Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.
Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.
Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.
Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.
Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.
Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.
Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä.
Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.
Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.
Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.
Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.
Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.
Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.
Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.
Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.
Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.
Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.
Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.
Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.
Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.
Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.
Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.
Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galileo Gambit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Galileo Gambit. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Talebin nyrkkisääntö ; Relevanssin mittaamisesta ja kasvattamisesta
Streisand effect on ilmiö joka kuvaa nyky-yhteiskunnan toimintaa melko hyvin. Sen mukaan se, että jokin tieto yritetään avoimesti salata johtaa siihen että juuri tätä tietoa ei kyetä salaamaan. Ihmiset kiinnostuvat asiasta jota yritetään sensuroida. Ja se toimii jopa silloin kuin aihe ei muuten olisi kiinnostava.
Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.
Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.
Typerehtimisestä laadunvalvontaan?
Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.
Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)
Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:
"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)
Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?
Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.
Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.
Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)
Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.
Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)
Ilmiön nimi johtaa tositapahtumaan jossa kallioita kuvannut mies joutui kohtaamaan Barbra Streisandin. Mies oli tullut kuvanneeksi Streisandin asuntoa joten tähti halusi kieltää kuvan käytön geologisessa tilanteessa. Kiistan lopputulos : Kuva Streisandin talosta löytyy nykyään jopa wikipediasta, artikkelista joka kertoo Streisand -efektistä.
Mutta kieltolistat ovat aina toimineet tällä tavalla. Nykyään efekti on vain hieman vahvempi. Kieltolaki ei estänyt alkoholiongelmia. Minun lapsuudessani tietokonepelin K18 -leima oli mainos. Syynä on se, että jos joku näkee vaivan kieltää asian, tässä asiassa täytyy olla jotain relevanssia. Turha tai epäkiinnostava asia on jotain jota ei edes tarvitse sensuroida. Sensuuri on siis ikään kuin oikotie jonkun muun arvioon siitä että asia onkin relevantti. Asia on tuttu. Mutta olen ajatellut sitä jonain joka tapahtuu. En jonain jota voitaisiin käyttää jonkinlaisena tieteellisen tai muun argumentaation validiuden mittarina.
Typerehtimisestä laadunvalvontaan?
Nassim Taleb käyttää tätä ajatusta juuri tähän. Kirjassaan "Anti-Hauras". Hän tosin mainitse Streisandia. Mutta henki on sama mutta se mikä tapahtuu muuttuu nimenomaan laadun mittariksi. Hän itse oli esimerkiksi oli lukenut Graham Greenen "Voima ja kunnia" -teoksen koska teos oli Vatikaanin Indeksissä. Ja että tämänlainen asetelma on järkevä koska kielto itsessään on osoitus siitä että kirja ei ole pitkästyttävä. Vain teos joka on sekä kerettiläinen että jotenkin vetoava vaatii erillistä painokieltoa ja sensuuria. Sensuuri on siis tapa jolla teoksia voidaan arvioida epäsuoraan ennen kuin niitä on itse luettu. Se ei ole toki suora mittari, mutta se antaa hyviä vihjeitä. Kriitikon kaliiberi ja sensurointi-into vihjaavat siihen miten merkittävästä ilmiöstä on kysymys.
Taleb ei kuitenkaan jää tähän. Koska relevanssia on eri aiheissa - hyvä kirja ei välttämättä ole tieteellisesti relevantti - hän laati nyrkkisäännön jonka avulla voi arvioida onko asia jossain näkökulmassa relevantti. On hyvä valita näkökulma jolla ollaan relevantteja. Ja sitten arvioida osallistujien kaliiberia tällä asetelmalla. Viihdetähti voi olla relevantti sosiaalisesti, mutta merkityksetön tieteellisesti. (Joskaan ei välttämättä.)
Taleb ei mittaa kuitenkaan pelkkää vastustusta. Sillä mukaan tarvitaan sekä kirjoittaja itse että hänen kriitikkonsa. (Ja siksi se toimii sellaisenaan kenties paremmin kuin joissain historiallisissa teoksissa, joskin Talebin käyttämä Voltairen ja Jean Fréronin kiista osoittaa että historiallinen aineisto on tekstillistä ja sanallista samaan tapaan kuin nykyajan sanomalehtikirjoittelu ja vastaavat.) Taleb esittää tämän seuraavalla tavalla:
"tutkimuksen laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi."
(Nassim Taleb, "Anti-hauras", sivu 74)
Miksi tästä oivalluksesta on paljon hyötyä skeptikoille?
Nähdäkseni tämä toimii yllättävän hyvin jos tehtävänä on pinta-arvioida niitä aiheita jotka skeptikko usein kohtaa. Itse asiassa tässä on joitain itseäni viehättäviä piirteitä. Esimerkiksi Goldmanin metodi - jota pidän kätevänä keinona jokaisen ajattelevan ihmisen esiarviointivälinepakassa - on sellainen että se on intellektelli mutta siitä puuttuu käytännönläheinen strategisuus. Talebin nyrkkisääntö on tässä mielessä iskevämpi. Se ei toki ole yhtä hienostunut kuin Goldman, mutta se on sitä nopeampi. Ja se on erityisen relevantti sitä kautta että nykyaikana pseudotieteet eivät harrasta argumentointistrategioita niin vahvasti kuin mitä he ovat painostaneet markkinointiin ja tähän liittyvään viestintään.
Viestintään jossa esimerkiksi tiedonhallinta on niin tärkeää että yksittäisten kriitikoiden kriittiset blogaukset otetaan järjestelmällisesti moitittavaksi. Joka vihjaa siitä että päätekijöillä on käsissään aikaa muuhunkin kuin huipputason tieteelliseen keskusteluun. (Joka on esimerkiksi Valkeen internetinformaationhallinnan ytimessä.) Viestintään jossa keskustelua kuvaa Galileo -syndrooma jonka perushenki on siinä että tiedemaailma ei ole kiinnostunut eikä halua tutkia aihetta ja siksi tämä tietäjä kokee norsunluutornitieteen olevan rajoittunut ja sortavan avointa tutkimusta. Viestintää jonka tiedesuhde on se että akatemiasta saadaan vain ideologisesti vinoutuneita aatteeseen sitoutuneita professoreja kommentoimaan aihetta ja muunlaiset professorit jättävät asian sikseen.
Pseudotiedeaiheiden keskeinen piirre on nykyään se, että skeptikko joutuu käytännössä reagoimaan sellaisiin höpönäkemyksiin jotka ovat jotenkin merkittäviä. Näissähän yhteiskunnallinen näkyvyys ja relevanssi voi olla kohtuullisen suurta, mutta tieteellinen relevanssi silti pientä. On syytä katsoa tieteellistä kommentointia. Helpoin tapa tähän on katsoa sekä keskustelijoiden koulutus että heidän keskustelupaikkansa. Vertaisarvioitu julkaisu on aina eri tason asia kuin myöhäisillan debatillinen viihdeshow jossa dosentti saa kertoa että hänellä on neron älykkyysosamäärä. (Taputuksia.)
Pseudotieteiden ja tiedeiden kohdalla korkean tason professorit vaivautuvat yleensä kommentoimaan vain jos aihe on tieteellinen, sillä on jotenkin suuri vaikutus yhteiskunnassa ja jos professorin henkilökohtainen ideologia vaikuttaa hänen kommentointi-intoonsa. Ja Talebin nyrkkisääntö iskee siihen että normaali pseudotieteilijä yrittää mitätöidä kriitikkonsa sen sijaan että ottaisi kritiikin kasvun paikkana. ; Siksi pseudotieteiden kritiikkiin vastataan korostamalla että kriitikko on ideologisesti sitoutunut. Ja toisaalta täsmennetään miten moni järkevä tavallinen mutta aivan järkevä ihminen kannattaa tätä kritisoitua pseudotiedettä. Ja mahdollisesti tiputetaan nimiä tai lukuja akateemisesti koulutetuista kannattajista. Reagointi on luonteva jos kritiikin relevanssi halutaan vähentää. ~ Mutta talebin mittarilla tämä leikkaa pseudotiedeaiheen omaa tieteellistä relevanssia pois. Sehän sanoo että professorilla ei ole mitään tieteellisesti ajankohtaista debattisyytä joten koko keskustelu käydän sosiaalisella ideologisella vellonnalla, eli jollain muulla kuin substanssilla. Jos kriitikko otetaan alan ammattilaisena, se korostaa että keskusteluun ei osallistuta siksi että se olisi jokin muotitaikausko vaan sen takia että tässä meillä on kenties tarjolla aito uusi nouseva paradigma.
Tämän erikoisen piirteen vuoksi saatan jopa suositella ajatusta jossa minimoidaan oma ajanhaaskuu. Silloin kaiken perustana voi olla se, että ensin lähdetään Talebista. Ja jos tämä heuristiikka vihjaa että asiassa on kenties jotain järkeä, on syytä mennä Goldmanin metodiin. Ja vasta jos tämäkin antaa puhtaat jauhot on asiaa lähestyttävä ns. skientistisestä näkökulmasta. Ne jotka eivät selviä prosessista ovat keskustelussa ideologisista syistä. Ja jos sinä puhut niistä niin niiden kautta sitten saa katsottua mikä on itselle ideologisesti tärkeää. (Itsereflektio vihollistenvalinnalla on aina kaunis asia. Sitä tosin harvoin pitää siitä mitä näkee, mutta kuitenkin.)
perjantai 4. maaliskuuta 2011
"Suoraan troijan hevosen suusta" ~ Eli kannattaako lahjahevosen suuhun kadota.
Soili Haverinen kirjoitti feministisen näkemyksen yhteydestä sukupuolineutraaliin avioliittoon. Hänen argumenttinsa on se, että kommunistinen aate luokkasodasta on vain siirretty sukupuoliasioihin. Sanoja on uudelleenmuokattu, ja esimerkiksi "sorrosta" on tullut "syrjintää". Ideana on se, että sukupuolineutraali avioliitto iskee koko sukupuolijärjestelmän yhteiskunnassa. Haverisen lausunnosta saa irti hyvin pienen tiivistelmän ; "Feministisen marxismin tavoitteena on poistaa sukupuolijako ja siitä johtuva sukulaisuus yhteiskunnasta ja luonnollisesti avioliittolainsäädäntö on tämän asian ytimessä. Sukupuolineutraali avioliittolaki on Troijan hevonen, jonka kautta marxilaisen feminismin tavoite toteutetaan. Jos sukupuolisuus onnistutaan poistamaan avioliitosta, se saadaan poistettua myös muualta yhteiskunnasta."
Joku voinee yllättyä, kun kerron että pidän tästä tulkintatavasta. Se on ideologinen analyysi, joka osuu monissa kohdin oikeaan.
1: Se mukailee jopa hyvin vahvasti joitain ajatusratoja, joita itselläni on ollut. Esimerkiksi sellaisia, joissa pseudotieteilijöiden harjoittama vertaisarvioinnin vastustaminen on marxilaista ideologiaa, jossa kapitalistit on korvattu tiedemiehillä ja sorto indoktrinoivalla ryhmäpaineella. Sorretun työläisen sorrettuus -gambiitti on vain vaihdettu Galileo gambiittiin. Kapitalistisen valtakoneiston sijasta vastustetaan tiedejunttaa joka vainoaa toisinajattelijoita postmodernissa maailmassa.
Haverisen käsityksessä on kuitenin joitain ongelmia. Sitä voisi aloittaa melko pienestä asiasta ; Sukupuolisuuden poistuminen avioliitosta ei tarkoita seksuaalisuuden karsiutumista tai edes roolien vaihtumista, äijäheteroa ei pakoteta neitihomoksi. Katoaminen ei siis ole niin pelottava kuin voisi luulla. ; Mitään sukupuolista käytöstä aviovuoteessa ei suoranaisesti sensuroida tai tuhota. (Toisin kuin.)
Pääongelma on kuitenkin kontekstissa ; Koko sukupuolineutraali avioliitto nähdään pelkätään tämän linjan kautta. Eli jos kannattat sukupuolineutraalia avioliittoa, on fiksua pitää sinua marxilais-feministisenä. Tämä yhdenlaisen telaketjufeminismin linja on olemassaoleva ilmiö - ja ainakin minua kuvottava voima - mutta se on kuitenkin marginaalinen. Sillä ei ole kovin laajaa tukiryhmää.
Asian ymmärtämiseksi voidaan ottaa esimerkki hyvin samantapaisesta ajattelusta. Tässä ytimessä on Barbara Forrestin esitys Intelligent Designin luonteesta. Hän korostaa sitä, miten Intelligent Design on kreationismin troijan hevonen. Hänen todistukselleen tärkeässä osassa on Intelligent Designin päämajasta vuotanut "Wedge" -dokumentti jossa ilmoitettiin suoraan että tavoitteena on poistaa darwinismi ja ateismi koko yhteiskunnasta. Tieteellinen naturalismi ja evoluutio on vain juuri, ja tämän tavoitteen ytimessä. Paha tahto yksinäään ei kuitenkaan riittäisi. Tämän lisäksi tarvitaan tietoa siitä, miten paljon (1) kreationisteja, koulutusohjelmaan/ateistejen/evolutionistejen olemassaoloon yhteiskunnassa pettyneitä fundamentalisteja, valtion Jumalan tahdon mukaiseksi poliittisella työllä tekemistä tärkeänä pitäviä dominionisteja ... on Amerikoissa. (Vastaus: Paljon). Tämän lisäksi täytyy tietysti tietää miten näitä tavoitteita on aiemmin yritetty ja miten ne ovat epäonnistuttu, jolloin uudelle strategialle on tarvetta.
1: Tämä ei toki kiellä että ei voisi olla yksilöitä jotka irtautuvat niistä, mutta kun vihainen support group on suuri, ei tällä ole isommin merkitystä. Ideologian vaikutus ja taustateemat seuraavat isompia linjoja, marginaalinen toimija on vain kohinaa, ja hänen itse asiassa kannattaisi miettiä sitä, mihin kelkkaan hän on itse asiassa hypähtänyt, ja että eikö tätä lievempää näkemystä saisi kannatettua ilman että valta annetaan raivopäille joillek koko järjestelmä on vain naamio jollekin muulle..
Uskallan väittää että tukiryhmän puutteen vuoksi Haverinen epäonnistuu siinä missä Barbara Forrest onnistui. Suomessa sukupuolineutraalia avioliittoa eivät leimallisesti hae mitkään "Marxilais-feministiset ideologistit" . Telaketjufeministit joutuvat pikemminkin piiloilemaan, heillä ei ole takanaan mitään "huolestuneiden kansalaisten massaa" joka kannattaa heidän ajatuksiaan sellaisenaan.
1: Tämän vakavahkon kontekstivirheen vuoksi joku minua häijympi voisi lähteä etsimään syitä Haverisen projektiosta, siitä että hän näkee oman ideologiansa intressi-tavoite-strategia -ajatusratojen kautta, jolloin hän näkisi häijyyttä samastumiskokemuksen kautta.
Joku voinee yllättyä, kun kerron että pidän tästä tulkintatavasta. Se on ideologinen analyysi, joka osuu monissa kohdin oikeaan.
1: Se mukailee jopa hyvin vahvasti joitain ajatusratoja, joita itselläni on ollut. Esimerkiksi sellaisia, joissa pseudotieteilijöiden harjoittama vertaisarvioinnin vastustaminen on marxilaista ideologiaa, jossa kapitalistit on korvattu tiedemiehillä ja sorto indoktrinoivalla ryhmäpaineella. Sorretun työläisen sorrettuus -gambiitti on vain vaihdettu Galileo gambiittiin. Kapitalistisen valtakoneiston sijasta vastustetaan tiedejunttaa joka vainoaa toisinajattelijoita postmodernissa maailmassa.
Haverisen käsityksessä on kuitenin joitain ongelmia. Sitä voisi aloittaa melko pienestä asiasta ; Sukupuolisuuden poistuminen avioliitosta ei tarkoita seksuaalisuuden karsiutumista tai edes roolien vaihtumista, äijäheteroa ei pakoteta neitihomoksi. Katoaminen ei siis ole niin pelottava kuin voisi luulla. ; Mitään sukupuolista käytöstä aviovuoteessa ei suoranaisesti sensuroida tai tuhota. (Toisin kuin.)
Pääongelma on kuitenkin kontekstissa ; Koko sukupuolineutraali avioliitto nähdään pelkätään tämän linjan kautta. Eli jos kannattat sukupuolineutraalia avioliittoa, on fiksua pitää sinua marxilais-feministisenä. Tämä yhdenlaisen telaketjufeminismin linja on olemassaoleva ilmiö - ja ainakin minua kuvottava voima - mutta se on kuitenkin marginaalinen. Sillä ei ole kovin laajaa tukiryhmää.
Asian ymmärtämiseksi voidaan ottaa esimerkki hyvin samantapaisesta ajattelusta. Tässä ytimessä on Barbara Forrestin esitys Intelligent Designin luonteesta. Hän korostaa sitä, miten Intelligent Design on kreationismin troijan hevonen. Hänen todistukselleen tärkeässä osassa on Intelligent Designin päämajasta vuotanut "Wedge" -dokumentti jossa ilmoitettiin suoraan että tavoitteena on poistaa darwinismi ja ateismi koko yhteiskunnasta. Tieteellinen naturalismi ja evoluutio on vain juuri, ja tämän tavoitteen ytimessä. Paha tahto yksinäään ei kuitenkaan riittäisi. Tämän lisäksi tarvitaan tietoa siitä, miten paljon (1) kreationisteja, koulutusohjelmaan/ateistejen/evolutionistejen olemassaoloon yhteiskunnassa pettyneitä fundamentalisteja, valtion Jumalan tahdon mukaiseksi poliittisella työllä tekemistä tärkeänä pitäviä dominionisteja ... on Amerikoissa. (Vastaus: Paljon). Tämän lisäksi täytyy tietysti tietää miten näitä tavoitteita on aiemmin yritetty ja miten ne ovat epäonnistuttu, jolloin uudelle strategialle on tarvetta.
1: Tämä ei toki kiellä että ei voisi olla yksilöitä jotka irtautuvat niistä, mutta kun vihainen support group on suuri, ei tällä ole isommin merkitystä. Ideologian vaikutus ja taustateemat seuraavat isompia linjoja, marginaalinen toimija on vain kohinaa, ja hänen itse asiassa kannattaisi miettiä sitä, mihin kelkkaan hän on itse asiassa hypähtänyt, ja että eikö tätä lievempää näkemystä saisi kannatettua ilman että valta annetaan raivopäille joillek koko järjestelmä on vain naamio jollekin muulle..
Uskallan väittää että tukiryhmän puutteen vuoksi Haverinen epäonnistuu siinä missä Barbara Forrest onnistui. Suomessa sukupuolineutraalia avioliittoa eivät leimallisesti hae mitkään "Marxilais-feministiset ideologistit" . Telaketjufeministit joutuvat pikemminkin piiloilemaan, heillä ei ole takanaan mitään "huolestuneiden kansalaisten massaa" joka kannattaa heidän ajatuksiaan sellaisenaan.
1: Tämän vakavahkon kontekstivirheen vuoksi joku minua häijympi voisi lähteä etsimään syitä Haverisen projektiosta, siitä että hän näkee oman ideologiansa intressi-tavoite-strategia -ajatusratojen kautta, jolloin hän näkisi häijyyttä samastumiskokemuksen kautta.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Postmodernismia ilman suvaitsevaisuutta.
"Verosub is concerned more with the use and abuse of climate science by non-scientists, but even there I think he gets it wrong in associating denialism and scepticism with a postmodern outlook on the world. The contrarianism of climate sceptics and deniers has more to do with cold, hard politics, and as such it is frighteningly rational"
(Francis Sedgemore, "Climate denial: more Machiavelli than Derrida")
Fasismi on ilmiönä vaikeasti tulkittava. Yhtenä syynä on se, että fasismi ilmeni lähinnä sen kautta, mitä sen parissa vastustettiin. Tätä kautta on vaikeaa saada positiivista kuvausta ja sisältöä liikkeelle. Tämä erottaa sen natsismista jonka positiivinen piirre oli rasismi.1 Fasistit ovat vaikeampia, koska ne lähinnä moittivat muita, joten niillä itsellään ei ollut näyttää mitään tälläisiä kannanottoja joista olisi voinut saada otteen. Natseja on helppo vastakritisoida kun tajuaa että he ovat rasisteja.
Postmodernismia pidetään aika vaikeasti lähestyttävänä. Positiiviset kuvaukset puuttuvat. Mutta sitä kuvaa kuitenkin tietynlainen suvaitsevaisuus ; Erilaisia näkemyksiä tulee esittää ja niistä keskustella. Denialismi taas on sitä, kun tästä poistetaan suvaitsevaisuus.
Tyylipuhtain denialismihan ei synny positiivisen oman tulkinnan, vaan vastaankirjoittamisen kautta. Merittävin piirre on asioiden vastustaminen.2 Denialismin ytimessä on se, että jotain teoriaa vastustetaan, vaikka tämä ei ole tieteellisesti perusteltua. Syynä on se, että tätä teoriaa pidetään jotenkin epämiellyttävänä eikä sen siksi anneta olla totta. Tälläisiä kiistettäviä asioita ovat esimerkiksi se että tupakointi aikaansaa keuhkosyöpää, AIDS syntyy HI -viruksen kautta, natsien juutalaisten joukkomurhat, evoluutio, ilmastonmuutos ja monet monet muut asiat.
Kun teoria on "epämiellyttävä totuus", sitä vastaan hyökätään ilman että perustelut hyökkäämiselle olisivat kohdallaan. Denialistit ovat vastustaneet monenlaisia asioita. Niiden maalit ovat erilaisia, mutta strategioissa on paljon yhteistä. Niitä yhdistää se, että he käyttävät hyvin postmodernistista jargonia oikeuttaessaan toimintaansa. Syynä on tietysti potmodernismin suvaitsevaisuuteen olennaisesti liittyvä relativismi, joka korostaa erilaisten tulkintojen esittämistä. Sekä ajatus siitä että intressit johtavat valtapeleihin joissa joitain näkemyksiä vaiennetaan. Tästä denialistit rakentavat Galileo Gambitin, jossa itseä verrataan väärinkohdeltuihin toisinajattelijoihin, yleensä Galileo Galileihin.
Tästä on tietysti hyötyä koska esimerkiksi journalistit ottavat mielellään molemmat puolet haastatteluun, vaikka toinen puoli olisi marginaalinen ja vain toinen merkittävä. Tätä tehdään myös tiedekysymysten parissa. Näin marginaali saa paljon julkisuutta.
Kuitenkin pohjimmiltaan denialismi lähinnä käyttää postmodernia kulttuuria siksi että sillä on valtaa. Sen asenteet ovat hyvin erilaisia. Sillä denialismiin liittyy aina jonkinlainen dogmaattisuus ja ehdottomuus. Vastapuolen voittaminen korostuu. Vastapuoli on, paitsi tulkinnaltaan erilainen ja valtapeliä käyttävä, myös ehdottomasti tieteellisesti väärässä.
Denialismi on enemmän Machiavellia kuin Derridaa. Takana on intressit, tukiryhmät ja PR -työ. Postmodernia kieltä käytetään kun korostetaan omaa toisinajattelija -asemaa ja täten haetaan poliittisia pisteitä ja parannetaan omaa asemaa. Skientististä kieltä käytetään kun halutaan kritisoida vastapuolta jolloin näyttää että vastustajat ovat "objektiivisesti väärässä". Denialistit vaihtavat puheenpartta ja argumentaatiostrategiaa olennaiseti kontekstin mukaan.
Denialisteille tyypillistä on, että he penäävät Keskustelua. Jos vastapuoli argumentoi, Keskustelua ei silti ole tapahtunut. Näin voidaan esiintyä jatkuvasti vainottuna osapuolena. Mutta tyypillistä on myös että vastapuolen etiikka ja muu nollataan. Toisin sanoen, vaikka esiintymisissä suvaitsevaisuutta ja keskustelua pidetään denialistien hyveinä, käytännössä denialistit eivät ole suvaitsevaisia.3
Denialismi on postmodernismia ilman suvaitsevaisuutta ja tieteellisyyttä ilman rationaalisuutta. Itse olen haaveillut siitä että onnistuisin jotenkin yhdistämään asioiden hyvät puolet. Mutta huonojen puolten yhdistäminen näyttää olevan tässä kohden olennaisesti helpompaa.
1 Tässä positiivisuus ei tarkoita eettistä toivottavuutta, vaan sitä että rasismia voidaan kuvata viittaamalla käsitteeseen rasismi, joka kertoo siitä minkälaisena maailma on. Fasisteilta puuttui tämänlainen kuvaus.
2 Näin esimerkiksi perinteinen kreationismi on lähempänä normaalia pseudotiedettä ja Intelligent Design on lähempänä denialismia. Vasta ID -piirien suosiossa Doverin oikeudenkäynnin häviön jälkeen yleistynyt "evoluutiokriittisyys" on tyylipuhdasta denialismia.
3 Jos väittää että vastapuoli on älyllisesti dorka ja moraalisestikin paska, niin ei siinä voi olla kovin järkevää pohjaa millekään avoimelle keskustelulle.
(Francis Sedgemore, "Climate denial: more Machiavelli than Derrida")
Fasismi on ilmiönä vaikeasti tulkittava. Yhtenä syynä on se, että fasismi ilmeni lähinnä sen kautta, mitä sen parissa vastustettiin. Tätä kautta on vaikeaa saada positiivista kuvausta ja sisältöä liikkeelle. Tämä erottaa sen natsismista jonka positiivinen piirre oli rasismi.1 Fasistit ovat vaikeampia, koska ne lähinnä moittivat muita, joten niillä itsellään ei ollut näyttää mitään tälläisiä kannanottoja joista olisi voinut saada otteen. Natseja on helppo vastakritisoida kun tajuaa että he ovat rasisteja.
Postmodernismia pidetään aika vaikeasti lähestyttävänä. Positiiviset kuvaukset puuttuvat. Mutta sitä kuvaa kuitenkin tietynlainen suvaitsevaisuus ; Erilaisia näkemyksiä tulee esittää ja niistä keskustella. Denialismi taas on sitä, kun tästä poistetaan suvaitsevaisuus.
Tyylipuhtain denialismihan ei synny positiivisen oman tulkinnan, vaan vastaankirjoittamisen kautta. Merittävin piirre on asioiden vastustaminen.2 Denialismin ytimessä on se, että jotain teoriaa vastustetaan, vaikka tämä ei ole tieteellisesti perusteltua. Syynä on se, että tätä teoriaa pidetään jotenkin epämiellyttävänä eikä sen siksi anneta olla totta. Tälläisiä kiistettäviä asioita ovat esimerkiksi se että tupakointi aikaansaa keuhkosyöpää, AIDS syntyy HI -viruksen kautta, natsien juutalaisten joukkomurhat, evoluutio, ilmastonmuutos ja monet monet muut asiat.
Kun teoria on "epämiellyttävä totuus", sitä vastaan hyökätään ilman että perustelut hyökkäämiselle olisivat kohdallaan. Denialistit ovat vastustaneet monenlaisia asioita. Niiden maalit ovat erilaisia, mutta strategioissa on paljon yhteistä. Niitä yhdistää se, että he käyttävät hyvin postmodernistista jargonia oikeuttaessaan toimintaansa. Syynä on tietysti potmodernismin suvaitsevaisuuteen olennaisesti liittyvä relativismi, joka korostaa erilaisten tulkintojen esittämistä. Sekä ajatus siitä että intressit johtavat valtapeleihin joissa joitain näkemyksiä vaiennetaan. Tästä denialistit rakentavat Galileo Gambitin, jossa itseä verrataan väärinkohdeltuihin toisinajattelijoihin, yleensä Galileo Galileihin.
Tästä on tietysti hyötyä koska esimerkiksi journalistit ottavat mielellään molemmat puolet haastatteluun, vaikka toinen puoli olisi marginaalinen ja vain toinen merkittävä. Tätä tehdään myös tiedekysymysten parissa. Näin marginaali saa paljon julkisuutta.
Kuitenkin pohjimmiltaan denialismi lähinnä käyttää postmodernia kulttuuria siksi että sillä on valtaa. Sen asenteet ovat hyvin erilaisia. Sillä denialismiin liittyy aina jonkinlainen dogmaattisuus ja ehdottomuus. Vastapuolen voittaminen korostuu. Vastapuoli on, paitsi tulkinnaltaan erilainen ja valtapeliä käyttävä, myös ehdottomasti tieteellisesti väärässä.
Denialismi on enemmän Machiavellia kuin Derridaa. Takana on intressit, tukiryhmät ja PR -työ. Postmodernia kieltä käytetään kun korostetaan omaa toisinajattelija -asemaa ja täten haetaan poliittisia pisteitä ja parannetaan omaa asemaa. Skientististä kieltä käytetään kun halutaan kritisoida vastapuolta jolloin näyttää että vastustajat ovat "objektiivisesti väärässä". Denialistit vaihtavat puheenpartta ja argumentaatiostrategiaa olennaiseti kontekstin mukaan.
Denialisteille tyypillistä on, että he penäävät Keskustelua. Jos vastapuoli argumentoi, Keskustelua ei silti ole tapahtunut. Näin voidaan esiintyä jatkuvasti vainottuna osapuolena. Mutta tyypillistä on myös että vastapuolen etiikka ja muu nollataan. Toisin sanoen, vaikka esiintymisissä suvaitsevaisuutta ja keskustelua pidetään denialistien hyveinä, käytännössä denialistit eivät ole suvaitsevaisia.3
Denialismi on postmodernismia ilman suvaitsevaisuutta ja tieteellisyyttä ilman rationaalisuutta. Itse olen haaveillut siitä että onnistuisin jotenkin yhdistämään asioiden hyvät puolet. Mutta huonojen puolten yhdistäminen näyttää olevan tässä kohden olennaisesti helpompaa.
1 Tässä positiivisuus ei tarkoita eettistä toivottavuutta, vaan sitä että rasismia voidaan kuvata viittaamalla käsitteeseen rasismi, joka kertoo siitä minkälaisena maailma on. Fasisteilta puuttui tämänlainen kuvaus.
2 Näin esimerkiksi perinteinen kreationismi on lähempänä normaalia pseudotiedettä ja Intelligent Design on lähempänä denialismia. Vasta ID -piirien suosiossa Doverin oikeudenkäynnin häviön jälkeen yleistynyt "evoluutiokriittisyys" on tyylipuhdasta denialismia.
3 Jos väittää että vastapuoli on älyllisesti dorka ja moraalisestikin paska, niin ei siinä voi olla kovin järkevää pohjaa millekään avoimelle keskustelulle.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Kun tietämättömyydestä tuli näkemys.
Elämme nykyään eräänlaisessa eturyhmäyhteiskunnassa. Eli yhteiskunnassa isossa roolissa ovat erilaiset intressiryhmät, jotka lobbaavat omia ajatuksiaan. Tässä moniäänisyys ja demokratia valjastetaan erikoisesti : Seurauksena on toimintaa jossa haetaan oman näkemyksen vaikutusvaltaa muiden kustannuksella, ja jossa mukana on median ja poliittisen koneiston hyväksikäyttö.Kysymys ei ole pelkästään pseudotieteistä, jotka ovat tietysti osanneet kaapata yleisen asennemaailman hyödykseen. Heitä kuunnellessaan ihmetyttää eniten se, missä vaiheessa tietämättömyydestä ja kädettömästä amatööriydestä on tullut maailmankatsomus. Kysymys on isommista asioista.
"Rationally Speaking" nosti esiin mielenkiintoisen tilanteen, joka kuvastaa tilannetta laajemmin. Lähtökohtana oli aliedustuneisuuden ja yliedustuneisuuden tutkiminen. Jonathan Haidt oli huomannut että antropologeissa on paljon liberaaleja ja vain vähän konservatiiveja; 80% oli liberaaleja, ja konservatiiveja oli vain hyvin pieniä määriä. Hän veti tästä nopeasti päätelmän, että tämä aliedustus todistaa sen, että konservatiiveja vainotaan yliopistossa. Tämänlaisia puheita diskriminaatiosta löytyy tietysti muutoinkin runsaasti, esimerkiksi feministit käyttävät sitä hyvin tavallisesti.
Haidtin näkemys vaatii kuitenkin melkoisen loikkauksen. Sillä tällä voidaan rakentaa stereotypia jossa konservatiivejen näkemyksiä ei suosita ja heitä vainotaan. Kuitenkin erolle voi olla muita syitä ;
1: Liberaali elämänasenne ajaa kiinnostumaan enemmän tietyistä aiheista. Antropologiassa yritetään tarkastella kiinnostuneesti erilaisia maailmankatsomuksia. Liberaali asenne on luonnostaan tämänlainen. Konservatiivisuudessa taas ollaan usein kiinnostuneempia omasta systeemistä. Sillä se on perinne, jonka osaaminen on se tärkeä Totuus.
2: Liberaalin asenteen on havaittu korreloivan kriittisen ajattelun kanssa. Liberaali asenne helpottaa tätä, koska siinä luonnostaan punnitaan erilaisia näkemyksiä suvaitsevasti. Konservatiivit taas luottavat helpommin olemassaolevaan näkemykseen, jolloin argumentaatio keskittyy helpommin jo tiedetyn varmistamiseen. Tämä taas on käänteistä kriittisen ajattelun toimintaprosessille.
3: Antropologia on alana sellainen, että se altistaa ihmiset kuuntelemaan erilaisia asioita. Tämä taas johtaa helposti siihen, että oma maailmankuvakin tulee kyseenalaistettua useammin kuin jos sitä pyörisi vain omanmielisten selkääntaputtelijoiden keskuudessa. Kyseenalaistamisen helpottuminen johtaa helposti siihen että näkemys muuttuu useammin. Tätä kautta konservatiiveina voidaan mennä laitokselle, mutta sieltä ei enää valmistuta sellaisina. Koska oppiala on avartanut katsantokannan.
4: Tai sitten mitataan pelkästään osaamista. Jolloin saattaa olla niin että osaamattomuus korreloi poliittisen näkemyksen kanssa. Kun valitaan taitoa, valikoituu liberaaleja.
Prosenttilukujen sijasta tulisi katsoa myös prosessia. Esimerkiksi naisten ja mustaihoisten aliedustuneisuus voitiin liittää avoimesti käytyyn sorsimiseen. Esimerkiksi yliopistojen koulutusohjelmien kokeissa ei kysytä erikseen mitään poliittista kantaa. Eikä konservatiiveille varata omaa osaa luokasta. Tai heidän äänioikeuttaan opiskelijavaaleissa rajata. Tämänlainen johtaa helposti siihen, että vainoamiseen tarvitsisi psyykikon voimat.
Tosin jos esimerkiksi pseudotieteillä on yhteyksiä poliittiseen kantaan, se taatusti näkyy. Otan tästä esimerkin ; New-Age -sävytteisiä kvanttimystikoita on taatusti aliedustetusti kvanttifysiikan laitoksella. Vaikka heitä olisi prosentuaalisesti paljonkin. Syy on se, että kvanttifysiikka ei ole kvanttimystiikan mukaista. Ja kun maailmankuva on sidottu asian väärinymmärrykseen, siitä seuraa helposti se, että matkan varrella (1) kvanttimystikko vaihtaa kantaansa eikä enää ole kvanttimystikko tai (2) kvanttimystikko pitää päänsä ja tekee pakkomielteisesti huonolaatuista tiedettä, joka ei taatusti auta tutkijanuralla. Hänestä tulee kouludropout joka itkee sitä miten tiedemaailma on norsunluutornissaan ja vainoaa häntä.
Haidt ei tee tätä ; Jopa oikeuslaitoksessa tämänlainen valittaminen voisi olla nimellä "herjaus". Tämänlainen loikkaus ei vain ole kovin perusteltua. Asiaan voi olla useitakin hyvin erilaisia syitä, ja vain yksi niistä nostetaan keskiöön. "Help help, I'm being Oppressed!" -huudot raikuvat.
Itse asiassa tämänlaisen vainopuheen voi tietysti myös kääntää ympäri. Konservatiiveilla on nimittäin tieteenhistoriaan kummallinen asenne, jota voisi kutsua "nostalgiseksi ylivallaksi". Se tarkoittaa sitä, että he viittaavat menneisyyden tutkijoihin, jotka ovat olleet kristittyjä. Tämän he katsovat tarkoittavan sitä, että kristityt ovat erinomaisia tiedemiehiä, ja että kristillisyys tarkoittaa sitä että tiede on innovatiivista ja kehittyvää. Eli kristinuskon Totuudellisuus johtaa siihen että kristityt ovat Oikeassa kaikissa elämänalueissa, ja etenkin tieteessä. Meidän tulee siksi kiittää kristittyjä kaikesta yhteiskuntamme tieteellisistä löydöistä ja pistää tämä heidän ansiokseen. Vastaavalla asenteella kohdellaan esimerkiksi amerikanintiaaneja. Vääräuskoiset pakanat eivät pärjänneet koska eivät olleet kristittyjä. Tämä ei konservatiiveista ole todiste vainosta, vaan kristinuskon erinomaisuudesta.
Tämä kertoo siitä että kristityillä on ollut yliedustus. Selitys kristillisten tieteentekijöiden määrään voisi olla se, että erimielisiä on vainottu. Eli kristillinen vainoaminen on johtanut siihen että Newton ja muut tieteen suurnimet ovat olleet kristittyjä. He ovat kristittyjä koska muut näkemykset on kielletty ja niitä on halveksittu. Kristillisestä ylenkatseesta on tosin historiallista näyttöäkin. Liberaalit eivät ole liberalismin nimissä polttaneet kreationisteja. Tämänlaisia tekoja ei ole tehty myöskään liberalismiin vedoten. Tämänlainen tulkinta on kuitenkin konservatiiveista inhottavan halveksittavaa herja -argumentaatiota.
Ja arvatkaa mitä ; Tässä kohden he ovat oikeassa. Se on ideologista ylenkatsetta jossa eri näkemysten punnitsemisen sijaan syytetään vainosta. Ja tämä vainoamissyytös on vallankäytöllinen temppu. Uhriksi tekeytymällä voidaan saada oikeutus tehdä syytetystä uhri ilman että kukaan sanoo mitään. Ja nykyisin omat eturyhmät hurraavat.
Vain toinen näistä kuvien haukoista lentää. Toisen lentämisen ongelma ei ole lentokykyisten haukkojen tekemä vaino, vaan tosiasiat ja puupäisyys.
sunnuntai 21. joulukuuta 2008
Galileo Gambit.
"No one knows / What it's like / to be hated / To be fated / telling only lies"
(Limp Bizkit, "Behind Blue Eyes")
Tämä blogaus jatkokäsittelee auktoriteettiin vetoamisen ja luotettavuuden teemaa, jota katson tietenkin ilkeästä skeptikkonäkökulmasta, toivon mukaan silmäläpitäen myös näkemysten kehittymisen.
Tätä lukiessa olisi muistettava, että konsensusta, eli yleistä tiedemaailman kantaa ei saa sekoittaa konsilienssiin, jossa kyse on siitä että teoriat sopivat yhteen ja esimerkiksi yhden teorian sovelluksia käytetään apuvälineinä useassa tieteenalassa. Siinä teoriat ovat yhteensopivia ja toisiaan tukevia, eivät tiedemiesyksilöt.
Galileo Gambit on tunnettu mekanismi, johon turvautuvat erilaiset pseudotieteiden ystävät: He ovat sitä mieltä että se, että tiedemaailman syy jättää heidät ulkopuolelleen on norsunluutorneista tehtävää vainoa. He muistuttavat tyypillisesti, että Galileo Galileitä vastustettiin mutta hänen näkemyksensä aikanaan todistettiin oikeaksi. Tämä strategia toimii, koska enemmistö ihmisistä haluaa auttaa hyljittyä, eikä osallistua aktiivisesti kiusaamisesn. Siksi tähän Galilei -syndroomaan onkin viitattu: Michael Shermerin aforismi "Heresy does not equal correctness." ja Carl Saganin humoristinen "The fact that some geniuses were laughed at does not imply that all who are laughed at are geniuses. They laughed at Columbus, they laughed at Fulton, they laughed at the Wright brothers. But they also laughed at Bozo the Clown."
Kuitenkin tämäkään ei ole aivan yksinkertainen asia: Esimerkiksi voidaan sanoa että tälläisten sitaattien käyttö olisi vain vallankäytön väline: Siinä syytetään toista väärin. Esimerkiksi voidaan ajatella että Galileihin vetoaminen olisikin itse asiassa muistutus siitä, että Argument from Consensus on virhepäätelmä ~ He sanoisivat että toinen puoli syyllistyy virhepäätelmään ja muistuttavat siksi että se, että kaikki tai useimmat ovat vahvasti jotain mieltä ei tarkoita että he olisivat oikeassa.
1: Tähän liittyen taas voidaan sanoa että tämäkin on virheellistä - ja aivan samasta syystä : Kaikki tiedemiehet tuskin hyväksyvät näkemyksiä pelkästään sen vuoksi, että joku toinen tiedemies sanoo niin. Asiaan liittyy myös kokeita ja niiden tuloksia.
2: Myös paradigmojen tutkiminen on pohjimmiltaan Argument from Consensusta; Paradigmahan määritellään sitä kautta miten useat tiedemiehet siihen uskovat. Se on nimen omaan suosion tutkimista. Silti usea pseudotieteiden ystävä esittää että heidän näkemyksensä on "tulevaisuuden paradigma", se on suorastaan erittäin, erittäin suosittua. Laaja suosio tiedemaailmassa ei voi hyvä asia vain silloin kun se sopii itselle ja olla huono asia silloin kun se ei sovi itselle.
3: Postmodernistinen argumentaatio, joka korostaa tiedemaailman valtapeliä perustuu juuri ajatukselle että "Science is what scientists do". Silti näihin vedotaan ja muistutetaan että Galileo olisi ikään kuin paitsi suosittu, hän myös olisi ollut oikeassa. Hänen tapauksessaan "oikeassa oleminen" tulkitaan sitä kautta että tiedemaailmassa uskotaan siihen laajasti.
Toisin sanoen sinällään koko suosioon vetoaminen on tavallaan ihan tyystin arationaalista: Se ei kerro miten asiat ovat, ja siinä keskitytään henkilöön asian sijasta. Se, että keskustelua ylipäätään vedetään tähän aiheeseen, viittaa vahvasti siihen suuntaan että henkilöllä ei ole halua keskustella faktoista ja teorioista, vaan tehdä asiasta sosiologinen peli. Kuitenkaan tämä, eli poliittiset tai uskonnolliset taustamotivaatiot - vaikka voivat toki suunnata mielipiteitä - eivät kuitenkaan vielä sinällään tarkoita että asia olisi oikein tai väärin.
1: Toisaalta tästä voidaan kuitenkin selvästi sanoa mikä kannanotto on tiedemaailman konsensuksen mukaista: Jos jokin taho moittii siitä että tiedemaailma on liian rajoittunut hyväksyäkseen heidän näkemyksensä (yleensä "vielä") se kertoo nimen omaan siitä että heitä ei hyväksytä sen piiriin. Muutenhan Argument from Consensuksesta syyttäminen olisi hieman erikoista, kun itse edustettaisiin sitä yleisesti hyväksyttyä, joka on "niin epäluotettavaa". Tämä ei tietenkään suoraan kerro siitä onko näkemys oikein vai ei. Mutta se kertoo kuitenkin tiedemaailman eksperttien yleisen suhtautumisen asiaan.
2: Toisaalta myös yhteydet poliittisiin ja uskonnollisiin tahoihin voi kertoa jotain siitä miten rehellisesti tai avomielisesti henkilöt ovat mukana toiminnassa. Karkeasti voisi sanoa että rikollisen kutsuminen rikolliseksi ei ole ad hominem. Joskus henkilöihin tarttuminen voi olla aivan oikea asian selvittelystrategia, joka on rakentavaa.
Royal Societyn tunnuslause on "Nullius in Verba" ~ "Ei sanoista". Eli ei pitäisi vain ottaa jonkun sanaa mistään ja perustaa sen varaan. Pitäisi "miettiä itse".
1: Tämä on kuitenkin ongelmallista: Jos se tulkitaan tiukasti, me otamme aina jonkun sanan kun me luemme jotain: Kun esimerkiksi luemme tutkimusartikkeleja, me luotamme että tuloksia ei ole vain keksitty. Kun luemme historiankirjoista mitä tapahtui 1918 Suomessa, me joudumme luottamaan lähteeseen. Ja jos uskot että rokotteet aikaansaavat autismia luotat että Tohtori Andrew Wakefield on oikeassa ja on tehnyt oikeat päätelmät. Yleensähän pseudotieteissä vedotaan juuri muutamaan akateemiseen auktoriteettiin ja heidän mielipiteisiinsä. Olisi aika erikoista väittää että lukuisat "väärän mielipiteen professorit" olisivat automaattisesti tiedelehden juttujen kannalla vain siksi että ne on julkaistu tiedelehdissä ja tätä kautta heidän näkemyksensä olisivat vääristyneitä ja ne muutamat "oikean mielipiteen professorit" eivät suinkaan saisi omista taustatuistaan samanlaista efektiä.
2: Tästä on helppoa ajatella että tämä on irrelevanttia. Mutta se ei ole. Tämä nimittäin viittaa siihen, että luottamus ja epäluottamus johonkin sanojaan, eli jonkinlainen lähdekriittisyys on itse asiassa jotain jota teemme aina. Se olisi syytä tehdä hyvin. Monet ovat sitä mieltä että jos ilmastotutkija tekee johtopäätöksen, ja päätyy johonkin tulokseen, se on luotettavampaa kuin se, että esimerkiksi minä tulen johonkin johtopäätökseen asiasta. Syynä on se, että he tietävät enemmän evidenssiä ja heillä on kokemusta metodista, ei siitä että heillä olisi "erehtymättömän leima". Toki kaikki maailman ilmastotutkijat voivat olla väärässä.
___2.1: Kysymys on "riskien arvioinnista": Vastatilannehan olisi se, että muutama supernero on onnistunut jostain syystä päihittämään ymmärryksessä tiedemaailman enemmistön ja on silti onnistunut olemaan kuulumatta tiedeyhteisöön. Tämä on olennaista, koska pohjimmiltaan pseudotieteet vetoavat tulevaisuuteen ; Hehän esittävät tyypillisesti että tiede kehittyy tulevaisuudessa ja tuo heidän tutkimuksensa tieteen ytimeen ja korvaa vanhan näkemyksen. Tämä on verrattavissa rikostutkimukseen, jossa jotain henkilöä ei ole sidottu rikospaikkaan, rikospaikalla ei ole havaittu huumeita ja joku keksii tarinan, jossa syyllinen on juuri tämä henkilö ja syynä on huumekaupat. Toki se, että yhteyttä ei ole ole löydetty ja huumeet hukassa, ei tarkoita että niitä ei olisi ollut. (Kuten Carl Sagan sanoi ~ "Absence of evidence is not evidence of absence.") Mutta silti todistustaakan mukaan yhteyden keksijän on osoitettava yhteys: Jos huumeet on myyty tai huuhdottu vessaasta, tästä pitää löytää epäsuorat todisteet. Karkeasti sanoen rikollinen on todennäköisemmin sellainen, joka on yhdistetty todisteilla rikospaikkaan, kuin sellainen jolle keksitään tälläisiä "mahdollisia" ad hoc -tarinoita. Ja samasta syystä voi sanoa karkeistuksena että että informoitua mielipidettä esimerkiksi ilmastoasioista ei voida saada samalla varmuudella autokorjaamon Kakelta kuin joltain aiheen tutkijalta. Elämä on lyhyt ja tieteessä on tehty valtavasti tutkimusta aiheista: Emme ehdi lukemaan edes kaikkea mitä julkaistaan joka päivä tiedemaailmassa: Saati että kaikki muu, kuten rokotevastustus ja muu pseudotieteellinen materiaali, mikä julkaistaan sen ulkopuolella, olisi mukana kuvioissa. Me kaikki olemme jonkinlaisen optimism biasin kourissa ja ajattelemme että me tiedämme enemmän kuin riittävästi, jotta voisimme ottaa vakavasti osaa jutteluun korkeimman tason tiedeammattilaisten kanssa - siitä huolimatta että emme yleensä asetu vastaavaan debattiasemaan esimerkiksi autokorjaajien kanssa, vaikka tiedemaailmaan kouluttaminen viekin enemmän koulutusaikaa.
Lääkäreiden kanssa on jostain syystä helpompaa olla erimielinen ja heidän ammattitaitoaan on helpompaa kritisoida kuin pesukonekorjaajien, vaikka tilanteen pitäisi olla ihan päinvastainen.
Joten teoriassa on ehkä hyvä että emme ottaisi kenenkään sanaa, mutta toisaalta emme hylkäisi kenenkään sanaa vain siksi että hän on "huono lähde" eli "oletusarvoisesti väärässä". Ideaalisesti voisimme ekrätä kaiken evidenssin itse ja ehdä tästä sitten päätelmät. Kuitenkaan meillä harvoin on taitoa tehdä päteviä päättelyitä, joten on parasta harjoittaa järkevää lähdekritiikkiä. Niin kauan kuin emme ole alan tutkija, voimme luottaa aiheen eksperttien konsensusta ikään kuin "järkevänä odotusarvona". Silloin emme tietenkään ole tekemässä tiedettä, vaan ainoastaan luotamme tieteeseen ja tiedemaailman toimivuuteen. Ja jos emme usko, niin siinä vaiheessa on irrelevanttia onko jokin näkemys tiedettä vai ei, eikä tieteellisyyden perään silloin myöskään tule hinkua.
(Limp Bizkit, "Behind Blue Eyes")
Tämä blogaus jatkokäsittelee auktoriteettiin vetoamisen ja luotettavuuden teemaa, jota katson tietenkin ilkeästä skeptikkonäkökulmasta, toivon mukaan silmäläpitäen myös näkemysten kehittymisen.
Tätä lukiessa olisi muistettava, että konsensusta, eli yleistä tiedemaailman kantaa ei saa sekoittaa konsilienssiin, jossa kyse on siitä että teoriat sopivat yhteen ja esimerkiksi yhden teorian sovelluksia käytetään apuvälineinä useassa tieteenalassa. Siinä teoriat ovat yhteensopivia ja toisiaan tukevia, eivät tiedemiesyksilöt.
Galileo Gambit on tunnettu mekanismi, johon turvautuvat erilaiset pseudotieteiden ystävät: He ovat sitä mieltä että se, että tiedemaailman syy jättää heidät ulkopuolelleen on norsunluutorneista tehtävää vainoa. He muistuttavat tyypillisesti, että Galileo Galileitä vastustettiin mutta hänen näkemyksensä aikanaan todistettiin oikeaksi. Tämä strategia toimii, koska enemmistö ihmisistä haluaa auttaa hyljittyä, eikä osallistua aktiivisesti kiusaamisesn. Siksi tähän Galilei -syndroomaan onkin viitattu: Michael Shermerin aforismi "Heresy does not equal correctness." ja Carl Saganin humoristinen "The fact that some geniuses were laughed at does not imply that all who are laughed at are geniuses. They laughed at Columbus, they laughed at Fulton, they laughed at the Wright brothers. But they also laughed at Bozo the Clown."
Kuitenkin tämäkään ei ole aivan yksinkertainen asia: Esimerkiksi voidaan sanoa että tälläisten sitaattien käyttö olisi vain vallankäytön väline: Siinä syytetään toista väärin. Esimerkiksi voidaan ajatella että Galileihin vetoaminen olisikin itse asiassa muistutus siitä, että Argument from Consensus on virhepäätelmä ~ He sanoisivat että toinen puoli syyllistyy virhepäätelmään ja muistuttavat siksi että se, että kaikki tai useimmat ovat vahvasti jotain mieltä ei tarkoita että he olisivat oikeassa.
1: Tähän liittyen taas voidaan sanoa että tämäkin on virheellistä - ja aivan samasta syystä : Kaikki tiedemiehet tuskin hyväksyvät näkemyksiä pelkästään sen vuoksi, että joku toinen tiedemies sanoo niin. Asiaan liittyy myös kokeita ja niiden tuloksia.
2: Myös paradigmojen tutkiminen on pohjimmiltaan Argument from Consensusta; Paradigmahan määritellään sitä kautta miten useat tiedemiehet siihen uskovat. Se on nimen omaan suosion tutkimista. Silti usea pseudotieteiden ystävä esittää että heidän näkemyksensä on "tulevaisuuden paradigma", se on suorastaan erittäin, erittäin suosittua. Laaja suosio tiedemaailmassa ei voi hyvä asia vain silloin kun se sopii itselle ja olla huono asia silloin kun se ei sovi itselle.
3: Postmodernistinen argumentaatio, joka korostaa tiedemaailman valtapeliä perustuu juuri ajatukselle että "Science is what scientists do". Silti näihin vedotaan ja muistutetaan että Galileo olisi ikään kuin paitsi suosittu, hän myös olisi ollut oikeassa. Hänen tapauksessaan "oikeassa oleminen" tulkitaan sitä kautta että tiedemaailmassa uskotaan siihen laajasti.
Toisin sanoen sinällään koko suosioon vetoaminen on tavallaan ihan tyystin arationaalista: Se ei kerro miten asiat ovat, ja siinä keskitytään henkilöön asian sijasta. Se, että keskustelua ylipäätään vedetään tähän aiheeseen, viittaa vahvasti siihen suuntaan että henkilöllä ei ole halua keskustella faktoista ja teorioista, vaan tehdä asiasta sosiologinen peli. Kuitenkaan tämä, eli poliittiset tai uskonnolliset taustamotivaatiot - vaikka voivat toki suunnata mielipiteitä - eivät kuitenkaan vielä sinällään tarkoita että asia olisi oikein tai väärin.
1: Toisaalta tästä voidaan kuitenkin selvästi sanoa mikä kannanotto on tiedemaailman konsensuksen mukaista: Jos jokin taho moittii siitä että tiedemaailma on liian rajoittunut hyväksyäkseen heidän näkemyksensä (yleensä "vielä") se kertoo nimen omaan siitä että heitä ei hyväksytä sen piiriin. Muutenhan Argument from Consensuksesta syyttäminen olisi hieman erikoista, kun itse edustettaisiin sitä yleisesti hyväksyttyä, joka on "niin epäluotettavaa". Tämä ei tietenkään suoraan kerro siitä onko näkemys oikein vai ei. Mutta se kertoo kuitenkin tiedemaailman eksperttien yleisen suhtautumisen asiaan.
2: Toisaalta myös yhteydet poliittisiin ja uskonnollisiin tahoihin voi kertoa jotain siitä miten rehellisesti tai avomielisesti henkilöt ovat mukana toiminnassa. Karkeasti voisi sanoa että rikollisen kutsuminen rikolliseksi ei ole ad hominem. Joskus henkilöihin tarttuminen voi olla aivan oikea asian selvittelystrategia, joka on rakentavaa.
Royal Societyn tunnuslause on "Nullius in Verba" ~ "Ei sanoista". Eli ei pitäisi vain ottaa jonkun sanaa mistään ja perustaa sen varaan. Pitäisi "miettiä itse".
1: Tämä on kuitenkin ongelmallista: Jos se tulkitaan tiukasti, me otamme aina jonkun sanan kun me luemme jotain: Kun esimerkiksi luemme tutkimusartikkeleja, me luotamme että tuloksia ei ole vain keksitty. Kun luemme historiankirjoista mitä tapahtui 1918 Suomessa, me joudumme luottamaan lähteeseen. Ja jos uskot että rokotteet aikaansaavat autismia luotat että Tohtori Andrew Wakefield on oikeassa ja on tehnyt oikeat päätelmät. Yleensähän pseudotieteissä vedotaan juuri muutamaan akateemiseen auktoriteettiin ja heidän mielipiteisiinsä. Olisi aika erikoista väittää että lukuisat "väärän mielipiteen professorit" olisivat automaattisesti tiedelehden juttujen kannalla vain siksi että ne on julkaistu tiedelehdissä ja tätä kautta heidän näkemyksensä olisivat vääristyneitä ja ne muutamat "oikean mielipiteen professorit" eivät suinkaan saisi omista taustatuistaan samanlaista efektiä.
2: Tästä on helppoa ajatella että tämä on irrelevanttia. Mutta se ei ole. Tämä nimittäin viittaa siihen, että luottamus ja epäluottamus johonkin sanojaan, eli jonkinlainen lähdekriittisyys on itse asiassa jotain jota teemme aina. Se olisi syytä tehdä hyvin. Monet ovat sitä mieltä että jos ilmastotutkija tekee johtopäätöksen, ja päätyy johonkin tulokseen, se on luotettavampaa kuin se, että esimerkiksi minä tulen johonkin johtopäätökseen asiasta. Syynä on se, että he tietävät enemmän evidenssiä ja heillä on kokemusta metodista, ei siitä että heillä olisi "erehtymättömän leima". Toki kaikki maailman ilmastotutkijat voivat olla väärässä.
___2.1: Kysymys on "riskien arvioinnista": Vastatilannehan olisi se, että muutama supernero on onnistunut jostain syystä päihittämään ymmärryksessä tiedemaailman enemmistön ja on silti onnistunut olemaan kuulumatta tiedeyhteisöön. Tämä on olennaista, koska pohjimmiltaan pseudotieteet vetoavat tulevaisuuteen ; Hehän esittävät tyypillisesti että tiede kehittyy tulevaisuudessa ja tuo heidän tutkimuksensa tieteen ytimeen ja korvaa vanhan näkemyksen. Tämä on verrattavissa rikostutkimukseen, jossa jotain henkilöä ei ole sidottu rikospaikkaan, rikospaikalla ei ole havaittu huumeita ja joku keksii tarinan, jossa syyllinen on juuri tämä henkilö ja syynä on huumekaupat. Toki se, että yhteyttä ei ole ole löydetty ja huumeet hukassa, ei tarkoita että niitä ei olisi ollut. (Kuten Carl Sagan sanoi ~ "Absence of evidence is not evidence of absence.") Mutta silti todistustaakan mukaan yhteyden keksijän on osoitettava yhteys: Jos huumeet on myyty tai huuhdottu vessaasta, tästä pitää löytää epäsuorat todisteet. Karkeasti sanoen rikollinen on todennäköisemmin sellainen, joka on yhdistetty todisteilla rikospaikkaan, kuin sellainen jolle keksitään tälläisiä "mahdollisia" ad hoc -tarinoita. Ja samasta syystä voi sanoa karkeistuksena että että informoitua mielipidettä esimerkiksi ilmastoasioista ei voida saada samalla varmuudella autokorjaamon Kakelta kuin joltain aiheen tutkijalta. Elämä on lyhyt ja tieteessä on tehty valtavasti tutkimusta aiheista: Emme ehdi lukemaan edes kaikkea mitä julkaistaan joka päivä tiedemaailmassa: Saati että kaikki muu, kuten rokotevastustus ja muu pseudotieteellinen materiaali, mikä julkaistaan sen ulkopuolella, olisi mukana kuvioissa. Me kaikki olemme jonkinlaisen optimism biasin kourissa ja ajattelemme että me tiedämme enemmän kuin riittävästi, jotta voisimme ottaa vakavasti osaa jutteluun korkeimman tason tiedeammattilaisten kanssa - siitä huolimatta että emme yleensä asetu vastaavaan debattiasemaan esimerkiksi autokorjaajien kanssa, vaikka tiedemaailmaan kouluttaminen viekin enemmän koulutusaikaa.
Lääkäreiden kanssa on jostain syystä helpompaa olla erimielinen ja heidän ammattitaitoaan on helpompaa kritisoida kuin pesukonekorjaajien, vaikka tilanteen pitäisi olla ihan päinvastainen.
Joten teoriassa on ehkä hyvä että emme ottaisi kenenkään sanaa, mutta toisaalta emme hylkäisi kenenkään sanaa vain siksi että hän on "huono lähde" eli "oletusarvoisesti väärässä". Ideaalisesti voisimme ekrätä kaiken evidenssin itse ja ehdä tästä sitten päätelmät. Kuitenkaan meillä harvoin on taitoa tehdä päteviä päättelyitä, joten on parasta harjoittaa järkevää lähdekritiikkiä. Niin kauan kuin emme ole alan tutkija, voimme luottaa aiheen eksperttien konsensusta ikään kuin "järkevänä odotusarvona". Silloin emme tietenkään ole tekemässä tiedettä, vaan ainoastaan luotamme tieteeseen ja tiedemaailman toimivuuteen. Ja jos emme usko, niin siinä vaiheessa on irrelevanttia onko jokin näkemys tiedettä vai ei, eikä tieteellisyyden perään silloin myöskään tule hinkua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)