Tyypillisesti argumentoinnissa pyritään keskittymäään argumentteihin ja niiden oikeudellisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että keskitytään enemmän argumentoinnin tasoon ja keskustelussa yritetään selvittää miten asiat selittävät ilmiöitä. Kuitenkin melko usein mukaan astuvat erilaiset manipuloinnin keinot. Yleisesti ottaen esimerkiksi pseudotieteilijöiden kanssa on suorastaan pakko ottaa käyttöön myös dekonstruktion menetelmiä. On katsottava myös henkilöä. Itse asiassa voidaan sanoa, että keskustelussa on aina myös ihminen. Näitä tarvitaan siksi aina vähän. Henkilön arviointia tarvitaan kuitenkin myös siinä, kuinka paljon häntä tarkkaillaan. Jossain menee tietenkin raja, jolloin keskustelu henkilön kanssa on liian henkilöä ja liian vähän asiaa. Silloin oikea konsti on lopettaa.
Sillä tämä analyysi ei ole tavoite. Se on konsti, jolla käsitellään henkilöitä, jotka haluavat keskustella mutta eivät osaa - tai useammin - halua. Tämä ei tietenkään sulje heidän virheargumenttiensa kumoamisen tärkeyttä. Se vain tavallaan antaa uusia keinoja osoittaa heidän olevan väärässä. Jos henkilö ei ole valmis astumaan argumentatiiviseen ympäristöön joissain kohdissa, hänen käsittelynsä on tehtävä niiltä osin jossain muualla.
1: Se mitä ei sanota. Tämä on yllättävän tehokas konsti. Jos henkilö toistuvasti jättää vastaamatta johonkin argumenttiin, tämä tarkoittaa tyypillisesti joko sitä, että esittämääsi argumenttia ei ole, tai että toinen ei osaa vastata siihen. Yleensä toistamisella saa henkilöt kumoamaan huonojakin argumentteja. Yleensä osaamattomuus vastata kertoo siitä että henkilö ei osaa vastata siihen. Esimerkiksi lakimies Pedro Irigonegarayn Kansasin oikeudenkäynnin kohtaus on tajuttava esimerkki siitä, miten se mihin kysymyksiin ei saada vastausta(henklöt väittävät että lakiehdotuksessa on jotain, jota sieltä ei voida löytää eivätkä osaa viitteistää väitteitään) kertoo olennaisia asioita (tätä ei ole luettu, mutta silti osataan vihata sitä ja pitää surkeana.)
___1.1: Tässä kohdassa on tosin muistettava, että tämä ei päde floodin tai gish gallopin kohdalla: Jos olet tuottanut pitkän tekstin, on kohtuutonta olettaa että toinen vastaisi joka ikiseen kohtaan. Ja jos harrastat pitkien copy-pastettujen pätkien heittelyä, vastauksesi eivät yleensä ole keskusteluun osallistuvia, niissä on selvä "ei sovi käytyyn keskusteluun vaan juttelee ikään kuin toiselta kaistalta huudellen" -henki. Ketään ei huvita puhua kopiokoneelle. Samoin jos suostut itse vain kyselemään, etkä vastaamaan, ja haluat toimia haastajana mutta et haastettuna, olet kuin tenniksen pelaaja joka suostuu vain syöttämään. Jos näin toimii, on turha ihmetellä jos ei pääse Wimbledoniin pelaamaan. Muista aina, että sinä itsekin voit olla ääliö. Vika ei aina voi olla muissa.
2: Epätasapaino. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jos henkilö sanoo yhtäällä vaikkapa "kannattavansa kaikkien näkemysten esittämistä", ja avomielisyyttä, ja toisaalla hän kieltää esimerkiksi jotain näkökantaa pitävien tahojen argumenttejen lukemista eikä kuitenkaan koskaan kritisoi läheskään samalla innolla niitä "toisen puolen tyyppien" kannanottoja, tiedät mistä on kysymys. Samoin kuin sellaisissa tapauksissa, joissa joku ei suostu lukemaan muiden esityksiä ja näkemyksiä, mutta joka kuitenkin toistuvasti vaatii muita tutustumaan omaansa. Jos henkilöllä "ei ole aikaa" tai halua tutustua kritisoimaansa aiheeseen, on vain yksi päätelmä: Häntä aihe ei kiinnosta, joten miksi pitäisi vastata ; Kun henkilö kritisoi aihetta jota ei selvästi ymmärrä eikä halua opiskella tarjottaessa, ja joka sitten kuitenkin utelee aiheesta, ei tarvitse olla nero tajutakseen mistä on kysymys.
___2.1: Tässä kohdassa on syytä kuitenkin katsoa myös peiliin. Jos itse on epätasapainoinen, ei ole mikään ihme jos henkilöt ovat vastentahtoisia. Nyrkkisääntö tässä kohdassa on, että et voi vaatia muilta mitään sellaista mihin et ole itse valmis. Tämä kohta on minusta tärkeämpi kuin kaikki maailman argumentaatiosäännöt.
3: Ad hominemit. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti argumenttivirhettä, jossa esiintyy herjaamista. Tämä on vihan indikaattori. Kun katsoo mihin argumentteihin raivo kiinnittyy erityisesti, pystyt katsomaan suoraan mitkä asiat häntä ärsyttävät. Melko usein tämä liittyy jollain lailla siihen että ollaan joko suoraan tai lähellä sellaista aihetta joka käsittelee kohdan 1 asioita. On jotain, johon hän ei osaa vastata.
___3.1: Tosin myös vastaus huonoon argumentaatioon tai siihen että itse olet muutoin surkea keskustelu, liittyy ad hominemin käyttö. Sinun on ennen johtopäätöstä katsottava, oletko keskivertoista parempi vai huonompi. Joskus ad hominemeja käytetään myös "muutoin vain" ja joskus ne liitetään argumentteihin "liimaksi": Ne kiinnittävät huomion itse argumenttiin. Ihminen kun harvoin ihan täysin ohittaa herjat. Tässä on oltava erityisen tarkkana. Yksi tehokkain nyrkkisääntö on "määrä". Ja tämä koskee kahta asiaa: Haukkuvien keskustelijoiden määrää ja haukuttavien kohtien määrää. Jos usea pilkkaa sinua, olet luultavasti huono. Sen sijaan jos mitä tahansa mitä sanot haukutaan, kyseessä voi olla se, että keskustelija "ei vain osaa"(vastata). Tässäkin kohdassa tosin on se, että jos olet riittävän huono, et voi sanoa enää edes päivää ilman että siitä herjataan. Toisaalta myös jos ympäriostössä on dogmaatikkoja, he haukkuvat kiivaasti ja automaattisesti kaikkea joka on vain erimielinen. Koska he "sydämessään tuntevat niin". Jos joutuu tälläiseen tilanteeseen, kannattaa joka tapauksessa lopettaa: Vaihtoehtoja on nimittäin kaksi + niiden yhdistelmä, eikä mikään niistä innosta keskusteluun. Vaihtoehdot ovat nimittäin se, että keskustelupaikka on liian hyvä sinulle, eli et vain osaa, tai sitten se on sinulle liian huono, jolloin muut eivät osaa. Dogmaatikkoa ei voi käännyttää, eikä ulkopuoliset jaksa lukea heidän juttujaan. Niillä on merkitystä vain dogman sisällä. "Karavaani kulkee, koirat haukkuvat."
4: Logiikkarikot. Tämä taas vaatii erityisen huolellista argumenttien analyysiä. Lisäksi se vaatii erityisen pallottelumetodin, jossa esitetään taktisia kysymyksiä. Ja erikoista kyllä, tämä vaatii enemmän harjoittelua kuin perinteinen argumenttivirheiden analyysi. Tässä katsotaan kokonaisuutta. Eikä vain sitä: Tarkastelun alla on taustaoletukset, ja niihin liittyvät vaatimukset. Tämän teho perustuu nimittäin siihen, että ihmiset yrittävät vastata yksittäisiin argumentteihin. He katsovat pärjäävänsä hyvin, jos he kykenevät antamaan vastaukset joka ikiseen yksittäiseen argumenttiin. Sen sijaan heiltä' usein ja helposti jää huomaamatta se, missä piirissä ne käyvät. (He eivät muista mitä taustaoletuksia he käyttävät missäkin yhteydessä. Tosin näiden analyysi vaatii tarkkaa silmää ja melko hyvää muistia.) Joskus argumentaatio vaatii sellaisia taustaoletuksia että ne ovat täysin ristiriidassa toisten vastausten kanssa. Otan tästä esimerkiksi erään uskovaisen, joka väitti että olemassaolottomuutta ei voi todistaa, joten ateistit eivät voi olla muuta kuin väärässä ja että tämä tarkoitti että uskovaisten tilanne oli mahdollinen ja siksi rationaalinen. Toisaalla, myöhemmin, hän myöhemmin kritisoi hindulaisien Jumalia epäuskottaviksi, naurettaviksi ja vääriksi. Tämä kertoi siitä, että hän ei todellakaan uskonut ensimmäisen kohtansa väitteisiin. Hän vastasi kyllä uskoaan tukevasti ja varmasti koki pärjänneensä sekä ateisteja että hindulaisia vastaan. Eräs yleisin virhe on myös "itsekriittisyyden ikuinen kehä", jossa he toistavat vanhoja virheitään senkin jälkeen kun ovat tunnustaneet ne. Virheen tunnustamista he väittävät "itsekriittisyydeksi". Toistamalla he varmistavat että tämä jatkuu ikuisesti. Se, mitä virheitä he toistavat, liittyy olennaisesti kahteen kohtaan: Siihen mitä nämä haluavat, ja siihen "mihin he eivät osaa vastata". Molempia voidaan käyttää apuna siihen mitä ääneen lausumattomia taustaoletuksia heillä milloinkin on käytössä.
___4.1: Tässä kohden on huomattava, että erilaiset näkemykset voivat olla keskenään synteesissä. Esimerkiksi joku voisi ajatella että henki-aine -dikotomiassa olisi vallalla jonkinlainen dualismi. Mutta kuitenkin Spinozan näkemys attribuuteista on sellainen, että siinä ollaan monistisia siten että dualismin erillisiksi väitetyt asiat ovat saman ilmiön ominaisuuksia - ikään kuin ihmiseen verraten toinen olisi hiusten pituus ja toinen lihasten muhkeus.
5: Lähdekritiikin arviointi. Tämä on yllättävän keskeinen aihe. Henkilöt kun yleensä tukevat väitteitään vetoamalla eri lähteisiin. Ja näiden luotettavuus on sama kuin lähteen luotettavuus. Tähän ei ole mitään yksiselitteistä ohjetta. Tosin voidaan sanoa karkeasti, että lähteet voidaan jakaa paremmuusjärjestyksessä hyvästä huonoon karkeasti seuraavalla tavalla: (1) yliopistosivut, yliopisto -oppikirjat, tutkimustulokset, Peer-review -lehtien vertaisarvioidut artikkelit. (2)Uutispalvelut, uutislehdet, ammattilehdet, peer -review -lehtien eivertaisarvioidut jutut. (3) järjestöt, harrastajalehdet. (4) yksityiset sivut (5) keskustelupalstat, mielipidekirjoitukset (6) huumori ja bluffaussivut.
6: Ketä he haukkuvat. On hyvä huomata, että etenkin huonotasoisissa lähteissä käytetään paljon argumentaatiotilaa sen perustelulle, miksi näkemys ei ole saanut sijaa lähdekriittisesti merkittävämmissä paikoissa ja miksi tiedemaailma ei suosi sitä. Syy on yleensä "vaino". Jos aiheena on lähdekriittisyys, lausunnon luotettavuus määritellään lähteen luotettavuudesta, ja se on joka tapauksessa matalalla kun he joutuvat puolustautumaan sen mataluutta. Tässä kohdassa on siis kyse aivan samasta asiasta, kuin sen kohdalla, että epätieteet tunnistaa helpoiten siitä, että he vastustavat tiedemaailmaa ja syyttävät tätä "norsunluutornissa olemisesta". He kärsivät ns. Galilei -syndroomasta. Tähän liittyy vanha sanonta "They laughed at Wright brothers, they laughed at Columbus. But they also laughed at Bozo the Clown." "Vainoon" on yleensä syynä se, että he ovat epätieteellisiä : Tässä kohden on hyvä huomata että vaikka uusia paradigmoja pilkataan usein tieteen sisällä, ja ne joutuvat tavanomaista tiukemman kritiikin kohteeksi, Einsteinin suhteellisuusteorian tieteelliseksi tehneet eivät heitelleet norsunluutorniargumentteja lehtien mielipidepalstoilla. Tosiasiassa paradigmanvaihdolsiin liittyvät debatit käydään tieteen sisällä, ei sen ulkopuolella. Esimerkiksi tällä hetkellä neutraaliin teoriaan, roska-DNA:han ja three domain hypoteesiin liittyy ankaraa väittelyä tieteen piirissä. Mutta nämä osapuolet eivät suinkaan tee tätä keskustelua pääasiassa jossain tavallisten ihmisten mielipidefoorumeilla. Toki niistä on jälkiä siellä, mutta pääasia on keskittymisessä. Ja tässä on apuna kaksi metodia, joilla keskittymisen taso ja laatu varmistetaan. Tämä varmistaminen on itse asiassa tämän kohdan tärkein ydin, joten älä mielellään jätä sitä tekemättä:
___6.1: Follow the money. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että katsotaan kuinka paljon aiheesta tehdään tutkimusta ja kuinka paljon siitä kirjoitetaan populaareille. Tämä voidaan tehdä laskemalla tutkimuksia ja kirjoja, tai ihan katsomalla miten näihin budjetoidaan. Esimerkiksi homeopatian luotettavuudesta kertoo se, että homeopatiafirma Boiron on puolen miljardin dollarin yhtiö, jonka rahankäyttösuhde mainonnassa ja tutkimuksessa on 18,5:1 mainonnan hyväksi samanaikaisesti kun lääketehtailla suhde on yleensä 2:1. Lisäksi Boironin tutkimusbudjetti on lähellä olematonta. Tämä kertoo sen, että raha ei ole estävä tekijä. Kokeiden puute kertoo joko siitä että tutkimuksen teko on epäkannattavan vaikeaa, mutkikasta ja kallista jolloin se ei ole hyvä tieteentekometodi. Tutkimusta ei voida tehdä lainkaan, jolloin se on huonoa teoreettisellakin tasolla, tai sitten sen piirissä ei ole tahtoa tehdä kokeita, joka kertoo siitä että takana on "uskonnollisuus" eli dogmaattisuus ja haluttomuus ottaa asiasta selvää. Tai sitten henki on ylipäätään vain saada rahaa, ei tuottaa tietoa.
___6.2: Follow the followers - and if their footprints scare you, don't be one of them! Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sen analysointia, että kuinka suuri osa kannattajista on tiedemiehiä, kuinka moni tavallisia ihmisiä - ja mikä on näiden suhde. Jos kannatusprosentti pienenee tiedemiehiin mentäessä, se kertoo siihen suuntaan että kyseessä on populaari -ilmiöstä, ei tieteestä. Jos taas toisin päin, se kertoo enemmänkin siitä, että tiede on hyvää ja että jos siihen tavallinen ihminen luottaa, hän kohtaa jonkinlaista uskonnollissävytteistä ja tunteista ja toiveista kumpuavaa vastustamista. Toinen tapa on tietysti katsoa myös aatteeseen liittyvien aivoriihien (think-tankejen) rahoittajia. Jos esimerkiksi oikeistokristityt tukevat Intelligent Designiä isolla rahalla tai öljystä merkittävästi rahaa saavat tahot tukevat ilmastonmuutoksen vastustamistutkimusta, voidaan tehdä tiettyjä päätelmiä siitä miten objektiivisesti nämä rahoitetut tahot suorittavat tutkimuksiaan ; Sillä raha todellakin avaa ovia. Ja rahoittajan poistuminen myös sulkee niitä. On siis muistettava, että rahoittajien kohdalla ei välttämättä ole kyse edes siitä että ostetut ateriat vaikuttaisivat arvosteluun parantavasti - kyse voi olla myös siitä että ostamatta jääneet ateriat vaikuttavat arviointeihin huonontavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti