Innostumisen vaaroista.

"Tsiigaa mua ku mä kävelen/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku oon baaris/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku mä hymyilen/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku me nähään/Mä oon niin leija."
(Slipknot, "Mä oon niin leija")

Innostuminen on mukava tunne, joka palkitsee. Ilman innostumista voisi olla vaikeaa keskittyä moniin asioihin ja tehdä vaivaa niiden eteen. Osa innostumisesta on tietenkin luonteeltaan sellaista, että sillä ei ole päämäärää. Olemme vain innoissamme. Mutta useammin innostuminen liittyy intentionaalisuuteen ja teleologisuuteen, se on tarkoituksellista päämääräsuuntautunutta.

Se onkin hyvä, koska innostuminen suuntaa voimavaroja, ja suuntaamaton voimavara tuo kaaosta. Jos ajatellaan hyödyn kannalta, innostumisen tulee olla päämääräsuuntautunutta. Ilman innostumista uusia asioita ei opita, kun ei kiinnosta. Yleensä ihminen kehittyy vain niillä alueilla, joihin jaksaa nähdä vaivaa. Ja kuten Samuli Hemminki mainitsi gradunkirjoittamisesta: Kun keksii sen keinon, millä voi olla kotona ilman että tietokone, televisio ja muut vievät huomiota eikä ole pakko käydä kampuksella istumassa, niin siinä vaiheessa sitä yleensä valmistuu. Tämä taas on aika vaikeaa ilman innostumista.

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Innostuminen myös haittaa, joskus ja valitettavasti se on vaarallisimmillaan niille jotka jaksavat nähdä vaivaa.
1: Ensinnä on vääriin asioihin innostuminen. Esimerkiksi Heidegger innostui natsismista. Hän ei ollut tyhmä tai edes pahantahtoinen mies, mutta hän oli silti altis tälläiselle. Niin kuin me kaikki olemme, olimmepa tyhmiä tai emme. Voimme periaatteessa kaikki innostua tuhoamisesta. Mielestäni Aristoteles oli tässä kohden hyvä ottaa ohjenuoraksi. Hänestä ihmisen luonnollinen - tai hänen kontekstissaan tämä on sama kuin hyveellinen - päämäärä oli onnellisuus. Miksi sitä pitäisikään nähdä vaivaa johonkin joka ei tuo onnellisuutta, vaan joka päin vastoin toisi onnettomuutta? Kun tälläiseen keskittyy, tietää että saa tuhoa aikaan. Tavoite saavutetaan, mutta haluammeko me sitä?
2: Toisaalta innostuminen liittyy olennaisesti assimilaatioon ja kognitiiviseen dissonanssiin. Kokeet osoittavat että me kaikki olemme alttiita tälle. Se liittyy Wasonin psykologisiin havaintoihin, joiden mukaan ihmiset eivät ole itsekriittisiä vaan tekevät varmistuksia: Nassim Talebin "musta joutsen" -kirjassa kerrotaan palopostikokeesta, jossa ihmisille näytettiin "blurrattua" eli hämärrytettyä kuvaa palopostista. Jos kuvaa muutettiin vähittäin, ihmisten oli vaikeampi keksiä mikä oli kyseessä kuin silloin kun kuvaa muutettiin isommissa askelissa. Jos kuvaa tarkennettiin vain pikkuhiljaa, ihmiset tarvitsivat tarkemman kuvan. Tämä liittyy taipumukseemme cherry-pickata automaattisesti eli valikoida data joka sopii näkemykseemme ja unohtaa muut. Tämän osoitti Stuart Onskapin koe, jossa hän antoi ammattipsykologeille kansioita, joissa oli tietoja potilaasta. Hän havaitsi että ne jotka saivat vähemmän tietoa antoivat yhtä tarkat diagnoosit kuin ne jotka saivat enemmän tietoja, mutta jos informaatiota oli annettu enemmän, psykologit luottivat diagnoosiinsa enemmän, he pitivät niitä tarkempina vaikka ne olivat aivan yhtä tarkkoja. (Eli virheet eivät karsiutuneet tietojen myötä, ainoastaan diagnosoijan varmuus lisääntyi.) Paul Slovic toisti samantapaisen kokeen vedonvälittäjille, jotka työkseen ennustavat kertoimia vedonlyöntikohteille, nytkin aiheena se, mitä he tekivät työkseen. Lisätieto ei taaskaan parantanut tuloksia, mutta lisäsi ennustajien kokemaa varmuutta. Koettu virheraja pieneni, mutta ennusteen virherajat eivät tarkentunut. Syynä on se että mielemme harjoittaa ikään kuin automaattisesti optimism biasia, eli sellaista strategiaa, että jos näkemys sopii, se on ennuste ja johtuu taidosta. Jos näkemys ei sovi, niin olet pelannut eri peliä, eli et ollut tietoinen jostain tiedosta, jokin systeemin ulkopuolelta tullut epätodennäköinen tapahtuma tai elementti häiritsi tiedonkäyttöä, tai olit melkein oikeassa, eli epäonnistuminen tulkitaan "pieneksi ja merkityksettömäksi". Tämän algoritmin seurauksena käy niin, että kun meillä on joku hypoteesi ja menemme kirjastoon, pian huomaamme kuinka se näyttää olevan hyvä. Ja mitä enemmän istumme kirjastossa, sitä enemmän tämä kokemus varmistuu. Tosiasiassa ennuste ei ole parantunut, mutta kokemuksemme siitä on vahvistunut. Pidämme sitä hyvänä, ja innostumme asiastamme lisää.

Ongelmana vain on se, että mitä varmempia koemme olevamme, sitä herkempiä olemme tälle mielemme normaalille toiminnalle, ja sitä enemmän saamme innostuttavaa. Jos vain vahvistamme näkemyksiämme, meillä on älykkyys ja faktat, mutta meiltä puuttuu viisaus, ymmärrys ja näkemys. Ja tähän ei voi oikein tehdä muuta kuin lainata Oracia: "So what if you're intelligent? Intelligence without knowledge and understanding of a subject leads you astray, especially when warped by ideology."

Oikenlainen innostuminen on siis haastavaa. Mutta kaikkialla ei tarvitse yhtä paljon pelätä ja olla varovainen. Osassa riittää vähempikin.

Eniten innostumisesta on etua sellaisilla aloilla, jotka ovat suhteellisen muuttumattomia ja joissa oikea ja väärä ovat selviä ja muuttumattomia. Ja eniten haittaa on tietenkin niissä joissa nämä ominaisuudet puuttuvat:
1: Shakinpelaajat jotka pelaavat peliään, matemaatikot, kun aiheena ovat puhtaasti matemaattiset, eli ei empiiristiseen tarkasteluun sidotut tulkinnat, ovat sellaisia alueita, joilla innostumisen harhat eivät voi vaikuttaa vaikuttaa paljoa. Ja uskallan sanoa että se, mitä kreikkalaiset kutsuivat techneksi, käsityöläistaidoksi, on vain vähän herkkä tälle : Jos tilaamme putkimiehen hän osaa tehdä suoritteen. Ja tähän liittyen olen melko varma että miekkailu on myös tälläinen alue: Siinä jos olet "väärässä", se osoitetaan aika kouriintuntuvasti.
2: Papit ja muut hengellisten alojen toimijat ovat erityislaatuisen herkkiä näille molemmille ongelmille; Olen ollut huomaavinani että teologeilla on erilaisia näkemyksiä ja lähestymistapoja, joita he sitten syventävät, eivätkä vaihda. Väärässä oloa onkin siellä vaikeampi osoittaa. Jos teet teologisen virheen näkemyksissäsi Jumalasta, sen seurauksana sinua ei lyö salama päähän tai mitään.

Tämä kertoo myös siitä, että jos joku esittää asiantuntijalausuntoja putkityöstä, hän on luotettavampi kuin sellainen joka esittää asiantuntijalausuntoja kuolemanjälkeisestä elämästä. (Tämä tosin ei taida olla kenellekään mikään huimaava filosofinen yllätys.)

Ja ennen kaikkea tämä kertoo miksi uskontoa on käytetty verukkeena kaikenlaiseen ; niin hyvään kuin pahaankin. Uskontoon tutustuminen kun ei niinkään luo tunteita, asenteita ja tapoja olla ja elää kuin vahvistaa niitä jotka henkilöllä jo ovat. Tosin osa näyttää olevan vähemmän herkkä tälle uskontojen vaikutukselle : Aika usein olen huomannut että kun henkilö liittyy uskontoon tai eroaa siitä, hän on yleensä aluksi innoissaan uudesta näkemyksestään, mutta tasaantuu sitten ; Hän on ehkä puoli vuotta erilainen ja parin vuoden päästä on jo aivan samanlainen ihmistyyppinä kuin mitä hän oli ennen kääntymistä. Eli vain osasta tulee dogmaattisia fundamentalisteja joiden elämä muuttuu radikaalisti. Luulen että syy on siinä että fundamentalistit ajautuvat "optimism biasin sävyttämään assimilatiokurimukseen", jossa varmuus siitä että on oikeassa johtaa siihen että nähdään merkkejä ja tukea tälle mitä erilaisimmissa paikoissa ; fundamentalismi ja dogmaattisuus ovat lopputuloksia, eivät lähtötila. Ja osa vain on varomattomia ja lähtee ajautumaan tuolle tielle. Uskallan väittää että tämä liittyy henkilöstä riippuen (1) itseluottamukseen joka on jo valmiina (2) muuttuneeseen tilanteeseen jonka uusi yhteisö luo, jossa henkilö saa tuen jonka kanssa ei oikein osaa elää, mutta ei ilmankaan halua olla.

En siis pidä dogmaattisia fundamentalisteja tyhmempinä. Pikemminkin uskon että dogmaattinen fundamentalismi tulee siitä kun innostus suuntaa tarmon ja älyn "tietynlaisten asioiden varmistamiseen". Itse asiassa en edes usko että he yleensä manipuloivat ja valehtelevat, koska näissä on kyse tavoitteellisesta toiminnasta, jossa tiedetään lähtökohtaisesti se, että "nyt ollaan väärässä", eikä välitetä siitä. Enkä usko että he ovat ottaneet uskoaan valmiina ja vain kopioivat muiden ajatuksia.

Silti pitäisi olla varoituksen sana : Jos vahvistavaan ketjuun turvautuu, ja siis ajattelee että uskonto todella pitkällä tähtäimellä muuttaisi ihmisen ajattelua ja toimintaa, olisi syytä ensin tarkistaa että mihin suuntaan näitä tunteita ollaan vahvistamassa. Sillä loppujen lopuksi, vaikka rehellinen fundamentalisti ei taatusti valehtele, manipuloi eikä pelkästään kopioi irrallisia lausuntoja ja tarkoituksella sovita niitä sopimaan omaan maailmankuvaansa, myös näitä tahoja on - luultavasti kuitenkin vähän. Ja ulkopuolisten kannalta vaikeaksi tilanteen tekee se, että siitä kummasta on kyse, ei voida selvittää kovin hyvin. On vaikea sanoa kuka valehtelee, kuka on tyhmä ja kuka on vain ajautunut.

Ja onko kenties itse ajautunut. Tämä kohta on syytä muistaa, koska pahiten sekaisin ovat kuitenkin juuri ne, jotka luulevat olevansa kaikista varmimpia ; Ja usein myös lukeneisuus on tässä kohden selvä riski. Pitäisi katsoa onko aidosti yrittänyt falsifioida näkemyksiään.