Epäreiluus.

"Onni yksillä, kesä kaikilla."

Usein ajatellaan, että asiat olisi kannattavaa jakaa keskiarvoihin. Tässä on ajatus siitä että asiat seuraisivat Gaussin käyrää ja asettuisivat hyvin keskiarvoiksi. Tälläinen sopiikin hyvin silloin kun puhutaan ihmisten pituuksista tai muista ominaisuuksista: Kun laitetaan ihmisiä esimerkiksi pituuden mukaan, käy niin että ääripäitä löytyy mutta nämä ovat erittäin harvinaisia. Itse asiassa kun otetaan kokonaisuus, painavimmat eivät juurikaan muuta keskiarvoa koska heitä on niin vähäsen.

Kaikkien suhteen asiat eivät kuitenkaan toimi näin.

Ajatellaan kenkien tuottamista. Siinä on selvästi kaksi osiaa:
1: Henkilö joka suunnittelee lenkkitossuja mutta ei tee niitä.
2: Henkilö, joka tekee lenkkitossuja mutta ei suunnittele niitä.

Tässä tilanteessa on selvästi kaksi luokkaa: Ensimmäinen voi suunnitella mutta ei välttämättä koskaan saa ainuttakaan tossua myytyä. Hän katoaa, "lakkaa olemasta". Hän saattaa mennä ompelemaan lenkkitossuja. Joku toinen suunnittelija pärjää kohtuullisesti, mutta heti kun sitä ollaan Nikellä töissä, käy niin että suunnittelet tossun, ja sitä tehdään runsaasti. Itse suunnitteluun menevä aika on sama, menipä kenkä kaupaksi kerran vai miljoona kertaa. Lenkkitossujen tekijä taas tietää että kun hän menee aamulla töihin, hän tekee suunnilleen tietyn määrän kenkiä. Toki hän voi ahkeroida joskus, ja olla sirpakka ja tehdä vaikka 10% enemmän kenkiä jonain päivänä, mutta tämä ero ei koskaan ole keskiarvossa vaikuttava. Hän voi laskea tienaamisensa pitkälle eteen päin. Hänellä ei ole riskiä. Toisaalta kenkien valmistamiseen tarvitaan paljon materiaalia, kun taas lenkkarin suunnittelu voi olla halpaakin. Toisaalta lenkkitossujen suunnittelulla ilman valmistamista ei tee mitään.

Toisin sanoen, näyttää siltä että lenkkitossujen suunnittelu olisi riskibisnestä. Sen innoste on kuitenkin raha. Lenkkitossujen suunnittelija voi saada olennaisesti enemmän rahaa, kuin lenkkitossujen ompelija. Kun lenkkitossujen ompelijoiden palkat laitetaan jonoon, käy niin että joku tienaa hieman enemmän mutta määrä ei muuta mediaania juurikaan. Satunnainen vaihtelu voidaan unohtaa kun kalibroidaan, eli suunnitellaan vaikkapa uraa kengänompelijana. Kun taas suunnittelijoiden palkat laitetaan jonoon, parastuloisimmat tienaavat todella paljon. Heitäkin on toki vähän, mutta jos heidät laitetaan keskiarvoon suhteessa lukumääräänsä nähden tai heidät jätetään pois suhteessa lukumääräänsä, huomataan että keskiarvo muuttuu paljon. Tähän liittyy Pareton periaate, eli ajatus siitä, että "1/5=4/5" , jota kutsutaan myös "20-80 -säännöksi". Sen ideana on että yleensä yksi viidesosa asiakkaista tuottaa 80% yrityksen saamista tuloista. Samoin voidaan sanoa "nyrkkisääntö" että yksi viidesosa kenkäsuunnittelijoista tienaa 80% kenkäsuunnittelijoiden tuloista. (Sama ei kuitenkaan koske kenkäompelijaraukkoja, joiden käytännössä ainut tapa lisätä tulojaan on tehdä pidempää päivää.) Periaate on tietenkin nyrkkisääntö, ei mikään yleispätevä totuus. Sen löysi italialainen Vilfero Pareto tutkiessaan vaurauden jakautumista suhteessa väestöön. Tutkimusten tuloksena syntyi teoria talouden epäoikeudenmukaisesta jakaumisesta.

Tosin epäoikeudenmukaisuus ei tunnu niin julmalta, kun muistaa että sen mukana voi tulla mahdollisuus hävitä. Riski on siellä missä erot ovat suurimmat. Miksi? Koska siellä myös kilpailu on kovinta.

Tästä päästään sujuvasti kirjoihin ja elokuviin. Niissä levyjä kopioidaan eri määriä, eikä yhden levyn säveltäminen ja soittaminen ja muu tuottaminen kuluta olennaisesti enempää aikaa muusikolta, myytiinpä niitä vain puolisolle ja kavereille vai myydäänkö sitä miljoonia kappaleita. Tulotasossa erot sen sijaan ovat valtavia. Näiden menestys ei ole pelkkää reiluutta, vaan myös sattumaa. Joku pääsee läpi, ja sitten ihmiset ostavat sitä. Toki mukana voi olla taitoa, mutta olennaista on että yhtä hyvä voi jäädä tuntemattomaksi, ei ole esimerkiksi varaa tehdä demolevyjä tai ei muuten saada edes mahdollisuutta näkyvyyteen. (Tätä voidaan lieventää Idols -kisoilla. Mutta sielläkin on kova kilpailu, jossa sattumallakin on osuutensa.) Tämän epäreiluuden lähde on "kirjoitustaito"; Eli siinä missä ennen muusikko lauloi, ja hän sai tästä rahaa. Toki joku soitti kuninkaille ja toinen kadunkulmassa, mutta palkkaan vaikutti olennaisesti myös tehdyn työn määrä. Tämä on kadonnut osittain kun keksittiin tallennusvälineitä. Nyt muusikko voi olla kuollut, ja kisata silti mukana elossa olevien muusikoiden kanssa samoista kuunteluajoista. Palkkaerot ovat kasvaneet, raha jaetaan epätasaisemmin. Tämä tarkoittaa koventunutta kilpailua.

Sitten on tietenkin se, että taloudellinen menestys säilyy. Jos pääset esimerkiksi sattumalta elokuvaan joka menestyy, tämä poikii menestystä. Tämä korostuu esimerkiksi kauppaketjuissa. Kun on useita kauppoja, toiset menestyvät ja nämä voivat kehittää itseään paremmin. Syntyy itseään ruokkivia ketjuja. Paremmat kaupat tehostuvat ja saavuttavat suurempaa asemaa. Niiden korvaaminen on olennaisesti vaikeampaa, kuin muiden. Tämä taas tarkoittaa sitä, että niiden ei tarvitse kilpailla yhtä kovasti ollakseen tuhoutumatta. Ja tämän ylimäärän ne yleensä käyttävät siihen, että ne vahvistavat omaa asemaansa lisää ja samalla pakosti estävät muiden asemaa. Tämä taas pienentää lisää sitä uhkaa joka ajaisi yritystä konkurssiin.

Tälläiseen itseään ruokkivaan ketjuun liittyy myös evoluution mahti: Mutaatiot ovat pieniä, mutta ne leviävät potenssikorotuksella. (Lisääntyminen on monistumista, ja jos monisteet monistavat itseään, mitä muutakaan se voisi olla?) Kumuloituvan ja itseään ruokkivan valinnan tehoa on vaikea ymmärtää, mutta se on valtaisa. Tämän ymmärtää, kenties jos miettii pehmeän valinnan puskurin suuruutta: Jos meillä on lampi, jossa jakautuu bakteeri. Jos niitä ei kuole, syntyy sarja 1-2-4-8-16-32.. Määrä kahdentuu ja käy kuten tarinan shakkilaudalle: Kun ensimmäiselle laitetaan 1 jyvä, seuraavalle 2 ja niin edes päin, ei viimeisen ruudun täyttämiseen riitä edes maailman viljantuotanto. Jos bakteeripopulaatio kuitenkin elää rajoitetuissa oloissa - kuten kaikki maan päällä - on jokin luonnon kantokyvyn raja. Potentiaalisuuden kahdentuva mylly pyörii taustalla, ja tämän suhde todellisuuteen kasvaa. (Eli jos esimerkin bakteereita laskettaisiin, N²/N on eksponentiaalisesti kohoava käyrä. Mahdolliset bakteerit ja toteutuvat ovat siis valtavasti kasvavassa epäsuhdassa.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka murto -osaa tästä erosta voitaisiin käyttää "informaation pumppaamiseen", lopputulos on huimaava: Lopputulos edustaa häviävää osuutta "mahdollisuusavaruudesta", eikä tyystin satunnaisella tasolla. Tämä tarkoittaa raakasti sitä että lopputuloksessa on yllättävän runsaasti informaatiota. (Luku on joka tapauksessa valtavasti suurempi kuin pelkästään kaikkien elossa olleiden bakteerisolujen lukumäärä, joka olisi paras bakteeri, joka syntyisi ilman tälläistä "kumuloituvaa/kertautuvaa valitsemista".)

Kun monopoliasema saavutetaan kilpailu kuitenkin päättyy. Tällä on vaikutuksia kaupankäynnissä: Jos pieniä kauppoja suositaan, ollaan epäreiluja ja tehdään epätasapainoa kilpailuun. Tämä on tietenkin tavallaan epäreilua isoa kohtaan, koska tämä joutuu pelaamaan muita jyrkemmillä säännöillä ja rajoituksilla. Lisäksi tuntuu epäreilulta rangaista menestyneitä yrityksiä - nehän tienaavat pohjimmiltaan sillä, että ne tuottavat jotain jota halutaan ja josta halutaan myös maksaa. Tämä taas viittaa että ne tuottavat jotain, jolle nähdään jotain arvoa. Tämän voidaan sanoa olevan pahaksi kilpailulle. Jos taas pieniä ei suosita, ne menevät konkurssiin. Ja on erittäin vaikeaa nähdä, miten tämä voisi aikaansaada kilpailua. Monopoliasemassa ja kartelleissa, joissa kilpailua ei ole koska yhdellä alueella on vain yksi toimija, kaupalla on mahdollisuus ottaa enemmän rahaa jokaikisestä tuotteestaan. Kilpailutilanteessa voi ostaa tavaran muualta, mutta tässä tapauksessa se ei onnistu. Seuraus : ihmiset maksavat monopolitilanteessa tuotteesta juuri sen verran, kuin mitä he ovat ikinä valmiita siitä maksamaan, ikään kuin sen "koetun arvon" mukaan ja täysimääräisesti. Kilpailutilanteessa maksu on aina pienempi, kun joku voi tarjota sitä hieman halvemmalla (hinnan ei tarvitse olla sama kuin asiakkaan kokema arvo, yrittäjälle riittää kun itse jää voitolle kustannusten jälkeen.)

Monopolista tai kartellista ei voi mennä pois huonontamatta jonkun asemaa ; Joko monopolin tai kartellin jäsenet kärsivät muutoksista tässä tilanteessa. Mitä lähempänä monopoliasemaa ollaan, sitä suurempi tarve asiakkailla on miettiä erilaisia rajoituskeinoja. Ja mitä tiukempi monopoliasema, sen pienempi osa on monopolissa ja useampi asiakkaina. Demokraattisessa systeemissä ei tarvitse kuin laskea yhteen. (Käy kuin Suomessa 1018. Kun perinne oli se, että ison tilan peri vanhin ja muista tuli torppareita, kävi niin että isojen tilojen määrä pysyi vakaana kun taas väkiluku kasvoi. Varallisuuserot olivat suuret, suorastaan kasvavat. Rikkaimmat olivat suunnilleen vakiorikkaita mutta heidän alaisilleen jaettiin saman maapinta -alan tuottamat ylijäämät yhä suuremmalle nuppimäärälle. Tilanteen purkautuminen oli väistämätöntä. Tosin se, tapahtuiko tämä sodalla vai politiikalla tai muulla keinoin oli arvailujen varassa.)

En kuitenkaan usko että politiikka on vahvin toimija tälläisellä alalla. Tehokkain toiminta syntyy käytännön kuluttamisen kautta. Ihan sen takia että yritykset -kuten muusikotkin - saavat rahansa pohjimmiltaan juuri samasta paikasta mistä valtiotkin sitä saavat. Yksilön kukkarosta. Tietenkin yksilöt jakautuvat satunnaisesti, joten erilaiset järjestöt ja "boikottijärjestöt" (Älkäämme ostako tuolta!) ja "kulutusjärjestöt" (ostetaan tuolta kaikki!) sekä etenkin näiden yhdistelmät ovat erittäin tehokkaita. Jos joku tälläinen tulee suureksi, se itse asiassa hallitsee markkinoita. Tällöin voi taas tulla ajankohtaiseksi miettiä, miten tälläisiä hallitaan, vai hallitaanko.