Voi olla.

Melko usein joudutaan puhumaan epävarmuuden vallitessa. Syynä voi olla se, että jokin asia tapahtuu joskus (jonka vastakohtia ovat "aina" ja "ei koskaan"). Tämä on yleistä esimerkiksi silloin kun puhutaan futuurin kontingenteistä asioista, eli asioista jotka tapahtuvat tulevaisuudessa. Esimerkiksi kun puhutaan tulevaisuuden innovaatioista, on vaikeaa sanoa pitääkö meidän olla optimistisia vai varovaisia. Molempiin suuntiin on esimerkkejä: Jopa muinaisessa egyptissä moni uskoi että kaikki keksimisen arvoinen oli jo keksitty, ja väärässä ollaan oltu. Toisaalta taas monet scifikirjailijoiden ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi. Emme näin 2000 -luvulla lennäkään avaruudessa turisteina. Eikä Orwellin kirjassa "vuonna 1984" ennustetaan dystopiaa, jonka teknistä vaatimustasoa "ei ole vielä täällä". Siksi en tiedä, miten esimerkiksi Esko Valtaojan kehitysoptimismiin pitäisi suhtautua. Toisaalta ilman optimismia ei ole yritystä, mutta pelkässä optimismissa käy helposti niin että on pelkkää erehdystä. (Pahoittelen kärjistystä kielivitsin vuoksi.) Futuurin kongingentissa tilanteessa kun on mahdollista että keskenään ristiriitaiset ennustukset voivat olla yhtä perusteltuja ja fiksuja: Jos esimerkiksi olen heittämässä noppaa, voin arvata heiton tuloksen etukäteen monella tavalla ja kaikki ovat yhtä mahdollisia. Samoin kuin on mahdollista että ensi maanantaina käyn Korson Siwassa. Tai sitten käynkin Hyvinkään S -marketissa. Sen sijaan tiedän että EN käy tuolloin Koivukylän LIDLissä, joten toisin kuin noppaesimerkissä, tässä arvailuja todella rajoitetaan tietyillä tavoilla. Osa "periaatteessa mahdollisista vaihtoehdoista" ei käytännön todennäköisyyksien tasolla toteudu "kuljeskelullisista syistä".

Toinen, missä epävarmuuteen törmää on tietysti "voi olla". Tämä onkin monimutkaisempi ongelma. (Sen vastakohta on vain "ei ikinä".) Sitä on nimittäin kahdenlaista:
1: Rationalisoitua (eri asia kuin rationaalinen!) saivartelua. Tämä on luonteeltaan joko täysin tautologista tai sitten "voi ollaa" ei voida falsifioida. Tämä rakentuu vahvistamisyrityksen päälle siten, että vaihtoehdot ovat joko "varmasti" tai "ehkä". Malliesimerkki tästä on erilaiset vainoharhat. Niissähän ihminen ajautuu vahvistusharhaan, ihmiselle luonteenomaiseen ajattelutapaan, jossa etsitään todisteita ja tukea mutta ei mietitä kumoamista. Äärimmillään tämän seurauksena hän yhdistää mahdollisesti toisiinsa liittymättömiä elementtejä, ja ottaa niistä tukea näkemykselleen esimerkiksi USA:n hallitusten vainosta. Tämä perustuu yleensä analogioihin, samankaltaisuuksien huomaamiseen ja erilaisuudet hylätään "merkityksettöminä". Tämä ei tietenkään tarkoita että kaikki analogiat olisivat väärässä, tai että kaikki eroavaisuudet olisivat ratkaisevia; Analogioissahan aina kun puhutaan ei-samasta kohteesta, niillä on jokin ero. Olennaista onkin se, että mikään eroavaisuus ei ole ratkaisevaa. ; On ihan OK pitää lasikuulia samanlaisina, jos toinen on eri paikassa. Samoin kun molemmat ovat vihreitä. Mutta sitten kun toinen onkin nelikulmainen noppa, on turha viitata siihen kuinka molemmat ovat muovisia. Tälläisten "muovisuus" -kohtien puute on tälle huonolle "voi ollalle", saivartelulle, luonteenomaista.
2: "Voi ollaa", joka voidaan kumota. Eli tämä perustuu tilanteeseen, joka on rakennettu siten, että koeasetelmassa jokin tila tuottaa tuloksen "ei" ja toinen "voi ollan". Tämä on tietysti paljon heikompi kuin sellainen varmuus, jossa mietitään asioita jotka antavat tulokseksi "ei" ja toinen "kyllä". Mutta kuten esimerkiksi futuurin kontingentissa usein käy, tämä ei aina ole mahdollista. Esimerkiksi John Gribbinin teoksessa "syvä yksinkertaisuus" tätä tapaa sovelletaan astrofysiikan kysymykseen kehittyneen elämän etsimisessä. Tämä perustuu siihen, että etsitään elämää, jonka ominaisuudet ovat maan kaltaisia. Tässä on takana tietysti muun muassa Esko Valtaojan "kotona maailmankaikkeudessa" -kirjassa esitettyjä perusteluja sille, minkälaiset ominaisuudet maan kaltaisessa elämässä ovat olennaisia ja mitä voidaan poistaa. Tästä saadaan selville muun muassa se, että vedellä on tärkeä rooli. (Toki on mahdollista, että muu elämä ei perustu lainkaan samoihin periaatteisiin kuin maan elämä, jolloin sitä ei näillä testeillä voida kartoittaa. Mutta emme osaa ainakaan toistaiseksi kuvitella millaista tämä voisi käytännössä olla, joten sen etsiminen jää tätä kautta tulevaisuuden ihmisille. "Mitä voit mitata, sitä voit kehittää" on tilastotieteen, jalostuksen ja monen muun iskulause. Tässä kohden iskulauseeksi voisi vääntää vaikka "mitä voit ymmärtää ja arvioida, sitä voit tutkia.") Tästä on päästy siihen, että maaplaneetalla on erityinen ominaisuus; Happi on reaktiivinen aine. Jos maapallolla ei olisi elämää, happi reagoisi ja sen määrä vähenisi ilmakehässä tämän vuoksi. Koska maaplaneetta on vanha, happi olisi reagoitunut pois, jos sitä ei jokin syytäisi ilmakehään. Näin kun kartoitetaan planeettoja, ne planeetat joissa ei ole reaktiivista kaasukehää ovat melkoisen varmoja "ei ole elämää" -paikkoja ja esimerkiksi jos halutaan etsiä älykkäitä tahoja, kannattaa keskittyä niille joissa on reaktiivinen kaasukehä. (Toki jokin luonnonsysteemi voi joissain oloissa tuottaa happea käyttämällä säteily energiaa jota planeetalle tulee. Siksi tulos ei ole "varma elämä" vaan "voi olla".) Tälläinen "voi olla" on falsifioitavissa.