskaan mukavaa. Ainakaan, jos olet se joka on portaalla se joka on alempana.
1: Tässä kohden minusta tärkeää on huomata, että tiede on paitsi ratkaissut ongelmia, tuonut myös uusia tilalle. Ennen ei tarvinnut miettiä, miten kantasolututkimuksen etiikkaa pitäisi laitella. Nyt se on hyvinkin tärkeä keskustelunaihe. Lisäksi asiat ovat monisyisempiä ja kompleksisempia, koska asioita tiedetään enemmän ja enemmän. Ja tämän seurauksena niiden mekaniikkaa joutuu opettelemaan, jolloin ne eivät ole joka ikisen saatavilla tai edes arkijärjen mukaisia. Tilanne on hieman kuten matematiikassa: Kun joku taitava matemaatikko väittäisi ratkaisseensa jonkun ongelman, en osaisi tarkistaa puhuuko hän totta. Tämän arviointiin tarvittaisiin toinen matematiikan osaaja. Tiedeasioiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että henkilö osaa päätellä eikä toinen välttämättä edes ymmärrä koko perustelua, jolloin ulkoisesti henkilö ei voi vakuuttua, hän vain joko luottaa tai ei luota tahoon. Aina tieteellistä perustelua ei erota "Argumentum ad Technobabblesta", jossa vain hämmennetään hienon kuuloisilla sanoilla.
___1.1: Myös käytetty kieli muuttuu monimutkaiseksi, eikä ole vaikeaa joutua tilanteeseen, jossa ei edes ymmärrä mitä toinen sanoo. Kun lausetta ei ymmärrä, on vaikeaa tietää onko sen sisältö myös totta : Ja nykyäänhän erilaisia termejä on paljon. Terminologiaahan käytetään "helppouden vuoksi" : Jos esimerkiksi pokerinpeluussa tiettyjä pelitemppuja, tilanteita ja asioita kutsutaan nimeltä, tämä tehdään sen vuoksi että ei tarvitsisi joka kerta sanoa yksityiskohtaista määrittelyä. Siksi esimerkiksi kun pokerinpelaaja kertoo että olet pelaajana liian "Calling Station", voit jäädä huuli pyöreänä ihmettelemään. Tätä ei tehdä aina siksi jotta pokerinpelaaja voisi brassailla, vaan sen takia että olisi hitaampaa ja mutkikkaampaa ruveta selittämään joka kerta asiaa alusta. Tosin ilman pokerisanaston osaamista henkilö voisi sanoa että "häviät koska olet liian Unga-Bunga" -enkä voisi sanoa onko se joku eksakti pokeritermi, joka vain kuulostaa hassulta. Siksi jos joku tulee moittimaan peliäni -luultavasti ihan syystäkin- käyttämällä termejä, koen sen uhkaavana. Arkitermeillä perustuvaa lähentämistä ja selittämällä voisin kuitenkin oppia pokeria, ja samalla ne termitkin tulisivat tietysti tutuksi. Mutta kaiken kohdalla tähän on tietysti liian vähän aikaa. (En vieläkään tiedä mitä "Calling Station" tarkoittaa. Olen kuitenkin ilmeisesti sellainen.)

Kun tilanne on tämä, syntyy tietenkin ongelmia, koska normaalisti tunteenomaisempaa argumentaatiota pidetään enemmän virheellisenä, ja asioiden yksinkertaistamista taas pidetään olkiukko -argumenttivirheenä, eli Yleisesti Huonona Asiana. (Kenties siksi että ne ovat juuri sitä.) Kun asiat ovat monimutkaisia ja vaikeita ei perusteltu tapa voi olla se että vaikeat mutta olennaiset asiat vain poistetaan ja pelkistetään niistä jokin helppo heijastus ; Jotta näkökanta on hyvä, se ei saa tappaa tietoa vain siksi että se olisi sen kanssa "monista liian mutkikas".

Siispä vaihtoehtona internetin "argumentatiivisessa maailmassa" on siis olla joko tunnetason argumentaatiota ja yliyksinkertaistamista käyttävä henkilö jota syytetään huonosta argumentaatiosta tai sitten kaamea zombie-robotti jota syytetään ylimielisyydestä. (Zombie-robotti on peräisin lähteestä: Eräällä puolisoni tutoroimalla yliopistokurssilla ollut oppilas käytti nimitystä. Tilanne oli se, että puolisoni reagoi erääseen kommentointiin jota tämä harrasti ja johon tämä viittasi myöhemmin "tieteellisenä perusteluna". Puolisoni sitten listasi siihen viereen argumenttivirheiden nimet ja asiavirheet, minä lähinnä hihittelin : Esimerkiksi "tieteellistä perustelua" on ilmeisesti se, että kritiikkiin vastataan sanomalla "Olen vain niin nero että idiootit eivät ymmärrä". [End of argument]. Tämän viereen ilmaantuikin muutamia latinankielisiä sanoja. Oppilaan reagointi tähän kommentointiin oli tietenkin tuo sangen eloisa termi.)

Oma kantani on, että SIWOTI on yleensä ilmiönä turha, koska se ei itse asiassa yleisesti katsoen vaikuta mihinkään eikä kehenkään. Se ei kuitenkaan ole menossa minnekään. Ja ehkäpä minäkin tulen tekemään sen ylläpitämisessä oman osani.