Yliopiston alku.

Tämä juttu liittyy yliopistoihin, joista kirjoitinkin aikaisemmin.

Varhaiskeskiajalla kirjallisen perinteen harjoittaminen oli puhtaasti kirkollisten instituutioiden toimintaa. Näistä merkittävin oli luostarilaitos, joka kehittyi Benedictus Nursialaisen luostarisäännön päälle. Hänen sääntönsä 48 luvussa määrättiin munkin harjoittamaan ruumiillista työtä ja kirjojen lukua silloin kun muu toiminta ei sitä estänyt. Paaston aikana lukemiseen käskettiin varata erityisen paljon aikaa. Tavoitteena oli tutustua kirjoihin hitaasti mutta syvällisesti, joten yllättävän pieni kirjamäärä pystyi kattamaan luostarin tarpeen. 800 -luvulta on saatu ensimmäiset tiedot siitä että luostarikoulu on ottanut myös luostarin ulkopuolisia opetettavakseen. Nämä siirtyivät kirkon tai valtion palvelukseen.

Kaarle Suuri yritti kouluttaa kansaa laajemmin 700 -luvulla. Hän kun tarvitsi virkamiehiä. Hän palkkasi siksi Yorkin katedraalikoulun rehtorin Alcuinin, joka taas kokosi oppineita. He keräsivät kirjoja suuria määriä ja niiden pohjalta rakennettiin opetusohjelma. Tämä rakentui antiikin seitsemän vapaan tieteen seuraavanlaisella kahtialuokittelulla:
1: trivium -aineet, jotka käsittelivät kieltä ja kielenkäyttöä. Se sisälsi (1)grammatiikkaa, (2)retoriikkaa, (3)dialektiikkaa ja logiikkaa.
2: quadrivium -aineet, jotka olivat matemaattisia. Nämä aineet olivat (4)musiikki, (5)matematiikka, (6)tähtitiede ja (7)geometria.

Tämä Alcuinin piiri aikaansai sivistyksen kasvua ja rakensi perustan tiedon viljelylle. Perimmäinen ansio on siis jälleen yhteisöllisessä tarpeessa. Pakko onkin yllättävän usein edistyksen lähde: Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" kirjan mukaan tarve, ja tyytymättömyys johonkin asiantilaan löytyy aina innovaatioiden takaa, olipa kyse sitten kivikirveistä, silloista tai koneista. Tai luostarilaitoksesta. Kuitenkin sivistyksen yleistyminen onnistui vasta kun vesivoima ja uudet viljelymenetelmät toivat vaurautta - jota tarvittiin koulutuksen järjestämiseen. Tämän seurauksena syntyi uusi ammattiluokka: Opettajat.

Myös kaupunkikulttuuri oli uudenlaista. Ylempi koulutus kuului katedraalikouluille, mutta alempaa ei oltu järjestelty, joten siinä eroja oli paljon. Opetusta pitivät seurakuntapapit ja julkiset yhteisöt. Opetuksen tavoite ei ollut kirkollisiin tehtäviin opettaminen, ja ne olivat avoimia kaikille joilla oli varaa maksaa opiskelusta. Koulujen määrän kasvu aikaansai sen, että syntyi kilpailua ja "fuusioita", joten koulutuksen laatu parani. Niille syntyi koulutusohjelma, jossa opetettiin trivium ja quatrivium -aineita vaihtelevasti. Yleensä keskityttiin latinan kieleen ja logiikkaan, ja tämän lisäksi opetettiin esimerkiksi teologiaa, lainoppia ja lääketiedettä. Oppikirjat olivat myöhäisantiikin perua. Kun yhteydet Konstantinopoliin lisääntyivät, eurooppaan virtasi myös kreikkalaisten tekstejä. Muslimien hallitsemasta Toledosta tuli kulttuurin keskus, josta löytyi näiden lisäksi myös arabifilosofien, kuten Averroësin ja Avicennan tuotantoa.

Intellektuaalinen henki oli tähän aikaan vahvasti skolastinen. Siinä korostettiin auktoriteettia ja järkeä. Tämän vuoksi tiede oli Raamatun tapahtumien selittämistä. Apuna käytettiin Raamatunselitysteoksia. Niistä poimittiin valittuja kohtia, jotka laitettiin selittävien teoksien marginaaleihin. Näitä lisäyksiä kutsuttiin nimellä glossa. Näitä tutkittaessa huomattiin että niissä oli jännitteitä. Skolastikot olivat varmoja että nämä olivat näennäisiä. Siksipä dialektiikan harjoituksissa näitä jännitteitä nostettiin esiin ja korkein tavoite oli niiden syntetisoiminen ristiriidattomiksi. Tästä perinteestä syntyi keskiaikainen metodi, questatio -menetelmä, jota käytettiin laajasti.

Tässä metodissa käsittely jaoteltiin seuraavasti: Tuotos jaettiin viiteen osaan:
1: titullus quaestionis, eli otsake. Siinä kerrottiin käsiteltävän aiheen kysymysmuodossa. Se alkoi aina sanalla utrum (onko?) Kysymys oli sellainen että siihen oli voitava vastata joko "kyllä" tai "ei".
2: argumentit puolesta. Tässä esitettiin 4-6 argumenttia, jotka käsittelevät myöntävää kantaa. Yleensä ensin katsottiin ketkä auktoriteetit ovat kannattaneet tätä näkemystä.
3: argumentit vastaan. Tämä jakso alkoi aina sanoilla sed contra (mutta tätä vastaan) ja tässä esitetään sen antiteesi. Tässä ei kritisoitu luvun 2 argumentteja, vaan kysymystä.
4: corpus quaestionis, eli vastaus. Tämä jakso alkoi joko respondeo(vastaan) tai dicendum quod (on sanottava että) -ilmauksella. Tässä esitetään vastaus, tai joissain erikoistapauksissa voidaan huomauttaa että kysymys on selvästi väärin aseteltu, jolloin argumentit puolesta ja vastaankaan eivät ole relevantteja.
5: Vastaukset vastaesimerkkeihin, joka oli joko luku 2 tai 3, riippuen siitä mihin lopputulokseen luvussa 4 oltiin tultu. "Väärän kannan argumentit" saivat tässä luvussa osakseen kritiikkiä.

Menetelmän ongelma oli tietenkin siinä, että se ei mahdollistanut mutkikkaampien tehtävien ratkaisemista. Rakenne teki kuitenkin menetelmästä seurattavan ja selkeän. Skolastinen metodi kehittyi, ja myös koulutus organisoitui paremmin, vähitellen. Aikaisemmin opettaja vastasi koulustaan, mutta nyt he järjestäytyivät. Opettajat järjestäytyivät killaksi, jonka tyyliin syntyi erityinen korporaatio, yliopistolaitos. Oppilaitoksia oli neljä. Keskeisin oli artistinen, eli filosofinen koulukunta, jota vaadittiin usein jotta pääsisi opiskelemaan muita aineita. Filosofinen koulukunta koostui trivium ja quatrivium -aineista, ja niiden päälle opetettiin metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Logiikka oli korostetuin aine.

Yliopistojen opetus perustui lukemiseen (lectio) Oppikirjaa luettiin opettajan johdolla kahdessa vaiheessa:
1: Ensin oppikirjoihin tutustuttiin johdantoluennoilla (cursorie) pidemmällä olevien opiskelijoiden kanssa. Sellaisten jotka olivat suorittaneet välitutkinnon (baccalaureus).
2: Näiden jälkeen kirjoihin tutustuttiin maisterien pitämillä oppitunneilla (ordinarie).
+: Lisäksi näiden pakollisten luentojen jälkeen oli mahdollista erikoistua. Oli erityisiä valinnaisia kursseja (extra-ordinarie)

Luennoinnin lisäksi maisterit johtivat väittelyharjoituksia:
1: Teologiassa tekstien tulkinnan sijasta alettiin keskittyä yksittäisiin kysymyksiin ja ongelmiin (da quaestione). Harjoituksessa maisteri esitti erilaisia teesejä, joita opiskelijoiden tuli sitten puolustaa. Lopuksi maisteri teki yhteenvedon siitä minkälaisia argumentteja oppilaat olivat tarjonneet ja kertoi oman ratkaisunsa (determinatio) kysymykseen. Lisäksi ennen pääsiäistä ja adventtia oli erityinen väittelytilaisuus, jossa kuka tahansa yleisöstä (a quolibet) sai esittää keskusteltavaksi minkä tahansa hänestä kiinnostavan aiheen (de quodlibed).
2: Filosofiassa oli väittelyitä (de sophismatibus), joissa oli aiheena monimerkityksellisiä ja vaikeasti tulkittavia väitelauseita. Toinen filosofinen harjoitustyyli oli de obligationibus -väittelyt, joissa vastaaja (respondent) yritti tuottaa johdonmukaisesti ja annettujen sääntöjen mukaisesti vastauksen haastajan (opponent) kysymyksiin.

Kouluopetus johti siihen että tarvittiin enemmän kirjoja. Kirjoja tietenkin myös julkaistiin enemmän. Yliopistokaupungeissa kirjanvälittäjät ja kirjankopioijat olivat uusia mutta hyvin menestyviä ammattikuntia. Tietenkin systeemiä yritettiin myös huijata, ja osa kopioi huolimattomasti. Siksi välittäjät tarkastivat laatua vertaamalla kopioita mallikirjoihinsa (exemplar) ennen kuin ottivat kirjan myyntiin. Kirjantuotantoa tehostettiin jakamalla kirjoja vihkoiksi (pecia), jolloin useampi saattoi kopioida samaa teosta. Luentojen pohjalta tehtiin teoksia, joita kutsuttiin kommentaareiksi.

Erikoislaatuista oli kuitenkin se, että tähän asti oltiin luotettu Aristoteleeseen järjen auktoriteettina: Joko niin että sanoma oli Aristoteleen lausuma, tai ei tätä vastaan tai vähintään että Aristoteleen olisi voinut uskoa hyväksyneen näkemyksen. Nyt tilanne muuttui ja hyväksyttiin että Aristoteles olisi voinut erehtyä. Auktoriteettinäkemys alkoi heikentymään ja kysymyksiin keskittyminen korostumaan. Tieteen kehitys oli asteittainen, ja tämä oli yksi pieni mutta merkittävä vaihe.