archano censeo

Fiore dei Liberi korosti että hänen taitonsa oli archano censeo eli "salainen tiede", joka oli perusluonteeltaan salainen ja elitistinen. Miekkailijan täytyi oppia saadakseen olla signore, eli joko aatelinen tai ritari. Asenne on historiassa yleinen ; Ylimykset ajattelivat että heillä oli mielen ja toiminnan kyvyt ja eiaateliset olivat syntyperältään huonompia. (Esimerkiksi sukupuhtaus oli oleellinen ennen kuin mitään "darwinismia" olikaan.) Lisäksi salaperäisyys on tietysti ymmärrettävissä sitäkin kautta, että itsepuolustuslajejen kohdalla tiedot vastustajasta auttavat aina hänen kukistamisessaan. Näin ollen taitojen salaamiseen on ollut käytännönläheisempåi syy.

Tartun kuitenkin ajatukseen miekkailusa tieteenä. Tämänlainen näkemys tuntuu tietysti hyvin omituiselta nykyaikana.; Itse asiassa on hyvin vaikeaa nähdä että kukaan nykypäivänä pitäisi Fioren taitoja tieteenä. (Muuna kuin historiantutkijoiden tutkimusaiheena, jotain jota rekonstruoidaan.) Ensinnä on tietysti se, että se on enemmänkin taito kuin tiede. ; Tämä jaottelu on tärkeää, koska taitava jalkapalloilija ei vielä ole tieteentekijä. (Enkä esimerkiksi minä ole runkkaustieteen emeritusprofessori vaikka minulla meriittejä tällä alalla taatusti onkin.)

Mutta ennen kaikkea se tuntuu sotivat monia sellaisia tieteenfilosofiassa yleisesti ottaen tärkeiksi nähtyihin piirteisiin kuin avoimuus ja julkisuus. Sekä toistettavuus. Niiniluotolaisen "tieteen ominaispiirteiden kautta" lähestyvän näkökulman mukaan Fiore ei ollut tiedemies. Yksinkertaisesti sen vuoksi että tietoja ei ollut saatavissa ja niiden toistaminen oli siksi myös mahdotonta. ~ Toki nykyään kun Fioren manuaaleja on rekonstruoitu niissä on havaittu voimakasta toimivuutta. Ja tätä puoltaa tietysti sekin että hänen miekkailusysteeminsä oli osoittanut tehokkuutensa siten että Fiore kykeni näyttämään taitojaan. Hän oli kiistatta hyvä miekkamies ja näin ihmiset pääsivät näkemään ja arvioimaan yksittäisten tekniikoiden tehokkuutta. (Eivät välttämättä punaista lankaa joka ne yhdistää toisiinsa tai sitä miten tietty tekniikka valitaan tietyssä yhteydessä. Eikä tekniikoiden mekaaniset yksityiskohdat välttämättä nekään selvinneet.)

Voidaankin sanoa että toistettavuus on aina jollain tavalla liitoksissa avoimuuteen ja julkisuuteen ; Jos tiedot ovat jossain piilossa, ei niiden sisältöä tietysti voida arvioida ja kokeilla uudestaan. Tieteenfilosofit voivat leikitellä kysymyksellä "jos teen laadukkaan kokeellisen tutkimuksen ja tulipalo polttaa tutkimusraportit ja tutkijan, niin oliko tutkimus tiedettä". Ja vastaus liittyy yleensä jollain tavalla siihen että ei ole. Koska tutkimus muuttuu tutkimuksesta tieteeksi vasta jossain vertaisarviointien ja uudelleentutkimusten ja tarkistusten jälkeen. Näin ollen tiedemaailma on nykyään aivan oleellisesti erilainen kuin Fioren aikana.

Vai onko?

"Tieteen kuvalehti" (15/2012) nimittäin nostaa esiin yhden yksittäisen tilanteen. Sen sivulla 12 on pieni haastattelu jossa haastatellaan virustutkijaa. Tutkimusaiheena nimittäin voi olla vaarallisia viruksia. Esimerkiksi nyt tutkimuksen aiheena on H5N1 -viruksen uusi variantti joka on siitä ikävä että jos se leviäisi, siitä voisi syntyä hyvin vaarallinen epidemia. Tutkijalta kysytään esimerkiksi että "Eikö tutkimustuloksia ole mahdollista käyttää ihmiskuntaa vastaan?" Vastaus on "Kyse on tutkimuksesta jonka tulosten soveltaminen vaatii erikoistietoja ja taitoja. Terroristien biologiseksi aseeksi päätymisen riski on hyvin pieni."

Tämänlaiset kysymykset ja niihin vastaamiset ovat tärkeä osa tutkimusetiikkaa. ; Ne asettavat käytännössä jonkinlaisia rajoitteita. Esimerkiksi joissain virustutkimuksissa on oleellista jättää jokin yksityiskohta pois tutkimusraporteista aivan sen takia että niiden avulla ei voitaisi rakentaa vaikkapa vaarallista virusta tai bioasetta. Tämä on aivan selvästi avoimuuden ja julkisuuden rajoittamista. Ja se, että sitä ei voi toisintaa terroristin laboratoriossa tarkoittaa täsmälleen sitä että toistettavuus on rajoitettua.

Tutkimusta tietysti perustellaan sillä että sen avulla voidaan ennakoida riskejä ja tuottaa vastalääkkeitä ja rokotteita. Näin ollen tutkimuksella on selvä hyöty ja niiden vaikutukset näkyvät yhteiskunnassa ; Jos virustutkijat tekevät hyvä työtä, epidemiaksi levinneiden virusten tutkimus koetellaan konkreettisesti. Julkisesti kuka tahansa epidemologi voi tehdä havaintoja tämänlaisista ilmiöistä. Koska vaikka tutkimus ei alun perin olisi julkista, tälläinen tauti ja sen rajoittuminen ja yleistyminen ovat ehdottoman julkista ja avoimesti nähtävää. Suuri osa viruksista jää kuitenkin tietysti vain laboratorioon eli tälläistä varmistusta tuskin tapahtuu esimerkiksi "Tieteen Kuvalehden" esimerkkinä olevalle virustutkimukselle. (Onko se siis vähemmän tiedettä kuin samanlaisilla metodeilla tehty rivivirustutkimus? Kas tässä kysymys joka voi innostaa jotakuta metodologia.)

Tätä ei yleisesti ottaen pidetä ylitsepääsemättömänä ongelmana, koska toistettavuus voidaan tehdä "pienemmissä piireissä". Eli on olemassa yleisesti erittäin hyviksi ja luotettaviksi (sekä taidoiltaan että etiikaltaan) tutkijoiksi. Ja näin heidän arvioinsa voi perustua täyteen tietoon. Toistettavuutta tapahtuu, mutta sen laajuus on ainoastaan rajoitettua.

Toisaalta on hyvin vaikeaa nähdä eroa sen kanssa että eri alojen huippututkijat olisivat keskenään hieman kuten erityisiä signoreja jotka kokeilevat eri asioita keskenään pienissä salaseuroissaan. Näin ollen osa tutkimuksesta on luonteeltaan sellaista että se eroaa yllättävän vähän Fioren salailuilmapiiristä. ; Ainoastaan perustelutavat ovat muuttuneet. Fiore korosti aateluutta ja taktista etulyöntiasemaa. Nykytutkijat korostavat ammattitaitoa ja turvallisuutta.

Ja tietysti Fioren aihe oli liikunnallisempi ja vähemmän todellisuutta ja maailman toimintaperiaatteita kartoittavaa kuin virustutkijoiden työ. Kokemusperäisyys, ammattitaidon korostaminen ja vastaavat ovat kuitenkin yhteistä. Kenties näissä on jotain ikuista ja yleisinhimillistä. Hyvässä ja pahassa.