Tilinteon hetki.

"Toisen credit on toisen debet".
(Mikko Nurmi kaksinkertaisesta kirjanpidosta.)

Ihmisillä on kulttuurista riippumatta halu rangaista tietyillä tavoilla toimivia henkilöitä. Näitä kutsutaan rikollisiksi. Ihmisen oikeudenmukaisuuden käsitys toimii kaikkialla siten että on oikein, että väärintekijää rangaistaan jotenkin. Rikos liitetään usein ajatukseen moraalista ja oikeudenmukaisuudesta. Rangaistuksella tavallaan tasataan tavoitteellisella toiminnalla sitä "mitä on" kohti sitä "mitä pitäisi olla".

Rangaistuksen perusteluina on tyypillisesti käytetty oikeutuksia (justification):
1: Pahantekijää estetään toistamasta tekoaan. Tällöin ei ole niin väliä siitä, onko syy geneettisistä tekijöistä, kasvatuksesta tai muusta johtuva.
2: Retributismi, eli rangaistus on kostotoimenpide, jolla "tasataan tilit": Toinen aiheutti jonkun määrän vahinkoa, joten hänenkin on saatava vahinkoa. Tähän liittyy usein deontologinen ajatus, jossa on ikään kuin velvollisuus tilien tasaamiseen. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä ajatuksesta on verikosto.
3: Rangaistus on toiminnan estin, jonka tarkoituksena on estää pahojen intentioiden konkretisoituminen. Ennaltaehkäisy on tärkeämpää kuin itse rankaiseminen. Moraalin varmistus tasataan, koska vaikka olisi moraaliton psykopaatti ilman tunteita, ei silti tekisi pahojaan, koska ei halua viettää elämäänsä vankilassa tai rankaistuna kun voi vaikkapa samanaikaisesti toimia hedonistisesti - kunhan vain ei tee rikoksia. Psykopaattikaan ei kuitenkaan haluaisi purkaa lainsäädäntöä, koska hän ei ole ainut psykopaatti. Kun on laki, se estää muita psykpaatteja tappamasta. Ja yksi mahdollinen uhri olisi hän itse.
4: Utilitaristinen, jossa viitataan siihen että tavoitellaan suurinta hyvää, ja rikos vähentää esimerkiksi yleistä onnellisuutta, joka tasataan rangaistuksella. Tässä rikos on ikään kuin eräänlainen kauppa, jossa toinen on antanut tai maksanut, mutta toinen ei ole hoitanut omaa osaansa.
5: Lisäksi voidaan ottaa normatiivinen lähestyminen, jossa ei ajatella tekojen oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan seurataan lakia. (Eli vaikka normaalisti ajatellaan että oikeus olisi itseisarvo joka antaaa laille välinearvon, olisikin niin että laki on itseisarvo.) Tällöin ajatellaan pragmaattisesti että yhteiskuntarakenteen ylläpito vaatii pysyäkseen rangaistustoimia - olipa tähän oikeutusta tai ei. Moraalilla tai oikeudenmukaisuudella ei siksi tarvitse olla mitään tekemistä itse asian kanssa. Esimerkiksi Michel Foucaultin on nähty haastaneen "justificationin" rangaistuksen takana. Hänen näkemyksensä oli siis se, että ei ole välttämättä mitään yhtenäistä kaikille samaa perustaa, jolle rangaistus tulisi tai edes voitaisiin laittaa. Friedrich Nietzsche oli samoilla kannoilla, hän ajatteli että ihmiset rankaisevat sen takia että heillä on tunne, emootio, jonka mukaan he toimivat. Rankaiseminen oli hänestä syvällä ihmisen luonteessa ja tunteiden rakenteessa.

Kun filosofisesti käsitellään rankaisemista, vaikeutena on se että rankaisuun voidaan liittää sellaisia elementtejä jotka siihen eivät välttämättä kuulu. Esimerkiksi rankaisemisen määritelmä ei välttämättä sisällä teon oikeutusta. Rankaiseminen on arvoneutraali. Rangaistus itsessään voidaan oikeuttaa jollain perusteluilla, mutta rankaisemisen määritteleminen sen oikeutuksen mukaan vie määritelmän sivupoluille. Ihminen kuitenkin voi rangaista toista ilman että hänellä on siihen oikeutusta. Toisaalta rangaistus voidaan katsoa olevaksi vaikka sitä ei koskaan toteutettaisi käytännössä: Jos esimerkiksi valtio määräisi kuolemantuomion jostain rikoksesta, tämä olisi rangaistus vaikka kukaan ei vielä olisi tehnyt kyseistä rikosta lain voimassaoloaikana. Kun nämä otetaan huomioon, jäljelle jää antiikin Rooman lakisääntö "nulla poena sine leges and nulla poena sine crimen", eli ei anneta rangaistusta joka ei ole laissa määritelty eikä anneta rangaistusta muusta kuin rikokseksi määritellystä asiasta: Jos esimerkiksi vedän jotain satunnaista tyyppiä turpaan ilman että takana on viittausta rikokseen, en anna rangaistusta. Samoin jos laki määrää rikoksen rangaistukseksi sakkoa 10C, ja sitten tapankin kyseisen henkilön viitaten tuohon rikokseen, ei teko ole rangaistus. Rangaistus ei ole pelkkä tavoitteellinen tai satunnainen vahinko jollekin henkilölle, vaan se on teko jolla on jonkinlainen autorisoitu lain ja oikeuden idea takanaan. Rangaistus on siis jotain joka asettaa taakkaa jollekulle joko viemällä oikeuksia tai haittaamalla häntä jotenkin muutoin, koska hän on itse rikkonut joitain oikeuksia tai jättänyt tekemättä joitain velvollisuuksia jotka on jossain määritelty. Rangaistus ei ole mielivaltainen : jos perustelen jonkun rangaistuksen viittaamalla henkilön toimintaan, se ei vielä tee siitä rangaistusta, jos keksin rikoksen määritelmän "after the fact" vain sen vuoksi että haluan vahingoittaa juuri tuota henkilöä. (Tosin tämä on ongelmallista: Jos esimerkiksi Josif Stalin rankaisee kaikkia jotka eivät miellytä häntä tai vaikka arpoo rangaistuksia koska haluaa niitä tietyn määrän, ja rangaistuksen suuruus tulee Josif Stalinin kulloisestakin mielentilasta, hänellä on takana normi, päättelysääntö, joka on kaikille ja aina sama.)

Kun rangaistusta lähdetään ajattelemaan tätä kautta, mukaan astuu tietysti oikeudenistunto ja lainsäädäntö sekä rangaistusten toteuttaminen. Tällöin rangaistus muuttuu systematisoiduksi byrokratiaksi. Tällöin rangaistus määrittyy siihen että se on haitta, joka annetaan ihmselle jonka uskotaan rikkoneen lakia. Tekoon syyllistyminen ei ole tällöin perusteluna, koska rangaistus voi olla väärä ; Viaton voi esimerkiksi joutua vankilaan, ja silti hänen "istumansa kakku" on rangaistus.

Vaikka näin määritelty oikeus ja laki tuntuu mielivaltaiselta, ihmiskunta on ihmeellisen yksimielinen siitä mikä on oikein ja väärin. Tyypillisesti se, mikä on väärin ja mikä on oikein, voidaan liittää kahteen ominaisuuteen:
1: Utiliteetin rikkominen: Toisin sanoen pahoja tekoja ovat sellaiset, joilla haetaan egoistisesti omaa etua ja haitataan samalla laumaa. - Samoin kuin hyve on luonteeltaan sellaista että yksilö haittaa itseään ja antaa siitä muille. Tätä sääntöä tulee täydentää sillä, että jos henkilö haittaa muita mutta ei saa itse itselleen etua, tämä on väärin. Sen sijaan itsensä auttaminen niin että samalla ei haitata muita ei katsota rikolliseksi.
2: Teko on tahallinen, toisin sanoen henkilöllä on motiivi ja intentio toimensa takana.
Lisäksi rangaistukseen liittyy olennaisesti rangaistuksen määrä. Utilitaristi Bentham perusteli rangaistuksen suuruutta sillä että sekä rikos että rangaistus tuottavat onnettomuutta joillekuille. Siksi rangaistus ei voi olla miten suuri vain. Retributivismissa taas ajatellaan että ollakseen kosto, sen tulisi olla suhteessa tekoon. Vakavammat rikokset ansaitsevat kovemman rangaistuksen. Takana on "silmä silmästä - hammas hampaasta" -periaate, eli Hammurabin laki.

Useissa näkemyksissä vahingossa tehty rikos ei ole yhtä vakava ; Rikoksiin liitetään usein ainakin lieventäviä asianhaaroja. Eli jos vahingossa rikon ikkunan, saan paljon pienemmän tuomion kuin tahallisesta ikkunan rikkomisesta. Vastavuoroisuus muuttuu reiluudeksi: Ikkunaa ei kosteta rikkomalla samanarvoinen ikkuna tekijältä, vaan voi olla että ikkunan rikkoja saa jopa kokonaan anteeksi tekonsa. Samoin mielenvikaisuutta voidaan käyttää: Jos aivoni tulkitsivat heijastukseni Saatanaksi ja koin olevani hengenvaarassa ja siksi rikoin ikkunan, ei minun katsota enää tehneen rikosta. Tästäkin teosta voi tulla sanktiota ja haittaa minulle - voin esimerkiksi joutua mielisairaalaan. Mutta tätä ei katsota rangaistukseksi rikoksesta vaan tulkitaan hoidoksi. (Koska ihminen ei ole tahallaan hullu.) Usein myös kasvatuksellisia oloja kuten onnetonta lapsuutta ja huonoa kasvatusta voidaan pitää lieventävänä asianhaarana, samoin kuin geneettistä virhettä joka johtaa aggressiivisten hormoonien ylieritykseen tai aivovauriota, joka estää tunteiden hallinnan. Ajatellaan että ympäristöstä opitut tavat (perinteet) ja geneettisesti perityt taipumukset (tempperamenttityyppi) ja käytännöt kompensoidaan, ja vain omien valintojen osuus huomioidaan.

Yhteiskunnallisesti rankaiseminen on luonteeltaan erikoislaatuista: Se on kallista. Tuntuu että olisi erikoista että yhteisöä vastaan rikkonut pistetään vankilaan, jossa hän tulee yhteisölle kalliiksi. Utiliteetilla tätä ei ainakaan voi perustella. Tämä on kuitenkin järkevää, koska ihmisyhteisö on hypersosiaalinen lauma, jossa käydään koko ajan kauppaa. Ihminen ei tee vain yhtä diiliä elämänsä aikana, vaan hän on itse asiassa kokoaikaisessa diilientekotilassa. Käymme esimerkiksi Siwassa ja vaihdamme rahaa maitoon.

Tätä voidaan perustella kuvaamalla sitä peliteoreettisena tilanteena: Ongelmanahan on se, että jos kaikki pelaavat reilua peliä, huijari pärjää hyvin ; Jos esimerkiksi kaikki ovat rehellisiä, auton oviin ei tarvitse asentaa kalliita lukkoja. Mutta tässä tilanteessa jos joku onkin epärehellinen, hän saa haltuunsa helposti paljon autoja. Tämä on etu, joka tekee autovarkauden kannattavammaksi. Tätä tilannetta voidaan estää sillä, että "rangaistaan itsen kustannuksella". Tämä ei matemaattisesti johda koskaan siihen että ylirankaisija saisi ylimääräistä etua, mutta sen tärkeä rooli on siinä että sen jälkeen yhteistyöhön voidaan luottaa varmemmin. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä toiminnasta on mafia: Jos esimerkiksi varastat 1000C edestä mafian kokaiinia, mutta mafiapomo onkin valmis maksamaan tämän tehtyäsi 10 000C salamurhaajalle, joka ensin tappaa perheesi, ja tämän jälkeen hitaasti ja julmasti kiduttaa sinua, teko ei matemaattisesti anna mafiapomolle etua. Pitkässä tähtäimessä tilanne kuitenkin muuttuu, ja mafiapomon toiminta on kannattavaa, koska kun tilanne on tuo, ei kukaan uskalla varastaa 1000C edestä tavaraa. Varastaminen muuttuu niin epäkannattavaksi, että mafian piirissä pelataan hyvinkin avointa ja "sisäisesti joskaan ei yhteiskunnallisesti reilua peliä". Tämänlaista ylirankaisemista on havaittu mafian ulkopuolellakin: Kun esimerkiksi on tehty koeasetelmia, joissa otetaan Matti ja Pekka jotka laitetaan koppiin siten, että Pekka saa 100C jotka hän saa jakaa Matin kanssa miten vain, ja Matti saa sen sijaan päättää että jaetaanko potti vai ei. Jos Matti päättää että pottia ei jaeta, kumpikaan ei saa mitään. Tällöin tilanne on "yksinkertaisen matemaattisesti" se, että Pekka voi päättää että hän antaa Matille vain 1C ja pitää itse 99C ja Matin kannattaisi hyväksyä se, koska joka tapauksessa 1C on enemmän kuin "ei mitään", joka on vaihtoehtona. Kuitenkin ihmiset yleensä rankaisevat tälläisestä toiminnasta. He itse asiassa ovat valmiita maksamaan esimerkiksi sen euron siitä ilosta että ahnehtija ei saa sitä 99 euroaan. Pitkässä tähtäimessä tämä on tietysti järkevää, koska jos Pekka tietää että hän ei saa mitään jos hän antaa alle 20C, hän ei ikinä tarjoa tämän rajan alle, koska hänen kannattaa pelata niin että hän itse saa mahdollisimman paljon. Tämä johtaa siihen että pitkällä tähtäimellä Matti saa muutaman rangaistuksen tuomalla väliaikaisella ja pienellä tappiolla pitkällä tähtäimellä isompia tuloja. Oikein pitkässä tähtäimessä tilanne muuttuu itse asiassa jopa siihen että Matti voi vainota Pekkaa. Jos Matti sanoo Pekalle että "jos annat alle 90C minulle, et saa mitään". Tällöin Pekan kannattaa jakaa aina se 90C, koska muutoin hän jää täysin ilman tuloja. Pekalla ei ole mitään kunnollisia rangaistustoimenpidettä, jolla hallita Mattia; Paras mitä hän voi tehdä, on sirkeästi tarjota jotain summaa, esimerkiksi 50C, ja sitten se jolla on suurempi kärsivällisyys, voittaa lopulta. Oikeassa elämässä rangaistus onnistuu yleensä enemmän "molempiin suuntiin".