Tämän päivän "Metron" kolumnissa kerrottiin miten Johnny Depp oli saanut median vihat niskaansa. Hän kun oli eräässä haastattelussa lipsauttanut, että median kiinnostus ja asioiden penkominen tuntuu siltä kuin hänet raiskattaisiin. Mediamylläkän ytimeksi alkoi tästä varsin kummallinen teema ; Deppin nähtiin halveksivan raiskauksia ja vähättelevän raiskauksen tuskaa. - Oli kuitenkin selvää että Depp käytti termiä kielikuvana. Ammatikseen sanojen parissa painivat totuuden torvet, joiden tehtävänä on "selvittää mitä ihmiset sanovat" esimerkiksi haastatteluissa luulisi olevan juuri niitä ihmisiä jotka osaisivat tämän huomata.
Tämänlainen vähättelytematiikka on tietysti yleistä. Esimerkiksi eilisen - kirjoitetun aineiston merkityksen kontekstointiin keskittyneen - jutun kautta voidaan huomata, että se, että "hassut uskovaiset sanovat hassuja asioita" väheksytään rinnastamalla se kauheampiin asioihin on itse asiassa sen väheksymistä että "hassut uskovaiset ovat hassuja kun ne osuvat omalle kohdalle". Se, mitä saatanapaniikkiin liittyneet roolipelivainot opettivat minulle "kantapään kautta" on se, että vaikka "ulospäin" asia näyttää itse asiassa hyvin koomiselta, niin se ei estä sitä että sen sisällä ei olisi julmaakin henkistä väkivaltaa. Toki tämä haitta on pienempi kuin lasten joukkosurmat, mutta ignoraatioon ei kenties ole syytä kun muistaa että tälle ongelmalle voidaan ihan oikeasti tehdä jotain.
Kyseessä on medianhallinta. Ignorointistrategiat ja erilaiset väheksynnät ovat keino rajoittaa ikäviä mielipiteitä. Uskovaisilla on tähän vahvat motiivit - jonka vuoksi roolipelivainot ja eilinen blogauksenikin tapahtuivat. Mutta tuskin kenelläkään on yhtä vahvoja motiiveja ja keinoja kuin medialla itsellään.
Useinhan tilanne on niin, että ihmiset ovat epäluottavaisia poliisia kohtaan. Sormenjälkirekisterit ahdistavat. Systeemissä on "rikolliseksi syyttä suotta epäillyn" tunteita, ja tämän synnyttämää moraalista närkästystä. Osalla mukana on pelkoa siitä että "ehkä teenkin jotain hieman kiellettyä", eikä kiinni ole kiva jäädä. Ja toisaalta poliisi nähdään byrokratiana ja tylsänä. Ja osana systeemiä, joka on monelle vastustamisen syy itsessään. Mediaa ja haastatteluja sen sijaan pidetään lämpiminä ja ihmisenkokoisina. Kuitenkin juuri media on vaarallinen monelle ihmiselle. Poliisin byrokraattisuus on osa sitä turvaamisjärjestelyä, jolla ihmisestä vuodetaan tietoja. Journalisti ei sen sijaan turvaa, vaan hänen ammattitaitonsa on saada ihminen vuotamaan kiinnostavia henkilökohtaisia asioita. Ja journalisti takaa että ne eivät jää kaapinpohjalle piiloon.
Kuitenkin vaikka riskit median kohdalla ovat suuremmat, ihmiset ovat iloisia jos joku kieltää antamasta jotain tietoja poliisille. Selkääntaputtelua tulee koska henkilö on "huolissaan oikeuksistaan." On oltava vahvat ja hyvät syyt että tietoja antaisi virkavallalle. Mutta jos joku kieltäytyy kertomasta asioita medialle, syntyy heti henki "Se salaa jotain, se on epäluotettava."
Onkin luultavaa että suuri osa metelistä johtui siitä että Johnny Deppin teksti ymmärrettiin aluksi oikein. Mutta sitten sen tajuttiin olevan mediakritiikkiä. Jotain jossa Depp moitti haastattelijaa siitä että "Hei, sä oot tavallaan raiskaamassa mua tässä just nyt." Ja media teki sen, minkä se aina tekee. Haastateltavan on nimittäin osuttava tiettyyn muottiin. Poikkeaminen tästä johtaa median vastaiskuun. Tämä haastattelukulttuuri itsessään johtaa siihen että julkisuudessa voi olla vain ja ainoastaan "matkijalintu".
Poliisi on ystävä. Media sen sijaan on lähempänä vihollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti