Käyttöohjeiden suunnittelusta, lukeneisuuden intellektuallismista ja toimeen tarttumisesta

"ihmiset suhtautuvat käyttöohjeisiin kahdella tapaa. bottom up -tyypit alkavat käyttää heti tuotetta, sillä heillä ei ole kärsivällisyyttä lukea ohjeita. top down -tyypit haluavat ymmärtää asiat ennen kuin alkavat käyttää laitetta. tätä ohjeiden laatijat eivät aina muista. he kirjoittavat ymmärtäjälle."
(Unkuri, "tekno-skeptikko")

Ylläolevassa lainauksessa "Unkurin" Meri ottaa kantaa käyttöohjeisiin. Käyttöohjeet ovat tavallaan osa esinettä ja tavallaan ei ole. Itse olen vahva käytettävyyden kannattaja. Siinä korostetaan sitä, että käyttöjärjestelmä jotenkin latistaa lateraalista ajattelua ja ajaa ihmisten intuitiot käyttämään esinettä juuri tietyllä tavalla ja oikein. Näin ei tarvita harjoittelua ja esinettä voidaan vaan ruveta käyttämään.

Minä en koskaan lue käyttöohjeita. Unkuri taas kertoo olevansa enemmän niitä jotka lukevat ensin käyttöohjeet. Unkurista ongelmana näyttää olevan se, että käyttöohjeet on kirjoitettu juuri niille jotka eivät koe niiden lukemiseen tarvetta.
1: Poikkeuksena tässä lienee minun puolisoni joka on kova lukemaan käyttöohjeita. Hänelle ajattelutapa lienee sen verran tuttu että käyttöohje ei rasita muistia hirveästi. Minun kohdallani pieni työmuisti asettaa suuria rajoitteita ja tämä taatusti lisää vastenmielisyyttäni käyttöohjeita kohtaan. Jos esine on uusi, niin haluaisin tehdä muuta kuin antaa itselleni useita varttitunteja lukemisaikaa ennen kuin pääsen tekemään sitä mitä pitää, eli käyttää sitä esinettä. (Luen varttitunnin pyrskäyksissä, pidemmät yhtäjaksoiset pätkät ovat liikaa.)

Hupaisaa on tietysti se, että minun asennettani voidaan helposti pitää anti-intellektuellina ja unkurin (tai puolisoni) tapaa jotenkin sivistyneempänä. On toki selvää että esiopettelu on lukutaidon käyttämistä. "Words, Ideas and Things" -blogissa muistutetaan kuitenkin että eri ihmisillä on erilainen tapa oppia. Ja tämä ei ole sitä "erilainen oppija" -saivartelua jossa ns. "hidas ja huono oppija" vain uudelleennimetään. "Active learners prefer to immediately do something with a new concept. While this can be hands-on application of a practical subject, active learning can also apply to abstract topics if a person immediately wants to rephrase, explain it to someone else, or try to come up with new examples. Reflective learners may still engage in all of those activities, but the key difference is that they first want some time to mull it over for themselves. Active learners are eager to try out new concepts before they "get it," while reflective learners want to feel they have a decent grasp of the concepts before putting them to use." Eli on aktiivista oppimista joka perustuu harjoitteluun ja tekemiseen ja reflektiivistä oppimista joka perustuu valmistautumiseen ja pänttäämiseen. Näissä ei ole paremmuuseroa, vaan eri ihmiset oppivat keskenään hieman eri tavoilla ja eri asenteilla.

Onkin selvää että esimerkiksi tämä blogini on käytännössä vain keino jolla toteutan aktiivista oppimista. Näin ollen suhtautuminen käyttöohjeisiini liittyykin muuhunkin kuin pelkästään (myös ehdottomasti kannattamaani) voimakkaaseen käytettävyyskannanottoon, jossa otetaan perusnäkökulmaksi se, että käyttäjä ei tee asioita väärin vaan koodarit ja designerit tekevät paskoja käyttöliittymäratkaisuja.

On helppoa vinoilla mille tahansa - mutta toisille on helpompaa vinoilla kuin muille.

"Uuden Suomen" puolelta löytyy teksti joka kertoo miten on "Helppoa vinoilla uskonnolle". Teksti reagoi Tuomas Enbusken tekstiin jossa kristinuskoa kutsutaan "friikkilahkoksi". Tätä teksti kutsuu näsäviisaaksi. "Ilmiötä kutsutaan vinoiluksi. Sen synonyymejä ovat vääristely, mustamaalaus ja panettelu. Vinoilun taustalla on yleensä puolitotuus. Siksi kuulija/lukija ei saa heti kiinni siitä, missä kritiikki menee pieleen. Vasta tarkemman mietinnän jälkeen huomaa, ettei vinoilija ole yrittänytkään ymmärtää asiaa oikein. Hän kuvaili sen tahallaan naurettavassa valossa. Hän vääristeli mittasuhteet. Hän liitti keinotekoisesti asioita toisiinsa. Hän valitsi joukon epäedustavia yksittäisiä tapauksia ja laittoi ne edustamaan koko asiaa. Joskus piilovinoilu tehdään pienillä sanavalinnoilla ja äänenpainoilla."

Tämä asenne kuvaa hyvin Hegeliläistä asennetapaa vinoiluun ; Siinähän ironian, sarkasmin ja parodian luonteet latistuvat pelkäksi valehtelemiseksi ja herjaamiseksi ja epätotuudeksi - tai vähintään puolitotuudeksi. Tätä on itse asiassa pidetty Hegelin maailman ongelmana : Se ei kykene sijoittamaan yleisiä huumorintajuisuuden käsitteen kannalta olennaisia funktioita käsiteapparaattiinsa. Näin ollen voidaan sanoa että ylläoleva launaus itse tiivistyy vinoiluksi tai vastavinoiluksi, koska se kuvaa "synonyymejä" tavalla joista rakentuu puolitotuus ; Se, jos parodia tiivistyy herjaamiseksi ja leikkaa pois huumorin, on selvää että on kysymys jostain joka kenties ensivilkaisulla näyttää joltain josta on vaikeaa nähdä mikä siinä on vialla, mutta jossa on kuitenkin tarkemmassa analyysissä nähtävissä virhe. Näin ollen teksti on sisäisesti harvinaisen epäkoherentti - ja vain Hegeliläinen ajattelutapa kykenee sen olemassaolon piilottamaan. (Uskonnosa on tämän Hegeliläisen vaikutuksen vuoksi taipumusta huumorintajuttomuuteen, onneksi moni uskovainen ei kuitenkaan ole selvästikään kovin Hegeliläinen. Mutta heidän hyveensä ei tässä kohden pelasta niitä jotka ovat.)
1: Asiaa ei auta se, että otsikointi ei kuvaa vinoilua yleensä, vaan se kuvaa että uskonto olisi erityisen hyökkäämisen alla. Otsikointi antaa kuvan siitä että herjaava lähestymistapa olisi jokin jota nimenomaan uskonto kohtaisi. Näin Tuomas Enbuskea käytetään valikoivana havaintona olemaan ikään kuin esimerkki kuvaamassa yleisempää uskontokriittistä linjamaa.

Kuitenkin teksti on hyvin monessa paikassa oikeilla linjoilla. Vinoilu ei nimittäin ole pelkkää huumoria vaan myös häijyyttä. Tekstihän luo onnistuneen esimerkin kautta esiin sen, miten esimerkiksi lääketiede saadaan näyttämään koomiselta ja irvokkaalta. "Havainnollistan vinoilua kuvaamalla lääketiedettä naurettavassa valossa. Medisiina perustuu antiikin aikaisen Galenoksen tekemiin apinoiden ruumiinavauksiin. Latinalla ja valkoisella takilla luodaan maaginen ilmapiiri. Ennen hoidettiin valuttamalla verta litrakaupalla, nyt otetaan vain pari putkiloa. Sitten koputellaan keuhkoja, katsotaan korvaan ja joskus sormi työnnetään takapuoleen. Entä hoidot? Jauhonappeja, silpomisia ja päiväunia. Ihme kyllä, jotkut paranevat vähäksi aikaa. Kaikki potilaan kuolevat kuitenkin kohta. Lääketiedekin palvoo rahaa. Rikkaat hoidetaan parhaiten. Tohtorit keksivät maksusta vaikka hermokaasuja ja kidutusvälineitä. Läpinäkyvää vääristelyähän tämä on. Ei vakuuta ketään."

Tässä on hyvä huomata, että lausunnoilla on aina konteksti, josta nousee esiin erilaisia asioita, jotka ovat yllättävän vähän mielipideriippuvaisia.
1: Lausunnolla on asenne : Samat asiat voidaan lausua huumorina tai argumenttina, vitsi rakentuu usein nimenomaan ympäristössä, referoiden asioihin tekstin ympärillä ja maailmassa.
___1.1: Argumenttina lausunto on jotain jonka Hegel -tyyppinen asenne asettaa tuhotuksi ja surkeaksi. Lausunto on selvästi cherry pickingiä. Tämäntyyppisen virheen havaitseminen onkin jotain joka voi ensisilmäykseltä näyttää vaikealta, jos on tietämätön, ignorantti, analyysihaluton. Huono päättely voidaan huomata tarkastelemalla asiaa vakavasti. Tämänlainen argumentti asettaa vinoilijan ja vinoilun tosissaan ottajan aika negatiiviseen tilanteeseen. Tilanne tiivistyy dilemmaan "tyhmä vai häijy." (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene argumentatiivisen perustelun tasolle vaan jää subjektiivisen "vakuuttumisen" tasolle, joka on argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Vakuuttumisessa kun voi vaikuttaa mikä tahansa, cherry pickingkin on tietyillä tavoin sovakuuttavaa.)
___1.2: Huumorina ja parodiana samalla lausunnolla voi olla hyvinkin suuri muistuttava voima. Tilanne on kuten "Napoleonin Kompleksit" muistuttaa Swiftin ironisen tekstin kautta : Swift kirjoitti provokatiivisen ja kuvottavan ehdotuksen juuri sen takia että sen kautta voitaisiin synnyttää asennemuutosta toisissa, hieman samantapaisissa, asioissa. Esimerkiksi "Uuden suomen" lausunnot lääketieteestä viittaa ihmisten pömpööseihin valkotakkienpalvontaan sekä siihen että lääketieteelläkin on pimeät sivupolkunsa ja että tämä muistuttaa siitä, että lääketieteen etiikka on arvokas ja tärkeä asia pohdittavaksi. (Tämä olisi hyvä muistaa kun mietitään sellaisia aiheita kuin evoluution liitokset eugeniikkaan - tosin rinnastus on huono, koska eugeniikka oli "varsin epädarwiniaanista".)
2: Tekstillä on myös osuvuus ja nasevuus. Tämä syntyy reflektiotavasta, jolla se on tuotettu. Tämä syntyy tekstin aiheen - ja likimain aina jonkun muunkin maailman ilmiön tai peräti ilmiöiden - ymmärtämisestä. Teksti korostaa silloin joko omaa asennevammaa tai sitten se pyrkii ymmärtämään kritisoimaansa asiaa humoristisin keinoin.
___2.1: Jos tekstin takana on asennevamma, kritisoidusta ilmiöstä rakentuu olkiukko jonka tekemistä ei oikeuteta millään asian ymmärtämisen lisäämisellä tai yleiseen asennemaailmaan vaikuttamisella. Tällä halutaan silloin yksinomaan mustamaalata kohdetta ja vinoilun syy on silloin kirjoittajan oma halu vastustaa tätä asiaa. Teksti osuu tietyllä tavalla tähän koska Enbusken kritiikki ei oikein kuvaa kristinuskoa, on epähumoristinen, ja sen sanavalinnat lähinnä häijyjä. (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene asian ymmärtämisen tasolle vaan jää subjektiivisen "ymmärtämisen halun" tasolle, joka on esitettyä argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Ymmärtämisen halun kohdalla on tilaa väärinymmärrykselle kun taas ymmärrtäminen korostaa myös onnistumista. Paskaa vitsiä ei yksinkertaisesti voi paeta intentioon.)
___2.2: Jos lausuntoa kritisoidaan humoristisin keinoin, se voi lisätä asian ymmärtämistä vaikka asioita ja yksityiskohtia on liioiteltu ja valikoitu. Tässä kohden on hyvä huomata, että (Uskovainen) Torsti Lehtinen on kertonut että joskus kritisoitavan aiheen sisäiseen kielipeliin alistuminen ei ole mahdollista. Näkemys on koherentisoinut itsestään käsitehäkkyrän joka on ristiriidaton mutta naurettava. Silloin ainoa keino onkin lähestyä ironian työkaluilla ; Nauru ja vinoilu voi olla oikeasti ainut keino avata aiheeseen liittyviä lukkiutumia.

Tämän jälkeen onkin syytä miettiä sitä että "Onko kaikelle helppoa vinoilla jolloin vinoilun synty kertoo enemmän vinoilijan asennevammasta vai onko joissain järjestelmissä sisäänrakennettua naurettavuutta jolloin niille on asiallisempaa ja helpompaa vinoilla kuin toisille?"

Sillä vaikka Uuden suomen teksti nostaakin lääketieteen kritiikin alle, on selvää että toiset asiat ovat helpommin pilkattavia kuin toiset. Uskonnolle vinoilua voi oikeuttaa esimerkiksi sellainen asia, kun suuri vaikutusvalta yhteiskunnassa että aiheen yleinen tuttuus ; Hyvin monta prosenttia ihmisistä on käynyt rippikoulun ja ihmisiä tutustutetaan siihen "väkisin" kouluissa (kuten pakkoruotsia tai pakkomatematiikkaa ja pakkobiologiaa, mutta enemmän). Ihmiset tietävät uskonnosta enemmän kuin voisi uskoa ja vallanpitäjien pilkkaaminen taas on jotain jota tapahtuu likimain koko ajan.

Kuitenkin monissa asioissa on myös sisäänrakennettua pilkattavuutta ; Tämä voi olla sisällön omassa korniudessa ja pömpöösiydessään. Tämänlaiset kutsuvat "narrin ilveilyä" joka perustuu siihen että asian sisäinen naurettavuus tuodaan esiin. Tässä kohden asennemaailmakin voi tuottaa pömpöösiyttä ja naurettavuutta ; Se, jos ilmiön ironisointi ja satiiri nähdään automaattisesti Hegeliläisessä huumorintajuttomassa hengessä lisää kritisoinnin intoa. Huumorinsietokyky ei tässä kenties pelasta, mutta sen puute on tuhoisaa.
1: Huumorinsietokyky on vähän sama kuin olisi haavoittuneena haisilla vesillä ; Huumorinsietokyky on kenties yhtä tehoton kuin laastari, mutta sen puute ja Hegelmäinen vastareaktio on sama kuin huutaisi ja huitoisi vedessä ja kaataisi veteen tässä ohessa pullollisen verta, jotta hait varmasti kuulisivat, näkisivät ja haistaisivat. Maailma ei siis selkeästi suojaa vittuuntuneisuudelta - eikä kenties tarvitsekaan.

Hyvänä esimerkkinä tämänlaisetsa voisi olla "Crackedin" Pohjois Korea -artikkeli joka selittää miten Pohjois-Korea on maailman hauskin paha diktatuuri. On selvää että Al-Qaidasta voidaan keksiä vitsejä, mutta Pohjois-Korea on silti jotain sellaista joka suorastaan kutsuu ivaavia lausuntoja itseään kohti. ; Väitän että uskontokritiikissä on loppujen lopuksi uskomattoman paljon tilaa juuri tämänlaiselle. - Enbusken "vitsailu" onkin silmissäni juuri siksi huonoa, koska hän ei onnistu aiheen potentiaalista huolimatta nousemaan häijyjä sanavalintoja jalostuneempaan huumoriasteeseen. Tosin tässä Enbuskelta puolustautumisessa on mukana myös uskonnon suojamenetelmiä joiden takana on nimenomaan tätä uskonnon naurettavuutta.

Uskonto on nimittäin nykymaailmassa monin paikoin parodiahorisontissa. Ilkka Pyysiäinen nostaa esiin "Jumalaa ei ole" -kirjassa asioita jotka auttavat tämän asian ymmärtämisessä. Asiassa on kaksi kohtaa.

Uskonnon sisällä on olemassa tiettyjä vakiintuneita näkemyksiä, jotka eivät ole uskonto kokonaisuudessa, mutta joita tulee voida kritisoida. Pyysiäinen nostaa esiin esimerkiksi Ruotsilan, joka korostaa että fundamentalistisen kristinuskon käsitysmaailma on yhtä koherentti ja oikeutettu kuin maalliset vaihtoehdot. Pyysiäinen näkee tämän tilan väitelauseena jota voidaan kritisoida ja tuokin esiin sen, että oikeutus on miltei pelkästään juridista laillisuutta ja että uskonnäkemyksien maailma on sisäisesti koherentti kuten Ankkalinnan maailmakin - ja muistuttaa että koherentti uskomusjoukko ei vielä tarkoita samaa kuin vakavasti otettava tai hyvin perusteltu tai evidenssillä todistettu uskomus. Ilman tätä perustelutasoa sisäinen koherenttius onkin "hupsun logiikkaa" joka suorastaan kutsuu kohti kritiikkiä ja pilkkaa. Tämän esilletuominen on jotain jota on syytä tehdä ja johon on annettava lupa jos näkemystä esitetään rationaalisen tarkastelun kestävänä, sen on myös kestettävä siihen kohdistuvaa kriittistä argumentaatiota.

Toinen asia vaatii pidemmän selityksen ; Liberaaliteologiassa kiistetään uskonnon minkäänlainen suhde tosiasioihin. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto nousee epäfaktuaaliseksi abstraktioksi jota vitsiä ja vakavasti otettava sekoittuu. Samoin liberaaliteologia on etääntynyt myös etiikasta ja korostaa näidenkin asioiden tulkinnanvaraisuutta. ~ Mikä näkyy siinä että ateisteja voidaan saman kirjan sisällä kunnioittaa luotuina, mutta iso kirja muistuttaa Uuden Testamentin puolella siitä miten uskonnottomia - jota tarvitaan kun on halu luoda PR -leimaa uskonnosta suvaitsevaisena ilmiönä. Ja toisaalta jumalattomia voidaan verrata metsän eläimiin ja petoihin, jota tarvitaan jos halutaan selvitä siitä miten jumalattomia on eettisesti oikein kiduttaa kuoleman jälkeen Helvetissä ikuisesti - he eivät ole oikein ihmisiäkään, joten "teon epäetiikka" lievenee.

Näin loputulokseksi jää se, että kristinusko on referointia Raamattuun joka on muuttunut "Tämä Päivä" -blogin ilmaisemaksi "The Big Book of Multiple Choiseksi"~ Ongelmaksi muodostuu se, että ilman tosiasioihin sitomista symboli ei symboloi mitään. Ilman sitomista vertaus jää tyhjäksi koska se ei referoi oikein mihinkään. Kun kritisoidaan uskontoa, on valittava argumentti kritisoitavaksi. Liberaaliteologian silmissä uskonto on kuitenkin "monisyisempi" kuin tämä yksi tietty kannanotto. Näin mikä tahansa uskontokritiikki muuttuu "irrelevantisoiduksi" siitä huolimatta että kritiikki osuisi kuvastamaan suurta osaa uskonnon ja uskovaisten ilmenevästä käyttäytymisestä ja toiminnasta. Liberaaliteologit puolustautuvatkin "monisärmäisyydellä" juuri samalla kritiikki-immunisoivalla ja sisällön poistavalla postmodernilla asennemaailmalla joka vaivaa postmodernia feminismiä

Kantana on se, että kaikkia näkemyksiä "kritisoidaan sisäisesti" joten "ulkopuoliselle kritiikille ei nähdä tarvetta". Tämä ei kuitenkaan oikein osu kuvioon kun varsinainen kritiikin kohde on juuri se, että tämä koko "itsekriittinen strategia" on vain häivyttämistä, hämärtämistä, ignorointia ja sisällön poistamista koko ilmiöstä - jonka jälkeen koko masiina tiivistyy pelkästään intressien väliseksi kilpakentäksi joka kuitenkin vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Eli toisin sanoen se, mitä postmodernin kielenkikkailun (uskonnon&feminismin parissa) "esitetään parannukseksi" onkin itse asiassa "se itse sairaus". Ja kun kyseessä on koherentisoiva pömpöösi parodiahorisontissa lillivä järjestelmä, joka on tehnyt kritiikin, virheen huomaamisen ja naurettavuuksien paljastamisen mahdollisimman vaikeasti huomattavaksi. ; Sen parissa analyysille ei anneta edes tilaa. Postmodernismia soveltava teologia yksinkertaisesti kiistää analyysin arvon luokitellen sen pelkäksi valtapeliksi, voimankäytöksi ja kielen vankilaksi. Eikä se sitoudu edes mihinkään tiettyyn metodologiaan, joten on selvää että Torsti Lehtisen "ironian keinoja" on tarpeellista, oikein ja autuaallista käyttää.

---

Kirjoittaja on maailman laiskin Hikipedian ylläpitäjä, jonka huumoriurassa ei ole leveyttä, pituutta tai syvyyttä - mutta aikaa sentään riittää.

Missing Think

"Mielestäni satanismi on saatananpalvontaa. Mitä järkeä muuten olisi käyttää juuri nimeä "satanismi", jos asialla ei todellisuudessa nähtäisi yliluonnolista ulottuvaisuutta? Levyn kirkkokin on nimeltään "Saatanan kirkko"! Pikemminkin tämä on nähtävissä sielunviholllisen tavanomaisena taktiikkana, missä asiat esitetään sekoittavasti, uskotellen, että satanismi muka olisi jotain vaaratonta, ihmisen hyvien ominaisuuksien esiin tuomista. Kovin läpinäkyvää! Jeesus Kristus on tullut tekemään tyhjäksi tällaiset saatanan juonet."
("Santtu")

Ylläoleva sitaatti huvitti minua eilen suunnattomasti. Toki tässä oli mukana voimakas ajatus siitä, onko tämänlaiselle lausumalle nauraminen enää jotain jota saa tehdä ; Lausuntoa antavat ihmiset kun ovat vähän helppoja maaleja huumorille. Vähän kuin Johanna Tukiainen, joka on sellainen että jos vain heittää ilmaan ajatuksen vitsistä, hän suorastaan juoksee aktiivisesti sitä päin. Päätin kuitenkin nauraa.

Sitten lakkasi naurattamasta. Kyseinen lausuma on toki idioottimainen. Mutta se on silti samanaikaisesti mainio esimerkki siitä mikä ero on reflektiolla ja perustelulla. (En nyt katso sitä että hän on kyvytön kirjoittamaan LaVeyn nimeä oikein. Sellaiseen tarttuminen olisi halpamaista grammarnatsiutta kun sisältö tulee kuitenkin ilmi.)

Lausuma on nimittäin ilmiselvästi reflektio mutta ei perustelu ; Santtu kuvaa melko tarkasti kuvauksen jossa on yhteys joka selvästi vakuuttaa hänet itsensä. Tämän perusteella hän sitten vetoaa muihin ihmisiin. Kuitenkaan hän ei tässä sinällään pedanttisen tarkassa ajatteluprosessinsa ilmituonnissa tee mitään joka ohjaisi muita tekemään niin. Toki pintatasolla voisi näyttää että hän olisi perustellut, asettanut argumentin. Mutta tämä on illuusio.

Rakenteellisesti kyseinen selitys nimittäin kiistää ideologian normit ja käytänteet ja katsoo pelkästään nimilappua. Logiikassa tämä tarkoittaa sitä että hän ei katso määritelmää vaan määritelmän nimilapuksi valittua merkkiyhdistelmää. Logiikassahan on kysymys siitä että katsotaan lauseiden rakennetta ; Olennaisena on konnektiivit ja muuttujaviittauksille ja vakioille annetaankin yleensä jopa abstrakteja nimiä kuten "A", "B" jne. Tämä vakioiden ja muuttujaviittausten abstrakti nimeäminen on mahdollista koska sillä tasolla ei ole merkitystä.

Olennaista on se, että jos premissit ovat tosia, ja operaatiot (AND/OR...) ovat määritellyt, siitä seuraa tiettyjä asioita. Logiikan voima on juuri siinä että jos "A":n korvaa sanalla "Perkele" tai "Kissa" tai "Kahvikuppi", niin jos premissit ovat yhtä todet, on perustelukin yhtä tosi. Santtu ei tätä tajua ja hän tuijottaa pelkästään määritelmän nimilappua sen sijaan että toimisi kuten kunnon argumentoija ja katsoisi määritelmän sisältöä ja perustelun rakennetta.

Heti kun hypähtää termin "nimilapun taakse" ja tajuaa että argumentti on hieman kuin hillopurkki, jossa etiketti ei kerro kaikkea, ja että perustelu on nimen omaan sitä että käydään maistamassa, huomaa mistä on kysymys ; LaVeyn ideologiassa ei ole selvästi sisällöllisesti ole kysymys saatananpalvonnasta. Se esittää että saatana on vertauskuva. Vertauskuvallisuus on hyvin tärkeää ; Se kontekstoi määritelmän. Kysymys on itse asiassa sen tajuamisesta, että vaikka Jeesus eräässä vertauksessaan puhuikin leivisköistä (raha) ja niiden maahan hautaamisesta ja niillä kaupankäymisestä, hän ei oikeasti tarkoittanut sitä että kristityn tulisi olla kaupankävijä, kauppamies ja muutenkin rahan perään. Jeesuksen vertaus ei ollut kannustus taseen ja voittojen maksimointiin. Se oli vertaus sananlevittämisestä. Leiviskä oli vakaumuksen symboli, eli ei konkreettinen vakaumus.

Maallisemman esimerkin tästä saa ottamalla Johnny Deppin saaman mediaongelman. "Santtu" on päättelyvirheineen samassa virheessä missä mediakin. Julkkisjuoruilijajurnalistit ohittivat kielikuvan "mediajulkisuus raiskaa" ja ottivat esiin aidon raiskaamisen. Tämän jälkeen he leikkivät että lausuma halveksi raiskattuja. Eihän muuten olisi järkeä käyttää kyseistä sanaa, jolla on tietty merkitys. Kontekstointi on tärkeää. Nimilappu sai liikaa huomiota, ja siitä vedettiin jotain jota siinä ei sisällöllisesti ollut. Tämä tarkoittaa sitä että juorujournalistit olivat typeriä ja pinnallisia.
1: Tämänlaiseen ajatteluvirheilyyn ajautuvien olisi kenties positiivista heittäytyä geenipoolin ulkopuolelle, se, että he eivät levittäisi suttuisia aivojen rakenteeseen ja toimintaan vaikuttavia geenejään olisi palvelus ihmiskunnalle.

LaVeyn valitsema nimitys johtuu oikeasti todennäköisesti aivan puhtaasta huomiohuoraamisesta. Provokatiivinen nimi lisää kiinnostusta. Mediajulkisuus tuo jäseniä ja tämä taas tuo mainetta ja varoja ideologian päämiehelle. Suoraan sanoen, strategia on toiminut.
1: Ja itse asiassa tästä tulee hieman samanlainen fiilis minkä Hotakainen kuvaa "Jumalan sana" -kirjassaan rokkarista nimeltä Evil. (s. 292) "Paha ei koskaan esittäydy, paha on piilossa, paha kytee. Hyvä on esillä, hyvyyteen kääriydytään ja hyvyyteen vedotaan. Rokkari hakee nimellään uskottavuutta, joka katoaa heti kun tuonlainen nimi otetaan käyttöön." ... (s. 296) "Evil on söpö, mutta hän ei tiedä sitä. Evil haluaisi olla rankka, mutta hänestä ei ole siihen. Evil on riippumaton ja marginaalinen taiteilija, joka on viimeksi antanut haastattelun maan suurimpaan aikakauslehteen, jonka kannessa hän seisoi vinossa ja sanoi viihtyvänsä keskiluokan ulottumattomissa. Evil on herttainen."

Satanismin ideologia kuitenkin sisällöllisesti korostaa yksilöä ja kiistää eksplisiittisesti kaiken yliluonnollisen. Ulkopuolisen voiman palvonta ei tule esiin myöskään ideologian sisällöstä. Itse asiassa satanismista saadaan saatananpalvontaa vain määritelmän sisällöt vaihtamalla ; Prosessi tässä on sama, jolla esimerkiksi juoksusta saa epäjumalan. Mikä tahansa jolla on arvo ja merkitys muuttuu Jumalaksi tai nimetään Pyhäksi, jolloin kyseessä on eräänlainen epäjumala ja tätä kautta juokseminen ja LaVeyn kristinuskosta poikkeava arvomaailma määrittyy saatananpalvonnaksi. Tämänlainen sanakikkailu on kuitenkin typerää. Pohjimmiltaan siinä nimittäin ohitetaan mitä toinen sanoo ja tarkoittaa, ja hänen sanomisensa sisältö määritellään uusiksi omien mieltymysten mukaan ja sitten väitetään että toinen tarkoittaa oikeasti tätä. Argumenttivirhelistauksessa tämänlainen arkikielessä "kusipäisenä ohipuhumisena" tunnetua ilmiötä kutsutaan asiallisemmalla nimellä olkiukko. Se on argumenttivirhe, ei perustelua vaan manipulaatiota, vetoamista.

Tämänlainen nimilappuun tuijottaminen saa voimansa abstraktiokyvyttömyydestä ; Pohjimmiltaan nimilapun sana tarkoittaa jossain jotakin, johon on liitetty konnotaatioita jotka välitetään sitten itse asiaan. Tämänlainen terminsiirtäminen on typerää (kuten yllä olen osoittanut). Silti se on uskonnollisissa piireissä hyvin paljon käytetty. Koska se vetoaa ihmisiin jotka eivät osaa erottaa reflektiota perustelusta ja vakaumusta varmistetuista tosiasioista tai tuntemuksia ja ennakkoluuloja havaitsemisesta.

Tätä kautta olen esimerkiksi kohdannut ihmisen joka oli sitä mieltä että nimi "missing link"/"puuttuva linkki" tarkoitti jo nimenä sitä, että evoluutio ei voi olla totta. Hänestä ihmisen ja apinan välimuotoja ei ole. Kuitenkin lehdistökin usein provokatiivisesti kutsuu uutta välimuotoa "puuttuvaksi linkiksi", koska termin sisältö ei ole se, mitä siinä olevissa sanoissa on. Jouduinkin ennen kreationistisen Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjaa kamppailemaan sen kanssa että ihmiset väittivät että puuttuvia linkkejä ei ole. Tai että niitä on niin vähän että ne mahtuvat pöytälaatikkoon. Lubenow onneksi sattui tuossa kirjassa kuvaamaan määrää runsaaksi. Näin "puuttuva linkki" -määritelmän etikettiä sisällön sijasta tuijottaminen on jäänyt vähemmäksi.

Ja tietysti tämä nimeämisen kautta tehty ilmiö on olennaisena osana Intelligent Designiä. Esimerkiksi Dembskin tapa jaotella maailmaan perustuu siihen että hän määrittelee että on kolme osiota. Sattuma, Lainomaisuus ja Suunnittelu. Hän väittää että Suunnittelu on jotain joka jää kun kaksi muuta eliminoidaan. Hän, kuten kaikki ID -piirissä, kieltäytyvät virallisella tasolla puhumasta mekanismeista ja luonteesta. "Älykkyys" ei siis ole mikään määritelty sisältö, vaan nimilappu ; Emme esimerkiksi tiedä liittyykö siihen sellaisia asioita kuin "tietoisuus", "intentio"... Nämä asiat eivät ole mukana määritelmäsisältönä tai jontain joiden mukanaolo "Suunnittelu" -luokassa olisi pakosti läsnä. Näin ollen ajatus siitä että Suunnitteluun liittyisi mikään aktiivinen agentti johtuu siitä että termin nimeen on valittu sana, jolla on arkikäytössä tietty sisältö denotaatioineen ja konnotaatioineen. Ja nämä sitten salakuljetetaan koko ideologian ytimeen. Ja ihmiset eivät oikeasti huomaa tätä, koska yllättävän harva osaa erottaa reflektoimisen ja perustelun toisistaan. Manipulointi ja vetoaminen tuntuu monista samalta kuin todistaminen ja perustelu. Tämä on huolestuttavaa.

Surkea sarkastinen vastaus nollaan kommenttiin.

Myers kertoi ärsyyntyneestä kreationistista, joka oli ärsyyntyneisyydessään varsin huvittava. "I felt bad, so I decided to comment. Mainly since you guys get zero comments on most of your posts." ... "Seriously man get over it. Just get you Star Wars PJ's on and go down into your lair in your mom's basement and continue your sad,anime, internet porn, blogger sad little life." ... "Who knows maybe you guys can go find big boy things to do instead of being, Oh i dont know....being little internet bloggers who think their incessant rants will somehow change the world. Thanks I love you, and look forward to your lame, sarcastic response."

Lausunto on - paitsi hyvä muistutus siitä miten kohteliaan ystävällisiä keskustelijoita kreationistit ovat - myös hieman vakavasti otettava. ~ Blogaaminen, etenkin filosofia/tiede... blogaaminen, ei ole jotain, jota voi pitää kovin oleellisena. Varsinaiset asioiden eteenviemiset tapahtuvat jossain aivan muualla. Tiedemaailma edistyy "Nature -julkaisuilla" , vertaisarvioitujen tutkimusten kautta. On kenties ironista, että kreationistit, joiden toiminta on usein juuri ruohonjuuritason ja kaduntallaajien parissa tapahtuvaa käännytystoimintaa ovat niitä jotka nostavat tämän esiin. Mutta pääasia on, että asia on nostettu. Ja jos blogi ei ole hirvittävän luettu ja kommentoitu, on sen julkiseksi laittaminenkin hieman erikoista. Se ei vaikuta edes poliittisesti, eikä hyödytä mitään intressejä.

Koska tämä on 2200 blogitekstini, minun on olennaisesti soveliasta kirjoittaa tästä.

Minusta tämä blogi ja se tapa jolla sitä kirjoitan on tavallaan ilmiselvä. Kenties syynä oli se, että lapsuudessani meille tuli "Tiede 2000" -lehti. Siihen aikaan systeemit olivat oleellisesti erilaisia. Siinä missä nykyään tiedettä popularisoivissa lehdissä keskitytään muutamaan alueeseen, oli 1980 -luvun lopun ja 1990 -luvun alun "Tiede 2000" siitä herttainen, että sen numeroissa saattoi olla naistutkimusta, teologiaa ja insinööritekniikkaa samassa numerossa. Ja olipa mukana jopa filosofisia pakinoita. Ja rehellisyyden nimessä lueskelin näitä lehtiä ja pidin monimuotoisuudesta. Eri aiheista oppiminen oli yksinkertaisesti innokasta. ~ Voidaankin siksi sanoa, että kun tämänlaisia sekalaista sälpettä tuottavaa lehteä ei enää tule, "kirjoitan sellaista itse".

Syynä ei tietysti ole edes se, että uskoisin että tällä "olisi mitään merkitystä". Esimerkiksi en linkkaile blogauksiani internetfoorumeilla. Ihan vain näyttääkseni että tämä ei ole mikään "itsetarkoituksellinen debattityökalu". Sen sijaan se muistuttaa enemmän monia web 2.0. -sovelluksia, joissa ohjelmiston tekijä ja loppukäyttäjä ovat likimain sama ihminen tai samat ihmiset.

Sen sijaan kirjoittaminen voi edustaa jotain jota voidaan liittää nörttiyteen. - Alkuun laittamani kreationisti käyttääkin paljon nörtteihin liitettyjä stereotypioita. - Nörtithän ovat maineeltaan amatöörimäisiä puuhastelijoita, joilla "ei ole elämää". He ovat kiinnostuneita monista asioista. Eikä heidänkään toimintaansa liitetä ylenmääräisesti sosiaalisuuden tai aggressiivisen intressien tuputtamisen piirteitä.

Sen sijaan nörtit - etenkin stereotyyppiset nörtit - voidaan nähdä tietoa korostavana kulttuuriolentoina. He ovat kiinnostuneita asiasta ja sen parissa puuhastelusta, eivät ihmisistä. Nörtti onkin sivistysolento, joka haluaa nähdä itse, kokeilla ja toimia. Voidaan toki kysyä, että onko jonkun "Star Trek" -muovileluihin fiksoituneen tyypin hurahtamisella isompaa merkitystä. Mutta vähintään voidaan sanoa, että he sentään osallistuvat ja reflektoivat asioita omalla kohdallaan. He kunnioittavat kulttuuria - jopa "Star Trekin" kaltaista populaarikulttuuria - ja haluavat ottaa siihen itse osaa, oppia ja ymmärtää sitä. Tällä taas on vaikutusta heidän yksityisessä elämässään. Se, että joku korostaa aina "yhteiskuntatasoa" ja vaatii kaikille sovellettavissa olevaa hyötyä yrittää itse asiassa välineellistää ihmisiä. Yksityinen taso, nörtin omat elämykset, ovat jotain jota ei saisi unohtaa.

Nörttien asenteen halveksiminen ja väheksyntä on yksinkertaisesti väärin, vaikka he epäonnistuisivat. Vaikka heidän tuottamansa teksti olisi vaikeasti ymmärrettävää, tylsää ja muuta vastaavaa. Toki nörtit voivat samalla aktivoida kommentteja, provosoida muut reflektoimaan asioita omalla tahollaan. Näin ei välttämättä usein käy.

Näin uskallankin sanoa, että jos jollekulle tulee mieleen että nörtit blogaisivat sosiaalista valtaa saadakseen, tai että he eivät osaisi laskea blogiensa kommentteja, on harhaanjohtava. Jos alkuun laittamani kreationisti käyttäisi hyväntahtoisuuden periaatetta, hän voisi sen pohjalta kumota suoralta kädeltä ajatuksen että nörtit kirjoittaisivat blogeja saadakseen boostata egoaan, kasvattaa mainettaan ja käyttää valtaa. Toiminta joka selitetään aggressiiviseksi sosiaaliseksi käännytystyöksi ei ole kovin fiksua, jos blogia kirjoiteaan kauan ja hartaasti vaikka responssia ja rapsutusta ei kuulukaan. Jos haettua asiaa ei tule, olisi luultavaa että sitä siirryttäisiin toiselle toimintatavalle, jossa tämä tavoite onnistuisi paremmin tai edes jotenkin.
1: Kun tätä ei huomata, on jopa peräti luontevaa ajatella että kreationistin tuotos on itse asiassa projektio. Eli toisen blogikirjoittamista heijastetaan oman itsen kautta. Eli henkilö itse ajattelee jotenkin ja näkee että muut toimivat aivan samoin. Toisten nähdään toimivan omien perusnäkemyksen ja välineiden kautta. Näin kreationisti kertoo itsestään ja omista ennakkoluuloistaan.
2: Toki tässä kreationistissa ihmetyttää myös ärsyyntyneisyyden taso. Jos jokin blogi on turha, jota kukaan ei lue, miksi ihmeessä siitä pitäisi välittää niin paljon että lähettää tuontapaisia itsetarkoituksellisesti lannistavia lausuntoja? (Siinä ei ole kyseessä argumentaatioon liitetty vinoilu, vaan se pitää sisällään pelkkää toisen elämäntavan ja tekemisten halveeraaminen ilman sen ulkopuolista sisältöä, joten se on itsetarkoituksellista lannistamista.) Kenties blogeissa on sittenkin jotain oleellista. Ehkä innokas amatöörinörtti onnistuukin kaivamaan isoja ja röyhkeitä virheitä kreationistien supertähtien ja mestareiden ajattelussa. Joskus kun käy niin että skeptinen amatööri onnistuu paljastamaan akateemisesti koulutetun ja tällä maineella itsetarkoituksellisesti ratsastelevan pseudotieteilijä tyypin lausunnoista jotain, joka pakottaa tämän tunnustamaan esimerkiksi sen, että lähdeaineistoja ei ole osattu kohdella kriittisesti, vaan on vain otettu väitteitä kun se sattuu sopimaan omaan agendaan. Tämä johtaa mietteet siihen että kenties takana onkin vaikutusvaltaa.
___2.1: Mutta tämä ei tietysti sovi ainakaan tähän minun blogiin. Minulla on täällä toki jonkin verran lukioita, ja kommenttejakin tipahtelee jopa yksi ja toinen silloin tällöin. Mutta en ole riittävän suosittu, jotta tällä voitaisiin sanoa olevan "suurempaa merkitystä missään isommassa mittakaavassa". En voi egoilla "suosiolla ja rapsutuksella". Siksi sikälimikäli on kuten näyttää olevan, eli lannistamiseen keskittyviä lausuntoja on, tilanne näyttääkin erikoiselta. Kohdallani vaara tai riski ei ole uskottava selitys sensuuripyrinnölle. Halu lannistaa kertookin siksi enemmän matalamielisyydestä. Jos haluaa tämäntasoisen ja yleisen kirjoittamisen loppuvan, sanoo implisiittisesti ääneen että tiettyjen mielipiteiden ja näkemysten ja teorioiden ilmeneminen edes symbolisella tasolla on heille kammottavaa. Niihin liittyvät asiat pitää sensuroida vain siksi että ne ovat olemassa.

Muuten juttu ei tietysti kiinnostaisi, mutta olen ollut huomaavinani että tähän minun projektiini on suhtauduttu suunnileen samoansävyisesti - tosin vähemmän komediallisesti. Näin minunkin sarkastiselle vastakommentilleni on jonkinnäköinen rooli. Sitä voidaan kuvata reflektiona, jossa vastinkumppanin lausuntoon on reagoitu ja sen lähtökohtia on vähintään prosessoitu ja mietitty. Eli takana on yritys - kenties epäonnistunut ja huonosti prosessoitu yritys, mutta yritys silti - olla jonkinlainen sivistys/kulttuuriolento. Tämä ei välttämättä heijastu toimivuuden tasolle, mutta se kuitenkin kertoo vähintään arvoista ja arvostuksista.

---

Kuvassa on blogaajan varjo Suomenlinnassa olevan tykinpiipussa. Tykin, jossa on sisällä pieniä kiviä.

Miksi opettajakoulutuksessa on paljon paskanjauhantaa?

Puolisoni on opettajakoulussa. Opiskelemassa ammattiin, jossa pitää unohtaa idealismi ja olla kyyninen, niin kyyninen että se muuttuu positiiviseksi. Muistaa että vaikka Suomessa ei ole koulupakkoa - eli saa esimerkiksi kotiopiskella kun vain läpäisee kokeet - on opettaja silti koulussa ainut joka ei ole siellä vasten tahtoaan.

Sain huomionne. Voinen siis sanoa että tuo oli kärjistys.

Se, mitä valtaosa koulusta näyttää olevan, on reflektoimista. Tai se on se osuus, joka on näyttänyt olevan järkytys "tekniseltä alalta" tulevalle. Humanistinen tapa toimia on aivan erilainen, ja tässä kohden on kulttuurishokkia havaittavissa. Tunnit on "höpötystä" ja "muuttuu jutteluksi". Tämä ei tunnu oppimiselta. (Tuntuu turhalta ja aikataulutus on melkoisen tiukkaa, eli töitä riittäisi ilmankin.)

Yritinkin miettiä että "mikä järki".

Ulkoisesti se on sitä että tunneilla jutellaan omista opettajakokemuksista, hyvistä ja huonoista. Ja käydään vierailemassa ja näistä jutellaan. Kotonakin kirjoitetaan sivukaupalla reflektoimista asiasta. Ulkopuolinen ei aina erota tätä paskanjauhannasta. Enkä tiedä erottaako sisäpuolinenkaan. Itselle reflektio on konstruktivistisessa oppimisnäkemyksessä keskiössä. Itselleni se on ehkä mielenkiintoista mutta samalla hieman likaisen tuntuista toimintaa. (Om. väl. huom. Hieman kuten postmoderni kirjallisuudentulkinta.)

Reflektiossa on kuitenkin hieman järkeäkin. Se on mietiskelyä ja harkintaa. Kun ihmisellä on kokemusta, jonka kautta hän reflektoi, hän saa jotain tuloksia. Tässä esiin nousee (1) kokemukseen liittyvät tapahtumat, tunteet ja ajatukset, (2) reflektioon liittyvä tilanteeseen palaaminen ja tätä kautta erilaisten tukevien ja estävien tunteiden löytäminen sekä (3) ilmitulemisen ottaminen kriittiseen tarkasteluun tavalla jossa mukana on sen rakentuminen tavalla jossa on mukana myös itsekritiikille altistavia elementtejä, kuten tunteita tai inhotuksia. Näin voidaan miettiä miksi jokin asia tapahtui, mikä oli oman ja muiden toimijoiden osuus siinä, ja miten sen voisi muuttaa paremmaksi.

Tämä antaa uusia ratkaisuvaihtoehtoja. Tämän prosessin avulla heijastetaan näkyviin asioita, jotta voimme paremmin tarkastella ja tarvittaessa muuttaa sitä. Ja jos hyväksi havaitaan, pitää siinä. Tätä kautta saadaan uusia ajatuksia. Kun reflektointia tehdään ryhmässä, voidaan saada muilta arvokkaita tietoja. Tämä on tietysti vaikeaa. Etenkin omien heikkouksien kohtaaminen ei ole yksinkertaista tai automaattista. Monesti jopa suojaamme itseämme itseltämme, ja asiat ovat siksi vaikeasti huomattavia. Omia vikojaan on vaikeaa nähdä, ja näemme itsemme helpommin uhreina kuin pahantekijöinä. Siksi harjoittelua tässä tarvitaan paljon.

Tässä reflektio on erittäin Sokratesmaista toimintaa. Hänhän ajatteli että hän vain kätilöi tietoa. Keskustelussa - vaikkapa sodassa pakenemisen etiikasta - Sokrateen maali ja kyselyjen kohde itse asiassa tavallaan jo esitiesi asiat, oikeat kysymykset ja käsittely ja härnääväkin jauhanta ja asioista puhuminen yksinkertaisesti pakottivat hänet prosessoimaan tuon tiedon esiin. Näin kuulustellun näkemys jalostui sitä kautta myös käytännössä ilmeneväksi. Näin tapahtui oppimista. Vaikka Sokrates ei mitään faktoja opettanut, kun "ei mitään tiennyt".

Toinen syy voisi tietysti olla ilkeämpi : Opettajan kyky höpöttää "sivukaupalla" tavaraa spontaanisti ei välttämättä ole haitta.

---

Kirjoittaja samanaikaisesti sekä kunnioittaa opettajia että ihmettelee että miksi helvetissä kukaan järkevä valitsisi tuollaista "koulutusvaatimus-työn vaativuus ja vastuullisuus-palkka" -ehdot täyttävän pestiä? Harkitsee kuitenkin samanaikaisesti vakavasti myös sijaisopettajalistaan liittymistä. (No, ryhdytäänhän sitä vartijoiksikin.)

Tieto olemuksesta.

Tämä on irrallinen kertomus, joka on rakennettu siten että tarkoituksenani on, että ne kannattaa lukea vertaillen aikaisemman määritelmäartikkelin kanssa.

Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)

Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)

Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.

Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.

Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)

Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.

Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.

Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.