Ihmeen monta silminnäkijää

David Humen esseessä ihmeistä hän esitti että ihmeistä kertominen olisi hyväksyttävä vain hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Syynä on se, että olisi todennäköisempää että ihminen on erehtynyt tai valehtelee kuin että ihme olisi aito.

Tätä arugmenttia on usein vastustettu muutamaa kautta. Useat Hume -kritiikit korostavat tavallaan skeptistä näkökulmaa jossa helposti isketään kaikkea tietämistä vastaan. Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Tämän näkökulman kritisointi tietenkin luo tilaa ihmeille johtaa helposti tilanteeseen jossa myöskään ihmeistä ei sitten voikaan saada todistusta. Juuri samasta syystä. Voidaan sanoa että tämä on antiepisteeminen lähtökohta Humea vastaan taisteluun.

Mutta tälle on olemassa myös vaihtoehto. Näistä yksi kiinnostava on keskustelu jossa tavallaan tarjotaan juuri yhtä ratkaisua jossa tälläinen poikkeuksellinen tilanne olisi käsillä. Tälläisestä tilasta tarjotaan esimerkiksi useiden todistusten lähestymistapaa.

Tässä näkökulmassa selitetään yksinkertaisesti, että jos on riittävä määrä toisistaan riippumattomia todistajia niin ei ole mitään väliä sillä, kuinka matala a priori -todennäköisyys tapahtumalle oletetaan. Jos otetaan riittävä määrä havaintoja niin ihme voitaisiin todistaa pelkästään todistajien suurella lukumäärällä. Tämä tavallaan lähestyy asiaa siitä näkökulmasta että jos ihmettä yhden todistuksen pohjalta vaivaa se, että Bayesin todennäköisyyskaavat tekevät mitä ne tapaavat tehdä; Eli niihin oletetut taustatodennäköisyydet ratkaisevat tapauksen eikä tapaus ole todistettu, niin riittävän usealla toistolla tilanteeseen saataisiin muutos.

Tämä on toki paluuta sen suuntaan, että Hume olisi sittenkin oikeassa selittäessään siitä miten lukuisat havainnot kuitenkin tekisivät maallisista selityksistä, ei välttämättä varmasti todistettuja tai edes hirveän hyvin todistettuja, mutta kuitenkin paremmin todistettuja kuin vähemmille toistoille jääneet ihmekertomukset. Jos täydellisen vastauksen sijaan haetaankin parasta tämän hetkistä selitystä, tämänlainen ”heikkokin voitto” riittää. Episteemikon kannalta tilanne näyttää siltä, että voitto on vähän samanlainen kuin siinä vitsissä jossa tyyppi sitoo karhun ääressä kengännauhansa. Ei siksi että juoksisi nopeammin kuin karhu. Vaan juostakseen nopeammin kuin kaverinsa.

Katsotaan tätä tilannetta tarkemmin.

Charles Babbagen klassikkokritiikissä Humelle kuvataan sitä, miten todennäköisyydet todellakin menevät useiden todistusten puolelle. Toisin sanoen Humen argumentin heikkous on siinä, että se käsittelee liiaksi yksittäistä todistusta ja yksittäistä ihmeväitettä. John Earman otti Babbagen ajatuksen käyttöön ja omisti sille yhden luvun Humen agumenttia kritisoivassa teoksessaan. Mielestäni tämä on kiinnostava koska se ei hyökkää ”naturalismia” ja ”luonnontieteellistä tietoa” vastaan vaan antaa tilaa sille, että uskova luottaa sekä luonnontieteeseen että ihmeisiin. Toki tässä tuppaa tulemaan vastaan erinäisiä ongelmia; Erityisesti tämä heikkous paistaa siinä että usein ei olekaan oikeasti tarjolla mitään ”useita silminnäkijäkertomuksia”; Yksi klassikoista on Raamatussa mainittu tilanne jossa 500 ihmisen kerrottiin nähneen Jeesuksen kuolleistanousun. Tämä on kuitenkin oikeasti yksi väite ja itse laskisin sen nimenomaan vain yhdeksi silminnäkijäkertomukseksi.

Toinen ongelma mikä näyttää olevan on se, että juorupuheet ja taikatemput tuntuvat menevän läpi melko tehokkaasti. Esimeriksi mieleeni tulee vuosia sitten kiertänyt tarina miten jossain herätyskokouksessa oltiin nähty ihmisen jalan venyneen. Tämä kiersi uskovaisten parissa suusta suuhun. Kuitenkin voidaan kysyä miten itsenäisiä nämä tarinat olivat; Vastaavia temppuja voitaisiin tehdä lavamagiikalla ilman ihmeitä. Massojen huijaaminen ei ole kovin vaikeaa ja tässä mielessä ei ole ihmeteltävää että moni skeptikko onkin skientistin sijaan taikuri. Valitettavasti jos voit huijata massaa taikatempulla kerran saat aikaan runsaan määrän silminnäkijäkertomuksia.

Arif Ahmed onkin tehnyt teknisen vasta-argumentin Babbage-Earmanin linjan näkemykselle joka kuvaa teknisemmin laajempaa tilannetta joista antamani kuvaukset ovat itse asiassa esimerkkejä. Arif nostaa tässä esiin ajatuksen jossa ongelmana ei ole tilastomatematiikka vaan sen soveltamisen reunaehdot; Jotta silminnäkijäkertomuksilla on todennäköisyysarvioissa vaikutusta olisi jotenkin perusteltava miten todistajat olivat aidosti riippumattomia ; Eri todistajien havainnointia tulisi eristää muista; Havainnot eivät esimerkiksi ole toisistaan riippumattomia jos havainnoinnissa on ollut jotain jolla tulkintaa on manipulatiivisesti ohjattu kohti väärää tulkintaa. Tai jos silminnäkijät ovat keskustelleet keskenään ja näin sitten rakentaneet yhteisen tulkinnan ja ”saaneet tarinansa selvennettyä”. Vasta jos nämä vaikutukset voitaisiin karsia pois – kuten ei ole tehty esimerkiksi jalanvenytysihmeen kohdalla – ei ihme sopisikaan siihen kategoriaan joka olisi relevantti.

Toisin sanoen Earmanin todennäköisyyslaskelmien tekniset tulokset olisivat oikein mutta siitä huolimatta käsillä on vakava epistemologinen ulottuvuus siitä miten voitaisiin perustella että tämä silminnäkijäkertomus ei olisi jotenkin manipuloitu. Tämä koskee jokaista vaihetta. Jos meillä on esimerkiksi tilaisuus jossa on 500 ihmistä jotka ovat nähneet Jeesuksen, on kysyttävä miten Jeesus on presentoitu. Onko kyseessä ollut se, että on esitelty Jeesuksen näköinen mies joka on viritetty selittämällä että hän todella on Jeesus. Ovatko silminnäkijät keskustelleet keskenään ja vaikuttaneet toisiinsa joten havaintoja olisi todellakin vähemmän. Onko kaikkia todella haastateltu vai onko paikalla vain ollut 500 ihmistä ja oletettu että he kaikki ovat olleet todella samaa mieltä. Onko haastattelu tehty manipulatiivisesti tavalla jossa tietyt vastaukset ovat huomattavan odotettavissa. Ja niin edes päin. Jos tässä luettelossa yksikin kohta on pettänyt, ei riippumattomuusehto täyty. Asia pahenee Raamatussa. Sillä meillä ei ole siinä tarjottu näitä 500 silminnäkijätodistusta. Meillä on vain Paavalin väite että oli viisisataa todistajaa. Yksi raportti, ei useita.

Ahmed Arif korostaa tässä myös sitä, että sekä väärät positiiviset että väärät negatiiviset vaikuttavat prosessissa ja tekninen lopputulos on se, että monien vastaesimerkkien voimasta käy helposti niin että kaikki palautuu siihen, että riippumattomuuden hankkiminen on itse asiassa todella vaikeaa. Tässä mielessä voidaan tietysti nostaa esiin haasteita jotka luonnontieteilijöidenkin tulisi tietää; Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Mutta tämäkin toimii vain jos voidaan jotenkin osoittaa että luonnontieteen tutkimustulokset olisivat riippumattomia.

Oma kantani on, että ne eivät kenties ole riippumattomia. Mutta ne ovat enemmän riippumattomia kuin silminnäkijänarraatiot. Ihmsten paiskominen kymmenennestä kerroksesta tuottaa konsistentisti tuloksia. Mutta jos pistät skeptikon ja uskovaisen katsomaan jalanvenytysrituaalia niin he antavat aivan erilaisen tulkinnan tilanteelle. Tämä johtuu siitä että jälkimmäinen on maailmankuvaa ja ensimmäisessä maailmankuva joko ei vääristä tilanteita tai sitten olemme lajityypillisesti ja luultavasti irrottamattomasti aistijärjestelmävankilassa joka antaa konsistentisti väärät havainnot tai niiden tulkinnat. Ja ironista kyllä, jo tämä ero on riittävä skeptikon voittoon. Koska tässä ei taistella siitä juostaanko nopeammin kuin karhu vaan sen puolesta että juostaanko nopeammin kuin se kaveri.

---

Viitteet:
David Hume, ”An Enquiry concerning Human Understanding” (1748)
Charles Babbage, ”The Ninth Bridgewater Treatise” (1838)
John Earman, ”Hume’s abject failure” (2000)
Ahmed Arif, ”Hume and the Independent Witnesses” (2015)

Nil sapientiae odiosius acumine nimio

Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.

Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)


Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.

Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.

Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."

Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."

Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."

En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."

Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja yhteiskuntatieteisiinkin."

Sitten siihen mistä en pidä.

Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.

Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."

Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.

Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.

Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.

Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.

Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".

Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.

Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".

Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ;  Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.

Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.

Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta -  ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.

Reliabiliteetista

Psykometriassa keskitytään siihen minkälainen on hyvä tutkimus. Tämä on tarpeen esimerkiksi mielipidetutkimuksissa jossa yksittäisdata-aineistosta etsitään suuria ilmiöitä. Että vaikka erilaisten testien - kuten persoonallisuusluokitelmien ja älykkyystestien - tapaista jossa yleisestä teoriasta yritetään hakea yhteyttä yksittäistapaukseen eli tiettyyn ihmiseen.

Käytännössä alan perustoiminta voidaan tiivistää varsin karkeasti ideaan. Ideaan joka on ymmärrettävä.

Havaittu testitulos = oikea ilmiö + mittaamiseen liittyvä virhe.
Tätä kautta psykometriassa keskitytään validiteettiin eli siihen että testi mittaa mitä se sanoo mittaavansa. Ja reliabiliteettiin joka koskee enemmän sitä että tulokset ovat toistettavia ja konsistentteja. Nyrkkisääntönä onkin että hyvä psykometrinen testi tunnistetaan siitä että sillä on sekä sekä hyvä validiteetti että reliabiliteetti. Ja tavallaan tämän ulkopuolella on "hyvin vähän mitään".

Keskityn tässä blogauksessa reliabiliteettiin. Siihen miten sitä lähestytään.

Ensimmäiseksi on oleellista tiedostaa, että se ei ole sama kuin validiteetti. Esimerkiksi voidaan kuvitella että joku mittaa kangasta kuminauhamitalla. Sen kautta syntyy hajontaa koska eri mittaajat eri mittauskerroilla venyttävät nauhaa hieman eri määriä. Ja näin syntyy gaussin käyrä jossa reliabiliteetti on heikko mutta validiteetti on keskimäärin kuitenkin hyvä. Tämän vastineeksi voitaisiin laittaa mitta joka on tehty hyvin standardisoidusta kivisestä mitasta. Se mittaa aina samanmittaisen pätkän. Mutta valitettavasti tämä mitta on tehty siten että se on mitattu väärin. Lopputuloksessa validiteetti on heikko mutta sen reliabiliteetti vahva.

Tieteenfilosofiassa reliabiliteetin kaltainen konsepti tulee vastaan ennen kaikkea konsistenssin ja toistettavuuden kohdalla. Ideana on se, että hyvä koejärjestely voidaan toistaa ja se antaa samoja tuloksia.

Näin ollen yksinkertainen ja usein toistettu tapa testata reliabiliteettia on toistaa sama koejärjestely lyhyen ajan jälkeen (test-retest reliability). Esimerkiksi samaa kyselyä kysytään samoilta henkilöiltä uudestaan ja katsotaan miten samanlaiset tulokset tästä saadaan. Tämä on hyvin näpsäkkä tapa mitata asioita. Paitsi silloin kun mitattavat asiat muuttuvat. Tällöin voidaan joutua tilanteisiin joissa testin reliabiliteetti on itse asiassa hyvä mutta se näyttää huonolta koska itse testattava muuttuja on muuttunut. Tämä on toki erityisen tärkeää esimerkiksi niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin ... hurahtaneille joiden testimenettely tuottaa huonon toistettavuuden. He voivat sanoa että se johtuu siitä että ihmiset muuttuvat. Tämä selitys tosin kertoo lähinnä sen että test-retest -mallinen lähestyminen ei ole oikea. Se ei ole argumentti sen puolesta että testin reliabiliteetti olisi hyvä. Se on vain syy miksi juuri tämä yksi reliabiliteetti on väärä tapa mitata sen luotettavuutta.

Toinen tapa lähestyä ongelmaa onkin testata kysymyksiä hieman uusin sanoin (alternate form reliability/paraller form reliability). Tässä nojataan vahvasti synonyymien käyttöön ja järjestykseen. Esimerkiksi kyselystä voidaan käyttää kahta versiota ; Vaikka sellaista jossa kysymykseen on vastaukset niin että vaihtoehdoista ensin on usein ja viimeisenä harvoin. Ja toisessa lomakeversiossa nämä vastauslistat on vain käännetty niin että vaihtoehdoissa harvoin tapahtuvat ovat ensin ja usein tapahtuvat viimeisenä (reliability of response sets). Lisäksi voidaan muotoilla kysymyksiä muutenkin. Esimerkiksi "kerran viikossa" voidaan muuttaa "4 kerraksi kuukaudessa" (reliability of urinary function). Heilahtelut vastauksissa kertovat että testiin vaikuttaa virhelähde. Toisaalta myös itse kysymyksiä voidaan muuttaa synonyymejä käyttäen (reliability of equivalent rewording)
1: Toki tässä on syytä tiedostaa että sanavalintojen on oltava nimenomaan synonyymejä. Asenne-eroja ja sanavarastovaatimuksia yritetään välttää. Koska joskus sanat voidaan ladata asenteellisilla konnotaatioilla ja saada aikaan isoja muutoksia siinä miten ihmiset vastaavat. Mutta tämä ei ole reliabiliteettiongelma. Nämä ladatut käsitteet itse asiassa usein parantavat alternate form reliabilityä. Ladatut sanat tälläisessä tilanteessa heikentävät validiteettia. Tästä on mielestäni hyvä malliesimerkki siinä miten homojen avioliittoa vastustaneet tahot tekivät puhelinkyselyn jonka vastausmallit oli valikoitu asenteellisesti ja näin testi antoi vääristeleviä tuloksia. Tämä ei ollut reliabiliteettiongelma vaan ongelma sen kanssa mitä tämä testi mittasi. Eli onglema oli validiteetissa. Se on kuitenkin hyvin lähellä alternate form reliabilityä, ja jos alternate form reliabilityn toteuttaa huonosti niin se itse asiassa voi johtaa siihen että reliabiliteetti ja validiteetti menevät sekaisin...

Toki asiaa voidaan lähestyä sitenkin että otetaan monenlaisia lähestymistapoja samaan asiaan. Katsotaan miten hyvin samaa asiaa eri näkökulmista lähestyvät testit antavat toisiaan tukevia tuloksia (reliability of internal consistency). Datan luotettavuutta lisätään lisäämällä hieman toisistaan poikkeavilla testitavoilla. Tämä on hieman eri asia kuin katsoa pelkästään synonyymejä. Sitä lähestytään tilastotieteellisesti. Kyseessä on faktorianalyysi jolla haetaan tilastotieteellisesti Cronbachin alfa (Cronbach's α). Se katsoo yksinkertaisesti miten eri mittarit tukevat toisiaan. Miten hyvin ne sopivat yhteiseksi vaa-aksi. Nyrkkisääntönä on että tämän pitäisi olla yli 0.7 jotta mittari olisi reliabiliteetiltaan kelpo testi. Tämä voi olla vierasta niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin intoutuneille ... jotka ihmettelevät miksi tälläisiä testejä tehdään vaikka "meidän testimme ei olekaan sellainen".
1: Toki tätä yksinkertaisemminkin asiaa voi lähestyä. Etenkin kyselytestiä tulkitessa tai persoonallisuustestiä luodessa hyviä nyrkkisääntöjä saa ihan sillä että hajottaa kyselyaineiston jakamalla sen tuurilla kahtia. Ja katsomalla miten nämä eri puolet antavat keskenään yhteneviä tuloksia (split-half reliability). Toki tämä tarkoittaa sitä että puolikkaassa luotettavuus saa heilahtelua koska sen otoskoko on pienempi. Mutta ideana onkin katsoa että sopivatko pienet otoskoot yhteen. Matematiikka auttaa asiassa. (Spearman–Brown prediction formula.) Näitä puolikkaita koskee toki sekin että etenkin nykyinen taulukkolaskenta antaa mahdollisuuden pilkkoa aineisto kahtia monellakin eri tavalla ja katsoa miten hyvin nämä kaikki antavat yhteneviä tuloksia. Mutta kun tämä tehdään maksimaalisesti niin itse asiassa se mitä tehdään on se, että lasketaan Cronbachin alfa. Siitä sen kanssa on yksinkertaisesti kyse.

Joskus asiat eivät tietenkään ole sellaisia että ne voitaisiin kvantifioida erityisen hyvin. Tämän vuoksi usein joudutaan hankkimaan tietoa muuta kautta. Tällöin avuksi nousee asiantuntijoiden käyttö. Kun samaa aineistoa kerää ja/tai tulkitsee kaksi aivan eri asiantuntijaa voidaan saada tuloksia aineistosta josta tietoa on vielä vähän tai jonka analysointi vaatii vankkaa näkemystä (interobserver reliability).
1: On toki mielenkiintoista huomata että joskus on tilanteita jossa testijärjestelmän reliabiliteetti vaihtelee hirveästi jos tehdään test-retest -reliabilityä yksittäisillä asiantuntijoilla. Osa saa siis keskenään konsistentimpia tuloksia kuin joku toinen. On selvää että konsistentit tutkijat voivat saada hyvän tai huonon interobserver reliabilityn. ; Heillä voi olla oma lukkiutuma tai erilainen lähestymistapa. Toki voi olla myös niin, että molemmat ovat hyviä. Asiat on siis testatttava erikseen. Selvää tosin on että jos test-retest -reliabilityn taso vaihtuu hirveästi asiantuntijan mukaan niin jotkut interobserver reliabilityt ovat heikkoja ihan sen vuoksi että jos tarkan mittaajan tuloksia vertaiskokeileekin joku tumpula niin ei se ainakaan tuloksia paranna. Onkin hyvä katsoa mitataanko "kaikkia testaajia", "parhaita testaajia" vai mitä.

Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

Psykologia ja toistettavuuskriisi

Suuri osa ihmisistä on kuullut postmodernin filosofian kriisistä. Erityisesti se, että Sokal onnistui saamaan trollaavan artikkelin läpi vertaisarvioinnista on muuttunut kenties jopa tarpeettoman voimakkaaksi symboliksi tältä.

Mutta silti moni saattaa olla tietämätön psykologian, erityisesti sosiaalipsykologian, vaikeuksista. Huomasin tämän kun seurasin sivusta keskustelua jota käytiin Philip Zimbardon Stanfordin vankilakokeesta. Siinä oli erimielisyyksiä ja kannat olivat sekä lukkoonlyötyjä että niitä esitettiin ilmiselvyyksinä. Etenkin moni konservatiivi joka aivan oikein tietää postmodernin ajattelun ongelmat viittaa psykologiaan kuin se olisi jotain joka koostuisi vakiintuneista käsitteistä.

Psykologiassa (ja etenkin sosiaalipsykologiassa) haasteena on se, että siinä on hirveästi muuttujia. Tätä kautta niiden parissa on vaikeaa tehdä siistejä tutkimuksia jotka antavat ilmiselviä tuloksia. (Sen vuoksi on oireellista jos "eräät" floodaavat innoissaan paria tutkimusta kuin ne jotenkin ratkaisisivat asian lopullisesti.) Tässä ei tietenkään ole mitään uutta ja ihmeellistä. Donald Olding Hebb onkin kuuluisasti todennut että tiedon puoliintumisaika psykologiassa on viisi vuotta. Eli viiden vuoden sisällä puolet faktoista pitää hylätä tai korjata. Tämä on hyvää tieteen edistyvyydelle mutta huonoa sille että psykologian tuloksia voitaisiin käyttää kuin Jumalan sanaa.

Kriisi on kuitenkin syvempi. Haasteena on ollut toistettavuusongelma. On vaikeaa suhtautua edistymiseen jos vanhojen tutkimuksen tuloksia ei saada toistettua. Tämä on toki odotettavissa koska (a) muuttujia on paljon joten ensimmäisessä tutkimuksessa voi olla jokin muuttuja eri tavalla (b) moni kulttuurinen asia muuttuu. Ja vaikka ihmisaivot eivät muutu (hirveästi) niin tämä kontekstinmuutos voi tehdä oleellisen syviä muutoksia. Joten samat testiasetelmat eivät tuota samoja tuloksia koska ympäröivä kulttuuri muuttuu ajan mukaan. Ja tätä kautta kulttuurinmuutokset johtavat siihen, että tutkimuksen tekovuodet itsessään ovat muuttujia.

Tästä on tullut psykologian sisällä luottamuskriisi. Haasteena on juuri se, että miten toistettavuuden suhde koskettaa sen tyylisiä kysymyksiä kuin teorioiden falsifiointia. "... what does it mean if a replication attempt “fails”—does it mean that the original results, or the theory that predicted them, have been falsified? And how should “failed” replications affect our belief in the validity of the original research?" Kriisin ratkaisemiseksi on tietysti monenlaisia yrityksiä. Sillä ihmisten käytö on tärkeä tutkimuskohde (ja kaikesta huolimatta tutkimuskohteena olemassaoleva ilmiö).

Ihmisten tulisi kenties ymmärtää että kokeellinen psykologia ei ole samalla tavalla kokeellista kuin klassinen fysiikka.

Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Pilkunnussintaa

"Remember kids - The only difference between screwing around and science, is writing it down."
(Adam Savage)

Ylläoleva Adam Savagen tieteen määritelmä on helposti muistettava, hauska eikä itse asiassa aivan huono. Se korostaa, että tieteessä asioita ja tapahtumia kirjataa. On tehty jotain ja siitä on seurannut jotain. Tämä liittyy näin ollen esimerkiksi
1: Toistettavuuteen ; Muut voivat sitten tehdä samanlaisia asioita ja katsoa tapahtuuko samanlaisia asioita ja jos ei tapahdu niin miksi. Ja hekin kirjaavat tulokset ylös.
2: Avoimuuteen ja julkisuuteen, eli siihen että tiede on tiedettä vasta kun se jaetaan muiden kanssa, jotta ei jää epäselväksi mikä kanta asiaan on. Tutkimusta ei laiteta piiloon omaan mieleen vaan esitellään sen tulokset jollekulle. Ja tietysti epäilevät voivat halutessaan varmistaa asioita heijasteena siihen mitä tiedetään.
3: Autonomisuuteen joka korostaa että tiede ei ole auktoriteetti vaan metodi. Ja että tämä metodi ei ole turhantärkeys. Tämä korostaa sitä että tutkija ei ole superihminen vaan kysymys on juuri siitä että hän on kuten muutkin mutta tämän lisäksi hän myös kirjoittaa asiat ylös.

Kuitenkin Savagen näkemys on hieman harhaanjohtava - tämä on odotettavissa jo senkin vuoksi että se on karkeistus lapsille. Asioita yksinkertaisesti selitettäessä kun samalla vähän väkisinkin yleensä karsitaan pois myös sisältöä ja annetaan enemmänkin nyrkkisäntö. Savagen kohdalla ongelmana on klassinen "se on kirjoitettu - siis se on totta" -riski. Monessa kulttuurissa kirjoitus on ollut lähes maagista. Kirjoitus luo uskottavuutta.

Itsellänikin on kuitenkin karkea lausuma siitä mitä tiede on. Se syntyi sivutuotteena töissä. Taustalla oli se, että tietty tutkimus piti sisällään kysymyksiä joita eräs työntekijä ei käsittänyt relevanteiksi. Hänestä sama asia saataisiin esiin helpommalla tavalla. Ongelmana tässä on vain se, että kysymisstapa vaikuttaa tuloksiin ja siksi oli nimenomaan relevanttia että kysymys oli juuri siten kuin se oli. Referoin tätä silloin tuoreesti näkemääni "vitsikkääseen" internetmeemiin jossa on kuvassa nainen kylpyhuoneessa. Meemissä selitetään että he olivat kyselytutkimuksella tutkineeet naisten shampoomieltymyksiä ja suosittu vastaus oli kysyä että miten tutkija oli päässyt kylpyhuoneeseen. Ja sanoin että metodi todellakin vaikuttaa tuloksiin, ja että tässä on nyt valitettavasti vähän samasta jutusta kysymys kuin tuossa shampoovitsin kohdassa.

Vastaus oli että "pilkunnussintaa" johon oma vastaukseni oli "olette oikeassa, sitähän se on. Mutta minä kutsun sitä mieluummin "tieteeksi"." Sillä karkea nyrkkisääntö on, että vaikka pilkunnussinta voi olla saivartelua ja pseudotiedettä, niin jos siinä ei ole pilkunnussintaa, se tuskin voi olla tiedettä. Tiede on pilkunnussintaa ja juuri siksi se koetaan tylsänä, työläänä ja vaikeana. ; Ja pilkunnussinnan kohdalla Adam Savagen kirjoituspuoli on oleellisen tärkeä. Kirjoitus vapauttaa mielen rakenteita niin että kompleksinen ja äärimmäinen pilkunnussinta onnistuu käytännössä vain jos on jonkinlainen tallennukeino. Kuten kirjoittaminen.

archano censeo

Fiore dei Liberi korosti että hänen taitonsa oli archano censeo eli "salainen tiede", joka oli perusluonteeltaan salainen ja elitistinen. Miekkailijan täytyi oppia saadakseen olla signore, eli joko aatelinen tai ritari. Asenne on historiassa yleinen ; Ylimykset ajattelivat että heillä oli mielen ja toiminnan kyvyt ja eiaateliset olivat syntyperältään huonompia. (Esimerkiksi sukupuhtaus oli oleellinen ennen kuin mitään "darwinismia" olikaan.) Lisäksi salaperäisyys on tietysti ymmärrettävissä sitäkin kautta, että itsepuolustuslajejen kohdalla tiedot vastustajasta auttavat aina hänen kukistamisessaan. Näin ollen taitojen salaamiseen on ollut käytännönläheisempåi syy.

Tartun kuitenkin ajatukseen miekkailusa tieteenä. Tämänlainen näkemys tuntuu tietysti hyvin omituiselta nykyaikana.; Itse asiassa on hyvin vaikeaa nähdä että kukaan nykypäivänä pitäisi Fioren taitoja tieteenä. (Muuna kuin historiantutkijoiden tutkimusaiheena, jotain jota rekonstruoidaan.) Ensinnä on tietysti se, että se on enemmänkin taito kuin tiede. ; Tämä jaottelu on tärkeää, koska taitava jalkapalloilija ei vielä ole tieteentekijä. (Enkä esimerkiksi minä ole runkkaustieteen emeritusprofessori vaikka minulla meriittejä tällä alalla taatusti onkin.)

Mutta ennen kaikkea se tuntuu sotivat monia sellaisia tieteenfilosofiassa yleisesti ottaen tärkeiksi nähtyihin piirteisiin kuin avoimuus ja julkisuus. Sekä toistettavuus. Niiniluotolaisen "tieteen ominaispiirteiden kautta" lähestyvän näkökulman mukaan Fiore ei ollut tiedemies. Yksinkertaisesti sen vuoksi että tietoja ei ollut saatavissa ja niiden toistaminen oli siksi myös mahdotonta. ~ Toki nykyään kun Fioren manuaaleja on rekonstruoitu niissä on havaittu voimakasta toimivuutta. Ja tätä puoltaa tietysti sekin että hänen miekkailusysteeminsä oli osoittanut tehokkuutensa siten että Fiore kykeni näyttämään taitojaan. Hän oli kiistatta hyvä miekkamies ja näin ihmiset pääsivät näkemään ja arvioimaan yksittäisten tekniikoiden tehokkuutta. (Eivät välttämättä punaista lankaa joka ne yhdistää toisiinsa tai sitä miten tietty tekniikka valitaan tietyssä yhteydessä. Eikä tekniikoiden mekaaniset yksityiskohdat välttämättä nekään selvinneet.)

Voidaankin sanoa että toistettavuus on aina jollain tavalla liitoksissa avoimuuteen ja julkisuuteen ; Jos tiedot ovat jossain piilossa, ei niiden sisältöä tietysti voida arvioida ja kokeilla uudestaan. Tieteenfilosofit voivat leikitellä kysymyksellä "jos teen laadukkaan kokeellisen tutkimuksen ja tulipalo polttaa tutkimusraportit ja tutkijan, niin oliko tutkimus tiedettä". Ja vastaus liittyy yleensä jollain tavalla siihen että ei ole. Koska tutkimus muuttuu tutkimuksesta tieteeksi vasta jossain vertaisarviointien ja uudelleentutkimusten ja tarkistusten jälkeen. Näin ollen tiedemaailma on nykyään aivan oleellisesti erilainen kuin Fioren aikana.

Vai onko?

"Tieteen kuvalehti" (15/2012) nimittäin nostaa esiin yhden yksittäisen tilanteen. Sen sivulla 12 on pieni haastattelu jossa haastatellaan virustutkijaa. Tutkimusaiheena nimittäin voi olla vaarallisia viruksia. Esimerkiksi nyt tutkimuksen aiheena on H5N1 -viruksen uusi variantti joka on siitä ikävä että jos se leviäisi, siitä voisi syntyä hyvin vaarallinen epidemia. Tutkijalta kysytään esimerkiksi että "Eikö tutkimustuloksia ole mahdollista käyttää ihmiskuntaa vastaan?" Vastaus on "Kyse on tutkimuksesta jonka tulosten soveltaminen vaatii erikoistietoja ja taitoja. Terroristien biologiseksi aseeksi päätymisen riski on hyvin pieni."

Tämänlaiset kysymykset ja niihin vastaamiset ovat tärkeä osa tutkimusetiikkaa. ; Ne asettavat käytännössä jonkinlaisia rajoitteita. Esimerkiksi joissain virustutkimuksissa on oleellista jättää jokin yksityiskohta pois tutkimusraporteista aivan sen takia että niiden avulla ei voitaisi rakentaa vaikkapa vaarallista virusta tai bioasetta. Tämä on aivan selvästi avoimuuden ja julkisuuden rajoittamista. Ja se, että sitä ei voi toisintaa terroristin laboratoriossa tarkoittaa täsmälleen sitä että toistettavuus on rajoitettua.

Tutkimusta tietysti perustellaan sillä että sen avulla voidaan ennakoida riskejä ja tuottaa vastalääkkeitä ja rokotteita. Näin ollen tutkimuksella on selvä hyöty ja niiden vaikutukset näkyvät yhteiskunnassa ; Jos virustutkijat tekevät hyvä työtä, epidemiaksi levinneiden virusten tutkimus koetellaan konkreettisesti. Julkisesti kuka tahansa epidemologi voi tehdä havaintoja tämänlaisista ilmiöistä. Koska vaikka tutkimus ei alun perin olisi julkista, tälläinen tauti ja sen rajoittuminen ja yleistyminen ovat ehdottoman julkista ja avoimesti nähtävää. Suuri osa viruksista jää kuitenkin tietysti vain laboratorioon eli tälläistä varmistusta tuskin tapahtuu esimerkiksi "Tieteen Kuvalehden" esimerkkinä olevalle virustutkimukselle. (Onko se siis vähemmän tiedettä kuin samanlaisilla metodeilla tehty rivivirustutkimus? Kas tässä kysymys joka voi innostaa jotakuta metodologia.)

Tätä ei yleisesti ottaen pidetä ylitsepääsemättömänä ongelmana, koska toistettavuus voidaan tehdä "pienemmissä piireissä". Eli on olemassa yleisesti erittäin hyviksi ja luotettaviksi (sekä taidoiltaan että etiikaltaan) tutkijoiksi. Ja näin heidän arvioinsa voi perustua täyteen tietoon. Toistettavuutta tapahtuu, mutta sen laajuus on ainoastaan rajoitettua.

Toisaalta on hyvin vaikeaa nähdä eroa sen kanssa että eri alojen huippututkijat olisivat keskenään hieman kuten erityisiä signoreja jotka kokeilevat eri asioita keskenään pienissä salaseuroissaan. Näin ollen osa tutkimuksesta on luonteeltaan sellaista että se eroaa yllättävän vähän Fioren salailuilmapiiristä. ; Ainoastaan perustelutavat ovat muuttuneet. Fiore korosti aateluutta ja taktista etulyöntiasemaa. Nykytutkijat korostavat ammattitaitoa ja turvallisuutta.

Ja tietysti Fioren aihe oli liikunnallisempi ja vähemmän todellisuutta ja maailman toimintaperiaatteita kartoittavaa kuin virustutkijoiden työ. Kokemusperäisyys, ammattitaidon korostaminen ja vastaavat ovat kuitenkin yhteistä. Kenties näissä on jotain ikuista ja yleisinhimillistä. Hyvässä ja pahassa.

Voidaanko historiaa tutkia?

Myersin "Pharyngula" blogissa näytettiin miten eräs teologi väittää että historia ei olisi tiedettä skientistien tiukkojen mallien mukaan. Perustelu tilanteesta menee seuraavasti "A huge number of factual claims are not scientifically testable. Many historical and autobiographical claims, for instance, are not repeatable, not publicly observable now or in future, and are not subsumable under any general law. We know that rational answers to many historical questions depend on general philosophical views, moral views, personal experience and judgment. There are no history laboratories. Much history, like much religion, is evidence-based, but the evidence is not scientifically tractable." Eli missään ei ole historialaboratorioita ja että historiaa ei voi toistaa.

Tämäntapainen väite siitä että menneisyyttä ei voida nähdä on hyvin yleinen. Kent Hovindin eräs slogan on kysyä esimerkiksi menneisyyteen sijoittuvaan evoluutioselitykseen tai yli 10 000 vuotta vanhan universumin kosmologiateorioihin seuraavasti "were you there?" eli esittää että historiaa ei voi tutkia kun siellä ei voi aikakoneen avulla käydä kurkistelemassa. Myersin lainaama edusti toki leppeämpää teologiaa.

Näissä historia tiivistyy usein pelkäksi auktoriteetteihin uskomiseksi. Että asiat vain katsotaan dokumenteista tai kirkonkirjoista. Kuitenkin tosiasiassa tiedetään että nämä eivät ole koko totuus ja itse asiassa valtaosa historiantutkimuksesta nojaa siihen että dokumentin provenienssi selvitetään ja tätä kautta seulotaan se, onko se aito ja miten hyvin se vastaa aikaansa. Vain näin kyseenalaistamalla voidaan esimerkiksi selittää hieroglyfien takana olevaa propagandaluonnetta selittää - ja tämän tajuaminen on kuulemani mukaan hyvin tärkeää kun tutkitaan egyptin historiaa.

Tämänlaisen argumentaation kaksi päätarkoitusta on esittää jompi kumpi seuraavista asioista:
1: Menneisyyteen sijoittuvan teorian denialismi. Tämä on tarpeen olipa sitten vastustamassa vaikkapa ilmastonmuutosta joka esittää trendejä menneisyydestä ja nykyisyydestä -tai Hovindin tapaan evoluutioselitystä tai kosmologiaa. Kun kiistää toisen teorian ytimen siitä ei tarvitse välittää.
2: Lupa luistaa erilaisista perusteluperiaatteista. Henkenä on tällöin "kun nuokin hyväksytään, miksi ei meitä". Myersin lainaama käytti tätä ensi sijassa. Mutta toisaalta vastaavaa Hovindkin voisi käyttää hyväkseen silloin kun hän selittää siitä miten älyä tutkitaan arkeologiassa joten hän voi tutkia sitä universumissa.

Kuitenkin tässä tilanne on hyvin erikoinen. Sillä tieteenfilosofisesti historiasta voidaan tietää yllättävänkin paljon. Tarkemmalla miettimisellä huomataan, että "toistettavuuden" käsite on vain ymmärretty historian tieteellisyyttä kyseenalaistavassa tekstissä hyvin omituisesti. Se on enemmän "arkijärjen mielikuva" toistettavuudesta kuin aitoa toistettavuuden puutetta.

Historioitsijoilla on varmasti oma osansa tässä väärinymmärryksessä. Sillä he eivät yleisesti ottaen opiskele kovinkaan paljoa luonnontieteellistä tieteenfilosofiaa. Näin he eivät välttämättä näe kaikkea hienoutta jota heidän menetelmillään on esille kaivettavissa. (pun intended.)

Historiantutkimuksessa ja arkeologiassa voidaan käyttää apuvälineinä matematiikkaa. Tässä on itse asiassa löydettävissä syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi voidaan tarkastella erilaisia muuttujia joita paikalla on ollut. Nämä voivat olla hyvin monenlaisia. Esimerkiksi maantieteellisiä/ilmastollisia seikkoja, kuten alueen sijainti maapallolla ja onko siinä ympärillä minkälaista maastoa. Ne voivat olla infrastruktuuriin ja kansaan liittyviä, kuten väkilukuun tai muuhun vastaavaan liittyviä. (jne.) Näiden kohdalla kysymys on muuttujista jotka ovat eri kulttuureissa erilaisia. Ja näitä eroja voidaan arvioida. Voidaan huomata, onko jokin asia yleisempää jossain syissä kuin toisissa. Ja eri muuttujia verraten voidaan huomata että jotkin asiat korreloivat keskenään hyvin usein.
1: Itse asiassa vielä vakuuttavammaksi tilanteen saa, kun tarkastelee mitä muuttujan vaihtuminen aikaansaa ; Tiedetään että jossain tilanteessa on käynyt muutos (vaikka maanjäristyksestä lähtien) ja tällä on ollut tiettyjä vaikutuksia. Ei ole välttämättä kovin vakuuttavaa jos löydetään pelkkä yhteys. Sillä asian muutoksen aikaansaamat tilojen vaihtumiset ovat vakuuttavampia ; Muutoksen syytä ei ole järkevää etsiä jostain joka on pysynyt samana, vaan siitä mikä on muuttunut.
2: Lisäksi hyvin erilaisten kulttuurien päätyminen samantapaiseen tilanteeseen auttaa ; Jos kulttuurit tekevät samantapaisia asioita ja niissä on vain muutama analoginen piirre, ovat nämä analogiset piirteet luultavasti olennaisia. Kun muutoin hyvin erilaisesta lähtöpisteestä päädytään tekemään samantapaisia asioita, on näiden samanlaisten piirteiden joukossa varmasti jotain olennaista jotta kulttuuri voi tämänlaisia tehdä ja rupeaa myös tämänlaisia tekemään.

Tämä itse asiassa tarkoittaa sitä että historioitsijat voivat käyttää korrelaatioita ja kausaatioita hyvinkin monimutkaisella tavalla. Mutta haasteeksi jää tietysti myös se mainittu toistettavuus. Tämä on historiantutkimuksessa mahdollista. Sillä toistettavuus on sitä, että uusien havaintojen löytymisen on sovittava sitä. Tällöin varmistetaan että olemassaolevia havaintoja ei vain soviteta teoriaan, vaan että teoria ennustaa ennalta myös sellaista mitä ei ole vielä tapahtunut. Tähän taas on ihan oikeasti kaksi tietä;
1: Selitys ennustaa mitä löydetään ja mitä ei löydetä tulevaisuudessa. Historian ja arkeologian kannalta onkin riemuisaa, että kaikkia kohteita ei ole vielä keksitty ja kaivettu maasta. Toistettavuus syntyykin tällöin siitä, että teoria mallintaa tulevaisuudessakin saatavia löytöjä.
2: Tulevaisuus näyttää. Eli historian kaavan oletetaan toimivan jotenkin samalla tavalla nykyaikanakin, ja tähän saadaan sitten jonkinlainen koeaineisto. Näin historia voi todellakin ennustaa joitain asioita "huomispäivästä".

Historiallinen näkemys voidaankin siksi vahvistaa monellakin tavalla. Ne eivät ole pelkkiä spekulaatioita. Itse asiassa jopa luonnontiede fysiikka ottaa kantaa menneisyyteen juuri sen takia että ajassa havaitseminen ei ole ainut asia. Asiat tekevät tietynlaisia muutoksia ja tästä jää merkkejä luontoon. Geologit taas eivät hekään ole tilassa jossa asteroidi-impakti täytyisi toistaa sellaisenaan jotta voitaisiin sanoa jotain asteroidi-impaktin vaikutuksista. Iskusta jää merkkejä luontoon ja kraaterit voidaan nähdä silmällä. Kraaterin avulla voidaan jopa laskea kuinka suuri massa ja voima on ollut kivellä joka kuopan on aikaansaanut - vaikka asteroidi olisi sirpaloitunut laajalle ja höyrystynyt iskun kuumuudessa ja muuta ikävää niin että siitä ei välttämättä löydetä kuin rippusesti osasia kuoppa kertoo.

Historian tutkimus onkin itse asiassa komparatiivista. Historiassa on paljon tapahtumia ja niitä vertaamalla saadaan ihan oikeasti ilmi yhteyksiä.
1: Evoluution puolella tämän ymmärtäminen on tietysti sujuvaa, sillä evoluutioteoria ennustaa esimerkiksi sen Gouldin tapaisen asian "kambrikaudella ei ole nisäkkäitä" - joka on falsifikaatiokriteeri koko teorialle, vaikka aiheena onkin historia ja sen tapahtumat! (Falsifioitavuus taas on maineeltaan leimallisesti luonnontieteellinen kriteeri.) Evoluutio ennustaa siksi pakosti maantieteellisen alueen josta niitä olisi etsittävä sekä sen ajan jossa niitä olisi löydyttävä. Tässä asia sidotaan esimerkiksi erilaisiin ajoitusmenetelmiin, joiden "sattumalta" olisi osuttava juuri oikein. Se olisi epätodennäköistä, joten se että nämä kaksi sopivat hyvin yhteen tarkoittaa sitä että ne molemmat ovat todennäköisesti tosia. Jos ne olisivat mielivaltaisia, niin olisi varsin omituista että ne sopisivat niin pirun hyvin yhteen monien eri muuttujien mukanaollessa..Ylläoleva käsittely selvästi näyttää että luonnontieteellisestikään ajatteleva ei suinkaan suoralta kädeltä kiellä historiantutkimusta. - Itse asiassa päinvastoin, historiantutkimus voidaan hyvinkin nähdä jonain johon luonnontieteellistä ajattelua on tavattu levittää aina! Historiaa leimaa humanistinen maine ja se onkin ihmistiede, humanistinen tieteenala. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se olisi jotenkin tieteenfilosofisten työkalujen ulkopuolella. Tieteenfilosofia ei koske pelkästään luonnontieteitä, ja itse asiassa jakoa ihmistieteisiin ja luonnontieteisiin voidaan jopa pitää keinotekoisena. Quinelaisena tieteenfilosofiana korostan konsilienssia ; Näin historian on oltava yhteennivottua esimerkiksi maantiedon kanssa.
1: Aiemman esimerkkini luonnonhistoriaa penkova evoluutiopohjainen paleontologia haki esimerkeissäni konsilienssia fysiikkaan koska siellä taustateorioina ajoitusmenetelmissä on esimerkiksi tiettyjen radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat. Ja apuna on myös maantieto, koska lajit muuttuvat ja vaeltavat vain rajatusti sen takia että maantieteelliset yksiköt tarjoavat esteitä - esimerkiksi Australian kohdalla isolaatio olennainen osa selittämässä pussieläinten keskittymää. Jos kengurun evoluution selittäminen pitää sisällään Araratvuoren fossiileja ja hyppimistä ajasta toiseen eri mantereille, on selvää että se olisi evoluutioteorialle iso ongelma.

Teologian kohdalla tilanne on vakavasti ottaen se, että sitä ei suinkaan kielletä periaatteessa. Vaan se, että transsendentin käsite - jonka tapaiseen logiikkaan valtaosa teologiassta nojautuu - on määritelty sellaisiksi että niitä ei voi tutkia. Niistä on määritelty eitieteellisiä, ei järjellä lähestyttäviä. Näin ollen niitä ei kielletä suoralta kädeltä "naturalistien toimesta", vaan "supernaturalistist" itse kieltävät Jumalan tutkimisen sisältä käsin omissa määritelmissään. Näin teologia ei hae apua fysiikasta, eikä Jumalateorioita yritetä falsifioida vaikkapa ajoitusmenetelmiä apuna käyttäen. Näin ollen siinä missä historioitsijoilla on "eräänlaisia laboratorioita" kaivauksillaan, teologeilta tämä puuttuu. - Vertaus "kun annatte noille niin antakaa meillekin" muuttuu silloin suorastaan virheelliseksi väitteeksi koska verrattaviksi laitetut asiat ovat olennaisilta ominaisuuksiltaan epäanalogiset.
1: Huvittavinta on tietysti se, että hyvin usein kreationistit ja leppoisammat teologit lähtevätkin rakentelemaan hyvinkin erilaisia ihmisten intentioihin perustuvia teoretisointeja. Kreationistit selittävät innolla miten kristillinen ajattelu johtaa tieteelliseen kehitykseen. Tämä on historiallinen teoria. Ja tämä sidotaan sihen vaikeiten mallinnettavampaan ; Ihmisen syvimpiin intentioihin. Myös postmodernismin vaikutus erittäin eifundamentalistisessa teologiassa on johtanut vastaavaan. Näin historian tieteellisyyttä vastustetaan koska pelätään "maantiededeterminismiä". He vastustavat tiettyjen asioiden tieteellisyyttä ja leimaavat stereotyyppisiksi ja "determinoiviksi" tietyt aiheet.
2: Tulee miltei mieleen ne humanistit jotka vastustavat sitä että geeneillä olisi mitään vaikutusta käyttäytymiseen ja pitävät tätä valinnanvapauden murskautumisena, mutta jotka kuitenkin joista on ihan OK determinoida ihmisen kohtalo vaikkapa kotikasvatukseen tai ihmisen kannattamaan maailmankuvaan, aivan kuten nämä sitten determinoisivat vaikkapa sen minkälaisia luonnontieteellisiä teorioita heidän päähänsä putkahtaa. Irigaray determinoi hypoteesinmuodostuksen mieskuvaan ja katsoo että naisen määrittely determinoisi onnistuneen turbulenssiteorian puolesta. Kreationisti determinoi että evoluutioteorian kannattaminen johtaa kansanmurhiin ja esittää että tästä on syy-yhteys Hitlerin juutalaisvainoissa. Ja niin edespäin. Ja heistä nämä eivät ole vain mielivaltaisia mielipiteitä vaan järkeviä teorioita.

Luonnontieteilijöiltä teologit vaativat likimain aina nöyryyttä. Tässä selitetään sitä että luonnontieteilijän asiantuntemus ei yletä teologian puolelle, koska oppialat ovat niin erilaiset. Kuitenkaan tämä osaamismuuri ja ymmärryshorisontti ei koskaan ole ongelmana kun teologi lähtee selittämään asioita siitä mitä luonnontieteilijät ja tieteenfilosofit sanovat esimerkiksi historiasta. Vaikka juuri heidän kohdalla vastaan tulee yllättävän usein se, mikä tässäkin esiin nousi. Heillä näyttää olevan varsin heikosti jäsennetty kuva siitä mitä nämä heidän kritisoimansa asiat oikein pitävät sisällään. He moittivat toistuvasti asiaa jota eivät tunne. Ehkä siksi että tuntemattomaan kannanottaminen on heidän leipälajinsa. Valitettavasti tässä näkyy miten arvailuksi tilanne tässä kohden menee

Tarina syyllisyydestä.

Katselin televisiosta ohjelmaa talouskriisistä. Sen takana oli erikoisia rakennelmia;
1: Esimerkiksi asuntojen kohdalla oli kysymys klassisesta pyramidihuijauksesta. Lainaa myönnettiin, jolloin ihmiset saivat asunnon jossa heillä ei ollut omaa rahaa kiinni. Lainoja niputettiin ja laitettiin pörssiin. Tilanne rakennettiin sellaiseksi että riskin ottaessa voitot olivat sijoittajan, mutta sijoittajalla ei ollut riskiä. Sijoittajat yhdistivät suuret voitot pieniin riskeihin. Riskit joutuivat vain muiden maksettavaksi. Asuntojen hinnat tietysti nousivat valtavasti, koska tarjoukset olivat isompia. Pankit vain vastasivat velkavipua kasvattamalla, jolloin tätä voitiin tehdä enemmän. Näin oikein kukaan ei maksanut konkreettisesti niistä taloista. Lopputulos oli se että isot riskit yhdistyivät yhä isoihin tappioihin. Samanaikaisesti riskejä naamioitiin ja kätkettiin arviointilaitoksilla. Ne antoivat konkurssiin menneillekin toimijoille "luotettavien" ja "hyvien" osakkeiden arvioita.
2: Vakuutuksien pörssittämisessä taas kävi niin että saman talon voi tavallaan vakuuttaa moneen kertaan monen eri toimijan kautta. Tämä on toki mukavaa jos mitään ei tapahdu. Talon palettua isku sitten vain onkin moninkertainen. Tämä taas on Nassim Talebin "Musta joutsen" -kirjassakin esitelty ilmiö ; Kasinot tietävät että koko kassan tyhjentäminen onnistuu jos panoksille ei aseteta ylärajaa ; Niputtaminen johti siihen että ylärajaa ei ollut ja jos lompakko loppui niin velkavipu mahdollisti sen, että yläraja ei tässäkään paukkunut. Talebin mukaan klassinen perinteinen todennäköisyyskuva ei tätä mahdollisuutta tuo helposti esiin, mutta se on silti huomionarvoinen, koska se muuttaa koko panostamisen ja pelaamisen luonteen ; Useaan kertaan voittaminen on tapahtumien todennäköisyyksien kertomista keskenään. Niputtamalla kaikki yhteen peliin syntyy tilanne jossa isot tappiot kasinollekin kasvavat ; Onhan tässä enemmän kiinni yhdessä pelissä. Kasinot ovatkin tienneet tämän, kantapään kautta. Ja siksi panoskatot ovat vakiotavaraa.

Talokuplan aikana moni käytti tilannetta hyväkseen ja osti talon johon heillä ei ollut mitään sidoksia koska omaa rahaa ei ollut kiinni. Ja niille jotka eivät tätä itse keksineet, itse presidentti Bush kertoi että tämä on hyväksi USA:n taloudelle ja osoitus siitä miten hyvin maalla menee. Näin moni osti lainalla hienon talon, jota heillä ei ollut kykyä maksaa. Eikä välttämättä haluakaan, kun uuden talon sai kivasti velkavivun ansiosta ilman sidoksia. Maksamatta jääminen ei maksanut mitään. Ja samanaikaisesti monet vakuuttivat juuri näitä lainoja koska ne oli niputettu yhteen ja ne olivat saaneet niitä luotettavaksi arviointeja. Näin moni vakuutus pinoutui ja näin oli likimain varmaa että epäluotettavuus toteutuu, eli "kasino joutui maksumieheksi" hyvin usein. Kokonaisuus tuotti lyhyen aikaa maksimaalisia voittoja 1% kaikista rikkaimmista. Tämän jälkeen yritykset menivät konkurssiin ja kansa kärsi. Hyötynyt 1% sai pitää jo lyhyen pyräyksen aikana koonneensa palkat ja optiot.
1: Tämä on malliesimerkki siitä miten käy kun luottaa näkymättömään käteen ja Nalle Wahlroosin rajoittamattomien ja minimaalisesti verottamattomien sikarikkaiden superhyväntekeväisyysmaailmaan. Niillä ei ole uskottavuuspohjaa. Haitat ovat suurempia kuin mitä hyväntekeväisyyteen laitetut miljoonat. Bill Gatesin kehuttu hyväntekeväisyys ei voinut estää taantumaa ja romahdusta. Ja jos systeemi toimisi, rajoitteista vapaa USA olisi näyttänyt utopian toteen. Dystopiaksi paljastui. Massimiesten tarinat on ymmärrettäviä koska he itse hyötyvät rahallisesti siitä että ihmiset uskovat näihin tarinoihin.

Suuret rahamiehet kertoivat että talojen hintoihin ei voi rakentua kuplaa ja että koskaan ennen talojen hinnat eivät ole maanlaajuisesti romahtaneet yhtäaikaisesti. Tosin tämä johtui siitä että ennen oli säätelyjärjestelmiä jotka estivät yllämainitut riskeillä ja lainoilla keinottelut. Systeemi oli olennaisilta osilta erilainen joten menneisyys ei ennustanut tulevaisuudesta oikein mitään.

Rakennetut tilanteet ovat sen verran tunnettuja "rahanimun ja tuhon kaavoja" että jokainen perusyleissivistynytkin ihminen liittää ne huijauksiin. Esimerkiksi pyramidihuijaus on tunnettu temppu aivan kuten ns. "nigerialaiskirjeetkin". Siksi voi olla vaikeaa ymmärtää miksi sitä ei ole huomattu. Yksi syy voi olla se, millä talouselämän pelurit selittivät asiaa; Että talouselämä on kompleksista. Jälkikäteen on helpompi huomata asioita. Nassim Taleb taas korostaisi vallitsevan taloustieteen huonoutta; Ennustukset ovat vääriä ja huonoja koska ne perustuvat pohjimmiltaan toimimattomiin konsepteihin. Dokumentissa taas epäiltiin että toiminta oli tavoitteellista. Tätä perusteltiin journalismissa ja poliisintyössä yleiseen keinoon. Eli rahan seuraamiseen ; Esimerkiksi taloustieteen professorit saivat palkkioita kehuvista teksteistä jotka kehuvat sitä rahoittajaa. Samoin riskien arvioinneista hyvistä yrityksistä sai suurempia palkkioita kuin huonoksi arvioiduista. Molemmista syntyy "oma lehmä ojassa" -tilanne, jossa hyvien arvioiden antaminen on kannattavaa koska siitä saa enemmän rahaa.

Dokumentin näkökulma rakentuu rikossarjoista tuttuun kaavaan "means, motive & opportunity". Eli tekijällä täytyy olla taidot ja kyvyt tehdä rikos, motiivi suorittaa teko ja mahdollisuus tehdä se. Rahamiehillä oli taatusti mahdollisuus suunnitella tämä, koska he olivat ajamassa rajoitteiden murtamista ja nykyisen systeemin rakentamista. Tai he vähintään käyttivät sitä hyväkseen. Raha taas toimii motiivina. Siksi heidän perustelunsa nojasivatkin kompetenssin kiistoon. He eivät osanneet ennakoida, eivät tienneet ja muuta vastaavaa kyvyttömyyden ilmaisua. Tämä voi toki ostaa heidät syyttömiksi. Mutta tämä näyttää toisaalta sen, että heidän tietotaidostaan ei varmasti kannata hirveästi maksaa mitään. Talousteoria näyttääkin olevan laitos jossa inkompetenssilla pääsee miljardiomistukseen ilman kykyä ja näkemystä. Tai sitten huijaamalla, jos se tuntuu todennäköisemmältä.

Taloustieteen kohdalla ihmisillä kuitenki näyttää olevan kykyä lähdekritiikkiin. He kykenevät ymmärtämään miksi pankkiirit ovat joko huijareita tai typeryksiä. (Jälkimmäistä jos ovat tosi tosi tosi hövelillä päällä. Tai koska he haluavat sanoa vain asioita jotka menevät lakituvassa asti läpi.) Kuitenkin pseudotieteiden kohdalla vastaavat järkeilyt tuntuvat katoavan.

Etenkin vaihtoehtohoidoissa mukana pyörii usein raha. Enkä tarkoita edes ylihintaisen veden myymistä homeopatiana. Vaan konsultointia. Raha pyörii tuotevalmistamisessa ja homeopaattien kouluttamisessa. Homeopaatti ei tienaa hirveästi, mutta se joka kouluttaa homeopaatteja ja konsultoi heitä sen sijaan tienaa paljon enemmän. On selvää että heillä on "oma lehmä ojassa". Normi homeopatiasta kuullut tai homeopaatiksi itseään kouluttava ei kuitenkaan helposti näe tätä. He näkevät vain pyyteettömiä pienituloisia homeopatiatuotteiden myyjiä. "Oma lehmä" nähdään homeopaattien piirissä kuitenkin helposti normitieteessä. Itse asiassa näiden "huijareiden paljastamisessa" tulee se viattomuuden leima jolla huomio siirretään pois siitä että homeopatiassakin on mukana taloudellisia intressejä.

Kreationismissa intressit ovat luonnollisesti ideologisia ja uskonnollisia. Eivät siis yhtä rahaan sidottuja. Näitä omia lehmiä on jostain syystä erityisen vaikea huomata. Kenties siksi että he syyttävät "evolutionisteja" siitä että he käyttävät tutkijanvaltaansa väärin.
1: Toki sielläkin jokainen menestyvä kreationisti kirjoittaa kirjan jota myy kaikille kaduntallaajille, yleensä hinnoilla joissa tuntuu olevan rasittavan paljon "pseudolisää" ; Verrattuna oikeisiin tiedekirjoihin kaupoissa hinnat ovat kaksin-kolminkertaisia. Syynä tähän on tosin yleensä pienemmät painosmäärät. Painokulut on peitettävä, joten tässä on käytännön syy, ei ahneus. Motiivi ei usein ole raha vaan ideologia itsessään.

Pseudotieteiden moitteet tuovat esiin toisenkin puolen. Tieteensosiologinen rakenne mukaantuotuna tieteilijät ovat tyyppejä jotka saavat palkkaa tuloksistaan. Vertaisarviointi saadaan muutettua sosiaaliseksi vallankäytöksi. Ja kun lääketieteessä on mukana raha, se on helppo tehdä kyseenalaiseksi. Evoluution kohdalla mukaan liitetään ajatus ateismin myymisestä, eli ideologisesta motiivista. Näin kaikki rakentavat tarinaa jossa ytimessä ovat keinot + motiivi + tilaisuus.

Tämä nostaa esiin sen, että pelkkä tieteensosiologinen lähdekritiikki ei helposti ole riittävää. Sillä saadaan aikaan epäilys, mutta lopullinen syyllisyys vaatii rankempia otteita. Näin TV -dokumenttikin onnistui vain herättämään epäilyksiä, mutta se ei onnistunut sitomaan tekijöitä suoranaiseen rikokseen. Teoreettiset konseptit (pyramidihuijaus ja kasinoiden panostusrajat) tosin paljastivat että kysymys on joko huijauksesta tai inkompetenssista. Tämänkin vaiheenpseudotieteilijät unohtavat. He eivät siksi pääse edes yhtä pitkälle kuin tämä TV -dokumentti. (Jonka taso ei vielä ihan riittänyt.) Ne eivät siis ole edes hyviä yrityksiä. Ne jäävät käytännössä vain narraation tasolle.

Lähdekritiikissä onkin siksi muistettava aina kaksi ääripäätä ; Sillä ei ole mitään väliä kuka sanoo, vaan mitä sanoo -ihanne on vastakkain "inkompetentin" ja "huijarin" kanssa. Periaatteessa oma lehmä ojassa tehty tutkimus voi olla ihan oikein tehty ja toimiva. Epäluottamus tutkimukseen tuleekin siitä, että onko tutkimus tehty valehdellen. Tässä on kaksi kohtaa ; Metodologia voi olla vajavaista, jolloin joitain asioita voi kätkeytyä. Huonosti tehtyä tutkimusta ei välttämättä tarvitse sisällöllisesti vääristää. Tulkinnat ovat vain liian heppoisesti vedettyjä "voi ollia". Tämän voi havaita konseptien tarkkailulla. Suora huijaus taas havaitaan toistettavuuden kriteerin kautta ; Jos toisistaan riippumattomat (eri tahojen rahoittamat) saavat samoja tuloksia, niin tulos on jo paljon epätodennäköisemmin valehtelua. (Vaaditaan salaliittoteoria jossa yhdessä päätetään miten kaikki valehtelevat. Salaliittoteorioiden taas on oltava isoja jotta ne voisivat toimia tässä. Ja laajat salaliitot jättävät jälkiä, joten näiden todistamisen pitäisi olla hyvinkin mahdollista.)

Toisin sanoen lähdekritiikki itsessään ei riitä. Mukaan on otettava myös tieteenfilosofian apuvälineet. Rikoksien selvittämisessä ihmisillä onkin kokonaisuuden katsomisen hallinta yllättävän hyvin näpeissä. Ilmeisesti poliisisarjat ovat opettaneet että sekä ihmisten motiivien arvelu että rikospaikalle jääneet konkreettiset tieteelliset evidenssit on otettava huomioon yhdessä. Vain näin saadaan hyvät tulokset ; Rikospaikalle tarkoituksella tiputetut harhaanjohdatukset vaativat sosiologiaa, mutta toisaalta jos tekijää ei voida sitoa rikospaikkaan vaikka DNA -evidenssillä, on hänen syylliseksi todistamisensa hyvinkin vaikeutunutta. "Ikävä tyyppi jolla on murhafantasia" ei ole vielä sama asia kuin syyllinen ja rikollinen. Sillä usein teko jää fantasian asteelle. Kokonaisuus nivoutuukin yhteen ja synnyttää käsiteverkoston.

Ilman kokonaisuutta saadaan vain "hyviä yrityksiä" - tai sitten ei edes niitä. ~ Tieteenfilosofia yksinään voi paljastaa että tulos on väärä, mutta ei onko tekijä huijari vai erehtynyt. Tieteensosiologia itsessään ei paljasta muuta kuin että tyyppi voi olla muutakin kuin täysin rehellinen mutta ei suoraan paljastaa että hän todella on epärehellinen huijari.

Jos ihmisten rikossarjantöllötystaitosetti saataisiin jotenkin siirrettyä pseudotieteiden arviointiin ja yleiseen skeptisyyteen, ei skeptikoilla olisi mitään hätää. Jostain syystä ihmisten taidot näyttävät kuitenkin olevan tilannespesifejä. Ja se, mikä saa ihmisen epäilemään "massimiehiä" kusettajiksi saa heidät nielemään esimerkiksi homeopatiapillerit sellaisenaan.